Egypt, Greece and Rome

Tuhahtelin alkuviikosta Haruki Murakamin romaanin 1Q84:n (2009) sisältämälle lukemisen ylistykselle. Se oli ilmiselvää ja imelää lukijoiden imartelua. Lukemista harrastava kunto-ohjaaja sekä hänen asiakkaansa lukivat erityisesti historiaa ja olivat yhtä mieltä siitä, että siitä ”oppii, että olemme pohjimmiltaan samanlaisia, elimmepä ennen vanhaan tai nyt”. Tietysti tökeröys ärsytti, mutta heräsin myös kysymään itseltäni: miksi minä sitten luen historiaa?

Kysymystä voisi täsmentää: Miksi Charles Freemanin paksuhko Egypt, Greece and Rome (2004) on lukunautinto? Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten aloin kaavailla sadan kirjan mittaista muinaisen Välimeren lukuhaastetta. Tällä kertaa aloin väkertää haasteelle logoa ja etsiä kalenterista sopivaa ajankohtaa. Tällaiset mielettömät hankkeet ovat tyypillisesti päihtymyksen oireita.

Egypt, Greece and Rome alkaa sumereista ja päättyy kristittyyn Bysanttiin. Päähuomion vievät kirjan nimessäkin esiintyvät Egyptin, Kreikan ja Rooman kulttuurit. Ilmiöiden, instituutioiden, poliittisten tapahtumien ja hallinnollisen eliitin ohella Freeman kuvailee talonpoikien, naisten ja orjien arkea. Ajanjaksoja tai kulttuureja käsittelevien lukujen väliin Freeman sijoittaa taiteisiin keskittyviä ”välinäytöksiä”. Amarna-kirjeiden ja Sapfon runojen lisäksi ne pureutuvat mm. retoriikkaan, Kreikan klassisen kauden taiteeseen ja Rooman arkkitehtuuriin.

Freemanin kirja on monipuolinen ja aiheeltaan laaja. Vaikka asiat ovat valtaosaltaan tuttuja, uudet täydentävät yksityiskohdat ja näkökulmat tuovat kaltaiselleni maallikolle oppimisen ja oivaltamisen iloa. Kirja korostaa jatkuvuutta ja kulttuurien vaikutusta toisiinsa mutta toisaalta myös kulttuurien sisäistä erilaisuutta. Vaikka johdannoksi tarkoitetun oppikirjan kuvaama maailma on tietysti yksinkertaistus — sadoista sivuista huolimatta yksittäisten tapahtumien tai ilmiöiden tarkastelu on pintapuolista — maailman monimuotoisuus, paikalliset erot ja kulttuurien vuorovaikutus ovat kaiken aikaa läsnä.

Mikä on sitten kirjan varsinainen päihdyttävä aines? Arvelen, että kirjoista päihtyminen liittyy jotenkin lukijan identiteettiin. Vastaanottajassa on valmiina jotain, johon teos tarttuu ja jota teos muokkaa, muuttaa tai vahvistaa. Kenties osin tutun asian jäsentäminen uudelleen ja täydentäminen ymmärrettäväksi systeemiksi synnyttää päihtymyksen kaltaista nautintoa. Kenties kirjan monipuolinen, ymmärrettävä ja kiehtova mutta samalla vieras maailma muistuttaa samastuttavista ihanteista (kaavailin joskus historiasta ammattia). Kenties olen pelkästään joutilas haaveilija, jonka mielikuvitus saa Freemanilta polttoainetta. Kenties päihtyminen edellyttää näitä kaikkia.

Charles Freeman, Egypt, Greece and Rome: Civilizations of the Ancient Mediterranean. Second Edition. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

Through the Eye of a Needle

Peter Brown, Through the Eye of a Needle: Wealth, the Fall of Rome, and the Making of the Christianity in the West, 350-550 AD. Princeton University Press, 2012.

Kristinuskon terävä yhteiskunnallinen protesti kaikuu Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus toteaa yks' kantaan: Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan (Luuk. 18:24). Ajoittain vainotusta kristinuskosta tulee kuitenkin ensin Milanon ediktin laillistama uskonto vuonna 313 ja sitten lyhyen vainokauden jälkeen Rooman valtakunnan valtionuskonto vuonna 390. Maalliseen loistoon ja valtaan kielteisesti suhtautuvan ideologian päätyminen valta-asemaan on paradoksi, jonka kehitystä emeritusprofessori ja myöhäisantiikin asiantuntija Peter Brown tarkastelee tuoreehkossa kirjassaan Through the Eye of a Needle (2012).

Uudempi myöhäisantiikin tutkimus (jonka yksi klassikko The World of Late Antiquity (1971) (ks. esim. Nipvet) on itse asiassa Brownin käsialaa) on yrittänyt korjata mm. arkeologisten löytöjen pohjalta perinteistä kuvaa murheellisesta, yksityisten suurmaatilojen pirstomasta ja sisäisen heikkouden rappeuttamasta valtakunnasta edelleen vauraana, integroituneena, urbaanina ja elinvoimaisena. Toki 400- ja 500-lukujen muutoksia Länsi-Roomassa voi pitää romahduksena, koska valtakunta köyhtyi ja muuttui huomattavissa määrin paikalliseksi, mutta Brownin mukaan kirkko oli siinä vaiheessa jo kyllin vahva tasoittamaan tietä uusien germaanihallitsijoiden alaisuuteen.

Brown tarjoaa vaurautta koskevan paradoksin taustaksi näkymän 300-luvun Roomaan, jossa rikkaat käyttivät omaisuuttaan julkisen loiston ja vaikutusvallan esittelyyn rahoittamalla teattereita ja gladiaattoriesityksiä. Rikkaat käyttivät rahaa myös ruokkiakseen köyhiä roomalaisia — siis nimenomaan kansalaisia — jonkinlaisesta anteliaisuudesta valtiota kohtaan. Toisaalta kristityt piispat opettivat köyhien pitämistä veljinä, mikä oli uutta: kirkon piirissä ympäröivän yhteiskunnan hierarkia loiveni.

Keisari Konstantinuksen kääntymys 300-luvun alussa lakkautti kristittyjen vainot mutta ei tarjonnut muita etuja eikä muuttanut valtakuntaa tai kirkkoa sen ihmeemmin. Vasta, kun 370-luvulla rikkaat roomalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon, kirkko piispoineen joutui miettimään, miten suhtautua maalliseen hyvään — ottaen huomioon Luukkaan evankeliumin. Seurasi väittelyä ja teologisia kiistoja. Kirkko tarjosi väylän tavallisten keskituloisten lahjoituksille, joten anteliaisuutta pääsivät toteuttamaan ihmiset eliitin ulko- tai alapuolella. Samalla ihmiset kokivat hankkivansa turvaa tuonpuoleiseen. Kaikki lahjoitukset tietenkään eivät menneet aina köyhille, vaan niitä ohjautui myös luostarien ja kirkkojen rakennusprojekteihin. Kirkko ei kuitenkaan katsonut omistavansa rakennuksia ja tiluksia vaan hallinnoivansa niitä köyhien puolesta.

