Piiritetyn huoneen novelleja

Samuel Beckett, Piiritetyn huoneen novelleja. Ranskan kielestä suomentanut Anni Sumari. Like, Helsinki, 2000.

Jos ilmaus on vaikkapa ajatuksen kirjallinen esitysmuoto, miten sanotaan ilmauksen puuttuminen?  ”Täällä ei ole mitään nähtävää” ilmaisee ajatuksen. ”Tämä ei ilmaise mitään” ilmaisee ajatuksen. ”” ei ilmaise mitään, mutta se ei myöskään sano mitään, eli se ei ole ilmaus. Vai onko? Ehkä se on.

Samuel Beckettin (1906-1989) kolmen novellin kokoelma syntyi vuoden 1946 aikana. ”Piiritetty huone” oli hänen kiivas luomiskautensa toisen maailmansodan jälkeen. Novellit, kuten suomentaja Anni Sumari loppusanoissa toteaa, ”varioivat yksinkertaista teemaa. Ne käsittelevät anonyymiä ihmistä, miestä, joka heitetään eri tavoin brutaalisti ulos yhteiskunnasta.”

”Karkotettu” (”L'Expulsé”, 1947) alkaa portaista. Mies on laskenut portaat moneen kertaan, mutta ei muista niiden lukumäärää, eikä ongelma ole oikeastaan hyvinmääritelty: lasketaanko sekä ylätasanne että alatasanne portaiksi, vain toinen, vai ei kumpaakaan? Eri menetelmät tuottavat eri vastauksen. Tämän ajatuksenjuoksun aikana hänet on heitetty talosta katuojaan. Hän ei ilmaise yllätystä tai katkeruutta. Näissä olosuhteissa mikään ei pakottanut minua nousemaan.

Pian käy ilmi, että novellien mies muistuttaa hyvin paljon Molloyn (1951) vanhaa miestä. Käveleminen on vaikeaa. Suhde todellisuuteen on vaikeaa. Miehellä on pidätysongelmia. Hän ei ymmärrä ihmisiä. Sujuvan ja kaunopuheisen monologin keskellä hän menettää ihmisyyttään. Miehen päättäväisyys on koomista, koska hänellä ei ole päämäärää. Kaikki, mihin hän tarttuu, on pakkomielteistä. Beckett kuvaa toiminnan kautta päämäärättömyyttä.

Sekavissa oloissa mies päätyy nukkumaan vaunuihin ajurin hevostalliin.

Menin ovelle mutta en saanut sitä auki. Hevonen seurasi minua katseellaan. Eivätkö hevoset nuku ikinä? Ajattelin että ajurin olisi pitänyt sitoa se kiinni, seimen ääreen esimerkiksi. Minun oli poistuttava ikkunan kautta. Se ei ollut helppoa. Mutta mikä on helppoa? Sain ensin ulos pääni, käteni koskettivat jo maata kun jalkani vielä sätkivät ikkunanpuitteissa. Muistan ruohotukot, joita kiskoin molemmin käsin yrittäessäni irroittaa itseni.

”Rauhoittava lääke” (”Le calmant”, 1955) alkaa kerronnallisesta ristiriidasta: En enää tiedä, milloin kuolin. Mies kuuntelee omaa mätänemistään — luullakseni kirjaimellista mätänemistä (arkisemmasta mätänemisestä meillä on varmasti kaikilla kokemuksia, eikä siinä ole mitään ihmeellistä) ja kertoo tarinaa rauhoittaakseen itseään. Puhun kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Eilinen on tosiaan tapahtunut äsken, mutta ei tarpeeksi äsken. Lukija joutuu kamppailemaan kertomuksen aikamuotojen kanssa, kunnes kertoja armahtaa. Ah, paskat minä aikamuodoista piittaan.

Mies lähtee vaivalloisesti liikkeelle. Hän päätyy kaupunkiin, mutta siellä ei ole ketään. Se on autio. Hän käy mielessään keskusteluita, joita hän kävisi, jos voisi. Ovet pysyvät suljettuina. Mies kaatuu ja jää maahan. Haaveilu kertoo sen, mitä mies ei tee. Hän ei ole ihmisten keskellä, eikä hän jaa ajatuksiaan muiden kanssa. Kun hän tekee havaintoja, hän ei oikeastaan tee havaintoja.

Se niin sanoakseni ahdisti minua, tai ei, en sanoisi niinkään. Kadulla ei ollut ketään, ei en sanoisi niinkään, sillä havaitsin joukon hahmoja, niin nais- kuin miespuolisiakin, outoja hahmoja, mutta ei tavallista oudompia.

”Loppu” (”La fin”, 1946) alkaa jälleen häädöstä. Mies lähetetään matkoihinsa jostain luostarista.

Sanoin, Pitäkää hattunne ja antakaa minulle takaisin omani. Lisäsin, Antakaa minulle takaisin päällystakkini. He vastasivat, että olivat polttaneet ne muiden vaatteideni kanssa. Silloin ymmärsin, että loppu oli lähellä, ainakin aika lähellä.

Kuten aiemminkin, mies olisi halunnut vain maata hiljaa paikallaan. Hänet kuitenkin häädetään liikkeelle, mikä tuottaa tuskaa. Hän kävelee huonosti, törmäilee, tulee huijatuksi, eksyy. Hän etsii paikkaa, jossa maata rauhassa, koteloitua.

Voimattomasti ja katumusta tuntematta ajattelin tarinaa, jonka olin ollut vähällä kertoa, tarinaa, joka olisi kuvannut elämääni, siis sitä ettei ole voimia jatkaa eikä uskallusta lopettaa.

