The Pursuit of Power: Europe 1815-1914

Pelkästään uutisia seuraamalla syntyy helposti kuva kiihtyvästä taitamattomuuden, vastakkainasettelun ja häikäilemättömän voitontavoittelun kierteestä, joka on syöksemässä sivilisaatiomme perikatoon. Kuva ei ole välttämättä täysin väärä, vaikka ainakin osin se heijastelee  tiedotusvälineiden likinäköistä ja sensaatiohakuista näkökulmaa. Silti kansainvälisiä sopimuksia puretaan, kauppasuhteita kolhitaan, eikä taustalla puoliunesta havahtuvaa autokratiaa enää yritetä entiseen tapaan taivuttaa takaisin nukkumaan.

Historian ”suuret kertomukset” ovat kuolleet. Ennen vanhaan ihmiskunta kulki jotain päämäärää tai kiintopistettä kohti. Politiikka, sodankäynti ja diplomatia hallitsivat historiankirjoitusta, mutta sittemmin elämän eri alueille on tunnistettu ja tunnustettu omat limittäiset kronologiansa. Samaa aikakautta voi perustellusti katsella hyvin eri näkökulmista, eikä postmodernissa sanota olevan todellisuutta sinänsä — on vain havaintoja todellisuudesta (postmodernista ehkä myöhemmin lisää).

Emme ole varsinaisesti minkään alussa emmekä lopussa, vaan kuten Wolfgang Streeck on todennut, ”kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla”. Kehitys tai historia ei pysähdy soteen, rauhaan tai sopimukseen, vaan asiat muuttuvat toisiksi. Vaikka historiankirjoittajien kehittämä nöyryys ei ehkä sovi päivittäiseen uutistuotantoon, se tuottaa hyvin paljon erinomaista luettavaa.

* * *

Ehkä juuri edellä mainituista syistä Richard J. Evansin valtava The Pursuit of Power (2017) väistää perinteiset 1800-luvulle asetetut ”suuret kertomukset” ja mielivaltaisesti piirrettyjen ”aikakausien” määritelmät. Siitä huolimatta siinä on yhdistävä juonne, joka tulee esiin heti otsikossa: vallan tavoittelu. Tietenkin valtaa on tavoiteltu ja siitä on taisteltu aina, mutta teokselle (tai 1800-luvulle) kenties poikkeuksellista on tavoittelun ja sen kohteen moniulotteisuus.

Uudenlaiset ja aiempaa suuremmat armeijat kehittävät sotilaallista valtaa. Kansainvälisessä kilpailussa vuosisadan mittaan kansallistunteeseen kiinnittyvät valtiot kilpailevat vallasta ja arvovallasta — sekä siirtomaista. Vallankumoukselliset pyrkivät tarttumaan poliittiseen valtaan. Poliittiset puolueet ja järjestöt kampanjoivat noustakseen valtaan. Pankkiirit ja teollisuusyrittäjät yrittävät kasvattaa taloudellista valtaansa. Ammattiliitot käyttävät lakkoja työväen etujen ajamiseen. Taiteilijat haastavat taideakatemioiden vallan. Vapautuminen säädyistä, säädöksistä ja asenteista tarjosi valtaa niille, jotka olivat aiemmin olleet monin tavoin epäitsenäisiä.

Toisaalta ihminen yrittää vuosisadan mittaan saada otteen ympäristöstään. Lääkärit ja tutkijat etsivät keinoja tautien torjumiseksi. Tiede taistelee itseään irti uskonnollisten käsitysten vallasta ja kartoittaa maailmaa ymmärrettävien ja sovellettavien lakien muotoon. Insinöörien valjastamat uudet energianlähteet ja koneet kasvattavat ihmisen valtaa luonnosta. Lennättimet, höyrylaivat ja rautatiet pienentävät etäisyyksien valtaa.

Kirjan käsittelemän ajanjakson aikana Euroopassa tapahtuu jotain poikkeuksellista. Vielä 1700-luvun puolivälissä se oli suunnilleen tasoissa Intian, Kiinan ja vaikkapa ottomaanien sivilisaatioiden kanssa, mutta Napoleonin sotien päätyttyä Euroopalla oli jo etumatkaa, joka vain kasvoi vuosisadan mittaan. Evans liikkuu vilkkaasti eri puolilla Eurooppaa — joka on pikemminkin idea kuin selkeä maantieteellinen alue — kuvaillen alueellisia eroja kehityksessä, kaupungistumisessa ja teollistumisessa.

