Screenwriters Masterclass

Edesmennyt yhdysvaltalaisohjaaja Robert Altman (1925-2006) totesi: ”En pidä elokuvakäsikirjoittamista kirjoittamisena — tarkoitan, minusta se on suunnittelua.” Samansuuntaisia arvioita ovat esittäneet muutkin. Elokuvakäsikirjoitus esittää kohtausten järjestyksen ja tapahtumat äärimmilleen pelkistettynä, joten sitä on vaikea pitää kaunokirjallisuutena. Ehkä se ei liittoudu muiden lajien tavoin runouden kanssa vaan on, kuten Altman toteaa, karkea suunnitelma, jonka pohjalta elokuvaa aletaan tehdä.

En ole varma, miksi elokuvien käsikirjoittaminen olisi erilaista esimerkiksi näytelmien käsikirjoittamisesta. Miksi näytelmät ovat kaunokirjallisuutta? Alberto Moravian romaanissa Keskipäivän aave (1956) päähenkilö Riccardon ongelmat alkavat, kun hän luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa elokuvia. Hän menettää itsekunnioituksensa ja vaimonsa kunnioituksen. Elokuva on jonkinlainen epäpyhä yhdistelmä viihdettä ja ilmaisua. 

Jos käsikirjoittaminen onkin suunnittelua, se ei ole käsikirjoitusoppaiden mielestä helppoa. Joidenkuiden mielestä pelkistämisen, konfliktien ja rytmin virittelyn, visuaalisen ja tekstuaalisen kerronnan yhteensovittamisen keinoista punoutuu kirjoittamisen lajeista vaikein. Tämä lienee liioittelua, mutta siitä huolimatta viime aikoina olen alkanut kiinnostua käsikirjoittamisesta lajina.

 * * *

Elokuva-alan vinoutunut sukupuolijakauma näkyy Kevin Conroy Scottin toimittamassa haastattelukokoelmassa Screenwriters' Masterclass (2005), jossa parisenkymmentä käsikirjoittajaa kertoo taustoistaan, kirjoittamisestaan ja elokuvistaan. Käsikirjoittajista vain yksi, Lisa Cholodenko,  on nainen. Kirjoittajien taustojen ja käsiteltyjen elokuvien lajien kohdalla kirjan tarjoama jakauma on tasaisempi.

Elokuvia tehdään usein romaanien pohjalta. Kirjoittajat pilkkovat romaanien tapahtumat palasiksi, ja yrittävät koota tarinan omasta mielestään keskeisen tai keskeisten teemojen ympärille. Esimerkiksi Uhrilampaiden (1992) käsikirjoittaja Ted Tally kirjoittaa ensin kohtausluettelon ja työskentelee sen pohjalta romaanin sijaan. Näin hänellä on oma versionsa romaanista, jota hän osaa ja uskaltaa muokata. Unelmien sielunmessun (2000) ohjaaja ja käsikirjoittaja Darren Aronofsky kaivaa romaanista aina ensin esiin kolminäytöksisen rakenteen ja pureutuu sitten pienempiin ja pienempiin osiin. Useita romaanisovituksia tehnyt Scott Frank kirjoittaa romaanista ensimmäisen käsikirjoitusversion suoraan romaanin pohjalta ja alkaa vasta sitten rakentaa siitä omaa tarinaa.

Kolminäytöksisen rakenteen ylivallasta on kiistelty varmasti pari tuhatta vuotta. Pojan (2002) sovittanut Chris Weitz ihailee eurooppalaista elokuvaperinnettä sen nauttiman vapauden vuoksi. Euroopassa elokuvaan suhtaudutaan enemmän taiteena, ja katsojat ovat kärsivällisempiä kuin kolminäytöksiseen rakenteeseen totutetut amerikkalaiset katsojat. Hän ymmärtää ajatuneensa pitkälti onnellisten loppujen käsikirjoittajaksi.

Atlantin eri puolten välinen ero nousee esiin uudelleen mm. Michael Haneken haastattelussa.

[Scott:] For almost all of the screenwriters I have talked to for this book, explanations are a very big part of their writing.

[Haneke:] It's the American way of thinking. That's because its a way of reassuring people. If cinema wants to earn money then reassuring people and entertaining them is the way to do it.

Jos Haneken kohdalla Scott törmää haastatteluissa taiteellisuuteen, niin Kimpassa (2000) -elokuvan käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Lukas Moodyssonia haastatellessaan hän kohtaa amerikkalaisille vieraan poliittisuuden.

[Scott:] Their passionate arguments now seem slightly outdated and naïve. For example, one character talks about the coming workers' revolution and how the banks will collapse and how everything will change.

[Moodysson:] I don't think that's naïve, that's what I am dreaming about right now.

Vaikka Scott on selvästi valmistautunut haastatteluihin, Moodyssonin kanssa hän joutuu vieraalle maaperälle.

[Scott:] Was there anything that you wanted to add before we finish?

[Moodysson:] I read somewhere that someone wanted to be the first artist of the revolution. I want to be the first director of the revolution. 

[Scott:] Which revolution is that?

[Moodysson:] The revolution.

 * * *

Paul Lavertyn töissä nousevat esiin yhteiskunnalliset ongelmat, kuten köyhyys, väkivalta ja poliittinen sorto. Laverty tekee valtavasti taustatutkimusta niiden ihmisten parissa, joiden tarinoita hän kertoo. Stipendiaattina University of Southern Californiassa hän kyseenalaisti tuolloin tuoreen Tom Clancy -elokuvan revisioiman Väli-Amerikan lähihistorian. Hän oli itse viettänyt avustustyöntekijänä Nicaraguassa useita vuosia ja nähnyt Reaganin politiikan seuraukset omin silmin. Raakoja sotilashallintoja, kuolemanpartioita, sisällissotaa. Vierailemaan tullut tuottaja joutui hakemaan sanoja.

And I just went through the history of several countries and said, 'Did you mean to set out to make a sixty million dollar propaganda movie?' And honestly I've never hear such a quiet room in my whole life. Then he just said, 'You Europeans are trying to politicize everything.'