Muistan joskus nuoruudessani nähneeni kubistisen tyhjiön. Se on kuin reikäleivän keskusta. Ainoa tapa ilmaista reikäleivän keskusta on leipoa leipä sen ympärille. Ainoa tapa ilmaista ilmauksen puuttuminen on kertoa sille ääriviivat.

Olen pitänyt Beckettin teoksia hauskoina usein miettimättä asiaa sen pidemmälle. Jos olisin miettinyt, olisin ehkä kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tarinoista puuttuu.

Herra Mackenzien jälkeen

Jean Rhys, Herra Mackenzien jälkeen. Englanninkielisestä alkuteoksesta After Leaving Mr Mackenzie (1930) suomentanut Hanna Tarkka. Saatesanat kirjoittanut Petri Tamminen. Otava, Keuruu, 2001.

Kuten Jean Rhysin Huomenta, keskiyö (1939), myös Herra Mackenzien jälkeen (1930) alkaa kurjasta pariisilaisesta hotellihuoneesta. Halpa ja väliaikainen asumismuoto kertoo oleellisen: päähenkilö on vähissä varoissa, perheetön ja yksin. Hotellihuone on kuitenkin samalla tila, jossa päähenkilö on turvassa muiden katseilta, ennakkoluuloilta ja odotuksilta — ainakin melkein.

Julia oli päätynyt hotelliin puoli vuotta sitten — lokakuun viidentenä päivänä. Hän oli selittänyt tarvitsevansa huoneen viikoksi, kenties kahdeksi. Itselleen hän oli sanonut, että siellä hän olisi piilossa. Hän oli luvannut itselleen, että viipyisi hotellissa siihen asti kunnes pystyisi karistamaan mielestään sen raskaan nöyryytyksentunteen, jonka herra Mackenzie oli häneen jättänyt.

Julia Martin on kolmikymppinen englantilaisnainen, joka alkaa menettää kykynsä viehättää miehiä.  Entisen rakastajan tuottama nöyryytys kuitenkin jatkuu viikottaisina kirjeinä tämän lakimieheltä sisältäen elämiseen tarvittavat 300 frangia.

Sitten saapuu viimeinen kirje sisältäen 1500 frangin shekin. Julia päättää kohdata entisen rakastajansa ravintolassa. Kohtauksessa Rhys vaihtaa näkökulman kiusaantuneeksi herra Mackenzieksi, joka ei pysty pitkään keskittymään vasikanleikkeeseensä. Hän ei tietenkään maksa Julialle hyvää hyvyyttään vaan haluaa kiusalliset intohimoiset rakkauskirjeet hävitettävän. Julia oli saanut selvittää suhdettaan rakastajaansa lakimiehelle ja tämän kirjureille.  

   Hän korotti ääntään. "Miksi sinun piti palkata lakimies pelottelemaan minua?" hän kysyi.
   Herra Mackenzie työnsi lautasensa syrjään. Tilanne oli sietämätön. Hän ei voinut enää olla syövinään — ei jos nainen puhuisi tuollaisia kovalla äänellä.

Julia osoittaa halveksuntansa sanojen ja tekojen tasolla. Ennen lähtöään hän palauttaa viimeisen shekin, mutta ravintolassa kohtausta seurannut toinen englantilaismies George Horsfield seuraa häntä ja tarjoaa apuaan. Julia saa 1500 frangia ja kehotuksen palata Englantiin.

Jospa hänellä olisi ollut järkeä säästää edes muutama tavara, silloin hänen paluunsa ei olisi tarvinnut olla näin alentuva, näin surkea. Ihmiset harkitsivat hetken ennen kuin kohtelivat yliolkaisesti hienoon turkkiin pukeutunutta naista.

Lontoo on Pariisia kylmempi. Yhteydenotot sisareen ja setään nostavat esiin Julian menneisyyden. Sisar on katkera roolistaan sairaan äidin hoitajana, ja setä pitää Julian epäonnistunutta avioliittoa häpeällisenä, eikä kumpikaan tarjoa apua. Entinen rakastaja Neil James ja Lontooseen saapunut Horsfield horjahtelevat alttiudessaan auttaa Julian heikkenevän viehätysvoiman liikkeiden mukaan. Kun äiti sitten kuolee, perheen sisäiset jännitteet kiristyvät konfliktiksi ja Julia palaa Pariisiin.

Rhysin Pariisissa riutuvia päähenkilöitä on vaikea pitää pelkästään uhreina. Vaikka aikakausi tarjosi naisille vähän sosiaalista ja taloudellista liikkumatilaa, eivät päähenkilöt osoita mitään merkkejä halustaa rakentaa tasapainoisempaa tulevaisuutta vaan ovat, varsinkin Sasha ja Julia, loppukesään ehtineitä päiväperhosia. He haluavat olla riippumattomia, vapaita ja määritellä itse itsensä. Perhosina he ovat kuitenkin alttiita säille, tuulille ja katteettomille lupauksille. Ensimmäiset kylmät yöt viimeistään tuhoavat unelmat ja herättävät alkoholinsekaisen katkeruuden.  Julian katse onkin jo kääntynyt menneisyyteen. Hän nautti muistoistaan kuin vanha nainen. Kuitenkin vuokra herättää jatkuvaa ahdistusta, ja rahattomalle vapaus, rauha ja turva ovat epävarmoja. Kaikki muuttui nuhjaantuneeksi ja säälittäväksi.

