sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Novellihaaste 2: tulokset

Päivitys 3.7.2018: Pelkoni toteutui ja yhden osanottajan tulokset jäivät huomiotta. Laskelmiin on nyt lisätty Kirjasähkökäyrän tulokset. Pahoittelut.
Novellihaaste 2 päättyi juhannuksena, ja olen nyt koonnut viikon aikana ilmoitetut tulokset. Haasteessa 21 osallistujaa luki kaikkiaan 2352 novellia 306 eri kirjoittajalta, mikä ylitti odotukseni. Luulin nimittäin Ompun lukuhaasteen tyhjentäneen novellipajatson. Niinpä olen kaikin puolin iloinen lopputuloksesta. Kiitokset osallistujille!

Haasteessa oli tarkoitus lukea tietysti novelleja mutta myös selvittää, kuka on tällä kertaa luetuin novellisti. Luetuin tarkoitti novellistilta luettujen novellien kokonaismäärää, vaikka tätä en haasteeseen kirjannutkaan. Tuloksia kootessani aloin kuitenkin miettiä, olisiko eri lukijoiden määrä sittenkin parempi mittari. Jos kokoelma on suuri, kuten O. E. Lönnbergin sadan lyhytnovellin kokoelma, yksi lukija voisi nostaa novellistin haasteen luetuimmaksi. Onko se ongelma? Mitä tarkoittaa luetuin?

Epäröinti kuitenkin ratkesi oikeastaan itsestään, koska Lucia Berlin oli luetuin novellisti sekä luettujen novellien että haasteeseen osallistuneiden lukijoiden lukumäärässä. Berlinin kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), jonka melkein kaikki sen lukeneet olivat lukeneet sen kokonaan, oli kaikkiaan 25 novellia, mikä on noin kaksi kertaa tyypillisen kokoelman novellimäärä. Maria Peuran kokoelma Tunkeilijat (2017) käsitti jopa 34 novellia, mutta sen oli lukenut vain kaksi osallistujaa.

Alkuviikon alustavien tulosten perusteella arvelin Zinaida Lindéniä luetuimmaksi kirjoittajaksi, mutta olin väärässä. Vaikka Lindénin kokoelmilla oli toiseksi eniten lukijoita, hänen kokoelmansa ovat kuitenkin pienempiä kuin muiden, joten kuuden lukijan saldo nosti sen vasta sijalle seitsemän. (Päivityksen seurauksena tulokset kärjen osalta muuttuivat: Jukka Viikilä kiilasi toiseksi ja Sinikka Nopola viidenneksi, Olavi Koistinen ja Anna-Leena Härkönen nousivat Raymond Carverin ja Alice Munron ohitse)

#Kirjoittajanovellilkmlukijalkm
1Lucia Berlin22610
2Jukka Viikilä1331
3O.E. Lönnberg1001
4Pirjo Puukko905
5Sinikka Nopola711
6Maria Peura682
7Maija Sirkjärvi555
8Tom Hanks513
9Zinaida Lindén486
10Tove Jansson464
11Anna-Leena Härkönen431
12Olavi Koistinen404
13Raymond Carver363
14Alice Munro354

Haasteessa oli myös mahdollista ”peukuttaa” novellia. Käytännössä tämä tarkoitti lyhyen suosituksen kytkemistä johonkin seitsemästä hatusta vedettyyn piirteeseen. Kaikkiaan haasteeseen osallistujat kirjoittivat 117 peukutusta, joista sävy (24) ja hahmo (22) olivat suosituimpia. Vaikein, tai ainakin vähiten suosittu peukuttamisen piirre oli juoni (8).

Peukutuspisteiden laskenta oli aiheuttaa järkytyksen: hetken pelkäsin voittavani itse asettamani haasteen! Onneksi Hyönteisdokumentin hdcanis ylsi samaan peukutusmäärään (15) kuin minä, mutta toisin kuin minä hdcanis peukutti kutakin piirrettä ainakin kahdesti. Näin hän on tuplapeukuttaja ja peukutushaasteen ilmiselvä voittaja. Palkintoraati ottaa voittajaan yhteyttä.

Haasteessa peukuttajiksi ylsivät Evaria, Kirjaluotsi, Margit ja Marjatta. Aplodit myös heille! :-)

Mitä sitten peukuttamisesta jäi käteen? Noin joka kahdeskymmenes novelli sai peukun, mutta on mahdotonta sanoa, rohkaisiko se ketään käsittelemään yksittäistä novellia, kuten oli taka-ajatuksena. Peukuttaminen tuskin syvensi myöskään osallistujien luku- tai kirjoituskokemusta tai vahvisti heidän identiteettiään bloggaajina. Kevyt pelillistäminen tai karnevalisointi tuntuu toisinaan tekevän lukuhaasteista houkuttelevampia tai mielenkiintoisempia. Jos hyvin käy, tämä haaste muistetaan juuri peukuttelusta.

