The Norman Conquest

Marc Morris, The Norman Conquest: The Battle of Hastings and the Fall of Anglo-Saxon England (2012). Windmill Books, London, UK, 2013.

Englanti syntyi Brittein saarille roomalaisvallan jälkeen (600-800) asettuneiden germaaniheimojen, anglien, saksien ja juuttien, pienten kuningaskuntien yhdistymisen tuloksena. Saarelaiset saivat nauttia rauhasta vain lyhyen aikaa, koska 700-luvun lopulla maata alkavat piinata viikinkien ryöstö- ja myöhemmin valloitusretket. Viikingit kiusasivat myös Manner-Eurooppaa. Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen teki viikinkipäällikkö Rollosta herttuan Galliaan Kanaalin rannalle puskuriksi muita viikinkejä vastaan. Alue sai nimen Normandia uusien asukkaiden normannien (lat. nortmanni tai muin. norjan Norðmaðr) mukaan. Normannit ranskalaistuivat, hylkäsivät merenkulkuperinteensä ja alkoivat rakentaa linnoja ja kehittää ratsuväkeä. Jotkut normanniseikkailijat pitivät myöhemmin hallussaan Sisiliaa ja Etelä-Italiaa.

Kun Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli vuonna 1066 ilman laillista perijää, kruunusta tuli kiistaa Harald Godwininpojan, Normandian ruhtinaan Vilhelm Äpärän ja Tanskan kuninkaan Harald Hardråden (aka Harald Kovaneuvo, Harald Ankara) välillä. Harald tarttui kruunuun, taisteli Kovaneuvon joukkoja vastaan Stamfordin sillalla, mutta hävisi Normandian Vilhelmille Hastingissa.

Hastingsin taistelu vuonna 1066 on yksi Englannin historian merkkipylväs. Siitä ja ylipäätään normannivalloituksesta on säilynyt kronikoitsijoiden kirjoituksia, tarinoita, lauluja ja ennen kaikkea Bayeux'n seinävaate: yli seitsemänkymmentämetrinen tekstiilisarjakuva. Se on normannien näkemys tapahtumista, joten se korostaa Vilhelmin laillista vaadetta kruunuun ja esittää Haraldin petturina. Seinävaate kuvaa myös aikakauden haarniskoja, vaunuja, laivoja ja muita varusteita.

Marc Morris, brittiläinen historioitsija, on koonnut paljon tutkitun valloituksen uusiin kansiin. Hän pureutuu erityisesti kronikoihin, joita löytyy sekä englantilaisten että normannien kirjoittamina. Tuekseen hän ottaa pitkän tutkimushistorian ja arkeologiset löydöt, ja lähtee tulkitsemaan perimyskiistaa ja valloitukseen liittyviä tapahtumia. Tuloksena on herkullinen analyysi poliittisesta vehkeilystä, sodasta ja maallisen ja kirkollisen valtapiirin köydenvedosta.

Normannivalloitus korvasi hyvin lyhyessä ajassa englantisen eliitin ranskalaisella. Vilhelm jakoi läänityksiä normanniylimyksille, jotka joutuivat rauhattomassa maassa rakentamaan itselleen linnoituksia. Englantilaisylimysten oikeudet oli vaikea sovittaa sekavaan ja nopeasti edenneeseen valloitukseen. Vuonna 1086 saatiin aikaan Tuomiopäivän kirja, eli eräänlainen maakirja, joka luetteloi, mitkä maat kuuluivat kenelle ennen valloitusta ja valloituksen jälkeen. Kirja oli siinä mielessä arvokas, että se ei nojannut pelkästään ilmoittajan antamiin tietoihin, vaan sitä katselmoitiin pitkään ja hartaasti.