Julia oli luhistunut. Hän oli polvillaan, itki hartiat hytkyen ja toivoi, että hänellä olisi mukanaan vielä toinen nenäliina. Hän itki muistaessaan, että hänen elämänsä oli ollut sarja nöyryytyksiä, erehdyksiä, vastoinkäymisiä ja surkuhupaisia yrityksiä. Samanlaista oli kai toistenkin elämä. Ja kuitenkin kuin ihmeen kautta hänen ytimestään nousi jotakin olennaista, kuin liekki. Hänhän oli suuremmoinen. Uhmakas liekki, joka ei pyytänyt mitään vaan uhkasi. Sitten liekki hiipui, kaikki oli ollut turhaa; se ei ollut tavoittanut mitään.

Rhys on kerrassaan taitava kirjoittaja. Henkilöt ovat monitahoisia, ja ennen kaikkea kirjan tunnelma on vaikuttava ja uskottava paljaassa lohduttomuudessaan.

Yömetsä

Djuna Barnes, Yömetsä. Englanninkielisestä alkuteoksesta Nightwood (1936) suomentanut Lauri Perkki. Esipuheen kirjoittanut T. S. Eliot. Kirjayhtymä, Helsinki, 1987.

Näytelmässään Kesäyön unelma William Shakespeare kuljettaa henkilökaartinsa öiseen metsään, missä unen, taikuuden ja todellisuuden välimaastossa keijut sotkevat ja sitten selvittävät nuorten rakastavaisten ja toistensa lemmenpuuhat, eikä mikään ei ole varmaa tai selvää. Jotkut ovat tunnistaneet keijujen synnyttämässä karnevalistisessa tunnelmassa queer-viitteitä ja vallitsevilla seksuaalinormeilla leikittelyä.

Yhdysvaltalaisen Djuna Barnesin romaani Yömetsä (1936) tuntuu viittaavan tähän renessanssinäytelmää jo nimessään. Moderni maailma ei kuitenkaan tarjoa keijuja tai taikuutta kuin symbolisesti. Rakkaussuhteet ovat sekaisin. Ihmisten seksuaalisuus ei ole selvää, asiat kääntyvät, eikä mikään ole öisessä metsässä, sirkuksessa tai pariisilaisessa illanvietossa varmaa. Tohtori O'Connor haluaisi olla nainen (eikä hän ole oikeasti tohtori), poikamainen Robin avioituu miehen kanssa mutta jättää sitten tämän naisen vuoksi, mutta sekään ei tyydytä kiehuvaa rauhattomuutta, ja itävaltalainen paroni Felix Volkbein hapuilee vanhojen aristokraattisten ihanteiden perään, mutta maailma on pysyvästi muuttunut. Sävy ei ole koominen eikä tarjoa Shakespearen komedian tavoin varmuutta onnellisesta lopusta.

Alkuvuodesta 1880, huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta, Hedvig Volkbein, ponteva ja sotilaallisen upea wieniläisnainen syvän karmosiininpunaisessa katosvuoteessa, jonka uutimia koristivat Habsburgien kotkan kaksihaaraiset siiveja untuvapeitteen pulleata satiinipintaa Volkbeinin tunnukset mahtavana himmena kultakirjailuna — synnytti neljäkymmenenviiden vuoden iässä pojan, ainokaisensa, seitsemän päivää lääkärinsä ennakoimaa aikaa myöhemmin.

Romaanin karnevalismi elää Barnesin kerronnassa. Hänen käyttämä kieli on rikasta ja runsasta. Se verhoaa tapahtumia paksuun kertomuksellisuuteen, joka on väistää realismia. Esipuheessaan T. S. Eliot toteaa, että kirjan elävä proosa on runouden ystävien makuun vailla sitä arkipäiväistä "hälinää", jota aikalaiskirjailijat kerronnassaan myötäilivät.

Yömetsä on harvoja 1900-luvun alkupuolen romaaneja, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Hämmennystä herätti aikoinaan, että henkilöt, kuten tohtori O'Connor, eivät esiinny mitenkään erityisessä valossa tai kärsi karmeaa kohtaloa poikkeavuuksiensa vuoksi. He kärsivät tavallisista asioista: kaipuusta, menetetystä rakkaudesta tai rikkoutuneista ihanteista.

Huomenta, keskiyö

Jean Rhys, Huomenta, keskiyö. Englanninkielisestä alkuteoksesta Good morning, Midnight (1939) suomentanut Hanna Tarkka. Saatesanan kirjoittanut Raija Siekkinen. Otava, Keuruu, 2002.

Sasha Jensen palaa vuosien jälkeen Pariisiin. Vaikka paluu tuo mieleen vuosien takaisen Pariisin, kaikki on muuttunut. Kirjan alku virittää koruttoman tunnelman.

"Aivan niin kuin entiseen aikaan", huone sanoo. "Vai mitä? Eikö?"
    Huoneessa on kaksi sänkyä, iso madamelle ja toisella puolella pienempi monsieurille. Pesuallas on piilossa verhon takana. Huone on tilava ja halvan hotellin haju niin heikko, että sitä tuskin havaitsee. Ulkona kapea kivetty katu nousee jyrkästi ylämäkeen ja päättyy rappuihin. Siis umpikujaan.
    Olen ollut täällä viisi päivää. Olen valinnut paikan jossa syön päivällä, paikan jossa syön illalla ja paikan jossa nautin lasillisen illallisen jälkeen. Olen pannut pienen elämäni järjestykseen.

Pariisi herättää muistoja, jotka kaikuvat vielä ensimmäisen maailmansodan ääniä. Vaikka nyt ilmapiirissä vilahtaa seuraavan sodan uhka, Sasha katsoo menneeseen. Hänen kallis turkiksensa tekee hänestä saaliseläimen. Vaikka hän osaa lukea tilannetta, se ei silti ole hänen hallussaan.