Yhteiskunnallisuus kulkee mukana myös meksikolaisten (esim. Guillermo Arriaga) ja espanjalaisten käsikirjoittajien (esim. Fernando León de Aranoa) teksteissä. Tätä taustaa vasten amerikkalaiset ja brittiläiset viihde-elokuvien käsikirjoittajat vaikuttavat lepsuilta, vaikka viihteellä on paikkansa, ja elokuvan kirjoittaminen on aina työlästä — tai ehkä ei aina. Kuten Paul Laverty kertoo:

Maybe I was just unlucky with some of the tutorial groups, but right at the same time a young guy from Cambridge and his friend had sold a screenplay about a monkey and a policeman for a million dollars and I remember it just seemed to be like a poison, everybody wanted to sell their screenplay for a million dollars.

Hartaasti lukemani kirjoitusoppaat ovat oire tästä kultakuumeesta.

 * * *

Käsikirjoittajaksi voi päätyä hyvin monta polkua pitkin. Jotkut horjuvat ohjaamisen ja kirjoittamisen välillä, toiset kirjoittavat vain, jotta saisivat kuvattavaa, ja kolmannet kokevat puhtaan tarinan lähtevän alamäkeen heti kuvausten alkaessa. Huomattavaa elokuvakäsikirjoittamisessa on yhteistyö: jotkut työskentelevät pareina, toiset työstävät ideoita elokuvasta toiseen saman ohjaajan ja tuottajan kanssa. Tavallaan yhteiskirjoittamista on myös yhdysvaltalainen tapa muokata valmista käsikirjoitusta uuteen suuntaan: käsikirjoitus kiertää pöydältä toiselle muuttuen koko ajan matkalla elokuvaksi.

Haastattelut liikkuvat jouhevasti kirjoittajien taustan, uran, aiempien töiden ja käsiteltävän elokuvan välillä. Nimekkäiden tekijöiden kohdalla sävy muuttuu hetkittäin lievästi imeläksi mutta ei lainkaan siinä määrin kuin Tom Rootin ja Andrew Kardonin tekemät sarjakuvatekijöiden haastattelut. Jos ei muuta, niin kirja tarjoaa mielenkiintoisia anekdootteja.

Kevin Conroy Scott (toim.), Screenwriters' Masterclass: Screenwriters Talk About Their Greatest Movies. Faber and Faber, London, UK, 2005.

Kirjoittamisen taito

Robert Louis Stevenson, Kirjoittamisen taito. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Art of Writing suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, Tallinna, 2012.

Skotlantilainen Robert Louis Stevenson (1850-1894) ehti lyhyehkön elämänsä aikana kirjoittaa romaaneja, runoja, matkakertomuksia sekä esseitä. Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde ovat nousseet klassikoiksi ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Näiden seikkailukertomusten taustalla Stevensonilla on kuitenkin sanoiksi puettu esteettistä ja eettistä ajattelua ellei peräti ohjelmaa. Kirjoittamisen taito on kuuden kirjallisuutta ja kirjoittamista käsittelevän esseen kokoelma. Kirjoitukset ovat vuosilta 1881-1894.

Tyylin teknisistä puolista kirjallisuudessa tavoittelee kirjallisuuden pintaominaisuuksien alta jotain kestävää ja tärkeää. Kirjallisuuden raaka-ainetta ovat arkiset sanat, joiden totuttua käyttöä kirjailija ei voi suurestikaan muuttaa. Näistä karkeista palikoista proosakirjailija kokoaa kuvioita, miellyttävien lauseiden muodostamia, odotusta kasvattavia ja laukaisevia monitasoisia verkostoja. Lauseiden pitäisi kantaa rytmiä muttei alistua mittaan.

Kirjallisen ammatin moraalisista puolista tarjoaa kirjailijan tehtäväksi ylevää, kunniallista ja rohkeaa totuuteen pyrkivää aiheiden käsittelyä. Kirjoitus kaikuu, kuten Stevensonin muutkin kirjoitukset, aikalaisten taidekäsityksiä, joita ei kait enää pidetä yleissitovina. Stevensonin moralismin ei ole kuitenkaan tukehtunutta saarnaamista, vaan hän nimenomaan vaatii taiteelta rehellisyyttä, joka tavoittaisi asioiden kaksi puolta.

Huomioita realismista on yritys osoittaa, ettei realismi tavoita todellisuutta tai luonnollisuutta sen paremmin kuin mikään muukaan tyyli vaan on pikemminkin muotioikku. Tästä on vaikea olla eri mieltä näin sadan vuoden jälkeen. Ylipäätään Stevensonin kirjoituksista jää käsitys, että kirjallisuus oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta enimmäkseen huonoa jo 1800-luvun lopulla. Jos näin on, toistuvissa kirjallisuutta piiskaavissa vahvoissa mielipiteissä lienee enemmän kysymys identiteetistä kuin ympäröivästä rappiosta. Ehkä kirjallisuus ei ole urheilun tavoin sellainen iloinen leikki, joka elää osallistumisesta. No, oli miten oli, Stevenson ei sano kuitenkaan näin. Muissa kirjoituksissa hän avaa kirjamieltymyksiään ja teostensa taustaa.

Kokoelman suomentaja Ville-Juhani Sutinen selviää tehtävästään erinomaisesti. Hän tarjoaa teoksen taustaa esipuheessa ja kokoaa kirjoituksia selventäviä huomautuksia, nykyajalle jo unohtuneita yksityiskohtia kirjan loppuun.

The Secrets to Writing Great Comedy

Lesley Bown, The Secrets to Writing Great Comedy. Hodder Education, London, UK, 2011.

Lesley Bown on kirjoittanut artikkeleita, näytelmiä, televisio- ja elokuvakäsikirjoituksia, romaaneja, sketsejä ja kirjoittamisoppaita. The Secrets to Writing Great Comedy on nimensä mukaisesti opas sketsien, stand-up -esiintymisten, komediakäsikirjoitusten ja vitsien kirjoittamiseen. Kirja esittelee huumorin lähteitä (vastakohdat, harhautus, käänteinen tilanne, väärinymmärrys, liioittelu jne) edeten komedian kieleen ja rytmiin ja esitellen kirjoittamisprosessia lyhyistä vitseistä luonnoksiin, tarinoihin ja käsikirjoituksiin. Bown ottaa huomioon sitcomien ja stand-up -esiintymisten erityispiirteet niille omistetuissa luvuissa. Bown kertoo myös eri tapoja ja teitä kirjoitusten julkaisemiseksi.

