Romaanin taide

Milan Kundera, Romaanin taide. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'art du roman (1986) suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen. WSOY, Juva, 1987.

Milan Kunderan esseekokoelman tai kokoelmaesseen Romaanin taide (1987) hehku ei mitenkään siirry kirjablogiin, vaikka ensisilmäykseltä mikään ei estä yrittämästä. Ohut kirja on vain ”käytännönharjoittajan tunnustus” ilman ”teoreettista kunnianhimoa”. Esseissä ei näytä tapahtuvan mitään erikoista, eikä niiden vaihteleva tyyli mainittavasti säkenöi. Loppuun päästyään lukija on peruuttamattomasti muuttunut. Mitä tapahtui?

Kundera kirjoittaa romaanista lajina. Hän asettaa taustaksi uskonnon ja ideologian kielenkäytön, joka edellyttää, että joku on oikeassa. "Joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin on moraalittoman naisen uhri". Uskonnon tai ideologian puhetapa ei kestä ratkaisematonta kysymystä. Samaan tapaan ihminen vaistomaisesti kaipaa moraalista selvyyttä eikä epäröi tuomita, vaikka vähäisinkin perustein. Romaani vastustaa tätä. Se ylläpitää ihmillisten asioiden suhteellisuutta ja moniselitteisyyttä. Se ei tarvitse tai halua ylintä tuomaria. Annan ja Kareninin kysymys pysyy ikuisesti ratkeamattomana.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Luulen lukevani romaaneja jatkossa uusin silmin.

Kundera kirjoittaa myös kirjallisuuden historiasta, Cervantesista, Kafkasta, Hašekista, Musilista ja Brochista. Hän kirjoittaa romaaniensa polyfoniasta ja sävellyksen kaltaisesta rakenteesta. Hän luonnostelee irrationaalisuutta ja kafkamaisuutta. Hän valaisee ohimennen Anna Kareninaa ja Emma Bovarya tarjoten niihin uusia näkökulmia.

Esseessään esseestä Tommi Melender arvelee, että esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään, tai oikeastaan esseeminäänsä, mahdollisimman tyylikkäästi. Lukija voi nauttia esseistä olematta kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kirjoittajan näkökulmasta hyvässä esseessä on Melenderin mukaan epävarmuutta. Ehkäpä.

Kundera kuitenkin käyttää tehokkaasti yhtenä tyylikeinonaan ajatuksia. Tyylikeinona ajatukset ovat tunnettu mutta hyvin vaikea. Kunderan tavoin monet kirjoittajat suostuttelevat ajatuksiaan totuuksiksi, mutta syystä tai toisesta yritykset juuttuvat hiekkaan, moralistiseen sappeen tai omakohtaisuuden sylkeen. Kunderan harkittu ja pidättyvä liikkuminen aiheesta toiseen on sulavaa ja vaivatonta, vaikka minusta melkein tuntuu, että teksti on jotenkin karheaa. Onko se?

Kirjoittajana Kundera ei ole filosofi eikä hän ylly teoreettisiin rakennelmiin, mutta näennäisen matalassa vedessä kahlaava lukija voi silti hukkua. Pahimpia ovat ajatukset, joiden kanssa ei ole kokonaan samaa mieltä. Niiden kanssa jää painimaan.

__

Tommi Melender, Liian nokkelien ja skeptisten laji. Teoksessa Johanna Venho (toim.), Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, Turku, 2012.

Rajamaa (Eläköön essee!)

Johannes Salminen, Rajamaa: esseitä. Ruotsinkielisen alkuteoksen Gränsland (1984) käsikirjoituksesta suomentaneet Risto Hannula ja Kyllikki Härkäpää. WSOY, Juva, 1985.

Vanhan määritelmän mukaan rajamaa on suuren valtion reunalla sijaitseva, erilaisin tavoin takapajuinen seutu. Joskus ennen muinoin puhuttiin valtakuntien väliin sijoittuvista markeista (yks. markki, muinaisnorjan mörk, merki, muinaisenglannin mark, latinan margo ("marginaali")) ja markiiseista, rajakreiveistä, vastakohtana valtakunnan kehittyneille sydänmaille ja niitä hallitseville herttuoille ja kreiveille.

Toisaalta rajamaa on rajan synnyttämä vyöhyke, johon ui piirteitä molemmin puolin rajaa; vuosisatojen mittaan se on myös mahdollisesti vaihtanut muutaman kerran omistajaa. Ei tarvitse olla  kummoinen vääräleuka todetakseen, että historia rajamaana on synnyttänyt maahamme ne kuuluisat "suomalaiset erityisolosuhteet", jotka edelleen värittävät turvallisuuspoliittista keskustelua ja käsitystä sananvapaudesta.

Esseekokoelmassaan Rajamaa (1985) Johannes Salminen (1925-2015) tarkastelee Suomea idän ja lännen kulttuurien leikkauspisteessä molempien määritelmien kautta. Aihe ei ole Salmiselle mitenkään poikkeuksellinen: Aleksandrian muisto (1988) sivuaa suomalaista identiteetin muovautumista suuriruhtinaskunnassa esseen tai parin verran, ja par'aikaa yöpöydälläni kesken oleva Erään petturin puolustus (1977) kietoutuu miltei kauttaaltaan suomalaisen identiteetin kysymykseen eri aikoina vallinneiden sisäisten ristiriitojen kautta. Tällä kertaa Salminen lähestyy aihetta nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden kautta.

Esseiden katse ei ole kohdistu päivänpolitiikkaan—ei edes 1980-luvun päivänpolitiikkaan—vaan kauemmas, autonomian ajan alkuun. Oikeastaan tarina alkaa Karjalasta, joka toimi kansanperinteen välittäjänä, kun suomalaiset alkoivat rakentaa tietoisesti kansallista identiteettiään ja kurotella kohti aikoja ennen Ruotsin valtaa. Vaikka oppi tuli lännestä ristiretkeilyn seurauksena, keskeiset sanat, kuten risti, pappi ja raamattu, saatiin slaavilaisina lainoina, joten kulttuurivaihto kulki molemmista suunnista. Itä on kuitenkin ollut vaikea kollektiivinen trauma. Kun Pietari alkoi heräillä kirjalliseen kultakauteensa 1840-luvulla, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingissä ei tiedetty asiasta mitään.

Sen sijaan yleisö sai tyytyä Runebergin Nadeshdassaan avaamaan vanhentuneeseen, toivottoman romantisoituun Venäjä-ikkunaan. Suomessa ei aivan yksinkertaisesti ikinä huomattu, että tie Eurooppaan saattoi kulkea myös Pietarin ja Moskovan kautta — että tämä väylä oli usein jopa suorempi ja jännittävämpi kuin se joka skandinaaveilla oli tarjottavanaan.

Muutama suomalainen kirjailija haki kuitenkin inspiraatiotaan Venäjältä. Esimerkiksi Arvid Järnefelt (1861-1932) vieraili itsensä Tolstoin kotona Jasnaja Poljanassa ja kannatti tämän uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitä. Järnefelt jätti lakimiehen toimensa haluten sulautua köyhälistöön ja päätyi pienviljelijäksi, koska uskonto oli elämää, "ei dogmeja tai rituaaleja". Maiju Lassila eli Algoth Untola (1868-1918) sai vallankumouksellisen kasteensa vuosisadanvaihteen Pietarissa. Tämä Työmiehen poleemikko ammuttiin Helsingissä toukokuussa 1918.

Kun tarkastelu siirtyy rajamaan asukkaiden kuvaukseen, Salminen lukee Väinö Linnan tuotantoa pitkään vallalla ollutta runebergilaista talonpoikaisihannetta vasten. Linna ei ihastunut ryysyromantiikkaan vaan polki joidenkin edeltäjiensä tavoin jalkoihinsa kurjuudessa jalostetun tyyneyden ja arvokkuuden. Koskelat eivät ole kuitenkaan epämääräistä porukkaa vaan määrätietoisia ja nuhteettomia kansalaisia.

Kaikella tällä tarkasti kuvatulla pystyvyydellä on, kuten Liisi Huhtala sanoo, Linnan teoksessa tietty tarkoituksensa. Vääryydestä — siitä että pappila on rohmunnut itselleen suuren osan Koskelan uudismaita — tulee erityisen tärkeä juuri siksi että uhrit ovat niin nuhteettomia.
   Lukijan valtaa suuttumus joka yhtäkkiä paljastaa myös kansalaissodan takana piilevän moraalisen koneiston. Loukattu oikeudentuntomme saa meidät ylittämään kynnyksiä joille löysä sääli ei aikaisemmin mahtanut mitään.

Tarkastellessaan J. V. Snellmanin (1806-1881) perintöä Salminen mainitsee suomalaisen erikoisuuden: filosofian väitöskirjat kolmenkymmenen vuoden ajalta 1800-luvun alkupuolella olivat hegeliläisiä. "Vastaavanlaista älyllistä sokaistumista tapaamme Venäjältä, emme Ruotsista". Suomen ideologinen profiili hahmottui ratkaisevasti Snellmanin työn kautta, valtio asettui yksilöä tärkeämmäksi, eikä liberalismi, Linnan sanoin "länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin", asettunut historismin, realismin ja oikeuspaatoksen keskelle. Kun sitten salama löi, "kävi niin kuin kävi."

1900-luvun alun rajamaa idän ja lännen välissä suorastaan ruumiillistuu kaksijakoisessa Olavi Paavolaisessa (1903-1964). Salminen lukee Paavolaisen Saksaa koskevista teoksista ulos kiistatonta ihastusta kolmanteen valtakuntaan, mutta sekaan sattuu aina jokin "järkevä välihuomautus" tai "avoin inhon irvistys" niin, ettei sokaistumisesta voi puhua. Sitten kompassineula kuitenkin heilahti toiseen suuntaan: Juuri ennen sotaa vuonna 1939 Paavolainen kiersi ihastuneena Neuvostoliittoa, vaikkei saanutkaan matkaansa koskevaa kirjaa valmiiksi. Sodan jälkeen Synkkä yksinpuhelu (1946) irtisanoutui yltiöisänmaallisista harhoista, ehkä hieman Waltarin Sinuhen (1945) tavoin.

Olisiko Paavolaisen myöhäinen selvänäköisyys ollut ajateltavissa ilman Kolmannen Valtakunnan vieraan huimapäistä uteliaisuutta? Erehdykset, joihin hän rauhattomuudessaan syyllistyy, ovat nekin arvokkaampia kuin kotona pysyttelijöiden valeturvallisuus.

Salmisen esseet liikkuvat vaivattomasti rajan tuntumassa ja kytkevät kirjailijoita oman aikansa kohtalon kysymyksiin. Kaltaiseltani maallikolta helposti unohtuu, että monet vanhat teokset ovat omana aikanaan olleet ajankohtaisia ja painineet vallinneiden näkemysten ja ajatusten kanssa. Pelkkä kielikiistan tai suomalaisen talonpojan ihanteen historiallinen luonnostelu puhaltaa henkeä myös teoksiin. Näin esseet ovat paitsi itsessään nautinto myös jonkinlaista sideainetta käsittelemiensä teosten välissä.

* * *

Sain Marjatalta Eläköön essee! -haasteen jo kesäkuussa. 

Säännöt: 
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Olen juhannuksesta asti jahkaillut kirjavalintojen kanssa. Haasteen tarkoitus on tietenkin parantaa esseen marginaalista asemaa blogiskenessä, mutta kaltaiselleni itsetehostukseen alttiille bloggaajalle se on myös erinomaisen suuri kiusaus, jonka vältän vain tällä tavoin kirjoittamalla tämän nyt tähän.

Hyönteisdokumentin hdcaniksella on aivan poikkeuksellinen kyky löytää erikoisia ja mielenkiintoisia kirjoja, niinpä haastan hänet, mikäli häntä ei ole jo haastettu.

Tolkien: elämä ja teokset

Juri Nummelin ja Vesa Sisättö, Tolkien: elämä ja teokset. Avain, Viro, 2014.

Mielikuvituksellisia aiheita on käsitelty tarinoissa varmastikin aina, ja fantasiakirjallisuutta voi sanoa olleen viimeistään romantiikan aikakaudella, mutta brittiläinen kielitieteilijä ja kirjailija J. R. R. Tolkien muutti sen sisältöä ja kasvatti sen suosiota viime vuosisadan puolivälissä. 1900-luvun kirjallisuus alkoi yhteiskunnan sijaan tarkastella itseään ja tutkia kerronnan ja/tai minuuden ongelmia, mutta Tolkien kurotti kauas menneisyyteen ohi Jane Austenista käynnistyneen psykologisen romaanin aina anglosaksiseen kerrontaperinteeseen asti. Sen tarjoamien esikuvien ja itsekehitettyjen kielten ja historioiden pohjalta syntyi myyttisiä seikkailu- ja sankaritarinoita, jotka ovat pitkälti antaneet muodon 1960-luvulta alkaen kehittyneelle fantasiakirjallisuudelle.

Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön katsaus Tolkien: elämä ja teokset (2014) käy läpi nopeasti Tolkienin elämänvaiheet ja esittelee hänen kirjallisen tuotantonsa, joka ei lopultakaan ole suunnattoman suuri — ellei lasketa hänen kuolemansa jälkeen julkaistuja ja hänen poikansa Christopher Tolkienin toimittamia kokoomateoksia. Nummelin ja Sisättö tarkastelevat myös Tolkienin vaikutusta fantasiakirjallisuusgenreen, 1960-luvulla käynnistynyttä fanikulttuuria, Hobitti ja Taru Sormusten herrasta -elokuvia, -näytelmiä, -lautapelejä ja -sarjakuvia sekä teosten vastaanottoa Suomessa. He tarjoavat (tai kumoavat) myös kirjoista tehtyjä tulkintoja. Tolkien ei kirjoita allegorioita (ensimmäisestä tai toisesta maailmansodasta). Pääteoksessa Taru Sormusten herrasta (1955) vaikuttaa melankolinen vähenemisen tunnelma, kun vanhat kielet, metsät, tavat ja maisemat jäävät "edistyksen" jalkoihin. Vaikka ensisilmäykseltä hyvä ja paha asuvat erillään, jälkimmäinen asuukin ihmisten alttiudessa antautua vallantunteen pauloihin. Näiden teemojen sijaan fantasiagenre on omaksunut toissijaisen maailmanluomisen, karttojen piirtämisen ja eeppiset sankaritarinat — usein myös Tolkienin arkkityyppejä monipuolisemmat henkilöhahmot.

Tolkien: elämä ja teokset on (paikoin jopa elottoman) helppolukuinen johdanto Tolkieniin ja hänen tuotantoonsa. Kenties perehtyneemmälle lukijalle tarjolla on vähän uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia, mutta asiaan ensimmäistä kertaa tutustuvalle kirja tekee erinomaisen palveluksen. Vesa Sisättö pohtii Tolkienin vaikutuksia kartoittaessaan, onko kukaan muu fantasiakirjailija luonut maailmoja kielitiede edellä samassa mittakaavassa. Mieleen tulee ainakin M. A. R. Barker, jonka maailma Tékumel kielineen ja kulttuureineen muistuttaa laajuudessan Keskimaata, vaikka se ammentaakin esikuvansa Keski-Aasiasta ja Mesoamerikasta.

Dashiell Hammett

Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.

Kirjoituskokoelmassa Varjomiehen jäljillä (1994) Kyösti Salovaara nostaa esiin pitkään kestäneen ja dekkaripiirejä jakavan kähinän Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin paremmuudesta. Hän itse kertoo asettuneensa jälkimmäisen leiriin ja kuvailee Hammettin romaanien luku-urakkaa pettymykseksi. Omien näkemystensä ohessa Salovaara vetoaa mm. Gavin Lambertin huomioon Hammettin romaanien kerroksettomuudesta ja Dennis Dooleyn havaintoon jäljittelijöiden käsissä tylsyneistä Hammettin tekniikoista. Kirjansa Dashiell Hammett (1984) loppupuolella Dennis Dooley todellakin toteaa näin, mutta hän sanoo toki paljon muutakin.

Hammett alkoi kirjoittaa tarinoita Black Mask -lehteen vuonna 1922; kaikkiaan tarinoita syntyi miltei viisikymmentä. Valtaosassa esiintyy hänen nimetön päähenkilönsä, joka poikkeaa selkeästi aikaisemmista tai muista aikakauden yksityisetsivistä, Sherlock Holmesista, Hercule Poirotista ja Philo Vancesta. Hammettin yksityisetsivä on ammattilainen, duunari, joka tutkii realistisia rikoksia. Tarinat heijastelevat ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa uusine puheenparsineen, dekadensseineen ja elämännälkäisyyksineen, sosiaalisine murroksineen ja kokonaisen gangstereiden alakulttuurin synnyttäneine kieltolakeineen. Tässä uudenlaisessa maailmassa luottamus on murentunut. Where there can be no trust, assume none.

Huolimatta runsaista novelleista ja esimerkiksi Alex Raymondin kanssa aloitetusta Agentti X-9 -sarjakuvasta Hammettin kirjallinen maine perustuu hänen viiteen romaaniinsa. Verrattuna muihin viime vuosisadan nimekkäisiin dekkarikirjailijoihin hänen tuotantonsa on ohut. Dooley korostaa, että—vaikka Hammettin kaunokirjallista paloa on epäilty aina Chandleristä lähtien—Hammett etsi romaaneihinsa aina uusia ongelmia ja muotoja. Tyyli on suoraa ja tehokasta, eivätkä romaanit ole oikeastaan murhamysteereitä vaan tapauskuvauksia pahuuden ja väkivallan keskelle joutuneesta henkilöstä.

Uncovering the identity of the killer is always less important, finally, than the exploration of the underlying theme of trust, winning and losing, the nature of evil and its relationship to society, or the individual's sense of honor in a corrupt world.

Ensimmäinen romaani Red Harvest (1929, suom. Veristä satoa) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Päähenkilö alkaa korjata Personvillen rikollisjengien hallitsemaa tilannetta. Kaupunki on maanpäällinen helvetti, joka sisäisten ristiriitojensa vuoksi on päätynyt kaoottiseen tasapainotilaan.  Päähenkilö ajautuu väkivallan kierteeseen, mikä on samalla huumaavaa ja kauhistuttavaa. Romaania voi lukea Danten Firenzen eli helvetin näkökulmasta, ja johtopäätös on kirjoissa sama: pahuus ei synny pelkästään ahneudesta, järjestäytyneestä rikollisuudesta tai ideologioista; siihen riittävät käytännön kompromissit. The Dain Curse (1929, suom. Dainin suvun kirous) pyörii perhesalaisuuksien ja sukukirouksen äärellä, mutta tarina käsittelee pikemminkin päähenkilön vajoamista kyynisyyteen pahuuden äärellä. Rikolliset ovat lihaa ja luuta, aikuisia ihmisiä todellisen maailman ongelmineen, mikä Dooleyn mukaan oli ilmestymisaikanaan uutta ja vallankumouksellista.

Romaanissa The Maltese Falcon (1930, suom. Maltan haukka) nimetön päähenkilö on vaihtunut Sam Spadeksi ja kerronta objektiiviseen yksikön kolmanteen persoonamuotoon. Niinpä juonittelujen ja ruumiiden keskellä rosoisen päähenkilön motiivit ja moraali jäävät lukijalle jatkuvasti hämäräksi, koska hänen heikkoutenaan ovat naiset ja raha. The Glass Key (1931, suom. Lasiavain) esittelee jälleen uuden päähenkilön ja sitä kautta uuden asetelman. Uhkapelaaja Ned Beaumont alkaa selvittää erään poliitikon veljen murhaa auttaakseen epäillyksi joutunutta ystäväänsä. Molemmissa romaaneissa käsitellään taas luottamusta mutta myös ihmissuhteen mahdollisuutta, jonka suhteen Spade ja Beaumont pelaavat hyvin eri tavalla.  

The Thin Man (1933, suom. Varjomies) jäi Hammettin viimeiseksi romaaniksi. Toisin kuin aikaisemmat Hammettin päähenkilöt, Nick Charles on onnellisesti naimisissa, vaikka yksityisetsivämenneisyys yrittää jatkuvasti tavoittaa häntä (melkein kuin Hammettia itseään). Nick kuitenkin alkaa New Yorkin vierailunsa aikana tutkia nuoren naisen murhaa. Dooley huomauttaa, että kirjassa uskominen nousee esiin toistuvasti: Tapahtumista ja ihmisten motiiveista paljastuu ristiriitaisia versioita, joten etsivänkin pitää valita, mihin uskoo. Tarina ei ole aina sulkeuma. Hammettin viimeistä romaania ei ole varsinaisesti kiitelty, mutta siitä tuli hyvin suosittu. Siitä tehty elokuva sekä sen jatko-osat olivat erittäin menestyneitä.

Dooley korostaa Hammettin dekkarien luomaa jyrkkää kontrastia suhteessa aikaisempiin murhamysteereihin. Salonkien korituoleissa ratkaistavat arvoitukset korvautuvat väkivallalla, ja korkealentoiset motiivit vaihtuvat inhimillisiin tarpeisiin, heikkouksiin ja intohimoihin. Hammett rikkoi S. S. Van Dinen kirjaamia dekkarikirjallisuuden sääntöjä tuoden murhapalapelien keskelle enemmän kuin ripauksen todellisuutta. Silti Hammettin ansiot ovat alkaneet himmetä.

So great has been his influence, and so many his imitators, that Hammett's own work has ironically lost some of its edge and probably good deal of its impact for present-day readers.

Dooley suorastaan nuohoaa lähdetekstejä analysoiden kohtausten ja asetelmien jännitteitä. Vaikka olen nähnyt muutaman elokuvasovituksen, Dashiell Hammettin romaaneista olen lukenut vasta ensimmäisen, joten en osaa arvioida Dooleyn (tai Salovaaran) havaintoja muuten kuin herkullisiksi. Lukemalla etukäteen Hammettin kirjoista kertovia kirjoja asetan tietysti lukukokemukseni vaakalaudalle. Kenties omien näkemysten muodostamisen sijaan alan etsiä kirjoista muiden niistä esiin nostamia piirteitä. Toisaalta kirjoista kertovat kirjat herättävät tai kasvattavat kirjoihin kohdistuvia odotuksia ja mielenkiintoa.

Varjomiehen jäljillä

Keijo Kettunen (toim.), Varjomiehen jäljillä: Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, Tampere, 1994.

Yhdysvaltalaisen Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanikirjailijan ura oli lyhyt. Hänen viisi romaaniaan, jotka nostivat hänet kuuluisuuteen, elokuvastudioiden palkkalistoille ja seurapiiriloistoon, syntyivät vain viiden vuoden aikana keskellä syvintä lamakautta 1929-1934. Kirjailijaura pulp-tarinoineen ja elokuvakäsikirjoituksineen kokonaisuudessakaan ei kestänyt enempää kuin kaksitoista vuotta. Niukkuudessa kasvanut Hammett ei juuri säästellyt pahan päivän varalle, ja kun hän joutui kommunismia ja epäamerikkalaisuutta kitkeneen Joseph McCarthyn komitean hampaisiin vuonna 1951, katosivat saavutetut edut nopeasti.

Suomen dekkariseura julkaisi vuonna 1994 Hammettin satavuotispäivän johdosta kirjoituskokoelman, joka taustoittaa kirjailijan elämänvaiheita, lukee auki hänen romaanejaan ja tarkastelee hänen tarinoidensa pohjalta tehtyjä lukuisia elokuvia. Englantilaisen kriitikon Julian Symonsin tiiviin elämäkerran levittämä lievä suitsukkeiden tuoksu kirjan alussa voi antaa kokoelmasta väärän vaikutelman. Kokoelma ei ole pelkästään kauan sitten kuolleen kirjailijan ylistystä vaan varsin mielenkiintoinen katsaus hänen tuotantoonsa.

Sävy totta puhuen korjaantuu heti Symonsin kirjoitusta seuraavassa Kyösti Salovaaran Hammettin ja Raymond Chandlerin välisessä vertailussa. Toisin kuin Symons, Salovaara asettuu Chandler-leiriin. Salovaaralle "Hammett ei sano mistään mitään, häntä voi kehua retostaa ja pitää arvossa ylitse muiden". Molemmat kirjailijat elivät osana amerikkalaisen kirjallisuuden vallankumousta, jossa puhuttu kieli nousi osaksi uutta, modernia tyyliä, mutta Hammettin niukassa tyylissä ei ole syvyyttä. Toisaalta Jopi Nyman paljastaa romaanista Veristä satoa (Red Harvest, 1929) niukan kerronnan takaa sen kytköksiä arvoihin ja ideologioihin. Romaani on täynnä tuolloin uuden modernin yhteiskunnan kritiikkiä: vieraantuneisuutta, korruptiota, murtunutta moraalia ja varman elämän mallin katoamista. Kirjailija siis pidättelee suussaan eikä laske lukijan päälle sitä moraalikuolaa, josta Tommi Melender on blogissaan syyttänyt mm. ruotsalaisia dekkaristeja.

Samaan tapaan ikään kuin Salovaaralle vastaten Risto Raitio tunnistaa Hammettin mestarillisuuden tämän niukoissa, verhotuissa viesteissä. Hänelle Lasiavain (The Glass Key, 1931) edustaa "tiivistämisen huippua"; se on barthesilaisittain lukijan "täydennettävä" romaani.

Se on riisutuista riisutuin rikosaiheinen kertomus, jossa juonen etenemistä lukuunottamatta lukija joutuu itse täydentämään moniaiset aukot, niin kerronnassa kuin henkilöitten välisissä suhteissakin, motivaatioissa, melkein kaikessa.

Raitio löytää lukuisia herkullisia jännitteitä siitä, mitä Hammett jättää sanomatta tai mihin hän viittaa vain ohimennen.