Jean Rhysin romaani Huomenta, keskiyö (1939) liikkuu samoilla linjoilla kuin hänen aikaisempi romaaninsa Kvartetti (1928). Toki päähenkilö Sasha on vanhempi kuin Kvartetin Marya, ja hänellä on varaa jopa kahteen ateriaan päivässä, mutta hän on samaan tapaan vieraantunut. Sashan elämä on irrallinen, kuluneiden, rähjäisten esineiden piirittämä jonkilainen viivytystaistelu. Tarina kulkee edelleen kaukana keskiluokkaisista hyveistä, omaisuudesta, työstä ja perheestä, eikä avioliitto ole se arpalippu, joka toisi ratkaisua päivittäiseen kitkuttamiseen. Sashalla ei ole juuri rahaa, ei asemaa, ei kunnianhimoa eikä tulevaisuutta. Ikkunan alla katu päättyy rappuihin eli umpikujaan.

En ollut odottanut mitään tällaista. En ollut kuvitellut, että elämäni olisi tätä -- nukkavieruja vaatteita, ikäloppuja kenkiä, tummia renkaita silmien alla, suorina roikkuvia hiuksia, ihmisten katseita... en ollut kuvitellut mitään tällaista.

Rhys esittää naisen osan aikakauden tuottamana lohduttomana kohtalona. Kuten Judith Gardiner* on huomauttanut, sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja moraali eristävät Sashan ympäristöstään. Valinnat erottavat hänet suvusta ja keskiluokasta. Avunpyynnöt tulkitaan ansoiksi. "Mikset hypännyt Seineen?" Tällaisia lauseita tipahtelee erinomaisen säädyllisten ihmisten suusta. Sasha yrittää sulautua ja käyttäytyä muiden tavoin. Olen säädyllinen nainen, une femme convenable, joka on matkalla lähimpään elokuvateatteriin. Useampi Pernod ja konjakki kuitenkin riisuvat tämän naamion. Sashan seurustelusuhteet ja juomatavat aiheuttavat pahennusta hotellipitäjissä, tarjoilijoissa ja ravintoloitsijoissa, mistä seuraa porttikieltoja. Kaikesta tästä tuloksena on vieraantuminen.

Rhysin kerronnassa kulkevat päällekkäin päähenkilön havainto ja tulkinta. Muistellessaan hän rakentaa tilanteet uudesta näkökulmasta. Vanhat nöyryytykset tulevat nyt jälkiviisauden valossa kerrotuiksi ironian ja katkeruuden sävyissä. Sanoinko kaiken tämän? En tietenkään. En edes ajatellut sitä.

Huomenta, keskiyö on eheä, tiivis romaani. Mitä enemmän teosta mielessään pyörittelee, sitä tyylikkäämmältä se alkaa vaikuttaa. Sotien välinen murroskausi ja uusi teollistunut maailma eivät tarjoa tukevaa jalansijaa tai edes identiteettiä kaikille. Mannekiinien, kissanpentujen ja maalausten takaa löytyisi varmasti enemmänkin, mutta onneksi minä en ole kriitikko enkä tutkija.

(*) Judith Gardiner (1982) Good morning, Midnight; Good Night, Modernism. boundary 2, 11(2): 233-251.
 

Ulysses

James Joycen Ulysses (1922), tai suomalaisittain Odysseus, on teos, jonka varaan voi rakentaa kirjallisuudentutkijan uransa. Siinä on pohjattomasti yksityiskohtia, monitasoisuutta, valtava määrä viitteitä kirjallisuuteen ja myytteihin, tajunnanvirtaa, huumoria, leikkisää kieltä ja pitkä liuta erilaisia tyylejä. Lisäksi Joyce venyttää tai rikkoo kaikkia mahdollisia sopimuksia, joita kirjailijan ja lukijan välille voi virittää, mutta alkuun muutama episodi on aivan perinteistä proosaa.

—You, Armstrong, Stephen said. What was the end of Pyrrhus?
—End of Pyrrhus, sir?
—I know, sir. Ask me, sir, Comyn said.
—Wait. You, Armstrong. Do you know anything about Pyrrhus?
A bag of figrolls lay snugly in Armstrong's satchel. He curled them between his palms at whiles and swallowed them softly. Crumbs adhered to the tissue of his lips. A sweetened boy's breath. Welloff people, proud that their eldest son was in the navy. Vico road, Dalkey.
—Pyrrhus, sir? Pyrrhus, a pier.
All laughed. Mirthless high malicious laughter. Armstrong looked round at his classmates, silly glee in profile. In a moment they will laugh more loudly, aware of my lack of rule and of the fees their papas pay.
—Tell me now, Stephen said, poking the boy's shoulder with the book, what is a pier.
—A pier, sir, Armstrong said. A thing out in the water. A kind of a bridge. Kingstown pier, sir.
Some laughed again: mirthless but with meaning. Two in the back bench whispered. Yes. They knew: had never learned nor ever been innocent. All. With envy he watched their faces: Edith, Ethel, Gerty, Lily. Their likes: their breaths, too, sweetened with tea and jam, their bracelets tittering in the struggle.
—Kingstown pier, Stephen said. Yes, a disappointed bridge.

