The Life of Elizabeth I

Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.

___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)

Winter King

Thomas Penn, Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2013.

Talvikuningas on lyyrinen mutta ankara lisänimi. Esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinas Frederik V (1596-1632) ansaitsi Böömin kuninkaana tämän epiteetin lyhyen valtakautensa vuoksi: hän hallitsi vain syksystä 1619 kevääseen 1620, jolloin Böömi oli keskellä vielä tuolloin uskonnollisen kiistan sävyttämää kolmikymmenvuotiseksi kehittyvää sotaa. Englannissa hovirunoilijat nimesivät kuningas Henrik VII:n (1457-1509) Talvikuninkaaksi vasta tämän kuoltua pitkähkön valtakauden päätteeksi, koska hänen poikansa Henrik VIII:n katsottiin edustavan synkän ajan jälkeen symbolisesti kevättä, paluuta luonnolliseen järjestykseen ja uuden kultakauden alkua.

Henrik VII ei ole herättänyt ihailua. Hän on jäänyt historiaan mustana prinssinä, joka hallitsi pelon pikemminkin kuin rakkauden avulla. William Shakespeare jätti hänet välistä kuningasaiheisten näytelmien sarjassa kirjoittaen näytelmät hänen edeltäjästään ja seuraajastaan. Vaikka kirjansa Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011) kannessa Thomas Penn jättää hänet alaotsikkoon, kirjan tarjoamasta machiavellimaisen kuninkaan muotokuvasta kehittyy monisyinen. 

Henrik Tudor kasvoi maanpaossa Ruusujen sodan aikaan. Hänen vaateensa valtaistuimelle oli hatara: hän oli Lancaster ja kruununperijä äitinsä suvun kautta avioliiton ulkopuolisen suhteen nojalla. Kotimaahansa palattuaan yllättäen hän kuitenkin voitti yorkilaisen Richard III:n Bosworthissa ja nousi valtaistuimelle vuonna 1485. Kun hän vielä avioitui yorkilaisen Elizabethin kanssa, Ruusujen sota oli virallisesti ohitse. Kruunusta taisteltiin kuitenkin vielä pitkään.

Salaliittoja, juonia ja vallankaappausyrityksiä torjuakseen Henrik kehitti laajan vakoilijoiden ja ilmiantajien verkoston. Hän teki poliittisia pidätyksiä tai puhdistuksia ja horjutti aatelisten valtaa sisällissodan lojaliteettien nojalla. Siitä huolimatta hänen otteensa kruunuun oli epävarma — etenkin kun hänen vanhin poikansa Arthur, lancasterilais-yorkilainen toivo, kuoli hikitautiin pian häittensä jälkeen 1502. Nuori leskiprinsessa Katariina Aragonialainen sai odottaa seitsemän vuotta hovissa ennen kuin hänestä tuli kuningatar ja Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso.

Henrik VII:llä oli Euroopan aikalaiskuninkaista suurin rahakirstu. Kehittyvän kangastuotannon tarvitseman alunan kauppa toi kruunulle runsaat tulot, mutta Henrik myös korotti aatelisten veroja ja tehosti niiden keräämistä. Näiden lisäksi hän lihotti kruunun tuloja langettamalla poliittisille vastustajilleen velkatuomioita, mistä kasvoi valtakauden loppua kohden omavaltainen, syyttömiä nielevä kiristyskuvio. Se kasvatti poliittista epävakautta.  Monille Henrik VII:n kuolema ja Henrik VIII:n nousu valtaistuimelle oli tervetullut muutos, mutta seuraajan hallinto kuitenkin jatkoi monien verojen kaltaisten maksujen keräämistä.

Winter King on ammattihistorioitsijan suurelle yleisölle kirjoittamaa historiaa, joka kuitenkin haastaa vallalla ollevia käsityksiä Henrik VII:stä. Jotkut historioitsijat ovat suhtautuneet epäillen Pennin tapaan elävöittää kerrontaa ja käydä historiallista dialogia akateemisten julkaisujen ulkopuolella. Tuloksena on kuitenkin maallikon kannalta paitsi mielenkiintoinen henkilökuva myös sujuva ja herkullinen kuvaus ajasta keskiajan ja uuden ajan risteyksessä.

