Egypt, Greece and Rome

Tuhahtelin alkuviikosta Haruki Murakamin romaanin 1Q84:n (2009) sisältämälle lukemisen ylistykselle. Se oli ilmiselvää ja imelää lukijoiden imartelua. Lukemista harrastava kunto-ohjaaja sekä hänen asiakkaansa lukivat erityisesti historiaa ja olivat yhtä mieltä siitä, että siitä ”oppii, että olemme pohjimmiltaan samanlaisia, elimmepä ennen vanhaan tai nyt”. Tietysti tökeröys ärsytti, mutta heräsin myös kysymään itseltäni: miksi minä sitten luen historiaa?

Kysymystä voisi täsmentää: Miksi Charles Freemanin paksuhko Egypt, Greece and Rome (2004) on lukunautinto? Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten aloin kaavailla sadan kirjan mittaista muinaisen Välimeren lukuhaastetta. Tällä kertaa aloin väkertää haasteelle logoa ja etsiä kalenterista sopivaa ajankohtaa. Tällaiset mielettömät hankkeet ovat tyypillisesti päihtymyksen oireita.

Egypt, Greece and Rome alkaa sumereista ja päättyy kristittyyn Bysanttiin. Päähuomion vievät kirjan nimessäkin esiintyvät Egyptin, Kreikan ja Rooman kulttuurit. Ilmiöiden, instituutioiden, poliittisten tapahtumien ja hallinnollisen eliitin ohella Freeman kuvailee talonpoikien, naisten ja orjien arkea. Ajanjaksoja tai kulttuureja käsittelevien lukujen väliin Freeman sijoittaa taiteisiin keskittyviä ”välinäytöksiä”. Amarna-kirjeiden ja Sapfon runojen lisäksi ne pureutuvat mm. retoriikkaan, Kreikan klassisen kauden taiteeseen ja Rooman arkkitehtuuriin.

Freemanin kirja on monipuolinen ja aiheeltaan laaja. Vaikka asiat ovat valtaosaltaan tuttuja, uudet täydentävät yksityiskohdat ja näkökulmat tuovat kaltaiselleni maallikolle oppimisen ja oivaltamisen iloa. Kirja korostaa jatkuvuutta ja kulttuurien vaikutusta toisiinsa mutta toisaalta myös kulttuurien sisäistä erilaisuutta. Vaikka johdannoksi tarkoitetun oppikirjan kuvaama maailma on tietysti yksinkertaistus — sadoista sivuista huolimatta yksittäisten tapahtumien tai ilmiöiden tarkastelu on pintapuolista — maailman monimuotoisuus, paikalliset erot ja kulttuurien vuorovaikutus ovat kaiken aikaa läsnä.

Mikä on sitten kirjan varsinainen päihdyttävä aines? Arvelen, että kirjoista päihtyminen liittyy jotenkin lukijan identiteettiin. Vastaanottajassa on valmiina jotain, johon teos tarttuu ja jota teos muokkaa, muuttaa tai vahvistaa. Kenties osin tutun asian jäsentäminen uudelleen ja täydentäminen ymmärrettäväksi systeemiksi synnyttää päihtymyksen kaltaista nautintoa. Kenties kirjan monipuolinen, ymmärrettävä ja kiehtova mutta samalla vieras maailma muistuttaa samastuttavista ihanteista (kaavailin joskus historiasta ammattia). Kenties olen pelkästään joutilas haaveilija, jonka mielikuvitus saa Freemanilta polttoainetta. Kenties päihtyminen edellyttää näitä kaikkia.

Charles Freeman, Egypt, Greece and Rome: Civilizations of the Ancient Mediterranean. Second Edition. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä

Anto Leikola, Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä: Myyttisten olentojen elämää. Tammi, Porvoo, 2002.

Elokuvien ja kirjojen aiheina vampyyrit, supersankarit ja muut fantasiailmiöt elävät jonkinlaista kukoistuskautta, mutta olennoilla on usein pitkä historia: seireenien laulu, labyrintit ja runoratsuna tunnettu pegasos ovat eläviä kielikuvia, aarnikotkat ja yksisarviset ovat vakioaiheita vaakunoissa, ja jotkut olennoista asuvat yötaivaalla tähtikuvioina. Monet myyttisistä olennoista ovat tunnettuja Kreikan taruston kautta, mutta usein niiden juuret ovat muinaisessa Lähi-Idässä tai Intiassa.

Kirjassaan Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä (2002) luonnontieteilijänä ja biologina tunnettu Anto Leikola perkaa mytologioiden hirviöitä paljastaen niiden alkuperiä. Kirja kokoaa alunperin Portti-lehdessä ilmestyneet esseet yhdeksi niteeksi. Tuloksena on viihdyttävä ja monipuolinen katsaus tunnetuimpiin fantasiaolentoihin ja niiden historiaan. Yhteistä olennoille on, kuten Leikola esipuheessaan totetaa, että "niitä ei ole koskaan ollut olemassa mutta niiden olemassaoloon on kuitenkin uskottu". Olennot ovat kokonaan eläimiä, kuten tulta komentava salamanteri tai syvyyksissä asuva merikäärme, tai omituinen sekoitus tuttuja eläimiä ja joskus ihmistä: harpyija (josta halventava nimitys "harppu"), kentauri, khimaira, minotauros jne.

Leikola ei uppoa akateemiseen epävarmuuteen vaan kerää nopeasti antiikin ja keskiajan lähteet yhteen ja kokoaa niistä ja myöhemmistä teksteistä uskomusten historian. Taitavat väärentäjät kokosivat eläinten luurankojen osista olentojen jäänteitä, ja apteekkarit tai kirjailijat kuvailivat pitkään erilaisten elinten lääkevaikutuksia. Vaikka jo keskiajalla oppineet epäilivät antiikin auktoriteetteja, kuten Plinius vanhempaa, irtautuminen tarinoista kesti vuosisatoja. Oikeastaan latinankielisten nimien kautta side tarinoihin tavallaan jatkuu.

Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä on huomattavan kauniisti kuvitettu ja taitettu. Sivuilla vilisevät erilaisista käsikirjoituksista koottuja piirroksia, kaiverroksia ja maalauksia. Selvisipä sekin, miksi rakuunat (ransk. dragon) saivat nimensä lohikäärmeen mukaan (tietynlaisen musketin piipusta lensi tulenlieska) ja miksi lohikäärmeellä ei ole mitään tekoa lohien kanssa (väännös muinaisruotsin sanasta  floghdraki, "lentokäärme").

Through the Eye of a Needle

Peter Brown, Through the Eye of a Needle: Wealth, the Fall of Rome, and the Making of the Christianity in the West, 350-550 AD. Princeton University Press, 2012.

Kristinuskon terävä yhteiskunnallinen protesti kaikuu Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus toteaa yks' kantaan: Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan (Luuk. 18:24). Ajoittain vainotusta kristinuskosta tulee kuitenkin ensin Milanon ediktin laillistama uskonto vuonna 313 ja sitten lyhyen vainokauden jälkeen Rooman valtakunnan valtionuskonto vuonna 390. Maalliseen loistoon ja valtaan kielteisesti suhtautuvan ideologian päätyminen valta-asemaan on paradoksi, jonka kehitystä emeritusprofessori ja myöhäisantiikin asiantuntija Peter Brown tarkastelee tuoreehkossa kirjassaan Through the Eye of a Needle (2012).

Uudempi myöhäisantiikin tutkimus (jonka yksi klassikko The World of Late Antiquity (1971) (ks. esim. Nipvet) on itse asiassa Brownin käsialaa) on yrittänyt korjata mm. arkeologisten löytöjen pohjalta perinteistä kuvaa murheellisesta, yksityisten suurmaatilojen pirstomasta ja sisäisen heikkouden rappeuttamasta valtakunnasta edelleen vauraana, integroituneena, urbaanina ja elinvoimaisena. Toki 400- ja 500-lukujen muutoksia Länsi-Roomassa voi pitää romahduksena, koska valtakunta köyhtyi ja muuttui huomattavissa määrin paikalliseksi, mutta Brownin mukaan kirkko oli siinä vaiheessa jo kyllin vahva tasoittamaan tietä uusien germaanihallitsijoiden alaisuuteen.

Brown tarjoaa vaurautta koskevan paradoksin taustaksi näkymän 300-luvun Roomaan, jossa rikkaat käyttivät omaisuuttaan julkisen loiston ja vaikutusvallan esittelyyn rahoittamalla teattereita ja gladiaattoriesityksiä. Rikkaat käyttivät rahaa myös ruokkiakseen köyhiä roomalaisia — siis nimenomaan kansalaisia — jonkinlaisesta anteliaisuudesta valtiota kohtaan. Toisaalta kristityt piispat opettivat köyhien pitämistä veljinä, mikä oli uutta: kirkon piirissä ympäröivän yhteiskunnan hierarkia loiveni.

Keisari Konstantinuksen kääntymys 300-luvun alussa lakkautti kristittyjen vainot mutta ei tarjonnut muita etuja eikä muuttanut valtakuntaa tai kirkkoa sen ihmeemmin. Vasta, kun 370-luvulla rikkaat roomalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon, kirkko piispoineen joutui miettimään, miten suhtautua maalliseen hyvään — ottaen huomioon Luukkaan evankeliumin. Seurasi väittelyä ja teologisia kiistoja. Kirkko tarjosi väylän tavallisten keskituloisten lahjoituksille, joten anteliaisuutta pääsivät toteuttamaan ihmiset eliitin ulko- tai alapuolella. Samalla ihmiset kokivat hankkivansa turvaa tuonpuoleiseen. Kaikki lahjoitukset tietenkään eivät menneet aina köyhille, vaan niitä ohjautui myös luostarien ja kirkkojen rakennusprojekteihin. Kirkko ei kuitenkaan katsonut omistavansa rakennuksia ja tiluksia vaan hallinnoivansa niitä köyhien puolesta.

Kirkko rikastui ja aristokratia köyhtyi. Piispat alkoivat huomata, että valtakunta alkoi murentua heidän ympäriltään. Osaltaan kirkolle testamentatut omaisuudet kavensivat sitä eliittiä, joka kykeni pyörittämään valtakuntaa, vaikka tietenkin samaan aikaan painetta tuli monesta suunnasta. Hienojakoinen yhteiskuntaluokkien rakenne puristui yksinkertaisesti rikkaisiin ja köyhiin. Ylpeyttä, joka oli motivoinut julkisia esityksiä, alettiin pitää pahempana syntinä kuin ahneutta.

Kun sitten germaanit tulivat ja lakkauttivat jo laina-ajalla eläneen keisarikunnan, myös perinteinen verotusjärjestelmä katosi. Kirkko täytti nopeasti syntyneen hallinnollisen tyhjiön. Kirkosta kasvoi näin myös maallinen instuutio. Jos myöhäisantiikki muutti käsityksen roomalaisuudesta, se muutti myös kirkon suhtautumisen vaurauteen. Radikaaleimmat opinkappaleet pyöristyivät.

Vaurautta koskeva kääntymys tarjoaisi kyyniselle historioitsijalle ravintoa vuosikymmeniksi, mutta Brown suhtautuu sekä kirkkoon että rikkauksiin moralisoimatta ja vailla kärjistävää vahingoniloa. Lähteiden myötäisesti etenevä kerronta ei kaiva esiin lankeemusta vaan pikemminkin esittää muuttuvan maailman, johon kaikkien tuli reagoida. Protestina käynnistynyt ideologia muuttui ympäristönsä mukana.

Luku-urakkana kirja ei ole kevyt, mutta Brown onnistuu luomaan myöhäisantiikin yhteiskunnallisesta murroksesta ja teologisista kiistoista erinomaisen mielenkiintoisen. Lukuisat lähteisiin nojautuvat esimerkit, kuten kirjeet, kirjoitukset ja puheet, pitävät kerronnan lähellä konkretiaa. Kirja on saanut oppineisuudestaan ja humanismistaan ylistävän vastaanoton aivan syystä.

Myth

G. S. Kirk, Myth: Its meaning and functions in ancient and other cultures (1970). Cambridge University Press, London, UK, 1975.

Myyttien tarkoituksesta on ollut monenlaista mielipidettä. Esimerkiksi Bronislaw Malinowskin mukaan myytit tallensivat, perustelivat ja vahvistivat kulttuurin instituutioita. Claude Lévi-Straussille myytit olivat pohdiskelevia ja spekulatiivisia; tosin niiden ymmärtäminen edellyttää niiden tutkimusta suhteessa muihin saman kulttuurin myytteihin. Ja niin edelleen.

Kirjassaan Myth: Its meaning and functions in ancient and other cultures (1970) G. S. Kirk esittää, että myyteillä on monia muotoja ja merkityksiä. Kulttuuristen ilmiöiden universaalit yhden selityksen mallit ovat tietysti kovin alttiita kritiikille, mutta Kirkin argumentti tuntuu halvalta yksinkertaistukselta, kun hän ensin kirjan alkuosan pieksee aikaisempaa myyttien tutkimusta antropologian tuntemuksen voimin. Myyttien, legendojen ja kansantarujen rajat ovat epäselviä. Jotkut korostavat myyttien ja rituaalien välistä kytkentää, toiset eivät. Sitten hän esittelee Lévi-Straussin kehittelemää monimutkaista ja sekavaa myyttien algebraa ja osoittaa sen "harhaanjohtavaksi, kuten kaikki universalisoivat teoriat myyteistä". Esittämästään kritiikistä huolimatta Kirk ottaa tuekseen Lévi-Straussin kehittelemän strukturalismin käsitteistöä.

Kirk oli klassisen kreikan professori. Kun alun jotenkin pahantuulisesta sävystä päästään Mesopotamian ja sitten Kreikan myytteihin, teksti alkaa vaikuttaa melkein innostuneelta. Kirk korostaa em. myyttien kirjallisuudellisuutta ja kertomuksellisuutta ja pureutuu niihin yksinkertaistetuin strukturalistisin välinein. Sumerilaisten myyttien, jotka käsittelevät hedelmällisyyttä (ja insestiä), hän päättelee liittyvän kasteluun: liika kastelu tuottaa hedelmättömyyttä.

Akkadilaisissa myyteissä painopiste siirtyy hedelmällisyydestä sosiaaliseen järjestykseen, hallintoon ja oikeuteen. Toki Gilgamesh asettelee luontoa ja kulttuuria vastakkain, samoin kuin Kreikassa jättiläiset, kentaurit ja kykloopit. Kirk kokoaa listoja kreikkalaisten myyttien teemoista ja motiiveista. Edellisiin kuuluvat mm. kilpailut, arvoitukset, vahingossa tappamiset, muuttumiset (ihmisestä eläimeksi tai kasviksi) ja jälkimmäisiin hirviöt, isän estämät tytärten avioitumiset jne. Maantieteen vuoksi hedelmällisyys näkyy myyteissä Kirkin mukaan eri tavoin Kreikassa kuin Mesopotamiassa.

Kirja luonnostelee kolme keskeistä funktiota myyteille. Ensinnäkin myytit ovat säilyneet ja muovautuneet kertomuksina. Epäkiinnostava kuolee pois ja viihdyttävä kerää yleisöä (viihde). Toiseksi myytit ovat osa toistuvia uskonnollisia toimituksia tarjoten vahvistuksen instituutioiden alkuperästä tai auktoriteetista (vahvistaminen). Kolmanneksi myytit selittävät tai tutkivat ihmisten kohtaamia ongelmia, kuten kuolema (selittäminen).

Kirjassa on paljon hyvää ja mielenkiintoista, vaikka johtopäätökset ovat hieman väljiä ja hajallaan. Kirkin kerronta on herkullista akateemista ylätyyliä, joka olisi ehkä kaivannut paksumman punaisen langan.

Kirjallisuus antiikin maailmassa

Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Kirjallisuus antiikin maailmassa. Teos, Jyväskylä, 2007.

Kotimaisen tietokirjallisuuden markkina ei liene taiteilija- tai urheilijaelämäkertojen ulkopuolella suuren suuri. Kirjallisuushistorian yleisteokset ovat erityisen pieni osa sitä. Yleistajuiset tietokirjat eivät myöskään edistä tutkijoiden uraa, vaikka yliopistojen tehtäviin kuuluu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen—ja mitä muuta sivistäminen on. On siis suoranainen ihme, että kirjoja, kuten Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007), kuitenkin kirjoitetaan ja julkaistaan.

Kirjallisuus antiikin maailmassa on kiehtova kirja alusta loppuun, mikä koskee jo kirja ulkomuotoa. Kustantamona Teos tekee kirjoista kauniita kirjoina, ja tämäkin on tyylikkäästi ladottu, lankasidottu ja painettu napakalle paperille. Tekijät ovat klassisen filologian ja kirjallisuustieteen tutkijoita ja professoreita. Vaikka kirja jakautuu itsenäisiin lukuihin, joista kustakin vastaa siis yksi kirjoittaja, kirjassa ei ole epätasaisuutta, jota tämänkaltaiselta artikkelikokoelmalta voisi odottaa. Toistoa on hyvin, hyvin vähän. Vika voi olla minussa, mutta hetkittäin koin ymmärtäväni jotain antiikista ja kirjallisuudesta.

Kirja käsittää kolme osaa. Alkuun kerrotaan kirjallisuudesta, kirjasta fyysisenä esineenä ja instituutioista näiden ympärillä. Kirjat kirjoitettiin pääosin papyrukselle, joka kuivan autiomaan ulkopuolella säilyi hieman huonosti. Kirjoja piti siten kopioida säilyttämistä ja jakelua varten. Koska kopioiminen oli työlästä eikä kaikkea voinut kopioida, piti tehdä valintoja.  

Sitten kirja pureutuu antiikin kirjallisuuteen lajeittain: kreikkalainen/roomalainen epiikka, näytelmäkirjallisuus, lyriikka ja niin päin pois. Tästä seuraa, että kirjailijoita, esimerkiksi Horatiusta, käsitellään useissa eri luvuissa, mikä voi haitata sellaista lukijaa, joka haluaa nielaista yhden kirjailijan kerrallaan. Kirjailijoittain tai aikakausittain etenevä kerronta olisi puolestaan hajoittanut lajit pitkin kirjan 600 sivua, mikä olisi kiusannut kaikkia muita lukijoita.

Kirjoittajien oma proosa katkeaa tämän tästä esimerkkikatkelmiin antiikin teoksista. Lisäksi tekstin seassa on lyhyitä "tekstilaatikoita", jotka käsittelevät sellaista aiheeseen liittyvää asiaa, jolle ei ole haluttu kirjoittaa kokonaista lukua, kuten antiikin runomitat, epigrammit tai esittely Platonin teoksista. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia, kaavioita ja karttoja.

Lopuksi tekijät käsittelevät Kreikan ja Rooman perintöä. Länsimainen kirjallisuus, teologia ja filosofia kamppailivat monta vuosisataa myöhäisantiikista uudelle ajalle antiikin esikuvallisuuden kanssa. Joillekin lukijoille ei ole varmaankaan yllätys, että perinnön käsittelyssä nähdään myös viittaus James Joycen Odysseukseen (1922).

Kuten sanottua, teos on minun makuuni parhautta. Ainoa särö tässä teoksessa ovat kansipapereihin painetut kartat. Ne koostuvat rannan ääriviivoista ja numeroiduista palluroista, joiden selitykset on koottu kartan laitaan. Tuloksena on ehkä graafisesti kiihottava ja minimalistisen hallittu kokonaisuus, mutta karttana tulos on täysin hyödytön. Paikkojen välille ei synny yhteyttä, kun numeroita pitää etsiä sivun laidasta kuin jossain sudokussa. Sisarteos Kulttuuri antiikin maailmassa (2009) ja Paavo Castrénin Uusi antiikin historia (2011) samanlaisine karttoineen herättävät pelon, että kyse on laajemmasta trendistä.

The Amazons

Adrienne Mayor, The Amazons: Lives and Legends of Warrior Women Across the Ancient World. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 2014.

Amatsoneja pidettiin pitkään myyttisenä vastakohtana antiikin kreikkalaisille naisille. Monet maalatut ruukut kuvaavat hurjia naissotureita kamppailemassa tasaveroisina esimerkiksi Herakleen, Theseuksen tai Akhilleuksen kanssa. Troijan sodan uhrien joukossa oli monta nimeltä mainittua amatsonia. Myyttien mukaan amatsonit poistivat toisen rintansa voidakseen ampua jousella paremmin. Lisäksi heidän sanotaan eläneen pelkästään naisten muodostamissa yhteisöissä, jonne miehillä ei ollut asiaa—paitsi ehkä seksiorjina.

Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että amatsoneilla on kuin onkin historialliset juuret, vaikka ne eivät ole aivan yhtä värikkäät kuin suosittujen myyttien kanssa. Adrienne Mayorin kirja The Amazons (2014) kartoittaa amatsonien alkuperää. Kreikkalaiset tapasivat keksiä vieraille sanoille kreikkalaisen etymologian. Näin muodoin sana amazoi katsottiin kehittyneen kreikan sanoista a- (ilman) ja mastos (rinta), mutta kaikki ruukkuihin maalatut amatsonit ovat kaksirintaisia, eikä nykyisetkään naisjousiampujat rintojaan poistele.

Antiikin lähteiden pohjalta Mayor sijoittaa amatsonit ja amatsonien kaltaiset naissoturit Mustanmeren ja Siperian välisille aroille, missä asui skyyttejä. Tuoreet DNA-tutkimukset ovat paljastaneet useiden aroilta löytyneiden soturihautojen kuuluneen naisille. Luurangoista löytyy merkkejä taisteluista, jota on käyty kasvokkain, mahdollisesti hevosen selästä. Eskimoiden tapaan tasankojen paimentolaiskansat ovat tyypillisesti opettaneet samat taidot molemmille sukupuolille. Hevonen ja jousi ovat tehneet miehistä ja -naisista tasavertaisia: ratsastus ja jousiammunta eivät vaadi ensisijaisesti voimaa vaan ovat opetettavissa tytöille ja pojille. Homeroksen Iliaassa amatsoneista käyttämä epiteetti antianeirai tarkoittaa "miehen veroiset".

Naissoturit eivät ole kuitenkaan pelkästään kreikkalaisten tarinoiden ainesta, vaan niitä löytyy kaikkialta, minne arojen paimentolaisheimojen vaikutus on ulottunut. Persialaiset, egyptiläiset, kaukaasialaiset, armenialaiset, kiinalaiset legendat ja arojen oma suullinen tarinaperinne kertovat samanlaisista naissotureista, mutta muiden kuin kreikkalaisten sankareiden käsissä naiset saattavat voittaa tai jäädä henkiin. Esimerkiksi kiinalaisen naissoturin nimi Hua Mulan on usein käännetty magnoliaksi, mutta tarkempi analyysi on paljastanut sen juontuvan keskiaasialaisen paimentolaiskansan kielestä ja tarkoittavan peuraa.

Mayor tuntuu olevan erityisen perehtynyt antiikin aikaiseen Mustanmeren seutuun. Hänen kirjansa The Poison King (2009)  käsitteli Pontoksen Mithridatesta, josta kehittyi vaarallinen vastus Rooman valtakunnalle (ja jonka jalkavaimo Hipsikratea oli kovasti amatsonin kaltainen). Pontokseen sijoittuu myös amatsonien myyttinen alkuperä; Herodotoksen mukaan he päätyivät sieltä skyyttien maille.

The Amazons on erinomaisen sujuva ja mielenkiintoinen. Kuten The Poison King, se on myös hieman sensaatiomainen, mikä saa maallikon varovaiseksi.

Lisää aiheesta:

• Adrienne Mayor, Warrior Women: The Myth and Reality of the Amazons. Foreign Affairs, 2015/05.

Ihmiset ja jumalat

Kirsti Simonsuuri, Ihmiset ja jumalat: Myytit ja mytologiat. Kirjayhtymä, Hämeenlinna, 1996.

Narkissos, joenjumala Kefisoksen ja najadi Leiropen poika, oli kaunis, kopea ja kitsas omasta rakkaudestaan. Tästä jumalain rankaisemana hän tunnetusti nääntyi lähteen äärelle ihastuttuaan vedenpinnassa välkehtivään kuvaan ja muuttui lopulta kukaksi, valkoiseksi narsissiksi. Vaikka luullakseni harva uskoo myytin kuvaavan todellisia tapahtumia (selfie-keppien aikana kenenkään ei tarvitsisi nääntyä syrjäisen lähteen äärelle), se on silti loistava esimerkki myyttien totuudesta, niiden kyvystä jäsentää ihmisenä olemista aikakaudesta riippumatta. Claude Lévi-Straussin sanoin myytit ajattelevat meissä.

Kirsti Simonsuuri esittelee myyttien piirteitä, historiaa ja toimintaa kirjassaan Ihmiset ja jumalat (1996). Alunperin myytit ovat selittäneet ympäristön ilmiöitä, perustelleet instituutioiden olemassaoloa ja vastanneet suuriin kysymyksiin kaiken alusta, kuolemasta ja jumalista. Myytit ovat pukeneet abstraktit ja metafyysiset ideat henkilöiksi ja tarinoiksi, joista tulee kerronnan kautta todellista, jaettua ulkoista maailmaa. Nykyään arkikielenkäytössä myytti tarkoittaa epätotta, harhaa tai valhetta, mutta kuten myytti Narkissoksesta osoittaa myyttien totuus voi olla henkistä (Eliade), kulttuurista (Malinowski) tai psykologista (Jung).

Kaikissa yhteiskunnissa, joita tunnetaan, ihmisillä on kyky kuvitella yhdessä, luoda yhteisiä sopimuksia siitä, mitä menneisyys ja nykyisyys merkitsevät. Tämä yhdessä kuvitteleminen on on tarpeellista ja siitä on kauaskantoisia seurauksia. Myytit ovat kulttuurisia kertomuksia siitä, mitä yhdistää ihmisiä heidän kaikilla tasoilla, seksuaalisella, uskonnollisella, kulttuurisella ja yhteiskunnallisella tasoilla. 

Tutkimuksen on vaikea päästä kiinni myyttien luomiseen. Myyteillä on usein pitkä historia, ja ne ovat muotoutuneet pitkän suullisen perinteen kautta. Nykyään kirjailijat ja runoilijat ovat "modernin maailman valistuneita myytintekijöitä" tunnistaen ihmisyydestä tai yhteiskunnasta piirteitä, joita muuta eivät ehkä huomaa—riittää ajatella vaikkapa George Orwellin romaania Vuonna 1984 (1949). Simonsuuri lukee kuitenkin auki vanhempia, antiikin myyttejä. Aiskhyloksen Oresteia avautuu taidokkaaksi, omana aikanaan ajankohtaisen ja uuden oikeuskäsityksen perusteluksi ja verikoston hylkäämiseksi. Sofokleen Oidipus hukkuu tiedonjanoonsa, mutta taustalla on Theeban erikoinen suhtautuminen naisiin. Sisyfoksen ja Orfeuksen päältä Simonsuuri kuorii patinaa ja näyttää, miten ne ovat edelleen ajankohtaisia.

En ole aivan varma, mihin Ihmiset ja jumalat pyrkii, eikä esipuhekaan sitä tarkkaan selvitä. Kirja tarjoaa tietysti välineitä myyttien ymmärtämiseen, mutta se on ensisijaisesti kiehtova, hieman esseemäinen teos, jollaisiin kaltaiseni lukija voi helposti ihastua. Tutkimus ja lähteet vilahtavat taustalla, mutta kirjoittajan äänen harjoittama pohdiskelu, hänen kokoama näkemyksensä vievät mennessään. Kirjan takia tai ansiosta Aiskhylos menee het' lukupinoon.

Ancient Mystery Cults

Walter Burkert, Ancient Mystery Cults. Harvard University Press, Cambridge, MA, USA, 1987.

Teoksessaan Ancient Mystery Cults (1989) Walter Burkert vertailee viiden muinaisen mysteerikultin tapoja ja luonnetta. Eleusiin, Dionysoksen, Isiksen, Mithraan ja Meterin mysteerit olivat nimenomaan kultteja, eivät uskontoja. Kuten sana mysteeri antaa odottaa, kultit hallinnoivat salaista tietoa ja salaisia riittejä, jotka olivat omiaan herättämään mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Burkert osoittaa, että sanan mysteeri alkuperä viittaa vihkimiseen. Mysteerit ovat siis vihkiytymisriittejä. Niiden salaisuuksia varjeltiin valoin ja uhkauksin.

Mitä sitten mysteerikulteista haettiin? Kultit vihkiytymisineen muodostivat henkilökohtaisen suhteen jumalaan. Kultit vastasivat henkilökohtaisiin tarpeisiin torjuen elämään liittyvää epävarmuutta. Ihmiset tekivät valoja, jotka voi nähdä jonkinlaisina sopimuksina. Burkertin mukaan kulteilla ei ollut varsinaista oppia, joten ne nojasivat pelkkään rituaalien suorittamiseen. Toisaalta kultit eivät olleet mustasukkaisia eivätkä ne tunnistaneet myöskään harhaoppia.

Kultit nojasivat joko kierteleviin mystikoihin tai karismaatikoihin, paikallisen temppelin papistoon tai jonkinlaiseen paikalliseen klubiin tai salaseuraan, joka organisoi ja rahoitti kultin toimintaa. Eleusiin myytit pysyivät aina paikallisina; ne eivät siirtyneet Ateenan lähistöltä, vaikka ehkä kultisteja oli kauempanakin. Meterin (eli Kybelen) papisto kastroitiin herättämään pelkoa ja sitomaan papisto temppeliin. Catulluksen Laulujen kirjan runo Attisista (runo nr. 63) kertoo juuri tästä peruuttamattomuudesta. Egyptiläisellä Isiksellä oli patsaita, jotka vaativat temppeleitä, joiden ylläpito edellytti papistoa ruokkimaan ja vaatettamaan jumalan.

Huolimatta kerhoista ja temppeleistä mysteerikultit eivät synnyttäneet yhteistöä samaan tapaan kuin esimerkiksi kristityt, joiden kirkko (ekklesia) synnytti kokonaan toisenlaisen osallistumisen ja organisaation. Sen yhteisö ei ollut jäsenhankinnan varassa, vaan siitä tuli itsessään lisääntyvä—etenkin kun syntyvyyden säännöstely kiellettiin. Mysteeriuskonnot olivat yksityisiä ja nojasivat puolestaan yksityisiin lahjoituksiin. Kun kulttuuri ympärillä muuttui, mysteeriuskonnot katosivat.

Burkertin kirjassa on paljon mielenkiintoista, mutta kirja on rakenteeltaan hajanainen. Tämä lienee kirjoittajan tietoinen päätös, koska hän ei halunnut kirjoittaa esittelyä mysteerikulteista vaan vertailla niiden niiden tarjoamaa pelastusta, organisaatiota, mysteerien sisältöä ja rituaalien tarjoamaa kokemusta. Maallikolle yhdeltä lukemalta ei oikein synny synteesiä, vaikka paljon kaikkea mielenkiintoista tarttuukin hihaan.

The Origins of the Mithraic Mysteries

David Ulansey, The Origins of the Mithraic Mysteries: Cosmology and Salvation in the Ancient World (1991). Oxford University Press, New York, NY, USA, 1989.

Jos kristinusko olisi syystä tai toisesta tuupertunut, Eurooppa voisi olla mithralainen. Mithralaisuus syntyi ja kehittyi samoihin aikoihin kuin kristinusko, ja se edustaa tavallaan polkua, jolle kristinusko ei lähtenyt. Se oli mysteeriuskonto, jonka oppeja paljastettiin vain vihkiytyneille, eikä sillä ollut kirjoitettua oppia. Mithran kultti tuli suosituksi roomalaisten sotilaiden, kauppiaiden ja virkamiesten keskuudessa.

Maanalaisia mithralaisia temppeleitä on säilynyt useita. Monista on löytynyt härän uhraamista esittävä temppelikuva (engl. tauroctony), mutta sen tulkinta on ollut mysteeri. Kuvassa Mithras uhraa härän: Hän painaa polvella härän selkää, vasemmalla kädellä kiskoo härän päätä taaksepäin ja oikealla pistää veitsen härän kurkkuun katsoen samalla poispäin. Härän jaloissa on usein koira, käärme ja skorpioni sekä jossain lähettyvillä korppi, joskus malja ja leijona. Reunoilla on usein kaksi soihdunkantajaa.

Aina 1970-luvulle asti mithra-myyttien tulkintaa hallitsi ranskalaisen Franz Cumontin käsitys, että Mithra—tai kreikkalaisittain Mithras—liittyy läheisesti persialaiseen Mithra-jumalaan. Nimien samankaltaisuudesta ja Mithran fryygilaisesta hatusta huolimatta persialainen mytologia ei tarjoa helppoa tulkintaa kohokuvan säännönmukaisille elementeille. Persialaisen jumalan ympärillä ei ollut myöskään mysteeriuskontoa, sen temppeliarkkitehtuuri poikkesi merkittävästi, eikä mytologia oikein tarjonnut sopivaa härkäuhria. Cumontilainen tulkinta piti mithralaisuutta epäjohdonmukaisena ja absurdina. 1970-luvulla tätä tulkintaa alettiin vakavasti haastaa. Esiin nousi vanhempia tulkintoja kohokuvan elementeistä tähtikuvioina, mutta nekään eivät selittäneet tapahtumia kohokuvassa. Miksi esitettiin yksiä tähtikuvioita ja jätettiin pois toisia, samaan aikaan taivaalla näkyviä kuvioita?

Plutarkhos kirjoitti mithralaisuuden saaneen alkunsa kilikialaisten merirosvojen parissa kaakkoisessa Vähä-Aasiassa eli nykyisessä Anatoliassa. Kirjassaan The Origins of the Mithraic Mysteries (1989) yhdysvaltalainen David Ulansey rakentaa tulkintansa astrologian (tai astronomian historian), Kilikian ja sen pääkaupungin Tarsoksen ensimmäisen vuosisadan eaa. intellektuaalisen kulttuurin aineksista. Tuloksena on erinomaisen herkullinen ja monipuolinen (aihe)todisteiden ja argumenttien ketju. Ulansey nostaa esiin mithralaisuudesta esiin ongelman kerrallaan ja sovittaa niitä pala palalta historiaan, muinaiseen astrologiaan ja stoalaisuuteen.

Ulansey ottaa lähtökohdakseen ajatuksen, että temppelikuvan olennot vastaavat tähtikuvioita. Hän samastaa Mithran Perseukseen, joka tähtikuviona sijaitsee Härän yläpuolella tähtitaivaalla. Perseus paitsi tappoi (eilisessä elokuvassa jälleen) Medusan, ikävän käärmehiuksisen Gorgon, myös perusti Tarsoksen Kilikiassa. Perseuksella oli fryygialainen jumalilta lahjaksi saatu hattu, samanmallinen kuin Mithrasilla. Mithras ei Ulanseyn mukaansa siis liity mitenkään persialaiseen mytogiaan, mutta argumentti joutuu hakemaan vauhtia astrologiasta.

Maapallon kiertoliike muistuttaa hyrrää, jonka pyörimisakselikin kiertyy ympyrämäisessä liikkeessä parinkymmenen tuhannen vuoden jaksoissa. Tämän kiertymisen eli prekession vuoksi maapallon navat liikkuvat hitaasti suhteessa muihin tähtiin. (Sivumennen sanoen prekession vuoksi "taivaankansi" on nyt erilainen kuin se oli n. 2200 vuotta sitten, kun horoskoopit lyötiin lukkoon. Auringon asema on siirtynyt Eläinradalla noin 30 astetta, mikä tarkoittaa, että horoskooppien alku- ja loppupäivät ovat siirtyneet noin pykälän verran eteenpäin. Taivaalla hohtaa vielä kolmastoistakin merkki, Käärmeenkantaja!)

Prekession vuoksi myös syys- ja kevättasauspäivät siirtyvät mutta hyvin, hyvin hitaasti. Noin ajanlaskun alusta asti kevätpäiväntasaus on sattunut Kalojen merkkiin, mutta ehkä parinsadan vuoden päästä alkaa Vesimiehen aika (tai miten niitä nyt sitten lasketaan... trooppisen astrologian mukaan elämme jo Vesimiehen aikaa). Mithralaisuuden perustamisen aikaan oli (lopuillaan) Oinaan aikakausi, jolloin temppelikuvassa olisi pitänyt olla Oinas ja Vaaka eikä Härkä ja Leijona. Ulansey kuitenkin väittää, että temppelikuva viittaa aikaan, jolloin tasaus osui Härän merkkiin, koska silloin kaikki temppelikuvan elementit istuivat taivaanekvaattorilla tai ekliptikan alapuolella kevätpäiväntasauksen hetkellä.

It is my claim, therefore, that the tauroctony figures of the bull, the dog, the cup, the raven, and the scorpion represent the constellations which lay on the celestial equator on or below the ecliptic when the spring equinox was in Taurus. (s. 55)

Mutta miksi taulut viittaisivat taaksepäin edelliseen astrologiseen ajanjaksoon? Leijonan ja härän taistelu oli pitkään vuosia Lähi-Idässä käytössä ollut symboli. Mesopotamiassa 4000-3000 eaa. Leijonan merkki saavutti korkeimman kohtansa, kun Härkä oli katoamassa horisonttiin, juuri kylvöjen aikaan helmikuussa aloittaen maanviljelysvuoden. Noin 1000-500 eaa. tämä sattui kevätpäiväntasauksen aikoihin, mikä väistämättä lisäsi sen arvoa. Kuva alkoi ilmestyä tarsoslaisiin kolikoihin, kun kaupunki joutui Persian vallan alle. Mithralaisuuden alkuaikoina symbolilla ei ollut enää aiempaa astrologista merkitystä. Leijonakin saavutti huippunsa huhtikuussa.

Tarsos oli ensimmäisen vuosisadan eaa. aikaan merkittävä oppineisuuden keskus. Kaupungissa vaikutti vahva stoalainen perinne, joka kytki toisiinsa taivaankappaleet ja jumalat. Kun vuonna 128 eaa. filosofi Hipparkus havaitsi, että tasauspäivät siirtyivät, Ulanseyn mukaan tieto valui myös Tarsoksen stoalaisille. Koska tuolloin elettiin maakeskeisessä universumissa, tasauspäivien siirtyminen tarkoitti, että jokin tai joku heilutti taivaankantta. Stoalaisille, joille taivaankappaleille ja niitä liikuttavilla voimille voimille oli olemassa vastaavat jumalat, tämä tarkoitti, että oli olemassa jokin vahvempi jumala, joka saattoi vääntää taivaankappaleita eli jumalia uuteen asentoon.

Ulanseyn mukaan temppelikuva, jossa Mithras (eli Perseus, Tarsoksen perustaja) uhraa Härän, ikuistaa siirtymisen Härän aikakaudesta Oinaan aikakauteen n. 2000 eaa. Tähtitaivaalla Perseus ottaa saman paikan, joka Leijonalla oli aiemmin suhteessa Härkään. Mithralaisuus oli siis Ulanseyn mukaan Hipparkuksen havainnoista huolestuneiden stoalaisten rakentama teoria. Mithras oli siis vastuussa senhetkisestä maailman ajasta. Hän oli kosmokrator, koko universumin herra, joka, paitsi päätti Härän astrologisen ajanjakson ja siirteli tasauspäiviä, pystyi myös siirtämään ekvaattoria.

Tieto uudesta jumalasta haluttiin pitää salassa—suora yhteys heikompien jumalten ohi tarjosi etuoikeuden—jolloin siitä tuli mysteeriuskonto. Tuhannet merimiehet, joita roomalaiset kutsuivat merirosvoiksi (ja jotka ehkä usein olivatkin sitä) ja jotka avustivat Mithridatesta tämän taistelussa Roomaa vastaan, omaksuivat mysteeriuskonnon tähtienlukutaitonsa ja kohtalonuskonsa vuoksi.

Tältä pohjalta Ulansey lukee auki erilaisia mithralaisia symboleja ja ikonografiaa. Mithralaisuus tietysti muuttui vuosisatojen myötä kuten kristinuskokin, eikä Ulansey sano mitään Rooman rajaseutujen sotilaiden mithralaisuudesta, vaan keskittyy otsikonkin mukaan pelkästään mysteerien alkuperään. Vaikka Ulanseyn teoria ei ole saanut mittavaa kannatusta ja vaikka mithralaisuuden mysteerien alkuperä on edelleen kiistanalainen, The Origins of the Mithraic Mysteries esittelee aikakauden ajattelua ja mithralaisuuden problematiikkaa hyvin mielenkiintoisesti. Ulanseyn argumentaatio on huolellista, vaikkakin se lopultakin nojaa aihetodisteisiin. Data on väljää, joten siihen voi sovittaa monenlaista teoriaa. Joka tapauksessa teorian sivussa lukija saa jonkinlaisen oppitunnin antiikin astrologiasta ilmiönä.

Kirjassa on runsaasti valokuvia ja joitain karttoja ja kaavioita.

Kreikkalaisen ajattelun alkuperä

Jean-Pierre Vernant, Kreikkalaisen ajattelun alkuperä. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les origines de la pensée grecque (1962) suomentanut Tuomas Parsio. Tutkijaliitto, Tampere, 2009.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers on huomauttanut, että ensimmäisen vuosituhannen aikana n. 800-200 ennen ajanlaskun alkua eripuolilla maailmaa tehtiin samansuuntaisia, rajuja irtiottoja uskonnollisesta perinteestä. Konfutse, Lao-Tse, Buddha, Zarahustra, Jeremia ja Elia jäsensivät ihmiselämää uusiksi. Samaan aikaan Kreikassa alettiin tutkia ja tulkita myyttejä tragedianäytelmien kautta. Lisäksi—ja ennen kaikkea—siellä alkoi orastaa ajattelu, joka ei tarkastellut maailmaa enää entiseen tapaan myyttien ja mytologioiden kautta. Tämä filosofiaksi kehittyvä irtiotto on jättänyt syvät jäljet länsimaiseen kulttuuriin.

Jean-Pierre Vernant tarkastelee kirjassaan Kreikkalaisen ajattelun alkuperä (1962) filosofisen käänteen taustaa. Hän lyhyesti sanottuna rinnastaa sen poliittiseen kehitykseen, tai oikeammin Kreikan poliittinen kehitys mahdollistaa aatteellisen kehityksen. Kreikkalainen kulttuuri oli alunperin hyvin samanlainen kuin idempänä, mutta mykeneläisen kulttuurin murennuttua kreikkalaiset palasivat historialliseen (kirjoitettuun) valokeilaan uusin kujein. Palatsin ympärille kehittynyt talousjärjestelmä haihtui, samoin poliittis-hallinnollista keskittämistä edellyttävä hevosvaunuissa taisteleva soturieliitti. Kuninkaiden valtaa (arkhe) pienin erin lohkottiin uusiin virkoihin, jolloin kuninkaalle jäi enää uskonnollinen asema, kunnes sekin katosi. Kaupunkivaltioissa temppelien salaisuudet ja kuninkaiden poliittiset käytännöt muuttuivat yhteiseksi julkiseksi omaisuudeksi pitkän ja monivaiheisen prosessin seurauksena.

Kaupunkivaltion politiikka kehittyi eri tahojen väliseksi, lakien yhteensovittamaksi tasapainoiluksi, jota käytiin julkisesti keskustelemalla, argumentoimalla. Kaupunkivaltiossa kansalaisten suhteisiin asettui yhdenmukaisuuden paine, joka toisaalta loi tasa-arvoisen kulttuurin. Vaatimattomuus, kohtuus ja pidättyväisyys korvasivat ylellisen loiston, erottautumisen ja hillittömyyden. Verikosto muuttui asianomistajarikoksesta rikokseksi yhteisöä vastaan, jolloin se otti tuomiovallan. Yksilölliset irtiotot ja sankarillinen sooloilu kitkettiin myös sodankäynnistä: armeijat koostuvat hopliiteista, jotka taistelivat nimenomaan yksikköinä, eikä henkilökohtaiselle urheudelle jäänyt tilaa muuten kuin yksikön osana. Falangi teki sotilaista keskenään vaihdettavia. Vernantin kaupunkivaltio tuntuu hieman idealisoidulta; hän ei mainitse kansalaisuuden tai keskustelun ulkopuolelle jääviä ihmisiä.

Toki julkisen toiminnan reunamille syntyi salaisia seuroja: veljeskuntia, mysteerikultteja ja lahkoja, jotka vihkivät jäseniään salaisuuksiinsa. Viisautta pidettiin eräänlaisena mysteerinä, jonka salaisuuksia ei haluttu jakaa kaikille. Niinpä viisaus monesti puettiin vaikeaselkoiseksi puheeksi, jota asianosaiset osasivat tulkita. Filosofia keikkui julkisen toiminnan ja eristäytymisen välillä: oltiin halukkaita hoitamaan virkoja ja toisaalta vetäytymään sivuun mietiskelemään oppilaiden kanssa.

Kaupunkivaltion organisoitu kokonaisuus oli kosmos. Ensimmäiset mytologian ulkopuolella maailmaa pohtivat ajattelijat siirsivät kaupunkivaltion hallitun ihanteen universumiin. Mytologiassahan järjestystä ei ole sellaisenaan, vaan se täytyy luoda. Jokin jumalista taistelee epäjärjestystä vastaan ja voittaa, mitä myyttiä mukailevissa rituaaleissa kuningas sitten emuloi tuoden järjestyksen valtakuntaansa. Maallinen heijastelee aina taivaallista.

Kreikkalaisten esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandrosin, ajattelussa järjestys on tasapainoa samaan tapaan kuin politiikassa. Se ei ole staattinen vaan dynaaminen, alati liikkeessä oleva tasapaino. Maailman pohjalla on ääretön kehys, apeiron, johon kehittyy vastakkaisia voimia tai elementtejä. Anaksimandros käytti ensimmäisenä sanaa arkhe, joka tarkoitti alunperin vallankäyttöä, viittaamaan universumin alkuperään. Vaikka voimien suhteet heilahtelevat, apeiron pitää yllä tasapainoa—ehkä ikään kuin lakeja tulkitsevan tuomarin tavoin.

Mitään, mikä ei olisi luontoa, fysis, ei ole olemassa. Ihmiset, jumaluus ja maailma ovat samalla tasolla, jolla ne muodostavat yhtenäisen ja homogeenisen universumin; ne kaikki ovat yhden ja saman, kaikkialla samojen voimien välityksellä toimivan ja samaa elämisen kykyä ilmaisevan fysiksen osia tai aspekteja. 