Ulysses on vaikeaselkoinen teos, vaikka tapahtumia siinä kovin vähän. Päähenkilöitä on kaksi, Stephen Dedalus ja Leopold Bloom, ja heidän arkisia tekemisiään seurataan yhden päivän verran -- päivä on sama, jolloin Bobrikoff saa surmansa. Stephen herää, käy opettamassa historiaa ja kävelemässä rannalla. Leopold tekee vaimolleen aamiaista, peseytyy, käy hautajaisissa, käy keskusteluja jne. Lopussa Molly Bloom, Leopoldin vaimo, puhuu luvun verran.

frseeeeeeeennnng train somewhere whistling the strength those engines have in them like big giants and the water rolling all over and out of them all sides like the end of Loves old sweet sonnnng the poor men that have to be out all the night from their wives and families in those roasting engines stifling it was today Im glad I burned the half of those old Freemans and Photo bits leaving things like that lying around hes getting very careless and threw the rest of them up in the W C Ill get him to cut them tomorrow for me instead of having them there  for the next year to get a few pence for them have ... 

Ulysses kulkee rinnan antiikin Odysseuksen kanssa, jolloin Dublinin arkiset tapahtumat saavat myyttisen tulkinnan: Stephenistä tulee Telemakhos, Leopoldista Odysseus ja Mollysta ensin Kalypso ja sitten Penelope. Aioloksen säkki muuttuu lehden toimitukseksi (tai ilmavaivoiksi), seireenien laulu konsertiksi, kyklooppi yksisilmäisiksi mielipiteiksi ja Odysseuksen valtava omaisuus muutamaksi säilyketölkiksi. T. S. Eliotin mukaan Ulysses paitsi korvasi tai tuhosi 1800-luvulla kehittyneen romaanitekniikan myös jäsensi sekavaa ja muodotonta todellisuutta nerokkaasti myyttien kautta. Jos realismi toi kirjallisuuteen merkityksettömiä yksityiskohtia todentuntuisuuden lisäämiseksi, niin Joycen tarjoilema poukkoilevan havainnon tai tietoisuuden tallentama yksityiskohtaisuus menee äärimmäisyyksiin. Kierolla tavalla yksityiskohdat ovat symbolisia juuri myyttisen rinnastuksen kautta. Tämä tapahtumien ja myyttien rinnakkaisuus kieltämättä tuottaa lukijalle nautintoa, mutta ongelma on tunnistaa se. Jotkut väittävät, että pelkkä alkuperäisen Odysseuksen tuntemus riittää teoksen rakenteen tunnistamiseen, mutta hekin usein esittävät mielipiteensä jälkikäteen, jo tunnistetusta rakenteesta käsin.

Penguin Booksin laitoksen johdannossa Declan Kiberd purkaa auki teosta ja sen rakennetta vajaan sadan sivun verran esittäen ns. Gilbert-skeeman. Hannu Riikosen erinomainen Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo (1985) avaa teosta erityisesti alkuperäisen Odysseuksen tarinasta käsin. Uudessa Leevi Lehdon suomennoksessa on tiettävästi kattavat alaviitteet, jotka auttavat lukijaa.

Lukukokemuksena Ulysses on miltei väkivaltainen. Ensikertalainen yrittää ruhjoa itsensä tekstistä läpi, mutta jo kolmannen episodin jälkeen se alkaa tuntua mahdottomalta. Kiertelevät lauseet ja kuormitettu havainto käynnistävät lukijassa oman tajunnanvirran, ja silmät alkavat liukua tekstin päällä. Sitten palataan sivun alkuun ja aloitetaan alusta ja etsitään jotain mihin tarttua. Kuvittelin osaavani englantia, mutta jouduin turvautumaan sanakirjaan tämän tästä. Joyce vaihtaa kerrontatyyliä jatkuvasti puhujan tai tilanteen mukaan. Silti teoksen suuruudesta voi saada kiinni kärsivällisyyden ja esimerkiksi Riikosen kirjan kautta.

Ehkä jonain päivänä uudestaan.

James Joyce, Ulysses. Johdannon kirjoittanut Declan Kiberd. Penguin Books, London, UK, 2000.

Hannu Riikonen, Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo. Gaudeamus, Juva, 1985.

Kenelle kellot soivat

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat. Englanninkielisestä alkuteoksesta For Whom the Bell Tolls (1940) suomentanut Tauno Tainio. Tammi, Helsinki, 1976.

Antony Beevorin mukaan Ernest Hemingway nautti espanjalaisten parissa arvostusta ja luottamusta sisällissodan aikaan. Hemingwaylle, joka toimi kirjeenvaihtajana, kerrottiin ja näytettiin asioita melko vapaasti siinä toivossa, että hänen kirjoituksensa kääntäisivät maailman sympatiat tasavaltalaisten puolelle. Kokemustensa pohjalta Hemingway kirjoitti romaanin Kenelle kellot soivat, josta tuli myynti- ja arvostelumenestys. Se ei kuitenkaan kääntänyt sodan kulkua.

Kenelle kellot soivat kertoo yhdysvaltalaisesta Robert Jordanista, joka taistelee vapaaehtoisena tasavaltalaisten kansainvälisessä prikaatissa kansallismielisiä vastaan. Toukokuun lopulla 1937 hän saa tehtäväkseen räjäyttää sillan Madridin lähellä Guadarramavuoristossa vihollisen selustassa osana tasavaltalaisten laajempaa offensiivia. Tarina seuraa Robertia neljän päivän ja kolmen yön ajan tämän yrittäessä siirtää paperille laadittua suunnitelmaa todellisuuteen yhdessä vuoristossa toimivien espanjalaispartisaanien kanssa.