A Land So Strange

Andrés Reséndez, A Land So Strange: The Epic Journey of Cabeza de Vaca — The Extraordinary Tale of a Shipwrecked Spaniard Who Walked America in the Sixteenth Century (2007). Basic Books, New York, NY, USA, 2009.

Sukupolvi Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) ensimmäisen purjehduksen jälkeen Atlantin takaisen maailman valloittajat, conquistadorit, ryöstämisen ja orjuuttamisen ohessa, kilpailivat keskenään läänityksistä ja rikkauksista. Hernán Cortés (1485-1547), joka miehineen valloitti Meksikon, ehti kerätä joukon vihamiehiä jo ennen valloitusretkeään. Erityisen katkera oli Pánfilo de Narváez (1478–1528), jolta omavaltainen Cortés vei miehet, virallisen johtajan aseman ja mahdollisuuden Meksikon valloittamiseen.

Vietettyään muutaman vuoden Cortésin vankina Narváez palasi Espanjaan ja onnistui lobbaamaan keisari Kaarle V:n (1500-1558) hovissa itselleen nykyisin Yhdysvaltojen hallitseman osan Meksikonlahden rannikkoa läänityksenä. Valloitus ei kuitenkaan ollut samanlainen satumainen menestystarina kuin Cortésin tai Francisco Pizarron (1475-1541) retket. Álvar Núñez Cabeza de Vaca (n. 1490-1558), yksi neljästä Narváezin retkikunnan henkiin jäänestä jäsenestä, kirjoitti kohtalokkaasta matkasta kirjan La Relación (1542). Teoksessaan A Land So Strange (2007) Kalifornian yliopiston historian professori Andrés Reséndez täydentää Cabeza de Vacan matkakertomusta laajemmin taustoin ja tuorein tutkimustuloksin. Tuloksena on erinomaisen jännittävä tutkimusmatka maailmaan, jossa eurooppalaisia ei ollut vielä käynyt.

In early spring of 1528, Narváez's reconfigured expedition finally headed toward the mainland. Their destination was the critical Rio de las Palmas. During their passage across the Gulf of Mexico, Miruelo's skill was put to test once again—this time with disastrous results. After several days of sailing, the pilots saw land and convinced themselves that they were close to Rio de las Palmas, when in fact the expedition had drifted only to present-day Tampa Bay on the west coast of Florida. They were still within Narváez's enormous adelantamiento, but at the wrong end. Miruelo had misjudged the fleets location by more than 900 miles. It was a dramatic error with deadly consequences.

Noin 600 Narváezin johtamaa uudisasukasta lähti Espanjasta vuonna 1528 suuntanaan Karibianmeri ja siellä Pohjois-Meksikossa sijaitseva Rio de las Palmas. Kenties taidottomuudesta tai tunnistamattomista merivirroista johtuvan navigointivirheen vuoksi retkikunta rantautui Floridassa nykyisen Talahasseen paikkeilla Meksikonlahden toisella reunalla. Maihin nousi vain enää noin 300 henkeä: pysähdykset Hispaniolassa ja Kuubassa olivat verottaneet väkeä, samoin hurrikaani ja haaksirikot. Narváez kuvitteli olevansa löydetyn Tampa Bayn luonnonsataman eteläpuolella ja johti maitse 300 hengen retkikuntaa pohjoiseen. Tampa Bay oli kuitenkin etelässä, eivätkä he enää tavoittaneet laivojaan. He olivat eksyneet vieraaseen maahan. Floridan suot eivät tarjonneet kuitenkaan ruokaa tai puhdasta vettä vaan nälkää, janoa ja tauteja, ja alkuperäisasukkaat vuoroin auttoivat, vuoroin hyökkäsivät, vuoroin huijasivat — aina tilanteen mukaan. Kultarikkauksista kertovia huhuja seuraten espanjalaiset päätyivät voimakkaan intiaaniheimon maille, missä kalleuksien sijaan löytyi ainoastaan lisää vaaroja.