Bown tarjoaa prosessin, jossa komedian opettelu aloitetaan yksittäisistä vitseistä ja harjoittelun myötä laajennetaan tarinoihin. Bownin kerronta ei  itsessään yritä olla hauskaa, mutta hän kirjoittaa lukuisia esimerkkejä vitseistä, kohtauksista ja tarinoista, jotka ehkä ovat. The Secrets to Writing Great Comedy on kevyt ja helppo johdanto kirjoittamiseen, jossa on huumoria. Suuria salaisuuksia kirjoittamisesta ei paljastu.

The Comic Toolbox

John Vorhaus, The Comic Toolbox: How to be funny even if you're not.  Silman-James Press, Beverly Hills, CA, USA, 1994.

John Vorhaus on yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän on opettanut kirjoittamista eri puolilla maailmaa ja toiminut käsikirjoituskonsulttina. Vorhaus on kirjoittanut esseitä, kirjoittamisoppaita, pokerioppaita ja romaaneja. Hän on ollut käsikirjoittamassa televisiosarjoja kuten Pulmuset.

The Comic Toolbox on komedian kirjoittamisopas. Sen keskeinen ajatus on, kuten aliotsikostakin käy ilmi, että hauskan tekstin tuottaminen on opittavissa. Komedian kirjoittaminen vaatii muutaman säännön ja rakenteen omaksumista -- ja sen jälkeen kovaa työtä.

Vorhausin mukaan komedia perustuu sen esittämän todellisuuden ja oikean todellisuuden väliseen eroon. Kuten tarinoissa yleensä, komedioissakin ytimessä on konflikti, joita on monen tasoisia. Tarina kuitenkin kulkee henkilöhahmojen kautta, ja näillä hahmoilla tulee olla tarinaan koominen näkökulma (esim. neuroottinen Woody Allen, seksistinen Austin Powers tai viiksekäs Tom Selleck). Komediaan kuuluu liioittelu, jota Vorhausin mukaan ei voi olla liikaa: kaikki nupit on väännettävä kaakkoon, koska "vähän" tai "jonkin verran" ei ole kenestäkään hauskaa. Kasvavat panokset ja kiinnostavat henkilöhahmot lataavat komedian; ilman niitä ketään ei kiinnosta.

Vorhaus purkaa auki tarinan vaiheet yksinkertaiseksi listaksi, jotka toistuvat elokuvissa ja kirjoissa systemaattisesti. Ensin esitellään päähenkilö ja motiivit, sitten avataan mahdollisuus onneen, heitetään tielle vaikeuksia, käydään pohjalla ja sitten lopetellaan. Vorhaus kuvailee joukon erilaisia kikkoja (esim. kolmen sääntö eli ks. yllä, ovikelloilmiö eli "toivottavasti nyt vaan ovikello ei soi" eli pahin tapahtuu pahimpaan mahdolliseen aikaan) ja sudenkuoppia (esim. jokoids (vs. joke) eli laimeat puolivitsit).

The Comic Toolbox on erittäin helppolukuinen, eikä se sisällä erikoissanastoa tai -fraaseja. Vorhaus pudottelee tekstin sekaan jatkuvasti vitsintynkää, joista osa toimii, ja osa on niitä toisenlaisia. Kirja ei sisällä mitään mullistavaa teoriaa tai viisautta, mutta se jäsentää komedian rakenteen ja tekniikat sujuvasti alle 200-sivuiseksi kokonaisuudeksi.

Don't Murder Your Mystery

Chris Roerden, Don't Murder Your Mystery: 24 Fiction-Writing Techniques to Save Your Manuscript from Turning Up D.O.A. Bella Rosa Books, Rock Hill, SC, USA, 2006.

Yhdysvaltalainen Chris Roerden on työskennellyt kirjallisuusalalla kustannustoimittajana, opettajana tai kirjailijana yhteensä yli 40 vuotta. Don't Murder Your Mystery on, kuten aliotsikkokin sanoo, kokoelma neuvoja dekkarikäsikirjoituksen saattamiseksi julkaisukuntoon. Kirja sai Agatha-palkinnon vuonna 2006.

Kirjojen kustannus on liiketoimintaa, jossa kustantamot pyrkivät tekemään voittoa. Koska hyllyihin jäävät niteet tarkoittavat tappiota, satsataan ensisijaisesti ennestään tai muuten tunnettuihin nimiin. Kustantamot saavat tukuttain käsikirjoituksia, joita kustannustoimittajat seulovat julkaistaviin ja hylättäviin. Koska markkinatilanne on kireä, kustantamot eivät lähde opastamaan ketään, vaan käsikirjoituksen pitää olla hyvä. Kustannustoimittaja etsii siitä virheitä, joiden perusteella sen voisi pistää sivuun ja siirtyä seuraavaan. 

Roerden esittelee 24 erilaista ongelmatyyppiä, jotka ovat tyypillisiä aloittaville kirjoittajille. Epävireinen aloitus, prologit ja taustatarinan tuputtaminen tapaavat hidastaa kerrontaa ja johtaa sivuraiteille. Takaumat, transkription (esitteet, kirjeet, päiväkirjat), unet ja muut ajalliset kikkailut katkaisevat tarinan ja monessa tapauksessa johtavat Roerdenin mukaan hylätyt-pinoon. Henkilöhahmojen kuvailu voi mennä metsään monella tapaa: riittäisi kuvata vain juonen kannalta tarpeellinen, välttää kliseitä ja kantaa kuvauksia johdonmukaisesti koko tarinan läpi. Samantyyppiset ongelmat koskevat tapahtumapaikkoja. Kuvauksen tulisi olla tiivistä ja välttää turhia adjektiiveja. Henkilöhahmoilla tulisi olla motiiveja, jotka kulkevat kerronnan mukana. Dialogi ei ole keskustelua, jossa kaikkiin kysymyksiin tulee vastaus, vaan jonkinlaista älyllistä miekkailua. Dialogissa johtolausetta ei pidä ryydittää adverbiaalein, vaan sen sävyn tulee olla muilla tavoin selvää. Ja niin edelleen. 

Roerden kirjoittaa tiivistä, sujuvaa tekstiä. Koko kirja on kirjoitettu otsikon tapaan oikeusdraaman sävyyn. Toimivat esimerkit hän on poiminut julkaistuista dekkareista. Ontuvat esimerkit hän kirjoittaa itse. Vain ohimennen hän mainitsee julkaistuista dekkareista, joissa kaikki ei ole ollut kohdallaan.

Story Engineering

Larry Brooks, Story Engineering: Mastering the 6 Core Competenses of Successful Writing. Writers' Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2011.