Armeija on erikokoisten joukko-osastojen muodostama organisaatio. Kurin, yhdenmukaisen varustuksen ja koulutuksen tehtävä on muovata yksilöistä ja heidän muodostamistaan yksiköistä persoonattomia, keskenään samanlaisia koneiston osia eli pelinappuloita, jotka ovat strategisen suunnittelun edellytys. Robert Jordanille abstraktion siirtäminen paperilta todellisuuteen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi. Vuoristo tarjoaa karttaa vaikeamman maaston, toukokuinen sää vaihtelee rajusti, mutta ennen kaikkea Robert kohtaa vuoristossa partisaaneja, joilta puuttuvat kuri, yhdenmukainen varustus ja koulutus. Pablo, partisaaniryhmän johtaja, pitää Robertin suunnitelmaa huonona eikä tunnu sitoutuvan siihen. Hän pitää Robertia ulkopuolelta tulevana pahana, joka järkyttää vuoristoon syntynyttä tasapainotilaa ja kohdistaa kansallismielisten huomion tarpeettomasti heihin. Ryhmän kuri perustuu pitkälti Pablon vaimon Pilarin terävään kieleen. Hän on kiihkeä tasavaltalainen ja ryhmän tosiasiallinen johtaja. Kaiken lisäksi Robert rakastuu Mariaan, nuoreen ja viattomaan joukkoraiskauksen uhriin.

Toukokuuhun 1937 mennessä sota on jo jatkunut liki vuoden. Kaikki ovat nähneet ja monet ovat tehneet silmitöntä väkivaltaa. Nopean voiton ja poliittisten puhdistusten hurmos on väistynyt. Ideologiaa pidetään pystyssä väkivalloin myös tasavaltalaisten keskuudessa, kun kommunistit kytkevät puhdasoppisuuden ja vainoharhaisuuden armeijan toimintaan. Espanja on vihkiytynyt kuolemaan, jonkinlaiseen härkätaisteluun, jossa kansallismieliset aavistavat härän liikkeet ja pyörähtelevät sen edessä pystymättä kuitenkaan antamaan sille kuolettavaa iskua. Partisaaniryhmän tarina on kuin sisällissota pienoiskoossa. Urheiden espanjalaisten siviilien päälle on liimattu improvisoitu sodanjohto, jolla on käsissään kuriton, kouluttamaton ja heikosti aseistettu armeija. Se taistelee paremmin aseistettua ja johdettua vihollista vastaan. Taistelijoiden veri vuotaa tarpeettomien propagandatavoitteiden edestä. Vieraat valtiot tuovat sotaan aseita, osaamista ja vieraita ajatuksia, mutta, missä tasavaltalaiset saavat muutamia Robertin kaltaisia dynamiittimiehiä, kansallismieliset täyttävät taivaan saksalaisin lentokonein.

Hemingwayn kerronta etenee kolmannessa persoonassa. Tekstin seassa kulkee kääntämätöntä espanjaa ja ranskaa. Suomennoksessakin liikkuu vanhahtavia ilmauksia noudattaen englanninkielisen alkuteoksen tyyliä. Virkkeet ovat koruttomia ja toteavia. Hemingway seuraa tapahtumia vuoristossa, mutta hiljaisina hetkinä partisaanien ajatukset karkaavat menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja alkavat rakentaa unelmia tai etsiä suotuisia enteitä eli toivoa. Hahmot ovat lihaa ja verta. Sodan arvet, epäröinti, pelko, toveruus, ylpeys ja kohtalonusko heijastuvat mielialan muutoksissa ja valinnoissa. Pablon käsissä on ensi kertaa laadukkaita hevosia, jotka hän haluaisi pitää. Andrés haaveilee kalastuksesta veljensä kanssa. Robert rakentaa mielessään elämää Yhdysvalloissa yhdessä Marian kanssa. Vain Pilar tarrautuu menneeseen, nuoruuden päiviin Valenciassa ja elämään nuoren härkätaistelijan rinnalla. Vanhenevalle, urheutta palvovalle naiselle tulevaisuus tarjoaa vähän.

Kenelle kellot soivat on lyhyesti sanottuna upea teos. Se jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

A Room with a View

E. M. Forster, A Room with a View (1908). Johdannon kirjoittanut Malcolm Bradbury. Penguin Books, London, UK, 2000.

Lahjakkaiden ihmisten kulttuurimatkailulla on juuret ainakin 1700-luvulla. Monet pohjoiseurooppalaiset keikarit matkustivat Alppien eteläpuolelle kokemaan Italian auringon lämmittämää historiaa. Matkakertomuksissa asetettiin vastakkain pohjoisen jäykkä harkinta ja etelän iloinen vaisto, Apollo ja Dionysos. Sitten yhteiskunnallinen erikoistuminen ja elintason nousu tarjosivat kulttuurimatkoja yhä laajemmille kansanosille. Kulttuurikokemuksen tueksi kirjoitettiin matkaoppaita.

Valmistuttuaan Cambridgen yliopistosta vuonna 1901 E. M. Forster teki itsekin tällaisen matkan. Vaikka hän huolellisesti vieraili jokaisen matkaoppaaseen merkityn romahtaneen sillanraunion äärellä, hän alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota muihin turisteihin. Näistä havainnoista hän kirjoitti romaaninsa A Room with a View. Forster ehti kasvaa viktoriaanisessa Englannissa, jonka rakenteet joutuivat heti edwardiaanisen kauden ja uuden vuosisadan alussa murrokseen. Ilmestyi elokuvia, lentokoneita, diesel-moottoreita, tavarataloja. Manner-Euroopasta kantautui räiskyvää avant-gardea: kubismia, ekspressionismia ja futurismia. Vaikka ensimmäinen maailmansota vasta todella järkyttää vanhaa rakennetta, muutos oli jo käynnissä.