Kuva: Wikipedia / Creative Commons

Pettynyt ja entisestään huventunut retkikunta tappoi jäljellä olevat hevoset ruoaksi, kyhäsi joukon lauttoja ja purjehti merille. Virtaukset veivät lautat kauas rannikosta, ja lopulta myrsky huuhtoi lautat rantaan nykyisen Galvestonin rannikkokaupungin tuntumassa. Osa espanjalaisista hukkui, osa jäi vihamielisten intiaanien käsiin ja osa, kuten Cabeza de Vaca, päätyi ystävällisten karankawa-intiaanien pariin. Ystävällisyyttä kesti kuitenkin vain lyhyen aikaa. Haaksirikkoiset kuormittivat kivikautista heimoa. Kun paljastui, miten kyvyttömiä eurooppalaiset olivat kalastamaan tai metsästämään karulla rannikolla, heistä tuli orjia, jotka tekivät naisten töitä ja joita piestiin, herjattiin ja toisinaan tapettiin. Erityisessä vaarassa he olivat, kun espanjalaisten saavuttua puhkesi selittämättömiä tauteja tai kun intiaanileirin ulkopuolelle jääneiden espanjalaisten harjoittama ihmissyönti tuli julki.

Alkuperäisistä 80 haaksirikkoutuneesta vain 15 selvisi ensimmäisestä talvesta. Cabeza de Vacan vankeutta kesti kuusi vuotta. Lopulta selviytyjiä oli jäljellä vain neljä, joista kolme oli aatelisia ja yksi mauriorja. He pakenivat karakawojen parista ja onnistuivat parantamaan asemaansa ensin kauppiaina ja sitten ihmeparantajina. Maineensa turvin he saattoivat kulkea Tyynen valtameren rannikolle ja lopulta espanjalaisten hallitsemalle alueelle.

Ilman hevosia, kiväärejä ja miekkojaan orjuutetut espanjalaiset menettivät suuruuden tunteen, jonka ensimmäiset valloitusretket olivat herättäneet. Cabeza de Vaca kuvasi intiaaneja kookkaiksi, lihaksikkaiksi ja hyvin neuvokkaiksi ruoan ja välineiden suhteen. Eläessään alkuperäisasukkaiden keskuudessa hän oppi arvostamaan näiden karuihin olosuhteisiin (ja tietämättään pieneen jääkauteen) sopeutuneita kulttuureja ja kuvasi niitä myötätuntoisessa valossa. Myöhemmin hän saarnasi intiaanien hyväksikäyttöä vastaan ja heidän kristinuskoon käännyttämisen puolesta. Hän toisaalta kirjoitti  inkvisition aikakaudella, joten tutkijat ovat epäilleet hänen harjoittaneen monenlaista itsesensuuria edesottamuksistaan.

Vuonna 1540 Cabeza de Vaca matkasi Etelä-Amerikkaan uuden retkikunnan keulassa läänityksenään nykyisen Argentiinan, Paraguayn ja Uruguayn seudulle sijoittuva alue. Hänen luonnottoman pehmeä suhtautumisensa alkuperäiskansoihin kuitenkin herätti muissa conquistadoreissa ärtymystä. Hänet vangittiin ja lähetettiin takaisin Espanjaan. Rikastumaan tulleet hidalgot eivät olleet kiinnostuneita paikallisten inhimillisyydestä.

Reséndezin kirja on jo uskomattoman tarinansa puolesta mielenkiintoinen. Hän aloittaa kirjansa jo Kolumbuksen toisesta matkasta, mikä tarjoaa Uuden maailman valloittamiseen ja siihen liittyvään selkäänpuukotteluun taustan. Koska Cabeza de Vacan kirjoittama kertomus ei aukea kaikilta osin nykylukijalle, Reséndez täydentää tarinaa poliittisella tilanteella, aikalaisten maailmankuvalla ja paikoin paljaalla spekuloinnilla. Lähteitä kirja tarjoaa parikymmentä sivua ja pitkiä, herkullisia viitteitä viitisenkymmentä sivua.

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Furies

Lauro Martines, Furies: War in Europe 1450-1700. Bloomsbury Press, 2013.

Lauro Martines (s. 1927) toimi pitkään euroopan historian professorina Kalifornian yliopistossa UCLA:ssa. Suurin osa hänen työstään on käsitellyt Italian renessanssia, sen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Ollessaan aloitteleva historioitsija Harvardin yliopistossa hän ajatteli monen kollegansa tavoin vaativan ja mielenkiintoisen historiantutkimuksen tarkoittavan korkeakulttuurin, yhteiskuntarakenteen ja politiikan yhteyksien tutkimusta. Sotahistoriaa pidettiin yksinkertaisena alueena ja siten vähemmän kiinnostavana. Nyt melkein 90-vuotias Martines tunnustaa tällaiset ajatukset hölmöiksi. Hän alkoi perehtyä sotaan ja nähdä siinä värejä ja sävyjä, jotka hän kokosi kirjaksi.