Kirkko rikastui ja aristokratia köyhtyi. Piispat alkoivat huomata, että valtakunta alkoi murentua heidän ympäriltään. Osaltaan kirkolle testamentatut omaisuudet kavensivat sitä eliittiä, joka kykeni pyörittämään valtakuntaa, vaikka tietenkin samaan aikaan painetta tuli monesta suunnasta. Hienojakoinen yhteiskuntaluokkien rakenne puristui yksinkertaisesti rikkaisiin ja köyhiin. Ylpeyttä, joka oli motivoinut julkisia esityksiä, alettiin pitää pahempana syntinä kuin ahneutta.

Kun sitten germaanit tulivat ja lakkauttivat jo laina-ajalla eläneen keisarikunnan, myös perinteinen verotusjärjestelmä katosi. Kirkko täytti nopeasti syntyneen hallinnollisen tyhjiön. Kirkosta kasvoi näin myös maallinen instuutio. Jos myöhäisantiikki muutti käsityksen roomalaisuudesta, se muutti myös kirkon suhtautumisen vaurauteen. Radikaaleimmat opinkappaleet pyöristyivät.

Vaurautta koskeva kääntymys tarjoaisi kyyniselle historioitsijalle ravintoa vuosikymmeniksi, mutta Brown suhtautuu sekä kirkkoon että rikkauksiin moralisoimatta ja vailla kärjistävää vahingoniloa. Lähteiden myötäisesti etenevä kerronta ei kaiva esiin lankeemusta vaan pikemminkin esittää muuttuvan maailman, johon kaikkien tuli reagoida. Protestina käynnistynyt ideologia muuttui ympäristönsä mukana.

Luku-urakkana kirja ei ole kevyt, mutta Brown onnistuu luomaan myöhäisantiikin yhteiskunnallisesta murroksesta ja teologisista kiistoista erinomaisen mielenkiintoisen. Lukuisat lähteisiin nojautuvat esimerkit, kuten kirjeet, kirjoitukset ja puheet, pitävät kerronnan lähellä konkretiaa. Kirja on saanut oppineisuudestaan ja humanismistaan ylistävän vastaanoton aivan syystä.

Rome Enters the Greek East

Arthur M. Eckstein, Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC. Blackwell Publishers, Malden, MA, USA, 2008.

Jotkut historioitsijat ovat luonnehtineet roomalaisia poikkeuksellisen sotaisiksi. Yläluokan jäsenten pätevöityminen julkisiin virkoihin edellytti pitkää palvelusuraa armeijassa, mikä heijastui päätöksentekoon ja politiikkaan. Rooman laajenemista Adrianmeren yli itään vuoden 200 eaa tietämillä on pidetty yhtenä esimerkkinä roomalaisesta aggressiivisuudesta. Lopultahan valtakunta nielaisi koko Välimeren.

Yhdysvaltalainen historioitsija Arthur M. Eckstein lähtee teoksessaan Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC haastamaan tätä näkemystä. Hänen keskeinen pointtinsa on, että Rooma ei ollut sen sotaisampi kuin muutkaan eikä Roomalla ollut intressejä idässä ennen n. vuotta 200 eaa  -- ja oli siellä senkin jälkeen hyvin varovainen tai epävarma liikkeissään.

Aleksanteri Suuren kuoltua 323 eaa laaja valtakunta jakaantui kolmeen osaan: Ptolemaiojen Egyptiin, Seleukidien Persiaan ja itään sekä Antigonidien Makedoniaan. Balkanilla kähistään, mutta vuoteen 205 eaa asti Rooma osallistuu Balkanin sotiin varovasti käyden samanaikaisesti mm. toista puunilaissotaa Karthagoa vastaan. Kun 204 eaa Roomaan saapuu kreikkalaisia lähestystöjä kertomaan, että Makedonian Filippos V ja Seleukidien Antiokhos III olivat juonimassa heikentyneiden Ptolemaiojen Egyptin ja siinä sivussa joidenkin kreikkalaisten pikkuvaltioiden tuhoamista, Rooman senaatti päättää sekaantua tilanteeseen. Rooma lyö taisteluissa molemmat kuninkaat ja etenee seuraavien vuosikymmenten aikana syvemmälle itään, mutta ei Ecksteinin mukaan minkään imperialistisen vision vallassa vaan keveiden liittolaisuuksien ohjaamana. Rooma myös vetäytyy Adrianmeren itäpuolelta 200-luvun eaa alussa antaen ehkä hieman väärän viestin Makedonialle.

Eckstein lukee antiikin aikalaistekstejä, erityisesti Polybioksen historiateosta, ja soveltaa  kansainvälisten suhteiden (international relations) käsitteistöä jäsentääkseen itäisen Välimeren 300-luvun eaa poliittista tilannetta.  Ecksteinin näkökulma on realismi. Näin ollen hän pitää antiikin kansainvälistä järjestelmää ensisijaisesti moninapaisena anarkiana, mikä tekee valtioista toistensa kaltaisia, itsekkäitä ja epävarmassa maailmassa voimankäyttöön taipuvaisia. Eckstein tunnustaa roomalaisten sotaisuuden, mutta lähteiden perusteella he eivät olleet sen sotaisampia kuin muutkaan. Paitsi sodankäynti myös epävarmuus on endeemistä: Pysyviä lähetystöjä ei ole, joten epäluulo ja huhut hallitsevat kuvaa naapureista ja heidän aikeistaan.

Rome Enters the Greek East ei ole suurelle yleisölle suunnattu vaan se on tutkimusta. Silti, vaikka kirja on akateeminen ja hieman kuiva, sen käsittelemä kuudenkymmenen vuoden ajanjakso avautuu kiehtovan elävänä ja monisyisenä. Polybioksen tekstejä on säilynyt vain katkelmina, mutta Eckstein onnistuu lukemaan niistä ulos tavattoman paljon. Hän tunnustaa näkemyksensä kiistanalaiseksi, mutta kaataa huolellisesti aikaisempia tulkintoja. Nyt kirjan myötä tekee mieli lukea lisää antiikin historiaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Rubicon

Tom Holland, Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic (2003). Abacus, London, UK, 2004.

Englantilainen Tom Holland on kirjoittanut erityisesti antiikkia käsitteleviä tietokirjoja sekä kymmenisen historiallista romaania. Hän on myös kääntänyt kreikan- ja latinankielisiä alkuteoksia englanniksi ja sovittanut niitä BBC:n dokumenttiohjelmiksi. Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic on Hollandin ensimmäinen tietokirja.