1800-luvun aikana yhdentyminen ja hajaantuminen vuorottelevat tai vaikuttavat jopa samanaikaisesti. Wienin kongressi pyrki estämään paikallisten konfliktien laajenemisen kansainvälisellä tasolla. Toisaalta nationalismi samanaikaisesti synnytti jännitteitä valtioiden sisälle ja niiden välille. Yhteisen aikakäsityksen tarpeellisuus ajoi sopimukseen aikavyöhykkeistä, mutta toisaalta yhteinen antiikin kulttuuriperimä joutui väistymään kansallisten tarinoiden ja historioiden tieltä.   

 * * *

 
Nopea teknologinen ja taloudellinen kehitys eivät poistaneet kaikkia jännitteitä; ne myös synnyttivät uusia. Joillain aloilla ja alueilla kehitys oli hidasta. Eurooppa maksoi nopeasta ja epätasaisesta kehityksestä karvaasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Maaorjuuden aiheuttama kärsimys ja siitä kumpuava viha oli yksi keskeisistä motiiveista, kun Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin Sarajevossa kesäkuussa 1914. Vaikka maaorjuus oli Venäjällä lakkautettu jo vuonna 1861, epätasaisten maanomistusolojen aiheuttamat ongelmat olivat taustalla myös Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917.

Koska kaikki asiat ovat jollain kehityspolulla, Streeckin mukaan ihminen on sokea ilman historiaa. 1800-luvun poliittinen kehitys tuskin asettaa lehdistön kuvaamia poliittisia taisteluita ja skandaaleita mihinkään historiallisiin mittasuhteisiin, eikä se kerro selkeää kehityslinjaa, jolla olemme. Joudumme elämään tässä ajassa emmekä menneisyydessä, mutta Evansin kirja antaa kuitenkin aavistuksen, mistä olemme tulossa. Se kuvaa Eurooppaa aikana, jolloin poliittisia toisinajattelijoita rutiininomaisesti teloitettiin, jolloin monia luontaisina pitämiämme oikeuksia ei ollut tunnustettu ja jolloin kirjoitettiin runsaasti erinomaisia romaaneja. Ihminen ei ollut vähemmän luova tai neuvokas, mutta päätöksiä tehtiin kovasti erilaisen järjestelmän ja arvojen piirissä.

Evansin kerronta viljelee monipuolisia yksityiskohtia, laajoja kehityslinjoja ja yksittäisten ihmisten kohtaloita pitkälti samaan tapaan kuin hänen erinomainen Saksan Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogiansa. Sen kolmessa osassa käsiteltiin vain paria vuosikymmentä, mutta nyt kokonaisen vuosisadan käsittelyyn Evansilla on käytössään vain vajaa tuhat sivua. Asiaa on valtavasti, eivätkä langat punoudu historialliseksi narratiiviksi yhtä vaivattoman tuntuisesti. Silti 1800-luvun Eurooppa on lumoavan vieras paikka.

Richard J. Evans, The Pursuit of Power: Europe 1815-1914. Penguin Books, London, UK, 2017.

Danny in Transit

David Leavitt, ”Danny in Transit”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

”Transit” tarkoittaa suomeksi kuljetusta tai kauttakulkua. Tavaraliikenteessä ”goods in transit” viittaa transito- eli kauttakulkuliikenteeseen: tavarat tai raaka-aineet kuljetaan toisen maan kautta kolmanteen maahan ilman, että niitä tullataan tai kirjataan ulkomaankaupaksi kauttakulkumaassa. David Leavittin novellissa ”Danny in transit” (1983) rahtina on pieni poika.

Kulissiavioliitto on luhistunut, ja Dannyn vanhemmat ovat eronneet. Isä on astunut esiin kaapista ja muuttanut yhteen miesystävänsä kanssa. Äiti kamppailee vakavan masennuksensa kanssa. Danny on sijoitettu äidin siskon perheeseen, mutta sopeutumisvaikeudet kiristävät kaikkien hermoja. Poika torjuu odotukset, pyynnöt, vaatimukset ja viattomat ehdotuksetkin raivokohtauksin niin, ettei kauttakulkuperhe halua tullata tätä lähetystä.

Leavitt jatkaa novellissaan kokoelman motiivia, perheen tanssittamista kriisien keskellä. Dannyn määränpääksi sovitellaan sisäoppilaitosta, mutta poika rukoilee isältään mahdollisuutta muuttua paremmaksi ja miellyttävämmäksi lapseksi, mukautua muiden odotuksiin.

”I know I've been a problem”, Danny says. ”But I've decided to change. Today. I've decided to be happy. Please. I'll make them want me to stay.”

Kauttakuljetuksen rinnalla myös Dannyn identiteetti on muutoksen kourissa, ”in transition”. Hän yrittää muokata sitä, tehdä päätöksen, mutta hänellä ei ole voimia tai välineitä pysyä päätöksessään.

