Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Narconomics

Päättömien ruumiiden, veristen tulitaisteluiden, endeemisen korruption ja näyttävien takavarikkojen takana laiton huumekauppa on pohjimmiltaan liiketoimintaa. Siten huumekaupan ymmärtämiseksi ja torjumiseksi sitä tulisi tarkastella liiketaloudellisesta näkökulmasta. Näin esittää Tom Wainwright kirjassaan Narconomics: How to Run Drug Cartel (2016). Kirja ei ole opas huumekartellin johtamiseen vaan yritys ymmärtää huumekaupan logiikkaa. Siirryttyään The Economist -lehden Meksikon osastolle vuonna 2010 Wainwright alkoi uutisoinnissaan ja haastatteluissaan esittää huumealan työntekijöille, johtajille, alan tutkijoille ja viranomaisille samoja kysymyksiä kuin hän taloustoimittajana esittäisi millä tahansa muullakin alalla. Tämä uusi näkökulma ei ole kenties mitenkään ainutlaatuinen, mutta vähitellen hänelle paljastui huumeiden vastaisesta taistelusta ja sitä koskevasta uutisoinnista vaikeasti perusteltavia valintoja ja tehottomia toimintatapoja. Hän myös huomasi kartellien kamppai

Myrskyn soturit

Bernard Cornwellin saksilaistarinoissa leivotaan Englantia kokoon laakso ja joenmutka kerrallaan. Sarjan yhdeksännessä osassa jälleen uusi sotapäällikkö hyökkää viikinkiarmeijoineen — tällä kertaa  Maersejoen suistoon lähelle Cheasteria, missä Uhtred valvoo armeijansa kanssa Mercian koskemattomuutta. Kaupunki on saamassa piispan, joten pääsiäismessuun on saapumassa runsaasti kirkonmiehiä. Pakanallinen Uthred joutuu jälleen taistelemaan kahdella rintamalla. Taistelut Cheasterin maastossa käynnistyvät ja osin ratkeavat kirjan alkupuolella, joten lukijalle on selvää, että kirjassa on kyse jostain muusta. Viikinkipäällikön tavoitteet ovatkin pohjoisempana, minkä Uhtred lukee taitavasti. Armeijat tanssahtelevat toistensa ympäri ja päätyvät lopullisesti selvittelemään välejään Northumbrian puolella. Myrskyn soturit (2017) on sujuvaa mutta episodimaiseksi kehittynyttä toimintaviihdettä. Aikakauden kuva on edelleen toimiva, mutta jokin kiilaa minua irti kirjojen maailmasta. En tiedä, o

Object Categories

On vaikea sanoa, onko Pekka Harnin esineiden luokittelujärjestelmä Object Categories (2010) tiedettä vai taidetta. Se ryhmittelee tuiki tavalliset kotitalousesineet piirteidensä mukaan morfologis-funktionaalisiin kategorioihin, jotka jäsentävät ympäristöämme hieman samaan tapaan kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä tai eliöiden kehitystä kuvaavat fylogeneettiset puut . Luokitteleminen ja laajemmin yleistäminen ovat keskeisiä tapoja tuottaa tietoa. Juuri ajattelun selventäminen on tekijän itsensä nimeämä intentio.  Postmodernina aikana tekijä on kuitenkin kuollut, joten hän on vain yksi ääni teoksen tulkinnassa. Esinekategoriat houkuttelevat puoleensa tulkintaa käsitetaiteena, jossa Harni lähestyy muodon käsitettä uudesta suunnasta perinteisten taidelajien ulkopuolella. Luokittelusta on järjestetty lukuisia näyttelyitä , jotka konkretisoivat kategoriat ryhmittelemällä valtavan joukon esineitä gallerian lattialla. Niinpä, jos taide kasvaa, kuten sanotaan, taiteen kukkaruuku