Larry Brooks on yhdysvaltalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Story Engineering on tiivistelmä hänen työpajoistaan. Brooksin mukaan onnistuneissa/menestyneissä tarinoissa on tunnistettava rakenne. Elokuva- ja televisiokäsikirjoittajat tietävät tämän, mutta aloittavat romaanikirjailijat eivät. Kirjoittamiskirjoja kirjoittavat kirjailijat ilmeisesti kiistelevät ennakkoon tehtävän suunnitelman ja suunnittelemattoman, aloitetaan alusta ja katsotaan, mihin päädytään -tyylin eduista ja haitoista. Suunnitelma näyttäytyy vastapuolelle kahleena ja suunnittelemattomuus puolestaan työläänä harhailuna. Brooks julistautuu tämän kiistan voittajaksi: kaikissa menestyneissä ja useimmissa julkaistuissa kirjoissa on tunnistettava, sama rakenne, johon voi päätyä harhailemalla intuition varassa vedoksesta toiseen tai suunnittelemalla.

Brooksin mukaan menestyvällä kirjailijalla -hän viittaa nimenomaan viihdekirjallisuuteen- tulee olla kuusi ydinosaamisaluetta hyvin hallussaan. Nämä ovat tarinakonseptin (concept), henkilöhahmojen (character), teeman (theme), rakenteen (story structure) muotoilu sekä kohtausten kirjoittaminen (scene execution) ja kertojan ääni (writing voice). Hän purkaa eri ydinosaamisalueet auki, tarjoilee esimerkkejä, mutta McKeen lukeneille kirja tarjoaa vähän mitään uutta.

Brooks on taipuvainen itseironiaan, mikä herättää alkuun odotuksia. Kirja on kuitenkin jaaritteleva, analogioita väsymykseen saakka vilisevä ja tarpeettoman julistava.

How to write a mystery

Larry Beinhart, How to write a mystery. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1996.

Larry Beinhart on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on voittanut palkintoja ja jonka kirjasta on tehty elokuva (Wag the dog). How to write a mystery on nimensä mukaisesti opas dekkarin kirjoittamiseen. Monien lukemista harrastavien tapaan Beinhart lukee dekkareita, pitää dekkareista, ja niinpä hän kaivaa kaikki esikuvansa ja esimerkkinsä dekkareista. Kirjassa ei juuri kirjallisuusklassikoita vilahda.

Moniin muihin kirjoittamisoppaisiin verrattuna How to write a mystery poikkeaa siinä, ettei se tunnu pureskelevan juonen, hahmojen tai kohtausten rakentamista tai dialogin ja kuvauksen kirjoittamista tai kuvausta, vaikka näille kaikille kirja omistaa kokonaisen luvun. Beinhart toki mainitsee monien asioiden tärkeyden, mutta leppoisa, anekdoottien ryydittämä kirjoitustyyli ei tuota mitään kaavaa tai moniportaista ohjelmaa. Kirjan opetuksen voisi tiivistää sanoihin: katso mallia.

The Writer's Journey: Mythic Structure for Writers

Christopher Vogler, The Writer's Journey: Mythic Structure for Writers, 3rd Edition. Michael Wiese Productions, Studio City, CA, USA, 2007.

Christopher Vogler on yhdysvaltalainen käsikirjoittaja ja käsikirjotuskonsultti. The Writer's Journey on Joseph Campbellin ideoista kokoon leivottu helppotajuinen ja yleiskäyttöinen tarinan runko. On sankari, joka käy läpi kaksitoistavaiheisen prosessin (sovelletuin osin). Vogler soveltaa esittelemäänsä runkoa elokuviin Titanic, Lion King ja Pulp Fiction.

Asian olisi voinut esittää tiiviimmin. Sivuja palaa jaarittelussa ja Voglerin ansioiden ja melkein ansioiden listaamisissa. Vogler on ollut läsnä, kun jotkut ovat tehneet elokuvia.

Description

Monica Wood, Description. Writer's Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 1995.

Monica Wood on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on kirjoittanut lukuisia novelleja, neljä romaania ja pari kirjoittamisopasta. Description ilmestyi Writer's Digest Books -sarjassa muiden samankaltaisten oppaiden jatkona.

Deskriptio juontuu latinasta ja tarkoittaa kuvausta tai esitystä. Sanan sisällä on scribere, kirjoittaa, vaikka suomennos sisältää sanan kuva. Oli miten oli, Description käsittelee fiktion kerrontaa eli sitä, miten kirjoittaja välittää tarinansa sanoin ja mitä asioita tulisi ottaa huomioon ja mitä välttää. Wood kytkee mukaan kaikki kirjoittamiseen liittyvät valinnat lauserakenteista kertojan näkökulmaan ja dialogiin. Niinpä kahdeksassa luvussa käydään läpi paljon aiheita, mutta monien WDB-sarjan muiden teosten tapaan kirja on luku-urakkana kevyt.

Wood on kirjoittanut valtaosan kirjassa käsiteltävistä esimerkeistä. Niinpä hän voi havainnollistaa ja korjata huonoa kerrontaa ilman vaaraa tekijänoikeusrikkomuksista tai loukkaantuneista kollegoista.

Ehkä kirjoittamiskirjoihinkin voi jäädä koukkuun.

The Marshall Plan for Novel Writing

Evan Marshall, The Marshall Plan for Novel Writing. Writer's Digest Books, Cincinnati, Ohio, USA, 1998.

Evan Marshall yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjallisuusagentti. Vielä The Marshall Plan for Novel Writing -kirjan julkaisemisen aikaan hän oli enimmäkseen kirjallisuusagentti, joka siis välittää kirjailijoiden tekstejä kustannusyhtiöille. Sen jälkeen on julkaissut lastenkirjoja ja jännäreitä.

Kirjoittamisoppaiden tapaan kirja on suunnattu ensimmäistä kirjaansa suunnitteleville. Marshall Plan on kuusitoistavaiheinen ohjelma, jota noudattamalla syntyy romaani. Ohjelma ei ole mitenkään houkutteleva tai hyvä, mutta ehkä se vähentää epävarmuutta, jos ei ole mitään tapaa jäsentää ensimmäisen liuskan ja valmiin käsikirjoituksen välistä matkaa. Kun suuret ikäluokat ovat jäävät eläkkeelle kirjoitusharrastus kenties yleistyy, eikä romaanien kynäily ole alkuunkaan huono harrastus.