Kuka sitten perheessä on tehnyt valintoja? Isän homoseksuaalisuus tai äidin sairastuminen eivät oikein ole sitä itsekkyyttä, josta isoäiti sukua moittii. Toisaalta he eivät halua tai pysty mukautumaan muiden odotuksiin. Dannyn käytös kiristää jännitteitä sijaisperheessä, joka painii velvollisuuden ja itsesuojelun kanssa. Tilanne on kiusallisen symmetrinen. Ongelma ei tietenkään ole Danny, mutta hän on ainoa, joka pystyy ongelman ratkaisemaan.

Anton Tsehovin mukaan ihminen muuttuu paremmaksi nähtyään, millainen hän on. Vasta, kun Danny kuulee perheen aikuisten riitelevän hänestä, hän valitsee sisäoppilaitoksen. Identiteetti on syntyy, kun fyysinen määränpää ja henkinen tulos yhdistyvät.

Peukutus: konflikti
David Leavitt jatkaa novellissaan ”Danny in transit” (1983) kokoelman motiivia, perheen tanssittamista kriisien keskellä. Aikuisten kamppailu velvollisuuksien ja itsekkyyden välillä kiteytyy suhteessa hajonneen perheen poikaan, Dannyyn, joka kieltäytyy olemasta passiivista rahtia sijaisperheestä toiseen. Toisaalta pojan identiteetti kehittyy juuri velvollisuuksien ja itsekkyyden rajalla, kun hän joutuu katsomaan itseään muiden silmin.

The Oregon Trail

Monet katetut sillat vaikuttavat epäkäytännöllisiltä ja suoraan sanottuna rumilta. Wikipedian mukaan siltoja on katettu ja katetaan rakenteiden suojaamiseksi, enkä lähde tätä viisautta kiistämään: katettu silta kestää 20-40 vuotta, kattamaton vain 10-15 vuotta. Yhdysvalloissa katetut sillat on ollut kuitenkin tapana laudoittaa myös sivuilta. Sillasta tulee käytännössä pimeä puinen tunneli, jonka muodossa tai mittasuhteissa ei ole jälkeäkään harmoniasta tai ”sfäärien musiikista”. Talonpoikaisrakennelmiksi ne ovat omituisen kömpelöitä.

Olen ajatellut kyseessä olevan makuasian — monissa uudemmissa yhdysvaltalaisissa omakotitaloissa mittasuhteet ovat samaan tapaan metsässä — mutta Rinker Buckin matkakertomus The Oregon Trail (2015) korjasi käsitykseni. Siltoja katettiin sivuilta nimenomaan hevoskärryjen aikaan. Jos kärryjä vetävät muulit tai hevoset sattuivat katsomaan siltaa ylittäessään sivuille ja huomasivat keikkuvansa korkealla juoksevan veden yläpuolella, ne saattoivat pillastua. Kun 400-500 -kiloinen säikky kasvissyöjä pelästyy ahtaassa tilassa, kaikki ovat vaarassa. Laudoitus esti niitä näkemästä sivuille, eikä paniikkia näin päässyt syntymään.

* * *

Rinker Buck, yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija, päätyi elämässään tilanteeseen, jossa monen kuukauden matka mantereen halki muulien vetämässä kärryssä tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Hänellä oli tietysti rasitteena historian harrastusta sekä kotoa peritty luontainen suhde hevosiin ja hevoskärryihin. Hän sai mukaansa veljensä Nickin, jonka kädentaidoille, ohjastamiskokemukselle ja vanhojen käyttöesineiden tuntemukselle nykyaikana on vähän kysyntää.

Matka on oikeastaan amerikkalainen pyhiinvaellus. Valittu reitti, Oregonin tie, oli 1800-luvulla käytetty 3 200 kilometrin mittainen kulkuväylä Keskilännestä Länsirannikolle. Vuosina 1840-1860, ennen kuin mantereen halki johtava rautatie tuli laajaan käyttöön, miltei 300 000 ihmisen arvioidaan matkustaneen Oregonin tietä länteen. Se on suurin yksittäinen maitse tapahtunut muuttoliike. Reitti on tietysti umpeenkasvanut ja jäänyt maanteiden jalkoihin, vaikka jotkin perinneyhdistykset yrittävät taistella aikaa vastaan.

Buckin matkakertomus on paitsi katsaus Yhdysvaltojen uudisasutuksen historiaan myös tavallaan kokeellista arkeologiaa: muulien ohjastaminen hyväkuntoisten teiden ulkopuolella ja kangaspeitteisessä kärryssä matkan taittaminen ovat paljolti enää vain kirjoissa kulkevaa perimätietoa. Matkakertomuksen lomassa keski-ikään ehtinyt Buck selvittää itselleen myös vaikeaa isäsuhdettaan.