Keijo Kettunen tarkastelee Sam Spaden moraalista kaksijakoisuutta Maltan haukassa (The Maltese Falcon, 1930). Lukija ei pääse lopultakaan selvyyteen yksityisetsivän motiiveista. Hammett oli itse toiminut vuosia yksityisetsivänä Pinkertonin etsivätoimistossa, minkä on katsottu olleen yksi syy dekkareiden kovaksi keitettyihin teemoihin. Toisin kuin Chandlerin Marlowe, Hammettin päähenkilöt eivät olleet romantikkoja eivätkä tehneet työtään pelkästä auttamisen ilosta, vaan käänsivät selkänsä maailman sherlockholmeseille ja muille arvoitusten ratkaisijoille.

Kokoelma päättyy pitkäaikaisen kumppanin Lillian Hellmannin muistelmiin Hammettin viimeisistä vuosista. Ensimmäisessä maailmansodassa saatu tuberkuloosi ja vuosia kestänyt raskas alkoholin käyttö verottivat Hammettia henkisesti ja fyysisesti.

Varjomiehen jäljillä on erinomaisen mielenkiintoinen johdanto Dashiell Hammettin romaaneihin ja elokuviin. Suomalaiset kriitikot, tutkijat ja kirjailijat eivät laula ylistystään suoraan vaan kaivavat esiin Hammettin ansiot, missä niitä on.

Ulysses

James Joycen Ulysses (1922), tai suomalaisittain Odysseus, on teos, jonka varaan voi rakentaa kirjallisuudentutkijan uransa. Siinä on pohjattomasti yksityiskohtia, monitasoisuutta, valtava määrä viitteitä kirjallisuuteen ja myytteihin, tajunnanvirtaa, huumoria, leikkisää kieltä ja pitkä liuta erilaisia tyylejä. Lisäksi Joyce venyttää tai rikkoo kaikkia mahdollisia sopimuksia, joita kirjailijan ja lukijan välille voi virittää, mutta alkuun muutama episodi on aivan perinteistä proosaa.

—You, Armstrong, Stephen said. What was the end of Pyrrhus?
—End of Pyrrhus, sir?
—I know, sir. Ask me, sir, Comyn said.
—Wait. You, Armstrong. Do you know anything about Pyrrhus?
A bag of figrolls lay snugly in Armstrong's satchel. He curled them between his palms at whiles and swallowed them softly. Crumbs adhered to the tissue of his lips. A sweetened boy's breath. Welloff people, proud that their eldest son was in the navy. Vico road, Dalkey.
—Pyrrhus, sir? Pyrrhus, a pier.
All laughed. Mirthless high malicious laughter. Armstrong looked round at his classmates, silly glee in profile. In a moment they will laugh more loudly, aware of my lack of rule and of the fees their papas pay.
—Tell me now, Stephen said, poking the boy's shoulder with the book, what is a pier.
—A pier, sir, Armstrong said. A thing out in the water. A kind of a bridge. Kingstown pier, sir.
Some laughed again: mirthless but with meaning. Two in the back bench whispered. Yes. They knew: had never learned nor ever been innocent. All. With envy he watched their faces: Edith, Ethel, Gerty, Lily. Their likes: their breaths, too, sweetened with tea and jam, their bracelets tittering in the struggle.
—Kingstown pier, Stephen said. Yes, a disappointed bridge.

Ulysses on vaikeaselkoinen teos, vaikka tapahtumia siinä kovin vähän. Päähenkilöitä on kaksi, Stephen Dedalus ja Leopold Bloom, ja heidän arkisia tekemisiään seurataan yhden päivän verran -- päivä on sama, jolloin Bobrikoff saa surmansa. Stephen herää, käy opettamassa historiaa ja kävelemässä rannalla. Leopold tekee vaimolleen aamiaista, peseytyy, käy hautajaisissa, käy keskusteluja jne. Lopussa Molly Bloom, Leopoldin vaimo, puhuu luvun verran.

frseeeeeeeennnng train somewhere whistling the strength those engines have in them like big giants and the water rolling all over and out of them all sides like the end of Loves old sweet sonnnng the poor men that have to be out all the night from their wives and families in those roasting engines stifling it was today Im glad I burned the half of those old Freemans and Photo bits leaving things like that lying around hes getting very careless and threw the rest of them up in the W C Ill get him to cut them tomorrow for me instead of having them there  for the next year to get a few pence for them have ... 

Ulysses kulkee rinnan antiikin Odysseuksen kanssa, jolloin Dublinin arkiset tapahtumat saavat myyttisen tulkinnan: Stephenistä tulee Telemakhos, Leopoldista Odysseus ja Mollysta ensin Kalypso ja sitten Penelope. Aioloksen säkki muuttuu lehden toimitukseksi (tai ilmavaivoiksi), seireenien laulu konsertiksi, kyklooppi yksisilmäisiksi mielipiteiksi ja Odysseuksen valtava omaisuus muutamaksi säilyketölkiksi. T. S. Eliotin mukaan Ulysses paitsi korvasi tai tuhosi 1800-luvulla kehittyneen romaanitekniikan myös jäsensi sekavaa ja muodotonta todellisuutta nerokkaasti myyttien kautta. Jos realismi toi kirjallisuuteen merkityksettömiä yksityiskohtia todentuntuisuuden lisäämiseksi, niin Joycen tarjoilema poukkoilevan havainnon tai tietoisuuden tallentama yksityiskohtaisuus menee äärimmäisyyksiin. Kierolla tavalla yksityiskohdat ovat symbolisia juuri myyttisen rinnastuksen kautta. Tämä tapahtumien ja myyttien rinnakkaisuus kieltämättä tuottaa lukijalle nautintoa, mutta ongelma on tunnistaa se. Jotkut väittävät, että pelkkä alkuperäisen Odysseuksen tuntemus riittää teoksen rakenteen tunnistamiseen, mutta hekin usein esittävät mielipiteensä jälkikäteen, jo tunnistetusta rakenteesta käsin.

Penguin Booksin laitoksen johdannossa Declan Kiberd purkaa auki teosta ja sen rakennetta vajaan sadan sivun verran esittäen ns. Gilbert-skeeman. Hannu Riikosen erinomainen Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo (1985) avaa teosta erityisesti alkuperäisen Odysseuksen tarinasta käsin. Uudessa Leevi Lehdon suomennoksessa on tiettävästi kattavat alaviitteet, jotka auttavat lukijaa.

Lukukokemuksena Ulysses on miltei väkivaltainen. Ensikertalainen yrittää ruhjoa itsensä tekstistä läpi, mutta jo kolmannen episodin jälkeen se alkaa tuntua mahdottomalta. Kiertelevät lauseet ja kuormitettu havainto käynnistävät lukijassa oman tajunnanvirran, ja silmät alkavat liukua tekstin päällä. Sitten palataan sivun alkuun ja aloitetaan alusta ja etsitään jotain mihin tarttua. Kuvittelin osaavani englantia, mutta jouduin turvautumaan sanakirjaan tämän tästä. Joyce vaihtaa kerrontatyyliä jatkuvasti puhujan tai tilanteen mukaan. Silti teoksen suuruudesta voi saada kiinni kärsivällisyyden ja esimerkiksi Riikosen kirjan kautta.

Ehkä jonain päivänä uudestaan.

James Joyce, Ulysses. Johdannon kirjoittanut Declan Kiberd. Penguin Books, London, UK, 2000.

Hannu Riikonen, Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo. Gaudeamus, Juva, 1985.

Yhden hengen orgiat

Tommi Melender, Yhden hengen orgiat: esseitä luetusta elämästä. WSOY, Helsinki, 2013.

Tommi Melenderin monin tavoin antoisa esseekokoelma Yhden hengen orgiat (2013) olisi hyvin voinut olla nimeltään Miehet jotka vihaavat ihmisiä. Kaikki adjektiiveja ansainneet kirjailijat ovat miehiä, ja eniten palstatilaa heistä saavat sellaiset päivänsäteet, kuten Thomas Bernhard, David Forster Wallace, Gustave Flaubert ja Charles Baudelaire.

Kokoelma alkaa tunnustukselliseen sävyyn. Melenderin kohdalla identiteetti, kirjamaku ja syyt lukea kietoutuvat toisiinsa: Lukioiässä hän löysi runouden, jota kautta avautui uusi maisema uusine tuttavuuksineen ja esikuvineen. Kirjan ensimmäinen essee kuvailee säälimättömin sanoin kouluaikaista Melenderiä nojailemassa seinustoihin mustassa nahkatakissaan runokirja kourassa.

Onhan perin naurettavaa nojailla välitunnit yksikseen seinänvierustalla toistellen mielessään Aution maan säkeitä kuin mantraa. Mutta ehkä minä halusinkin herättää halveksuntaa? Olin narsismihäiriöinen pelle ja pidin suurinta osaa koulutovereistani vihattavina laumasieluina, tulevina ylioppilasmerkonomeina ja tekniikan ylioppilaina.

Samalla kuitenkin johdanto korostaa kirjallisuuden tärkeyttä Melenderille valjastaen käyttöönsä uskonnollisen sanaston. Ajanvietteen sijaan lukemisesta kasvaa maallinen sakramentti, joka tuo helpotusta fyysiseen ja henkiseen ahdistukseen. Ensimmäinen essee kietoo koko teoksen henkilökohtaisuuteen, ja tämän ihmiskilven taakse on vaikea kurotella raapimatta itse kirjailijaa. Vaikka Melender sitten ottaa etäisyyttä lukioaikoihinsa, esseissään hän edelleen mulkoilee seinustalta pihan poikki. "Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Erakon kapinaa on minunkin kapinani." Miten ja mitä ihmettä vastaan keski-ikäinen taloustoimittaja ja kirjailija kapinoi?

Melenderille lukeminen on "yksinäisyyttä ja uhmaa", kapinaa hedonismia ja opportunismia vastaan ja suojautumista "rahan ja vallan imperatiiveja" vastaan. Kirjat avaavat tietenkin lukijalleen oman tilan, mutta pelkän lukemiseen liittyvän esteettisen kunnianhimon pukeminen kapinaksi tuntuu vieraalta. Melender puhuu jättäneensä muiden lukemisista huolehtimisen taakseen, joten jossain vaiheessa hän on ilmeisesti huolehtinut laumasielujen, ylioppilasmerkonomien ja tekniikan ylioppilaiden lukemisesta.

Kaikki välittömän ylittävä tieto edellyttää yleistämistä ja luokittelua, samoin kaikki välittömän ylittävä viha. Melender tapaakin lähestyä ihmisiä kategorioiden kautta. Se olisi oivallinen tehokeino satiirissa mutta ontuu nyt vakavassa kirjallisuusesseessä. Kategorioista kattavin on keskiluokka, porvarit, joita Flaubert kutsuu sieluttomiksi massaihmisiksi. Yhteiskunnan vioista ja menestysromaanien heikkouksista tulee keskiluokan ominaisuuksia. Perusromaanien lukijat samastetaan sirkusyleisöön, joka odottaa jatkuvasti samoja temppuja ja "päättää" eläytyä niihin (vaikka perusromaanissa kovaosaisuuteen liittyvät temput ovat tylsiä, Melender ei voi olla liikuttumatta Thomas Bernhardin elämäkerran kovaosaisuudesta). John Irvingin argumentit kumoutuvat pelkästään viittaamalla hänen "tasoonsa" ajattelijana. Luomistyö vaatii polttoaineekseen raivoa, mutta esseisti muistuttaa hetkittäin misantrooppisen kirjallisuuden päihdyttämää donquijotea.

Melenderin rakkaus kirjallisuutta ja kieltä kohtaan on kiistatonta, ja hänen lukemisestaan ja lukeneisuudestaan kumpuaa kaikesta huolimatta mausteikas kokoelma. Esseiden katkeran sävyn herättämästä epämukavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on vaikea olla viehättymästä Yhden hengen orgioista. Teokset, tekijät ja ajatukset sulautuvat esseissä sujuvaksi kirjallisuuspuheeksi, jota rytmittää muutama napakka laitataklaus: Juha Itkosen teokset ovat "laatukirjallisuudeksi brändättyä empatiaproosaa", Philip Rothin myöhäistuotanto hutaistua mieskunnon hiipumisen pelkoa (ehkä tässä ihmisen kirjamaku muuttuu iän myötä, kuten Hume sanoo) ja Jonathan Franzenin Vapaus 1800-luvun suurromaanien tekniikoita käyttävää "retrokamaa". 

    Luettuani Vapautta muutaman sadan sivun verran aloin mutista itsekseni: "Tämähän on pelkkä lukuromaani."
    Olin pettynyt, koska etsin Franzenin takaa David Foster Wallacea enkä aistinut hänestä kuin etäisiä kaikuja teemojen tasolla. Samanlaista kirjallisen mielikuvituksen avaruutta en Franzenista löytänyt, ja se ihmetytti, koska tiesin Franzenin olleen Wallacen sydänystävä. He istuivat monet pitkät illat keskustellen kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja olivat yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden tärkein tehtävä on saada lukija tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi. Wallacen kirjallisen eetoksen ytimessä oli pyrkimys kirjoittaa romaaneja, joka antaisivat lohtua ja lukunautintoa, mutta olisivat samalla älyllisesti ja kirjallisesti haastavia. Vapaudessa korostuu lukunautinto lohdun kustannuksella eikä sitä voi väittää kirjallisesti erityisen haastavaksi.