Osallistujien koontipostaukset ilmoittautumisjärjestyksessä:

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2 päättyy


Vuosi on kiusallisen lyhyt aika. Minulle novellihaaste tarjosi enemmän toteuttamattomia tavoitteita kuin täyttymystä. Kenties pitkässä lukuhaasteessa on vaikea ylläpitää kiinnostusta tai keskittymistä. Tai kenties pitkään lukuhaasteeseen on helppo sijoittaa entistäkin epärealistisempia odotuksia. Ihanteita ihminen kerää.

Oli miten oli, Novellihaaste 2 päättyy tänään. Tavoitteitahan haasteessa oli kaksi: rohkaiseminen novellien lukemiseen ja rohkaiseminen novelleista kirjoittamiseen. Lukemiseen ei liittynyt ennalta sinänsä mitään epäselvyyksiä: novellit yksinkertaisesti tahtovat jäädä romaanien jalkoihin kirjabloggaajienkin keskuudessa.

Novelleista kirjoittamiseen perinteisen bloggaamisen lisäksi halukkaille tarjolla oli ”peukuttamisen” eli lyhyen suosituksen muoto. Olen jonkin verran seurannut haasteen etenemistä pitkin vuotta ja ilokseni huomannut sekä novellikokoelma-arvioita että peukutuksia. On hauska nähdä, kuka kirjailija päätyy luetuimmaksi ja mitä peukuttamisen luotaamaton syvyys paljastaa.

Haasteeseen osallistujat voivat jättää linkin koostekirjoituksiinsa tuonne kommenttikenttään ensi viikon ajan. Kokoan sitten niiden pohjalta yhteenvedon ensi viikon viikonloppuna.

* * *

En lukenut haasteeseen kuin muutaman kokonaisen kokoelman kannesta kanteen. Robert W. Chambersin Keltainen kuningas (2014) tarjosi sekalaisen kokoelman kauhua ja proosaa, josta ei irronnut suuremmin tekstiä tai peukutusta. Hilary Mantelin kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (2017) oli suoranainen pettymys: novellit vaikuttivat enemmän kirjoitusharjoituksilta kuin viimeistellyiltä kertomuksilta. Toisaalta Flannery O'Connorin aivan erinomainen Everything That Rises Must Converge (1965) jäi kokonaan käsittelemättä: novellit ansaitsisivat huolellisen luennan, mutta en jotenkin jaksanut koota ajatuksia varsinaiseksi tekstiksi. O'Connorin kokoelma on tuolla 1001 kirjan listalla, joten jossain vaiheessa palaan siihen varmasti.

Tavoitteena oli myös seuloa loppuun David Leavittin kokoelma Family Dancing (1983), jonka aloitin jo edellisen novellihaasteen aikana. Näiden pienten ja tavallaan arkisten novellien lumo on alkanut hiipua, kun vaivattoman kerronnan alta paljastuu toistoa. Siksi olen lukenut niitä hitaasti yhden kerrallaan. Olen hidastellut myös Patricia Highsmithin novellien kanssa, koska yritän olla hotkimatta niiden jotenkin pahaenteistä tunnelmaa.

Luin myös H. P. Lovecraftin ja William Gibsonin kokoelmat, mutta jätän ne tämän haasteen ulkopuolelle niiltä osin, kun en niistä kirjoittanut. Haaveena on varovasti kartoittaa molempien koko proosatuotanto. Samaan piiriin kuuluu tietysti myös Edgar Allan Poe, jonka kanssa olen päässyt vasta alkuun. Gibsonin ja Lovecraftin kohdalla kirjoittamisesta kehittyi erityinen nautinto  kirjallisuustutkimuksen ja kevyen peukuttamisen yhdistelmänä.

En mielelläni aseta novelleja paremmuusjärjestykseen, mutta Henry Jamesin ”Two Faces” (1900) ja Mary E. Wilkins Freemanin ”A New England Nun” (1891) tekivät huomattavan vaikutuksen: edellinen lukukokemuksena ja jälkimmäinen analyysin tai kirjoittamisen kohteena. James osoitti selvästi heikkouteni ja puutteeni lukijana, kun aivoni eivät rekisteröineet täyteen ladattujen virkkeiden edestakaisin kimpoilevien odotuksien virittämiä jännitteitä. Freemanin kohdalla novellin monitulkintaisuus oli malliesimerkki siitä, miten paljon lukija kantaa teokseen omia odotuksiaan ja asenteitaan. Koira tarkoittaa penistä, tai sitten ei.