A Room with a View alkaa pohjoisen ja etelän kohtaamisesta. Ylempään keskiluokkaan kuuluva nuori Lucy Honeychurch ja tämän esiliinana toimiva serkku neiti Bartlett tuskailevat huoneitaan. Pensione Bertolinissa heille piti olla varattuna vierekkäiset huoneet, joista avautuisi näkymä Firenzen halkovalle Arno-joelle, mutta huoneet ovatkin kaukana toisistaan ja niiden ikkunat aukeavatkin haisevalle sisäpihalle.

    "I want so to see the Arno. The rooms the Signora promised us in her letter would have looked over the Arno. The Signora had no business to do it at all. Oh, it is a shame!"
    "Any nook does for me," Miss Bartlett continued; "but it does seem hard that you shouldn't have a view."
    Lucy felt that she had been selfish. "Charlotte, you mustn't spoil me: of course, you must look over the Arno, too. I meant that. The first vacant room in the front—"
    "You must have it," said Miss Bartlett, part of whose travelling expenses were paid by Lucy's mother—a piece of generosity to which she made many a tactful allusion.
    "No, no. You must have it."
    "I insist on it. Your mother would never forgive me, Lucy."
    "She would never forgive me."

Heidän valituksensa kantautuu naapuripöytään, josta Emersonit, isä ja poika, keskeyttävät heidät tarjoten heille huoneitaan. Heille hotellihuoneen näkymä on yhdentekevä. Neiti Bartlett luonnollisesti kieltäytyy jyrkästi: sukupuoli, luokka, maku ja tavat asettuvat vastaan.  Pitkien ja polveilevien välikäsien kautta käytyjen keskustelujen jälkeen huoneet lopulta vaihdetaan (neiti Bartlett pelaa itselleen paremman huoneen, sillä nuoren naisen ei ole sopivaa asettua nuorelta mieheltä saamaansa huoneeseen) ja Emersonit joutuvat epäsuosioon. Pensionen konkari pastori Beebe tunnustaa, että vanhempi mies on hyvin todennäköisesti sosialisti. "It is so difficult - at least, I find it difficult - to understand people who speak the truth." Niissä, jotka tekevät töitä elääkseen, on väistämättä jotain vikaa.

Italia tuottaa yllätyksiä, eksymisiä ja veritekoja. Jouduttuaan eroon esiliinastaan ja Baedeker-matkaoppaastaan Lucy pelkää epäonnistuneensa. Hän ei tiedä, mitä Basilica di Santa Crocesta pitäisi kokea. Mikä pahinta, hän alkaa ajatella itse.

She walked about disdainfully, unwilling to be enthusiastic over monuments of uncertain authorship or date. There was no one even to tell her which, of all the sepulchral slabs that paved the nave and transepts, was the one that was really beautiful, the one that had been most praised by Mr. Ruskin.
   Then the pernicious charm of Italy worked on her, and, instead of acquiring information, she began to be happy.

Kirjan toinen osa sijoittuu Englantiin. Lucy on palannut kotiin ja vastannut myöntävästi Cecil Vysen kosintaan. Pian kuitenkin Firenzen sinänsä harmittomat tapahtumat uivat puolitotuuksina Kanaalin poikki ja alkavat vaikeuttaa arkea. Ongelma ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan miten siihen on reagoitu. Viktoriaaninen fasadi kätkee taakseen tekopyhyyttä, eikä sopiva lupaa minkäänlaista onnea.

Forsterista on vaikea olla pitämättä. Hänen irvailunsa on lämmintä ja hauskaa. Englannin kielestä löytyy monta upeaa verbiä, ja Forster ripottelee maukkaita, odottamattomia käänteitä keskelle virkkeitä. Malcolm Bradburyn johdanto avaa teoksen syntyvaiheita ja symboliikkaa kuin Baedeker ikään. Huoneet kytkeytyvät ihmisiin ja ihmiset sosiaaliseen järjestykseen, joka on murroksessa. Firenzen renessanssi kamppailee keskiaikaisen ihmiskäsityksen kanssa. Kerrontaa hallitsee kuitenkin vaivattomuus ja tavanomaisten tapahtumien kääntäminen tyylikkäästi monikerroksisiksi konflikteiksi.

The Return of the Soldier

Rebecca West, The Return of the Soldier (1918). Project Gutenberg EBook, 2011. http://www.gutenberg.org/ebooks/37189

Rebecca West (1892-1982) oli brittiläinen kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Romaanien ohella hän kirjoitti lukuisia arvosteluja sanomalehtiin, piti luentoja, toimi äänekkäästi naisten äänioikeuden puolesta ja työskenteli toimittajana naisasialiikkeen lehdissä.

The Return of the Soldier on Westin esikoisteos vuodelta 1918. Kertoja Jenny asuu yhdessä serkkunsa suloisen vaimon Kittyn kanssa valtavassa talossa, jota he ovat sisustaneet hillityn onnelliseksi. Kaikki heijastelee perinnettä ja luokka-asemaa. Naiset odottavat miestä sodasta kotiin. Ovelle tulee kuitenkin tuntematon nainen, Margaret, joka kertoo miehen haavoittuneen. Miksi naiset eivät ole saaneet tietoa virallista reittiä? Naiset pelaavat herkkävaistoista peliä, jossa Margaret joutuu altavastaajaksi yläluokkaisten asukkaiden kanssa.

Kitty brutally permitted a silence to fall. Our caller could not bear it, and broke it in a voice that nervousness had turned to a funny, diffident croak.