Rubikon on roomalaisten nimi koillisitalialaiselle joelle, jota pidettiin Italian ja Gallia Cisalpina -provinssin rajana. Roomalaiskenraalit eivät saaneet lain mukaan ylittää sitä legiooniensa kanssa. Caesar kuitenkin teki niin legioonineen vuonna 49 eaa, mistä alkoi sisällissota ja tasavaltalaisajan loppunäytös. Todettuaan tämän Holland siirtyy ajassa taaksepäin aina Rooman perustamiseen asti. Kerronta pysyy harvana läpi etruskisotien, Italian valloituksen, puunilaissotien ja ensimmäisten Välimeren provinssien. Vasta Sullan ensimmäisen sisällissodan kieppeillä Holland alkaa täydentää tarinaa yksityiskohdin.

Alkuun Rooman sotia kävivät riittävän varakkaan talonpojat. Sota julistettiin, sodittiin ja palattiin kotiin. Roomalaiset kehittivät kuitenkin omalaatuisen itsepintaisuuden, eivätkä he antautuneet tappioiden jälkeen kuten muut kansat, vaan palasivat taistelukentille uusine armeijoineen. He kehittivät ja hioivat sotataitoaan (ks. Rooman puolesta). Maanomistus ja poliittinen vaikutusvalta tapasivat kasaantua muutamien sukujen käsiin, ja tasavalta oli oikeastaan oligarkia. Valloitussodat ja kaukaisten provinssien määräaikainen hallinnointi osoittautuivat erinomaisen kannattaviksi hankkeiksi, jotka edelleen vahvistivat jo vauraita sukuja. Legioonista tehtiin pysyviä, ja sotaväenotto laajennettiin köyhempiin kansanosiin. Ulkoista imperiumia on kuitenkin vaikea yhdistää sisäiseen tasavaltalaisuuteen. Pysyvän armeijan tarpeet alkavat ohjata ulkopolitiikkaa ja lopulta sisäpolitiikkaa, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset presidentit Washington ja Eisenhower ovat jäähyväispuheissaan varoittaneet. Roomassa kilpailuhenki oli pitänyt mahtisukujen kunnianhimon aisoissa, mutta valloitussotien kautta syntyi johtajille uskollisia joukkoja ja valloitettujen provinssien rikkaudet muuttuivat ylivoimaiseksi sisäpoliittiseksi vivuksi.

Rubicon käsittelee ohimennen kaukaisia valloitussotia, mutta keskittyy nimenomaan sisällissotiin, jotka rapauttivat roomalaisen tasavallan ja käynnistivät keisarikunnan ajan. Tartuin kirjaan pienin epäilyksin, mutta Rubicon osoittautui asialliseksi ja mielenkiintoiseksi tietokirjaksi. Kirja nojaa muiden tekemään tutkimukseen, jonka Holland annostelee kaltaiselleni maallikkolukijalle. Hän pitää tarinan hyvin otteessaan tiivistäen vuosisadat niin, että kohtalokkaiden käänteiden kohdalla lukijalla on jo tarvittavat käsitteet, ilmiöt ja henkilöt käsissään ilman tuhansien sivujen vyörytystä sivunäyttämöillä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Poison King

Adrienne Mayor, The Poison King: The Life and Legend of Mithradates, Rome's Deadliest Enemy.
Princeton University Press, Woodstock, UK, 2009.

Rooman laajeneminen italialaisesta kylästä imperiumiksi on osa tarinaa, kuinka länsimaista tuli länsimaita. Kuitenkin perinteet ja vanhat päätöksentekoinstituutiot oli vaikeaa yhdistää laajentumiseen, ja lopulta sisäisten taisteluiden jälkeen Rooma muuttui tasavallasta yksivaltiudeksi. Pitkään länsimaisten oppineiden mielestä antiikin historiassa kaikui kaikki mahdollinen inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys, mihin vaikutti ja mitä vahvisti tietenkin se, että roomalaiset itse kirjoittivät heitä ja heidän naapureitaan koskevan historian. 

Koulussa ainakin meille jaksettiin korostaa roomalaisten veretöntä laajenemista. Kuningas toisensa jälkeen taipui maksamaan veroja Roomaan pelkästään poliittisen painostuksen vuoksi. Roomalainen valloitettujen alueiden verotus oli kuitenkin raakaa ja ulkopolitiikka lyhytnäköisiä liittolaisuuksia sekä sotilaallisen itsetunnon vahvistamaa sanelua, mistä kasvoi tyytymättömyyttä ja kapinahenkeä.

Nykyisen Turkin pohjoisosista kotoisin oleva kuningas Mithridates VI (120–63 eaa) nousi vastustamaan itäiselle Välimerelle leviää imperiumia ja piinasi roomalaisia liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Adrienne Mayor, antiikin historian tutkija Stanfordin yliopistosta, kokoaa harvoista aikalaisten sekä toisen että kolmannen käden kertomuksista tämän Pontuksen kuninkaan tarinan. Kuitenkin kirjan otsikosta ja sen superlatiiveista käy heti ilmi, ettei kyseessä ole akateeminen teos vaan suurelle (amerikkalaiselle) yleisölle osoitettu kuninkaan elämäkerta. 

Mithridateksesta säilyneet tarinat täyttävät melkein kaikki myyttisille hahmoille asetetut vaatimukset. Taivaalla oli pyrstötähti merkkinä hänen syntymästään, hän voitti fyysisissä mittelöissä ja asekunnossa muut miehet ja niin päin pois. Hänen katsottiin polveutuvan Kyyroksesta, Dariuksesta ja parista Aleksanteri Suuren kenraalista. Hän kirjaimellisesti peri Aleksanteri Suuren viitan. Legendojen mukaan Mithridates eli teillä tietymättömillä ystäviensä kanssa seitsemän vuoden ajan kunnes palasi Pontukseen ja otti vallan käsiinsä.

Mithridates alkoi systemaattisesti laajentaa vaikutusvaltaansa ja valtakuntaansa Mustanmeren ympäristössä, mikä ei mennyt naapureilta huomaamatta. Jotkut niistä alkoivat pelata Mithridatesta vastaan Roomaan tukeutuen, mutta Mithridates onnistui kääntämään nämä yritykset poliittisiksi voitoikseen: tyytymättömyys roomalaisia kohtaan oli laajaa ja hänessä nähtiin kuningas, joka palauttaisi oikeudenmukaisuuden ja itsetunnon. Hän oli lisäksi odottanut pitkään syytä sotaan. 

Mithridatesta vastaan käytiin sotaa kolmeen otteeseen samalla, kun Roomassa käytiin sisällissotia. Ensimmäisessä erässä Mithridates otti haltuunsa naapurikuningaskuntia ja organisoi Vähän-Aasian roomalaisten siviilien ja varuskuntien teurastuksen vuonna 88 eaa. Rooma reagoi lähettämällä konsuli Sullan parin legioonan kera. Kokeneet legioonalaiset ja heidän joustava taktiset yksikkönsä veivät voiton toisensa jälkeen Mithridateen ja hänen liittolaistensa armeijoista Kreikassa. Toinen erä käynnistyi, kun Mithridatesta, joka oli saanut pitää valtakuntansa, syytettiin sotavalmisteluista ja Sullan legaatti Murena lähetettiin paikalle. Mithridates voitti tämän erän kotikentällään. Kolmanteen erään sotkeutui mukaan Armenian kuningas Tigraines II, joka kuitenkin hävisi taistelukentällä miesylivoimastaan huolimatta roomalaisille. Pompeius ajoi Mithridatesta takaa pitkin poikin mutta kuningas onnistui välttämään kiinnijäämisen kerta toisensa jälkeen. Lopulta hän ajautui umpikujaan ja teki tarinan mukaan itsemurhan.

Ilmeisesti Mithridatesta pidettiin suurena strategina, mutta roomalaiset legioonat olivat toistuvasti liian kova pala, hävisi taisteluita toisensa jälkeen, eikä hän saavuttanut lopullista tavoitettaan. Hän vain ei jäänyt kiinni ja rikkauksiensa kautta hän onnistui nostamaan armeijan toisensa jälkeen roomalaisia vastaan. Poliittista pelisilmää hänellä toki oli. Mithridates lisäksi harrasti myrkkyjä ansaiten nimen Myrkkykuningas. Hän nautti jatkuvasti pieniä määriä mm. arsenikkia ja kehitti siten vastustuskyvyn. Hänen kasvituntemuksensa sekä myrkky- että vasta-aineoppinsa elivät pitkään kuolemansa jälkeenkin. 

Mayor on tutkinut antiikin tiedekäsitystä, ja hän liikkuu sujuvasti pitkin poikin Rooman valtakuntaa. Hän kokoaa mielenkiintoisen ajankuvan roomalaisten vastustajan näkökulmasta. Kerronta kulkee ripeästi ja vaivatta, ja ilmiöt ja tapahtumat tulevat esiin johdonmukaisina kokonaisuuksina. Tässä toisaalta onkin kirjan keskeinen heikkous. Heti alkuunsa Mayor kuitenkin tunnustaa, että luotettavia lähteitä on niin vähän, että tapahtumien selittämiseksi on turvauduttava historialliseen rekonstruointiin. Niinpä kirjassa kulkee pitkiä arvailujen ja teorioiden ketjuja, joiden todistusvoima on olematon. Mithridateen kohtaloa, mahdollisesti lavastettua kuolemaa on spekuloitu antiikista lähtien, joten paikoin teoretisointi on täysin perustelua. Jotkin Mayorin teorioista ovat kuitenkin todella kevyitä ja sellaisina pelkästään haitaksi muuten hienolle tietokirjalle.

Jos lännessä Mithridates on Jugurthan tapaan unohtunut hahmo, se ei ole sitä idässä. Idän ja lännen kohtaamisissa antiikin ja tämän päivän välillä on tahattomia samankaltaisuuksia.

Mare nostrum

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava, Keuruu, 2012.

Hedelmällinen puolikuu, Eufratin ja Tigriin jokilaaksoista Välimeren rannikolle kaartuva vyöhyke, oli sivilisaation kehto. Siellä kehitettiin ensimmäisenä maanviljelys, kirjoitustaito, pysyvä asutus ja tietenkin verotus. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Lähi-idän kulttuurivaikutus ei rajoitu näihin, vaan länsi omaksui idästä tietoja ja taitoja pitkälle keskiaikaan asti.

Mare nostrum viittaa roomalaisten käsitykseen Välimerestä valtakunnan sisämerenä, joka yhdisti sen rannoilla sijaitsevat provinssit. Kirja valaisee Euroopan kulttuurin taustoja Lähi-idän eri kulttuureissa. Kulttuurivaikutus voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon. Antiikin Kreikka oli ja eli vahvasti kytköksissä Lähi-idän mahtikulttuureihin toki kehittäen omaa mutta saaden hyvin paljon vaikutteita idästä. Esimerkiksi kuuluisa Pythagoraan lause on tosiasiassa Mesopotamiasta, samoin monet jumaltarut ja eeppiset teemat. Vaikutus jatkui aina hellenistiselle kaudelle, jolloin myös vaikutteiden suunta kääntyi lännestä itään.

Toinen merkittävä ajanjakso on keskiaika, kun entinen Länsi-Rooman alue alkoi kiinnostua Antiikin perinnöstä, jota arabialaiset olivat tallentaneet kultakautensa aikana alkuteksteinä ja käännöksinä. Kristityt joutuivat kosketuksiin islamilaisen kulttuurin kanssa maurien Espanjassa, normannien Sisiliassa ja ristiretkien Levantossa, ja jalostuneita tapoja, muoteja, tyylejä ja tekstejä kopioitiin kaksin käsin idästä länteen.

Antiikin Kreikan kirjoittajat tunnustivat vaikutteidensa lähteiksi Mesopotamian ja Egyptin. Renessanssin aikaan, kun alkutekstejä alettiin kaivaa esiin, kreikkalainen perinne näytti tulevan vieraasta tai hieman eksoottisesta idästä. Oppineet opiskelivat siten paitsi kreikkaa, myös hepreaa ja mahdollisesti arameaa. Arabialaisten filosofiset kommentaarit ja lääketieteen opukset säilyttivät asemansa oppikirjoina uuden ajan alkuun.

Sitten tieteet alkoivat erikoistua ja kreikan arvostus kulttuurikielenä nousi. Pian ihannoidussa antiikissa kaikui kaikki ajateltavissa oleva inhimillinen ylevyys. Sen ei-kreikkalaiset juuret puhdistettiin, ja siitä tuli vastakohta idälle ja "pimeälle keskiajalle", eikä arabialaisten käännöksiä tai kommentaareja enää muisteltu. Eurooppalaisen identiteetin ytimessä on nimenomaan idealisoitu Kreikka.

Sitten arkeologinen löytö toisensa jälkeen piirsi uudenlaista kuvaa erityisesti Kreikan klassista kautta edeltäneistä ajoista. Kielten tutkimus kehittyi harrastuksesta tieteeksi, muinaisten kirjoitusjärjestelmien mysteerit ratkaistiin ja Lähi-idän yhteinen perintö alkoi taas hahmottua. Kuitenkin Lähi-idän asemaa Euroopan kulttuuriperinnössä on säädellyt ideologia, johon historiantutkimus on paneutunut vasta aivan viime vuosina.

Mare nostrum koostuu lyhyehköistä luvuista, joissa pureskellaan ensin kulttuurivaihto aikakausittain ja sitten keskiajan kohdalla aiheittain. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa, joka ei kompastele tai tahmaudu, vaan jo aiheen laajuudenkin vuoksi etenee joutuisasti. Mielenkiintoinen esitys polveilee kielten ja kirjoitusjärjestelmien, taiteen, tieteen, uskonnon ja filosofian maastossa tarjoten nopean yleissilmäyksen ja lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Kirjassa on lueteltu lähteitä, mutta akateemisen teoksen lähdeviittausten tarkkuutta tai kattavuutta ei kirja edes tavoittele, joten teos lienee tarkoitettu historiasta kiinnostuneille maallikoille.