Peukutuksia sain 47 novellista kokoon 15. Näiden joukossa ei ole yhtäkään juonipeukutusta, koska en oikein osannut löytää lukemistani novelleista sellaista, jonka juoni olisi ollut jotenkin ensisijainen. En näin ollen ansaitse peukuttajan arvonimeä. Siitä huolimatta aion jatkaa uraani asiantuntemattomana peukuttajana nyt kahdessa novellihaasteessa kokeilemaani tapaan. Varsinaisten teosten tai kirjailijoiden sijaan kenties juuri lukemisen ja erityisesti kirjoittamisen tapa on ollut se haasteiden tarjoama suurin löytö. Lukuunottamatta maantiepyöräilyä on vaikea keksiä montakaan hauskempaa ajanviettotapaa kuin omissa ja muiden teksteissä piehtarointi.

* * *

- CHAMBERS, Robert W.: Maineiden paikkaaja (1895)
- CHAMBERS, Robert W.: Naamio (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Lohikäärmeen pihalla (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Keltainen merkki (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Demoiselle d'Ys (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Profeetan paratiisi (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Neljän tuulen katu (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Ensimmäisen ammuksen katu (1895). [tapahtumapaikka]
- CHAMBERS, Robert W.: Niittyjen neidon katu (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Rue Barrée (1895).
- FREEMAN, Mary E. Wilkins: A New England Nun (1891). [hahmo]
- GIBSON, William: Fragments of a Hologram Rose (1977).
- GIBSON, William: Johnny Mnemonic (1981). [sävy]
- GIBSON, William: The Gernsback Continuum (1981). [teema]
- HAWTHORNE, Nathaniel: Lumityttö: lapsuuden ihme (1992).
- HIGHSMITH, Patricia: Born Failure (2003). [hahmo]
- HIGHSMITH, Patricia: The Snail-Watcher (1970) [sävy]
- JAMES, Henry: The Two Faces (1900). [näkökulma]
- LAWRENCE, Mark: Pahan siemen (2017). [teema]
- LEAVITT, David: Aliens (1983). [hahmo]
- LEAVITT, David: Danny in Transit (1983). [konflikti]
- LEAVITT, David: Family Dancing (1983).
- LEAVITT, David: The Lost Cottage (1983). [teema]
- LOVECRAFT, H. P.: Herbert West — Reanimator (1922).
- LOVECRAFT, H. P.: The Rats in the Walls (1924). [sävy]
- LOVECRAFT, H. P.: The Whisperer in Darkness (1931). [sävy]
- MANTEL, Hilary: Anteeksi, että häiritsen (2017). [hahmo]
- MANTEL, Hilary: Pilkku (2017).
- MANTEL, Hilary: Rytmihäiriö (2017).
- MANTEL, Hilary: Talviloma (2017).
- MANTEL, Hilary: Harley Street (2017).
- MANTEL, Hilary: Asianosainen (2017).
- MANTEL, Hilary: Mistä tunnen teidät? (2017).
- MANTEL, Hilary: Sydän pettää varoittamatta (2017).
- MANTEL, Hilary: Terminus (2017).
- MANTEL, Hilary: Kielikoulu (2017).
- MANTEL, Hilary: Margaret Thatcherin salamurha: 6.4.1983 (2017).
- O'CONNOR, Flannery: Everything That Rises Must Converge (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Greenleaf (1965).
- O'CONNOR, Flannery: A View of the Woods (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Enduring Chill (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Comforts of Home (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Lame Shall Enter First (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Revelation (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Parker's Back (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Judgement Day (1965).
- POE, Edgar Allan: Metzengerstein (1832). [sävy]

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Kuolema kirkkomaalla


Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta.
— Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä? 
Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki kaivetusta sukuhaudasta paljastuukin päällimmäisenä tuntemattomaksi pahoinpidellyn miehen ruumis.

Dorothy L. Sayersin romaani Kuolema kirkkomaalla (1989) kokoaa syrjäiseen ja säätytietoiseen kylään monia herkullisia murhamysteerin aineksia. Vanha ratkaisematon rikos varjostaa ihmissuhteita ja vuosisatojen ikäiset kirkonkellojen kumisevat pahaenteisiä myyttejä seudulla, jossa jazz-musiikki uusine rytmeineen ei vielä kuulu. Toisaalta Wimsey edustaa asenteineen ja ajoneuvoineen uutta aikaa, mutta hänen mielijohteisiin viittava nimensä ja riippumattoman herrasmiehen elämäntapansa joutuvat kohtaamaan viattoman totuuden tavoittelun seuraukset. Sayersin rakentamassa Fenchurch St. Paulin kylässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa, eikä totuus välttämättä puhdista syyllisyydestä.