Matkakertomus etenee enimmäkseen rauhalliseen tahtiin. Vastoinkäymisiä jopa draamaa syntyy vaikeasta maastosta, hajoavista pyöristä, myrskyistä ja vedestä. Nykyaikaiset sillat eivät ole sivuilta katettuja, ja pillastuneet muulit vilkasliikenteisellä sillalla ovat aiheuttaa onnettomuuden. Matkalla maanomistusolot eivät ole nekään täysin ongelmattomia. Muulien karkailut ja kommellukset tuovat yllättäviä käänteitä.

Suurin vastus on tietysti matkan pituus. Kärryn tärinässä kirjoittaja oppii suhtautumaan epävarmuuteen, mutta kertomus ei sorru paisuttelemaan matkan merkitystä kasvutarinana tai seikkailuna. Lukijalle hidas ja pitkä matka tarkoittaa suurta sivumäärää, mutta vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut vajaat viisisataa sivua eivät ole tylsää luettavaa.

Rinker Buck, The Oregon Trail: A New American Journey. Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2015.

Kuvat: 
- Donald Lee Pardue, ”Pisgahin katettu silta”, 2009 (Flickr, CC BY 2.0).
- Kartta teoksesta Ezra Meeker, The Oregon Trail, 1907. (Wikimedia, public domain)
- Kansikuva (Simon & Schuster)

The Snail-Watcher

Patricia Highsmith, ”The Snail-Watcher”. Kokoelmassa Eleven (1970). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1985.

Katsellessaan keittiössä kulhoon koottuja etanoita Peter Knoppert huomaa niiden miltei seisovan ja ”keinuvan toistensa edessä kuin huilunsoittajan lumoamat käärmeet”. Sitten ne näyttävät alkavan kiihkeästi suudella. Sattumalta alkanut etanoiden seuraaminen kehittyy nopeasti vakavaksi ihastukseksi. Herra Knoppert alkaa kerätä tietoa ja lasipurkkeja. Pian hänellä on työhuoneessaan ruokittavanaan kymmenittäin etanoita. 

Etanat ovat hitaita ja limaisia. Monet eivät pidä niitä edes eläiminä. Ne ovat hermafrodiitteja, sukupuoleltaan usein molempia, joten lisääntyminen poikkeaa nisäkkäistä. Knoppert löytää niistä kuitenkin sisältöä ja rauhaa elämäänsä. Kiinnostus tiivistyy pakkomielteeksi, ja työhuone muuttuu suureksi akvaarioksi. Toisaalta uusi harrastus heijastuu työelämään itsevarmuutena ja rohkeutena. Knoppert saa kiitosta ja mm. huomattavan palkankorotuksen.

Novellissaan ”The Snail-Watcher” (1970) Patricia Highsmith kuvaa paitsi pakkomielteen syntymistä myös omaa harrastustaan. Kissojen lisäksi kirjailijalla oli satojen etanoiden viljelmä. Hänen tiedetään kantaneen seuralaisinaan etanoita käsilaukussaan cocktail-tilaisuuteen.  

Novellin kerronta on sujuvaa ja hieman etäistä. Silti siinä kulkee seksuaalinen pohjavire, ja pakkomielteeksi kehittyvästä tirkistelystä lankeaa myös rangaistus. Graham Greene toteaa kokoelman esipuheessa, että Knoppert tuntuu seuraavan etanoita samanlaisen tunteettoman kiinnostuksen vallassa kuin Highsmith Tom Ripleyn edesottamuksia. Havainnon voisi laajentaa koskemaan koko Eleven-kokoelmaa.

Peukutus: sävy

Patricia Highsmithin novelli ”The Snail-Watcher” (1970) on samanaikaisesti viileä, etäinen, tarkkanäköinen ja selvästi kiinnostunut seuratessaan pakkomielteeseensä vajoavaa miestä. Etanat uhmaavat nisäkkäiden kategorioita ja vastaavat kiihtyvään mielenkiintoon luontaisella tavalla.

Fragments of a Hologram Rose

William Gibson, ”Fragments of a Hologram Rose” (1977). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Parkerilla on vaikeuksia päästä yli päättyneestä suhteesta. Nukahtaminen on vaikeaa ilman unta ohjaavaa laitetta, mutta toistuvat sähkökatkot tekevät sen tarjoamasta lievityksestä epävarman ja kivuliaan.

Valveilla Parkerin ajatukset harhailevat katkelmallisessa menneisyydessä. Pako japanilaisen muovikombinaatin oppisopimuksesta — syyt ovat häneltä itseltäänkin unohtuneet. Sekava ja lyhyeksi jäänyt Kalifornian vallankumous. Uuden Meksikon hökkelikylät ja hologramminäytösten esiinmarssi.