Screenwriters Masterclass

Edesmennyt yhdysvaltalaisohjaaja Robert Altman (1925-2006) totesi: ”En pidä elokuvakäsikirjoittamista kirjoittamisena — tarkoitan, minusta se on suunnittelua.” Samansuuntaisia arvioita ovat esittäneet muutkin. Elokuvakäsikirjoitus esittää kohtausten järjestyksen ja tapahtumat äärimmilleen pelkistettynä, joten sitä on vaikea pitää kaunokirjallisuutena. Ehkä se ei liittoudu muiden lajien tavoin runouden kanssa vaan on, kuten Altman toteaa, karkea suunnitelma, jonka pohjalta elokuvaa aletaan tehdä. En ole varma, miksi elokuvien käsikirjoittaminen olisi erilaista esimerkiksi näytelmien käsikirjoittamisesta. Miksi näytelmät ovat kaunokirjallisuutta? Alberto Moravian romaanissa Keskipäivän aave (1956) päähenkilö Riccardon ongelmat alkavat, kun hän luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa elokuvia. Hän menettää itsekunnioituksensa ja vaimonsa kunnioituksen. Elokuva on jonkinlainen epäpyhä yhdistelmä viihdettä ja ilmaisua.  Jos käsikirjoittaminen onkin suunnittelua

Imago

Octavia E. Butlerin post-apokalyptisessa Xenogenesis -sarjassa ydinsodan runtelemalta planeetalta pelastetut ihmiset saivat valita: pidennetty elämä ilman mahdollisuutta jälkikasvuun tai geneettinen sekoittuminen avaruudesta saapuneiden oankalien kanssa. Kahden lajin sekoittuminen tarkoittaa uuden lajin syntyä. Osalle ihmisistä se on liian vieras tai vastenmielinen ajatus, koska lonkeroineen ja ihmeellisine kykyineen muukalaiset rikkovat kaikkia totuttuja kategorioita. Ihmiset haluavat nähdä oman kuvansa jälkikasvussaan. Sarjan toisessa osassa sterilisaatiota lievennettiin, kun Marsiin perustettiin karu ja lajin historian huomioon ottaen todennäköisesti tuhoon tuomittu siirtokunta niille, jotka eivät halunneet sulautua. Sarjan kolmas osa Imago (1989) on aiempia osia tiivimpi. Sen pääosassa on Jodahs, ensimmäinen ihmisen ja oankalin jälkeläinen, josta kehittyy ooloi — perimää muokkaavaa kolmas sukupuoli. Ooloit vahvistavat kykyjä ja korjaavat perimässä esiintyviä virheitä.

Herbert West: Reanimator

H. P. Lovecraft, ”Herbert West — Reanimator” (1922). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories . Penguin Books, London, UK, 1999. Lapin Kouta oli suurin tietäjistä, mutta hänkään ei osannut ”sitoa sinistä tulta”. Eino Leinon runossa mahtava noita maksaa kovan hinnan aarnihautojen salaisuuksista. Kouta ei kuitenkaan varasta vaan hinnan kuultuaan vakain mielin laskeutuu ”rotkohon Rutimon” ja näin uhraa itsensä. Tieto ja tietämisen seuraukset nivoutuvat yhteen. Kreikkalaisessa mytologiassa Prometheus sen sijaan varastaa tulen jumalilta ja lahjoittaa sen ihmisille. Jumalat tietysti hermostuvat: Prometheus joutuu kahleisiin ja ihmiset tautien ynnä vitsausten kiusaamiksi. Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on alaotsikossaankin tuoreempi laitos kreikkalaisesta myytistä: tiedemies Victor Frankenstein varastaa ”sinisen tulen” itseltään luonnolta ja luo uutta elämää. Seuraukset ovat, kuten usein käy, arvaamattomat. H. P. Lovecraftin kauhunovelli ”He