Furies: War in Europe 1450-1700 tarkastelee uuden ajan alun Euroopassa riehuvia sotia, kuten Italian sodat, Ranskan hugenottisodat, Saksan kolmikymmenvuotinen sota. Renessanssin ja Ranskan vallankumouksen välisenä aikana sota oli endeemistä. Valtio oli olemassa lähes yksinomaan sodankäynnin mahdollistamiseksi, mutta valtiokoneisto oli vielä kehittymätön ja heikko. Keskiaikaiset ritarit, läänityksiä nauttivat uskolliset eliittisotilaat, alkoivat väistyä sodankäyntiin erikoistuneen ruutiaseita kantavan palkkasotilaan tieltä 1400-luvulla. Vaaliruhtinaat, kuninkaat ja keisarit marssittivat sotiinsa palkka-armeijoita, jotka "sulivat" karkuruuden, tautien, nälän edessä tai palkanmaksun vaikeutuessa kuin keväinen lumi. Rivien täyttämiseen piti alkaa käyttää pakkoa ja niiden suorina pitämiseen väkivaltaa.

Ponnisteluistaan huolimatta alkeellinen valtiokoneisto ei pystynyt tekemään paljoakaan armeijoidensa huoltamiseksi. Tiet olivat huonoja, ruoka säilyi heikosti, eikä ylläpitoon ollut suuresti varoja. Palkat viivästyivät tai jäivät kokonaan maksamatta. Sotajoukot joutuivat tukeutumaan paikallisiin kyliin ja kaupunkeihin, mutta näidenkin tarjoama ylijäämä oli nopeasti syöty vaikka rahaa olisi ollut. Eivätkä paikalliset luopuneet usein karjastaan tai siemenviljastaan vapaaehtoisesti. Niinpä väkivalta, nälkä, taudit ja kuolema seurasivat armeijoita kaikkialle, sinnekin missä vihollista ei ollut. Aikalaistekstien välittämät raakuudet ja linnaleirit muistuttavat Ylikankaan esittämiä Nuijasotaan johtaneita tapahtumia.

Sotahistoriaa on pitkään kirjoitettu hallitsijoiden näkökulmasta, ja Martines tunnistaakin sodasta kaksi tasoa. On kenraalien, ruhtinaiden ja kuninkaiden "paperisota", joka käsittelee perimysriitoja, oikeuksia, moraalia, kunniaa, strategiaa ja ratkaisevia taisteluita. Sitten oli se todellinen sota, joka oli paitsi nälkää, syöpäläisiä, tauteja ja kuolemaa myös järjettömäksi kasvava ja osapuolien etujen vastainen liki hallitsematon prosessi, joka käänsi, kuten usein käy, sodan käynnistäneet ylevät periaatteet irvikuvikseen. Kun hallitsijat eivät välittäneet alamaistensa hengestä tai omaisuudesta, kuolema - Väinö Linnan sanoin - "lakkasi olemasta moraalinen kysymys". Miksi sotilaita ei sitten suitsittu? Miksi heidän annettiin ryöstää valtakunnan omiakin alueita? Viime kädessä siviilien tyytymättömyyttä oli helpompi sietää kuin aseistettujen nälkäisten sotilaiden.

Martines keskittyy armeijoihin ja sodan uhreihin, jotka uuden ajan alussa olivat useimmiten siviilejä. Nälänhädät, ryöstöt, raiskaukset ja tapot antavat sodalle kovasti erilaiset kasvot kuin oppikirjat. Hän kuvailee sotajoukkoja, sotilaiden kohtaloita, raakuuksia, piirityksiä, aseita ja rahoitusta, joka kehittyy huimaa vauhtia yksittäisen sijoittajan riskejä kaventaviksi joukkovelkakirjoiksi. Monissa maissa hallitsijat joutuivat keskustelemaan ylimysten tai säätyjen muodostaman edustuslaitoksen kanssa sodan rahoittamiseksi verovaroin, mutta kampanjaansa käynnistäessään ruhtinas tai kuningas oli hyvin tietoinen, etteivät hänelle myönnetyt varat riittäisi pitkään. Juuri näistä kysymyksistä Martines kaivaa esiin moraalisia ongelmia, joita myös aikalaiset alkoivat pyöritellä: Mikä oikeuttaa sodan? Mikä valtion tehtävä? Mikä oikeuttaa hallitsijan aseman? Jotkut reagoivat kaaokseen ja epävarmuuteen vaatimalla itsevaltiaita, joita sittemmin saatiin. Sotien seurauksena myös kansallisvaltiot ja niiden valtiokoneistot alkoivat saada muotoaan.

