lauantai 30. maaliskuuta 2019

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)


Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine.

Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkseni sen itsekin. Toisin sanoen yritän siirtää keskustelua alueelle, jossa voin verhoilla asiantuntemattomuuteni lähdeviitteisiin. Samalla joudun jatkamaan kirjaston laina-aikaa.

* * *

Ranskalainen runoilija ja filosofi Paul Valéry nimesi runouden kielen taiteeksi. Nykyään taide käsitetään luullakseni jonain, jonka tarkoitus on tuottaa esteettinen kokemus (ks. esim. Vuorinen, 1996). Näin muodoin Valéryn luonnehdinnan nojalla runouden tarkoitus on tuottaa esteettisiä kokemuksia kielen keinoin. Valéry tosin puhuu tunteiden herättämisestä, mutta palataan tähän myöhemmin.

Runo on tyypillisesti tiivis teksti. Yhtäältä sen jokainen osa tai piirre kantaa merkityksiä, mutta toisaalta runo puhuttelee lukijaa kokonaisuutena. Tästä osien ja kokonaisuuden välisestä jännitteestä kumpuaa runouden vaikeus ja kenties sen voima. Valéryn mukaan arkikäytössä kieli on kuin kääre, joka heitetään pois, kun sen sisältämä viesti tulee ymmärretyksi. Käyttöohjeen tai vedonlyöntivihjeen ymmärtäminen tarkoittaa tulkinnallisen epävarmuuden haihtumista. Sanatarkkaa viestiä ei ole tarpeen muistaa, jos osaa ohjeen mukaisesti (ullan opittua) poistaa hylsyn sivussa olevan aukon kautta tai ymmärtää vitoskohteen 7 Ranch Kellyn ”varmaksi”. Ymmärretty viesti muuttuu vastaanottajassa joksikin muuksi. Niks naks.

Erona normaaliin kommunikaatioon runo siis ylläpitää tulkinnallista epävarmuutta. Runossa kieli ei olekaan Valéryn mukaan pelkkä kääre, joka kommunikaation päätteeksi heitetään pois, vaan sitä täytyy käännellä ja väännellä, so. tulkita. Koska runoa voidaan analysoida usealla tasolla aina ladonnasta sana-ainekseen ja kuvakieleen, ei tulkinnallinen epävarmuus välttämättä katoa koskaan. Runon tulkinta on epävakaa, eikä se tekstinä vastaanotettaessa ”katoa”. Tämä tietysti edellyttää, ettei runo ei ole pelkkää tyhjää sana-akrobatiaa, vaan sen muoto, sisältö, sointi ja merkitys ynnä muu sellainen houkuttelevat investoimaan siihen, luomaan sen uudelleen ja uudelleen. Joitain teoksia luetaan auki uudelleen ja uudelleen sukupolvesta toiseen.

Vaikka aiheita tai teemoja ei ole mitenkään rajattu, Valéry näkee runoudessa kuvailtavan arkisia kokemuksia tai havaintoja jotenkin ”toisin”. Ne heräävät henkiin kantaen uusia merkityksiä ja suhteita, vaikka ne ovat edelleen samoja arkisia kokemuksia tai havaintoja. Hän käyttää sanaa ”musiikillistaminen”, mutta esimerkiksi Paula Haasjoki puhuu luullakseni samasta asiasta ”vieraannuttamisena” ja Rainer Maria Rilke ”lapsen ymmärtämättömänä katseena”. Ajatuksena lienee siis esittää tuttu asia kielen keinoin uudesta kulmasta tai uudessa valossa ilman totuttuja oletuksia tai kehyksiä — ja näin kenties paljastaa jotain mielenkiintoista.

* * *

Miten Olli-Pekka Tennilän runokokoelmaa Yksinkeltainen on kaksinkeltaista tulisi lukea? Otsikko esittää ristiriitaiselta vaikuttavan väitteen, ja alaotsikko tekstisiruja kiistää teoksen runoilta tai katkelmilta niiden itsenäisen luonteen. Hajanainen ladonta, joka ripottelee tekstikatkelmia sivuille toisistaan irralleen mutta ei runoille tyypilliseen tapaan selkeästi itsenäisinä, tuntuu palvelevan samaa päämäärää. Tekstejä on siis lupa käsitellä jonkin kokonaisuuden osina. Onko jokin sitten särkynyt? Syntyykö tekstisiruista jotain kokonaista — siis runokokoelman lisäksi?

