Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi, lyhyt tapahtumaketju saattelee Kinsey Millhonen pääepäillyksi ex-miehensä murhayritykseen. Lisäksi pienvaraston uumenista vanhojen koulutodistusten seasta löytyy lähettämätön kirje, joka asettaa avioeron — tai siihen johtaneet syyt — kokonaan uuteen valoon. Näin Kinsey joutuu myös omien epäilystensä kohteeksi.
Luin kirjeen jälleen pohdiskellen, mitä olisin tehnyt, jos olisin saanut sen silloin, vuosia sitten. Huolen väreet kiitivät lävitseni. Jos Dixie puhui totta, olin todellakin osasyyllinen Mickin turmioon.
Sue Graftonin romaanin O niin kuin oikeus (2000) nimi ja suomenkielisen laitoksen kansikuva liittyvät hyvin väljästi, jos mitenkään, itse kirjan tapahtumiin. Grafton on ankkuroinut sarjansa tiukasti 1980-luvulle. Tässä 15. osassa eletään vuotta 1986; ensimmäisen romaanin ’A’ Is For Alibi (1982) tapahtumista on kulunut vasta neljä vuotta. Vaikka kovaksikeitettyjen dekkareiden tekstilajissa tiedoista maksetaan mustelmin ja kolhuin, nyt Kinsey joutuu perkaamaan tekemiään valintoja ja vanhoja haavojaan. Tämä tapahtuu tottakai totutuissa puitteissa, joita määrittävät 1980-luvun Kalifornia, perheetön kolmikymppinen nainen, täpäkkä viisastelu, yksityisetsivän ammattieetos, harmaan alueella liikkuva moraali, rypistymätön musta putkimekko ja kuplavolkkarin romu.
Heräsin Graftonin aakkosdekkareihin vasta vuosi, pari sitten. Sattumalta mökkipitäjän kirjaston poistohyllystä tarttui yksi osa ja sitten kirpputorilta toinen. Kuukautta, paria myöhemmin kirjahyllyyn piti tiivistää tilaa koko sarjalle. Grafton ei kirjoita suurta kirjallisuutta: dekkarit ovat sujuvia, hauskoja, eikä niitä lukiessa tarvitse olla erityisen valpas. Ne ovat nautinto. Ajattelen kuitenkin Kinsey Millhonea myös romaanisarjan osien välissä.
Pinnallisen kirjallisuuskatsauksen jälkeen huomaan, ettei valppaudesta olisi haittaa.
* * *
Sue Grafton mainitaan usein yhdessä Sara Paretskyn kanssa feministisinä kovaksikeitetyn dekkariperinteen muovaajina tai haastajina. Sekä Kinsey Millhone että Paretskyn luoma V. I. Warshawski ovat naisia maskuliinisena pidetyn yksityisetsivän ammatissa. Molemmat ovat perheettömiä kolmikymppisiä kaupunkilaisia, jotka ovat kasvaneet ilman vanhempia ja siten vailla sosiaalistumista perinteiseen naisen rooliin. He pitävät raivokkaasti kiinni saavuttamastaan riippumattomuudesta. Adrienne Gavin onkin todennut, että Graftonin ja Paretskyn toimeliaat, pystyvät, itsenäiset ja väkivaltaa kaihtamattomat naispäähenkilöt muodostivat jyrkän kontrastin pitkään listaan harrastelijamaisia edeltäjiään, jotka ottavat tehtäväkseen pelastaa sukulaismiehen aiheetta tahrautunutta kunniaa.
Kinsey on ammattilainen. Hän tekee enimmäkseen tylsiä keikkoja
vakuutusyhtiöille (romaanien välissä), mutta toimeksiannosta riippumatta
hän pitää kirjaa tunneistaan ja kirjoittaa huolelliset raportit
laskujensa liitteiksi (mitä jopa V. I. Warshawskin tiedetään ihailleen).
Sattuman tai onnenkantamoisten sijaan tutkimusta ohjaa sinnikäs prosessi:
haastatteleminen, tiedonhaku julkisista rekistereistä, puhelut toimittajaksi tai
virkailijaksi tekeytyen, murtautuminen.
Terry yhdisti mielellään, ja kymmenen sekunnin kuluttua kävin jälleen samaa keskustelua vain hieman eri muunnoksena. — Rouva Calloway, tässä on rouva Kennison Culver Cityn yleisen syyttäjän toimistosta Kaliforniasta. Culver Citystä on soitettu puhelu tähän numeroon toukokuun seitsemäntenä päivänä. Puhelusta on laskutettu henkilöä nimeltä Magruder, etunimi Mickey tai Michael...