Furies: War in Europe 1450 - 1700 on erinomaisen kiinnostava. Kirja tarjoaa läpileikkauksen ajasta ja sen sodista, jotka perushistoria piirtää muutamaksi nuoleksi, kenraaliksi ja vuosiluvuksi. Martines ei ole sotahistorioitsija, mutta maallikkoa, joka ei ole perehtynyt aikakautta käsittelevään akateemiseen keskusteluun, se ei ehkä haittaa. Kirjoittaja piirtää sotaa seuraavat onnettomuudet terävinä tapahtumien, kirjeiden ja muiden aikalaistekstien kautta muttei vääntele käsiään tai moralisoi vaan siirtyy eteenpäin.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

Susimessu

Mirkka Lappalainen, Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, 2009.

Nuijasotaan liittyvää akateemista keskustelua on käyty verkkaisesti. Sitä käsittelevä 1970-luvulla julkaistu Ylikankaan perusteos reagoi Renvallin 1940-luvun lopulla esittämiin argumentteihin, jotka haastoivat 1800-luvulla esitettyjä teorioita. Arkistomateriaalin ohella monet relevantit lähteet ovat 1900-luvun alkupuolelta, osa vielä kauempaa, mikä luonnontieteiden piirissä tarkoittaisi kuollutta tutkimusongelmaa (tai paradigmamuutosta). Historian piirissä keskustelua käydään ilmeisesti sukupolvien välillä.

Historioitsija Mirkka Lappalaisen vuonna 2009 julkaistu Susimessu on viimeisin kirjaksi koottu puheenvuoro tähän 1600-luvun taitteen talonpoikaiskapinaan. Kirja on odottanut muutaman vuoden hyllyssäni Ylikankaan Nuijasodan lukemista, mihin ihminen sodassa -lukuhaaste antoi viimein riittävän kipinän. Kipinästä on kasvanut lievä innostuminen: silmäilyn sijasta suorastaan syynään lähdeviitteitä ja -luetteloita ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Lappalainen kokoaa käydyn keskustelun, nyökkää kohteliaasti aikaisemmalle tutkimukselle, mutta kiinnittää Suomeen keskittyneen kapinan sen laajempaan kehykseen: Kustaa Vaasan jälkeiseen perimyskiistaan, kruunun ja aatelin väliseen taisteluun (vaikutus)vallasta ja samanaikaiseen uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen kädenvääntöön pohjoismaisista sieluista. Siinä sivussa taistellaan vielä Itämeren herruudesta. Näkökulma asettaa nuijasotaan liimatut myytit uudenlaiseen valoon, joka pikemmin sovittaa aikaisemmat näkemykset yhteen kuin kumoaa niitä. Klaus Fleming pelasi luonteensa mukaista valtaistuinpeliä laillisen kuninkaan miehenä. Kaarle-herttua pyrki maanisesti valtaan. Talonpojat reagoivat linnaleirien rasituksiin. Osapuolet etsivät liittolaisia suunnasta, joka palvelisi kunkin omia etuja. Kaikki turvautuivat propagandaan oikeuttaakseen tekonsa aikalaisten ja historian silmissä.

Ruotsalainen ja siten suomalainen aatelisto näyttää keskiaikaiselta, köyhältä ja tietämättömältä; se tuntee vain sodan. Talonpoikien verotus saatiin käyntiin, mutta ei heidän hengensä tai omaisuutensa suojaa. Ylipäätään yhteydenpito oli vaikeaa ja epävarmaa.