Vaikka Melenderin hyökkäykset pakottavat ajattelemaan, hän on terävimmillään lukijana. Kokoelman viholliskuva keskiluokasta Flaubertin katkerien lainausten vauhdittamana ei oikein kanna, ja loikka makuarvostelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin muistuttaa niitä lyhyeksi jääviä parcour-temppuja. Yhteiskunnat ilman keskiluokkaa eivät ole juuri kirjallisuuttakaan kaivanneet, ja suurelle osalle ne ovat olleet sortoa. Nykyään sorto ei ole kadonnut vaan pikemminkin siirtynyt, mutta se ei ole Melenderin kritiikin kärki -- huonot ja erityisesti keskinkertaiset romaanit sekä niitä lukevat ihmiset ovat. Miksi emme lue tai kirjoita pelkästään hyviä romaaneja? Jos romaanit olisivat parempia, keskinkertaisuus pelkästään siirtyisi. Siksi.

Antti Arnkilin Lauantaiesseitä (2014) lukiessani oivalsin jotain Linnan kuvaamasta Pentinkulmasta. Kun kolmannen osan lopussa Janne Kivivuori palaa sinne kirjallisuustermejä pudottelevan pojanpoikansa kanssa, kylään on levinnyt yksinäisyys. Koneistuminen ja erikoistuminen olivat purkaneet yhteisön, joka piti huolta naapureistaan, ikävistäkin, ja tarjosi ihmisille identiteetin. Oli syntynyt uusi, korostetun urbaani ja keskiluokkainen kulttuuri. Se tuntuu tuottavan tätä esseekokoelmassa kuvailtua yksinäisyyttäkin.

Melenderin esseissä Flaubert julistaa, ettei keskiluokka tunnusta totuutta tai kauneutta. Ehkä keskiluokka lukee Flaubertin romaaneja vääristä syistä. Erich Fromm (Escape from Freedom, 1941) puolestaa esittää, että moderni, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri luo turvattomuuden tunteen: Ihmiset eivät tiedä, keitä he ovat, mitä varten he elävät ja mitä mieltä heidän tulisi olla. Turvattomuuttaan lääkitäkseen he auliisti hyväksyvät ulkopäin tulevat valmiit vastaukset ja mallit. Useimmat ottavat ne toisiltaan eli markkinoinnilta, jotkut kirjoista ja 1800-luvun kirjailijoilta.

Taloustiede ja valtaosa vallitsevasta ideologiasta rakentuu ajatukselle, että taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuva toiminta palautuu yksilöihin. Kuitenkin on ikäviä ilmiöitä, jotka eivät tunnu olevan kenenkään hallinnassa. Jonathan Culler on tulkinnut Baudelairen Pahan kukkien Saatanan juuri täksi ulkoiseksi voimaksi, jota kieli ei personifioi, joka ei tekojen tasolla palaudu yksilöihin ja joka kuitenkin toimii maailmassa. Tällaisia voimia voisivat olla historia, yhteiskuntaluokat, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri, pääoma jne. Se on ehkä jotain sellaista, mitä Czesław Miłosz kutsui populaation sairastumiseksi puhuessaan vaikeaselkoisen filosofian väkivaltaisesta soveltamisesta yhteiskuntaan.

Haluaisin ajatella, että keskiluokkaisuuteen ja sen ongelmiin liittyy muutakin kuin muutama katkera sitaatti ja keskinkertaiset romaanit. 

1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten jälkeläiset

Teemu Ikonen, 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten jälkeläiset. Gaudeamus, Tallinna, 2010.

En koskaan oikein ymmärtänyt, miksi Robinson Crusoe piti niin tarkkaa kirjaa omaisuudestaan ja tekemisistään. Hänhän pitää yksin omassa maailmankaikkeudessaan kaksinkertaista kirjaa omaisuudestaan ja ajankäytöstään. Tämän hämmennyksen vallassa olen elänyt vuosikaudet.

Teemu Ikosen 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten jälkeläiset (2010) on herkullinen katsaus keskeisiin ilmiöihin ja käsitteisiin. Vuosisadan aikana uudet tieteelliset löydöt ja niiden synnyttämät ideat kamppailevat vanhan esiteollisen perinteen kanssa paljastaen yhteiskunnallisia, sosiaalisia, ideologisia ja uskonnollisia jännitteitä. Tiedemiehet kyseenalaistavat perinteiset maailmankuvat, valistusfilosofit vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ja kirjailijat kerrontaperinteet oletettuine sopimuksineen. Vuosisadan loppupuolta kohti romantikot hylkäävät antiikin esikuvana ja kääntyvät keskiajan ja kansanperinteen puoleen.

Puuteroitujen peruukkien lisäksi myös kirjamarkkina kasvaa merkittävästi, ja sen ympärille syntyy uusia ammattikuntia, kuten kirjailijoita, kriitikoita ja kirjakauppiaita. Keskiluokka tekee yhteiskunnallista nousuaan, ja uudet tiedot ja ideat leviävät yhä laajemman, lukutaitoisen yleisön keskuuteen. Toisaalta sensuuri ja ankara kritiikki pakottavat kirjailijat väistelemään kategorioita ja kehittämään tekniikkaansa. Swiftin, Voltairen, Sternen räiskyvät satiirit irvailevat kukin kohteilleen: ensimmäinen yhteiskunnalle, toinen filosofialle ja kolmas vastamuotoilulle romaanikirjallisuudelle.

BURLESKI. Engl. burlesque; ransk. burlesque.
1. Tahallinen tyylirikko, joka saadaan aikaan liioittelemalla tai sekoittamalla tyylejä vastoin sopivuussääntöjä. "Jos nyt käyttäisi isoa [peruukkia], siitä tulisi burleski" (HOGARTH). "Mitä karikatyyri on maalauksessa, sitä burleski on kirjoituksessa" (H. FIELDING).
2. Tutun muodon yhdistäminen siihen sopimattomaan sisältöön pilkallisessa tarkoituksessa.
Vrt. travestia, parodia, karikatyyri, pastissi. 

D'Alembertin ja Diderot'n Ensyklopedian tapaan Ikonen määrittelee ja avaa käsitteitä, mistä seuraa hieman pirstoutunut rakenne. Toki määritelmät ovat keskustelevia ja runsaasti esimerkkejä sisältäviä. Esimerkiksi burleskia käsitellään yllä esitetyn lainauksen jälkeen kahden sivun verran. Aiheita kootaan kuitenkin yhteen pidemmissä esseissä, joita kirjassa on toistakymmentä. Yksi esseistä käsittelee Daniel Defoen kuvaamaa hyvän kristityn kauppiasmentaliteettia, jonka avulla Robinson Crusoekin yrittää hallita maailmaansa. Toisaalla Ikonen toteaa, että usein 1700-luvun kirjallisuudessa runsaat yksityiskohdat pyrkivät peittämään tarinan sepitteellisyyden leimaa.

Kirjakaupassa Ikosen ensyklopediaa selaillessani pidin kirjaa ihan kiinnostavana, mutta nyt luettuani sen tekisi mieli jäädä nimenomaisen aikakauden teosten pariin pidemmäksi aikaa. Kirjan kautta syntyy auttava ymmärrys 1700-luvun kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Tästä seuraa -- paljolti samaan tapaan kuin vaikka Picasson taidekirjoista -- että ihminen alkaa arvostaa auttavasti ymmärtämänsä aikakauden töitä, jotka muuten jäisivät vieraiksi ja vaikeiksi reliikeiksi.

Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan

Sirkka Heiskanen-Mäkelä, Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan. Gaudeamus, Jyväskylä, 1989.

Maailma muuttuu, eikä kirjallisuuskaan elä (kokonaan) tyhjiössä. Kirjallisuuden aseman heikkenemistä huokaillaan nyt kaikkialla: Kirjoja myydään vähemmän kuin aikaisemmin. Nuoriso ei tee samoja asioita kuin vanhempansa. Lukeminen vähenee, ja kulttuurinen rappio leviää. Kirjallisuuskritiikki kuolee ja taiteen vastaaotto ajautuu asiantuntemattomien peukuttajien käsiin. Televisiosta tuttu Jari Tervo syyttää katkerasti keskiluokkaa romaanin hylkäämisestä. Will Self julistaa romaanin samaan tapaan kuolleeksi kuin maalaustaiteen tai klassisen musiikin. Syntipukki on digitaalinen kulttuuri, joka saavuttaa länsimaissa kaikki lapsista isovanhempiin. Olisi hassua, jos se ei heijastuisi myös ihmisten ajankäyttöön.

Historia on monin tavoin antoisaa. Se tarjoaa muun muassa kulttuurista suhteellisuutta: oman aikamme instituutiot eivät ole aina olleet olemassa, ja ylipäätään vakioita historiassa ollut aika vähän. Sirkka Heiskanen-Mäkelän Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan (1989) johdattelee muutoksiin kirjallisessa kulttuurissa noin 800 vuoden ajalta sydänkeskiajalta aina 1800-luvun alkuun. Teos on syntynyt kirjallisuudenhistorian luentomateriaalin pohjalta oppikirjaksi.  

Keskiajalle tultaessa Rooman valtakunnan yhtenäiskulttuuri oli pirstoutunut paikallisiksi kulttuureiksi, jotka ennen pitkää alkoivat käydä taas kauppaa. Toki Eurooppaa yhdisti kristinusko. Renessanssin aikaan antiikki löydettiin uudelleen. Sitten muutama vuosisata myöhemmin antiikin vaikutuksesta pyrittiin tietoisesti eroon. Lukutaito laajeni, ja kirjailijat alkoivat käyttää kansankieltä latinan sijaan. Kirjapainotaito levitti kirjallisuutta aikaisempaa halvemmin ja tehokkaammin. Käännösten myötä kaikkien ei tarvinnut opetella latinaa ja kreikkaa päästäkseen käsiksi antiikin teoksiin (rappiota!).

Kirjallisuus on heijastellut paitsi ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa myös yksilön asemaa yhteiskunnassa. Filosofiassa painittiin yksilöiden, kategorioiden ja näiden nimien kanssa -- sivumennen sanoen kenties nyt vaatimattomalta näyttävät askeleet mahdollisten maailmojen parissa avasivat ajattelulle aivan uuden maiseman. Taloudellinen vapautuminen ehkä noin 1400-luvulta lähtien on muuttanut vanhaa yhteiskuntapyramidia rajusti: aatelisto on kuihtunut (tai korvautunut toisella) ja keskiluokka arvoineen ja ajankäyttötapoineen on noussut kulttuuriseksi voimaksi (muutos on synnyttänyt omia ongelmiaan).

Kirjallisuus siis yhtäältä heijastelee yleisöään ja toisaalta synnyttää sitä. Korkeakulttuuri kehitti vaatimuksia taiteelliselle esitykselle, ja kansanomaista perinnettä vuoroin kartettiin, vuoroin ihailtiin. Heiskanen-Mäkelän kirjan pohjalta tuntuu siltä, että vallitsevat kirjallisuusmaut kukoistivat, kunnes niiden ilmaisumuodot oli ammennettu tyhjiin (tai ympäröivä yhteiskunta muuttui liiaksi) ja ne alkoivat rapistua. Rinnalla kansanomaisista tavoista nousi jotain uutta, kun niitä luettiin jostain uudesta näkökulmasta tai käytettiin uudelle tapaa.

Taide ja viihde ovat olleet omituisessa, miltei dialektisessa suhteessa. Shakespearen näytelmät olivat viihdettä, jota mannermainen kulttuurieliitti ei osannut arvostaa. Samoin Molièren näytelmät olivat kansanomaista teatteria, josta tuli taidetta vasta myöhemmin. Villon ei edes tavoitellut suurta yleisöä vaan esitti irvokkaita rallatuksia ja pilkkarunoja omalle tuttavapiirilleen. Toisaalta esimerkiksi eepoksia ei ole kirjoitettu sitten Miltonin (voin kuvitella oman aikansa jaritervon ruoskimassa yleisöä eeposten hylkäämisestä). Jos runous ja draama menettivät osan arvostuksestaan romaanille, niin viime vuosisadan jälkeen tallenteiden välittämä draama - elokuva, televisio ja sittemmin jotkut tietokonepelit - ja toisaalta kenties rap-lyriikka ja uusi lavarunous ovat ottamassa sitä takaisin. Tietokonepeleistä - siis osasta niitä - tulee väistämättä tunnustettua taidetta samaan tapaan kuin elokuvista.

Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan esittelee kirjallisuuden kannalta keskeisten maiden (Italia, Englanti, Ranska, Espanja ja Saksa) kehitystä. Se maalaa muutoksille laajemmat yhteiskunnalliset lavasteet, joiden eteen se sitten kuljettaa kirjailijan ja teoksen toisensa jälkeen esimerkkinä aikakauden trendeistä ja muutoksista. Narratiivi toki viipyy keskeisten kirjailijoiden (esim. Dante, Shakespeare, Cervantes, Molière, Goethe) kohdalla pidempään. Heiskanen-Mäkelä on makuasioissa neutraali tai tasaisen ylistävä, mutta kirjassa on romaania jonkinlaisena lopputuloksena pitävä pohjavire. Romaani ikään kuin vapautui, kun sen tieltä kaatui este toisensa jälkeen.

En ole lukenut kirjallisuuden historiasta mitään kokonaisesitystä aikaisemmin. Vaikka tunnen historiaa jonkin verran, vasta nyt ymmärsin, miten suuri aukko tiedoissani on ollut. Toisaalta tämä kirja ruokkii omia "keppihevosiani" kulttuurisen maun (ja rappion tunteen) historiallisuudesta tai maun ja identiteetin suhteesta.

Pahan kukat / Les Fleurs du Mal

Charles Baudelaire, Pahan kukat. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Fleurs du Mal (1861) suomeksi tulkinnut Antti Nylén. Sammakko, Tallinna, 2012.

Charles Baudelaire, The Flowers of Evil. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Fleurs du Mal (1861) englanniksi kääntänyt James McGowan. Esipuheen kirjoittanut Jonathan Culler. Oxford University Press, Oxford, UK, 1993.

Charles Baudelaire, Pahan kukkia: Valikoima. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Fleurs du Mal (1861) suomentanut Yrjä Kaijärvi. Otava, Helsinki, 1971.

Martin Turnell, Baudelaire: A Study of his Poetry. Hamish Hamilton, London, UK, 1953.

P. Mansell Jones, Baudelaire. Bowes & Bowes, Cambridge, UK, 1952.


Törmäsin Charles Baudelairen runouteen ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa Enki Bilalin Nikopol-sarjakuvatrilogiassa. Siinä pitkään jäätyneenä avaruudessa leijunut astronautti Alcide Nikopol palaa maahan keskelle teokraattis-fasistista dystopiaa. Hänestä tulee jumalten (erityisesti Horuksen), ajan ja vierauden riepottelema kuolevainen, joka ensimmäisen osan lopussa pakenee hulluuteen, mikä ilmenee sairaalan käytävissä kaikuvin Baudelairen säkein. Näistä ja Nikopolin myöhemmin laskemista katkelmista ei selvinnyt, mitä oikeastaan Baudelaire on, mutta ne herättivät kiinnostuksen.

Myöhemmin Britteinsaarilla asuessani hankin käsiini Les Fleur du Mal -englanninnoksen, jonka kautta yritin päästä käsiksi runojen tunnelmaan. James McGowanin englanninkielinen käännös seuraa ranskankielistä alkutekstiä melko tarkasti, joten sen kautta sai jonkinlaisen käsityksen Baudelairen kokoelmasta. Kuitenkin kokoelman lukeminen sieltä täältä osoittautui puuduttavaksi ja vaikeaksi, eikä mistään saanut oikein otetta, joten keksin ennen pitkää parempaa tekemistä. Kohdalle osunut Yrjö Kaijärven suomentama valikoima Pahan kukkia ei sekään avannut Baudelairen mysteeriä. Jotenkin en tuntunut ymmärtävän, mistä runoissa on kyse -- ehkä en vain osannut lukea (runoja). Joitain vuosia sitten poimin Antti Nylénin suomennoksen, mutta innostuneen selailun jälkeen kirja jäi hyllyyn odottamaan innostusta.

Innostus tuli nyt viimein melkein 25 vuotta ensi tapaamisen jälkeen. Poimin kaksi Baudelaire-teosta, P. Mansell Jonesin ohuehkon kirjan ja Martin Turnellin paksumman tutkielman, lukemiseni tueksi. Näistä erityisesti jälkimmäinen osoittautui korvaamattomaksi avuksi runokokoelman ymmärtämisessä. Turnell kertoo ensin oman suhteensa teokseen (jota kantaa aina matkoillaan mukanaan) ja esittää sitten tiivistetysti Baudelairen elämän keskeiset tapahtumat ja suhteet; näillä on kovasti merkitystä runoja tulkittaessa. Ennen pureutumista yksittäisiin runoihin tai lopulta Baudelairen tyyliin, Turnell lukee auki kokoelman viimeisen runon Le Voyage, jonka pohjalta hän tarjoilee runokokoelman teemat, tavoitteen ja rakenteen. Sitten alkaa miltei runo runolta etenevä vyörytys. Turnell ei käännä alkutekstin ranskaa, jota osaan vain auttavasti, eikä Nylén käännä vaan tulkitsee säkeitä, joten nojasin enimmäkseen McGowanin englanninnokseen, jossa kulkee rinnakkainen alkuteksti. Joka tapauksessa luin siis runokokoelmaa tutkielmasta käsin.

Harva lukukokemus, jos yksikään, on kolahtanut niin lujasti kuin Turnellin opastama Les Fleurs du Mal. Kokemus oli kokemus nimenomaan lukemisena. Baudelairen tekstistä avautuu tasoja, joita en olisi osannut etsiä, ja ilmiöitä, joita en tiennyt kielellä voitavan tehdä: vaihtumista, muuttumista, huomaamatonta katoamista, tunnistamista, katkeraa paluuta, vaivihkaista vääristymistä, epätoivoa. Runoilijan mielialat vaihtelevat, mutta kaipaus ja haikeus tapaavat kääntyä ja korruptoitua mutkien kautta yksinäisyydeksi ja epätoivoksi. Kaiken tämän lisäksi ranskankielinen alkuteos hohtaa huolellisesti sommiteltuja säkeitä, riimeja, runomittaa ja soinnillisuutta.

Turnellin esittämät tulkinnat pysyvät lähellä tekstiä. En tee koskaan merkintöjä kirjoihin, mutta nyt päädyin sotkemaan jo kellastuneen englanninkielisen pokkarin sivulle merkintöjä jonkinlaisina sormituksina vastaisuuden varalle. Marginaalit kävivät ahtaiksi.

* * *

Yhteiskunta koki 1800-luvulla valtavan murroksen, joka vieläpä kiihtyi vuosisadan mittaan. Taloudellinen toiminta vapautui, teollisuus kehittyi, ja kaupungit kasvoivat. Kulttuurista tuli yhä vahvemmin urbaani ja keskiluokkainen. Muutos heijastui myös kulttuuriin. Aiemmin taiteilija oli ollut käsityöläinen, joka ilmaisi yhteisön, enimmäkseen eliitin, tuntemuksia ja oli siten osa yhteiskuntaa. Kun vanha järjestys väistyi, uudessa tilanteessa taiteilijalla ei ollut enää merkitysjärjestelmää, johon ripustaa kokemuksiaan. Myös kirkon perinteinen asema merkitysten lähteen horjui: Keskiajalla uskonto jäsensi kokemusta, mutta jo 1600-luvulta eteenpäin kokemus alkoi yhä voimakkaammin jäsentää uskontoa.

Uudessa, keskiluokkaisessa kulttuurissa taiteilija joutui yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen ja yhteiskunnan väliin syntyi juopa, ja taide alkoi kuvata yksilön ja yhteisön välistä suhdetta. Taiteilijat alkoivat esiintyä näkijöinä ja visionääreinä, jotka tunnistivat metafyysisiä pikemminkin kuin sosiaalisia rakenteita. Niinpä Ranskan vallankumouksen jälkeen romanttinen tyylisuunta synnytti esimerkiksi ammattirunoilijan, joka ei enää Molièren tai Racinen tavoin yrittänyt viihdyttää yleisöä vaan alkoi julistaa sisäistä tunnettaan tai ilmestystään.

Charles Baudelaire ehti sisäistää romantikkojen perinteen ennen kuin nousi sitä vastaan. Hänen mielestään taide pelkästään taiteen vuoksi irrotti taiteen elämästä ja teki siitä kultin. Romantikot hapuilivat itsensä ulkopuolelle, kun heidän olisi pitänyt kääntyä sisäänpäin. Taiteen tuli olla moraalista, älyllistä, ja sen tuli suuntautua kohti jonkinlaista esteettis-mystistä ääretöntä.

Selkeimmin tätä ääretöntä tavoittelee sonetti Correspondances eli Vastaavaisuuksia. Runon otsikko tuntuu viittaavan romantikkojen suosiman ruotsalaisen mystikkoteologin Emanuel Swedenborgin oppiin fyysisen ja henkisen maailman välisestä vastaavuussuhteesta. Fanfarlo-teoksessaan Baudelaire viittaa Swedenborgiin, joten hän tunsi opin sekä romantikkojen kiinnostuksen siihen. Tuohon aikaan ihmisillä oli vakaa usko maailmaan materiaalisen maailman takana. Koska kirkko ei vastannut uudenlaisiin tieteellisen, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen murroksen herättämiin kysymyksiin, syntyi kirkon rinnalle erilaisia esoteerisia kultteja, esimerkiksi juuri swedenborgilaisuutta ja kabbalismia, antamaan vastauksia. Osaltaan myös kirjallisuus otti kirkon tehtäviä ja alkoi antaa merkityksiä. Baudelaire näki runoilijan tehtävän juuri tässä: runoilija älynsä ja mielikuvituksensa voimin tulkitsee maailmankaikkeutta, koska vain hän ymmärtää universaalin analogian eli vastaavaisuuden mystiikan.

Vastaavaisuuksia alkaa näin:

Luonto on temppeli, sen pylväät elävät,
epäselviä sanoja joskus ne humisevat;
käy ihminen symbolimetsässä, tarkkailevat
ne häntä ja tuttavankatsein tervehtivät.
(Kaijärvi, s. 17)

Luonnon temppelissä pylväät elävät, eli niissä on henki – jotain mikä pyrkii esille. Tämä esiin pyrkimys tuottaa symboleja, joista muodostuu symbolimetsä. Metsä edustaa mysteeriä, salaisuutta. Baudelairelle luonto siis heijastelee maallisen todellisuuden takaista maailmaa. Materiaalisen maailman takana on sisäinen ja merkittävämpi henkinen todellisuus. Metsän symbolit humisevat epäselviä sanojaan joskus. Tämä käärii vastaavaisuudet tiukemmin mysteeriin kuin metsä.

Viestien satunnaisuus ja metsän kaoottisuus herättää tarpeen juuri runoilijoiden kaltaisille tulkitsijoille, jotka pystyvät lukemaan ja välittämään symboleja. Luonnon ajatteleminen temppelinä ei ollut uutta, mutta missä aiemmin luonnontemppelit huokuivat Jumalan kunniaa, huokuu se nyt epävarmuutta. Jonathan Culler on tulkinnut Baudelairen ironisoivan ja maallistavan tämän romantikkojen käyttämän kielikuvan.
 
Ensimmäinen säkeistö esitti teorian, jota seuraavat kolme säkeistöä sitten toteuttaa käytännössä (tosin Kaijärvi latoo sekstetin yhdeksi säkeistöksi).

Kuin pitkät kaiut sekoittuvat loitotessansa,
pimeässä, syvässä ykseydessä, joka on
laaja kuin yö ja kuin kirkkaus rannaton,
niin äänet, värit, tuoksut vastaavat toisiansa.

On tuoksuja, raikkaita kuin iho lapsen on,
kuin niittyjen vihreys, sävel oboen,
– on pilaantuneita, rikkaita, voitollisia,
jotka leviävät kuin kaikkeus loputon,
kuten ambra ja myski, suitsutus pihkojen,
jotka laulaen huumaavat henkeä, aistimia.
(Kaijärvi, s. 17)

Symbolit välittyvät aistihavaintojen kautta. Aistihavainnot sekoittuvat ja sitä kautta mahdollistavat pääsyn maailmaan todellisuuden takana. Kokoelman alkupään runoissa toistuu pyrkimys laajentaa, venyttää tai puhkaista materiaalinen todellisuus ja tavoittaa ykseys, jossa pimeys ja kirkkaus - tai subjekti ja objekti - ovat samaa.

Vastaavaisuuksissa aistimuksia on erilaisia, eivätkä kaikki ole kauniita. Näin Baudelaire hylkää Platonin ideamaailman. Koska vastaavaisuudet vallitsevat henkisen ja fyysisen välillä, niin värit, tuoksut ja äänet ovat myös moraalisia. Ideaalisesta tuonpuoleisesta kajastava pilaantunut tuoksu tuo meidän maailmaamme ei-keskiluokkaisia moraalisia sävyjä. Näiden sävyjen kautta venytetään ja laajennetaan materiaalisen ympäristön moraalia. Taiteilijan ei ainakaan pidä siis alistua keskiluokkaiselle moraalille, koska ideaalinen moraali ei tule tämänpuoleisesta.