Henkilöhahmot ovat yksi romaanin vahvuus. Muotokuvissa on rosoisuutta tavalla, jota en muista löytäneeni Sayersin aikalaisen Agatha Christien murhamysteereistä. Motiivit ovat uskottavia ja maanläheisiä. Avioliitot ja niiden varaan rakennettu rauha horjahtavat haudattujen nimien pulpahtaessa pintaan. Näiden taustalla ympäristö ja keskiaikainen kirkko nimettyine kelloineen luovat kokonaisen maailman.
Yhdeksän räätäliä kuoloa soi
he vie tykö herran mi elämän loi
1614
Romaanin englanninkielinen nimi The Nine Tailors eli ”yhdeksän räätäliä” kumisee mehukasta symboliikkaa. Sanonnan mukaan yhdeksän räätäliä ”tekee” miehen (engl. ”nine tailors make a man”). Viittauksen voi lukea koskevan pukeutumista, mutta sanonta periytyy ajalta, kun monin tavoin vähäisinä pidetyt räätälit olivat vitsien aihe: vasta yhdeksän räätäliä vastaa yhtä miestä. Kirjassa räätäli Paul Taylor on valtava kirkonkello. Vanhan tavan mukaan yhdeksän kellon lyöntiä (engl. toll) merkitsi miespuolista vainajaa. Niinpä kuolinkellot kertoivat eli olivat kertojia. Sekaannus räätälien (engl. tailor) ja kertojien (engl. teller) välillä on yksi romaanin toistuva — pitäisikö sanoa — motiivi.

Vaikka rakenteen ja symbolien puolesta kirja lupaa paljon, se tuntuu lukukokemuksena tarpeettoman raskaalta ja kuivalta taipaleelta. Kuolema kirkkomaalla on Sayersin kahdestoista romaani, mutta sen alku huokuu epävarmuutta, kun kiinnostusta manataan esiin paksuin adjektiivein. Värjättyyn kuvaukseen ehkä turtuu, jos kohta etäännyttävää vaikutusta on myös Sayersin hahmojen tavassa herätä pitämään pitkiä puheita, joiden kautta kulkee myös osa toiminnasta hieman kuten näytelmässä, kun esittämisen keinojen puutteessa tapahtumalle pitää puhua kehys. 
Ei toista taloa mailla halmeilla — ei, on — yksi mökki pari mailia ylempänä rannalla. Huh! Tällainen saa jo ihmisen hukuttautumaan omaan patoaltaaseensa, Ohoo! Mitäs tielle täällä tapahtuu. Ahaa, vai niin; laskuojan yli siltaa pitkin ja tiukka käännös oikealle — ja sitten joenvartta pitkin. Toivoisinpa ettei kaikki olisi niin suorakulmaista tässä maailman kolkassa. Hopsheijaa, yli mennään! Taidamme olla hänelle tämän päivän suurin tapahtuma. Heilutetaan hattujamme hänelle — Hohoi! Hooi! Terve vaan! — alan säteillä kuin aurinko kun matkamme etenee. Kuten Stevenson sanoi, tästä kuljemme vain kerran — toivon hartaasti että hän on oikeassa. No entäs nyt, mitä tämä kaveri haluaa?
Esimerkki on kenties räikeimmästä päästä, mutta sakastissakin käydyt keskustelut särähtävät vain puheen tunnistamien tapahtumien vuoksi. Kerronnan horjahtelu ei jää tähän: romaanin kertoja viittaa myös itseensä arvioidessaan poliiseja koskevien nimitysten kunnioittavuutta. Siihen ei kuitenkaan palata, joten kyseessä lienee vahinko.

Kuolema kirkkomaalla on myös vahvasti englantilainen romaani. Tunnetusti duurivariaatioiden soitto on englantilaista omalaatuisuutta, samoin kostea ja kolea maalaisidylli. Romaani toistaa myös englantilaisten ranskalaisia koskevat ennakkoluulot sekä siviilien mutkattoman suhtautumisen ensimmäiseen maailmansotaan ja sen urheuskäsityksiin. Kirkkoherran vaimon äänessä tuntuu kaikuvan Sayersin omat kirkon koristelua koskevat makuarvostelmat. Kirjoittaja luultavasti tunsi oman yleisönsä.

