The Invasion of Europe by the Barbarians

J. B. Bury, The Invasion of Europe by the Barbarians (1928). W. W. Norton Co., New York, NY, USA, 2000.

John Bagnell Bury toimi historian professorina Cambridgessa 1900-luvun alussa. The Invasion of Europe by the Barbarians perustuu Buryn pitämiin luentoihin germaaniheimojen vaelluksista ja Länsi-Rooman romahduksesta nimenomaan germaanien näkökulmasta. Kirjan viisitoista luentoa kattavat tapahtumat 300-luvulta 500-luvulle. Germaanit käsittivät lukuisia paimentolaisheimoja, jotka elivät Reinin ja Tonavan pohjoispuolella. Väestönkasvu, migraatiot "Germaniassa" ja hunnien saapuminen idästä sysäsivät liikkeelle vuosisatoja kestäneen kansainvaellusten ajan.

Bury korostaa, että Länsi-Rooman romahdus oli ennen kaikkea sisäinen. Armeijoiden perustaminen ja väennosto muodostuivat ongelmaksi, kun ydinalueiden väestö ei ollut Buryn mukaan sotaväkeen sopivaa. Vähin erin germaaneja otettiin legiooniin, ja niin käynnistynyt "germanisoituminen" täytti kasvavan osan sotilaseliitistä germaaneilla. Germaaniheimot, jotka muuttivat Imperiumin alueelle, arvostivat roomalaista valtiojärjestelmää, pyrkivät pääsemään osaksi olemassa olevaa järjestelmää, ja pääosin noudattivat lakeja ja Itä-Rooman keisarin tahtoa. Visigoottien ja ostrogoottien kuninkaat halusivat osaksi Roomaa, uuden kodin kansalleen, ja virallisen aseman roomalaisten ravintoketjussa. Pystyvien armeijoidensa kanssa germaanit toki saattoivat käyttää neuvotteluasemaansa hyväkseen, eivätkä aina välttäneet ryöstelyäkään.

Länsi-Rooman romahduksena on pidetty vuotta 476, vaikka Romulus Augustuluksen syrjäyttäminen ei poikennut 400-luvun tapahtumista mitenkään erityisesti. Ensinnäkin Länsi-Rooma ei ollut enää yhtenäinen imperiumi vaan hallinnollinen tilkkutäkki. Toiseksi jurisisesti Itä-Roomassa edelleen hallitsi keisari Zeno ja Länsi-Roomassa Julius Nepos, ja niinpä Romulus Augustulus oli vallananastaja, jonka Odovacar (Odovacer, Odoacer) yksinkertaisesti syrjäytti sotilaskapinassa. Kapinan jälkeen Odovacar pysyi lojaalina Itä-Rooman keisarille (Julius Nepos kuoli) ja toimi ensimmäisenä ei-roomalaisena Italian kuninkaana. Buryn ensimmäisistä luennoista on jo yli sata vuotta, mutta edelleen Rooman historiaa luetaan nöyrästi roomalaisten historioitsijoiden näkökulmasta.

Visigoottien onnistui pitää Italiaa hallussaan joitain vuosia, mutta päätyivät valloittamaan Akvitanian ja osan nykyistä Espanjaa. Akvitania meni myöhemmin frankeille ja Espanja maureille. Ostrogootit valloittivat Italian Odovacarilta, mutta Theodoricin kuoltua valtakunta hajosi. Vandaalit valloittivat Pohjois-Afrikan, mutta Itä-Rooma polki valtakunnan jalkoihinsa. Vandaalien, ostro- ja visigoottien saavutusten lyhytaikaisuus selittyy Buryn mukaan osin heidän uskonnollaan. Hehän olivat kristittyjä, mutta noudattivat Ariuksen opetuksia, jotka Nicean kirkolliskokous tuomitsi harhaoppina. Arianismi erotti germaanieliitin valloitettujen alueiden kansasta, eikä se herättänyt katolisten piispojen myötätuntoa.

Kirja on tiivis ja se etenee reippaasti. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta monin paikoin Bury viittaa suoraan aikalaiskirjoittajaan. Frankkien historian kohdalla tämä johtaa tekstien problematisointiin. Tietenkin kirja on jo hieman vanha. Myöhempi tutkimus ja erityisesti arkeologia on varmasti täydentänyt tai korjannut joitain kirjan tietoja. Toinen ongelma on karttojen puute. Tapahtumien jäsentämistä auttaisivat kartat ja monipolvisia vaelluksia kuvavaat nuolet. Yhtä kaikki, maallikolle Buryn teksti on herkkua.

Before France and Germany

Patrick J. Geary (1988) Before France and Germany: The Creation and Transformation of The Merovingian World. Oxford University Press, New York, USA.