The Gernsback Continuum

William Gibson, ”The Gernsback Continuum” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014. Elektronisessa musiikissa kaikui tulevaisuus koko 1900-luvun jälkipuoliskon, mutta uuden vuosituhannen puolella äänimaiseman tulevaisuudellisuus on haihtunut. Lajin kehitys on hidastunut tai pysähtynyt, ja sen käsitteistö ja viittaukset ovat vakiintuneet. Mark Fisherin mukaan elektroninen musiikki on alkanut viitata taaksepäin itseensä. Siinä ei kuitenkaan kummittele sen oma menneisyys vaan kaikki ne toteutumattomat tulevaisuudet, joita musiikki kuulijoilleen ikään kuin lupasi. What haunts the digital cul-de-sacs of the twenty-first century is not so much the past as all the lost futures that the twentieth century taught us to anticipate. Elämme tulevaisuuden jälkeistä aikaa. Fisher puhuu hauntologiasta , joka on ranskalaisfilosofin Jacques Derridan tunnistama, kummittelun (engl. haunting ) ja ontologian yhdistävä ilmiö. Marx kummittelee Euro

The Color Purple

Vaikka The Color Purple (1982) sijoittuu 1930-luvun Georgiaan, ajattelin sitä lukiessani 1800-luvun Englantia. Alice Walker käsittelee romaanissaan Frances Burneyn ja Jane Austenin tavoin nuoren naisen itsereflektion ja sitä kautta sisäisen ja ulkoisen identiteetin kehittymistä, mutta taistelu itsenäisyydestä on raakaa kuin Brontën siskojen tarinoissa. Syrjäisellä georgialaisella sekä lohduttomalla länsiafrikkalaisella maaseudulla vallitsee Thomas Hardyn kuvaama rakenteellinen väkivalta: taloudellinen kehitys ja vallitsevat ennakkoluulot, käsitykset ja ”moraali” lanaavat ihmiset ja erityisesti naiset maahan. 1930-luvun punaniskaisessa etelässä ihonväri tuo tietysti oman realisminsa. Yhdysvalloissa Walkerin romaani esiintyy toistuvasti kiellettyjen kirjojen listalla. Tämä kasvukertomus kulkee aivan eri sävyissä kuin viktoriaaniset tarinat. Se puhuu suoraan siitä, mistä Anne Brontë saattoi vain vihjailla . Romaaninsa The Tenant of Wildfell Hall (1848) esipuheessa Anne Brontë

Kirjabloggaaminen on uhrikriisi

Keväällä YLE:n radiohaastettelussa kirjallisuuskriitikko Mervi Kantokorven hymähdys kajahti sadoissa kuulokkeissa ympäri Suomen. ”Kirjamaailman vaikutusvaltaisin” ääni kuvasi bloggaajia ”suosittelijoiksi”, jotka pientä lahjaa vastaan tarjoavat kustantajalle näkyvyyttä. Kulttuurikeskustelussa näin karkeita ja vääriä yleistyksiä käytetään poikkeuksetta lyömäaseina. Mielipidettään huoraavaa bloggaajaa ei tarvitse eikä voi ottaa vakavasti. Nyt kirjamessujen jälkeen kirjablogeissa on virinnyt keskustelua kirjablogien asemasta kirjallisuuskentässä — tai mikä se nyt sitten on (esim. täällä , täällä ja täällä ). Kirjaharrastus ei sellaisenaan ole hyvä asia, ellei se istu ulkopuolelta asetettuihin puitteisiin. Grantan äskettäisessä numerossa Riku Korhonen kylvi turhautumistaan vaikeasti tunnistettavan satiirin muodossa henkilöihin käyvin argumentein kuin Yhdysvaltain presidentti. Ammattilaisen laatimat ja painokoneen tai radiolähettimen voimistamat läimäykset tuottavat varmasti mielihyv

Johnny Mnemonic

William Gibson, ”Johnny Mnemonic” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014. Yhdysvaltalais-kanadalaisen, teknologian ja yhteiskunnan marginaalia tutkivan William Gibsonin varhaistuotantoon kuuluva tieteisnovelli ”Johnny Mnemonic” (1981) on yksinkertainen rikostarina: Johnny on datakuriiri, joka yrittää kerätä saataviaan häntä kusettavalta asiakkaaltaan. Hän saa asiakkaan asiakkaan, mahtavan rikollisjärjestön, peräänsä ja joutuu etsimään pelastustietä yhteiskunnan marginaalista ja sen erikoisista hahmoista. Ralfi was sitting at his usual table. Owing me a lot of money. I had hundreds of megabytes stashed in my head on an idiot/savant basis, information I had not conscious access to. Ralfi had left it there. He hadn't, however, come back for it.  Suoraviivaisuudestaan huolimatta novellissa on jo läsnä juonteita, jotka toistuvat Gibsonin myöhemmässä kyberpunk-tuotannossa. Kirjoittamisaikoihin Japanin teknologinen ja kulttuurinen

Syvä joki

Olin luultavasti jotain kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, kun törmäsin Syvään jokeen ensimmäistä kertaa. Videonauhurit olivat tekemässä tuloaan 1980-luvun Suomeen. Teollisuusalueella sijaitseva videovuokraamo tarjosi elokuvien lisäksi yksinkertaisten videopelien ihmeellisen maailman. Avaruusalukset ampumassa asteroideja tai toisia aluksia. Liikuteltavien palkkien ohjaamaa pallojen kimpoilua. Kerran, kun notkuimme mustan, linnunpönttöä muistuttavan laitteen äärellä, vuokraamon tiskillä pieni matkatelevisio näytti John Boormanin elokuvasovitusta James Dickeyn romaanista Syvä joki (1970). Samasta ruudusta olin nähnyt rakeisia katkelmia kauhuelokuvista, mutta Boormanin elokuvan kohtaus, jossa kanoottiretkellä eksyneet miehet kohtaavat paikallisia metsästäjiä, on jäänyt vahvemmin mieleen. Televisiouusinnoista huolimatta en ole koskaan nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta nyt kirjan luettuani ymmärsin, että vuokraamossa näkemäni kohtaus on ratkaisevin koko tarinassa. * * * — Te etten

Adulthood Rites

Ihmislaji on yhtäältä älykäs ja toisaalta hierarkinen laumaeläin. Ihminen rakentaa monimutkaisia työkaluja, ratkoo ongelmia ja käsitteellistää havaintoa mutta samalla kilpailee vallasta, reviiristä ja johtajuudesta. Octavia E. Butlerin xenogenesis -trilogiassa tämä ihmisten sisäinen ristiriita on johtanut lajin tuhoon, josta avaruusoliot onnistuvat pelastamaan vain joitain tuhansia yksilöitä. Sarjan toisessa osassa Adulthood Rites (1988, suom. Puolipäivän riitit ) on laskeuduttu takaisin maan kamaralle, missä muokattu kasvusto peittää ydinsodan runteleman maiseman. Ihmisille on tarjottu kaksi vaihtoehtoa: pidennetty mutta hedelmätön elämä täysin omin ehdoin tai jälkikasvun mahdollisuus yhdessä oankalien kanssa. Avaruusoliot keräävät ja muokkaavat perimää yhtä vaivattomasti kuin ihmiset tarinoita, ja tämä valta asettaa kaksi lajia vahvasti eriarvoiseen asemaan. ”Human beings fear difference”, Lilith had told him once. ”Oankali crave difference. Humans persecute their different o

Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

En ole kiinnostunut siitä, mitä Suomi lukee — edes juhlavuonna. Tapaan ottaa kirjojen kansiin painetut Kirjakauppaliiton varoitukset todesta, mutta ystäväni, jonka makuun uskallan luottaa, suositteli teosta — tai itse asiassa sen jatko-osaa. Niinpä kesällä lukupino asettui uuteen järjestykseen. Nyt syksyllä luin kirjan uudestaan. Yuval Noah Hararin teos Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2017) on ollut kansainvälinen menestys. Kenties lajimme menneisyyttä käsittelevät teokset ovat nousseet tietokirjallisuuden pinnalle, kun lajimme tulevaisuus entiseen tapaan näyttää olevan vaakalaudalla. Hararin teos ei tietenkään nojaa suosiossaan pelkästään aiheen synnyttämään nosteeseen, vaan se on helposti lähestyttävä, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu. Harari kuvaa olosuhteita ja vaiheita, joiden kautta homo sapiens vähitellen siirtyi savanneilta kaupunkeihin. Monet eläimet ovat sosiaalisia ja käyttävät kieltä. Jotkut ovat painottaneet kieliopin tehostaman kielen poikkeuksellisuutta, mutta

Born Failure

Patricia Highsmith, ”Born Failure”. Kokoelmassa Nothing that Meets the Eye: The Uncollected Stories by Patricia Highsmith (E-Book). W. W. Norton, New York, NY, USA, 2003. Jotkut ihmiset syntyvät menestyjiksi, mutta Winthorp Hazlewood vaikuttaa epäonnistujalta jo viisivuotiaana. Edes voittajaa lupaileva lempinimi ”Winnie” ei käännä hänen kohtaloaan. Takaiskuja satelee. Taitamattomuudestaan ja huonosta tuuristaan huolimatta Winnielläkin on unelmia. Hän haluaa perustaa tavaratalon. Vaimonsa ohjaamana hän perustaa pieneen vermontilaiseen Bingleyn kaupunkiin sekatavaramyymälän, jonka varassa pariskunta kitkuttelee vuosikymmeniä. Ahkeruus ja sitkeys eivät riitä kumoamaan vastoinkäymisten ja hyväuskoisuuden tuhoavaa voimaa. Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma suistaa Winnien lähemmäksi kuilun reunaa. Kun kyseessä on Patricia Highsmith in (1921-1995) novelli, takaiskut virittävät pahaenteisen tunnelman. Ikään kuin kulisseissa odottaisi jotain vielä pahempaa. Highsmithin olisi odottan

July 1914: Countdown to War

Kiista syyllisistä ensimmäiseen maailmansotaan alkoi jo melkein heti Sarajevon laukausten jälkeen.  Kaikki osapuolet halusivat näyttäytyä uhreina, ja valtiomiehet rakensivat tarinoita omasta tai hallintonsa viattomuudesta. Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen kiistaa käydään edelleen. Versaillesin rauhansopimus langetti sotasyyllisyyden tukevasti Saksan harteille, mutta sitten toiseen maailmansotaan verrattuna vuosien 1914-1918 panos alkoi vaikuttaa epäselvältä. Mistä lopultakin oikein taisteltiin? Mitä sodassa oli panoksena? Historioitsijoiden käsitys alkoi kallistua jaetun syyllisyyden kannalle: kaikki olivat osaltaan syyllisiä ja niinpä kukaan ei ollut erityisen syyllinen. Barbara Tuchman ja A. J. P. Taylor pitivät sotaa tarpeettomana ja katsoivat, että kesän 1914 tapahtumat karkasivat diplomaattien, poliitikkojen ja kenraalien otteesta. Sotaan siis kompasteltiin puolivahingossa ja — kuten Taylor totesi — aikataulut edellä. Thomas Laqueur on tulkinnut näiden ajatusten heija

The Two Faces

Henry James, ”The Two Faces” (1900). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories . Bantam Books, New York, NY, USA, 1972. Vaikka Henry Jamesin tiivis novelli ”The Two Faces” (1900) on tiettävästi kirjailijan lyhin kertomus, jouduin tekemään monta yritystä sen lukemiseksi. Ajatukset irtaantuivat lukemisesta, ja silmät alkoivat liukua pitkin sivuja tunnistamatta edes sanoja. Kirjailija itse piti novellistaan sen taloudellisuuden vuoksi, mutta se on jäänyt arvosteluissa ja antologioissa vähemmälle huomiolle. J. Peter Dyson arvelee syyksi novellin liian tiiviin muodon. Novellin kolme ensimmäistä virkettä paljastaa tekstin tavanomaista tiheämmäksi. Ymmärrän jokaisen sanan irrallisena — no joo, scintillan jouduin tarkistamaan sanakirjasta — mutta peräkkäin aseteltuina ne virittävät odotuksia ja jännitteitä kolmen ihmisen kesken niin, että niiden kirjanpito edellyttää muutaman hitaan ja harkitun lukukerran. Luettavuutta ei helpota Jamesin tapa täydentää virkkeen ke