Ensin pitää päättää kirjallisuuden laji, johon tarina istuu. Eri lajeissa, esimerkiksi jännäreissä, dekkareissa ja rakkausromaaneissa, on hieman toisistaan poikkeavat muotovaatimukset. Sitten luonnostellaan tarina, päähenkilö ja sivuhenkilöt. Marshall tarjoaa lomakepohjia, joihin kirjataan henkilöiden tiedot. 

Varsinainen tarinan jäsennys alkaa kohtausten suunnittelulla. Henkilöillä on keskenään ristiriitaisia tarinapäämääriä, mistä syntyy konflikteja. Kohtaukset käsittelevät näitä konflikteja. Marshall vaatii ainakin kolme yllätystä määrättyihin kohtiin kirjaa. Sitten käsikirjoitusta tulee muokata tiiviiksi ja siistiksi tarinaksi. Lopulta se lähetetään (Yhdysvalloissa) kirjallisuusagentille tai suoraan kustannustoimittajalle.

Kirja olettaa hyvin vähän perustietoja mistään ja pitää lukijaa kädestä aivan yksinkertaisissakin asioissa.  Ehkä Marshall Planin avulla saa kirjan kirjoitettua, mutta ei välttämättä kovin hyvää.  Kirjan on tarkoitus myydä, ja viihdekirjat myyvät usein paremmin kuin kaunokirjallisuus. Evan Marshall alleviivaa ohjelmansa reunaehtoja pariin otteeseen: tulos on viihdekirjallisuutta, jossa on onnellinen loppu, jossa romanttiset koukerot loppuvat onnellisesti ja jossa kaikkiin kysymyksiin pitää tulla vastaus eli kaikkien juonilankojen pitää selvitä.

Marshallin kieli on yksinkertaista, kirjan taitto siisti ja teksti helppoa ja väljää. Kirjoittamisoppaana kirja on köykäinen.

The Screenwriter's Bible

David Trottier, The Screenwriter's Bible - A Complete Guide to Writing, Formatting, and Selling Your Script, 4th edition. Silman-James Press, Beverly Hills, CA, USA, 2005.

Yhdysvaltalainen David Trottier on käsikirjoittanut elokuvia, opastanut muita kirjoittajia ja toiminut markkinointijohtajana. The Screenwriter's Bible ammentaa tästä taustasta; sen slogan on "kuusi kirjaa yhdessä" ja kirja käsittää käsikirjoittamisen perusteet, käsikirjoittamisen harjoituskirjan, käsikirjoittamisen muotoiluoppaan, käsikirjoittamisen kirjoittamisoppaan, myynti- ja markkinointioppaan ja lähdeluettelon. Missä määrin nämä ansaitsevat tulla mainituksi kirjoina on makuasia.

Ensimmäisessä "kirjassa" Trottier esittelee siis tarinan anatomian: 1) katalyytti sotkee alussa vallitsevan tasapainon ja lähettää tarinan uuteen suuntaan, sitten 2) käänne (Big Event) potkaisee päähenkilön liikkeelle, 3) nipistys (pinch) kohottaa tarinan panoksia, jotka johtavat 4) kriisiin ja ratkaisevaan 5) loppukoettelemukseen. Tarinan langat solmitaan lopuksi 6) oivalluksen (realisation) kautta. Kaavansa tueksi Trottier ravaa läpi kymmeniä elokuvia palauttaen niiden rakenteen kuuteen mainittuun osaan. Tarinassa on usein kaksi tasoa: ulkoinen/toiminnallinen, joka perustuu henkilöhahmojen päämääriin (goal), ja sisäinen/henkinen, jossa käsitellään henkilöiden tiedostamattomia tarpeita (need). Toisaalta esimerkiksi vanhoissa James Bondeissa on pelkkää päämäärää, eikä tapahtumien alla väreile mitään psykologiaa. Trottier esittelee lyhyesti käsitteet taustatarina, sivuhenkilö, genre, teema jne. Hän myös mainitsee joitain elokuva- ja televisiokäsikirjoituksen eroja.

Toinen osa on jonkinlainen harjoituskirja. Siinä edetään vaiheittain kohti käsikirjoituksen ensimmäistä versiota aina muusan kutsumisesta tekstin korjaamiseen. Kukin vaihe tiivistetään ranskalaisiksi viivoiksi, ja työn tueksi Trottier tarjoaa lomakepohjia.

Kolmas osa käy läpi, miltä valmiin käsikirjoituksen tulee näyttää kirjasinta, marginaaleja ja rivinvaihtoja myöten. Osan lopussa on sanasto (varatut sanat) ja hakemisto.

Neljäs osa tarkastelee näytekäsikirjoitusta (spec script), jolla aloittava kynäilijä toivoo pääsevänsä ammattimaisen kirjoittamisen syrjään kiinni. Kirja esittelee raakavedoksen muutamasta kohtauksesta, joissa kaikissa on oma puutteensa ja jotka Trottierin käsissä tiivistyvät toimivammiksi. Koska elokuva ei voi välittää henkilöhahmojen mielenliikkeitä, kaikki kerronta täytyy olla ulkoista, kameralla kuvattavaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö teksti voisi sisältää nyansseja, päinvastoin.

Kirjan viides osa on yhdysvaltain länsirannikon agentti- ja studioskenen mekanismien luonnostelua. Hyvä käsikirjoitus ei nouse pintaan tietenkään omin voimin, vaan jonkun täytyy lukea se, kirjoittajan täytyy pommittaa agenttiaan juuri sopivin väliajoin ja olla juuri sopivan lipevä. Yhteydenpitoon Trottier suosittelee myyjien käyttämiä puheluskriptejä, joissa vastaajan jokaiseen reaktioon on valmis vastaus. Kirja tarjoaa myös opastusta kirjeiden yms. tiivistelmien pitämiseen. Jos haluaa kirjoittaa elokuvia työkseen, näin ilmeisesti täytyy tehdä päästäkseen pinnalle.

Kirjan kuudes osa koostuu yhteystiedoista.

Letter-kokoon taitettu kirja on ärsyttävän kookas, mutta ajatus on ilmeisesti ollut näyttää käsikirjoitusmuotoilua oikeassa koossa. Kirjan sivuille jää runsaasti tyhjää tilaa, ja teksti on kauniisti sanottuna väljää. Parhaimmillaan Trottier on esimerkkien kanssa: kuinka vedos kääntyy oppaan käsissä tiiviimmäksi ja mihin muutokset perustuvat. Ehkä alkava elokuvakäsikirjoittaja hyötyy myös Trottierin ohjeista käsikirjoituksen myymiseksi Yhdysvaltain länsirannikon hieman erilaisessa maailmassa. Kirjan nimeäminen raamatuksi on varmasti harkittu päätös, mutta suomalaisesta näkökulmasta nimi herättää katteettomia odotuksia. Tosin, kyllä kirjan avulla varmasti käsikirjoituksen saa aikaiseksi.