Normannit toivat mukanaan paitsi raakoja sotilaita myös uudenlaista oikeutta. Valloituksen jälkeen Vilhelm (Vilhelm Valloittaja) jätti englantilaisperinteiden vastaisesti henkiin vihollisjohtajia ja sai sammutella kapinoita pitkin saarta muutaman vuoden. Myös englantilaisten käyttämistä orjista alettiin luopua ja tehdä heistä maaorjia; juridisesti ero on merkittävä. Maan virallinen kieli vaihtui latinaksi. Kun sitten englantia alettiin uudelleen käyttää virallisiin asioihin pari sataa vuotta myöhemmin, se oli muuttunut kovin toisenlaiseksi; joidenkuiden mielestä englanti on eräänlainen kreolikieli. Vilhelm säilyi myös Normannian ruhtinaana, mistä seurasi, että Englannin ranskankielinen eliitti taisteli mannermaisista alueistaan monta sataa vuotta vaikka ne ajoittain menetettiinkin.

The Norman Conquest on erinomaista historiaa. Morrisin taiteilu eri tavoin epäluotettavien lähteiden välillä on ihailtavaa. Lyhyistä katkelmista hän lukee ulos paitsi poliittisia tapahtumaketjuja ja toimijoiden motiiveja myös palasia yhdistelemällä mielenkiintoisen ajankuvan. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Matka viikinkien maailmaan

Richard Hall, Matka viikinkien maailmaan. Englanninkielisestä alkuteoksesta Exploring the World of Vikings (2007) suomentanut Veli-Pekka Ketola. Moreeni, 2012.

Richard Andrew Hall (1949-2011) oli brittiläinen arkeologi, joka vietti valtaosan urastaan tutkien esinormannilaista Yorkia. Hän oli myös kansainvälisesti tunnettu viikinkiajan arkeologi. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi Thames & Hudsonin kirjasarjassa, jossa on julkaistu antiikin kreikkalaisten, anglosaksien, kelttien ja nyt viikinkien historiaa. Otava julkaisi suomenkielisen käännöksen kreikkalaisista ja kelteistä, mutta nyt kustantaja on vaihtunut.

Matka viikinkien maailmaan aloittaa alusta. Viikinki on yleisnimi varhaiskeskiajan skandinaavisille laivoin liikkuneille rosvoille. Anglosakseilla wicing tarkoitti ulkomaista merirosvoa jo ennen kuin viikingit aloittivat. Muinaisnorjassa vikingr tarkoitti kaiketi Oslonvuonon merimiestä ja lopulta ketä tahansa skandinaavista merisoturia. Hall esittelee pohjoisen elinoloja varhaisella rautakaudella Rooman valtakunnan aikaan, myöhempää poliittista yhdentymistä ja viikinkiajan pääpiirteet. Tämän jälkeen kirja kuvailee kulttuuria, uskontoa ja paikallisia eroja, valloituksia ja uudisasutusta. Sitten kirja käsittelee kulttuurin hiipumista ja myöhempää nationalistista innoitusta ja kiihkoa.

Hall kirjoittaa arkeologisista löydöistä ja vähäisistä tekstikatkelmista käsin. Hän ei spekuloi, vaan kertoo yksinkertaisesti sen, mitä löytöjen valossa voidaan tietää. Teksti ja sen suomennos kulkevat sujuvasti. Samaan tapaa kuin sarjan aikaisemmassa Antiikin Kreikan maailmassa, tässäkin kirjassa on sadoittain upeita valokuvia, karttoja ja piirroksia. Kirjan loppuun on liitetty luettelo merkittävistä  museokokoelmista maittain ja lähdeteoksista luvuittain.

The Vikings

Rudolf Poertner, The Vikings: Rise and Fall of the Norse Sea Kings. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Wikinger-Saga (1971) englanniksi kääntänyt Sophie Wilkins. St. James Press, London, UK, 1975.

Rudolf Poertner (1912-2001) oli saksalainen historioitsija, joka oli kirjoittanut lukuisia teoksia Rooman valtakunnasta ja Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. The Vikings on Poertnerin suurelle yleisölle tarkoitettu johdanto viikinkeihin.

