Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2017.

Keskipäivän aave

Romaanissaan Keskipäivän aave (1956) italialainen kirjailija Alberto Moravia kietoo arkisen avioliittodraaman antiikin mytologiaan. Impulsiivinen Riccardo luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa Battistalle, menestyvälle tuottajalle, elokuvakäsikirjoituksia. Samalla hän menettää vaimonsa Emilian rakkauden ja arvostuksen. Elokuvan viihteellisyys lajina ja tavalliset vastoinkäymiset kotona saavat kirjailijan epäilemään omaa erityisasemaansa. Olenko siis loppujen lopuksi samanlainen kurja raukka kuin kaikki muutkin? Jalot ihanteet eivät tunnu kannattelevan arjen yli. Kun kolmikko — yhdessä saksalaisen elokuvaohjaajan kanssa — päätyy Caprille valmistelemaan elokuvaa, perspektiivi muuttuu. Itsevarma Riccardo, joka aikaisemmin pystyi näköetäisyyden päästä tunnistamaan ihmisten syvimmän olemuksen, hapuilee nyt kohti omaa olemustaan. Hän epäilee, hän saa ajatuksia, hän tekee valintoja. Riita Homeroksen Odysseusta koskevasta elokuvasta paljastaa, kuinka eri tavoin sa

Anteeksi, että häiritsen

Hilary Mantel, ”Anteeksi, että häiritsen”. Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Sorry to Disturb” (2014) suomentanut Kaisa Sivenius. Kokoelmassa Margaret Thatcherin salamurha . Teos, Keuruu, 2017. Kun muutama vuosi sitten Hilary Mantelista maalattiin muotokuvaa, hän heräsi tarkastelemaan itseään kirjailijana toisen ammattilaisen silmin. Hän oivalsi, että kirjailijat ovat taiteilijoille vaikea aihe. Kirjailijoiden työ ei näy ulospäin, eikä sillä ole oikeastaan tunnistettavia puitteita. Maalareiden, valokuvaajien ja elokuvaohjaajien on vaikea kuvata kirjailijaa tai työrauhaa sortumatta tarpeettomaan dramatisointiin. Kirjoittaminen on vaikeaa, ja se vaatii työrauhaa. Keskeytykset huuhtovat kielen päällä pyörivät sanat ja karkoittavat mieleen hahmotellut ajatukset, joiden uudelleen kokoaminen on usein sen verran työlästä, ettei toistuvien keskeytysten äärellä kannata edes kirjoittaa. Keskeytys voi kuitenkin olla tervetullut tauko kyvyttömään sisäiseen painiin. * * * Mantelin novell

Dawn

Tieteiskirjallisuutta on pidetty tieteen ja teknologian mahdollisuuksia luotaavana miesten hallitsemana kirjallisuuden lajina. Sen valtavirrasta sivussa feministinen tieteiskirjallisuus on spekuloinut ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä: valtaa, sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja lisääntymistä. Aktiivisen etsinnän tuloksena löysin  Margaret Atwoodin ja Ursula K. Le Guinin rinnalle uuden tuttavuuden:  Octavia Estelle Butler  (1947-2006). Hänen romaaninsa  Dawn  (1987, suom.  Aamunkoitto ) haastaa kaikki nuo suuret kysymykset. Ydinsota on runnellut maapallon elinkelvottomaksi. Lilith Iyapo herää — tai oikeastaan hänet herätetään — sellissä jossain maata kiertävällä radalla. Neuvotteluissa kaappaajiensa tai pelastajiensa kanssa hän on aseeton. Eikä hän ole aivan entisensä: geenikauppiaina esittäytyvät muukalaiset muokkaavat luonnostaan kaikkea elollista — siis ilman teknologiaa. ”You'll Awaken a small group of humans, all English-speaking, and help them learn to deal with us

Egypt, Greece and Rome

Tuhahtelin alkuviikosta  Haruki Murakamin  romaanin  1Q84:n  (2009) sisältämälle lukemisen ylistykselle. Se oli ilmiselvää ja imelää lukijoiden imartelua. Lukemista harrastava kunto-ohjaaja sekä hänen asiakkaansa lukivat erityisesti historiaa ja olivat yhtä mieltä siitä, että siitä ”oppii, että olemme pohjimmiltaan samanlaisia, elimmepä ennen vanhaan tai nyt”. Tietysti tökeröys ärsytti, mutta heräsin myös kysymään itseltäni: miksi minä sitten luen historiaa? Kysymystä voisi täsmentää: Miksi Charles Freemanin paksuhko Egypt, Greece and Rome  (2004) on lukunautinto? Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten aloin kaavailla sadan kirjan mittaista muinaisen Välimeren lukuhaastetta. Tällä kertaa aloin väkertää haasteelle logoa ja etsiä kalenterista sopivaa ajankohtaa. Tällaiset mielettömät hankkeet ovat tyypillisesti päihtymyksen oireita. Egypt, Greece and Rome  alkaa sumereista ja päättyy kristittyyn Bysanttiin. Päähuomion vievät kirjan nimessäkin esiintyvät Egyptin,