Kirjan takakansi mainostaa tätä kulttuurien vuorovaikutusta valottavaa teosta kansainvälisesti ainutlaatuiseksi. Ilmeisesti länsimailla on vielä työtä kulttuuriperintönsä alkuperän ja vaikutteiden tunnistamisessa.

The World of Late Antiquity: AD 150–750

Peter Brown, The World of Late Antiquity: AD 150-750. Thames & Hudson, London, UK, 2006 (1. painos 1971).

Irlantilaissyntyinen professori Peter Brown on myöhäisantiikin tutkimuksen raskassarjalainen, ja The World of Late Antiquity on yksi hänen keskeisimpiä teoksiaan. Kirjassaan hän tulkitsee uudelleen Rooman valtakunnan romahduksen: raivoavien barbaarien, sortuvien temppeleiden ja pohjattoman kadotuksen sijaan hän korostaa valtavaa sosiaalista, kulttuurista ja uskonnollista murrosta, joka tapahtuu samaan aikaan. Roomalaisen "kultaisen aikakauden" päättyminen ei Brownin mukaan ollut lainkaan niin vakavaa kuin minä länsimaiset antiikin palvojat ovat sitä pitäneet Gibbonsista lähtien.

The World of Late Antiquity koostuu kahdesta osasta: edellinen tarkastelee myöhäisantiikin yhteiskunnallista murrosta, ja jälkimmäinen eri suuntiin kehittyviä Rooman valtakunnan perillisiä. Alkuun Brown kuvailee vuoden 200 AD ikään kuin muutosten taustaksi. Rooman valtakunta on nauttinut Välimerestä sisävesialueena. Kuitenkin valtakunnan levittäytyessä sotaisten kansojen etupiireihin pitkälle sisämaihin, kuljetus- ja sitä myötä valtakunnan hallinnointikustannukset kasvavat. Ruoka on valtakunnan keskeisin hyödyke: sitä laivataan suuriin kaupunkeihin tonnikaupalla joka päivä. Yläluokka on valtakunnan alueella kulttuurisesti yhtenäinen ja erillinen talonpojista.

Vähin erin kulttuurinen painopiste alkaa siirtyä itään Vähän-Aasian kreikkalaisiin kaupunkeihin. Kreikkalainen kieli ja kulttuuri nauttivat arvostusta. Sitten rajoilla paine kasvaa, ja vuosien 240-270 välillä kaikki rintamat murtuvat. Senaattorisuvut saavat väistyä armeijoiden komennosta, ja upseeristo ammattimaistuu. Ratsuväkeä aletaan käyttää yhä enemmän. Syntyy uusi yläluokka, joka haluaa paikata vaatimatonta taustaansa Antiikin ihannoinnilla mutta joka on kuitenkin paikallinen. Myöhäisantiikin monet nimekkäät henkilöt tulevat periferian pieniltä paikkakunnilta.

Brown korostaa, että 300-luvun muutokset eivät tapahtuneet käsien vääntelyn ja katastrofin tunnelmissa. Yhteiskunta oli edelleen rikas ja muutoskykyinen, mutta se, mitä oli pidettävä roomalaisuutena, muuttui. Verouudistus johti kasvaviin tuloeroihin: rikkaat saattoivat väistää verotusta, ja talonpoikien kuorma kasvoi. Keisarit saattoivat toki silloin tällöin antaa anteeksi veroja tai velkoja, mutta keisarilliseen oikeuteen vedottiin yhä harvemmin. Uusi yläluokka istui oikeusistunnossa tuomarin vieressä ja nautti paikallista vaikutusvaltaa ja arvostusta. Antiikin "standardoitujen" mosaiikkien, veistosten ja maljakoiden massatuotanto ja käsityö alkoi saada paikallista leimaa.

Valtakunnan länsiosat, kuten Gallia, pysyivät köyhinä ja kehittymättöminä verrattuna itäisiin osiin. Siinä missä itäosien kauppa ylläpiti tasapainoista yhteiskuntaa, länsiosien talous ei pystynyt sopeutumaan uuteen verotuskäytäntöön, ja niin maat päätyivät muutaman mahtisuvun käsiin. Kun 400-luvulla länsiosissa talonpojat kapinoivat, heidän syyrialaiset kollegansa rakensivat kivitaloja.

Samanaikainen uskonnollinen muutos löi sekin leimansa aikakauteen. Ennen kolmatta vuosisataa Välimeren ympäristö oli monen uskonnon tilkkutäkki. Aikakauden oppineet pakanat uskoivat ylijumalaan, josta ei voinut oikein tietää mitään, ja jumaliin, joita palvottiin temppeleissä ja joiden tehtäväksi oli langennut ihmisten kanssa pelaaminen. Kristityt olivat tässä erilaisia. He eivät uhranneet edes muodon vuoksi perinteisille jumalille, minkä vuoksi heidän uskollisuuttaan keisaria yms. kohtaan epäiltiin. Kristinusko toi muassaan uuden ilmapiirin. Kasteessa ihminen todella syntyi uudelleen, kun hän pääsi todellisen jumalan, jonkin itseään suuremman, yhteyteen. Pyhä ei ollut enää perinteiden, riittien, patsaiden tai oraakkelien luomaa tunnelmaa, vaan todellisten ihmisten välittämää oppia. Paha oli puolestaan paholaisten johtamien demonien työtä, jota vastaan voitiin taistella manauksin (myöhemmin "vähäisemmät" pakanalliset jumalat tulkittiin niin ikään demoneiksi, ks. Kieckhefer).

Brown huomauttaa, että 200-luvulla tapahtunut nopea kristinuskon leviäminen oli yllättävää. Vainot sekä yksityisiä henkilöitä että kirkkoa kohtaan eivät taltuttaneet sitä. Muut orientin kultit ja uskonnot olivat pääosin sisäänpäin kääntyneitä, eivätkä ne haastaneet vallitsevia oloja; ne vain tarjosivat toivoa kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinusko oli sen sijaan elämäntapa ja tasa-arvoinen, avoin yhteisö tässä maailmassa. Kun kauppa hiipui Välimerellä 200-luvun lopulla, itämaiset kultit kuihtuivat lännen kaupungeista, mutta kristinusko piispoineen ja yhteisöineen jäi. Inflaation aikana kristityt investoivat ihmisiin, raakuuksien aikana kristityt menivät pelotta leijonien kitoihin, hätätilanteiden aikana kristityt papit näyttivät olevan ainoita, joilla oli tilanne edes jotenkin hallussa. Kristittyjen asema vakiintui, kun Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja kun hänen poikansa aikana kristityt piispat liittyivät osaksi valtakunnan hallintoeliittiä ja kun Julianus, Konstantinuksen veljenpoika, hellenismin kannattaja ja kristittyjen vastustaja, kuoli nuorena. Asema vakiintui entisestään, kun askeettiset erakot alkoivat muodostaa yhteisöjä, joista kasvoi luostareita. Paikallisen luostarin munkkien kautta uskonto jäsentyi ja levisi entisestään. Idässä palvottiin eläviä ja lännessä kuolleita pyhimyksiä. Yhtä kaikki, kirkon vauraus kasvoi, mitä todistavat 400- ja 500-lukujen kirkkotaide.