Horjahduksista huolimatta kirjasta paljastuu kunnianhimoa, jota lukemissani murhamysteerien kultakauden teoksissa harvoin osuu kohdalle (otan ehdotuksia vastaan). Sayersin äärelle palaan varmasti uudestaan.

Dorothy L. Sayers, Kuolema kirkkomaalla. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Nine Tailors (1934) suomentanut Annika Eräpuro. Viihdeviikarit, Hanko, 1989.

torstai 24. toukokuuta 2018

Family Dancing

David Leavitt, ”Family Dancing”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

David Leavitt konkretisoi perheen sisäisten suhteiden liikkeet tanssiksi novellikokoelmalleen nimensä antaneessa novellissa ”Family Dancing” (1983). Perheen äiti Suzanne haluaa muodollisesti juhlistaa nuoremman lapsensa valmistujaisia, mutta motiiveihin sekoittuu itsekkyyttä: hän on eronnut, laihtunut ja löytänyt uuden miehen. Juhlat merkitsevät uutta alkua. 

Kaupunkikoti on kuitenkin vaihtunut lähiöön ja omat lapset uusioperheeseen. Avioeron repimä identiteetti ja uusi rooli satujen ilkeänä äitipuolena varjostavat juhlavalmisteluita. Elämässä eteneminen tuntuu pikemminkin sivuttaisliikkeeltä, eikä sisäinen muutos ole pysynyt ulkoisten muutosten tahdissa. Entinen mies on poissaolevanakin edelleen läsnä.
   ”Oh, I'm ready,” Suzanne says. ”I'm ready for anything.”
   She is only surprised, in fact, when she sees her name on a placecard at a table with her cousins from Queens. She remembers arranging things differently. 
Kotoa jo muuttanut tytär Lynnette seuraa äitinsä valmisteluita. Hän vaivihkaa sekoittaa suunniteltua istumajärjestystä, suunnittelee tuovansa pöytään muiden salaisuuksia — kaiken tämän hän tekee lopultakin kamppaillakseen äitinsä kanssa isän huomiosta.

Kun tuttavat ja naapurit ovat poistuneet, juhlat kääntyvät takasuoralle. Erojen ja uusien liittojen synnyttämä repaleinen perhe päätyy sekalaisten halujen, kaipausten ja väistöjen kautta yhdessä tanssilattialle. Perheen sisäiset jännitteet, jotka kiristävät jäsenten välejä, tavallaan myös pitävät perheen koossa. Kukaan ei saa aivan sitä, mitä haluaa, mutta muiden liikkeisiin vastaaminen on kokoelman kuvaamaa horjahtelevaa tanssia.

Leavitt kirjoittaa sujuvasti, ja henkilöiden sisäinen maisema on uskottava ja mielenkiintoinen. Tässä vaiheessa kokoelmaa novelli ei kuitenkaan tuo enää pöytään mitään uutta.  Henkilögalleria ja tilanne muistuttaa joitain kokoelman aiempia novelleja: Isän uusi suhde sysää koko perheen kriisiin. Äiti samanaikaisesti yrittää sopeutua ja pitää perheen koossa. Lisäksi perheen pojan seksuaalinen identiteetti on murroksessa — nyt poika on juuri astumassa kaapista.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Nälästä nautintoihin


Vaikka ruoka on ihmiselle ilmiselvä välttämättömyys, syömistä ohjaavat monenlaiset välttämättömän ylittävät valinnat, säännöt ja tavat. Tässä suhteessa se muistuttaa hieman lukemista. Molemmat vahvistavat yksilön tai yhteisön identiteettiä, ja molempiin liittyviä yksilöllisiä taipumuksia pyritään kanavoimaan ulkoapäin moraalisin, taloudellisin tai esteettisin perustein. Vallitsevan käsityksen mukaan tosin ihmiset keskimäärin syövät liian paljon ja lukevat liian vähän.

Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin Nälästä nautintoihin (2015) on kulttuurihistoriallinen katsaus ruoan ja syömisen historiaan. Tavallaan kirja antaa selityksen mm. siihen, miten Georg Flegelin (1566-1638) maalaaman ruoka-asetelman aikanaan eksoottiset herkut ovat vähitellen muuttuneet länsimaiden peruselintarvikkeiksi. Toisin kuin jotkut toiset ruokaa koskevat kirjat, Hämeen-Anttila ja Rossi tyytyvät luomaan neutraalin ja hieman etäännytetyn silmäyksen eri aikojen ja kulttuurien ruokapöytiin, ruokalajeihin, resepteihin ja ruokailuvälineisiin. Näin tuloksena on vivahteikas mutta helposti sulava tietokirja.