Patrick Geary on keskiajan professori Kalifornian yliopistossa. Before France & Germany sijoittuu hänen tutkimusuransa ja myös tutkimusalueen alkupäähän. Hieman yli pariin sataan sivuun Geary saa upotettua germaanien vaellukset ja Rooman sekasorron aina Karolingien nousuun. Se on tarina, kuinka läntisen Rooman alueet muovautuvat ensin barbaarikuningaskunniksi ja sitten keskiaikaiseksi kristilliseksi euroopaksi.

Geary tarkastelee germaanien suhteita Rooman imperiumiin ennen kansainvaelluksia ja Rooman yhteiskunnallisia muutoksia, jotka olivat seurausta läntisten Rooman maaseudun väestökadosta, verotulojen kaventumisesta ja rahoitusongelmista. Erot vapaan talonpojan ja epävapaan maaorjan välillä katoavat, ja maanomistus keskittyy magnaattien käsiin. Rooman valtakunta paikallistuu, so. verotus, politiikka ja päätöksenteko saavat paikallisen värin. Germaaniheimot puskevat Tonavan ja Reinin yli. Idässä gootit tulevat yli sotajoukkona, ja ostrogootit ottavat haltuun Italian ja visigootit perustavat kuningaskunnan Etelä-Ranskaan. Frankkeja ei kirjallinen perimätieto juuri noteeraa; he tulivat osaksi imperiumi pienissä ryhmissä luopuen germaanisesta identiteetistään huomattavasti joustavammin.

Kirja on upea kuvaus Merovinkien noususta Gallian valtiaiksi, sekä kirkon, luostarilaitoksen ja piispojen roolista Gallian valtapolitiikassa. Geary jäsentää aikakauden mielenkiintoiseksi roomalaistuneiden germaaniheimojen politiikaksi ja välienselvittelyksi. Aikakaudella ei ole suuria nimiä, jotka olisivat kääntäneet oppikirjojen huomion, joten maallikolle lukukokemus on avartava ja herkullinen. Kirjan keskeinen pointti on, ettei Rooma kulttuurisessa mielessä romahtanut. Galloromaaninen aristokratia jatkoi roomalaisia tapoja ja hallintoa pitkälle keskiajalle. Pohjoisesta tulleet frankit eivät varsinaisesti vallanneet vaan sulautuivat olemassa olleeseen eliittiin. Tosin se, mitä saattoi pitää roomalaisena tai roomalaisuutena, muovautui sekin vuosisatojen saatossa.

Teksti on tiivistä. Kappaleita pitää sulatella kartan kanssa, jos yksityiskohdat ovat uusia. Geary yhdistää aikalaisteksteihin arkeologisia löytöjä, ja rajaa alueita, joista lähteet ovat vähäisiä.

Everyday Life of the Barbarians: Goths, Franks and Vandals

Malcolm Todd, Everyday Life of the Barbarians: Goths, Franks and Vandals. B. T. Batsford, London, UK, 1972.

Sana barbaari on ikivanha leima, jolla viedään kansalta tai yksilöltä tasaveroisuus. Kreikkalaiset käyttivät sanaa βάρβαρος (bárbaros) viittaamaan ei-kreikkalaisiin, jotka sönköttivät (bar-bar) rumaa kieltään -- termi on siis onomatopoeettinen. Sillä saatettiin solvata myös muita kreikkalaisia, mikäli haluttiin mittailla sivistyneisyyttä. Malcolm Todd osoittaa, että antiikin kirjoittajien (mm. Caesar, Plinius vanhempi ja Tacitus) luoma kuva barbaareista - siis tässä tapauksessa germaaneista - on monessa kohti ristiriidassa arkeologisten löytöjen kanssa. Soista Pohjanmeren ja Itämeren seuduilta löytyneet ruumiit ja rakennukset ovat hapen puutteessa säilyneet hyvässä kunnossa.

Germaanit koostuivat heimoista, heimot klaaneista ja suvuista (kindred). Verisukulaisuus oli siis yhteiskunnan, perusturvan ja oikeudenkäytön perusta. Mies saattoi pitää useita vaimoja, ja avioliitotkin solmittiin maksulla (bride-price). Valtaa pitivät heimon vanhimmat (miehet), jotka muodostivat jonkinlaisen neuvoston. Kuten muissakin kehittymättömissä yhteiskunnissa, germaaneiden yksi keskeinen instituutio oli johtajan ympärille syntynyt soturiseurue. Aikaa myöten nämä seurueet vakiintuivat ja sodan aikana sekoittivat klaanien ja sukujen sosiaalista rakennetta. Myöhemmin Tacituksen aikoihin germaaneilla piti valtaa heimopäällikkö, neuvosto ja soturien kokous, joka valitsi johtajat. Kansainvaellusten aikoihin päälliköiden valtaa ohjasivat kokoukset, pystyvimpien soturien tai joissain tapauksissa koko kansan.