Vaikkei ensimmäiset kreikkalaiset filosofiat ehkä liiku täysin irrallaan mytologisesta perinteestä, filosofit eivät tyydy esittämään fysiksen termein sitä, mitä teologi on kuvannut mytologisiksi voimiksi. Maailman alkuperä ja järjestys esitetään ensimmäistä kertaa avoimena tutkimusongelmana, jonka ratkaisuun ei liity mitään salaperäistä.

Myyttisen ajattelun näkökulmasta jokapäiväiset kokemukset olivat ymmärrettäviä ja saivat merkityksensä suhteessa jumalten "aikojen alussa" suorittamiin ainutkertaisiin tekoihin. Joonialaiset kääntävät tämän vertailukohdan päälaelleen. Ensimmäiset tapahtumat, voimat, jotka ovat luoneet kosmoksen, käsitetään nykyisyydestä havaittavien faktojen ja näille analogisen selitysmallin mukaisesti. Alkuperäiset tapahtumat eivät enää valaise ja herätä henkiin jokapäiväisiä asioita, vaan jokapäiväinen tekee alkuperäisen ymmärrettäväksi tarjoamalla malleja, joilla maailman muodostuminen ja järjestyksen synty voidaan ymmärtää. 

Filosofia oli keskustelua kuten politiikka. Se heijasteli kaupunkivaltioiden uudenlaista poliittista järjestystä, jossa ei ollut hierarkiaa vaan tasapaino.

Kreikkalaisen ajattelun alkuperä julkaistiin alunperin maallikoille suunnatussa tietokirjasarjassa, jonka tarkoitus oli esitellä eri tutkimusalojen keskeisiä kysymyksiä. Vernant käyttää kirjoitusajankohdan aikoihin tuoreita lineaari-B -kirjoituksen ratkaisun tuloksia ja jäsentää mykeneläisen palatsitalouden, maanomistuksen ja vallankäytön piirteitä. Näitä vasten kaupunkivaltioiden, erityisesti Ateenan, kehitys paljastuu sitten terävänä. Varsinainen kreikkalaista ajattelua koskeva osuus on ohut mutta täynnä asiaa. Kirjan argumentaatio on sujuvaa ja aihe pohjattoman mielenkiintoista.

A Short History of Myth

Karen Armstrong, A Short History of Myth (2005). Kindle Edition. Canongate, New York, USA, 2012.

Ihminen on merkitystä etsivä olento. Suuret kysymykset—Mistä kaikki alkoi? Miksi me olemme täällä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä on oikein?—askarruttavat nykyihmistä samaan tapaan kuin metsästäjä-keräilijää. Elämän epävarmuus, ainakin näennäinen tarkoituksettomuus ja lohduttomuus syöksevät helposti epätoivoon. Turvakseen epätoivoa vastaan ihminen on kehittänyt tarinoita, myyttejä, jotka kiinnittävät ympäristön ja toiminnan johonkin ihmistä tai yhteisöä laajempaan yhteyteen, jonkilaiseen rinnakkaiseen todellisuuteen. Myyteistä ei ole koskaan ollut kuitenkaan ainoaa oikeaa versiota, vaan niitä on pitänyt kertoa jatkuvasti uudelleen uudella tavalla.

Karen Armstrong osoittaa kirjassaan A Short History of Myth (2005), miten myytit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa heijastellen muutoksia ihmisen kulttuurissa. Kirja on lyhyt ja teksti on helposti lähestyttävää, mutta sen tiiviitä väittämiä voi juuttua miettiämään pidemmäksi aikaa. Kirja sivuaa Armstrongin myöhemmän teoksen Fields of Blood (2014) teemoja, mutta väkivalta on tällä kertaa vain taustalla. Armstrongin teos on osa Canongaten myyttejä luotaavaa kirjasarjaa, jonka muita osia ovat kirjoittaneet romaanikirjailijat, kuten mm. Margaret Atwood (Penelopiad) ja A. S. Byatt (Ragnarok).

Teoksessa on kuusi osaa, joista kukin keskittyy aikakausittaittain muuttuvaan mytologiseen ajatteluun. Paleontologisen kauden metsästäjä-keräilijät (20000-8000 eaa.) elivät osana luontoa. Ihminen ei korottanut itseään ympäristönsä yläpuolelle. Näin esimerkiksi eläinten ilmeet ja tavat tulkittiin inhimillisiksi tunteiksi. Syöminen edellytti kuitenkin tappamista, ja tappaminen oli traumaattista. Metsästäjät kehittivätkin erilaisia myyttejä ja rituaaleja tekonsa sovittamiseen, esimerkiksi suomalaisittain peijaiset. Yhteydet jumaliin lankesivat shamaanien kontolle. Esimerkiksi kreikkalaisessa pantheonissa Herakles ja Artemis kantavat jälkiä metsästäjäajoilta.

Neoliittisella kaudella (8000-4000 eaa.) maanviljelyksen kehittäminen muutti kaiken. Esimerkiksi paratiisista karkoittamisen on tulkittu tarkoittavan juuri maanviljelyksen alkua, jonka jälkeen oli otsa hiessä leipä hankittava. Ihmiset asettuivat paikoilleen ja alkoivat hallintaa ympäristöään. Kuten metsästys aiemmin, myös maanviljelys oli kauttaaltaan uskonnollista. Rituaalit pyrkivät varmistamaan hedelmällisyyden jatkumisen. Armstrong huomauttaa, että luonnonvoimat olivat väkivaltaisia ja maanviljely oli taistelua hedelmättömyyttä, nälkää, kuivuutta, rankkasateita ja katoa vastaan. Niinpä maanviljelyksen tai hedelmällisyyden jumalat eivät olleet sovittelevia, koska ne aiheuttivat surua ja kuolemaa.

The new neolithic myths continued to force people to face up to the reality of death. They were not pastoral idylls, and the Mother Goddess was not a gentle, consoling deity, because agriculture was not experience as a peaceful, contemplative occupation. It was a constant battle, a desperate struggle, against sterility, drought, famine and the violent forces of nature, which were also manifestations of sacred power.

Vastoinkäymiset heijastuivat myyteissä vastavoimien työnä: Hades kaappaa Demeterin tyttären Persephonen ja kestää aikansa ennen kuin tytär pääsee palaamaan äitinsä luo. Tämän ajan Demeter kiistää pelloilta kasvun. Myyteissä uudelleen syntyminen edellyttää aina jonkinlaista kuolemaa. Vastavoimat ja paha näyttelevät siten tässä kiertokulussa välttämätöntä osaansa.

Aikaa myöten kehittyi kirjoitus ja sitä kautta varhainen sivilisaatio (4000-800 eaa.). Kirjoituksen kautta uskonnollisille menoille ja tunteille voitiin antaa pysyvä ilmaus. Kaupungeista tuli myös uskonnollisia keskuksia (tai toisinpäin) ja jumalat "muuttivat" kaupunkeihin. Kaupungistumisen tuoma erikoistuminen muodostui sekin uskonnolliseksi, kun ammattikunnat saivat omia jumaliaan.

Kaupunkivaltioiden ajalla myyteissä järjestyksen ja kaaoksen kamppailu heijasteli epäsäännöllisiä ja usein tuhoisia tulvia, kilpailua sekä pelkoa kuivuudesta, valloittajista ja vaipumisesta takaisin barbariaan. Joidenkin mielestä kaupungit olivat askel etäämmäksi jumalista. Runoilijat alkavat kirjoittaa ja tulkita alkukantaisia myyttejä uudelleen, eivätkä etääntyneet jumalat suosi enää sankareita kuten aiemmin. Viimeisimmissä versioissa Gilgamesh ei saavuta kuolemattomuutta kuten vielä vedenpaisumuksesta pelastunut Atrahasis.

Ensimmäisen vuosituhannen aikana eaa. tapahtui jonkinlainen käänne mytologioissa eripuolilla maailmaa. Käänteen (engl. Axial Age) aikana (800-200 eaa.) syntyi uskontoja, jotka ovat tietoisia inhimillisestä kärsimyksestä ja uudenlaisen uskonnon tarpeesta. Ne olivat kiinnostuneita yksilön omastatunnosta sekä moraalista ja ajoivat väkivallattomuutta. Taustalla oli rauhattomat ajat sotineen, väestön pakkosiirtoineen, verilöylyineen ja kaupunkien tuhoamisineen. Toisaalta kaupungistuminen oli tuottanut uudenlaista ajattelua, johon perinteiset myytit eivät enää purreet.

Urban life had changed mythology. The gods were beginning to seem remote. Increasingly the old rituals and stories failed to project men and women into the divine realm, which had once seemed so close. People were becoming disillusioned with the old mythical vision that had nourished their ancestors. 

Tuloksena myyttejä arvioitiin kriittisesti. Laozi ja Buddha pitävät eläinuhreja tarpeettoman julmina ja ylipäätään hyödyttöminä. Juutalaiset hyökkäsivät vanhoja myyttejä vastaan julistaen ne vääriksi, vaikka olivat vuosisatoja palvoneet Jahven rinnalla muita jumalia. Vaikka Baabelin vankeus vei vanhoista myyteistä hohdon, Genesikseen eksyi vielä jäänteitä vanhalta ajalta. Kreikassa kehittyy uudenlaista ajattelua, jossa maailmaa ja sen järjestystä tarkastellaan mytologioiden ulkopuolella. Jumalat edelleen etääntyivät, nirvanasta tuli vaikeampi saavuttaa ja uskonnollisesta askeesista entistäkin kurinalaisempaa. Pelkkä rituaalien tarkka suorittaminen ei enää riittänyt, vaan uskonnollisuus vaati oikeanlaisia tekoja ja oikeanlaista elämää.

Aina uuden ajan alkuun nämä käsitykset pysyvät voimissaan. Paavali rakensi myytin Jeesuksesta historiallisen Jeesuksen tilalle.

[St Paul] was not much interested in Jesus's teachings, which he rarely quotes, or in the events of his earthly life. 'Even if we did once know Christ in the flesh,' he wrote to his Corinthian converts, 'that is not how we know him now.' 

What was important was the 'mystery' [...] of his death and resurrection. Paul had transformed Jesus into timeless, mythical hero who dies and is raised to new life.

Sitten kirkkoisä Augustinus tulkitsee myyttiä Aatamista ja Eevasta uudelleen ja kehittää perisynnin käsitteen, jolle ei ole suoranaista tukea Raamatussa. Hieman myöhemmin Islam nousee valtauskonnoksi Välimeren itä- ja eteläosissa.

Kun muiden yritykset yhdistää järki ja usko, logos ja mythos, alkoivat hiipua, läntiset kristityt jäävät tämän projektin pauloihin. Samalla, kun uskoa yritettiin selittää järjen avulla ja esimerkiksi lukea myyttejä historiana, kadotettiin vähitellen tuntuma myyttien merkitykseen.

Western modernity was the child of logos. It was founded on a different economic basis. Instead of relying on a surplus of agricultural produce, like all pre-modern civilisations, the new Western societies were founded on the technological replication of resources and the constant reinvestment of capital. This freed modern society from many of the constraints of traditional cultures, whose agrarian base had inevitably been precarious. 

Uskonpuhdistus siivosi pois perinteisen myyttisen ajattelun. Rituaaleista tuli jonkinlaista muistamista sen sijaan, että ne olisivat myytin uudelleen elämistä. Nicolas Kopernikus siirsi löytöineen maailmankaikkeuden keskusta ja Francis Bacon vaati tieteisiin riippumattomuutta mytologioista. Kun Friedrich Nietzsche totesi, että Jumala on kuollut, hän oli oikeassa siinä mielessä, että pyhä myyttinä, kulttina, elettynä rituaalina ja etiikkana, oli länsimaista kadonnut. Tämä on tietynlaista köyhyyttä, koska logos ei tarjoa vastauksia suuriin kysymyksiin; se ei tarjoa merkityksiä.