Lienee turvallista väittää syömisen historian ulottuvan kauas ihmisen menneisyyteen. Esihistoriallisen metsästäjä-keräilijä -ruokavalion uskotaan jättäneen jälkensä lajimme perimään, ja myytit tuosta ruokavaliosta vaikuttavat edelleenkin joihinkin ruokaa koskeviin uskomuksiin. Varsinainen ruoan kulttuurihistoria alkaa kuitenkin vasta, kun ihminen alkoi valmistaa ruokaa ja aterioimaan yhdessä. Pian ihminen myös uhrasi ruokaa jumalille käydäkseen kauppaa kohtalon tarjoamista takaiskuista. Ruokaa koskevat säännöt vahvistavat yhteisöllisyyttä: yhdessä syöminen on tärkeää, ja jos ruoat pitää valmistaa tietyllä tapaa, yhteisön jäsenet eivät voi syödä yhdessä ulkopuolisten kanssa. Myös uskonnolliset syyt voivat perustella kieltäytymistä. Esimerkiksi paastoa pidetään monissa uskonnoissa tärkeänä.

Nykyaikaisen ravintolakulttuuri syntyi 1700-luvun Ranskassa, vaikka ulkonasyömisen juuret ovat syvällä antiikin Kreikassa ja Roomassa, missä majatalot olivat tosin epäilyttäviä paikkoja. Ravintolaa tarkoittava sana restaurant juontuu 1500-luvulla käyttöön tulleesta sanasta, joka viittasi hyvin säilyviin elintarvikkeisiin. Meidän tuntemamme ravintolat levisivät laajalti vasta, kun Ranskan  vallankumouksen yhteydessä purettiin elinkeinojen harjoittamista säätelevä kiltajärjestelmä. Samalla giljotiini tuotti runsaasti isännöttömiä kokkeja.

Syömistä ja juomista koskevia sääntöjä on tietysti edelleen. Puhtausihanne on melko tuore, samoin keskustelukulttuuri. Alkoholipolitiikka on edelleen tasapainoilua vapauden ja kulutuksen tuottamien ongelmien välillä.
On ollut tapana ajatella, että maamme ruokaperinteitä ovat vahingoittaneet puute ja nälkävuodet, mutta ravintolakulttuurille vielä suurempaa vahinkoa tekivät alkoholiin liittyneet asenteet ja rajoitukset, jotka alkoivat jo 1800-luvun puolella näivettää ulkona syömistä ja juomista.
Ruokailutottumuksilla on tietysti vaikutusta paitsi terveyteen myös ympäristöön eli maailmaan.  Muistelen jokin aika sitten lukeneeni, että ylipurenta on seurausta haarukan käytöstä. Luurangoissa ajalta ennen haarukkaa ylä- ja alaetuhampaa ovat kohdakkain kuten apinoilla. Muutos tuntuu nopealta ollakseen evoluution tuottama — enkä osaa nähdä mekanismia, jolla haarukkaa käyttävät tuottaisivat enemmän tai parempia jälkeläisiä, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaista mekanismia ole — joten muutos lienee ruokailuvälineiden tuottama seuraus jokaisessa yksilössä. Erikoista.

Yhtä kaikki, Hämeen-Anttila ja Rossi kokoavat ruoasta, syömisestä ja juomisesta monipuolisen ja palkitsevan kattauksen. Se esittelee kirjan kannen tapaan monenlaisia herkkuja mutta ilman selkeää pääruokalajia. Monista aiheista olisi lukenut mielellään enemmänkin, sillä kulttuuri kietoutuu monin mielenkiintoisin tavoin ruokaan, sen tuotantoon ja nauttimiseen. Lukuihin jaettu kokonaisuus jää hajanaiseksi.

Jaakko Hämeen-Anttila ja Venla Rossi, Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina. Otava, Keuruu, 2015.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Hirsilinnojen aika


Värivalokuvat tuovat historialliset tapahtumat omituisesti lähemmäksi. Kuvattu tilanne, vaikkapa Helsingin olympialaiset vuonna 1952, ei olekaan etäinen, tekstin ja kuvien kautta rekonstruoitu tapahtuma vaan samaa väreissä hehkuvaa todellisuutta kuin nyt. En tiedä, onko kyseessä jaettu ”optinen harha” vai pelkästään minun likinäköisyyteni. Synnyttääkö digikuvien kehitys jonkinlaisen uuden harhan joskus tulevaisuudessa?
 
Museokatalogien ja taidekirjojen väriloisto on ehdottoman hieno asia, mutta kehittynyt painotekniikka on toisaalta tehnyt esiteollista historiaa käsittelevien teosten kuvituksesta toivottoman tylsää. Antiikin tai Kaksoisvirtainmaan historiaa kuvitetaan raunioitunein temppelein; kainalojutussa näytetään muutamaa kolhiintunutta patsasta ja löytynyttä korua. Sellaisinaan ne tuntuvat pikemminkin luovan etäisyyttä kuin tuovan menneisyyttä lähemmäksi.

Tässä suhteessa erityisen tylsiä ovat arkkitehtuurin historiaa käsittelevät kirjat. Pyöristyneet kiviröykkiöt tai ylimalkaiset pohjapiirrokset eivät ruoki maallikon mielikuvitusta samaan tapaan kuin piirrokset. Rakennusten rekonstruointi on aina tietysti tulkintaa, joka on oma, vaikea taiteenlajinsa. Sitä pitää etsiä teoksista, jotka on painettu ennen värivalokuvien aikakautta.

* * *

Jari Hyvärisen teos Hirsilinnojen aika (1998) on tässä suhteessa ilahduttava poikkeus: se on täynnä herkullista ja havainnollistavaa kuvitusta varhaiskeskiajan linnoittamisesta. Takakannen mukaan se on ”mielikuvitusmatka kadonneeseen maailmaan”, yritys herättää henkiin kalevalaisten tarinoiden ja viikinkien riimukirjoitusten sekä saagojen mainitsemat rakennukset. Maallikolle historia on paljolti juuri mielikuvitusmatka, vaikka siinä ohessa mukaan tarttuu ilmiöitä, käsitteitä ja ehkä ripaus ymmärrystä.

Merovingiaikaisessa Suomessa on ollut ainakin puolitusinaa hirrestä rakennettua linnaa, mutta luonnonvoimille altistuneet puurakennelmat eivät säily hyvin. Niinpä esimerkiksi Sääksmäen linnavuorelle kiipeäminen raunioiden toivossa tuottaa pettymyksen. Hyvärinen ammentaakin aineksia rekonstruoinneilleen aina roomalaisten ja germaanien sekä slaavien linnoituksista, joiden rakennustaito levisi rauhattomina aikoina myös Suomeen. 

Linnoittaminen edellyttää rakennusmateriaaleja ja teknistä osaamista mutta ennen kaikkea organisointitaitoa. Hirsiä rautakauden Suomesta löytyi yllin kyllin, mutta esimerkiksi 800-luvulla väestöä oli melko vähän; Suomen, Hämeen ja Kalannin yhteenlaskettu väestö oli noin 30000 henkeä. Työvoiman järjestäminen ja jatkuva ”motivointi” edellytti hallintoa, ja niin sitten linnoista (tai linnoituksista) alkoi kehittyä hallintokeskuksia. Mäkilinnoissa ei asuttu yleensä ympärivuotisesti, mutta kun väliaikaisille kauppapaikoille nousseet asutukset ympäröitiin muurein, syntyi uudenlaisia linnoja, kuten ensin Birkassa ja sitten esimerkiksi Novgorodissa (”Uusilinna”). Niistä tuli myös vallan keskuksia.

Kirja yrittää punoa yhteen kolmea kehityslinjaa: aikakauden sotateknologian kehityksen, Itämeren poliittiset tapahtumat ja suomalaisen hirsilinnoittamisen historian. Vaikka nämä vaikuttavat luonnollisesti toisiinsa, Hyvärisen tarjoama mielenkiintoinen juoni jää kiusallisen hajanaiseksi. Tämän puutteen korvaa upea mustavalkokuvitus, joka ei väistä monimutkaisiakaan aiheita. Linnojen ja kaavakuvien lisäksi lukija saa todistaa esimerkiksi rautakautista markkinapaikkaa ja hirsilinnan valtausyritystä. Lisäksi Hyvärinen rekonstruoi kuusi suomalaista mäkilinnaa.

Kirja tarjoaa paitsi viljalti linnoittamiseen viittaavia lainauksia Kalevalasta, joita maallikko ei ehkä huomaisi lukea auki, myös runsaasti vanhoja herkullisia sanoja, kuten erilaisiin laivoihin viittaavat uiskot ja haapiot. Vaikka Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan korvaamaton Suomalaiset sukunimet (1992) kytkee sukunimen Hakulinen muinaisskandinaaviseen Hakon-nimeen, Hyvärinen antaa sanalle hakuli seuraavan määritelmän:
Rinteiden loivimpia kohtia pengerrettiin jyrkemmiksi ja penkereiden tukemiseksi rakennettiin vankat paaluvarustukset, joille täällä meillä annettiin nimeksi hakuli. Jos linnavuoren laella kasvoi metsää, pyrittiin hakuli linjaamaan tukevimpien, pystyyn jätettyjen runkojen kautta, jolloin niiden syvälle kasvaneet juurakot kyettiin valjastamaan muurin tukirakenteiden osaksi.
Olisiko tässä riidan aihetta, jos sattuisi Hakulinen kohdalle?