Teoksen nimi on oivaltava kirjoitusvirheen ja puhevian sekoitus, joka syvenee sisäsivuilla nopeasti hauskasta pelleilystä vakavaksi kielen ja tapahtumisen välisen suhteen, tietämisen ja olemisen välisen suhteen tai kielen sisäisen logiikan luotaamiseksi (valitse kaksi). Tennilä ei lähesty kielenfilosofiaa raskas käsitekoneisto edellä, vaikka se vilahteleekin katkelmien sana-aineksessa, vaan melkein kokeellisesti tai ”musiikillistaen” ja ”vieraannuttaen”.

Teoksen kuitenkin aloittaa lainaus Herakleitokselta:
Minkä olemme nähneet ja saaneet, päästämme.
Mitä emme ole nähneet emmekä saaneet, kannamme mukanamme.
Tätä voi lukea suhteessa Valéryn ajatukseen kielestä kommunikaation kääreenä: Ymmärretty viesti menettää kääreensä tullessaan tulkituksi, jolloin päästämme kääreen käsistämme. Viestejä, tai vaikkapa runoja, jotka säilyttävät kiehtovan tulkinnallisen epävarmuutensa, me kannamme mukanamme, opettelemme ulkoa tai luemme uudestaan.

Herakleitokselta ei ole säilynyt kokonaista teosta vaan pelkästään vaikeaselkoisia ja aforistisia tekstikatkelmia, joiden oikeaa järjestystäkään ei tunneta. Hänet tiedettiin jo antiikissa salaperäisenä ja arvoituksellisena filosofina, jonka moniselitteisten ja leikkisten katkelmien tulkinnat ovat edelleen kovasti kiistanalaisia.

Kokoelman aloittava ääni ei tietenkään ole sattumaa. Lainausta ei ole ladottu mitenkään erikseen, vaan teos ikään kuin liukuu muinaiskreikasta translitteroinnin kautta suomeen jatkaakseen siitä, mihin Herakleitos jäi. Katkelma (nr. 56), josta lainaus on ja joka on säilynyt Hippolytoksen teoksessa Kaikkien harhaoppien kumoaminen, ei kuitenkaan viittaa ranskalaisfilosofin ajatukseen kommunikaatiosta. Se on Herakleitoksen tarjoama esimerkki inhimillisistä tiedollisista puutteista ja erehtyväisyydestä: Homeros, kreikkalaisista viisain, ei osannut ratkaista tätä lasten esittämää arvoitusta, joka viittaa luteiden tappamiseen. Niinpä niin.

Pelleily ei lopu tähän. T. M. Robinson huomauttaa, että muinaiskreikan luteisiin viittaava sana (ftheir) muistuttaa tappamista tarkoittavaa sanaa (ftheirein), joten vastaus on tavallaan läsnä arvoituksessa itsessään: arvoituksen esittäneet lapset olivat juuri tässä touhussa. Robinson lukee tämän niin, etteivät Herakleitoksen kritisoimat ajattelijat tämän mukaan näe metsää puilta, sillä he eivät osaa enää käyttää kieltä yhtä ennakkoluulottomasti ja leikitellen kuin lapset. Kieli itsessään on Herakleitokselle totuuden väline, ja vain sen urautuneesta käytöstä vapautuminen auttaa löytämään jotain uutta.

Lainauksen tai oikeammin arvoituksen jälkeen ensimmäinen Tennilän säe, joka muuten toistuu teoksessa myöhemmin, toteaa: Kieli koostuu vilheistä. Selvästi tämä väite ei voi pitää paikkaansa, koska kommunikaatiojärjestelmä ei voi koostua virheistä. Näin väite on virheellinen, koska siinä on asiavirhe ilmiselvän kirjoitusvirheen lisäksi, mutta tällöin väite onkin omassa piirissään tavallaan tosi: se koostuukin virheistä. Kun väite näin kenties viittaakin omaan totuusarvoonsa, epäluuloisimmat alkavat haistaa valehtelijan paradoksin.

Ensimmäisten sivujen perusteella lukijan on osattava nauraa itselleen, koska vakavat tulkintayritykset tulevat liukastumaan moniselitteiseen ja leikkisään kieleen. Runot astelevat kaiken aikaa kaksin kengin, jolloin kaikki yksinkeltaiset jäljet ovat kaksinkeltaisia. Mitä jälkeä tässä pitäisi seulata? Koostuuko kieli sittenkin vilheistä?