Kirja alkaa Lindisfarnen saarella sijaitsevan luostarin ryöstöstä kesäkuun 8:ntena vuonna 793. Ryöstöretkeä pidetään viikinkiajan alkuna, ja riemua kesti pari sataa vuotta. Aikalaiset pitivät hyökkäyksiä Jumalan rangaistuksena ja viikinkejä Jumalan ruoskana. Toisen tuhatluvun alussa, kun pohjoisen kansa asutti jo Normandiaa, jotkut näkivät hyökkäykset seurauksena skandinaavien polygamiasta ja sen tuomasta väestönkasvusta.  Poertner esittelee lyhyesti viikinkien hyökkäykset anglo-saksien, frankkien, kelttien ja slaavien kimppuun. Viikinkien alukset olivat nopeita ja matalapohjaisia, ja niin he pystyivät purjehtimaan jokia pitkin sisämaahan, iskemään ja vetäytymään ennen kuin paikalliset ehtivät järjestää vastarintaa. Kirja kuvaa myös viikinkien tekemiä tutkimusmatkoja ja heidän perustamiaan siirtokuntia mm. Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Viikinkien fyysinen voima, kestävyys ja kovuus herättivät huomiota kautta Euroopan ja Välimeren. Poertner esittää viikinkikulttuurissa vahvuuden olleen itsessään päämäärä. Heikot lapset jätettiin heitteille, fyysisen harjoittelun ja taistelun ansaittiin arvostusta, kuolema taistelussa oli ihannoitua, ja kunnian säilyttämiseksi mentiin äärimmäisyyksiin. Yhteiskunta oli klaanipohjainen; yksilö oli olemassa klaanin jatkuvuuden ja menestyksen ylläpitämiseksi. Yhteiskunnalliset suhteet olivat klaanien sisäisiä tai klaanien välisiä; vain orjat ja lainsuojattomat olivat vailla klaania. Maatilat olivat pitkälti omavaraisia - poislukien muutamia harvinaisia raaka-aineita, kuten metallit.

Sitten kirja kuvailee viikinkien laivoja tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella. Laivat vaihtelivat koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Ne olivat kuitenkin limisaumaisia, niiden peräsin oli tyypuurin (styrbord) puolella, niissä oli nelikulmainen raakapurje, kevyt takilointi ja airot, joista oli iloa heikossa tuulessa (esim. vuonoissa). Matka Tanskasta Englantiin kesti noin kolme päivää, Norjasta Islantiin kuusi päivää, Skånesta Birkaan viisi päivää ja Birkasta Venäjälle toiset viisi päivää. Poertner kuvaa myös viikinkien arkkitehtuuria, erityisesti ympyrävallilinnakkeita kuten Trelleborg ja Fyrkat.

The Vikings käsittelee myös viikinkien käymää kauppaa. He vaihtoivaat turkiksia, kalaa, traania ja mursun hampaita kankaisiin, viiniin, viljaan tai hopeaan. Valloitetuilta alueilta he ottivat viljalti orjia, jotka he pitivät itse tai myivät eteenpäin. Keskeisimmistä kauppapaikoista Poertner maitsee Hedebyn ja Birkan.

Kirja esittelee jumalat, jotka olivat sitä yleisteutonisesta pantheonia. Maailma oli kulkemassa kohti tuhoa ragnarökia, ja Odin haali saleihinsa sankareita taistelemaan viimeisessä koitoksessa. Poertner esittelee lyhyesti viikinkien hautaus-, käsityö- ja taideperinteitä. Tuonpuoleiseen tavattiin antaa suurmiehille laiva, aseita, tarvikkeita, eläimiä ja orjia mukaan. Joskus ruumis poltettiin, joskus vain haudattiin. Taide oli koristelua, jossa eläinaiheet muuntuivat ajan mittaan abstraktiksi ornamentiikaksi. Lopuksi Poertner käsittelee viikinkien kääntymistä kristinuskoon.