William Gibsonin ensimmäinen novelli ”Fragments of a Hologram Rose” (1977) yhdistelee teknologiaa ja sirpaleista minuutta. Aistihavainto on reseptorien lähettämä ja aivojen tulkitsema signaali. Sen voi ensin tallentaa ja sitten lähettää tai ”soittaa” aivoille uudelleen. Näennäinen aistihavainto (apparent sensory perception, ASP) on ihmisen kokemus, jonka joku toinen voi kokea. Se on kuin huume.

Käydessään läpi asuntonsa kaappeja Parker törmää entisen tyttöystävänsä ASP-kasettiin ja  postikorttiin, jossa on ruusuhologrammi. Jätemylly tekee selvää kortista. Kasetilla on lyhyt katkelma tyttöystävän Euroopan matkasta: Ateenan pölyisiä katuja, kiveen hakattuja ratsuja, marmoripatsaita, puluja. Ohimenevää, etäisen läheistä.

Parker lies in darkness, recalling the thousand fragments of the hologram rose. A hologram has this quality: Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose.

Parker tajuaa, että ASP-tallenteet ovat kuin silputun hologrammin sirpaleita: jokainen esittää kokonaista ruusua mutta eri näkökulmasta. Kokemus on joukko sirpaleita, eikä se tavoita koskaan kokonaisuutta mistään, itsestämme sen paremmin kuin toisista ihmisistä. Parkerin takana lyhyessä ja katkelmallisessa novellissa Gibson tunnustelee teemoja, joista kehittyy sittemmin kyberpunk: sirpaleinen subjekti, kopio ja alkuperäisyys, todellinen ja keinotekoinen.

Matikkatuhoaseet

Cathy O'Neil, Matikkatuhoaseet: Miten suuraineisto lisää eriarvoisuutta ja uhkaa demokratiaa. Englanninkielisestä alkuteoksesta Weapons of Math Destruction (2016) suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, Helsinki, 2017.

Jotkut puhuvat kuhnilaisesta paradigmamuutoksesta, joka on käynnissä tieteissä. Digitaalinen taltiointi mahdollistaa suurien aineistojen kokoamisen ja yhdistelyn. Niinpä tilastollinen päättely on hiipimässä työkalujen joukkoon aloille, kuten tulkintatieteisiin, joissa on perinteisesti käytetty pääasiassa muita menetelmiä. 

Tietoja myös kerätään aikaisempaa aggressiivisemmin asiakkaista, työntekijöistä, kuluttajista ja kansalaisista. Esimerkiksi terveystietojen keskittämistä ja yhdistämistä perustellaan hoidon tehostamisella. Lainsäädäntö näiden osalta on liikkunut verkkaisesti; kesällä astuu voimaan EU:n uusi tietosuoja-asetus, jonka pitäisi parantaa kansalaisten asemaa suhteessa rekistereiden pitäjiin niin, että esimerkiksi päättäjien tai virkamiesten horjahdus ei (välttämättä) johda kaikkien tietojen päätymiseen yksityisiin käsiin (automaattisesti). Kun tiedon arvo nousee, kiusaus sen myymiseen kasvaa.

Yhdysvaltalainen matemaatikko Cathy O'Neil tarkastelee kirjassaan Matikkatuhoaseet (2017) tapoja, joilla suuraineistot (engl. big data) haittaavat ihmisten elämää ja heikentävät heidän välistään tasaveroisuutta. Hän on itse kehittynyt yliopistotutkijasta hedge-rahaston hoitajaksi ja edelleen suuraineiston vaaroista luennoivaksi maallikkosaarnaajaksi ja aktivistiksi.

Kaikki mallintaminen ei tietenkään ole pahasta, mutta jos mallinnuksen kohteet eivät tiedä, mihin kerättyä dataa käytetään, jos mallintamista käytetään sen kohteen etujen vastaisesti ja jos mallintaminen skaalautuu kattamaan laajoja joukkoja, puhutaan ”matikkatuhoaseista”. Se on kömpelö suomennos ontuvasta englanninkielisestä ilmaisusta ”weapon of math destruction”, joka on joukkotuhoaseeseen nojaava sanaleikki (”weapon of mass destruction”). Aseet suunnitellaan tiettyä tarkoitusta, tuhoamista, varten, mutta O'Neilin matikkatuhoaseissa tuho on toissijainen seuraus. Kirjan sinänsä tärkeä sanoma kompastelee huonosti valitun sanaleikin vuoksi.

Vallitsevan ideologian mukaan kaikki kilpailu on aina hyvästä. Kun 1980-luvun alkupuolella yhdysvaltalainen sanomalehti U.S. News julkaisi yliopistojen paremmuusjärjestyksen, se tuli samalla laukaisseeksi yliopistojen välisen kilpailun parhaista opettajista, parhaista oppilaista ja rahoituksesta. Lehden käyttämä mitta oli toimittajien hihasta vetämä, ja vaikka sitä on sittemmin muutettu, on se pakottanut yliopistot keskittymään niihin asioihin, joita mitataan.