* * *

Itse asiassa jälkiä saattaa olla kolmet. Kokoelman sivut on paljolti ladottu ylä-, keski- ja alaosaan. Joissain tapauksissa tekstiä on luettava ensin aukeaman yli vastakkaiselle sivulle. Teos houkuttelee etsimään polkuja sivujen eri osien välille, siis jonkinlaista sivulta sivulle kulkevaa lankaa, joka yhdistäisi katkonaisen rakenteen. Myös runon eri sävyjä ja tyylejä käyttävät äänet tuntuvat siirtyvän ikään kuin polulta toiselle, mutta niiden liikkeiden jäljittäminen on vaikeaa. Paikoin esimerkiksi peräkkäisten sivujen yläosat (tai joskus alaosat) liittyvät selvästi toisiinsa virittäen sirpaleiseen kokonaisuuteen rakennetta, joka ei tunnu sitten kuitenkaan jatkuvan. Muutamia kokonaisuuksia lukuun ottamatta yhteyksien etsiminen alkaa tuntua pakottamiselta.

Mainitsin taas varomattomaisuuttani ”kokonaisuuden”, josta sanana voi aueta tulkinnallinen näkökulma kokoelmaan, mutta mitä kokonaisuus oikeastaan on? Maailmassa ei ole tietenkään sinänsä mitään kokonaisuuksia, vaan me huitaisemme mielivaltaisia kääreitä tarkasteltavien asioiden ympärille helpottaaksemme keskustelua tai nostaaksemme tarkastelutasoa yksityiskohdista johonkin yleisempään. Puhumme metsästä, kun emme halua takertua yksittäisiin puihin.

Tennilä osuu kokoelmallaan puiden ja metsän väliseen käsitteelliseen karheikkoon. Epäitsenäiset tekstisirut tarjoavat vähän perinteisten runojen kaltaisia tulkinnallisia kokonaisuuksia. Ne ovat pikemminkin kielellisiä silmäkkeitä, joihin saapas juuttuu tuntikausiksi. Katkelmien hajanainen järjestys ja niiden välinen ohut koheesio vastustavat ajatusta kokonaisuudesta. Lukija on epävarma, minkä osan ympärille voisi kietaista kääreen tai missä yhteydessä jokin katkelma olisi tulkittava. Ne viittaavat usein itseensä.

Alusta loppuun etenevä perinteinen kirja ei ole välttämättä paras muoto tällaisen katkelmallisuuden järjestämiseen. Jonathan Barnes toteaa toimittamistaan Herakleitoksen tekstikatkelmista, että jokainen tapa koota ne kirjaksi tuottaa samalla myös tulkinnan, koska tekstit esiintyvät väistämättä peräkkäin tietyssä järjestyksessä — ja Herakleitoksen kohdalla jokainen tulkinta on, kuten sanottua, kiistanalainen. Jos Tennilä lainaa teokseensa rakenteen Herakleitoksen perinnöstä, kirjan tarjoama järjestys runofragmenteille on vain yksi mahdollinen, eikä lukijan tarvitse, tai välttämättä edes kannata, sitoutua siihen. Sanottakoon kuitenkin, että muusta teoksesta poiketen ensimmäiset sivut ovat kursiivia. Se on erilaista puhetta, joten luultavasti niitä voi pitää teoksen johdantona eikä siis osana fragmentaarista leikkiä.

Tekstisirut eivät lupaa hajanaisen rakenteen taakse eheää kokonaisuutta, kuten lehden ristisanatehtävä tai palapeli, mutta teos ylläpitää lupausta oivalluksesta tai löytämisestä — tai ainakin mahdollisuudesta siihen. Toisin kuin antiikista säilyneet katkelmat Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on kokonainen, harkittu, tekijänsä intentiota noudattava teos. Herakleitoksen kautta Tennilän kokoelman lukeminen on antoisaa, koska siten aihe, leikkisyys ja moniselitteisyys alkavat paljastaa kielellisiä halkeamia. Herakleitos muuttaa muuttaa lukukokemuksen kiehtovasta hämmennyksen tunteesta esteettiseksi kokemukseksi. Silti ponnekkaista yrityksistäni huolimatta teoksen katkelmallisuus ja sanaleikit vääntävät minut jatkuvasti takaisin nojatuoliin, enkä pysty kokoamaan palasista kuin ehkä aavistuksen kokonaisuudesta.

* * *

Jatkuu toisessa osassa.