Kirjan toinen osa käsittelee Rooman valtakunnan perintöä ja sen kolmea erilaista kehityslinjaa. Marcus Aureliuksen ajoista 300-luvun puoleen väliin mennessä Rooman kulttuurinen painopiste oli siirtynyt Välimeren itärannikolle. Lännen keisarit jäivät germaanien jalkoihin 400-luvulla, mikä on laskettavissa taloudellisen ja sosiaalisen heikkouden piikkiin. Oli eripuraa: kristityt ja pakanat eivät löytäneet yhteistä säveltä, eivätkä senaattorit ja barbaarit mahtuneet samaan pöytään. Brown alleviivaa, että "barbaarien hyökkäykset" eivät olleet ensisijaisesti valloitus- tai ryöstöretkiä, vaan yksinkertaisesti kehittymättömästä pohjoisesta muutettiin sankoin joukoin etelän kehittyneille alueille. Germaanit olivat eripuraisia ja hajanaisia heimoja, joiden soturieliitti kuitenkin samastui roomalaiseen aristokratiaan. Germaanit eivät voineet kuitenkaan sulautua paikalliseen väestöön, koska he olivat pakanoita (arianistikristittyjä) ja "barbaareita". Niin syntyivät uudet kuningaskunnat. Frankit tulivat Reinin yli pienissä ryhmissä ja pysyivät kaukana Välimeren äänekkäistä kansoista jääden Pohjois-Galliaan. Etelän senaattoreille ja piispoille kaukaiset ja vähäväkiset barbaarit eivät olleet uhka, ja niin frankit kääntyivät katolilaisuuteen.

Roomalainen yhteiskunta ei romahtanut barbaarien invaasioon, mutta valtakunnan vaikutuspiiri pieneni ja paikallistui merkittävästi. Ajan oloon barbaaripäälliköt tunnustettiin poliittisina toimijoina, joilla oli asekuntoisia miehi. Piispat (merkittäviä maanomistajia) kitkivät kelttiläisen perinteen korvaten sen kristillisellä. Klassisesta koulutuksesta oli kapean eliitin osin hengetön tunnusmerkki.

Idässä Rooman valtakunta jatkoi elämäänsä aina vuoteen 1453. Rooman romahdus koski siten vain länsiosia. Ojennettuaan pitkään pienempiä valtioita, Attilan paimentolaisvaltakunta osoitti itäroomalaisille, että Rooma oli imperiumi muiden joukossa ja että maailmaa piti aktiivisesti seurata. Seurasi diplomatian nousu: keisarit pitivät sitä asevoimien veroisena välineenä, jota piti rahoittaa vastaavasti.

Konstantinopolista tuli uusi pääkaupunki, mutta rakennetun loiston lisäksi se tarvitsi vertaisensa doktriinin. Chalcedonin ekumeeninen neuvosto vuonna 451 jäsensi teologisia kiistoja. Neuvosto päätyi kiistimään monofysitistisen (monos, yksi; physis, luonto) opin, jonka mukaan Jeesuksella vain yksi luonto, joka oli jumalallinen ihminen, ja esitti, että Jeesuksella oli yhdessä persoonassa kaksi luontoa: inhimillinen ja jumalainen, joista jumalainen oli pyhä henki. Lisäksi neuvosto siirsi kirkon keskuksen Aleksandriasta Konstantinopoliin.Vaikka neuvoston päätöksiä on pidetty valtakunnan yhtenäisyyden kannalta murskaavina, virkamiehistö oli tuottanut yhdenmukaisen valtakunnan, missä verot maksettiin, sekkejä kirjoitettiin ja ihmiset saattoivat liikkua. Huoli, jota 400-luvun lopun ja 500-luvun keisarit kokivat kirkon sisäisistä opillisista kiistoista, koski Brownin mukaan kirkon eripuraisten piirien saattamista sen yhdenmukaisuuden piiriin, joka koski kaikkia muita alueita. Keisarista tuli jopa kirkkorauhan vakuus.

Justinianuksen aikana Itä-Rooma kokee kovia. Persia rikkoo aselevon, slaavit ryöstelevät ja rutto tappaa ainakin neljänneksen populaatiosta. Eloonjäämiskamppailussa Justinianus tekee rajuja leikkauksia "saavutettuihin etuihin". Virkamiehistö ja upseeristo ammattimaistuu ja keskittyy entisestään, ja paikallinen päätöksenteko rapistuu. Ihmiset identifioituivat kirkon tai suurmaanomistajien kautta, mistä seurasi rauhattomuutta. Hevosvaljakkokilpailuiden tallit, Vihreät ja Siniset, saivat poliittisen ja uskonnollisen sävyn. Niin kauan kuin verot maksettiin, valtakunta selvisi ongelmista. Linnoituksiin riitti rahaa, mutta kansalaisyhteiskunta ei tuottanut tarpeeksi sotilaita.

Justinianuksen aikalainen idässä, Khusro I Anoshirwan, nosti Persian uuteen loistoon. Valtakunta oli vuosisatojen saatossa joutunut Turkistanin tasankojen paimentolaiskansojen piinaamaksi; barbarian ja sivistyksen ero oli yhtä terävä kuin Roomassa. Mesopotamia oli valtakunnan taloudellinen keskus. Sen kautta kulki tavaroita ja ideoita idän ja lännen välillä. Bysantin tapaan siellä teki nousuaan uusi eliitti, dekkan, joka oli merkittävä maanomistaja, sotilas ja hovimies.

Khusro I käytti armeijaansa kiristääkseen Bysantilta rahaa, ja parasiitin tavoin Persia kasvoi "sairaasta miehestä" haastajaksi. Khusro I on jäänyt historiaan erityisen oikeuden mukaisena kuninkaana. Khusro I sanoikin:

Kuningaskunta on riippuvainen armeijasta, armeija rahasta ja raha on peräisin maan verotuksesta; maan verotus on riippuvainen maanviljelystä. Maanviljely on riippuvaista oikeudesta, oikeus virkamiehistön rehellisyydestä ja luotettavuudesta. Rehellisyys ja luotettavuus ovat riippuvaisia hallitsijan herkeämättömästä valppaudesta. (s. 166)

Molemmat valtakunnat joutuivat uuden, aavikolta nousevan valtakunnan jalkoihin. 