Yliopistoja ei kuitenkaan pisteytetä suhteessa kustannuksiin niin, että halpa (x dollaria per piste) yliopisto voisi kiilata kärkisijoille. Lukukausimaksut ovat nousseet kilpailun seurauksena rajusti (viisinkertaistuneet välillä 1983-2013), koska opiskelijoille pitää rakentaa upeita asuntoloita ja kiipeilykeskuksia viihtyisyyden parantamiseksi. Pisteytys ohjaa O'Neilin mukaan keskittymään epäoleellisiin asioihin. Nousevat kustannukset kasvattavat opiskelijoiden velkataakkaa. 

Samanlainen pisteytys on käytössä joillain työpaikoilla. Esimerkiksi opettajien tehokkuutta mitataan oppimistuloksien kautta: oppilailla on jatkuvasti kokeita, ja heikosti pärjäävät opettajat potkitaan pihalle, mutta huoli heikkenevistä koulutuloksista perustuu vuonna 1983 julkaistun raportin tilastolliseen päättelyvirheeseen. Oppilaiden oppimista pisteytetään heistä tehtyä ennustetta vasten, ja tulokset heittelevät rajusti lukukaudesta toiseen. Yliopistojen tapaan opettajatkaan eivät voi valittaa pisteytyksestä. Yrityksissä on kokemuksia, että myyjien keskenäinen kilpailu katkaisee tiedonvaihdon. Sitä pelataan, mitä mitataan.

Kilpailun ohella korvikemuuttujien käyttäminen tuottaa epäreiluja ja sekä yksilön että kokonaisuuden kannalta ikäviä seurauksia. Esimerkiksi parempien tietojen puutteessa työnhakijoita arvioidaan luottotietojen tai asuinpaikan perusteella, mikä vahvistaa syrjäytymistä ja onnettomuuksien vaikutusta. Ihmisellä on näin heikommat mahdollisuudet parantaa asemaansa. Yhdysvalloissa autovakuutuksen hinnoittelua ohjaavat luottotiedot enemmän kuin onnettomuushistoria. Kun poliisit keskittävät voimiaan sinne, missä tilastollisesti häiriköidään eniten, eli köyhemmille alueille, he synnyttävät takaisinkytkennän, jossa heikoimmassa asemassa olevat saavat merkintöjä rekisteriin mitättömistä rikkeistä. Luulen, että jotkin verkkopalvelut kyselevät postinumeroa juuri tästä syystä: yhdistämällä sen asuntojen hintatietoihin voidaan arvioida käyttäjän varallisuutta ja tehdä siten kohdennettua markkinointia — tai myydä tiedot eteenpäin.

Jos internetissä oleva palvelu on ilmainen, käyttäjät ovat tuote. Yhteisösivustojen erilaisten pelien ja kyselyiden (esim. ”Mikä Star Wars -hahmo olet?") tarkoitus on kerätä yhteys- ja profiilitietoja niiden eteenpäin myymikseksi. The Guardian kertoi jokin aika sitten, etteivät internet-firmojen johtajat käytä itse omia palveluitaan. Palvelut on lisäksi suunniteltu addiktoiviksi eli tästä syystä pelkoa ja vihaa lietsoviksi ympäristöiksi. Niiden sisäinen päätöksenteko, esim. mitä viestejä tai mainoksia näytetään milloinkin, on niin monimutkaista, ettei edes jälkikäteen pystytä sanomaan, miksi mitäkin tapahtui. Sivustot, kuten Facebook, voivat polarisoida äänestäjät ja heiluttaa vaalien tulosta, kuten on nähty.

(Sivumennen sanoen, hieman samaan aiheeseen liittyy Yliopisto-lehdessä (1/2018) julkaistu juttu kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän johtamasta Kertomuksen vaarat -hankkeesta. Se tutkii, miten käsityksemme todellisuudesta kehittyy kokemuspuheen ja kertomuksellistamisen kautta. Uudenlainen ansaintalogiikka ohjaa uutisoinnissakin tietynlaisiin kertomuksiin esimerkiksi hyvinvointivaltiosta:  kertomukseen nojaavassa uutisessa yksilön kokemus (”Kela pilasi ylioppilasjuhlat”) nousee kuvaamaan pääsääntöisesti hyvin toimivaa järjestelmää ja mahdollisesti rapauttaa luottamusta siihen.)