The Vikings on kohtalainen johdanto viikinkeihin, joskin hieman vanhentunut. Kirjassa on muutamia karttoja ja musta-valko -valokuvia ja -piirroksia. Kirjan lopussa on lista lähteistä, mutta teksti ei kuljeta lähdeviitteitä muassaan. Teksti on pääosin sujuvaa, mutta paikoin joko tyylikeinot tai vaikea alkukielen käännettävyys töksätelevät.

The Vikings

Else Roesdahl, The Vikings. Tanskankielisestä alkuteoksesta Vikingernes Verden (1987)  englanniksi kääntäneet Susan M. Margeson ja Kirsten Williams. Guild Publishing, London, UK, 1991.

Tanskalainen Else Roesdahl on keskiajan arkeologian professori Århusin yliopistossa ja viikinkitutkimuksen professori Nottinghamin yliopistossa. The Vikings on yleisesitys skandinaavien kulttuurista ja niistä 300 vuotta kestäneistä valloitusretkistä ja valtapelistä, jotka ratkaisevasti muuttivat Euroopan poliittista karttaa. Otava on julkaissut kirjasta suomennoksen vuonna 1994, ja englanninkielistä laitosta on korjattu ja päivitetty 1999.

Kirja käsittelee ensin lähteitä, joiden pohjalta viikingeistä voi ylipäätään sanoa mitään. On olemassa kirjallisia lähteitä, mutta ne ovat harvoin aikalaisten kirjoittamia. Saagat kirjoitettiin pääasiassa vuosien 1200 ja 1400 välillä. Historiikkeja ja annaaleja on jäänyt normanneilta, irlantilaisilta ja sakseilta, mutta ne on kirjoitettu kauan tapahtumien jälkeen, jolloin fiktion ja tapahtumien todellisen kulun välistä eroa on vaikea tunnistaa. Aikalaiskuvauksia löytyy viikinkien riimukivistä ja kristittyjen pappien ja lähetyssaarnaajien kertomuksista, joista edelliset ovat hajanaisia ja jälkimmäiset värittyneitä.  Tekstien tueksi pitkin Länsi-Euroopan ja erityisesti Englannin rannikkoa viikinkien jättämää paikannimistöä ja sanastoa. Sitten arkeologisia löytöjä: rahoja, koruja, hautoja, laivoja, kyliä ja taloja.

Sitten Roesdahl kuvaa maantieteellisesti laajaa seutua, josta viikingit olivat kotoisin. Skandinavian, so. Tanskan, Norjan ja Ruotsin, luonnonolot vaihtelevat, ja niin vaihtelevat myös viikingeiksi kutsuttujen kansojen kulttuurit. Kansat koostuivat orjista, (vapaista) talonpojista ja sotapäälliköistä, rakensivat talonsa puusta, savesta, kivestä ja turpeesta, puhuivat muista germaanisista kielistä eroavia skandinaavisia kieliä ja palvoivat suunnilleen samoja jumalia. Miesten ollessa matkoilla, naiset pyörittivät kotitaloutta palvelusväkineen ja orjineen. Kodin ja maatilan ulkopuolella naisilla on huomattavan vähän mahdollisuuksia. Avioeron saattoi ottaa kumpi tahansa osapuoli, ja uskottomuudesta rankaistiin miehiä ja naisia. Tyttäret perivät veljiään vähemmän, osin myötäjäisten vuoksi. Kuningas oli ensisijaisesti ylin sotapäällikkö ja jonkinlainen uskonnollinen johtaja, mutta hän oli myös johtaja suhteissa muihin kansoihin. Vallankäyttöä ohjasi käräjät, mutta käytännössä myös aristokraateista muodostunut lähipiiri.