Germaanien asuinseudut olivat roomalaisille metsää ja suota. Todd esittelee Pohjanmeren rannikon arkeologisia löytöjä, jotka eivät käy yksiin roomalaisten kirjoittajien näkemysten kanssa. Seudulla on ollut kaskeamista, ja sieltä on löytynyt aurojen jäänteitä, joten germaanit eivät eläneet yksinomaan Atkins-dietin varassa, kuten Tacitus antaisi ymmärtää. Löytynyt irtaimisto viittaisi vilkkaaseen kauppaan kelttien ja myöhemmin roomalaisten kanssa, korut ja soljet kehittyneeseen korutaiteeseen.

Valtaosa germaanien sotajoukoista oli jalkamiehiä. Batavien ja tencterien keskuudessa kehittyi taitavaa ratsuväkeä. Soturit kantoivat keihäitä ja kilpiä. Miekat saavuttivat merkittävän aseman vasta Rooman myöhäisajalla, ja niillä on merkitystä symboleina yhtä hyvin kuin aseina. Haarniskat olivat harvinaisia, ja kypärää käytettiin yhtä hyvin suojuksena kuin tunnuksena. Todd arvelee, että roomalaisiin verrattuna huono varustus oli seurausta sepän taitojen puutteesta. Tilanne korjautuu jonkin verran kaupan ja sodankäynnin myötä, mutta perussoturin varusteet ja taktiikka muuttuivat vain vähän. Germaaneille sota oli urheilua.

Germaanien sodanjumalten kultit olivat hyvin samantyyppisiä kuin kelttien. Riittien suhteen arkeologia ja roomalaiset aikalaiset näyttävät olevan osin samaa mieltä. Sodanjumalille uhrattiin ihmisiä, lähinnä sotavankeja, kurkkuja viiltämällä tai hirttämällä. Lisäksi soihin upotettiin sotasaalista ja tuomittuja germaaneja. Sodanjumala Tiwaz tai Tyr vaihtui jossain vaiheessa Wodaniksi tai Odiniksi, josta tuli viikinkien pääjumala. Tiwazin ja Odinin lisäksi germaanit kunnioittivat ukkosen jumalaa nimeltä Donar, Thor tai Thunar. Hedelmällisyyden jumala Nerthus oli myös palvottu. Myöhemmin kuvaan tulevat Freyr ja Freyja. Palvontamenojen paikkana oli usein tammilehdot. Hautaaminen vaihteli eri aikoina eri paikoissa: hautaamista, hautakumpuja, polttohautausta, uurnalehtoja, laivahautoja,... Hautausrituaaleista ei ole tarkkaa tietoa, mutta hautajaispitojen perinne säilyi pitkään.

Toddin kirja on siistiä asiatekstiä. Kirjassa on on runsaasti kuvia ja piirroksia. Monet 1970-luvun teokset käyttävät vielä piirroksia mustavalkokuvien rinnalla, ja niitä silmäilee paljon mieluummin kuin usein hengettömiä värivalokuvia, joilla uudet kirjat on vuorattu. Kirja ja sen viitteet ovat toki jo hieman vanhoja.

Germanic Warrior AD 236-568

Simon MacDowall, Angus McBride (1996) Germanic Warrior AD 236-568. Osprey Publishing, Oxford, UK.

Osprey julkaisee sotahistoriaa ohuina, sangen taidokkaasti kuvitettuina kirjasina. Kirjoittajat eivät yleensä ole akateemisen maailman eturiviä, vaan pikemminkin kiihkeitä harrastajia, joista jotkut ovat väitelleet kirjoittamistaan aiheista, toiset eivät. Simon MacDowall on armeijan upseeri ja nimenomaan sotahistorian harrastaja. Vast'ikään edesmennyt Angus McBride on sen sijaan hyvin taitava kuvittaja, joka pohjustaa työnsä arkeologisin löydöin ja herättää menneet aikakaudet henkiin.

Kirjan kuvaama aikakausi sijoittuu Rooman valtakunnan ehtoopuolelle, jolloin germaanit alkoivat murtautua Reinin ja Tonavan eteläpuolelle. Aikaa myöten germaanit perustivat valtioita Rooman valtakunnan alueelle. MacDowall harsii kokoon runoista, aikalaiskuvauksista ja arkeologisista löydöistä kuvan germaanisoturista, hänen varusteistaan, koulutuksestaan ja taktiikoistaan. Teksti ei ole tyyliltään tai sisällöltään loisteliasta, mutta runsas kuvitus, valokuvat ja piirrokset, toimivat hyvin.