Byrokratia etäännyttää ihmisen muita koskevista päätöksistä. Algoritmi on tunteeton ja kohtelee kaikkia sisäisen ohjeistuksensa mukaisesti, joten se on lahjomaton, väsymätön ja ainakin periaatteessa halpa. O'Neil toteaa, että päätöksentekijänä ihminen kuitenkin korjaa käytöstään saadessaan uutta tietoa. Ihmiseltä voi vaatia perusteluita. Algoritmit voivat olla mustia laatikoita, joita harva, jos kukaan, ymmärtää. Niiden päätöksistä on vaikea valittaa, ja niitä on vaikea muuttaa.

O'Neilin esimerkit ovat Yhdysvalloista. Niiden menetelmät ovat kovin karkeita, enkä ole kuullut aivan vastaavista tapauksista ainakaan Suomessa. Toki päättäjiltä, järjestelmien tekijöiltä, tilaajilta ja käyttäjiltä vaaditaan erityistä moraalista valppautta. Hyvän liiketoiminnan tielle on joissain tapauksissa hyvä kasata esteitä, jos tuo moraalinen valppaus on sattunut jäämään taka-alalle.

Suomentaja Kimmo Pietiläinen pitää suomennettua tietokirjallisuutta ajattelun edellytyksenä. Vaikka asia ei ole aivan yksioikoinen, ajankohtaisten tietokirjojen suomentaminen on kulttuuriteko, johon muut kustantamot ovat tarttuneet hieman hitaammin. Suomennos toimii kuitenkin jossain määrin ylevää tarkoitustaan vastaan, kun sen alta paistavat alkukieliset ilmaukset ja lauserakenteet kuin pohjamaali kevyesti maalatusta seinästä. Joissain kohdin sanavalinnat ovat huolimattomia (esim. ”säätely” ”sääntelyn” sijaan), toisissa huonoa suomea (”kohtuuttoman rivoja summia”). Toistuvina nämä alkavat häiritä lukukokemusta (ja näin sanoessani yksilön kokemukset alkavat vaikuttaa käsityksiin suomennoksista).

Metzengerstein

Edgar Allan Poe, ”Metzengerstein: ” (1832). Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Jaana Kapari (2006). Kokoelmassa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Yhdysvaltalainen rock-yhtye Meat Puppets kertoo laulussaan ”Lake of Fire”, joka nousi kuuluisuuteen Nirvanan esittämänä MTV Unplugged in New York (1994) -albumilla, että pahat ihmiset joutuvat kuoltuaan tuliselle järvelle, josta — jos sanoitusta oikein tulkitsen — kuolleet palaavat muodossa tai toisessa heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.

Where do bad folks go when they die?
They don't go to heaven where the angels fly
They go to the lake of fire and fry
Won't see them again 'till the fourth of July

Tulinen järvi on Johanneksen ilmestyksessä sijoituspaikka niille, joiden nimeä ei viimeisellä tuomiolla löydy elämän kirjasta. Se on armosta kieltäytyneille toinen kuolema, ikuinen kadotus, eikä järveltä siis enää palata. Laulussa tuomiota ei ole vielä annettu, vaan ihmisten sielusta käydään edelleen kamppailua.

Now the people cry and the people moan
And they look for a dry place to call their home
And try to find someplace to rest their bones
While the angels and the devils fight to claim them for their own

Tämä muistuttaa Platonin Faidonissa esittämää kuvaa: pahat ihmiset kärsivät ”tuliroihuisen alueen” muodostavassa joessa Pyriflegethonissa, kunnes heidän on aika syntyä uudelleen. Platon ei sido sielujen paluuta juhlapäiviin, mutta paatuneimmat joutuvat Tartarokseen pysyvästi.

* * *

Faidon käsittelee ruumiin kuolemaa, sielun kuolemattomuutta ja sielunvaellusta. Näitä samoja aiheita pyörittelee myös Edgar Allan Poen (1809-1849) ensimmäinen julkaistu novelli ”Metzengerstein” (1832), kun hän oli taloudellisista syistä siirtynyt runoudesta proosaan. Novellin alkuperäisessa alaotsikossa ”A Tale in Imitation of the German” saksalainen tarkoittaa kauhuromantiikkaa.

Aloitus paljastaa ainekset, josta novelli on tehty:

Kauhu ja epäonni ovat vallinneet kautta aikojen. Miksi siis antaisin vuosiluvun tarinalle, joka minun on kerrottava? Riittäköön kun sanon, että Unkarin sisäosissa eli tuolloin piintynyt joskin salattu usko sielunvaelluksen opinkappaleisiin.

Kertoja ei vaivaudu suostuttelemaan lukijaa todenkaltaisuuteen yksityiskohdin tai kehyskertomuksin, vaan laskeuduttuaan yleistyksistä hän rajaa itsevaltaisin ottein tapahtumien piirin ja aiheen. Sitoutumatta taikauskoisen opin todenperäisyyteen — ranskankielisen katkelman mukaan sielu voi siis siirtyä ihmisestä eläimeen — kertoja jättää mysteerin lukijan arvioitavaksi ja lisää sen  houkuttelevuutta entisestään. Sitten hän samaan tapaan epäillen laskee lukijan eteen kahden suvun välistä kiistaa koskevan ja toisen tuhoa enteilevän vanhan ennustuksen. Vanhan mantereen menneisyydestä luotu painajaismainen todellisuus imaisee mukanaan.

Paroni Frederick Metzengerstein perii valtavan maaomaisuuden nuorena ja paljastuu kolmessa päivässä ”pikku-Caligulaksi”, eli sydämettömäksi, petolliseksi ja julmaksi elostelijaksi, joka ei yllä häneen kohdistettuihin odotuksiin. Kun neljäntenä päivänä läheinen Berlifitzingin kreivin linna syttyy tuleen, syyllinen on kyläläisille selvä. Kreivi itse kuolee yrittäessään pelastaa sotaratsuaan palavasta tallista.

Linnan palaessa istuu Frederick palatsissaan. Sen seinällä on kokonainen gobeliini todistamassa Metzengersteinien ja Berlifitzingien ikivanhaa kiistaa. Gobeliini ja ennustus molemmat ilmaisevat Metzengersteinien menestystä, mutta nyt gobeliinissa kilpailevan suvun mahtava hevonen tuntuu liikkuvan. Pian pääportilla tallirengit esittelevät hänelle löytämänsä sotaratsun. Siihen on poltettu Berlifitzingin kreivin nimikirjaimet, mutta kreivin palvelusväki ei hevosta tunnistanut.

Frederick ihastuu hevoseen silmittömästi, vaikka alkuun houkuttelevampaa lienee kuva itsestä hurjan hevosen kesyttäjänä. Kyse ei kuitenkaan ole jumalten lähettämästä hulluudesta vaan jostain pahemmasta, jota perhelääkäri osaa kutsua vain surumielisyydeksi, ”kun taas väen keskuudessa kiersivät näitä kyseenalaisemman luontoiset synkät huhut”. Ratsun ja ratsastajan asetelma kääntyy päälaelleen: ratsu alkaa viedä ratsastajaa. Myrsky, ukkonen ja tulipalo sinetöivät viimeisen käänteen. Kun kaikki on ohitse ja ilma tyyntyy, raunioista nouseva savupatsas saa hevosen muodon.

* * *

Poen novelleissa tuntuu aina tapahtuvan ilmeisen lisäksi jotain muuta. Nyt kertojan epäluulo ja lähteiden vähättely ovat ristiriidassa hänen kuvaamiensa tapahtumien kanssa. Ennustus ei toteudu mutta ei myöskään hänen arvionsa sukujen suhteista, ja tarina osoittaa kaikki hänen epäilyksensä  katteettomiksi. Kertojan ja kertomuksen suhde alkaa muistuttaa demonisen ratsun ja sen ratsastajan suhdetta. Alussa pontevasti ilmaistu asema kertojana luisuu suuntaan, jossa hänen oma suhtautumisensa on sivuseikka. Hänen on syystä tai toisesta pakko kertoa tarina, johon hän ei usko mutta jota hän ei pysty kumoamaan.

Huomaan olevani samanlaisen demonisen ratsun selässä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lyhyesti lyhyestä kauhunovellista aamupäivän aikana ja siirtyä sitten muihin askareisiin, mutta, kuinka ollakaan, on jo ilta. Nirvanan akustinen konserttitaltiointi on soinut muutaman kerran alusta loppuun. 

Kustannusyhtiö Teoksen kustantaman kokoelman pullea kirjamaisuus herättää jo sellaisenaan kaipuun nojatuoliin kirjan äärelle. Nide huokuu klassikon tyylikkyyttä ja arvokkuutta olematta mitenkään ylimielinen. Jaana Kaparin suomennos kulkee vaivatta; esipuhe tuo alkutekstin ja lukijan väliin ammattitaitoisen ja innostuneen tulkin. Luettuani muutaman novellin kokoelma tuntuu erinomaiselta tavalta osallistua kauhukirjallisuuden historiaan.

Peukutus: sävy

Novellissaan ”Metzengerstein” (1832) Edgar Allan Poe virittää mehevän kauhuromanttisen tunnelman, joka kieppuu Poelle tyypilliseen tapaan kuoleman äärellä. Kansantarinoiden ilmiöt kietoutuvat muinaisiin kirouksiin, synkkiin linnoihin ja ujeltavaan tuuleen. Kertojan ristiriitainen suhde kertomukseen ja niiden taustoihin toistaa itsessään tarinan rakenteen.

--  
Kuva: Byam Shaw:n kuvitusta E. A. Poen novellikokoelmaan, 1909. (wikimedia, public domain)