Siirry pääsisältöön

Tekstit

Vieterilintukronikka

Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [ nipvet ] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021). Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tek
Lähetä kommentti
Lue lisää
Uusimmat tekstit

I, Robot

Isaac Asimovin romaani I, Robot (1950) ilmestyi samana vuonna kuin Ray Bradburyn novellikokoelma The Martian Chronicles (1950) [ nipvet ]. Asimovin romaani on Bradburyn teoksen tavoin pikemminkin temaattinen novellikokoelma (engl, fix-up novel ) kuin perinteinen romaani. Lehdissä julkaistujen novellien yhteenpunominen kehyskertomuksen avulla oli Rob Lathamin mukaan tyypillistä varhaiskauden tieteisromaaneille. Sävyissään Asimovin ja Bradburyn teokset ovat miltei vastakkaisia: kun Bradbury kahlaa kulttuuripessimismissä ja asettaa teknologian taustalle, Asimov on optimistinen juuri teknologian vuoksi. Asimoville teknologia on työkalu tai vipuvarsi, jonka avulla ihminen saa tukevamman otteen kohtalostaan ja ympäristöstään. Teknologiasta seuraavat ongelmat ovat yksittäisiä valmistusvirheitä tai odottamattomia ristiriitoja, jotka korjautuvat vähitellen. Asimovin romaanin tarinat punoo yhteen kuuluisan robopsykologin tämän uran loppupuolelle sijoittuva haastattelu. Romaanin luvut tai
7 kommenttia
Lue lisää

Medieval Architecture

Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia.  Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia. Euro
2 kommenttia
Lue lisää

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse
4 kommenttia
Lue lisää

Chaos: Making a New Science

Vaihto-oppilaana huomasin, että Kanadassa koulufysiikan opetus nojasi koejärjestelyihin huomattavasti enemmän kuin suomalaisessa lukiossa. Esimerkiksi painovoimaa mallinnettiin mittaamalla leikkiauton liikettä kaltevaa luiskaa pitkin. Tutkimme luiskan kaltevuuden vaikutusta auton nopeuteen, kirjasimme tulokset ja sovelsimme kaavoja, jotka pysyivät melko yksinkertaisina verrattuna lukion pitkään fysiikkaan. Kuten tavallista, fysiikan luokkaa kiersi rivi työtasoja vesipisteineen. Jossain vaiheessa ryhmämme hämmästellessä prisman pirstomaa lasersädettä aloin leikkiä vesihanalla. Avasin hanaa juuri sen verran, että vesi valui jatkuvana ohuena norona. Jos kiersin hanaa hieman kiinni, noroon ilmestyi kohta, jossa se alkoi väristä ja valua tippoina. Pienin säädöin tätä värinää saattoi siirrellä ylösalas lavuaarin pohjalta hanan suulle. Meidän kohdallemme saapuessaan luokkaa kiertävä opettaja kumartui vesihanan äärelle ja totesi, että fysiikka virtaustekniikoineen pystyy mallintamaan jat
Lähetä kommentti
Lue lisää

The Long Tomorrow

Muiden tavoin olen toisinaan sortunut esittämään tulevaisuutta koskevia ”ennustuksia”. Pari niistä on osunut oikeaan suuntaan, mutta valtaosa on kauniisti sanoen ”vielä toteutumassa”. Vaikka jotkin niistä jossain vaiheessa toteutuisivatkin— todellisuus on usein tarua kärsivällisempää— on rehellisyyden nimissä tunnustettava, etteivät ne toteudu siinä ajassa, niistä syistä, niissä olosuhteissa tai sillä tavoin kuin ajattelin. Miksi sitten vaivaan ystäviäni puutteellisine tietoineni? Eikö kannattaisi pysyä hiljaa? Kenties kannattaisi — ja vaikeneminen onkin taito, jota opettelen kuumeisesti. Jos kuitenkin oppiminen nähdään syvenevänä ketjuna toisiinsa nojaavia verbejä (muistaa, ymmärtää, soveltaa, analysoi, arvioi, luo uutta), toteutumattomat (so. väärät) ennustukset eivät ole esittäjälleen välttämättä täysin hyödyttömiä. Usein niiden esittäjä on joutunut ainakin hieman perehtymään aiheeseen, ja väärässä olemisen kautta on mahdollista tunnistaa soveltamisessa tapahtuneita virheitä. F
2 kommenttia
Lue lisää

Nuorallatanssija

Yksi kesällä päättyneen novellihaasteen luetuimpia novellikokoelmia oli Zinaida Lindénin Nuorallatanssija (2009). Lukijoiden määrässä kokoelma oli toisena, mutta paksummat kokoelmat kiilasivat luettujen novellien määrässä sen ohi. Sinänsä novellistien järjestyksellä on tuskin edes viihdearvoa, ja sitäkin vain sen vuoksi, että järjestys riippuu kovasti siitä, mitä luetuimmuudella tarkoitetaan, lukijoita vai luettuja novelleja. Kirjoja ei sovi arvostella niiden kansien perusteella, mutta näin jälkikäteen Nuorallatanssijan kannesta pystyn etsimään omat ajatukseni. Novellit käsittelevät tasapainoilua jonkinlaisen vierauden yläpuolella. Päähenkilön, usein naisen, identiteetti on epävarma. Taiteillessaan ympäristön odotusten, sulautumisen ja toiveiden tai neuvostokasvatuksen ja mutkattoman suomalaisen naismallin välillä hän joutuu jatkuvasti valintatilanteisiin, joissa jalan asento tai kielen valinta muuttavat tai horjuttavat identiteettiä. Hän näytti olevan vähintään viidenkymmenen.
Lähetä kommentti
Lue lisää