Antiikin ja erityisesti myöhäisantiikin keskeinen piirre oli ollut yläluokan ja valtaväestön kulttuurien selkeä ero. Sitten 500-luvun lopulla kadunmies ja piispa olivat saman kulttuurin jäseniä. Lännessä maallinen eliitti surkastui, ja piispat ottivat vallan. Kulttuuri etääntyy antiikista, ja kirjasta itsestään tulee pyhä koristeineen kaikkineen. Lisäksi kirjoja tuottivat kiivaimmin sellaiset oppineet, joilla ei ollut siteitä Välimerelle (irlantilaiset ja northumbrialaiset).  Kaarle Suuren hovissa kulttuuria jatkoivat germaanit ja keltit, joilla ei heilläkään ollut kosketusta antiikkiin.

Bysantissa klassinen kulttuuri säilyy, mutta se muuntui vuosikymmenten ja -satojen mittaan. Konstantinopoliin koottiin klassisia tekstejä, jotka olisivat muuten säilyneet meille papyruskatkelmina. Justinianuksen valtakaudesta aristokratian kulttuuri ei kuitenkaan enää toipunut. Paikallinen hallintokulttuuri kuoli, ja pian perässä meni paikallinen eliitti. Kun kirjallinen kulttuuri vetäytyi kuoreensa, 500-luvun lopun uusi kulttuuri oli 'keskiaikainen', sillä sen musiikki, saarnat, mosaiikit ja ikonimaalaus olivat kaikkien säätyjen nautittavissa. Sen ajan mattimeikäläinen saattoi tuntea olevansa jäsen kristityssä valtakunnassa. Uskonto oli määräävä tekijä.

Arabien saapuminen pelikentälle katkaisi Lähi-Idässä viimeiset langat Rooman valtakuntaan. Arabien imperiumissa kukaan ei ollut kansalainen klassisessa mielessä. Beduiiniheimojen valloitusretket synnyttivät valtatyhjiön Lähi-Itään. Islam piti kaikkia käännynnäisiään samanarvoisina, eivätkä arabit pystyneet pitämään valtaa kovin pitkään. Valloitusaallon laannuttua heidät syrjäytettiin islamin huipulta. Bagdad nousi uudeksi keskukseksi. Ylpeä perinteikäs oligarkia joutui astumaan sivuun, ja beduiinikulttuuri korvaantui persialaisella hallintokulttuurilla 700-luvulla. Vaikka arabialaisella kulttuurilla ei ollut suoraan kosketusta antiikin kreikkaan, Bagdadissa luettiin ja kommentoitiin kreikkalaista antiikin filosofiaa. Brown väittää, että Bysantin kreikkalainen tuli tai Kaarle Vasara eivät pysäyttäneet islamin leviämistä Eurooppaan vaan nimenomaan Bagdad. Abbasidien kalifaatti vaihtoi sapelin diplomatiaan.

The World of Late Antiquity sisältää runsaasti kuvia rakennuksista, maalauksista, mosaiikeista, kohokuvista ja esineistä, jotka pyrkivät alleviivaamaan aikakauden kulttuurista monimuotoisuutta, muutosta ja loistoa. Brown kirjoittaa hyvin. Teksti on huolellista ja sujuvaa mutta tiivistä. Lukukokemuksena kirja on herkullinen.

The Romans: From Village to Empire

Mary T. Boatwright, Daniel J. Gargola, Richard J. A. Talbert, The Romans: From Village to Empire. A History of Ancient Rome from Earliest Times to Constantine. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2004.

Antiikin Rooman historiaa kirjoitetaan yhä uudestaan. Yhtäältä uudet arkeologiset löydöt tarjoavat uutta tietoa, ja toisaalta tapa lukea antiikin aikalaistekstejä muuttuu. Yksi näistä uudemmista historioista on The Romans: From Village to Empire, joka on nimensä mukaisesti kasvukertomus kylästä Tiberjoen varrella koko Välimeren kattavaksi imperiumiksi. Kirjoittajat ovat yhdysvaltalaisia historian professoreita, jotka ovat kukin ennen tätä teosta kirjoittaneet Rooman eri instituutioista tai aikakausista.

Rooman tarina alkaa rautakautisesta Italiasta. Apenniinien ja Tyrrhenanmeren väliselle kaistaleelle nousee pieniä kyliä, jotka alkavat työstää metalleja. Tiberjokea ympäröivän tasangon kylät yhdistävät voimansa pohjoisen Etrurian etruskien laajenemista vastaan. Sitten tulevat foinikialaiset ja kreikkalaiset käyden kauppaa ja perustaen siirtokuntia, ja siinä sivussa välittyy kulttuuria ja kirjoitustaitoa. Noin 800-luvulta eaa. eteenpäin alkaa muodostua kaupunkivaltioita. Kaupunkien myötä kehittyy myös (ammatillinen) erikoistuminen, ja jotkut erikoistuvat vallankäyttöön. Katovuodet tuottavat velkasuhteita, pääoma kasautuu ja syntyy eliitti.

Roomaa hallitsi roomalaisten oman historian mukaan seitsemän kuningasta alkaen Romuluksesta. Viimeinen kuningas ajettiin maanpakoon 500-luvun alussa eaa. Virkamiehet (magistratus -- vanha englanti-suomi -sanakirja antaa sanalle magistrate käännöksen rauhantuomari), jotka valittiin eliitin piiristä yhdeksi vuodeksi kerrallaan, ottavat kuninkaiden paikan. Virkakokeiluja tehdään pitkään, ja vuosisadan puolentoista aikana vakiintuu kahden konsulin vuosittainen pesti. Ylimyssukujen neuvoa-antava kokous, senaatti, vakiintui pysyväksi neuvostoksi.

Italiassa 300-luvulla eaa. käydään valloitussotia, joista käänteiden jälkeen Rooma selviytyy voittajana. Sitten syntyy eturistiriita Karthagon kanssa Sisialiassa, jolloin seuraa ensimmäinen ja toinen puunilaissota 200-luvulla. Sotien myötä Rooman valtapiiri laajenee ensin läntisellä sitten itäisellä Välimerellä. Valloitukset paitsi tuovat rikkauksia, myös sotajoukkojen varustaminen osoittautuu erittäin kannattavaksi toiminnaksi. Eliitin arvovalta perustuu sotaan, ja korkeimmat virat edellyttävät sotakokemusta. Laajenemisesta seuraava hyvä jakautuu epätasaisesti, ja tasavallan selkärankana toiminut vapaa talonpoika joutuu kilpailemaan suurtilallisten orjatyövoimaa vastaan. Pellot myydään, ja talonpoika muuttaa kaupunkiin poliittisesti epävakaaksi köyhäilistöksi. Seuraa sarja sisällissotia ja diktatuureja. Alkuun vapaista ja riittävän vauraista talonpojista kootut legioonat nostetaan nyt köyhistä palkkaa vastaan pysyviksi armeijoiksi.  Kansalaisuus- ja maanomistuskysymykset synnyttää eripuraa Italian niemimaalla. Orjat nousevat kapinaan. Merirosvot piinaavat Välimerta.