Graftonin kirjoittamaa väkivaltaa kehystää seurausten ja eskalaation tiedostaminen. Väkivalta on vaarallista. Siitä jää romaanista toiseen kannettavia henkisiä ja fyysisiä arpia. Kun ongelmia ei voi kohdata asein tai nyrkein, fyysisten mittelöiden ja raa'an voiman sijaan Kinsey väistelee, pukee harhauttavan naamion tai suoraan valehtelee. Hän ei ole kunniastaan tarkka Philip Marlowe.
* * *
Kovaksikeitetylle tekstilajille tyypillisesti viattomista vakuutuspetoksista, keräilyrahoista tai kadonneista henkilöistä käynnistyvä tutkimus heijastelee lopulta laajaa, kaiken tahraavaa korruptiota. Edward Margolies toteaa Raymond Chandlerin romaaneissa ongelman olevan systeemin hyväksikäyttäjissä, ei ole varsinaisesti systeemissä itsessään. Graftonin ja Paretskyn romaaneissa sen sijaan sosiaaliset ongelmat näyttävät Maureen Reddyn mukaan sukupuolittuneilta (eli systeemisiltä). Jos syyllinen onkin nainen, hänen motiivinsa eivät ole maskuliinista valtaa haastavana viettelijättärenä tavoittelema raha tai valta, kuten perinteisesti, vaan ne liittyvät melko suoraan naisen alisteiseen asemaan.
Kovaksikeitettyyn dekkariin oleellisesti kuuluvat naseva sanailu ja huumori. Hanna-Kaisa Turja perkaa gradussaan aakkosdekkarien kerrontaa ja tunnistaa lukuisia esimerkkejä, joissa Grafton parodioi kovaksikeitettyä genreä mutta naurun seassa kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä. Miksi Magnum P. I. ei joudu pesemään lapsensa menetyksen vuoksi alkoholisoituneen ja romahtaneen naisen tiskejä? Turjan analyysi osoittaa, että kertojana Kinsey on tietoinen kielenkäytöstään ja käytöksestään. Hän tekee virheitä mutta löytää myös niiden herättämistä reaktioista johtolankoja. Grafton on hauska, mutta valppaalle lukijalle kohtaamisissa on sujuvaa pintaa enemmän.
Graftonin ja Paretskyn sijoittaminen kovaksikeitettyyn dekkariperinteeseen ei ole kiistatonta. Pelkkä yksinäisyys, pistooli, vaaralliset kadut ja terävä kieli eivät riitä. Bethany Ogdonin mukaan tekstilajia määrittää ensisijaisesti torjuva asenne yhteiskunnan marginaalia kohtaan — siis niitä, jotka eivät nauti patriarkaalista valtaa — eivätkä Graftonin tai Paretskyn romaanit täytä vaatimusta. Toisaalta Andrew Pepper pitää näkemystä tarpeettoman jyrkkänä, koska kovaksikeitetyssä dekkarissa tekstilajina voi nähdä eri suuntiin vetäviä poliittisia näkemyksiä yhden tietyn ideologian sijaan.
En osaa sanoa, lisääkö kukaan todellinen skotlantilainen puuroonsa sokeria vai ei.
* * *
... enkä tiiviistä ponnisteluistani huolimatta päässyt kiinni Graftonin yksityisetsivän lumoukseen. Suomennettuja graftoneita hyllyssä on lukematta enää viisi. Muiden dekkarisarjojen kohdalla olen pitänyt uudelleen lukemista etäisenä mahdollisuutena, mutta aakkosdekkareiden kohdalla pidän sitä varmana.
Aiheesta enemmän:
- Adrienne E. Gavin (2010) ”Feminist Crime Fiction and Female Sleuths”. Teoksessa Charles Rzepka & Lee Horsley (toim.) A Companion to Crime Fiction. Wiley-Blackwell, Chichester. 258-269.
- Edward Margolies (1982) Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA.
- Bethany Ogdon (1992) “Hard-Boiled Ideology.” Critical Quarterly, 34(1): 71-87.
- Andrew Pepper (2010) ”The Hard-Boiled Genre”. Teoksessa Charles Rzepka & Lee Horsley (toim.) A Companion to Crime Fiction. Wiley-Blackwell, Chichester. 140-151.
- Maureen T. Reddy (2003) ”Women Detectives”. Teoksessa Martin Priestman (toim.) The Cambridge Companion to Crime Fiction. Cambridge University Press, Cambridge. 191-209.
- Hanna-Kaisa Turja (1999) "License to Misbehave": Koomisen, ironian ja parodian ulottuvuudet Sue Graftonin aakkosdekkareissa. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.