Marskin ja herttuan vainoharhaiselta tuntuva pelko vihollisen palvelijoita kohtaan selittyy osin sillä, että 1500-luvun oloissa oli hyvin vaikea päästä perille siitä, mitä maassa todella tapahtui. Valepuvussa liikkuminen oli yleistä, ja äärettömissä erämaissa oli helppo piileskellä. Postia ei ollut, kirjeet kulkivat palvelijoiden tai kauppiaiden mukana. Tiet olivat ratsupolkuja, ja kelirikkoaikaan kulkukelvottomia. Huhut kulkivat kirjeitä nopeammin, velloivat kylästä toiseen ja muuttuivat matkatessaan yhä hurjemmiksi.

Renessanssiloisto, jota Kustaa Vaasan pojat pyrkivät Ruotsiin tuomaan, jää hovien piiriin. Kaarle-herttuan armeijan haastaessa Riian edustalla puolalaiset eliittisotilaat erikoistumisen ja vaurauden edut tulevat selviksi: Laatu korvaa määrän. Herttua kokee miesylivoimastaan huolimatta murskatappion. Lappalaisen maalaamaa ajankuvaa vasten onkin suoranainen ihme, että Ruotsi on rakentamassa suurvaltaa seuraavan sadan vuoden aikana.

Susimessu on taiten kirjoitettu, eikä ole vaikea yhtyä kustantajan sivuille koottuun ylistykseen. Lappalaisen kerronta on jäsenneltyä, sujuvaa, monipuolista ja pohjattoman mielenkiintoista. Teksti ottaa muutamia askelia poispäin kuivasta tieteellisestä proosasta: Metsät ovat kuuraisia, ja luterilaisuus juurtuu routaiseen maahan. Lopputulos toimii.

Nuijasota

Heikki Ylikangas, Nuijasota (1977). Otava, Keuruu, 2004.

Historian piirissä lienee tavallista, että nuori sukupolvi ravistelee vakiintuneita käsitteitä tai selityksiä ja kirjoittaa niitä kehittyneiden menetelmien, laajemman aineiston tai tuoreen tiedon valossa uusiksi. Heikki Ylikankaan vuonna 1977 julkaisema Nuijasota tarttuu 1500-luvun lopun talonpoikaiskapinaan ja karistaa siitä selitykset, joiden mukaan taustalla oli sotaväsymys tai tietämättömyys, ikään kuin että tietämättömät talonpojat nousivat aseisiin paikallista aatelisvaltaa vastaan sysäten suomalaisen valtion kehityksen vuosisadoiksi raiteiltaan. Ylikangas korostaa jännitteitä, jotka syntyivät aatelisvallan vahvistumisen ja mielivallan ja talonpoikain köyhtymisen sekä aseman heikentymisen vuoksi.

Nuijasodan väkivaltaista leimahdusta edelsi pitkään kiristynyt yhteiskunnallinen tilanne ja talonpoikain ahdinko. Valtakunta kävi sotaa Venäjää vastaan, mutta vakituisen armeijan huoltoon ja ylläpitoon ei ollut koneistoa. Niinpä sotaväki kantoi itse ylläpitoonsa vaadittavan veron talonpojilta. Laillisetkin verot rasittivat taloja kovasti, mutta pätevän valvonnan puutteessa veronkanto luisui väkivaltaan ja omavaltaisuuksiin. Palkkasotilaat sovelsivat paikoin veronkantoon omia punnuksiaan.  Sitten otteet kovenivat, ja huovit ja nihdit alkoivat käyttäytyä pitäjissä samaan tapaan kuin valloitetuilla alueilla. Kyyditykset, kestitykset, apuverot ja linnaleirit korottivat verorasitusta, jonka maksamiseksi talonpojat joutuivat toisinaan myymään tilansa ja jäämään vuokraviljelijöiksi omille mailleen tai etsimään onneaan muualta. Tilojen määrä väheni, ja maanomistus keskittyi. Kuningas oli liian heikko puuttumaan aateliston touhuihin.

Ruotsissa noudatetusta ja lailla määrätystä menettelystä esiintyivät poikkeamat olivat aina tuomittavissa päteviksi "vallitsevaan maantapaan" nojautuen ja näin tehtiinkin siinä mitassa, että sanonta 'suomalainen maantapa' miellettiin samaksi kuin 'mielivalta'. 

Ruotsin kuningas Juhana III kuoli vuonna 1592, jolloin hänen poikansa Sigismund peri valtaistuimen. Sigismund oli kuitenkin katolinen ja vaikutti enimmäkseen Puolassa, jolloin hänen setänsä Kaarle-herttua ja valtaneuvosto pitivät valtaa käsissään Ruotsissa. Sigismundin edustaja Suomessa oli marski Klaus Fleming. Pitkänä vihana myöhemmin tunnettu sota Venäjää vastaan päättyi 1595, mutta marski ei hajoittanut armeijaansa vaan piti sitä linnaleirissä valmiina, koska hän odotti yhteenottoa Kaarle-herttuan kanssa.

Talonpoikien poliittiset kanavat oli nopeasti suljettu. Nimismiehet ja tuomarit olivat edunsaajia väärinkäytöksissä. Marskiin, joka pelasi valtaistuinpeliä, valitukset eivät vaikuttaneet, ja Tukholmaan matkanneet valittajat saivat kiinni jäädessään rangaistuksia. Talonpoikien kapinointia sattui vuosikymmenten mittaan aina 1570-luvulta lähtien. Voimakkaampi leimahdus sattui Rautalammilla 1592-1593 väkivaltaisen sotaväenoton seurauksena. Se kukistettiin kovaotteisesti.

Vuoden 1596 alusta etelä- ja keskipohjanmaalaiset nousevat kapinaan Jaakko Ilkan johdolla. Kaarle-herttua oli kannustanut talonpoikia ratkaisemaan ongelmansa itse antamatta suoraan lupaa kapinaan. Talonpoikaisarmeija kohtasi Flemingin joukot Nokialla vuoden 1596 lopussa. Talonpojat kärsivät tappion, ja pakenevia teurastettiin pitkin maanteitä. Seuraavan vuoden alussa savolaiset heräävät kapinaan, mutta Padasjoella he laskivat aseensa, jolloin heidät annettujen lupausten vastaisesti tapettiin liki viimeiseen mieheen. Seuraavana vuonna 1597 Pohjois-Pohjanmaa herää kapinaan, mutta talonpojat lyödään Santavuorella. Talonpoikaiskapina oli sitä myöten ohi.

Nuijasota ei ole talonpoikaiskapinana mitenkään poikkeuksellinen. Euroopan historiassa se sattuu kapinoiden huippukauteen 1500- ja 1600-lukujen taitteeseen. "Vuosina 1596-1597 kapinoitiin Englannissa, Ranskassa, Itävallassa, Suomessa, Unkarissa, Liettuassa ja Ukrainassa." Siten ajatus kapinan myöhäissyntyisyydestä on perusteeton. Muualla kapinaan nousivat maaorjat, kun Suomessa nuijaa heiluttivat vapaat talonpojat. Myytti suomalaisesta vapaudesta on kuitenkin ideologinen: maaorjuutta (eli epävapautta ja maahan sitomista) ei tarvittu, koska maaseudulle vastapainoksi kehittynyttä kaupunkia ei Pohjolaan syntynyt. Muuten kyyti oli yhtä kylmää kuin muuallakin.

Ylikangas kuvailee kapinaa edeltäneitä yhteiskunnallisia oloja seikkaperäisesti poimien kirjeistä ja pöytäkirjoista tapauskertomuksia väkivaltaisesta veronkannosta, pahoinpidellyistä talonpojista ja taustalla tapahtuvasta valtapelistä. Lähteiden valossa talonpojat ovat kaikkea muuta kuin tietämättömiä. He nousivat paitsi vastustamaan väärinkäytöksiä myös puolustamaan perinteistä asemaansa neljäntenä vapaana säätynä. Ylikankaan käyttämä kieli on enimmäkseen täsmällistä, mutta tarttuu siellä täällä puheenparteen, joka on puhuttelevampi kuin akateeminen ylätyyli. Joitain lukuja kulkee tekstin seassa, mutta Ylikangas ei kokoa taustalla olevia muutoksia tilastoiksi. Enimmäkseen hän olettaa käytetyn termistönkin tunnetuksi.

Nuijasota palautti mieleeni monet unohtuneet aikakauden tapahtumat, kun Suomen historia on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Kokonaisuutena nuijasodan käänteet muodostavat kiehtovan ajankuvan ja tarinan, johon pitäisi perehtyä paremmin. Ehkäpä Lappalaisen Susimessu olisi paikallaan.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.