Seurauksena valtaa keskitetään. Ylimyssukujen vesat pyrkivät keskeisiin virkohin silmittömällä lahjonnalla, josta seuraavaa velkaa he maksavat sitten saamansa viran kautta. Virassa olevaa virkamiestä ei voi syyttää, mutta virkakauden päätyttyä viranomainen palaa Roomaan yksityishenkilönä, jolloin heitä vastaan on mahdollisuus nostaa syyte. Konsulikautensa aikana Caesar maksaa tukijoilleen avokätisesti velkansa ja pakenee poliittista kähmintää Galliaan prokonsuliksi -- kaikkiaan kymmeneksi vuodeksi. Siellä hän käynnistää sodan, jonka seuraksena Gallia liitetään osaksi Rooman valtakuntaa. Caesar ei halunnut päätyä vihamiestensä raadeltavaksi senaattiin syytettynä korruptiosta, joten hän marssi legioonineen Roomaan. Parin vuoden sisällissodan jälkeen hänestä tuli diktaattori, ja tasavaltalaisaika päättyi.

Caesarin murhan jälkeen 44 eaa. seuraa poliittista epävakautta ja sisällissota, kunnes Caesarin ottopoika Octavianus (myöh. Augustus) onnistuu selättämään vastustajansa. Hänen valtakautensa on pitkä ja sisäisesti rauhallinen. Huolimatta epätasaisista keisareista ja ulkoisista uhista valtakunta pysyy koossa ja kukoistaa, erityisesti ensimmäisen vuosisadan lopulta toisen vuosisadan lopulle. Jatkuvan sodankäynnin ja rajakahinoinnin seurauksena poliittinen valta siirtyy yhä enemmän legioonien komentajille, ja Severus Alexanderin murhasta 235 käynnistyy ns. sotilaskeisarien aika, jonka levottomuudet päättyvät vasta Diocletianuksen valtaan 284. Tuona aikana senaatti ehtii nimetä ainakin 18 keisaria, mutta samanaikaisesti moni muu huudatti itsensä keisariksi joukkojensa edessä. Diocletianus käynnistää tetrarkiakokeilun, joka kestää vain hänen vallassaoloaikansa. Tetrarkian jälkeen valtaan nousee Konstantinus Suuri, jonka valtakauteen kirja päättyy.

The Romans on maallikolle herkullinen johdanto Rooman valtakunnan historiaan. Kertomus kulkee kronologisessa järjestyksessä, jonka lomaan tuodaan sosiaaliset instituutiot sitä mukaa, kun ne ovat relevantteja ja niistä on tietoa. Kirjassa on runsaasti hyviä, joskin nimistöltään hieman niukkoja karttoja. Jokaisen luvun alussa kirjoittajat käyvät läpi, mihin lähteisiin tapahtumat nojaavat. Monin paikoin kirjassa on katkelmia aikalaisteksteistä, kuten Ciceron puheista, keisarien säädöksistä jne.

Bagdadin ihme

Johannes Salminen, Bagdadin ihme. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Undret i Bagdad (1997) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Juva, 1997.

Johannes Salminen on Helsingissä asuva ahvenanmaalainen esseistikko, kulttuurikriitikko ja kustannusjohtaja. Hän on sanomalehdissä julkaistuissa kirjoituksissaan liikkunut Välimerellä, Mustallamerellä, Venäjällä ja Bysantissa antiikin ja uuden ajan välillä, ja Bagdadin ihme on kokoelma näitä kirjoituksia. Kirjoitukset eivät käsittele helppoja aiheita, vaan rasismia, seksuaalisuutta, orjuutta, islamia ja juutalaisia. Ajallinen etäisyys tekee aiheista tietenkin paitsi mielenkiintoisia, myös kenties vähemmän latautuneita. Toisaalta esseet tuovat esiin sen tuhansien vuosien kulttuurivaihdon, joka ei ole suinkaan pysähtynyt. Pakolaisvirta Pohjois-Afrikasta Eurooppaan on ajava eurooppalaiset jossain vaiheessa miettimään omaa identiteettiään -- eikä välttämättä sivistyksen ja harkinnan hengessä.

Roomalaiset olivat ennakkoluuloisia, mutta eivät jakaneet kansalaisiaan eri kasteihin ihonvärin perusteella, mikä antaa toivoa kulttuurista, joka katsoo värien ohi. Toisaalta sekä Antiikin Kreikan että Antiikin Rooman talous nojasi orjatyövoimalle, ja, vaikka orjien kohtelu on paikoin ja ajoittain ollut inhimillistä, suuri osa epävapauteen vaipuneista on suurtilojen polttomerkittyjä ihmiskoneita. Ihmisryöstöt, sodat, poliittinen epäsuosio ja köyhyyden pakottama vapaaehtoinen alistuminen täydensivät orjien rivistöjä koko Välimeren alueella, eivätkä aikansa oppineet pitäneet orjuutta epäkohtana. Ne, jotka liittävät antiikkiin kaiken ajateltavissa olevan ylevyyden, ovat pitäneet orjuuden tuottamaa kärsimystä käypänä hintana Sofokleesta ja Feidiaasta, kulttuurisen erikoistumisen hedelmistä.

Toinen, keskeisempi juopa on aina ja kaikissa kulttuureissa kulkenut sukupuolten välillä. Jos Antiikki ei tässäkään mielessä näyttäydy tasaveroisuuden tyyssijana, varhaiskristittyjen ja itämaisten askeettien käyntiin polkaisema asennemuutos ei ainakaan parantanut tilannetta. Kun Afrodite syöstiin mereen ja ihailun ja palvonnan kohteeksi nostettiin Neitsyt Maria, muuttuu seksi synniksi ja tieksi kadotukseen. Paradoksaalisesti Maria on äitiyden ja hedelmällisyyden symboli. Yhtä kaikki, naisten seksuaalisuuden valvonta päätyy suvun tai klaanin päämiesten käsistä askeesia ja selibaattia ihailevien kirkon setien käsiin. Niin se käy.

Islamilainen maailma, joka näyttäytyy Lännessä nykyään vain äänekkäinä väkijoukkoina, oli avoin ja sivistynyt siihen aikaan, kun Euroopassa huudeltiin "Deus le volt!" Keskiajalla abbasidien Bagdad ja normannien Palermo olivat monikulttuurisia ja suvaitsevia keskuksia. Islamin leviämistä Välimerellä ei haitannut kristittyjen harjoittama yksinuottinen puhdasoppisuus. Ottomaanien kuljettaessa palloa imperiumi sitten kompastuu ja pysähtyy.

Salminen kirjoittaa hyvin - toki olisi paikallaan lukea teos alkukielellään - ja tekstistä paistaa lukeneisuus; varma kirjaresepti historiaan ja filosofiaan taipuvaiselle maallikkolukijalle.