Manuscript Makeover

Elizabeth Lyon, Manuscript Makeover: Revision Techniques No Fiction Writer Can Afford to Ignore. Perigree, New York, NY, USA, 2008.

Elizabeth Lyon on yhdysvaltalainen kustannustoimittaja, joka on kirjoittanut kirjoittamisohjeita ja -oppaita. Manuscript Makeover on neuvokokoelma käsikirjoituksen korjaamiseen ja viilaamiseen. Toisin kuin useissa aiemmin lukemissani kirjoitusoppaissa, tämän esimerkit ovat kirjallisuudesta, ja elokuviin viitataan tuskin kertaakaan.

Kirjan alaotsikon lupaama korvaamattomuus herättää odotuksia--ja nimenomaan huonosta kirjasta. Kirja kuitenkin yllättää. Ohjeet kohdistuvat nimenomaan jo kirjoitettuun käsikirjoitukseen ja sen ongelmien tai aukkojen tunnistamiseen. Lyon käsittelee lauserakenteita, vertauskuvia, tekstikappaleiden sisältämän toiminnan, toimintaan reagoimisen/tunteiden ja ajattelun rytmiä, sanastoa, kerronnan ja kuvaksen suhdetta, aikakäsitystä, kertojan näkökulmaa ja niin edelleen. Lisäksi kirja käsittelee erilaisia rakenteita, juonta, konfliktia, henkilöhahmoja ja muita perusasioita. Jokaisen luvun päätteeksi Lyon kokoaa ranskalaisin viivoin havainnot, ongelmakohdat ja mahdolliset ratkaisut.

Suurta viisautta kirja ei sisällä, mutta käsikirjoituksen seulomiseen se voi tarjota muutaman hyvän vihjeen.

Bird by bird

Anne Lamott, Bird by Bird -- Some Instructions on Writing and Life. Pantheon, New York, NY, USA, 1994.

Anne Lamott on kalifornialainen kirjailija, joka myös opettaa kirjoittamista. Hän tiivistää oppinsa kirjassa Bird by Bird kahteen asiaan: lyhyisiin kirjoitusharjoituksiin ja paskoihin ensivedoksiin. Edellinen tarkoittaa jokapäiväistä kirjoittamista, kirjoittamiseen sitoutumista ja omista kokemuksista ammentamista, ja jälkimmäinen tarkoittaa, että aluksi on tärkeää saada kokoon edes jotain. Kaikkien kirjailijoiden kaikkien kirjojen käsikirjoitusten ensimmäiset versiot ovat paskaa, ja kirjailijat pelkäävät kuolevansa ennen kuin ehtivät saamaan kokoon seuraavan version ja näin peittämään jälkipolvilta todisteet taidottomuudestaan.

Bird by Bird käsittelee enemmänkin päivittäistä kirjoittamista ja kirjailijana olemista kuin tyypillisten oppaiden kirjoitustekniikkaa. Lamott heittäytyy peliin koko voimalla, eikä vaivaudu tehostamaan tai suojaamaan omaa egoaan. Hän paljastuu epävarmaksi, kateelliseksi ja toisinaan alkoholiin meneväksi, mutta väittää, että hänen kirjoittajaystävänsä ovat samanlaisia. Oman elämänsä kautta Lamott romuttaa myyttejä kirjoittamisesta. Niin, eikä kaikista tule best-seller -kirjailijoita eivätkä kaikki kirjoittajat saa tekstiään kansien väliin, mutta kirjoittaminen kannattaa siitä huolimatta. Lamott on hauska, mutta maailma tai työskentelytavat, joita hän kuvaa, pysyvät hieman vieraina.

45 Master Characters

Victoria Lynn Schmidt, 45 Master Characters - Mythic Models for Creating Original Characters. Writer's Digest Books, Cincinnati, Ohio, USA, 2001.

Victoria Lynn Schmidt on yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Kirja 45 Master Characters käsittää kokoelman mies- ja naisarkkityyppejä, joihin kirjallisuuden, televisiosarjojen ja elokuvien henkilöhahmojen väitetään palautuvan. Schmidt ottaa pohjaksi Jungin psykologiset arkkityypit, jotka on nimetty kreikkalaisten jumalien mukaan, ja lisää näiden joukkoon messiaan arkkityypin, joka voi olla mies tai nainen. Schmidtin esittelemät arkkityypit ovat siis periaatteessa luonteen tai käyttäytymisen malleja, joiden mukaan henkilö reagoi tapahtumiin, konflikteihin tai muihin ihmisiin. Täten arkkityypit tarjoavat kirjoittamisen avuksi johdonmukaisen tarinan kaaren tai kehikon, jonka varaan juoni on rakennettavissa.

Schmidtin tekstissä on feministinen vire. Kirjan kirjoittamisen yksi lähtökohta oli löytää Campbellin luonnostelemille miesten myyttisille sankarmatkoille naissankarivastineet. Campbell väitti, ettei niitä ole, mutta Schmidt tulkitsi ikivanhan Inannan myytin sankarimatkaksi sankarin itsensä sisälle. Niinpä Schmidtin mukaan mies- ja naissankareiden tarinoilla on myös erilainen rakenne. Hän esittää tarinoilla perinteistä kolmijakoa, ja siinä missä miessankari vastustaa sisäistä muutosta aina kolmanteen näytökseen saakka (Star Wars, The Long Kiss Goodnight, Lethal Weapon, Moby Dick, Three Kings), naissankari aloittaa muutoksen jo ensimmäisessä (The Wizard of Oz, Titanic, American Beauty, Mother, The Awakening, Alien). Tietenkään mikään ei estä miestä lähtemästä naissankarin polulle; American Beautyssa Lester tekee matkan itsensä sisällä, The Long Kiss Goodnight -elokuvassa Samatha kulkee miessankarin polun.

Schmidt tarjoilee arkkityyppien hyvät ja pahat versiot, sivuhenkilöiden tyyppejä ja mies- sekä naissankarimatkojen rakenteen. Kuten lähes kaikki amerikkalaiset kirjoittamisoppaat, Schmidtin esimerkit perustuvat hyvin paljolti televisiosarjojen ja elokuvien henkilöhahmoille ja juonen käänteille. Ehkä ammattimaisen tarinan kirjoittamisen painopiste tai yhteinen, jaettu kulttuuriperinne on hieman sillä suunnalla.

20 Master Plots

Ronald B. Tobias, 20 Master Plots and how to build them. Writer's Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2003.

Ronald B. Tobias toimii Montana State yliopiston media- ja teatteritaiteen professorina. Hän on kirjoittanut novelleja, tietokirjoja ja televisiodokumenttien käsikirjoituksia. 20 Master Plots lähtee liikkeelle kaikenlaisista tarinoista, saduista ja vitseistä, ja hakee niille yhteisiä ominaisuuksia.

Tuskin ketään yllättää, että pohjalta löytyy kolme osaa tai näytöstä: alku, keskikohta ja loppu. Tobias esittää kahdeksan juonta (plot) ohjaavaa periaatetta, joita : juonen rakentaminen jännitteen (tension) ympärille, jännitteen perustuminen vastustukseen (opposition), jännitteen kasvaminen vastuksen voimistuessa (kolmessa näytöksessä), muutoksen keskeinen osa tarinassa, kerrotut tapahtumat ovat merkittäviä (keskittyminen olennaiseen), ratkaisujen ja käänteiden upottaminen tarinaan, onnettaren väistyminen (taide ei jäljittele todellisuutta), ja kliimaksi kiinnittäminen keskeiseen henkilöhahmoon. Näitä voi toki rikkoa, mutta olisi hyvä osata ne ensin. Muussa tapauksessa on Tobiaksen mukaan riski päätyä ajelehtimaan. Kirjoittajan pitäisi myös päättää, onko tarina juoni- vai henkilövetoinen. Juonivetoisessa (plot driven) tarinassa henkilöt ovat paikalla vain juonta kuljettaakseen. Agatha Christien dekkareissa ei henkilöillä ole sinänsä merkitystä. Henkilövetoisissa (character driven) tarinoissa keskiössä ovat tietenkin henkilöt ja heissä tapahtumien synnyttämä sisäinen muutos.

Sitten Tobias käy läpi 20 perusjuonta, joita meidän aikakautemme tarinat noudattelevat (quest, adventure, pursuit, rescue, escape, revenge, the riddle, rivalry, underdog, temptation, metamorphosis, transformation, maturation, love, forbidden love, sacrifice, discovery, wretched excess, ascension, descension). Hän tähdentää pariin otteeseen, että lista ei ole tyhjentävä mutta kohtuu kattava. Joitain vanhoja juonikuvioita ei enää juuri käytetä. Esimerkkejä kaivetaan kirjallisuudesta, mutta usein tuodaan näytille Hollywoodin tarinoita ja tarinankerrontaa.

First Draft in 30 days

Karen S. Wiesner, First Draft in 30 Days. Writers' Digest, Cincinnati, OH, USA, 2005.

Karen S. Wiesner on yhdysvaltalainen kirjailija, jolla on nimissään yli 60 kirjaa, eikä hän ole edes erityisen vanha. Se on paljon. Ehkä rakkausromaaneja pitää kirjoittaa jatkuvasti elääkseen. Ehkä niitä on helppo kirjoittaa, en tiedä. Barbara Cartland kirjoitti niitä satoja. Ehkä Wiesner on vain tehokas.

Oli miten oli, Wiesner on systemaattinen. Tarinan rakenteen suunnittelusta kirjoittamisessa on kahta mielipidettä. Jos Stephen King puhui tarinan ja immersiivisen kirjoittamisen puolesta, jossa aloitetaan tarinan alusta ja katsotaan, minne päädytään, Wiesner edustaa toista ääripäätä, jossa tarina puetaan valjaisiin ennen kuin riviäkään varsinaista teosta on kirjoitettu. Kaikki käänteet on etukäteen mietitty. First Draft on melkein paint-by-numbers -käyttöohje, mutta tietenkään se ei tarjoa maalauspohjia.

Wiesnerin 30 päivän ohjelma jakautuu seuraavasti. Ensimmäinen vajaa viikko palaa tarinan luonnostelussa. Seuraava viikko päivää käytetään taustatutkimukseen. Sitten parin päivän tarinan hahmottelun jälkeen alku, keskikohta ja loppu väännetään tiukkaan formaattiin pää- ja sivujuonen kulkuineen, draamallisine jännityksineen ja hahmojen kehityskaarineen. Sitten juonta evaluoidaan pari päivää, tarkistetaan tarinan elementtien toimivuus, ja sitten viilaillaan pari päivää kunnes kässäri nostetaan kuivumaan pariksi viikoksi tai kuukaudeksi. Ensimmäinen versio on aukikirjoitettuja ranskalaisia viivoja kohtauksien sisällöstä.

Kirjassa on myös ohjeita ammatikseen kirjoittavalle. Wiesnerin vaatimus tehokkaasta ajankäytöstä ja suunnitelmallisuudesta tuntuu hyvin poikkeukselliselta muihin kirjoitusoppaisiin nähden. Jos ei osaa purkaa kirjoittamista minkäänlaiseksi prosessiksi, eikä tiedä, miten edetä, tämä käyttöohje ehkä auttaa.

Make a Scene

Jordan E. Rosenfeld, Make a Scene - Crafting a Powerful Story One Scene at a Time. Writer's Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2008.

Jordan E. Rosenfeld kirjoittaja, joka kirjoittaa kirjoittamislehtiin kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjoista. Make a Scene on opas kohtausten järjestämiseen ja rakentamiseen tarinan tuottamiseksi. Vaikka päämäärä on kirjan kirjoittaminen, Rosenfeldin katse pysyy kohtauksissa.

Kirjassa on neljä osaa, joissa on yhteensä 26 lukua. Ensimmäinen osa käsittelee kolmessakymmenessä sivussa kohtauksen rakennetta, alkua, keskikohtaa ja loppua. Rosenfield kuvailee tapoja polkaista kohtaus käyntiin, ylläpitää lukijan kiinnostusta ja kohtauksen päättämistä. Toisessa osassa kuvaillaan kohtauksen ja tarinan suhdetta, miten ympäristö tuodaan luontevasti kohtaukseen mukaan, hahmojen motivaatiot ja kehittyminen toimivat peräkkäisissä kohtauksissa, miten juonta ja jännitetteitä rakennetaan kohtausten kautta. Kirjan kolmas osa luettelee erilaisia kohtaustyyppejä, joita alku- ja loppukohtauksen lisäksi Rosenfeld tunnistaa kahdeksan erilaista. Kuhunkin tyyppiin kiinnitetään suosituksia, joita kohtauksen pitäisi noudattaa. Neljäs osa sisältää sekalaisen joukon lukuja kertojan näkökulmasta sivuhenkilöihin ja käsikirjoituksen työstämiseen.

Kirjan osat koostuvat lyhyistä otsikoiduista luvuista, aliluvuista ja kappaleista. Kirja muistuttaa manuaalia, joskaan sen sisältö ei tarjoa mitään suurta viisautta tai vahvaa lähdemateriaalia kirjoittamiseen. Kirja saattaa auttaa pilkkomaan tarina kohtauksiksi, liimaamaan kohtaukset peräkkäisiksi ketjuiksi ja ymmärtämään erilaisten kohtausten rakenne ja toiminta. Joissain tapauksissa tämä voi olla hyvä asia. Teksti on helppolukuista, koska asiaa on laihalti.

The Complete Writer's Guide to Heroes and Heroines

Tami D. Cowden, Caro LaFever, Sue Viders, The Complete Writer's Guide to Heroes and Heroines: Sixteen Master Archetypes. Lone Eagle, New York, NY, USA, 2000.

Arkkityyppi (kreikk. αρχέτυπον, 'alkumalli') on universaali, kaikille ihmisille yhteinen alitajuinen käyttäymismalli, joka ilmenee saduissa, myyteissä ja tarinoissa. Tässä kirjassa kirjoittajat ovat koonneet kahdeksan mies- ja kahdeksan naissankarin arkkityyppiä tarinoista. Aluksi arkkityypit esitellään lyhyesti, ja sitten niiden välistä jännitettä käydään läpi pareittain. Kirjoittajat eivät perustele arkkityyppejään muuten kuin luettelemalla elokuvia -- valitut valtavirtaelokuvat palautuvat arkkityyppeihin pelottavan hyvin. Tarinoiden henkilöhahmot voivat toki muuttua tai he voivat olla yhdistelmä eri arkkityyppejä.

Teksti on sinänsä siistiä, mutta se on pohjimmiltaan listaus kankeista stereotyypeistä. Tarjolla on työkalu, jolla voi systemaattisesti luoda hahmojen välille konfliktin.

Kirjoittamisesta

Stephen King, Kirjoittamisesta: Muistelma leipätyöstä. Englanninkielisestä alkuteoksesta On Writing. A Memoir of the Craft (2000) suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi, Juva, 2006.

Kauhukirjailija Stephen King ei esittelyjä kaivanne. Hän on kirjoittanut huomattavan määrän romaaneja, joita on myyty kaikkiaan yli 350 miljoonaa kappaletta. Hän on kirjoittanut myös novelleja ja elokuvakäsikirjoituksia -- hänen töistään on tehty yli sata elokuvaa. Kriitikot eivät ole olleet yhtä suopeita kuin yleisö.

Kirjoittamisesta on omaelämänkerrannallinen teos siitä, miten Kingistä tuli kirjailija ja mitä kirjoittaminen hänen mukaansa on. Omaelämänkerta, tai "ansioluettelo" kuten King sen nimeää, on ihan kiinnostava selvitys kirjailijan lapsuuteen ja kirjoittamisuraan. Ne 1970- ja 1980-lukujen kirjat, jotka minä olen lukenut, on kirjoitettu ensin alkoholin ja sitten huumeiden vaikutuksen alaisena. Mies sittemmin raitistui.

Ohjeet kirjoittamiseen eivät tarjoa mitään ihmeellistä. King puhuu keskustelevaan sävyyn lukemisen tärkeydestä, kuvauksesta, dialogista, kieliopista, teemasta ja agenteista, mutta ohjeet ovat pääosin ympäripyöreitä ja Kingin ote hieman ponneton tai veltto. Ehkä maanisen kauhukirjailijan resepti ei ole helposti siirrettävissä Kingin ulkopuolelle -- todennäköisemmin kirjoittamiseen ei ole reseptiä. Oli miten oli, kirjoittamiskursseja King ei suosittele, vaan lukemista ja kirjoittamista; oikotietä ei ole.

Käännös anglismeineen tuntuu huolettomalta, miltei huolimattomalta. Osa esimerkkitekstikatkelmista on jätetty kääntämättä tykkänään.

Characters, Emotion & Viewpoint

Nancy Kress, Characters, Emotion & Viewpoint: Techniques and exercises for crafting dynamic characters and effective viewpoints. Writer's Digest Books, Cincinnati, Ohio, USA, 2005.

Nancy Kress kirjoittaa henkilöhahmojen rakentamisesta ja tarinan kuljettamisesta yhden tai useamman näkökulman kautta. Kress painottaa ensivaikutelmaa. Kun henkilöhahmo esiintyy ensimmäistä kertaa tai kun henkilöhahmoon viitataan ensimmäistä kertaa, sen pitäisi olla tarkkaan mietitty, koska lukijan kuvaa voi olla vaikea ja uskaliasta vääntää toiseen asentoon myöhemmin. Sitten Kress luonnostelee, miten hahmon taustaa ja luonnetta voi tuoda esiin esineiden, kodin tms. kautta.

Tarinat ovat keskeisesti tarinoita ihmisistä. Kirjoittajan pitäisi pitää mielessä kussakin kohtauksessa, mitkä ovat eri osapuolten motiivit ja miten ne ilmenevät. Henkilöhahmojen toiminta sitten ponnistaa näistä motivaatioista. Kirjoittajan pitäisi pitää mielessä, keiden luonteenpiirteet ja/tai motivaatiot muuttuvat tarinan edetessä. Muutokset pitää motivoida tapahtumien kautta, jotta lukija pysyy kärryillä ja ymmärtää, miksi ja milloin muutos tapahtuu. Sitten Kress puhuu genrekohtaisisista arkkityypeistä, kielenkäytöstä ja erilaisista näkökulmista.

Characters, Emotion & Viewpoint ei sisällä mitään erityistä viisautta henkilöistä tai kirjoittamisesta. Kress kirjoittaa vaivattomasti, mutta luvut kaikuvat tyhjää löpinää.