Viikingit viljelivät maata, kalastivat, paimensivat karjaa ja kävivät kauppaa riippuen paikallisista olosuhteista. Metsästys oli pääasiassa huvi. Kauppa oli vain yksi vaihdannanmuoto. Lahjojen vaihto/anto oli hyvin tärkeä palkitsemistapa, jolla vahvistettiin lahjan antajan ja saajan välistä suhdetta. Maksut, verot ja ryöstöt olivat kaupankäynnin ohella tietenkin tärkeämpiä. Rahojen, tuotteiden, elintapojen ja asuinolojen kohdalla Roesdahl esittää ensin yleiset linjat, ja sitten käy läpi paikallisia eroja Tanskan, Ruotsin ja Norjan välillä.

Kirjan toinen osa käsittelee laajentumista. Roesdahlin mukaan syitä valloituksille ja ryöstöretkille oli monia.  Hyvien laivojensa ja erinomaisen purjehdustaitonsa ansiosta viikingit saattoivat liikkua pitkiä matkoja, ja yhteydet eri puolille Eurooppaa olivat jo olemassa ennen "viikinkiaikaa" (n. 750-1050). Kaupankäynti oli vilkastumassa varhaiskeskiajan notkahduksen jälkeen, ja siten ryöstettävää riitti. Kirkot ja luostarit olivat erityisen hyviä kohteita, koska niihin oli keräytynyt varallisuutta. Toisaalta Eurooppa oli vielä poliittisesti hyvin hajanainen ja epävakaa, mitä viikingit osasivat käyttää hyväkseen. Näistä syistä ryöstöretket olivat hyvin tuottoisia. Airojen ja matalan pohjansa ansiosta laivoilla saattoi purjehtia jokia pitkin sisämaahan ja tilaisuuden tullen ryöstää kylä ja poistua paikalta ennen kuin paikalliset ehtivät järjestää vastarintaa. Toisaalta viikinkien kulttuuri lietsoi itseluottamusta, seikkailuhenkeä ja kohtalonuskoa. Pakanallisten viikinkien raakuudet eivät suuresti poikenneet tuon ajan kristittyjen toisilleen tekemistä raakuuksista, mutta sekä saagat että kristittyjen kertomukset ovat paisuttaneet tapahtumia. ("Verikotka", jossa uhrin keuhkot revitään selkäpuolelta ulos, keksittiin vasta 1100-luvulla ja vieläpä todennäköisesti käännösvirheenä. [s. 196])

Sitten Roesdahl esittelee viikinkien retket ja valloitukset mantereella Länsi-Euroopassa (Friisinmaalla, Bretagnessa ja Normandiassa), Brittein saarilla (Skotlanti, Shetlanti, Hebridit, Man-saari, Englanti, Irlanti), pohjoisessa (Islanti, Färsaaret, Grönlanti, Viinimaa) ja idässä (Novgorod). Viikingit saivat pysyvästi haltuunsa Normandian mutta sulautuivat ranskalaiseen kulttuuriin. He pitivät hetken aikaa koko Englantia hallussaan, mutta lopulta normannit valloittivat sen. Englantiin kuitenkin jäi paljon skandinaaveja, ja merkittävä osa Itä-Englannin paikannimistöä on skandinaavista perua. Irlannissa viikingit sotkeutuivat paikallisten pikkuruhtinaiden valtapeliin, perustivat Dublinin, mutta lopulta saari jäi irlantilaisten valtaan, ja seudulle jääneet viikingit sulautuivat paikalliseen väestöön. Viikingit saivat haltuunsa myös alueita Baltiasta ja Venäjältä, ja perustivat Kiovan Venäjän Dnepr-joen laaksoon.

Kirjassa mustavalkoisia karttoja, valokuvia ja piirroksia. Roesdahl kytkee systemaattisesti esittämiensä tapahtumien tueksi arkeologisia löytöjä ja nimistöä. The Vikings on erinomainen johdanto.