* * *

Kenties ”mielikuvitusmatkat” eivät ole pelkästään maallikoiden huvia. Esimerkiksi roomalaisen arkkitehtuurin tutkija Matthew Nicholls on valjastanut 3D-työkalut opetus- ja tutkimuskäyttöön. Monen vuoden työn tuloksena syntynyt virtuaalinen Rooma antaa mahdollisuuden tarkastella kaupunkia kokonaisuutena tai rakennusten välisiä suhteita eri puolilta. Tällainen työ herättää toiveen, että lukija näkee jonain päivänä Roomasta muutakin kuin raunioituneen Forumin tai liikenneruuhkan taakse jäävän Colosseumin.

Samaan tapaan Taina Pailoksen rakentama Raaseporin linnan pienoismalli voisi korvata kuvat harmaasta, katoksin suojatusta kivikasasta, kun halutaan kaventaa vuosisatojen synnyttämää kuilua aikalaiskäsitysten ja jäljelle jääneiden raunioiden välillä.

Jari Hyvärinen, Hirsilinnojen aika. Otava, Keuruu, 1998.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

The Forever War


Joe Haldeman (s. 1943) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka taisteli Vietnamissa. Armeijassa ja sodassa vietetyn ajan pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa War Year (1972). Missä niin ikään Vietnamissa palvellut Tim O'Brien (s. 1946) on kirjoissaan keskittynyt sotakokemukseen ja sodasta palaamiseen, Haldeman siirtyi pian tieteiskirjallisuuden puolelle. Siitä huolimatta Locus-, Hugo- ja Nebula-palkinnot voittanut romaani The Forever War (1974, Loputon sota), kuten myös suuri osa hänen myöhemmästä tuotannostaan, kantaa muassaan kirjoittajan kokemuksia sodasta.

The Forever War kertoo ihmisten ja muukalaisten galaktisen mittakaavan eloonjäämistaistelusta. Astronomiset ja ajan suhteellisuus rikkovat perinteisen taktisen ajattelun. Vihollisen kategorinen vieraus vie mahdollisuuden diplomatialta. Taisteluiden välissä osapuolten kehittelemä teknologia ehtii ottaa harppauksia. Aikadilaation vuoksi matkustajan aika hidastuu liikuttaessa lähellä valonnopeutta, joten maapallon yhteiskunta ehtii muuttua vieraaksi lomien välissä. Eloonjäämisestään taisteleva ihmislaji kietoo yhteiskuntansa sen ympärille. Ylikansoitetulla planeetalla ihmisarvoa ei voida entiseen tapaan taata; vain sotilaat ovat arvokkaita.
“One cannot make command decisions simply by assessing the tactical situation and going ahead with whatever course of action will do the most harm to the enemy with a minimum of death and damage to your own men and materiel. Modern warfare has become very complex, especially during the last century. Wars are won not by a simple series of battles won, but by a complex interrelationship among military victory, economic pressures, logistic maneuvering, access to the enemy’s information, political postures—dozens, literally dozens of factors.”
Sota nielee siis kaiken. Tuhansien valovuosien matkat rikkovat myös ihmissuhteet. Se, joka ei liiku samaan paikkaan samalla nopeudella, lakkaa olemasta samassa todellisuudessa. Äärimmäinen kokemuksen subjektiivisuus, suoranainen solipsismi, puhaltaa elämästä merkityksen. Ainoa vakio sotilaiden elämässä on armeija.

Haldemanin sotakokemukset heijastuivat taisteluiden hurmoksessa, jossa kerronta puristuu yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi. Ne näkyvät myös kotiinpaluun vaikeudessa, kun sota muuttaa myös yhteiskuntaa. Sotakin paljastuu tuhoisaksi ja lopulta tarpeettomaksi vieden uhreilta merkityksen. Taisteluiden ulkopuolella kerronta enimmäkseen selittelee asioita, eivätkä irrallisiksi jäävät tapahtumat jäsenny mainittavaksi juoneksi.

Nyt peräperää kaksi palkittua tieteisromaania luettuani alan maistaa lajin klassikoissa joitain ongelmia.

Joe Haldeman, The Forever War (1974). Ridan Publishing, E-Book, 2011.