A Short History of Myth on kauttaaltaan mielenkiintoinen, mutta erityisen kiinnostavaa on taideteosten tulkitseminen myytteinä. Myyttistä ajattelua ei tietenkään voi palauttaa länsimaihin noin vain, mutta Joseph Conradin The Heart of Darkness (1899), T. S. Eliotin The Waste Land (1922), Pablo Picasson Guernica (1937), James Joycen Odysseus (1922), George Orwellin Vuonna 1984 (1949) ja monet muut ovat Armstrongin mukaan uudenlaista mytologiaa. Ihmiset jäsentävät todellisuutta ja kokemustaan niiden kautta. Kuten myytit, nämä teokset ovat totta, koska ne ovat tehokkaita, vaikka ne ovat sepitettä.

The Theogony

Hesiod, The Theogony. Muinaiskreikankielisestä alkuteoksesta Θεογονία englanniksi kääntänyt Richard Caldwell. Start Publishing, 2012.

Hesiodos lienee vanhin tunnettu historiallinen kirjailija. Hänen teoksensa Theogonia eli Jumalten synty on eeppinen runoelma, joka kuvaa kaikkeuden alkuperää. Runoelma on kreikkalaisen mytologian varhaisin lähde, joka kokoaa ja yhtenäistää kreikkalaisten paikallisia mytologioita ja jumalten sukupuita. Tarinassa on nähty myös itäisiä vaikutteita (kuten koko kreikkalaisessa kulttuurissa).
 
Kaikki sai alkunsa Kaaoksesta tai Khaoksesta, olemisen alkutilasta. Sen jälkeen syntyivät Gaia (maa), Tartaros (manala) ja Eros (rakkaus). Khaoksesta syntyvät Erebos (pimeys) ja Nyks (yö), Gaiasta Uranos (taivas), Urea (vuoret) ja Pontos (meri), mutta pian Eroksen, kuolevaisia ja jumalia yhteen ajavan voiman, ilmaantumisen jälkeen jumalat alkavat saada jälkeläisiä enimmäkseen yhdessä eikä jakautumalla. Alkaa syntyä jumalten toinen sukupolvi.

Uranos ja Gaia saivat rumia lapsia, titaaneja, kyklooppeja ja sen sellaisia, jotka Uranos kätki Gaian uumeniin. Se oli kivuliasta, ja Gaian poika Kronos kosti äidilleen tehtyä vääryyttä ja kastroi Uranoksen. Kassit lensivät mereen, meri alkoi vaahdota, ja vaahdosta syntyi Afrodite. Kronoksen ja Rhean poika Zeus nousi taisteluun kosmoksen hallinnasta ja lopulta voitti titaanit ja jättiläiset. Tämän jälkeen jumalten suhteet ovat aika sotkuiset erityisesti Zeuksen edesottamusten vuoksi. Tämä kolmas ja viimeinen sukupolvi on kuitenkin se pantheon, joka vilkkuu eepoksissa ja kulttuurihistorioissa.

Vaikka runoelma on kuitenkin melko lyhyt, siitä putoaa helposti kärryiltä, kun jumalten ja heidän välisten suhteiden määrä kasvaa.

Aristoteleen runousoppi

Timo Heinonen, Arto Kivimäki, Kalle Korhonen, Tua Korhonen, Heta Reitala, Aristoteles,  Aristoteleen runousoppi - Opas aloittelijoille ja edistyneille. Muinaiskreikankielisestä alkuteoksesta Peri poiētikēs suomentaneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Teos, Juva, 2012.

Aristoteleen Runousopista on tehty neljä suomennosta, joista olen lukenut aiemmin vain Saarikosken vuoden 1967 käännöksen. Viimeisin suomennos Aristoteleen Runousoppi on käännöksen lisäksi myös selitysteos, jonka 436 sivusta varsinaista käännöstä on vain kuutisenkymmentä -- loput käsittelevät Runousopin sisältöä, tulkintaa, historiaa ja vaikutusta. Kirja on kerrassaan helmi.

Runousoppi ei käsittele varsinaisesti runoutta, eikä se ole myöskään oikeastaan oppikirja. Kirja kuvaa filosofisesta näkökulmasta toiminnan ohjaamaa lyriikkaa, jossa on juoni eli johdonmukainen tapahtumaketju. Valtaosa teoksesta käsittelee nimenomaan fiktiivisen tarinan juonta ja sen rakenteen tuottamaa tunnevaikutusta. Hyvässä juonessa henkilöiden onni kehittyy tunnistamiseen (anagnorisis) liittyvien käänteiden (peripeteia) mukaan. Tehokkain juoni on tragedia. Vaikka antiikissa kaikki tragediat eivät päättyneet onnettomasti, Aristoteleen mukaan kaikkien henkilöiden surkea loppu tuotti parhaan lopputuloksen. Vielä, jos päähenkilö pyrki hyvään, mutta erehdyksissään (hamartia) päätyi tuottamaan epäonnea, tragedia oli ideaalinen. Näitä kriteereitä täyttäviä näytelmiä ei ole säilynyt kuin muutama.

Aristoteleen ajoista on yli kaksi tuhatta vuotta, joten tutkijoilla on ongelmia tulkita osin huonosti säilynyttä käsikirjoitusta. On vaikea ymmärtää sanoja samaan tapaan kuin yleisö kirjoitusajankohtana. Kirjoittajat näkevätkin vaivaa valottaakseen Aristoteleen ajattelua laajemmin ja kytkeäkseen tulkinnat Aristoteleen muuhun tuotantoon. Tulkintaongelmista huolimatta kirja työstää huolellisesti keskeisiä käsitteitä: poesis, mimesis, anagnorisis, peripeteia, hamartia, katharsis jne. Kirja käsittelee myös Aristoteleen dramaturgiaa, Runousopin tulkintahistoriaa (mm. mitä Aristoteles ei sanonut) ja vaikutusta länsimaiseen kulttuuriin. Aristoteleen runousoppi on siten samalla alkuteksti ja sen (kanonisoimaton) tulkinta.

Neljäs kerta toden sanoo.

Rome Enters the Greek East

Arthur M. Eckstein, Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC. Blackwell Publishers, Malden, MA, USA, 2008.

Jotkut historioitsijat ovat luonnehtineet roomalaisia poikkeuksellisen sotaisiksi. Yläluokan jäsenten pätevöityminen julkisiin virkoihin edellytti pitkää palvelusuraa armeijassa, mikä heijastui päätöksentekoon ja politiikkaan. Rooman laajenemista Adrianmeren yli itään vuoden 200 eaa tietämillä on pidetty yhtenä esimerkkinä roomalaisesta aggressiivisuudesta. Lopultahan valtakunta nielaisi koko Välimeren.

Yhdysvaltalainen historioitsija Arthur M. Eckstein lähtee teoksessaan Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC haastamaan tätä näkemystä. Hänen keskeinen pointtinsa on, että Rooma ei ollut sen sotaisampi kuin muutkaan eikä Roomalla ollut intressejä idässä ennen n. vuotta 200 eaa  -- ja oli siellä senkin jälkeen hyvin varovainen tai epävarma liikkeissään.

Aleksanteri Suuren kuoltua 323 eaa laaja valtakunta jakaantui kolmeen osaan: Ptolemaiojen Egyptiin, Seleukidien Persiaan ja itään sekä Antigonidien Makedoniaan. Balkanilla kähistään, mutta vuoteen 205 eaa asti Rooma osallistuu Balkanin sotiin varovasti käyden samanaikaisesti mm. toista puunilaissotaa Karthagoa vastaan. Kun 204 eaa Roomaan saapuu kreikkalaisia lähestystöjä kertomaan, että Makedonian Filippos V ja Seleukidien Antiokhos III olivat juonimassa heikentyneiden Ptolemaiojen Egyptin ja siinä sivussa joidenkin kreikkalaisten pikkuvaltioiden tuhoamista, Rooman senaatti päättää sekaantua tilanteeseen. Rooma lyö taisteluissa molemmat kuninkaat ja etenee seuraavien vuosikymmenten aikana syvemmälle itään, mutta ei Ecksteinin mukaan minkään imperialistisen vision vallassa vaan keveiden liittolaisuuksien ohjaamana. Rooma myös vetäytyy Adrianmeren itäpuolelta 200-luvun eaa alussa antaen ehkä hieman väärän viestin Makedonialle.

Eckstein lukee antiikin aikalaistekstejä, erityisesti Polybioksen historiateosta, ja soveltaa  kansainvälisten suhteiden (international relations) käsitteistöä jäsentääkseen itäisen Välimeren 300-luvun eaa poliittista tilannetta.  Ecksteinin näkökulma on realismi. Näin ollen hän pitää antiikin kansainvälistä järjestelmää ensisijaisesti moninapaisena anarkiana, mikä tekee valtioista toistensa kaltaisia, itsekkäitä ja epävarmassa maailmassa voimankäyttöön taipuvaisia. Eckstein tunnustaa roomalaisten sotaisuuden, mutta lähteiden perusteella he eivät olleet sen sotaisampia kuin muutkaan. Paitsi sodankäynti myös epävarmuus on endeemistä: Pysyviä lähetystöjä ei ole, joten epäluulo ja huhut hallitsevat kuvaa naapureista ja heidän aikeistaan.

Rome Enters the Greek East ei ole suurelle yleisölle suunnattu vaan se on tutkimusta. Silti, vaikka kirja on akateeminen ja hieman kuiva, sen käsittelemä kuudenkymmenen vuoden ajanjakso avautuu kiehtovan elävänä ja monisyisenä. Polybioksen tekstejä on säilynyt vain katkelmina, mutta Eckstein onnistuu lukemaan niistä ulos tavattoman paljon. Hän tunnustaa näkemyksensä kiistanalaiseksi, mutta kaataa huolellisesti aikaisempia tulkintoja. Nyt kirjan myötä tekee mieli lukea lisää antiikin historiaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Kyyroksen sotaretki

Ksenofon, Kyyroksen sotaretki. Kreikankielisestä alkuteoksesta Anabasis suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. WSOY, Porvoo, 1960.

Kyyroksen sotaretki on ateenalaisen sotilaan, historioitsijan ja Sokrateen oppilaan Ksenofonin (n. 430-354 eaa) kirjoittama historiateos. Se kertoo Persian kuningas Dareios II:n pojan Kyyros nuoremman kapinasta vanhempaa veljeään Artakserksestä vastaan. Kyyros kokoaa armeijan, jossa on mm. n. 14000 kreikkalaista palkkasotilasta, ja lähtee haastamaan Persian kuninkaan armeijaa Babyloniin. Kunaksan taistelussa vuonna 401 eaa Kyyroksen armeija saa voiton persialaisista, mutta hän itse saa surmansa. Näin kreikkalaiset ovat syvällä vihollisen maaperällä ilman retken johtajaa. Artakserkseen satraappi Tissafernes onnistuu vielä kavalasti murhauttamaan kreikkalaisarmeijan päällikön Klearkhoksen ja muun päällystön aseleponeuvotteluissa. Kreikkalaiset valitsevat Ksenofonin uudeksi johtajaksi, ja tämän johdolla he lähtevät marssimaan pohjoiseen Mustanmeren rannikkoa kohti.

Kreikkalaisten marssi lumisten vuoristojen ja ahtaiden solien läpi järkytti paikallisia heimoja. Jotkut suostuivat tarjoamaan toreja sotilaiden käyttöön, mutta missä sotilailla ei ollut rahaa tai mahdollisuutta hankkia muonaa muuten, he polttivat ja ryöstivät. Paikallisten heimojen oli vaikea koota yhtä suurta armeijaa, ja missä taisteluja käytiin, heimot pakenivat raskasaseisten kreikkalaisten tieltä.

Väkirikkaammalla Mustanmeren rannikolla kuningaskunnat alkavat nähdä kreikkalaisten armeijan mahdollisuutena omiin laajenemispyrkimyksiinsä. Ksenofonin johdolla armeijat sotkeuvat politiikkaan, jossa palkkasotilaiden tulevaisuus ja palkka on aina kuitenkin epävarma. Kun ulkoinen vaara tuntuu hetkeksi hellittävän, nousevat kreikkalaisten sisäiset, heimojen väliset kiistat esiin. Lakedaimonilaisten, akhaialaisten ja arkadialaisten välille kasvaa riitoja, he tappelevat ja lähtevät osin eri teille.

Palkkasotilaat eivät ole mitään mukavaa porukkaa. Klearkhosta, joka johtaa kreikkalaisia aina Kunakseen asti, Ksenofon kuvailee näin.

Maanpakolaisena [Klearkhos] meni Kyyroksen luo; millä perusteilla hän sai tämän suostumaan ehdotukseensa, se on kirjoitettu toisaalla. Kyyros antoi hänelle kymmenentuhatta dareikkia. Nämä rahat saatuaan hän ei antautunut mukavaan elämään vaan värväsi niillä sotajoukon ja soti traakialaisia vastaan, voitti heidät taistelussa, ryösti sitten heidän maitansa ja soti edelleen heitä vastaan, kunnes Kyyros tarvitsi sotajoukkoa. Sitten hän lähti taas sotimaan kyyroksen kanssa. Näin näyttää minusta toimivan todella sotaan kiinnostunut mies, joka siinäkin tapauksessa, että hänellä on vapaa valta elää rauhassa häpeään ja vahinkoon joutumatta, valitsee sodan, huolimatta siitä, että voisi viettää huoletonta elämää, ryhtyy sotaisiin ponnistuksiin ja sen sijaan, että saisi varmasti säilyttää omaisuutensa, tahtoo ennemmin vähentää sitä sodassa. Hän tahtoi kuluttaa varojansa sotaan niin kuin joku toinen lemmitylleen tai muuhun nautintoon. Siinä määrin sota häntä kiinnosti. 

Tässä on kaukana se politiikan jatkaminen toisin keinoin, josta Clausewitz puhuu. Ylipäätään sotilaat eivät tunnu potevan tunnontuskia. Maineella on merkitystä, mutta milloin väkivalloin voidaan barbaareilta viedä karjaa, kultaa ja orjia, mahdollisuuteen tartutaan. Tämä lienee sitä erikoistumista.

Kyyroksen sotaretkeä pidetään Ksenofonin kirjoittamana. Kirjassa kertoja esittää omia arvioitaan ja samalla esittää Ksenofonin tekemiset kolmannessa persoonassa. Uskottavuuden lisäämiseksi Ksenofon on turvautunut nimimerkkiin. Hän väitti teosta Themistogenes Syrakysalaisen kirjoittamaksi. Kirja on ollut pitkään kreikanopiskelijoiden ensimmäinen kosketus muinaiskreikkaan. Se on upea, kieleltään koruton ja selkeä seikkailukertomus: Ksenofon pitää polveilevia puheita, lukee enteitä ja uhreja, käy neuvotteluita ja tekee päätöksiä. Miesten luottamus johtajaansa on ailahtelevaa, ja jumalten nimiin vannotut sopimukset paikallisjohtajien kanssa ovat epävarmoja.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Rubicon

Tom Holland, Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic (2003). Abacus, London, UK, 2004.

Englantilainen Tom Holland on kirjoittanut erityisesti antiikkia käsitteleviä tietokirjoja sekä kymmenisen historiallista romaania. Hän on myös kääntänyt kreikan- ja latinankielisiä alkuteoksia englanniksi ja sovittanut niitä BBC:n dokumenttiohjelmiksi. Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic on Hollandin ensimmäinen tietokirja.

Rubikon on roomalaisten nimi koillisitalialaiselle joelle, jota pidettiin Italian ja Gallia Cisalpina -provinssin rajana. Roomalaiskenraalit eivät saaneet lain mukaan ylittää sitä legiooniensa kanssa. Caesar kuitenkin teki niin legioonineen vuonna 49 eaa, mistä alkoi sisällissota ja tasavaltalaisajan loppunäytös. Todettuaan tämän Holland siirtyy ajassa taaksepäin aina Rooman perustamiseen asti. Kerronta pysyy harvana läpi etruskisotien, Italian valloituksen, puunilaissotien ja ensimmäisten Välimeren provinssien. Vasta Sullan ensimmäisen sisällissodan kieppeillä Holland alkaa täydentää tarinaa yksityiskohdin.

Alkuun Rooman sotia kävivät riittävän varakkaan talonpojat. Sota julistettiin, sodittiin ja palattiin kotiin. Roomalaiset kehittivät kuitenkin omalaatuisen itsepintaisuuden, eivätkä he antautuneet tappioiden jälkeen kuten muut kansat, vaan palasivat taistelukentille uusine armeijoineen. He kehittivät ja hioivat sotataitoaan (ks. Rooman puolesta). Maanomistus ja poliittinen vaikutusvalta tapasivat kasaantua muutamien sukujen käsiin, ja tasavalta oli oikeastaan oligarkia. Valloitussodat ja kaukaisten provinssien määräaikainen hallinnointi osoittautuivat erinomaisen kannattaviksi hankkeiksi, jotka edelleen vahvistivat jo vauraita sukuja. Legioonista tehtiin pysyviä, ja sotaväenotto laajennettiin köyhempiin kansanosiin. Ulkoista imperiumia on kuitenkin vaikea yhdistää sisäiseen tasavaltalaisuuteen. Pysyvän armeijan tarpeet alkavat ohjata ulkopolitiikkaa ja lopulta sisäpolitiikkaa, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset presidentit Washington ja Eisenhower ovat jäähyväispuheissaan varoittaneet. Roomassa kilpailuhenki oli pitänyt mahtisukujen kunnianhimon aisoissa, mutta valloitussotien kautta syntyi johtajille uskollisia joukkoja ja valloitettujen provinssien rikkaudet muuttuivat ylivoimaiseksi sisäpoliittiseksi vivuksi.

Rubicon käsittelee ohimennen kaukaisia valloitussotia, mutta keskittyy nimenomaan sisällissotiin, jotka rapauttivat roomalaisen tasavallan ja käynnistivät keisarikunnan ajan. Tartuin kirjaan pienin epäilyksin, mutta Rubicon osoittautui asialliseksi ja mielenkiintoiseksi tietokirjaksi. Kirja nojaa muiden tekemään tutkimukseen, jonka Holland annostelee kaltaiselleni maallikkolukijalle. Hän pitää tarinan hyvin otteessaan tiivistäen vuosisadat niin, että kohtalokkaiden käänteiden kohdalla lukijalla on jo tarvittavat käsitteet, ilmiöt ja henkilöt käsissään ilman tuhansien sivujen vyörytystä sivunäyttämöillä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Poison King

Adrienne Mayor, The Poison King: The Life and Legend of Mithradates, Rome's Deadliest Enemy.
Princeton University Press, Woodstock, UK, 2009.

Rooman laajeneminen italialaisesta kylästä imperiumiksi on osa tarinaa, kuinka länsimaista tuli länsimaita. Kuitenkin perinteet ja vanhat päätöksentekoinstituutiot oli vaikeaa yhdistää laajentumiseen, ja lopulta sisäisten taisteluiden jälkeen Rooma muuttui tasavallasta yksivaltiudeksi. Pitkään länsimaisten oppineiden mielestä antiikin historiassa kaikui kaikki mahdollinen inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys, mihin vaikutti ja mitä vahvisti tietenkin se, että roomalaiset itse kirjoittivät heitä ja heidän naapureitaan koskevan historian. 

Koulussa ainakin meille jaksettiin korostaa roomalaisten veretöntä laajenemista. Kuningas toisensa jälkeen taipui maksamaan veroja Roomaan pelkästään poliittisen painostuksen vuoksi. Roomalainen valloitettujen alueiden verotus oli kuitenkin raakaa ja ulkopolitiikka lyhytnäköisiä liittolaisuuksia sekä sotilaallisen itsetunnon vahvistamaa sanelua, mistä kasvoi tyytymättömyyttä ja kapinahenkeä.

Nykyisen Turkin pohjoisosista kotoisin oleva kuningas Mithridates VI (120–63 eaa) nousi vastustamaan itäiselle Välimerelle leviää imperiumia ja piinasi roomalaisia liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Adrienne Mayor, antiikin historian tutkija Stanfordin yliopistosta, kokoaa harvoista aikalaisten sekä toisen että kolmannen käden kertomuksista tämän Pontuksen kuninkaan tarinan. Kuitenkin kirjan otsikosta ja sen superlatiiveista käy heti ilmi, ettei kyseessä ole akateeminen teos vaan suurelle (amerikkalaiselle) yleisölle osoitettu kuninkaan elämäkerta. 

Mithridateksesta säilyneet tarinat täyttävät melkein kaikki myyttisille hahmoille asetetut vaatimukset. Taivaalla oli pyrstötähti merkkinä hänen syntymästään, hän voitti fyysisissä mittelöissä ja asekunnossa muut miehet ja niin päin pois. Hänen katsottiin polveutuvan Kyyroksesta, Dariuksesta ja parista Aleksanteri Suuren kenraalista. Hän kirjaimellisesti peri Aleksanteri Suuren viitan. Legendojen mukaan Mithridates eli teillä tietymättömillä ystäviensä kanssa seitsemän vuoden ajan kunnes palasi Pontukseen ja otti vallan käsiinsä.

Mithridates alkoi systemaattisesti laajentaa vaikutusvaltaansa ja valtakuntaansa Mustanmeren ympäristössä, mikä ei mennyt naapureilta huomaamatta. Jotkut niistä alkoivat pelata Mithridatesta vastaan Roomaan tukeutuen, mutta Mithridates onnistui kääntämään nämä yritykset poliittisiksi voitoikseen: tyytymättömyys roomalaisia kohtaan oli laajaa ja hänessä nähtiin kuningas, joka palauttaisi oikeudenmukaisuuden ja itsetunnon. Hän oli lisäksi odottanut pitkään syytä sotaan. 

Mithridatesta vastaan käytiin sotaa kolmeen otteeseen samalla, kun Roomassa käytiin sisällissotia. Ensimmäisessä erässä Mithridates otti haltuunsa naapurikuningaskuntia ja organisoi Vähän-Aasian roomalaisten siviilien ja varuskuntien teurastuksen vuonna 88 eaa. Rooma reagoi lähettämällä konsuli Sullan parin legioonan kera. Kokeneet legioonalaiset ja heidän joustava taktiset yksikkönsä veivät voiton toisensa jälkeen Mithridateen ja hänen liittolaistensa armeijoista Kreikassa. Toinen erä käynnistyi, kun Mithridatesta, joka oli saanut pitää valtakuntansa, syytettiin sotavalmisteluista ja Sullan legaatti Murena lähetettiin paikalle. Mithridates voitti tämän erän kotikentällään. Kolmanteen erään sotkeutui mukaan Armenian kuningas Tigraines II, joka kuitenkin hävisi taistelukentällä miesylivoimastaan huolimatta roomalaisille. Pompeius ajoi Mithridatesta takaa pitkin poikin mutta kuningas onnistui välttämään kiinnijäämisen kerta toisensa jälkeen. Lopulta hän ajautui umpikujaan ja teki tarinan mukaan itsemurhan.

Ilmeisesti Mithridatesta pidettiin suurena strategina, mutta roomalaiset legioonat olivat toistuvasti liian kova pala, hävisi taisteluita toisensa jälkeen, eikä hän saavuttanut lopullista tavoitettaan. Hän vain ei jäänyt kiinni ja rikkauksiensa kautta hän onnistui nostamaan armeijan toisensa jälkeen roomalaisia vastaan. Poliittista pelisilmää hänellä toki oli. Mithridates lisäksi harrasti myrkkyjä ansaiten nimen Myrkkykuningas. Hän nautti jatkuvasti pieniä määriä mm. arsenikkia ja kehitti siten vastustuskyvyn. Hänen kasvituntemuksensa sekä myrkky- että vasta-aineoppinsa elivät pitkään kuolemansa jälkeenkin. 

Mayor on tutkinut antiikin tiedekäsitystä, ja hän liikkuu sujuvasti pitkin poikin Rooman valtakuntaa. Hän kokoaa mielenkiintoisen ajankuvan roomalaisten vastustajan näkökulmasta. Kerronta kulkee ripeästi ja vaivatta, ja ilmiöt ja tapahtumat tulevat esiin johdonmukaisina kokonaisuuksina. Tässä toisaalta onkin kirjan keskeinen heikkous. Heti alkuunsa Mayor kuitenkin tunnustaa, että luotettavia lähteitä on niin vähän, että tapahtumien selittämiseksi on turvauduttava historialliseen rekonstruointiin. Niinpä kirjassa kulkee pitkiä arvailujen ja teorioiden ketjuja, joiden todistusvoima on olematon. Mithridateen kohtaloa, mahdollisesti lavastettua kuolemaa on spekuloitu antiikista lähtien, joten paikoin teoretisointi on täysin perustelua. Jotkin Mayorin teorioista ovat kuitenkin todella kevyitä ja sellaisina pelkästään haitaksi muuten hienolle tietokirjalle.

Jos lännessä Mithridates on Jugurthan tapaan unohtunut hahmo, se ei ole sitä idässä. Idän ja lännen kohtaamisissa antiikin ja tämän päivän välillä on tahattomia samankaltaisuuksia.

Mare nostrum

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava, Keuruu, 2012.

Hedelmällinen puolikuu, Eufratin ja Tigriin jokilaaksoista Välimeren rannikolle kaartuva vyöhyke, oli sivilisaation kehto. Siellä kehitettiin ensimmäisenä maanviljelys, kirjoitustaito, pysyvä asutus ja tietenkin verotus. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Lähi-idän kulttuurivaikutus ei rajoitu näihin, vaan länsi omaksui idästä tietoja ja taitoja pitkälle keskiaikaan asti.

Mare nostrum viittaa roomalaisten käsitykseen Välimerestä valtakunnan sisämerenä, joka yhdisti sen rannoilla sijaitsevat provinssit. Kirja valaisee Euroopan kulttuurin taustoja Lähi-idän eri kulttuureissa. Kulttuurivaikutus voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon. Antiikin Kreikka oli ja eli vahvasti kytköksissä Lähi-idän mahtikulttuureihin toki kehittäen omaa mutta saaden hyvin paljon vaikutteita idästä. Esimerkiksi kuuluisa Pythagoraan lause on tosiasiassa Mesopotamiasta, samoin monet jumaltarut ja eeppiset teemat. Vaikutus jatkui aina hellenistiselle kaudelle, jolloin myös vaikutteiden suunta kääntyi lännestä itään.

Toinen merkittävä ajanjakso on keskiaika, kun entinen Länsi-Rooman alue alkoi kiinnostua Antiikin perinnöstä, jota arabialaiset olivat tallentaneet kultakautensa aikana alkuteksteinä ja käännöksinä. Kristityt joutuivat kosketuksiin islamilaisen kulttuurin kanssa maurien Espanjassa, normannien Sisiliassa ja ristiretkien Levantossa, ja jalostuneita tapoja, muoteja, tyylejä ja tekstejä kopioitiin kaksin käsin idästä länteen.

Antiikin Kreikan kirjoittajat tunnustivat vaikutteidensa lähteiksi Mesopotamian ja Egyptin. Renessanssin aikaan, kun alkutekstejä alettiin kaivaa esiin, kreikkalainen perinne näytti tulevan vieraasta tai hieman eksoottisesta idästä. Oppineet opiskelivat siten paitsi kreikkaa, myös hepreaa ja mahdollisesti arameaa. Arabialaisten filosofiset kommentaarit ja lääketieteen opukset säilyttivät asemansa oppikirjoina uuden ajan alkuun.

Sitten tieteet alkoivat erikoistua ja kreikan arvostus kulttuurikielenä nousi. Pian ihannoidussa antiikissa kaikui kaikki ajateltavissa oleva inhimillinen ylevyys. Sen ei-kreikkalaiset juuret puhdistettiin, ja siitä tuli vastakohta idälle ja "pimeälle keskiajalle", eikä arabialaisten käännöksiä tai kommentaareja enää muisteltu. Eurooppalaisen identiteetin ytimessä on nimenomaan idealisoitu Kreikka.

Sitten arkeologinen löytö toisensa jälkeen piirsi uudenlaista kuvaa erityisesti Kreikan klassista kautta edeltäneistä ajoista. Kielten tutkimus kehittyi harrastuksesta tieteeksi, muinaisten kirjoitusjärjestelmien mysteerit ratkaistiin ja Lähi-idän yhteinen perintö alkoi taas hahmottua. Kuitenkin Lähi-idän asemaa Euroopan kulttuuriperinnössä on säädellyt ideologia, johon historiantutkimus on paneutunut vasta aivan viime vuosina.

Mare nostrum koostuu lyhyehköistä luvuista, joissa pureskellaan ensin kulttuurivaihto aikakausittain ja sitten keskiajan kohdalla aiheittain. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa, joka ei kompastele tai tahmaudu, vaan jo aiheen laajuudenkin vuoksi etenee joutuisasti. Mielenkiintoinen esitys polveilee kielten ja kirjoitusjärjestelmien, taiteen, tieteen, uskonnon ja filosofian maastossa tarjoten nopean yleissilmäyksen ja lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Kirjassa on lueteltu lähteitä, mutta akateemisen teoksen lähdeviittausten tarkkuutta tai kattavuutta ei kirja edes tavoittele, joten teos lienee tarkoitettu historiasta kiinnostuneille maallikoille.

Kirjan takakansi mainostaa tätä kulttuurien vuorovaikutusta valottavaa teosta kansainvälisesti ainutlaatuiseksi. Ilmeisesti länsimailla on vielä työtä kulttuuriperintönsä alkuperän ja vaikutteiden tunnistamisessa.

Odysseia

Homeros, Odysseia. Kreikankielisestä alkuteoksesta suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Helsinki, 2012 (1972).

Homeroksen, antiikin Kreikan myyttisen runoilijan, katsotaan kirjoittaneen kaksi eeposta. Ilias kertoo Troijan eli Ilionin kaupungin kymmenvuotisesta piirityksestä. Odysseia puolestaan kertoo Troijan sodasta palaavan kreikkalaisen kuninkaan Odysseuksen kymmenen vuotta kestäneistä harharetkistä.  Molemmat teokset on kirjoitettu heksametriseen runomittaan käyttäen joonialaista murretta. Pentti Saarikoski (1937-1983) oli runoilija ja suomentaja, joka käänsi aikalaiskirjallisuuden ohella muutamia teoksia antiikin kreikasta, muiden muassa Odysseian.

Esipuheessaan Saarikoski hän toteaa, että Otto Manninen on jo heksametrikäännöksen tehnyt, joten sellaiselle ei ole tarvetta. Niinpä Odysseia on proosakäännös, jossa on, kuten H. K. Riikonen käännöstyötä käsittelevissä jälkisanoissa toteaa, "rytmisiä piirteitä ja alkusointuja". Odysseian alkuperästä on jonkin verran kiistaa, eikä ole varmaa, onko kirjoittajia ollut yksi vai useampi mahdollisesti pidemmän ajanjakson aikana. Saarikoski valitsi käännöksen lähtökohdaksi Victor Bérardin edition, joka on hieman suppeampi kuin esim. Mannisen käyttämä editio.

Odysseia kuitenkin alkaa Ithakasta, missä Odysseuksen paluuseen uskoo enää harva ja missä Odysseuksen vaimoa Penelopeiaa piinaa rietas kosijajoukko. Odysseuksen poika Telemakhos lähtee etsimään isäänsä löytämättä tätä. Kertoja siirtyy Odysseukseen, joka on nymfin vankina kaukaisella saarella. Jumalat sopivat Odysseuksen vapauttamisesta, ja sankari päätyy faiaakien saarelle, missä hän kertoo matkastaan aina Troijasta lähtien. Kirjan kolmas osa käsittelee Odysseyksen kotiinpaluuta ja kostoa kilpakosijoille.

Odysseia on kiehtova tarina, tosin maallikko tietenkin ihmettelee sankarten sankaruutta, kun erityisesti "kiilakatseinen" Athene on auttamassa ja loitsimassa vähän joka käänteessä. Omin voimin ei sankari paljon jaksa. Saarikosken käännös maistuu suussa sujuvuutensa ja erityisesti vanhahtavien ilmaustensa ansiosta.

Kirjan kansi herättää kuitenkin ihmetystä. Miten täystakiloidun laivan masto liittyy kirjan tapahtumiin? Yhtä hyvin kannessa olisi voinut olla vesiskootteri.

The Iliad

Homer, The Iliad. Wordsworth, Chatham, Kent, UK, 1995.

Kreikkalaisen runonlaulajan Homeroksen historiallisuudesta ja töistä keskustellaan edelleen. Yhtenä hänen teoksenaan pidetään Iliasta, laulua Ilionista. Se on toki suomennettu, mutta Otto Mannisen käännös on uskollinen alkuperäiselle runomitalle, millä on tietenkin oma arvonsa mutta mikä tekee käännöksestä vaikeaselkoisen. Wordsworthin Ilias on englanninkielinen proosakäännös; kääntäjän nimi ei kirjasta selviä.

Ilias kertoo Troijan eli Ilionin kaupungin kymmenvuotisen piirityksen toiseksi viimeisestä vuodesta. Akhilleus on raivostunut sotajoukon johtajalle Agamemnonille saaliinjaosta ja kieltäytyy osallistumasta taisteluihin. Troijalainen sankari Hektor niittää kreikkalaisia taistelukentällä ja ajaa heidät aina laivoihinsa saakka, kunnes Patroklos pukeutuu Akhilleun haarniskaan ja innoittaa kreikkalaiset uudestaan vastarintaan. Hektor surmaa Patrokloon ja Akhilleus kostaa. Troijan ympärillä käydyn taistelun lisäksi kamppailua käydään myös jumalten välillä. Ne yrittävät suojella suosikkejaan ja sotkea vastustajiensa juonet. Viha, kohtalo, kunnia.

Miehet ovat turhamaisia ja kunniastaan herkkiä. Kesken taistelun he pysähtyvät luettelemaan sukujensa urotekoja ja ylistämään toistensa veren jaloutta. Taistelu on kuitenkin raakaa ja iskujen aiheuttamat yksityiskohtaisesti kuvatut vammat vakavia. Homeros tietää nimeltä pitkälle kolmattasataa kaatunutta soturia. Proosakäännös on hieman vanhahtavaa mutta sopivan ylätyylistä englantia. Ajan kuva on mehevä.

Toisin kuin usein luullaan, Troijan hevonen ei esiinny Iliaassa. Kirja päättyy, kun Priamos hakee poikansa Hektorin ruumiin Akhilleulta ja vie sen Troijaan surtavaksi. Odysseiassa on viittaus hevoseen, mutta yksityiskohtaisin versio tarinasta lienee Vergiliuksen Aeneiaassa.  Samoin Akhilleun kantapäähän osuu nuoli vasta myöhemmin. 

Homeros kompastuu vielä Hollywoodin tapaan historiallisten faktojen pyöristämiseen: esim. Patroklos saa polttohautauksen, joka ei ollut käytössä noilla seuduin tarinan kuvaamana aikana. Ehkä Homeros halusi tarinaansa polttohautauksen, koska se on näyttävämpi. Voitte kuvitella, millaista närkästystä nämä anakronismit ovat herättäneet kriitikoissa vuosituhansien ajan!