Ambran, myskin ja pihkojen nimeämisen voi ajatella tarkoittavan runoilijan kykyä ja tehtävää tulkita ja sommitella symboleita. Ainekset ikään kuin puristetaan hajusteeksi pulloon, josta ne leviävät kaikkialle runouteen. Runoilijan tehtävä onkin toimia tulkkina kahden maailman välissä. Taide on näin ollen puhuttu symboli kauneudelle ja elämän mysteerille. Luontoon yhdistyessään se jalostuu transendentiksi kokemukseksi, jonkinlaiseksi ilmestykseksi.

Tämä Baudelairen rakentama aistien alkemia osoittautuu myöhemmissä runoissa umpikujaksi. Vastaavaisuudet antoi kuitenkin kipinän symbolisteille; runosta tuli symbolismin avainteksti.

* * *

Les Fleurs du Mal -kokoelman ensimmäinen laitos joutui sensuurin hampaisiin heti ilmestyttyään vuonna 1857: kuusi runoa määrättiin poistettavaksi, ja runoilija tuomittiin sakkoihin, koska teos loukkasi yleistä siveyttä. Runojen poistaminen kokoelmasta teki kipeää, koska Baudelaire oli huolellisesti rakentanut teoksesta kokonaisuutta. Neljä vuotta myöhemmin vuonna 1861 julkaistiin kokoelman toinen laitos, jossa oli kolmisenkymmentä uutta runoa. Sittemmin yleisö on tehnyt, kuten P. Mansell Jones toteaa, täyskäännöksen suhteessaan Baudelairen runoteokseen.

Kuten François Villon neljäsataa vuotta aikaisemmin, Charles Baudelaire hallitsi aikakautensa runouden muodot suvereenisti mutta käytti niitä vaivatta ilmaisemaan uudenlaista sisältöä. Muodoiltaan runot eivät siis kehitä uutta, jos ei huomioida päällekkäin liukuvia kuvia, samanaikaisia ristiriitaisia tunteita, havainnon kaksijakoisuutta ja kääntymistä, toistuvia kehiä runoissa, sen osissa ja kokoelmassa. Runot kuvaavat modernin, kiven ja metallin kulttuurin synnyttämää ahdistusta. Yleiset ja jaetut uskomusjärjestelmät ovat kadonneet ja niiden myötä yhteys ihmisten väliltä.

Baudelaire on kyvytön sopeutumaan uudenlaiseen maailmaan ja kokee itsensä jatkuvasti pakolaiseksi. Hän etsii uudenlaista, maallista pyhää, mitä tahansa, joka yhdistäisi hänet ympäristöönsä. Pahan kukat kuvaa toistuvia yrityksiä tavoittaa tämä tuonpuoleinen ideaali, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset epäonnistuvat. Keskeiset teemat, uskonto (tai hengellisyys), taide ja rakkaus, eivät tuo ratkaisua. Kun hän kurottaa kohti jonkinlaista jumaluutta tai henkevyyttä, masennus ja ikävystyminen vetävät hänet takaisin tyhjyyden reunalle.

Runot ovat omaelämänkerrallisia, mutta ne eivät esiinny aikajärjestyksessä.  Kokoelmassa on kuusi osaa, jotka muodostavat tarinan kaaren. Ensimmäinen ja pisin osa, Masennus ja ihanne (Spleen et Idéal), jossa Vastaavaisuuksiakin esiintyy, kuvaa ihmisen tavoitteiden ja epätoivon välistä konfliktia. Se sisältää kolme runoryhmää eli sykliä. Taiteen syklissä Baudelaire yrittää voittaa tyhjyyden tuottaman masennuksen ja lähestyä ideaalia Vastaavaisuuksissa kuvattua kanavaa pitkin. Hän tunnustelee esteettistä kokemusta eri puolilta.

Runossa Bénédiction runoilija on porvarillisten maun piirittämä, pilkattu ja halveksittu, mutta hän toivoo tulevansa palkituksi maallisen yläpuolella. Silti tavoitteet pakenevat ja aihe pysyy epäselvänä. Viides runo (J'aime le souvenir...) alkaa maanpäällisen paratiisin kuvauksella, mutta päättyy teollisen ajan painajaiseen. Lisäksi syntyy epäilyksiä, on vaikea päästä alkuun, ja ikävystyminen alkaa pidellä kynää, aiheet alkavat murentua, usko horjua. Runossa Kelvoton munkki runoilija manaa:

Saamaton veli!
Miksi eivät
minun kurjan, kituliaan elämäni
elävät kuvat
soisi tekemistä käsilleni, lohtua silmilleni?
(Nylén, s. 43)

Ohjelmajulistuksestaan huolimatta hän ei pääse vapaaksi. Onnistuakseen runoilijan tulee olla oikeassa mielentilassa ja hänellä tulee olla oikea aihe. Niinpä Baudelaire kääntyy rakkauden puoleen.
 
Seuraavassa syklissä runot kuvaavat yrityksiä kumota masennus rakkauden avulla. Eksoottinen tuoksu käynnistää kuvallisen koneiston, joka vie tyhjyyden ääreltä jonnekin muualle. Kuten Vastaavaisuuksissa, nytkin aistit sekoittuvat.

Tuoksusi saattaa minut ihanaan satamaan
täynnä merenkäynnin
väsyttämiä purjeita ja mastoja,
            ja ilmassa leijuva
vihantien tamaridipuiden tuoksu
tunkeutuu sieraimiini,
mielessäni lauttureiden lauluun punoutuu.
(Nylén, s. 75)

Ekstaasi, kuten aina, vapauttaa runoilijan ahdistuksestaan, mutta tunne kestää vain hetken. Seksuaaliseen nautintoon sekoittuu Baudelairella aina syyllisyys. Oi lokaista suuruutta, häpeää, jaloutta!

Rakkauden syklin runot ovat pikemminkin eroottista draamaa kuin rakkausrunoja. Ne tavataan lukea Baudelairen naissuhteiden kautta. Myrskyisä suhde tummaihoiseen prostituoituun Jeanne Duvaliin näkyy runoissa eroottisin värein esitettynä masennuksena ja ideaalina. Runossa La Chevelure Duval muuttuu prostituoidusta ihanteeksi ja takaisin upein sanakääntein. Runoilija yrittää pitää kiinni lumouksesta, mutta se vääjäämättä haihtuu.

Runoilijan mielialat muuttuvat jatkuvasti vihan ja epätoivon välillä, joten runot ovat hyvin erilaisia, mutta nainen on vain väline yrityksissä kohti ideaalia. Nainen herättää halun, jota ei kuitenkaan tyydytä ja joka synnyttää syyllisyyttä. Baudelaire estetisoi suhteen jääden ikään kuin tarkkailijaksi. Hän nostaa naiset jalustalle, mutta heiluu ihailun ja ilkeyden välillä. Runot ovat raakoja ja kauniita.

Runot, jotka liittyvät Baudelairen ja Apollinie Sabatierin suhteeseen, sisältävät iloa ja riemua. Tumma peto on muuttunut enkeliksi ja yöt päiviksi. Vaikka tunnelma on kohti ideaalia, spleen ei katoa. Semper eadem paljastaa jo vaikeuksia ylläpitää ihailua.

- Mistä outo murheesi? kysyit.
- Mistä se nousee
päällesi kuin meri
mustille, paljaille kallioille?

- Kun sydän on korjannut viinisatonsa, on elämä
pelkkä taakka - "salaisuus",
jonka tietävät kaikki: tavallista kärsimystä,
ei mitään mystistä. Se käy
kirkuvan selväksi kaikille - kuten sinun ilosi.
[...]
Anna valheen päihdyttää sydämeni - anna
sydämeni hukkua
kauniisiin silmiisi, kauniisiin uniin
ja pitkää nukkua
ripsiesi katveessa.
(Nylén, s. 123)

Tasaaminen alkaa aggressiiviseen sävyyn luennoida ahdistuksesta, vihasta, houreista: Enkeli, joka hyvyttä uhkut, tiedätkö mitä viha on? Vuoden 1861 laitoksesta poistettujen runojen joukossa on suoranainen hyökkäys Sabatieria kohtaan. Liian iloiselle muuttaa rakkauden kohteen väkivaltaisen himon kohteeksi. Suhde alkaa olla ohi.

Marie Daubrun -runot kulkevat puolestaan masennuksen merkeissä. Harsoinen lohtu ei pelasta. Myrkky rinnastaa rakkauden myrkkyyn, oopiumiin ja viiniin. Samea taivas maalaa syksyisen mielentilan.

Välillä tuot mieleen taivaanrannan, jonka aurinko
suloisesti valelee sumuisellä säällä...
Sädehdit kuin sateinen maisema, joka
samean taivaan sinkoamista säteistä roihahtaa!
(Nylén, s. 149)

Runoilija epäilee, kestäisikö tämä hauras kauneus tulevan talven kylmyyttä. Silti runot maalailevat pakoa sinne, missä ikuinen kauneus ja järjestys, loisto, lepo ja hurmio vallitsevat. Ne kuvaavat rakkauden hurmiota ja hameiden liikkeen synnyttämää päihtymystä (ja yritystä paeta sen seurauksia). Nämä unelmat katkeavat kuitenkin runoon Auttamaton. Rakkaus ei karkoita masennusta.

Mihin myrkkyyn, mihin viiniin, mihin eliksiiriin
hukuttaisimme vanhan vastustajamme,
turmiollisen,
kyltymättömän kuin kurtisaani.
(Nylén, s. 165)

Syksyinen taivas hallitsee sykliä, ja talvi, masennus ja ikävystyminen tekevät tuloaan. Toivo on kuollut. Tuhoutuminen Baudelairella ei ole koskaan väkivaltaista vaan hidasta lahoamista, kunnes ollaan huomaamatta tyhjyyden partaalla. Daubrun jättää Baudelairen, joka kuvaa suhteen lopun sisäisenä kamppailunaan runossa Madonnalle.

Tämän jälkeen masennus eli spleen ottaa vallan. Masennuksen sykli sisältää upeita runoja. Muistot muuttuvat ääniksi, ja Haljennut kello soi talviyöhön kahta toisiinsa sekoittuvaa ääntä. Runoilija miettii epätoivoa ja turhautumista tuottavan ideaalin tavoittelun mielekkyyttä. Ei tuoksu enää jumalainen kevät! Hän on väsynyt ja aikeissa luovuttaa.

 * * * 

Runokokoelman toinen osa Pariisin kuvia on runoilijan yritys palata ihmisten yhteyteen ja samalla paeta itseä, omaa tummaa ajattelua. Kahdeksantoista runoa kuvaa vuorokauden mittaista kierrosta kaupungissa. Ensin päiväkävely herättää muistoja ja paljastaa varjoja sekä aaveita, mutta yhteisöä ei näy missään. Victor Hugolle omistettu Joutsen kuvaa kadonnutta Pariisia ja menetettyjä muistoja ja mahdollisuuksia. Runoilija on juureton pakolainen, kuten runon Andromache. Toistuvat kuvat kuvaavat tunteita ilman, että niitä pitää kuvailla. Kaupungissa joutsen on vailla vettä, runoilija ei saa henkeä.

Osa runoista on impressionistisia siinä, että niiden maalaamat kuvat tuovat "maiseman" maaseudulta kaupunkiin. Baudelaire pysähtyy katsomaan vanhoja ukkoja ja akkoja. Ukkoihin liittyvät fyysiset ja psykologiset vääristymät ajavat hänet huoneeseensa. Akat muuttuvat hirviöiksi ympäristönsä vuoksi. Myös sokeiden mekaaniset liikkeet ärsyttävät runoilijaa, joten sääliin sekoittuu väärä tunne.

Sieluni, katso: he hirveiltä näyttävät,
kuin sätkynukkeja, melkein naurettavia,
omituisia, niinkuin unessa liikkujia,
tie minne he tähtäävät silmänsä pimeät.
(Kaijärvi, s. 61)

Öinen Pariisi on kokonaan eri kaupunki. Iltahämärä tuo kaduille synnin.

Pahantekijäin ystävä, ihana ilta, saa,
rikoskumppani tulee sudenkäyntiä varovaa;
nyt suojaksi taivaan verhot putoavat,
ja maltiton ihminen ottaa pedon tavat.
(Kaijärvi, s. 63)

Baudelaire ei puhu teattereista tai ravintoloista vaan varkaista ja huorista. Hän huomaa jääneensä vieraan ja epäinhimillisen maailman vangiksi. Hän joutuu palaamaan itseensä.

 * * * 

Viini, runokokoelman lyhyt kolmas osa, on jälleen yksi yritys löytää lääke masennukseen. Sitä juovat köyhä, rakastavaiset, yksinäinen ja murhamies. Yksinäisen viini antaa toivon, nuoruuden ja pöyhkeyden, mikä tekee meistä suuria, jumallisia!

 * * *

Kirjan neljäs osa on itse Pahan kukat, jossa laskeudutaan pahuuden äärelle. Baudelairelle pahuus on homoseksuaalisuutta, perversioita, nekrofiliaa, sadismia, prostituutiota eli kaikkea sitä, mikä erottaa/erotti syntisen muusta maailmasta. Nyt kuitenkaan ero ei ole pelkästään pakolaisuutta vaan jonkinlainen limbo, jossa ollaan erossa myös Jumalasta.

Ensimmäinen runo Turmio pukee perversion Saatanaksi (alkutekstissä Demoni), jonka vallan alta runoilija ei pääse pakoon. Tämä demoni lumoaa runoilijan päihtein ja viehättävin naisin ja taluttaa piiloon Jumalan katseen alta, missä turmio on täydellinen. Sosiaalinen pakolaisuus on siis muuttunut hengelliseksi. 

Käy Saatana kupeella alati liehuen:
se on ympärillä kuin ilma, nieleminen
sitä on, se täyttää keuhkoni polttaen,
halu minussa herää ikuinen, rikollinen.

Se tietää taiteenrakkauteni, se lumoaa
minut muodossa viettelevimmän naisen,
tekopyhän verukkeillaan se minusta saa
häpeällisten juomien nauttijan vakinaisen.

Minut Jumalan katseiden edestä kauaksi vie,
näen huohottavana, väsymyksestä riutuen: tie
käy Ikävän autiomaita ahdistavia,
ja silmiini, jotka on häpeä sumentamat,
likaisia vaatteita heittää, haavoja avonaisia
ja Turmion kaikki aseet, veren tahraamat!
(Kaijärvi, s. 79)

Runon kolme viimeistä säettä verineen, haavoineen ja aseineen valmistelevat tunnelmaa seuraavaan runoon. Murhattu - tuntemattoman mestarin piirustus kuvaa sängyssä makaavaa murhattua prostituoitua.

Hajuvesipulloja, lameekankaita,
aistikkaita huonekaluja,
marmorikuvia, maalauksia,
tuoksuvia pukuja, meheviä laskoksia,
huoneessa, jossa on lämmintä
kuin ansarissa ja vaara väreilee kuolettavassa ilmassa...
(Nylén, s. 351)

Huoneen koristeet ja ruumiin asento korostavat eroottisuutta, mikä herättää katsojan mielikuvituksen syntisistä iloista ja oudoista pidoista. Seksi ja kuolema sekoittuvat irvokkaaksi rakkauden kuvaksi.

Runoissaan Baudelaire suhtautuu myötätuntoisesti prostituoituihin. Prostituoitu kapinoi perinteistä moraalista ja sosiaalista tunnetta vastaan, mutta samalla vie myös pohjan itse tunteelta. Baudelairelle prostituoitu on kapinan symboli, mutta samalla tuhoaa rakkauden sisältä päin. Prostituoitu herättää himoa muissa, mutta jää joka hetki yksin tarkkailemaan kykenemättä osallistumaan tunteita myöten. Perversiot, joista yksi on prostituutio, ovat siis Baudelairelle kapinaa porvarillista maailmaa vastaan. Runoilija on kapinoitsijoiden puolella, mutta osallisuus syventää syyllisyyden tunnetta. (Baudelairelle prostituutiolla on erikoinen merkitys: Taide on prostituutiota. Rakkaudessa on prostituution maku. Nautinnot palautuvat prostituutioon)

Baudelaire ihailee lesbonaisia, demoneja, jotka käyvät käsikkäin kuin sisarukset ja kääntävät selkänsä ympäristölleen. Tämäkään arvostus ei ole puhdasta, niin kuin ei ole mikään Baudelairen tunne.

Te neitseet, demonit, piinaa uhmaavaiset
te todellisuuden rohkeat halveksijat,
rajattoman etsijät, hurskaat, satyyrin laiset,
sydämenne itkusta, huudoista pakahtuvat.

Olen seurannut teitä helvettiinne saakka,
sisar parat, rakkaat, minut murehtimaan
saa loputon janonne, kivun ja tuskan taakka,
sydämenne, rakkausuurnia täynnä kokonaan.
(Kaijärvi, s. 84)

Matka Kytheraan kuvaa purjehdusta Kytheran saarelle, jonka pitäisi olla nautintojen paratiisi. Päällekkäin liukuu kaksi kuvaa saaresta.

Mikä on tuo saari, niin synkkä ja musta?
- Se on Kythera, laulut sen mainetta kaiuttaa,
se on vanhojenpoikien lattea onnenmaa.
Nyt kurja maa, muisto saaresta palvotusta.

- Salaisuuksien saari ja sydänten juhlivien!
Yhä Venuksen loistava varjo heittyy
meren ylle kuin tuoksu ja sydämet peittyy
alle kaipuun ja rakkauden riutumisen.
(Kaijärvi, s. 87)

Saarella ei kuitenkaan ole salaisuuksiin vihkivää temppeliä kauniine papittarineen vaan ainoastaan hirsipuu. Haaskalinnut nokkivat hirtetyn ruumista. Kythera ei olekaan vanhojen pukkien nautintojen lähde vaan rangaistus seksuaalisista synneistä. Runoilija tunnistaa hirtetyssä itsensä: "Kärsit minun tuskiani". Hän on uhri ja syyllinen samaan aikaan. Meri aiemmin pilvettömän taivaan alla purjehtineen laivaan ympärillä on nyt musta ja verenkarvainen. Sydämen riemun on korvannut itseinho.

Ylipäätään Pahan kukat tallentaa moraalisen rappion synnyttämän fyysisen rappion.

 * * * 

Kokoelman viides osa on Kapina. Sen kaksi runoa nousee Jumalaa vastaan ja kolmas kääntyy Saatanan puoleen.

 * * * 

Kuudes ja viimeinen osa on Kuolema. Sen kolme ensimmäistä runoa käsittelevät rakastavaisten, taiteilijoiden ja köyhien kuolemaa. Rakastavaiset luovuttavat viimeisen lämpönsä maanpäällisen toiveensa täyttymyksenä. Köyhien kuolemassa kuolema esiintyy niin ikään toiveiden ja unelmien lunastajana. Taiteilijoille kuolema paljastuu Kauneutena.

Kokoelman päättää Matka, joka on tietenkin vertauskuva ihmisen elämälle. Runon teema on sama kuin koko kokoelman: elämä on tavoittamattoman ja tuntemattoman tavoittelua, toiveiden ja todellisuuden epäsuhdetta.

Ovat lapselle rakkaat kartat, kortit ja kuvat -
maailma tyydyttää hänen suurta ahneuttaan.
Miten suuri on maailma, lamput kun heijastuvat!
Miten pieneksi muistot maailman saavatkaan!

Jonain aamuna lähdemme aivojen loimutessa,
sydän täynnä kaunaa ja kaipuuta katkeraa,
etenemme aaltojen meitä keinuttaessa,
meren rajallisuudesta halu on rajattomaan.
(Kaijärvi, s. 99)

Runossa matka on lääke ikävystymiseen kotona, mutta toistuvat matkat eivät tarjoa mitään uutta. Eldoradoina hohtavat saaret ovat kangastuksia. Tähdet, meret ja hiekat eivät tarjoa kuin lyhyitä nautintoja, kunnes ikävä saavuttaa taas. Miehet, naiset, korruptio, päihteet, kaikkialla samaa.

 * * * 

Les Fleurs du Mal kuvaa yritystä tavoittaa ykseys. Baudelaire yrittää tavoittaa sen esteettisesti jotenkin sovittamalla ekstaasin ja elämän kauheuden, mistä seuraa fyysinen ja psyykkinen mureneminen. Runoista välittyy kuva laajemmasta perinteisten suhteiden romahtamisesta modernin maailman tuottamassa painajaisessa. Uskonnottomuus tuottaa maailman ilman pelastusta. Yhteiskunnat romahtavat nimettömien pakolaisten joukoiksi. Rakkaus vääntyy irvikuvaksi. Baudelaire kuvaa muutosta olettaen, että aiemmin oli kaikki toisin. Kuitenkin spleenillä on pitkä historia. Kulttuuripessimistit, kuten minä, eivät tapaa tunnustaa oman ajattelunsa historiallisuutta.

Vaikka suomennosta Pahan kukat lukee mielellään, kokonaisuutena se ei ole sama kirja, jonka luin Turnellin kanssa. Antti Nylénin tulkinnat ovat uskollisia kirjan tunnelmalle, mutta niistä puuttuu runojen rakenne, eikä niitä voi juuri analysoida käännöksinä. Yrjö Kaijärven kääntämä valikoima antaa vain aavistuksen teoksesta, joka on kokonaisuus. Niinpä McGowanin käännös osoittautui korvaamattomaksi avuksi, vaikka käännös on aina myös tulkinta.

Baudelairen säkeet ovat koristeellisia, mitallisia, väsymättömiä, moniselitteisiä, ristiriitaisia, täynnä merkitystä tihkuvia sanoja, rinnastuksia ja päällekkäisiä kuvia. Les Fleurs du Mal -lukukokemus oli nimenomaan tällaisen monitasoisen tekstin lukemista. Lumous ei liity Baudelairen sekavaan filosofiaan, vaan runojen sisäisiin tapahtumiin. Suomennos ei tarjoa samaa kihelmöintiä.

Aristoteleen runousoppi

Timo Heinonen, Arto Kivimäki, Kalle Korhonen, Tua Korhonen, Heta Reitala, Aristoteles,  Aristoteleen runousoppi - Opas aloittelijoille ja edistyneille. Muinaiskreikankielisestä alkuteoksesta Peri poiētikēs suomentaneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Teos, Juva, 2012.

Aristoteleen Runousopista on tehty neljä suomennosta, joista olen lukenut aiemmin vain Saarikosken vuoden 1967 käännöksen. Viimeisin suomennos Aristoteleen Runousoppi on käännöksen lisäksi myös selitysteos, jonka 436 sivusta varsinaista käännöstä on vain kuutisenkymmentä -- loput käsittelevät Runousopin sisältöä, tulkintaa, historiaa ja vaikutusta. Kirja on kerrassaan helmi.

Runousoppi ei käsittele varsinaisesti runoutta, eikä se ole myöskään oikeastaan oppikirja. Kirja kuvaa filosofisesta näkökulmasta toiminnan ohjaamaa lyriikkaa, jossa on juoni eli johdonmukainen tapahtumaketju. Valtaosa teoksesta käsittelee nimenomaan fiktiivisen tarinan juonta ja sen rakenteen tuottamaa tunnevaikutusta. Hyvässä juonessa henkilöiden onni kehittyy tunnistamiseen (anagnorisis) liittyvien käänteiden (peripeteia) mukaan. Tehokkain juoni on tragedia. Vaikka antiikissa kaikki tragediat eivät päättyneet onnettomasti, Aristoteleen mukaan kaikkien henkilöiden surkea loppu tuotti parhaan lopputuloksen. Vielä, jos päähenkilö pyrki hyvään, mutta erehdyksissään (hamartia) päätyi tuottamaan epäonnea, tragedia oli ideaalinen. Näitä kriteereitä täyttäviä näytelmiä ei ole säilynyt kuin muutama.

Aristoteleen ajoista on yli kaksi tuhatta vuotta, joten tutkijoilla on ongelmia tulkita osin huonosti säilynyttä käsikirjoitusta. On vaikea ymmärtää sanoja samaan tapaan kuin yleisö kirjoitusajankohtana. Kirjoittajat näkevätkin vaivaa valottaakseen Aristoteleen ajattelua laajemmin ja kytkeäkseen tulkinnat Aristoteleen muuhun tuotantoon. Tulkintaongelmista huolimatta kirja työstää huolellisesti keskeisiä käsitteitä: poesis, mimesis, anagnorisis, peripeteia, hamartia, katharsis jne. Kirja käsittelee myös Aristoteleen dramaturgiaa, Runousopin tulkintahistoriaa (mm. mitä Aristoteles ei sanonut) ja vaikutusta länsimaiseen kulttuuriin. Aristoteleen runousoppi on siten samalla alkuteksti ja sen (kanonisoimaton) tulkinta.

Neljäs kerta toden sanoo.

Lauantaiesseet

Antti Arnkil, Lauantaiesseet. Siltala, 2014.

Kiiltomato julkaisi ensimmäisen oikean kirjallisuuskritiikkini Antti Arnkilin Lauantaiesseistä (2014). Sitä on pidettävä sellaisena, koska Kiiltomato on kirjallisuuslehti, joka julkaisee kirjallisuuskritiikkiä. Kritiikki syntyi neljän kirjoittajan hyvin väljänä yhteistyönä Maaria Ylikankaan ohjaamalla Nuoren Voiman Liiton kirjallisuuskritiikkikurssilla.

Kritiikin kirjoittamiseen kului huomattavasti enemmän aikaa, mutta muuten se ei poikennut tavanomaisesta bloggaamisestani: selailin kirjaa, selailin muistiinpanoja ja kirjoitin... ja sitten päädyin kuitenkin jaarittelemaan esiteollisesta yhteiskunnasta (write what you know).

Kurssi avasi silmäni monin tavoin. Luen kritiikkejä ja erityisesti omaa tekstiäni uusin silmin, mistä on seurannut muuttunut tietoisuus ja sitä kautta tyytymättömyys. Ehkä lepsu kirjoitteluni korjautuu seuraavan 500 kirja-arvion aikana.

Lentävä hevonen

Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa (toim.), Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Vastapaino, Jyväskylä, 2013.

Tavallisenkin auton konepellin alla istuu sukupolvien kokoama teknologinen neuvokkuus, joka ei useimmille aukene pelkästään ihailemalla moottoria. Polttomoottorin teoreettinen ja metalliseksi koneeksi konkretisoitu kauneus aukenevat ehkä niille, jotka tuntevat sen osat ja ymmärtävät niiden toimintaperiaatteet.

Runous ei tietenkään ole konetekniikkaa, mutta se on lähiöiden käytännöstä etäännyttämälle maallikolle samaan tapaan vierasta. Vaikka luonnollinen kieli tekee runoista helposti lähestyttäviä, epätavallisten tai vieraiden sanayhdistelmien takana istuu inhimillinen kielellinen neuvokkuus ja vuosituhantinen perinne, joka ei useimmille aukene pelkästään pintamuotoa ihailemalla. Esteettinen kokemus syvenee, jos osaa lukea runoja, tunnistaa niiden liikkuvat osat ja ymmärtää osien toiminnan.

Siru Kainulaisen, Kaisu Kesosen ja Karoliina Lummaan toimittama erinomainen kirjoituskokoelma Lentävä hevonen tarjoaa välineitä ja ohjeita runojen lukemiseen. Kirjoittajat, joukossa kriitikkoja, runoilijoita, tutkijoita ja opettajia, johdattelevat vuoronperään runojen keskeisiin piirteisiin, rytmiin, sana-ainekseen ja erilaisiin kielikuviin. Mikä on synestesia? Mitä tarkoittaa metonymia? Miten kielikuvia pitäisi lukea? Mikä on symbolin ja vertauskuvan suhde?

Hylsysarja ei tee kenestäkään mekaanikkoa eikä Lentävä hevonen tee kenestäkään runoanalyytikkoa, mutta runojen kanssa kirja auttaa ainakin alkuun. Esimerkkien kautta avautuu väylä tai väyliä runojen lukemiseen. Tulkinnoissaan kirjoittajat ovat mukana omina persooninaan (olen tulkinnut, olen ajatellut jne.), mikä korostaa tietynlaista epävarmuutta, joka runojen analysointiin liittyy: oikeaa vastausta ei ole. Lähiöiden runoilloista etäännyttämä maallikko kohottaakin kerran tai kaksi kulmakarvojaan, kun lyhyestä katkelmasta puristetaan merkitystä niin, että runoilijankin voi kuulla ulvahtavan. Tuota kaikkeako runoilija sanoillaan haki? Ehkä.

Jos tavoitteena on, kuten minulla, ylipäätään opetella lukemaan, runoanalyysi ei liene huono paikka aloittaa.

--

Tämä oli nyt viidessadas kirjoittamani kirja-arvio ja siten hyvä kohta miettiä jatkamista: lukemista en tietysti lopeta, mutta mitä seuraavalta sadalta tai viideltäsadalta kirja-arviolta on odotettavissa? Toistoa? Motiivini on vaihtunut pariin otteeseen vuosien varrella, mutta kirjoittelu on ollut pääosin lepsua. Ajoittainen terävämpi kirjoittaminen on vienyt enemmän aikaa ja vaatinut tiukempia muistiinpanoja. En ole kuitenkaan leipomassa itsestäni kirjallisuuskriitikkoa, joten sentyyppinen kirjoittaminen/ajankäyttö ei tunnu houkuttelevalta. Pidemmän päälle se myös himmentäisi asiantuntemattomuuden sädekehääni.

Bloggaaminen on tietenkin paitsi kirjoittamista myös ajattelua, jonka kautta lukeminen jäsentyy paremmin. Ajattelusta on ollut suunnattomasti iloa, samoin uusista, hauskoista tuttavuuksista. Iloa on ollut myös vanhan kirjallisuuseliitin vaikeuksista kohdata sosiaalisen median välittämä ja tallentama kansalaismielipide, mutta näinä aikoina keskisormea voisi näyttää niin moneen muuhunkin suuntaan.

Ehkä harvennan kirjoitustaajuutta, ehkä lyhennän kirjoituksia, ehkä siirryn kirjoittamaan sarjakuvista, ehkä teen jotain muuta. Muutoksia luvassa. Ehkä.

Kirjoittamisen taito

Robert Louis Stevenson, Kirjoittamisen taito. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Art of Writing suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, Tallinna, 2012.

Skotlantilainen Robert Louis Stevenson (1850-1894) ehti lyhyehkön elämänsä aikana kirjoittaa romaaneja, runoja, matkakertomuksia sekä esseitä. Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde ovat nousseet klassikoiksi ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Näiden seikkailukertomusten taustalla Stevensonilla on kuitenkin sanoiksi puettu esteettistä ja eettistä ajattelua ellei peräti ohjelmaa. Kirjoittamisen taito on kuuden kirjallisuutta ja kirjoittamista käsittelevän esseen kokoelma. Kirjoitukset ovat vuosilta 1881-1894.

Tyylin teknisistä puolista kirjallisuudessa tavoittelee kirjallisuuden pintaominaisuuksien alta jotain kestävää ja tärkeää. Kirjallisuuden raaka-ainetta ovat arkiset sanat, joiden totuttua käyttöä kirjailija ei voi suurestikaan muuttaa. Näistä karkeista palikoista proosakirjailija kokoaa kuvioita, miellyttävien lauseiden muodostamia, odotusta kasvattavia ja laukaisevia monitasoisia verkostoja. Lauseiden pitäisi kantaa rytmiä muttei alistua mittaan.

Kirjallisen ammatin moraalisista puolista tarjoaa kirjailijan tehtäväksi ylevää, kunniallista ja rohkeaa totuuteen pyrkivää aiheiden käsittelyä. Kirjoitus kaikuu, kuten Stevensonin muutkin kirjoitukset, aikalaisten taidekäsityksiä, joita ei kait enää pidetä yleissitovina. Stevensonin moralismin ei ole kuitenkaan tukehtunutta saarnaamista, vaan hän nimenomaan vaatii taiteelta rehellisyyttä, joka tavoittaisi asioiden kaksi puolta.

Huomioita realismista on yritys osoittaa, ettei realismi tavoita todellisuutta tai luonnollisuutta sen paremmin kuin mikään muukaan tyyli vaan on pikemminkin muotioikku. Tästä on vaikea olla eri mieltä näin sadan vuoden jälkeen. Ylipäätään Stevensonin kirjoituksista jää käsitys, että kirjallisuus oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta enimmäkseen huonoa jo 1800-luvun lopulla. Jos näin on, toistuvissa kirjallisuutta piiskaavissa vahvoissa mielipiteissä lienee enemmän kysymys identiteetistä kuin ympäröivästä rappiosta. Ehkä kirjallisuus ei ole urheilun tavoin sellainen iloinen leikki, joka elää osallistumisesta. No, oli miten oli, Stevenson ei sano kuitenkaan näin. Muissa kirjoituksissa hän avaa kirjamieltymyksiään ja teostensa taustaa.

Kokoelman suomentaja Ville-Juhani Sutinen selviää tehtävästään erinomaisesti. Hän tarjoaa teoksen taustaa esipuheessa ja kokoaa kirjoituksia selventäviä huomautuksia, nykyajalle jo unohtuneita yksityiskohtia kirjan loppuun.

Vangittu mieli

Czesław Miłosz, Vangittu mieli. Puolankielisestä alkuteoksesta Zniewolony umysł (1953) suomentanut Riitta Koivisto. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva, 1983.

Runoilija, kääntäjä ja esseisti Czesław Miłosz syntyi puolalaiseen perheeseen nykyisen Liettuan, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella 1911. Hän opiskeli lakia ja kirjoitteli runoja Vilnassa, toimi vastarintaliikkeessä Varsovassa toisen maailmansodan aikaan ja edusti Puolaa sodan jälkeen kulttuuriattaseana Ranskassa kunnes loikkasi länteen 1951 ja myöhemmin sai slaavilaisen kirjallisuuden professuurin Kaliforniasta Berkeleyn yliopistosta. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1980. Vangittu mieli on kokoelma esseitä, jotka muodostavat selonteon loikkaukseen johtaneistä syistä. Puolassa rautaesiripun takana kirjasta tai sen kirjailijasta ei saanut puhua edes esittääkseen eriävän mielipiteen.

Esseekokoelma alkaa näin:

Vasta 1900-luvun puolivälissä monien Euroopan maiden asukkaille valkeni -- yleensä ikävällä tavalla -- että sekavat ja tavalliselle kuolevaiselle liian vaikeaselkoiset filosofiset teokset vaikuttivat suoranaisesti heidän kohtaloihinsa. 

Vangitun mielen keskeinen teema on dialektisen materialismin ja sille rakennetun totalitarismin vaikutus ihmisiin ja ennen kaikkea älymystöön. Menestyäkseen esimerkiksi kirjailijan tai runoilijan pitää osata ylläpitää kahta tapaa ajatella ja estää yksityisten ajatusten vuotaminen julkisesti nähtäväksi. Kääntäen, julkisesti esitetyt ajatukset ja hymynkareet piti olla vallitsevan ideologian mukaisia. Tätä julkista tekopyhyyttä voi kutsua orwellilaisittain kaksoisajatteluksi, mitä Miłosz puolestaan kutsuu arabialaisella sanalla ketman, koska taito kehittyi aikoinaan myös islamilaisissa hoveissa. Kun rituaalien voima ja ilmitulemisen pelko hiertävät ihmistä pitkään, itsenäinen ajattelu surkastuu. Keskustelutilaisuuksissa vallitseva ideologia ja asema on valttia. Niinpä kirjailijat sortuvat itsesensuuriin ja joissain tapauksissa vallitsevaan ideologiaan. Miłosz kirjoittaa neljästä tuntemastaan kirjailijasta ja heidän erilaisista poluistaan kommunistipropagandan äänitorviksi. Aina kyse ei ole pelosta. Kansandemokratia osaa myös palkita parhaat pelaajansa.

Länsikään ei pääse aivan puhtain paperein. Itäeurooppalaisen silmin Länsi näyttää hengettömältä, sivistymättömältä ja vähän hölmöltä. Toisaalta hämmästellessään idän ja lännen eroja länsimaiden kansalaiset eivät ymmärrä, miten nopeasti "uusi normaali" syntyy. Erityisesti yhdysvaltalaiset pitävät Miłoszin mukaan "luonnottomana" yhteiskunta- ja arvojärjestelmää, joka ei ole heidän omansa. Kuten Lännessa, myös Varsovassa ja Budapestissa hämmästeltiin Espanjan pommituksia ja Shanghain paloa. Kun sota talloi alleen itäeurooppalaisia kaupunkeja, niiden käsitys normaalista muuttui hyvin nopeasti. Kommunismin vyöryessä normaali muuttui edelleen.

Vaikka Miłosz teki vastarintaliikkeen aikana yhteistyötä kommunistien kanssa, hän ei liittynyt puolueeseen. Hänellä ei ollut harhakuvitelmia stalinismin autuudesta. Kaupoissa on merkittävissä määrin vuodenaikaan nähden hyödyttömiä asioita, niitäkin vähän ja huonolaatuisia. Itsenäinen toiminta tai vaihtokauppa voidaan tulkita porvarillisuudeksi ja taantumuksellisuudeksi. Surkeimpina Miłosz pitää länsimaiden kommunisteja, jotka valittavat länsimaisten massojen pinnallisuutta ja henkistä köyhyyttä, mutta eivät tajua, että heidän ihailemassaan järjestelmässä aineellinen köyhyys yhdistyy tekniikan puutteeseen ja stalinismiin.

Ihmisten kärsimykset kansandemokratioissa ovat uutta, aiemmin tuntematonta laatua. Ihmiskunta on löytänyt tehokkaat keinot ruttoon, lavantautiin ja syfilikseen jotka olivat ennen suuria vitsauksia. Mutta elämä suurissa yhteisöissä synnyttää uusia tauteja. Jotain samansuuntaista tapahtui Venäjän vallankumouksellisille. He keksivät tehokkaiksi väittämänsä keinot saada hallintaan Historian voima ja toteuttaa ihanneyhteiskunnan. Ja Historia maksaa heille ivanauruin. (s. 230)

Miłosz kirjoittaa konstailematta, suoraan, ja suomennos kulkee helposti. Hän vertaa itseään ja näkemyksiään ystäviinsä, jotka ovat kansandemokratian ja sen vallitsevan ideologian palveluksessa, eikä näe vaihtoehtoa loikkaukselleen. Hänelle pieni henkilökohtainen pelitila kirjastoissa ja yliopistokammioissa ei olisi riittänyt. Niinpä hän joutui elämään runoilijana eristyksissä puolankielisestä yleisöstä.