1Q84

En ole kriitikko, eikä  Haruki Murakamin suosio ole tehnyt minulle mitenkään kipeää. Japanilaisen menestyskirjailijan uudet kirjat herättävät ilmestyessään myönteistä innostusta. Hänen nimensä nousee esiin vuosittain Nobel-spekuloinneissa. Etabloituneissa kirjallisuuspiireissä suhtautuminen hänen tuotantoonsa on ollut, sanotaanko, pidättyvämpää. Kun pari vuotta sitten  Leena Krohn  suositteli Prosak-klubi n lavalla kollegalleen Murakamin teosta  1Q84  (2013), Kansallisteatterin kellarisalin ilma tuntui viilenevän asteen, pari. Olen epäröinyt lukea Murakamin romaaneja mutkattomasti länsimaisina teoksina. Minusta ne ovat olleet outoja fantasioita, enkä ole rientänyt tuomitsemaan niiden sisältämiä erikoisia ihmissuhteita, sukupuolten asemaa tai teemoja (saati kirjailijaa näiden takana), koska en ole kokenut täysin ymmärtäväni niitä. Teokset tuntuvat asettuvan länsimaisuuden ja japanilaisuuden rajalle, jolloin tulkinta ei kaltaiselleni maallikolle ole helppoa. Pureskeleeko kirjailija

Keltainen kuningas

Robert W. Chambers, Keltainen kuningas . Englanninkielisestä alkuteoksesta The King in Yellow  (1895) suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki, 2014. Kun sanon  Robert William Chambersin  (1865-1933) novellikokoelmaa Keltainen kuningas (2014) pettymykseksi, taustalla eivät ole pelkästään HBO:n rikossarjan True Detective  (2014) tai Arkham Horror  -lautapelin The King in Yellow  -lisäosan synnyttämät odotukset. Ajatus vaarallisesta ja hulluksi tekevästä näytelmästä on aivan loistava, mutta se kuitenkin vilahtaa vain parissa novellissa ohimennen. Monet kirjailijat, kuten mm. H. P. Lovecraft, ovat saaneet inspiraatioita  Keltaisesta kuninkaasta,  ja sillä on kiistaton paikkansa outoa käsittelevän kirjallisuuden historiassa. Kokoelma jättää kuitenkin täyttämättä itse synnyttämänsä odotukset. Kenties novellien huolellinen perkaaminen paljastaisi jotain uutta, mutta luulen, että Chambersin lumous tai lupaus on juuri täyttymättä jääneissä odotuksissa ja tilassa niiden ympärillä.

The Dain Curse

Dashiell Hammett,  The Dain Curse  (1929). Teoksessa  The Four Great Novels . Picador, London, UK, 1982. Sanfranciscolainen vakuutusyhtiö palkkaa Continental-yhtiön etsivän selvittämään Edgar Leggettin ilmoittamaa jalokivivarkautta. Etsivä, kyynistynyt keski-ikäinen ammattilainen, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä 'The Continental Op', toteaa pian syyllisen olevan joku Leggettien taloudesta. Ilmassa leijuva vakuutuspetoksen mahdollisuus herättää tyrmistystä, mutta jalokivet ovat sivuseikka. Etsivän kirjailijatuttava ehtii täydentää Leggettien taustaa juuri sopivasti, ennen kuin Edgar Leggett löytyy kuolleena. Perhesalaisuudet murhineen, päihteineen ja vankilatuomioineen nousevat pintaan horjuttaen jo ennestään epävakaita ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Etsivä alkaa seurata omituisen kultin toimintaa samalla, kun ruumiiden määrä kasvaa. Eloonjääneiden yritys paeta menneisyyttä ja ”Dainin suvun kirousta” tarjoaa vain lyhyen hengähdystauon. Päähenkilö on ehtinyt siirt

The Last Battle

Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken. Cornelius Ryanin   The Last Battle  (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutunee