Romaanin taide

Milan Kundera, Romaanin taide. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'art du roman (1986) suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen. WSOY, Juva, 1987.

Milan Kunderan esseekokoelman tai kokoelmaesseen Romaanin taide (1987) hehku ei mitenkään siirry kirjablogiin, vaikka ensisilmäykseltä mikään ei estä yrittämästä. Ohut kirja on vain ”käytännönharjoittajan tunnustus” ilman ”teoreettista kunnianhimoa”. Esseissä ei näytä tapahtuvan mitään erikoista, eikä niiden vaihteleva tyyli mainittavasti säkenöi. Loppuun päästyään lukija on peruuttamattomasti muuttunut. Mitä tapahtui?

Kundera kirjoittaa romaanista lajina. Hän asettaa taustaksi uskonnon ja ideologian kielenkäytön, joka edellyttää, että joku on oikeassa. "Joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin on moraalittoman naisen uhri". Uskonnon tai ideologian puhetapa ei kestä ratkaisematonta kysymystä. Samaan tapaan ihminen vaistomaisesti kaipaa moraalista selvyyttä eikä epäröi tuomita, vaikka vähäisinkin perustein. Romaani vastustaa tätä. Se ylläpitää ihmillisten asioiden suhteellisuutta ja moniselitteisyyttä. Se ei tarvitse tai halua ylintä tuomaria. Annan ja Kareninin kysymys pysyy ikuisesti ratkeamattomana.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Luulen lukevani romaaneja jatkossa uusin silmin.

Kundera kirjoittaa myös kirjallisuuden historiasta, Cervantesista, Kafkasta, Hašekista, Musilista ja Brochista. Hän kirjoittaa romaaniensa polyfoniasta ja sävellyksen kaltaisesta rakenteesta. Hän luonnostelee irrationaalisuutta ja kafkamaisuutta. Hän valaisee ohimennen Anna Kareninaa ja Emma Bovarya tarjoten niihin uusia näkökulmia.

Esseessään esseestä Tommi Melender arvelee, että esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään, tai oikeastaan esseeminäänsä, mahdollisimman tyylikkäästi. Lukija voi nauttia esseistä olematta kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kirjoittajan näkökulmasta hyvässä esseessä on Melenderin mukaan epävarmuutta. Ehkäpä.

Kundera kuitenkin käyttää tehokkaasti yhtenä tyylikeinonaan ajatuksia. Tyylikeinona ajatukset ovat tunnettu mutta hyvin vaikea. Kunderan tavoin monet kirjoittajat suostuttelevat ajatuksiaan totuuksiksi, mutta syystä tai toisesta yritykset juuttuvat hiekkaan, moralistiseen sappeen tai omakohtaisuuden sylkeen. Kunderan harkittu ja pidättyvä liikkuminen aiheesta toiseen on sulavaa ja vaivatonta, vaikka minusta melkein tuntuu, että teksti on jotenkin karheaa. Onko se?

Kirjoittajana Kundera ei ole filosofi eikä hän ylly teoreettisiin rakennelmiin, mutta näennäisen matalassa vedessä kahlaava lukija voi silti hukkua. Pahimpia ovat ajatukset, joiden kanssa ei ole kokonaan samaa mieltä. Niiden kanssa jää painimaan.

__

Tommi Melender, Liian nokkelien ja skeptisten laji. Teoksessa Johanna Venho (toim.), Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, Turku, 2012.

Erään petturin puolustus

Johannes Salminen, Erään petturin puolustus. Ruotsinkielisistä alkuperäisesseistä valinnut ja suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1977.

Johannes Salmisen (1925-2015) esseekokoelma Erään petturin puolustus (1977) luonnostelee tapahtumia petturin leiman saaneiden suomalaisten ympärillä. Yksikössä kulkeva kirjan otsikko tuntuu kuitenkin viittaavan itseensä Suomeen.

Esseessään Suomi ja Puolan kysymys — eli hengissä pysymisen taidosta Salminen tarttuu J. V. Snellmanin muotoileman "äärimmäisen pidättyvyyden" historiaan. Snellman vetosi siihen vuonna 1863, kun katkerat radikaalit alkoivat muotoilla ruotsalaisten tavoin tukea Puolan kapinalle. Hän asetti luonnonoikeudelliset näkökulmat sivuun ja halusi valtiot hyväksyttävän ideoihin nähden ylivertaisina tosiasioina. Näissä tosiasioissa pysymisestä palkinnoksi Suomessa, tsaarin "malliprotektoraatissa", pidettiin samana vuonna valtiopäivät, mutta yltiöpäiden silmissä vanhasuomalainen Snellman alkoi näyttäytyä petturina.

Jo vuoden 1830 Puolan kapinan tukahduttamisessa oli saatu kyseenalaista kunniaa — mitä seurasi jonkinlainen kulttuurin kultakausi Suomessa mm. kalevaloineen.

Noin 20 vuotta sen jälkeen kun Suomi itse oli taistellut hedelmättömän mutta katkeran kamppailun vapautensa puolesta, Suomen Kaarti iskee sydämensä riemusta, tsaarin nimeen, puolalaisia vapaustaistelijoita Varsovan kaduilla. Kun työ oli tehty, joukko-osasto sai Pyhä Yrjön ritarikunnan lipun kunnianosoituksena toimistaan Puolan kukistamiseksi.

"Puolan kysymys" merkitsi, ja uusina muunnelmina merkitsee edelleen, moraalista ongelmaa Suomen viralliselle mielipiteelle. "Äärimmäinen pidättyvyys" on muodostanut itsenäisen Suomen linjan esimerkiksi vuonna 1956 Unkarin miehityksen ja vuonna 1991 Viron itsenäistymisen suhteen. Siitä on veistetty kotimainen valtioviisauden symboli, joka ulkoapäin katsottuna näyttää länsimaisten ihanteiden pettämiseltä. Se voi myös olla yksi syy olla luottamatta vieraan apuun.

Tälle rajamaan valtioviisaudelle voi ja pitää tietysti naureskella. Niitä, jotka toivoisivat Suomen ponnekkaammin puolustavan länsimaisia arvoja, se turhauttaa. Ulkopolitiikasta — ja nyttemmin energiapolitiikasta — se tekee suorastaan irvokasta. Maallikkokin huomaa, että Ukrainan sodan aikana Suomen virallinen Venäjäkritiikki huolellisesti kehystetty mainintoihin EU-maiden "yhteisestä linjasta".

Salminen ei tyydy kuitenkaan huiskuttamaan lippuja. Vaikka "tahrattoman elämän kunnia" on jäänyt unelmaksi, puolustukseksi voi todeta, ettei tulos ole ollut täysin huono. "Äärimmäisen pidättyvyyden" takaakin on paljastunut annos tervettä itsesuojelua.

Neuvostohistorioitsija V. V. Pohlebkin on äskettäin huomauttanut karvaasti että rautatieverkkomme oli vielä 1900-luvun alussa rakennettu niin että pääsy Suomeen oli vaikeinta idästä!

Mainittakoon vielä, että Viron itsenäistymistä tuettiin laajasti mutta salaa; moraalinen auttamisvelvollisuus ulottui aina maamme ylimpään johtoon, josta löytyi nöyryyttä ja rytiä ottamaan vastaan kansainvälinenkin kritiikki.

Salminen pureutuu esseissään autonomian aikaan, kielikiistaan, luokkataisteluun, äänioikeusuudistusta koskevaan kamppailuun vallasta ja sisällissotaan — ja lopuksi tietysti antiikin aiheisiin. Kirjoitukset paljastavat vanhoissa kiistoissa yksityiskohtia ja sävyjä siinä määrin, että ne heräävät eloon. Lukija pakostakin huomaa vanhojen teemojen uudelleen pyörittelyä myöhemmistä poliittisista kiistoista.

Kollektiivisesta muistista on alkanut unohtua ne, jotka taistelivat kokonaisuuden puolesta oman ryhmänsä etuja vastaan. Snellman on tietysti yksi ja Georg Magnus Sprengtporten toinen, mutta Salminen kirjoittaa pitkästi myös mm. Georg Schaumanista, joka taisteli vuoden 1906 äänioikeusuudistuksessa yksikamarisen eduskunnan puolesta ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistassa tasavallan puolesta, ja Arvid Mörnestä, jotka yritti yhdistää hiipuvan ruotsinkielisen eliitin sisällä sosialismin, ruotsinkielisen suomalaisuuden ja venäläisvastaisuuden onnistumatta.

Rajamaa (Eläköön essee!)

Johannes Salminen, Rajamaa: esseitä. Ruotsinkielisen alkuteoksen Gränsland (1984) käsikirjoituksesta suomentaneet Risto Hannula ja Kyllikki Härkäpää. WSOY, Juva, 1985.

Vanhan määritelmän mukaan rajamaa on suuren valtion reunalla sijaitseva, erilaisin tavoin takapajuinen seutu. Joskus ennen muinoin puhuttiin valtakuntien väliin sijoittuvista markeista (yks. markki, muinaisnorjan mörk, merki, muinaisenglannin mark, latinan margo ("marginaali")) ja markiiseista, rajakreiveistä, vastakohtana valtakunnan kehittyneille sydänmaille ja niitä hallitseville herttuoille ja kreiveille.

Toisaalta rajamaa on rajan synnyttämä vyöhyke, johon ui piirteitä molemmin puolin rajaa; vuosisatojen mittaan se on myös mahdollisesti vaihtanut muutaman kerran omistajaa. Ei tarvitse olla  kummoinen vääräleuka todetakseen, että historia rajamaana on synnyttänyt maahamme ne kuuluisat "suomalaiset erityisolosuhteet", jotka edelleen värittävät turvallisuuspoliittista keskustelua ja käsitystä sananvapaudesta.

Esseekokoelmassaan Rajamaa (1985) Johannes Salminen (1925-2015) tarkastelee Suomea idän ja lännen kulttuurien leikkauspisteessä molempien määritelmien kautta. Aihe ei ole Salmiselle mitenkään poikkeuksellinen: Aleksandrian muisto (1988) sivuaa suomalaista identiteetin muovautumista suuriruhtinaskunnassa esseen tai parin verran, ja par'aikaa yöpöydälläni kesken oleva Erään petturin puolustus (1977) kietoutuu miltei kauttaaltaan suomalaisen identiteetin kysymykseen eri aikoina vallinneiden sisäisten ristiriitojen kautta. Tällä kertaa Salminen lähestyy aihetta nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden kautta.

Esseiden katse ei ole kohdistu päivänpolitiikkaan—ei edes 1980-luvun päivänpolitiikkaan—vaan kauemmas, autonomian ajan alkuun. Oikeastaan tarina alkaa Karjalasta, joka toimi kansanperinteen välittäjänä, kun suomalaiset alkoivat rakentaa tietoisesti kansallista identiteettiään ja kurotella kohti aikoja ennen Ruotsin valtaa. Vaikka oppi tuli lännestä ristiretkeilyn seurauksena, keskeiset sanat, kuten risti, pappi ja raamattu, saatiin slaavilaisina lainoina, joten kulttuurivaihto kulki molemmista suunnista. Itä on kuitenkin ollut vaikea kollektiivinen trauma. Kun Pietari alkoi heräillä kirjalliseen kultakauteensa 1840-luvulla, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingissä ei tiedetty asiasta mitään.

Sen sijaan yleisö sai tyytyä Runebergin Nadeshdassaan avaamaan vanhentuneeseen, toivottoman romantisoituun Venäjä-ikkunaan. Suomessa ei aivan yksinkertaisesti ikinä huomattu, että tie Eurooppaan saattoi kulkea myös Pietarin ja Moskovan kautta — että tämä väylä oli usein jopa suorempi ja jännittävämpi kuin se joka skandinaaveilla oli tarjottavanaan.

Muutama suomalainen kirjailija haki kuitenkin inspiraatiotaan Venäjältä. Esimerkiksi Arvid Järnefelt (1861-1932) vieraili itsensä Tolstoin kotona Jasnaja Poljanassa ja kannatti tämän uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitä. Järnefelt jätti lakimiehen toimensa haluten sulautua köyhälistöön ja päätyi pienviljelijäksi, koska uskonto oli elämää, "ei dogmeja tai rituaaleja". Maiju Lassila eli Algoth Untola (1868-1918) sai vallankumouksellisen kasteensa vuosisadanvaihteen Pietarissa. Tämä Työmiehen poleemikko ammuttiin Helsingissä toukokuussa 1918.

Kun tarkastelu siirtyy rajamaan asukkaiden kuvaukseen, Salminen lukee Väinö Linnan tuotantoa pitkään vallalla ollutta runebergilaista talonpoikaisihannetta vasten. Linna ei ihastunut ryysyromantiikkaan vaan polki joidenkin edeltäjiensä tavoin jalkoihinsa kurjuudessa jalostetun tyyneyden ja arvokkuuden. Koskelat eivät ole kuitenkaan epämääräistä porukkaa vaan määrätietoisia ja nuhteettomia kansalaisia.

Kaikella tällä tarkasti kuvatulla pystyvyydellä on, kuten Liisi Huhtala sanoo, Linnan teoksessa tietty tarkoituksensa. Vääryydestä — siitä että pappila on rohmunnut itselleen suuren osan Koskelan uudismaita — tulee erityisen tärkeä juuri siksi että uhrit ovat niin nuhteettomia.
   Lukijan valtaa suuttumus joka yhtäkkiä paljastaa myös kansalaissodan takana piilevän moraalisen koneiston. Loukattu oikeudentuntomme saa meidät ylittämään kynnyksiä joille löysä sääli ei aikaisemmin mahtanut mitään.

Tarkastellessaan J. V. Snellmanin (1806-1881) perintöä Salminen mainitsee suomalaisen erikoisuuden: filosofian väitöskirjat kolmenkymmenen vuoden ajalta 1800-luvun alkupuolella olivat hegeliläisiä. "Vastaavanlaista älyllistä sokaistumista tapaamme Venäjältä, emme Ruotsista". Suomen ideologinen profiili hahmottui ratkaisevasti Snellmanin työn kautta, valtio asettui yksilöä tärkeämmäksi, eikä liberalismi, Linnan sanoin "länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin", asettunut historismin, realismin ja oikeuspaatoksen keskelle. Kun sitten salama löi, "kävi niin kuin kävi."

1900-luvun alun rajamaa idän ja lännen välissä suorastaan ruumiillistuu kaksijakoisessa Olavi Paavolaisessa (1903-1964). Salminen lukee Paavolaisen Saksaa koskevista teoksista ulos kiistatonta ihastusta kolmanteen valtakuntaan, mutta sekaan sattuu aina jokin "järkevä välihuomautus" tai "avoin inhon irvistys" niin, ettei sokaistumisesta voi puhua. Sitten kompassineula kuitenkin heilahti toiseen suuntaan: Juuri ennen sotaa vuonna 1939 Paavolainen kiersi ihastuneena Neuvostoliittoa, vaikkei saanutkaan matkaansa koskevaa kirjaa valmiiksi. Sodan jälkeen Synkkä yksinpuhelu (1946) irtisanoutui yltiöisänmaallisista harhoista, ehkä hieman Waltarin Sinuhen (1945) tavoin.

Olisiko Paavolaisen myöhäinen selvänäköisyys ollut ajateltavissa ilman Kolmannen Valtakunnan vieraan huimapäistä uteliaisuutta? Erehdykset, joihin hän rauhattomuudessaan syyllistyy, ovat nekin arvokkaampia kuin kotona pysyttelijöiden valeturvallisuus.

Salmisen esseet liikkuvat vaivattomasti rajan tuntumassa ja kytkevät kirjailijoita oman aikansa kohtalon kysymyksiin. Kaltaiseltani maallikolta helposti unohtuu, että monet vanhat teokset ovat omana aikanaan olleet ajankohtaisia ja painineet vallinneiden näkemysten ja ajatusten kanssa. Pelkkä kielikiistan tai suomalaisen talonpojan ihanteen historiallinen luonnostelu puhaltaa henkeä myös teoksiin. Näin esseet ovat paitsi itsessään nautinto myös jonkinlaista sideainetta käsittelemiensä teosten välissä.

* * *

Sain Marjatalta Eläköön essee! -haasteen jo kesäkuussa. 

Säännöt: 
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Olen juhannuksesta asti jahkaillut kirjavalintojen kanssa. Haasteen tarkoitus on tietenkin parantaa esseen marginaalista asemaa blogiskenessä, mutta kaltaiselleni itsetehostukseen alttiille bloggaajalle se on myös erinomaisen suuri kiusaus, jonka vältän vain tällä tavoin kirjoittamalla tämän nyt tähän.

Hyönteisdokumentin hdcaniksella on aivan poikkeuksellinen kyky löytää erikoisia ja mielenkiintoisia kirjoja, niinpä haastan hänet, mikäli häntä ei ole jo haastettu.

The Proud Tower

Barbara W. Tuchman, The Proud Tower: A Portrait of the World Before the War 1890-1914 (1966). Random House, New York, NY, USA, 2014.

Pitkä rauhanaika sekä tieteen ja taiteen nopea kehitys Euroopassa loi kuvan loisteliaasta aikakaudesta 1800-loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosiin, aina ensimmäisen maailmansodan alkuun asti. Tämä kultakausi tai Belle Époque heijasteli ensin aikansa optimismia, ja myöhemmin, sodan jälkeen, se täyttyi nostalgiasta.

Erinomaisessa esseekokoelmassaan The Proud Tower (1966) Barbara W. Tuchman nostaa esiin virinneitä poliittisia jännitteitä, jotka istuvat Belle Époquen värikkääseen pukuloistoon huonosti. Hän mm. huomauttaa, että aikakauden loisto koski lähinnä hyväosaisia; muille maailma oli monin tavoin epäreilu ja julma paikka: työpäivät olivat pitkiä, vapaapäivät—myös sunnuntait—vähennettiin palkasta, asuinalueet olivat harmaata slummia ja kaikenlainen hyväksikäyttö yleistä.

Kirjan nimi on viittaus Edgar Allan Poen runoon The City in the Sea (1845), joka enteili maalaamansa loisteliaan ja ylpeän kaupungin tuhoa. Esseissään Tuchman tarkastelee mm. Britannian hallitusta ja poliittista koneistoa, joka oli täysin aristokratian hallussa. Viktoriaanisen maailman ja maailmanjärjestyksen ajateltiin jatkuvan ikuisesti, vaikka sosialistit välähtivät huolenaiheena sivupöytien keskusteluissa. Kun Euroopassa poliittisen vaikuttamisen kanavat oli hitsattu umpeen, anarkistit reagoivat attentaatein — työväen poliittinen liikehdintä sai toki muitakin muotoja. Sitten Ranskaa vuodesta 1894 vuoteen 1906 repi ns. Dreyfusin tapaus, jossa viaton upseeri lavastettiin syylliseksi vakoiluun. Armeija ei kunniantunnossaan perääntynyt syytöksistä edes silloin, kun ne oli todistettu perättömiksi. Tekaistut syytteet käynnistivät myös laajan juutalaisvastaisen aallon, joka enteili ikävällä tavalla tulevia tapahtumia.

Myös valtioiden välillä oli jännitteitä. Yhdysvallat alkoi rakentaa laivastoa ja valloittaa strategisesti arvokkaita alueita mm. Espanjalta. Asevarustelu kiihtyi. Takapajuisen ja jälkeen jäämistä pelkäävän Venäjän pyynnöstä Haagissa pidettiin kansainvälisiä konferensseja kehityksen suitsimiseksi ja kansainvälisten konfliktien hallitsemiseksi. Suurvallat eivät kuitenkaan halunneet sitoutua mihinkään rajoituksiin, koska ne halusivat käyttää asevoimaa poliittisten päämääriensä saavuttamiseen. Lopputuloksena syntyneet sopimukset toimivat pelkästään kotimaisten sosialistioppositioiden kritiikin torjumiseksi.

Tuchmanin kerronta on mielenkiintoista ja yksinkertaisesti taidokasta. Se liikkuu aiheiden yleiskuvan ja lukuisten aihetta tukevien ja joskus niitä värittävien yksityiskohtien välillä erittäin sujuvasti. Ehkä kerronnassa kulkee mukana aavistus vieraannuttamista: Tuchman esittää 1900-luvun vaihteen ilmiöt ja päättäjien toimet ironisessa valossa suhteessa arvoihin, jotka on omaksuttu toisen maailmansodan jälkeen. Hän ei kuitenkaan pysähdy arvostelemaan tai alleviivaamaan vaan antaa tapahtumien ja kehityslinjojen ikään kuin puhua puolestaan.

Humanisteja ja romantikkoja

Pekka Matilainen, Humanisteja ja romantikkoja: Kirjoituksia varhaishumanismista ja romantiikan ajalta. Yliopistopaino, Helsinki, 2001.

Vaikka erilaisten maallikoiden keskuudessa renessanssiajan kuviteltu henkinen ylevyys saa edelleen puheenpitäjien äänet väräjämään, monet keskiajantutkijat eivät edes mainitse koko aikakautta. Tekstilähteet ja esineistö eivät muutu suuresti, ja sodat jatkuvat entisellään tai itse asiassa alkavat kiihtyä endeemisiksi. Silti 1400-luvun tietämillä eurooppalaisessa kulttuurielämässä tapahtui jokin muutos — olkoonkin, että se koski vain eliitin pientä osaa. Aikakauden kirjoituksissa alkaa näkyä antiikin esikuvallisuus uudella tapaa. Vanhoja, etenkin kreikankielisiä teoksiä käännetään. Taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämä erikoistuminen Pohjois-Italiassa synnyttää uudenlaista ajattelua: puhutaan vapaudesta ja kansalaisuudesta.

Pekka Matilainen seuraa erilaisia yhtäältä renessanssin ja toisaalta romantiikan juonteita esseekokoelmassaan Humanisteja ja romantikkoja (2001). Hän kuvailee sotaisia Italian olosuhteita uudenlaisen ajattelun kasvualustana, tekstien ympärille kiertyvää kulttuuria, käsikirjoitusten metsästäjiä ja humanismia. Renessanssi ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä esimerkiksi orjallinen suhtautuminen antiikin esikuviin, erityisesti Ciceroon ja Vergiliukseen, kuristaa latinan kielenä.

Renessanssilla ei latinankielisen lyriikan puolella ole esitettävänä mitään, mikä vetäisi vertoja Carmina Buranalle tai muulle keskiajan parhaalle runoudelle. Vertailu kansankieliin on vielä musertavampi.

Kansankielet tietysti siinä kehittyvät vähitellen vieden elinvoimaa klassisilta kieliltä. (Koskakohan suomen puhekieli eroaa kirjakielestä omaksi kansankielekseen?)

Mikä sitten yhdistää renessanssia ja romantiikkaa? Renessanssin tavoin romantiikka kääntyi katsomaan taakseen etsiessään esikuvia. Missä renessanssi kääntyi kohti lähteitä, romantiikka ihaili kaikkea villiä, luonnollista ja alkuperäistä, ja barokin, klassismin sekä valistuksen kaavamaisuudet vaihtuivat luonnollisuutta tavoittelevaan harmoniaan. Jos renessanssi tavallaan löysi ihmisen uudelleen, romantiikka merkitsi ihmiskäsityksen syventymistä ja laajentumista. Puhutaan vapaudesta, tunteesta ja yksilöllisyydestä. Matilainen kierrättää lukijaa aikakauden merkkihenkilöiden luona, Byronin, Goethen ja esimerkiksi Keatsin. Hän kuvaa esimerkiksi Goethen ja  John Ruskinin tunnettujen kulttuuristen ponnisteluiden ohella myös heidän yksityiselämäänsä.

Humanisteja ja romantikkoja ei todennäköisesti jätä lukijaansa syviä jälkiä. Esseet ovat lyhyehköjä, eivät kiivaasti rakenna argumentaatiota, vaan pikemminkin juttelevat mukavia. Historiasta — kirjallisuuden, taiteen tai ylipäätään — kiinnostunut lukenee näitä ihan mielellään.

Yhden hengen orgiat

Tommi Melender, Yhden hengen orgiat: esseitä luetusta elämästä. WSOY, Helsinki, 2013.

Tommi Melenderin monin tavoin antoisa esseekokoelma Yhden hengen orgiat (2013) olisi hyvin voinut olla nimeltään Miehet jotka vihaavat ihmisiä. Kaikki adjektiiveja ansainneet kirjailijat ovat miehiä, ja eniten palstatilaa heistä saavat sellaiset päivänsäteet, kuten Thomas Bernhard, David Forster Wallace, Gustave Flaubert ja Charles Baudelaire.

Kokoelma alkaa tunnustukselliseen sävyyn. Melenderin kohdalla identiteetti, kirjamaku ja syyt lukea kietoutuvat toisiinsa: Lukioiässä hän löysi runouden, jota kautta avautui uusi maisema uusine tuttavuuksineen ja esikuvineen. Kirjan ensimmäinen essee kuvailee säälimättömin sanoin kouluaikaista Melenderiä nojailemassa seinustoihin mustassa nahkatakissaan runokirja kourassa.

Onhan perin naurettavaa nojailla välitunnit yksikseen seinänvierustalla toistellen mielessään Aution maan säkeitä kuin mantraa. Mutta ehkä minä halusinkin herättää halveksuntaa? Olin narsismihäiriöinen pelle ja pidin suurinta osaa koulutovereistani vihattavina laumasieluina, tulevina ylioppilasmerkonomeina ja tekniikan ylioppilaina.

Samalla kuitenkin johdanto korostaa kirjallisuuden tärkeyttä Melenderille valjastaen käyttöönsä uskonnollisen sanaston. Ajanvietteen sijaan lukemisesta kasvaa maallinen sakramentti, joka tuo helpotusta fyysiseen ja henkiseen ahdistukseen. Ensimmäinen essee kietoo koko teoksen henkilökohtaisuuteen, ja tämän ihmiskilven taakse on vaikea kurotella raapimatta itse kirjailijaa. Vaikka Melender sitten ottaa etäisyyttä lukioaikoihinsa, esseissään hän edelleen mulkoilee seinustalta pihan poikki. "Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Erakon kapinaa on minunkin kapinani." Miten ja mitä ihmettä vastaan keski-ikäinen taloustoimittaja ja kirjailija kapinoi?

Melenderille lukeminen on "yksinäisyyttä ja uhmaa", kapinaa hedonismia ja opportunismia vastaan ja suojautumista "rahan ja vallan imperatiiveja" vastaan. Kirjat avaavat tietenkin lukijalleen oman tilan, mutta pelkän lukemiseen liittyvän esteettisen kunnianhimon pukeminen kapinaksi tuntuu vieraalta. Melender puhuu jättäneensä muiden lukemisista huolehtimisen taakseen, joten jossain vaiheessa hän on ilmeisesti huolehtinut laumasielujen, ylioppilasmerkonomien ja tekniikan ylioppilaiden lukemisesta.

Kaikki välittömän ylittävä tieto edellyttää yleistämistä ja luokittelua, samoin kaikki välittömän ylittävä viha. Melender tapaakin lähestyä ihmisiä kategorioiden kautta. Se olisi oivallinen tehokeino satiirissa mutta ontuu nyt vakavassa kirjallisuusesseessä. Kategorioista kattavin on keskiluokka, porvarit, joita Flaubert kutsuu sieluttomiksi massaihmisiksi. Yhteiskunnan vioista ja menestysromaanien heikkouksista tulee keskiluokan ominaisuuksia. Perusromaanien lukijat samastetaan sirkusyleisöön, joka odottaa jatkuvasti samoja temppuja ja "päättää" eläytyä niihin (vaikka perusromaanissa kovaosaisuuteen liittyvät temput ovat tylsiä, Melender ei voi olla liikuttumatta Thomas Bernhardin elämäkerran kovaosaisuudesta). John Irvingin argumentit kumoutuvat pelkästään viittaamalla hänen "tasoonsa" ajattelijana. Luomistyö vaatii polttoaineekseen raivoa, mutta esseisti muistuttaa hetkittäin misantrooppisen kirjallisuuden päihdyttämää donquijotea.

Melenderin rakkaus kirjallisuutta ja kieltä kohtaan on kiistatonta, ja hänen lukemisestaan ja lukeneisuudestaan kumpuaa kaikesta huolimatta mausteikas kokoelma. Esseiden katkeran sävyn herättämästä epämukavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on vaikea olla viehättymästä Yhden hengen orgioista. Teokset, tekijät ja ajatukset sulautuvat esseissä sujuvaksi kirjallisuuspuheeksi, jota rytmittää muutama napakka laitataklaus: Juha Itkosen teokset ovat "laatukirjallisuudeksi brändättyä empatiaproosaa", Philip Rothin myöhäistuotanto hutaistua mieskunnon hiipumisen pelkoa (ehkä tässä ihmisen kirjamaku muuttuu iän myötä, kuten Hume sanoo) ja Jonathan Franzenin Vapaus 1800-luvun suurromaanien tekniikoita käyttävää "retrokamaa". 

    Luettuani Vapautta muutaman sadan sivun verran aloin mutista itsekseni: "Tämähän on pelkkä lukuromaani."
    Olin pettynyt, koska etsin Franzenin takaa David Foster Wallacea enkä aistinut hänestä kuin etäisiä kaikuja teemojen tasolla. Samanlaista kirjallisen mielikuvituksen avaruutta en Franzenista löytänyt, ja se ihmetytti, koska tiesin Franzenin olleen Wallacen sydänystävä. He istuivat monet pitkät illat keskustellen kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja olivat yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden tärkein tehtävä on saada lukija tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi. Wallacen kirjallisen eetoksen ytimessä oli pyrkimys kirjoittaa romaaneja, joka antaisivat lohtua ja lukunautintoa, mutta olisivat samalla älyllisesti ja kirjallisesti haastavia. Vapaudessa korostuu lukunautinto lohdun kustannuksella eikä sitä voi väittää kirjallisesti erityisen haastavaksi.

Vaikka Melenderin hyökkäykset pakottavat ajattelemaan, hän on terävimmillään lukijana. Kokoelman viholliskuva keskiluokasta Flaubertin katkerien lainausten vauhdittamana ei oikein kanna, ja loikka makuarvostelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin muistuttaa niitä lyhyeksi jääviä parcour-temppuja. Yhteiskunnat ilman keskiluokkaa eivät ole juuri kirjallisuuttakaan kaivanneet, ja suurelle osalle ne ovat olleet sortoa. Nykyään sorto ei ole kadonnut vaan pikemminkin siirtynyt, mutta se ei ole Melenderin kritiikin kärki -- huonot ja erityisesti keskinkertaiset romaanit sekä niitä lukevat ihmiset ovat. Miksi emme lue tai kirjoita pelkästään hyviä romaaneja? Jos romaanit olisivat parempia, keskinkertaisuus pelkästään siirtyisi. Siksi.

Antti Arnkilin Lauantaiesseitä (2014) lukiessani oivalsin jotain Linnan kuvaamasta Pentinkulmasta. Kun kolmannen osan lopussa Janne Kivivuori palaa sinne kirjallisuustermejä pudottelevan pojanpoikansa kanssa, kylään on levinnyt yksinäisyys. Koneistuminen ja erikoistuminen olivat purkaneet yhteisön, joka piti huolta naapureistaan, ikävistäkin, ja tarjosi ihmisille identiteetin. Oli syntynyt uusi, korostetun urbaani ja keskiluokkainen kulttuuri. Se tuntuu tuottavan tätä esseekokoelmassa kuvailtua yksinäisyyttäkin.

Melenderin esseissä Flaubert julistaa, ettei keskiluokka tunnusta totuutta tai kauneutta. Ehkä keskiluokka lukee Flaubertin romaaneja vääristä syistä. Erich Fromm (Escape from Freedom, 1941) puolestaa esittää, että moderni, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri luo turvattomuuden tunteen: Ihmiset eivät tiedä, keitä he ovat, mitä varten he elävät ja mitä mieltä heidän tulisi olla. Turvattomuuttaan lääkitäkseen he auliisti hyväksyvät ulkopäin tulevat valmiit vastaukset ja mallit. Useimmat ottavat ne toisiltaan eli markkinoinnilta, jotkut kirjoista ja 1800-luvun kirjailijoilta.

Taloustiede ja valtaosa vallitsevasta ideologiasta rakentuu ajatukselle, että taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuva toiminta palautuu yksilöihin. Kuitenkin on ikäviä ilmiöitä, jotka eivät tunnu olevan kenenkään hallinnassa. Jonathan Culler on tulkinnut Baudelairen Pahan kukkien Saatanan juuri täksi ulkoiseksi voimaksi, jota kieli ei personifioi, joka ei tekojen tasolla palaudu yksilöihin ja joka kuitenkin toimii maailmassa. Tällaisia voimia voisivat olla historia, yhteiskuntaluokat, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri, pääoma jne. Se on ehkä jotain sellaista, mitä Czesław Miłosz kutsui populaation sairastumiseksi puhuessaan vaikeaselkoisen filosofian väkivaltaisesta soveltamisesta yhteiskuntaan.

Haluaisin ajatella, että keskiluokkaisuuteen ja sen ongelmiin liittyy muutakin kuin muutama katkera sitaatti ja keskinkertaiset romaanit. 

Aleksandrian muisto

Johannes Salminen, Aleksandrian muisto. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Minnet av Alexandria (1988) suomentanut Risto Hannula. WSOY, Juva, 1988.

Johannes Salmisen hieno esseekokoelma Aleksandrian muisto (1988) alkaa kirjoittajan vierailulla Aleksanteri Suuren perustamassa kaupungissa, josta kasvoi antiikin kosmopolis kuuluisine majakkoineen ja kirjastoineen. Aleksanteri hallitsijana ylitti helleeneille tyypillisen muukalaisvihan tai -pelon, mikä jäi asumaan muinaiseen suurkaupunkiin uskontojen, kielten ja kulttuurien sekamelskana. Aleksandria säilytti rapistuvan muiston historiallisesta asemastaan kulttuurien kohtauspaikkana aina vuonna 1956 alkaneeseen Suezin kriisiin asti. Lähi-Idän kiristyvän politiikan ja Nasserin kansallistamisohjelman myötä suurehko ulkomainen vähemmistö muutti tai karkotettiin kaupungista.

Kokoelman alkupuolen esseet keräävät teemoja Välimeren rannikoilta Roomasta, Córdobasta, Masadasta ja Antiokiasta. Salminen liikkuu sujuvasti antiikista tähän päivään poimien uskontojen ja kulttuurien jännitteitä. Alussa kerätyt teemat hän kantaa myöhempiin esseisiinsä, jotka tarkastelevat Suomen historiaa: Miten tämä köyhä rajamaa on kehittynyt uskontojen leikkauspisteessä -- ensin katolisen ja pakanallisen, sitten katolisen ja ortodoksisen kirkon ja lopulta protestanttisen ja katolisen kirkon? Katolinen kirkko toi maahan keskiajan eurooppalaiset instituutiot ja perinteet sitoen maan länteen, mutta siihen tarrautuminen uskonpuhdistuksen aikaan olisi tuottanut ongelmia. 

Rooman vaihtaminen Wittenbergiin tapahtui tosin jokseenkin sopuisasti, mutta yleensä meren itäpuolella vallitsi kuitenkin konservatiivisempi ilmapiiri. Tyypillistä kyllä vielä Kaarle herttua purki raivoaan Suomen paavillista hapatusta vastaan.
   Mutta mitäpä kaikki vaistonvarainen uskollisuus mahtoi, kun vastassa oli yhden ainoan miehen rautainen tahto? Taisteltaessa sieluista Kustaa Vaasan karkea ja kylmäverinen strategia johti nopeasti oikeaan yliotteeseen. Voudin ruoska oli käsillä silloin kun sanalliset perustelut ehtyivät, ja kansakunta taipui vavisten herrojen uusiin metkuihin.
   Moinen uskonnollinen kuorenluominen saattaa vaikuttaa ylen määrin kevytmieliseltä. Jälleen voidaan kuitenkin sanoa, että paremmin ei Suomelle olisi voinut käydä. Jos suomalaiset olisivat jatkanut uhmaansa olisi syntynyt sama tilanne kuin Irlannissa, ja Ruotsista olisi tullut Cromwell-henkinen tuhoisa miehitysvalta.

Salminen pohtii myös syitä, miksi suuriruhtinaskunnan aikana Suomen kohtalo poikkesi ratkaisevasti Puolan kohtalosta. Yksi syy lienee luterilaisuus, joka antoi esivallan huolehtia järjestyksestä eräänlaisena Jumalan sijaisena maan päällä; sijaisen vaihtaminen toiseen ei ollut mainittavan vaikeaa. Toinen oli Aleksanteri I:n suopeus, joka omituisesti näkyi vielä Stalininkin otteissa.

Autonomian aikana suomalainen eliitti alkaa venäläistyä. Pietari tarjoaa mahdollisuuksia ja palkitsee runsaskätisesti, ja vain Runebergin ja Snellmannin käynnistämän kansallismielisen projektin ansiosta assimiloituminen pysähtyy. Itsenäistyminen olisi tuskin onnistunut venäläistyneen eliitin kera.

Venäjä oli kuitenkin kiusaus sekä hyvässä että pahassa. Kotimaassakin horjui monen suomalaisen identiteetti; sivistynyt luokkamme alkoi helposti liukua kohti itää tilanteessa, jossa ruotsalaiset muistot jo olivat kalpenemassa ja jossa uusi patrioottisuus ei ollut vielä löytänyt muotoaan.
   Agathon Meurman on luultavasti oikeassa todetessaan, että ylemmät säädyt olisivat väistämättä venäläistyneet ellei kansallinen herätys olisi tullut väliin.

Esseiden Suomi paljastuu myös ahdasmieliseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Tämä on ehkä ollut syrjäisen rajamaan yhtenäisyyden hinta. Salmisen mukaan erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden jälkeen Kalevalan runot piti metsästää ortodoksisesta Karjalasta, sillä muualta pakanalliset ja katoliset juonteet oli siivottu. Antisemitismi käynnistyy Suomessakin autonomian aikana. Moni kulttuuri-ihminen flirttailee Kolmannen valtakunnan ideologioiden kanssa sodan aikana, mutta tämä oli Salmisen mukaan itsepetosta: jos Saksa olisi voittanut, rotuoppi olisi ajanut suomalaiset hyvin heikkoon asemaan. Lopuksi Salminen ruotii suomalaisuutta (tai ahvenanmaalaisuutta) G.A. Wallinin muotokuvassa, Mika Waltarin itsekritiikin kehitystä ja Paavo Haavikon yksikertaistamaa kuvaa Bysantista.

Historian kirjojen lomaan tällainen oppinut ja vapaasti liikkuva esseekokoelma on mitä suurin nautinto. Esseet pyörivät teemojen ympärillä luonnostellen nopeasti teesinsä alistumatta raskaiksi tutkielmiksi. Kirja antaa myös terveen muistutuksen rajamaan historiasta ja uhanalaisesta asemasta.

Lauantaiesseet

Antti Arnkil, Lauantaiesseet. Siltala, 2014.

Kiiltomato julkaisi ensimmäisen oikean kirjallisuuskritiikkini Antti Arnkilin Lauantaiesseistä (2014). Sitä on pidettävä sellaisena, koska Kiiltomato on kirjallisuuslehti, joka julkaisee kirjallisuuskritiikkiä. Kritiikki syntyi neljän kirjoittajan hyvin väljänä yhteistyönä Maaria Ylikankaan ohjaamalla Nuoren Voiman Liiton kirjallisuuskritiikkikurssilla.

Kritiikin kirjoittamiseen kului huomattavasti enemmän aikaa, mutta muuten se ei poikennut tavanomaisesta bloggaamisestani: selailin kirjaa, selailin muistiinpanoja ja kirjoitin... ja sitten päädyin kuitenkin jaarittelemaan esiteollisesta yhteiskunnasta (write what you know).

Kurssi avasi silmäni monin tavoin. Luen kritiikkejä ja erityisesti omaa tekstiäni uusin silmin, mistä on seurannut muuttunut tietoisuus ja sitä kautta tyytymättömyys. Ehkä lepsu kirjoitteluni korjautuu seuraavan 500 kirja-arvion aikana.

Vangittu mieli

Czesław Miłosz, Vangittu mieli. Puolankielisestä alkuteoksesta Zniewolony umysł (1953) suomentanut Riitta Koivisto. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva, 1983.

Runoilija, kääntäjä ja esseisti Czesław Miłosz syntyi puolalaiseen perheeseen nykyisen Liettuan, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella 1911. Hän opiskeli lakia ja kirjoitteli runoja Vilnassa, toimi vastarintaliikkeessä Varsovassa toisen maailmansodan aikaan ja edusti Puolaa sodan jälkeen kulttuuriattaseana Ranskassa kunnes loikkasi länteen 1951 ja myöhemmin sai slaavilaisen kirjallisuuden professuurin Kaliforniasta Berkeleyn yliopistosta. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1980. Vangittu mieli on kokoelma esseitä, jotka muodostavat selonteon loikkaukseen johtaneistä syistä. Puolassa rautaesiripun takana kirjasta tai sen kirjailijasta ei saanut puhua edes esittääkseen eriävän mielipiteen.

Esseekokoelma alkaa näin:

Vasta 1900-luvun puolivälissä monien Euroopan maiden asukkaille valkeni -- yleensä ikävällä tavalla -- että sekavat ja tavalliselle kuolevaiselle liian vaikeaselkoiset filosofiset teokset vaikuttivat suoranaisesti heidän kohtaloihinsa. 

Vangitun mielen keskeinen teema on dialektisen materialismin ja sille rakennetun totalitarismin vaikutus ihmisiin ja ennen kaikkea älymystöön. Menestyäkseen esimerkiksi kirjailijan tai runoilijan pitää osata ylläpitää kahta tapaa ajatella ja estää yksityisten ajatusten vuotaminen julkisesti nähtäväksi. Kääntäen, julkisesti esitetyt ajatukset ja hymynkareet piti olla vallitsevan ideologian mukaisia. Tätä julkista tekopyhyyttä voi kutsua orwellilaisittain kaksoisajatteluksi, mitä Miłosz puolestaan kutsuu arabialaisella sanalla ketman, koska taito kehittyi aikoinaan myös islamilaisissa hoveissa. Kun rituaalien voima ja ilmitulemisen pelko hiertävät ihmistä pitkään, itsenäinen ajattelu surkastuu. Keskustelutilaisuuksissa vallitseva ideologia ja asema on valttia. Niinpä kirjailijat sortuvat itsesensuuriin ja joissain tapauksissa vallitsevaan ideologiaan. Miłosz kirjoittaa neljästä tuntemastaan kirjailijasta ja heidän erilaisista poluistaan kommunistipropagandan äänitorviksi. Aina kyse ei ole pelosta. Kansandemokratia osaa myös palkita parhaat pelaajansa.

Länsikään ei pääse aivan puhtain paperein. Itäeurooppalaisen silmin Länsi näyttää hengettömältä, sivistymättömältä ja vähän hölmöltä. Toisaalta hämmästellessään idän ja lännen eroja länsimaiden kansalaiset eivät ymmärrä, miten nopeasti "uusi normaali" syntyy. Erityisesti yhdysvaltalaiset pitävät Miłoszin mukaan "luonnottomana" yhteiskunta- ja arvojärjestelmää, joka ei ole heidän omansa. Kuten Lännessa, myös Varsovassa ja Budapestissa hämmästeltiin Espanjan pommituksia ja Shanghain paloa. Kun sota talloi alleen itäeurooppalaisia kaupunkeja, niiden käsitys normaalista muuttui hyvin nopeasti. Kommunismin vyöryessä normaali muuttui edelleen.

Vaikka Miłosz teki vastarintaliikkeen aikana yhteistyötä kommunistien kanssa, hän ei liittynyt puolueeseen. Hänellä ei ollut harhakuvitelmia stalinismin autuudesta. Kaupoissa on merkittävissä määrin vuodenaikaan nähden hyödyttömiä asioita, niitäkin vähän ja huonolaatuisia. Itsenäinen toiminta tai vaihtokauppa voidaan tulkita porvarillisuudeksi ja taantumuksellisuudeksi. Surkeimpina Miłosz pitää länsimaiden kommunisteja, jotka valittavat länsimaisten massojen pinnallisuutta ja henkistä köyhyyttä, mutta eivät tajua, että heidän ihailemassaan järjestelmässä aineellinen köyhyys yhdistyy tekniikan puutteeseen ja stalinismiin.

Ihmisten kärsimykset kansandemokratioissa ovat uutta, aiemmin tuntematonta laatua. Ihmiskunta on löytänyt tehokkaat keinot ruttoon, lavantautiin ja syfilikseen jotka olivat ennen suuria vitsauksia. Mutta elämä suurissa yhteisöissä synnyttää uusia tauteja. Jotain samansuuntaista tapahtui Venäjän vallankumouksellisille. He keksivät tehokkaiksi väittämänsä keinot saada hallintaan Historian voima ja toteuttaa ihanneyhteiskunnan. Ja Historia maksaa heille ivanauruin. (s. 230)

Miłosz kirjoittaa konstailematta, suoraan, ja suomennos kulkee helposti. Hän vertaa itseään ja näkemyksiään ystäviinsä, jotka ovat kansandemokratian ja sen vallitsevan ideologian palveluksessa, eikä näe vaihtoehtoa loikkaukselleen. Hänelle pieni henkilökohtainen pelitila kirjastoissa ja yliopistokammioissa ei olisi riittänyt. Niinpä hän joutui elämään runoilijana eristyksissä puolankielisestä yleisöstä. 

Länsimaiden tuho

Timo Vihavainen, Länsimaiden tuho. Otava, Keuruu, 2009.

Timo Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Hänen uusi kirjansa Länsimaiden tuho on esseekokoelma, joka käsittelee vallitsevan länsimaisen kulttuurin ongelmia. Kirjan nimestä ja kannesta voi päätellä, missä sävellajissa argumentaatio etenee. Kirjan kannen perhosen siivet ovat kuvioitu American Express -luottokortein. Perhonen symboloi eri kulttuureissa eri asioita, mutta esimerkiksi länsimaisen kulttuurin kehdossa Antiikin Kreikassa sana perhonen tarkoitti sielua. Niinpä kannen mukaan länsimaisen ihmisen sielu liitelee luottojärjestelmän varassa.

Vihavaisen keskeinen ajatus on, että länsimainen ihminen on korvannut ylevät arvonsa ja vanhat perinteensä hedonistisella kuluttamisella, elämysten janolla, rahalla ja maailman korskalla. Seurauksena kulttuuri on ontto, koska yksilöä palvovassa kulttuurissa ei yhteisön jäsenillä ole yhteistä arvopohjaa. Politiikka on latistunut itsekkäiden himojen ja etujärjestöjen tarpeiden yhteensovitteluksi. Itsekkyys ei universalisoidu, eikä politiikassa ole siten arvoja. Länsimaissa kirkko on menettänyt otteen laumaansa ja päätynyt kilpailemaan elämyksellisenä kokemuksena muiden elämyksellisten  kokemusten joukossa. Vihavaisen mukaan länsimainen kulttuuri on synkkää barbariaa. Pahimpia barbaareja ovat poliittisesti korrektit ja ilottomasti hymyilevät amerikkalaiset.

Sivumennen sanoen samaa teemaa on käsitellyt mm. brittiläinen dokumentaristi Adam Curtis, jonka televisiodokumentit The Century of Self ja The Trap jäljittävät kuluttajan ja kansalaisen kehitystä 1900-luvulla. Kun länsimaissa perustarpeet oli tyydytetty, piti tarpeita tuottaa. Kuluttamisesta tehtiin länsimaiden rituaali. Psykologia kaivoi ihmisestä piileviä tarpeita, kaatoi defenssejä ja muotoili tuotteet haluttaviksi. Syntyi itsekäs, nautintoa hakeva kuluttaja. Vuosisadan loppua kohden kansalaisesta leivottiin samaan tapaan itsekäs poliittinen kuluttaja. Valtaosa päätöksenteosta nojaa ajatteluun, joka rakentuu jatkuvan talouskasvun ympärille. Kivisellä planeetalla keskellä tyhjää avaruutta tämä on uskalias lähtökohta.

Länsimaiden tuho nojaa monin paikoin Oswald Spenglerin ja Samuel Huntingtonin kulttuuripessimismiin. Vihavainen ennustaa, että nykyisen kehityksen jatkuessa parin sadan vuoden päästä ei voida enää puhua länsimaista nykyisessä merkityksessä. Länsimaiden hellimä monikulttuurisuus kääntyy sitä itseään vastaan. Ajatuksen logiikka lienee seuraava: yhtenäiskulttuuri (esim. tavat, oikeus, kirjakieli, valuutta) syntyy jossain määrin pakottamisen voimasta. Jos hyväksytään vivahteita tai vaihtoehtoja, yhtenäisyys rappeutuu. Lisäksi, kun länsimaalaisen kulttuurin ydin on yksilökeskeinen, eikä ihmisiä yhdistä kuin kulutustottumukset, kulttuuri ei kestä maahanmuuttajien tuomaa islamilaista vaikutusta. Muslimit eivät halua assimiloitua, vaan heillä on arvoja, joista he haluavat pitää kiinni. Lisäksi muslimien perheet ovat suurempia. Niinpä länsimaat kulttuureineen tulevat häviämään selviytymistaistelun.

Epäselväksi jää, onko islamin elävän uskonnon arvopohja tai vuoristokansojen kunniakäsitys hyvä vai huono asia? Ilmeisesti ne ovat hyviä asioita, mutta euroopassa meidän pitäisi osata ja uskaltaa olla eurooppalaisia ja pyrkiä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Lukijalle herää kuitenkin kysymys: miksi kestämättömään kuluttamiseen nojaavaa länsimaista kulttuuria pitäisi "suojella"? Maapallon raaka-aineet antavat aikaa korkeintaan vuosikymmenen tai kaksi, ja se, mitä pidetään länsimaisena kulttuurina, on muuttuva rajusti. Tuolloin luottokorttien kuvioimat perhosen siivet eivät riitä pitämään meitä ilmassa. Eurooppalaisuus on ilmeisesti kuitenkin jotain muuta kuin vallalla oleva traaginen elostelu, ja siihen johonkin tulisi kiiremmin palata. Miten tämä eurooppalaisuus kartoitetaan niin, että länsimaat tuntisivat siihen vetoa? Ranskalaisilla lienee oma näkemyksensä, saksalaisilla ja englantilaisilla omansa. Euroopan historia on verinen, ja yhteenkuuluvuus, liikkuvuus ja arvoperimä ovat olleet pääasiassa eliitin tonttia.

Vihavainen suhtautuu myönteisemmin kiinalaisiin ja erityisesti venäläisiin, joiden molempien on todettu assimiloituvan uuteen kulttuuriin. Tosin epäselväksi jää Venäjälle katseensa kääntäneen venäläisvähemmistön esimerkki Virossa. Eikä kirja käsittele siirtolaisuuden historiaa mitenkään ansiokkaasti, vaikka muuten kulttuurihistoria avautuu kirjoittajan käsissä taidokkaasti. Kulttuurit ovat hiertäneet toisiaan aina vaikuttaen kieleen, tapoihin ja asenteisiin. Länsi-Rooma muuttui rajusti germaanien saapuessa Reinin ja Tonavan eteläpuolelle. Koska paikalliset kokivat olevansa roomalaisia ja ylläpitivät roomalaisia instituutioita mutta uudella tapaa, aikaa myöten se, mitä pidetään roomalaisuutena, muuttui. Vihavainen ei myöskään halua suuremmin pohtia rotukäsitteen ongelmia -- sillehän ei löydy tukea biologiasta. Kuitenkin biologiaan hän haluaisi vedota argumentoidessaan kansojen eroista.

Vihavaisen toinen maalitaulu on post-moderni tieteenkäsitys ja erityisesti feminismi. Hänen mukaansa voidakseen kritisoida feminismiä hänen pitäisi olla feministi.

"Se on kuin aikoinaan kommunistinen ideologia, joka todisti itsensä oikeaksi ja teki kritiikin mahdottomaksi, koska systeemin ulkopuolelta sitä ei voinut kritisoida."

Kieltämättä hänen käyttämänsä esimerkit antavat naistutkimuksesta koomisen jos kohta yksipuolisen kuvan. Jos kuitenkin post-modernismi on merkityksen pilkkoutumista ja universaalien arvojen haihtumista, millä voimalla keskustelu palautetaan yhteiseksi koettujen arvojen ääreen? Vihavainen pitää post-modernismia hallinto- ja kulttuurieliitin sisäistämänä harhaoppina, joka suoltaa todistumattomia väittämiä, jotka päätyvät hallitsemaan julkista keskustelua. Demokratia lienee eurooppalainen arvo, mutta eliitti pelkää kansan mielipidettä. Kansanäänestyksiä ei haluta järjestää, koska kansa äänestää väärin. Oli kyseessä metsästyskiväärit, prostituutio tai väitteet ihmisten biologisista eroista, keskustelu vaiennetaan sillä verukkeella, että ääriainekset saavat niistä polttoainetta. Äänekkään marginaalin olemassa olo koetaan niin suureksi uhkaksi, että tärkeistä asioista on pakko hissutella.

Vihavainen marssittaa tuekseen leegion klassikoita, länsimaisia ja venäläisiä. Teksti on suurelta osin tyylikästä mutta rönsyilevää, ja hohdokkaan alun jälkeen terävin kärki taittuu. Kaikki teesit eivät kestä  analyysia, koska Vihavainen ei alista kaikkia väittämiään yhdenveroiselle pohdinnalle.  Ehkä esseiden tarkoitus on moralisoida, eikä tuottaa helposti sulavaa kulttuurikritiikkiä. Kirjan ansioksi on sanottava, että se on tervetullut potku suomalaisen omahyväisen keskustelukulttuurin persuksille, sillä kirja pakottaa lukijan ajattelemaan ja punnitsemaan mielipiteensä. Vihavaisen laaja tietämys, hyökkäävä asenne ja tinkimätön kritiikki saattavat herättää lukijassa torjuntareaktion, koska kirjan teesit ovat vallitsevan ideologian vastaisia (ajatusrikoksia). Parhaimmillaan lukija voi oppia, miksi hän itse on mitäkin mieltä.

Bagdadin ihme

Johannes Salminen, Bagdadin ihme. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Undret i Bagdad (1997) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Juva, 1997.

Johannes Salminen on Helsingissä asuva ahvenanmaalainen esseistikko, kulttuurikriitikko ja kustannusjohtaja. Hän on sanomalehdissä julkaistuissa kirjoituksissaan liikkunut Välimerellä, Mustallamerellä, Venäjällä ja Bysantissa antiikin ja uuden ajan välillä, ja Bagdadin ihme on kokoelma näitä kirjoituksia. Kirjoitukset eivät käsittele helppoja aiheita, vaan rasismia, seksuaalisuutta, orjuutta, islamia ja juutalaisia. Ajallinen etäisyys tekee aiheista tietenkin paitsi mielenkiintoisia, myös kenties vähemmän latautuneita. Toisaalta esseet tuovat esiin sen tuhansien vuosien kulttuurivaihdon, joka ei ole suinkaan pysähtynyt. Pakolaisvirta Pohjois-Afrikasta Eurooppaan on ajava eurooppalaiset jossain vaiheessa miettimään omaa identiteettiään -- eikä välttämättä sivistyksen ja harkinnan hengessä.

Roomalaiset olivat ennakkoluuloisia, mutta eivät jakaneet kansalaisiaan eri kasteihin ihonvärin perusteella, mikä antaa toivoa kulttuurista, joka katsoo värien ohi. Toisaalta sekä Antiikin Kreikan että Antiikin Rooman talous nojasi orjatyövoimalle, ja, vaikka orjien kohtelu on paikoin ja ajoittain ollut inhimillistä, suuri osa epävapauteen vaipuneista on suurtilojen polttomerkittyjä ihmiskoneita. Ihmisryöstöt, sodat, poliittinen epäsuosio ja köyhyyden pakottama vapaaehtoinen alistuminen täydensivät orjien rivistöjä koko Välimeren alueella, eivätkä aikansa oppineet pitäneet orjuutta epäkohtana. Ne, jotka liittävät antiikkiin kaiken ajateltavissa olevan ylevyyden, ovat pitäneet orjuuden tuottamaa kärsimystä käypänä hintana Sofokleesta ja Feidiaasta, kulttuurisen erikoistumisen hedelmistä.

Toinen, keskeisempi juopa on aina ja kaikissa kulttuureissa kulkenut sukupuolten välillä. Jos Antiikki ei tässäkään mielessä näyttäydy tasaveroisuuden tyyssijana, varhaiskristittyjen ja itämaisten askeettien käyntiin polkaisema asennemuutos ei ainakaan parantanut tilannetta. Kun Afrodite syöstiin mereen ja ihailun ja palvonnan kohteeksi nostettiin Neitsyt Maria, muuttuu seksi synniksi ja tieksi kadotukseen. Paradoksaalisesti Maria on äitiyden ja hedelmällisyyden symboli. Yhtä kaikki, naisten seksuaalisuuden valvonta päätyy suvun tai klaanin päämiesten käsistä askeesia ja selibaattia ihailevien kirkon setien käsiin. Niin se käy.

Islamilainen maailma, joka näyttäytyy Lännessä nykyään vain äänekkäinä väkijoukkoina, oli avoin ja sivistynyt siihen aikaan, kun Euroopassa huudeltiin "Deus le volt!" Keskiajalla abbasidien Bagdad ja normannien Palermo olivat monikulttuurisia ja suvaitsevia keskuksia. Islamin leviämistä Välimerellä ei haitannut kristittyjen harjoittama yksinuottinen puhdasoppisuus. Ottomaanien kuljettaessa palloa imperiumi sitten kompastuu ja pysähtyy.

Salminen kirjoittaa hyvin - toki olisi paikallaan lukea teos alkukielellään - ja tekstistä paistaa lukeneisuus; varma kirjaresepti historiaan ja filosofiaan taipuvaiselle maallikkolukijalle.

Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola, Unelmat paremmasta maailmasta. WSOY, Juva, 1990. Teos alunperin julkaistu 1971.

Pentti Linkola on ollut vuosia suomalaisten toisinajattelijoiden ohuessa rintamassa. Hän on myös lintuharrastaja ja kalastaja, jolle moderni länsimainen sivilisaatio tarkoittaa perikatoa. Unelmat paremmasta maailmasta on esseekokoelma, johon on koottu Linkolan kirjoituksia 1960-luvulta. Kirjoituksissa heijastuu rakennemuutos, joka väänsi maatalousvaltaisen Suomen nykyiselle kehitysuralle. Linkola irvailee kesämökkimanialle, tuotantotaloudelliselle ajattelulle ja uudelle keskiluokalle. Ihmisten irtautuessa maataloudesta, he irtautuvat myös perinteestä, työstä ja ympäristöstä, jossa ihmisillä oli paikkansa ja elämällä tarkoitus. Linkola piiskaa helppoon vaipuvia ihmisiä säälimättä.

Linkola leimataan usein impivaaralaiseksi pessimistiksi. Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma uran alkupuolelta, jolloin Linkolan tekstissä pilkahteli vielä toivo. Vajaa neljäkymmentä vuotta ei ole kuitenkaan vanhentanut keskeisiä argumentteja -- päinvastoin! Maapallon kantokyky ja ihmisen vaikutus ympäristöön on sittemmin tullut esiin paitsi kirjoissa ja artikkeleissa myös luonnossa. Neljäkymmentä vuotta on lähes yksinomaan pahentanut ongelmia, joita Linkola kuvaa. Niinpä unelmat paremmasta maailmasta ovat jääneet unelmiksi.

Linkola on moralisti, jolla on terävä kynä. Näyttää siltä, että hän on myös oikeassa.

Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén, Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas, Turku, 2008.

Antti Nylén ei tyydy helppoon. Hän on katolinen läpimaallistuneessa ja pseudoluterilaisessa länsimaassa. Hän on kasvissyöjä lihaa palvovassa kulttuurissa. Hän on aivan oikein ymmärtänyt pukeutumisen naamioitumisen muotona, mutta maastoutumisen ja massaan sekoittumisen sijaan hän pukeutuu erottuakseen ikään kuin naamiaisissa. Hän on peloton feministinen vastalause normatiiviselle mieheydelle. Hän kieltäytyy, piirtää rajat ja on jotain mieltä. On suoranainen ihme, että hän on hengissä.

Nylén analysoi lihansyöntiä, eikä hän tyydy näpräämään pihvin ekologista kestämättömyyttä vaan rinnastaa sen raiskaukseen. Naisen ja eläimen liha on saman väkivaltaisen himon kohde, josta kieltäytyminen on epämiehekästä petturuutta. Lihansyönti on teollinen prosessi ja rituaali, jossa yhteisö varmistaa jäsentensä sitoutumisen ja yhteenkuuluvuuden. Feminismi on kieltäytymistä tästä perinteestä, eikä feministi voi siten syödä lihaa. Nylén lukee auki suomalaisen "kulttuuriväen" kirjaamia kokemuksia ja tuntemuksia liharuoista, ja jälki on terävää. Taiteilijat, papit ja toimittajat näyttäytyvät hyväuskoisina hölmöinä.

Nylén kirjoittaa myös Jumalasta, tyylistä, elokuvista, musiikista, kirjoista ja rappiosta. Morrissey on tekstissä kuin pyhimys, jonka tapaista paradoksia voisi tuskin mikään muu kulttuuri tai kulttuurin vaihe tuottaa. Naiseuden tai tyttöyden (erityisesti kettutyttöyden) Nylén esittää hieman epämuodikkaasti myyttisenä elämänvoimana. Tämä kuulostaa kornilta, mutta jos katselee laitumelta Länsiväylää pitkin kotiin palaavaa keskiluokkaa, myytti tarjoaa toiveen siitä, että jossain sykkii vielä elämä.

Esseet eivät pyri tuomaan julki kulttuurimme alamäkeä ja kestämättömyyttä luonnontieteellisen mallin kautta vaan sen sisältä. Nylén ei suostuttele eikä pyydä vaan tuomitsee. Kieli on tyylikästä ja kurinalaista. Kapean verkkojulkaisuotoksen perusteella näyttää siltä, että useat (oikeat) kriitikot arvostavat teosta teoksena mutta tuntevat tarpeelliseksi irtisanoutua Nylénin teeseistä ikään kuin niiden looginen teho olisi jotenkin rajattavissa pelkkään estetiikkaan. Kenties tällainen arvostelutuoteseloste on tapana, en tiedä.

Yksinäisyys ja uhma

Erno Paasilinna, Yksinäisyys ja uhma. Otava, Keuruu, 1985.

Kirjailija ja toimittaja Erno Paasilinna oli yksi harvoista suomalaisista toisinajattelijoista. Hänen teoksensa Yksinäisyys ja uhma on kokoelma esseitä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta, joka sai Suomen ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1985. Paasilinna kirjoittaa tiiviisti - lauseet ovat monin paikoin lyhyitä ja sanat harkittuja. Paasilinnan tekstissä on voimaa. Hän kirjoittaa sanoista, kirjoittamisesta, kirjailijana olemisesta, kirjailijaksi tulemisesta ja totuudesta. Hän esittelee ristiriitaisen Eino Leinon, yksinäisen Pentti Haanpään ja pelottavan johdonmukaisen Pentti Linkolan. Hän suomii kirjallisuuspiirien kirjalistoja, kirjailijakoulutusta ja klassikoiden tyrkyttämistä lapsille ja nuorille.

Jos pelkää omaa ääntää, ajatuksiaan tai epäilee rohkeuttaan, kannattaa palata tämän kirjan ääreen.

Kirjeitä nollapisteestä

Peter Englund (2003) Kirjeitä nollapisteestä : historiallisia esseitä. Alkuteoksesta Brev från nollpunkten (1996) suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Juva, 2003.

Peter Englund on kirjailija ja Ruotsin akatemian jäsen. Aikaisemmat käännökset ovat käsitelleet pääasiassa Ruotsin suurvalta-aikaa - poikkeuksena Hiljaisuuden historia, joka oli kokoelma esseitä eri aiheista. Kirjeitä nollapisteestä käsittelee 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa ja sen sotia. Suomenkielisen käännöksen esipuheessa Englund toteaa, että lehdissä raportoidut raakuudet selitetään Ruotsissa vetoamalla "'pahuuteen', 'ikiaikaiseen vihaan' ja mieshormoneihin". Englund lähtee analysoimaan ensimmäistä ja toista maailmansotaa ja Hitlerin sekä Stalinin hirmutöitä kumotakseen myytin pahuuden toiseudesta.

Ensimmäistä maailmansotaa Englund lähestyy kahden taidemaalarin, Paul Nashin ja Otto Dixin, elämäkertojen ja töiden kautta. Nash monien muiden tavoin oli täynnä sotaintoa vielä 1914, mutta kun teollinen sodankäynti jauhoi kokonaisen ikäluokan, asenne alkoi muuttua. Englund kuvailee taitavasti taistelukentän todellisuutta, sinappikaasun myrkyttämän veden täyttämiä kranaattikuoppia, ihmisraatoja, mutaa ja epärealistista strategiaa.

Stalinin vainot ajoittuvat useisiin jaksoihin: vuoden 1932 nälänhätä, valmistelut 1935-36 ja loppusiivous 1938-1939. NEP-talous oli juuri pääsemässä jaloilleen katastrofaalisen 1920-luvun jäljiltä, mutta vainot syöksivät Neuvostoliiton takaisin kuoppaan. Vuoden 1937 pidätysaaltoa seuranneet teloitukset tappoivat arviolta 350 000 ihmistä. Noin 70% puolueen keskuskomitean jäsenistä ammuttiin. Kuudessa vuodessa 1932-1938 puolueen 3,5 miljoonainen jäsenistö oli pienentynyt kahteen miljoonaan. Puna-armeijan päällystö puhdistettiin, ja siten toistettiin vallankumouksen virhe: tapettiin osaava upseeristo. Neuvostoliitto kärsi tästä ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Jos vainot käynnistyivät Stalinin vainoharhaisuudesta, ne alkoivat elää omaa elämäänsä, kun tiedustelupalvelun piti saada aikaan pidätyksiä ja teloituksia pysyäkseen tulostavoitteissaan.

Englund pohtii Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan samanlaisuutta arkkitehtuurin ja vainojen kautta. Arkkitehtuuri pyrki molemmissa maissa tekemään ihmisestä pienen, eikä kummassakaan maassa yksilö ollut minkään arvoinen. Vainot toimivat kuitenkin eri tavalla: Neuvostoliitossa jahdattiin yksilöitä, siivottiin ns. vastavallankumoukselliset ainekset. Natsit tuhosivat ensin sairaat, sitten etnisen ryhmän. Niinpä teollinen tuhovoima kohdistettiin kokonaisiin ryhmiin. Jos puna-armeijan upseerien teloittaminen kostautui Stalinille toisessa maailmansodassa, niin Saksan sotavoimien huolto sai puolestaan kilpailla juutalaisia kuljettavien junien kanssa rautateistä ja resursseista.

Englund ei päästä Länsivaltojakaan puhtain paperein. Konttoripöydän takaa masinoidun järjettömän saksalaiskaupunkien pommituksen oli määrä laskea saksalaisten sotaintoa. Sotilaskohteet olivat vaikeita havaita öisillä pommituslennoilla ja niihin oli vaikea osua. Pian siviilien pommittamisen tabu murtui, ja laskettiin, että pudottamalla x tonnia pommeja saadaan y uhria. Pian pommit ja uhrit sievennettiin yhtälöstä ulos ja verrattiin teollisen työn tunteja vastakkain: käyttämällä x tuntia lentokoneeseen ja pommeihin voidaan tuottaa y tuntia vahinkoa viholliselle murentuneina rakennuksina, tuhoutuneina teinä ja kuolleena työvoimana. Pommituksen tuotto-odotus oli laskennallisesti positiivinen huolimatta karmeista lentäjätappioista, ja Britannian Ilmavoimien komentaja Harris piti tästä kiinni aina kuolinvuoteelleen saakka.

Pommitukset huipentuvat kahteen atomipommiin, jotka pudotettiin Japaniin. Monet maat olivat lähteneet kehittämään atomipommia - tiedemiehet uskoivat, että se lopettaisi kaikki sodat. USA onnistui tehtävässään ensimmäisenä, ja sen oli kiire päästä käyttämään pommia.

Englund kirjoittaa vaivattomasti. Esseet eivät ole tiukkaa tutkimusta vaan yritelmiä hahmottaa joitain tragedioiden taustalla olleita tekijöitä. Myytti pahasta ja ikiaikaisesta vihasta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kaikissa tapauksissa hirmutöihin syyllistyneet, siis suorittava porras, on ollut tavallista väkeä, joka yksinkertaisesti tottelee käskyjä. Heidän ei olisi ollut pakko, mutta niin vain ikäluokka toisensa jälkeen jauhautuu ei-kenenkään-maalle, pommitonni toisensa jälkeen pudotetaan siviilien niskaan, junalasti ihmisiä toisensa jälkeen kaasutetaan, jne. Tähän liittyvästä tappamisen etäännyttämisestä voi lukea Gloverin kirjasta Ihmisyys.