Ensimmäinen maailmansota kaatoi kolme keisaria ja yhden sulttaanin. Kaikkialla vanha järjestys alkoi huojua. Rintamalla pappia ei enää kunnioitettu. Palvelijat eivät osanneet asioitaan. Talon naiset taistelevat säilyttääkseen sosiaalisen järjestyksen, mutta yhteiskunnallinen muutos saapuu heidän valtavan puutarhan suojaamaan pihaansa. Kapteeni Christopher Baldry palaa sodasta sotaneuroosin kourissa eikä muista vaimoaan tai taloaan. Hän muistaa ainoastaan Margaretin viidentoista vuoden takaa. Teollisen tuottama sotaneuroosi on uhka paitsi idealisoidulle käsitykselle sodasta ja tietenkin avioliitolle myös sosiaaliselle järjestykselle.

Kerronta on epävarmaa: Chrisin aikakäsitys horjuu, ja kertoja liikkuu toisen käden tietojen, muistojen ja tapahtumien välillä. Tarinan käänteet eivät ole kuitenkaan aivan uskottavia. Oivallukset ja mielenliikutukset sisälsivät aavistuksen goottikauhutarinoiden tuoksua, vaikka kirjalla ei ole mitään tekemistä kauhu-genren kanssa. Oli miten oli, ehkä vähitellen näiden kirjojen myötä alan ymmärtää, millainen muutos teollistuminen oli ja mihin modernismi reagoi.

Tarina käsittelee sotaa, joten tämä kirja aloittaa urakkani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Kvartetti

Jean Rhys, Kvartetti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Quartet (1928) suomentanut Hanna Tarkka. Saatesanan kirjoittanut Anna Lassila. Otava, Keuruu, 2000.

Käsiini osui kansipapereistaan repsottava Jean Rhysin Kvartetti, joka on hänen esikoisromaaninsa vuodelta 1928. Lukulistalla on pari Rhysin myöhempää teosta, joten katsoin sopivaksi lähestyä kirjailijaa ikään kuin alusta päin. Neuromaanin sotkemat hermoradat tarvitsivat suoristuakseen perinteistä proosaa, vaikka Kvartetti ei ihan "lukuromaani" olekaan.

Englantilainen Marya oli köyhistä oloista ponnistanut kohti teatteritähteyttä, mutta päätynyt kiertävän seurueen tanssitytöksi. Alun seikkailumieli laimeni vähitellen passiivisuudeksi. Kun ikää tuli lisää --hän alkoi tuntea itsensä vanhaksi jo vähän päälle parikymppisenä-- parhaalta vaihtoehdolta näytti puolalainen Stephan Zelli. Pari avioitui ja muutti Pariisiin. Heillä ei ollut säännöllisiä tuloja tai rahaa pankissa, ja kun Stephan joutuu vankilaan hämäräpuuhiensa vuoksi, Marya jää tyhjän päälle.

Eletään sotien välistä aikaa ennen hyvinvointivaltiota, eikä huonosti menemisellä ole mitään takalaitaa. Ylimääräiset juhlimiseen tarkoitetut leningit on äkkiä myyty. Sitten englantilainen Heidlerin pariskunta tarjoaa Maryalle majoituksen ja pyörittää tätä seurapiireissään, mutta vähitellen käy ilmi, ettei ylläpitoa tarjota vastikkeetta. Herra Heidler on ihastunut nuoreen ja kalpeaan Maryaan. Hänen vaimonsa esittää tietämätöntä miehensä liehakoinnista, mutta pariisilainen ympäristö lukee tilannetta teennäisiä englantilaisia paremmin.

Heidlerien varallisuus ja ulkoinen hyvinvointi tarjoaa kaikesta huolimatta lämpöä, jonka ulkopuolella hän tuntuu paleltuvan. Marya ripustautuu muiden puheisiin valikoivasti, milloin uhrina, milloin prinsessana. Hän on passiivinen ja voimaton tekemään ratkaisuja. Ympärillä naiset tekevät töitä, mutta Marya ei näe joutilaisuudelleen vaihtoehtoja. Seurapiirinaisten pilkka viiltää, mutta Maryalle heitetty muutama hellä sana haihduttaa orastavan päättäväisyyden, joka säästäisi nöyryytyksiltä. "Hyvä on. Hyvä on. Kuten haluat", Marya sanoi. "Mitä väliä sillä on?" Kun sitten Stephan vapautuu vankilasta, Marya joutuu valintojen eteen.

Kertoja kulkee Maryan mukana ja myötäilee tämän havaintoja ja käsityksiä. Pariisin romantiikka on kylmää ja sumuista. Sisäpihojen vihanneslaatikot haisevat. Taitamattomat kädet rääkkäävät harmonikkaa. Vastaantulijoiden katse on arvosteleva. Hetkittäin kerronta tarjoaa lyhyitä välähdyksiä muiden näkökulmista, eivätkä ne imartele Maryaa.

Jostain syystä olen ihastunut viime vuosisadan alkupuolen dekadenssiin. Kulttuuri kaupungistuu ja pitkät perinteet vääntyvät paikoiltaan. Saatesanoissa Anna Lassila valottaa taitavasti kirjan teemoja ja kerronnan tekniikkaa. Kvartetista puhuttaessa usein viitataan sen samankaltaisuuksiin Rhysin oman vaiherikkaan elämän kanssa. Jotkut kirjailijat todellakin elävät sellaisen elämän, josta voi kirjoja kirjoittaa. Ns. kovemman kautta, sanoisi Jack Reacher.

Howards End

Kuva: Wikipedia

E. M. Forster, Howards End (1910). Project Gutenberg EBook, 2001. http://www.gutenberg.org/ebooks/2891

Brittiläinen Edward Morgan Forster (1879-1970) tuli tunnetuksi ironisista, luokkayhteiskuntaa ja sen tekopyhyyttä piiskaavista teoksistaan. Hän ehti elämänsä aikana julkaista viisi romaania, lukuisia novelleja ynnä pari näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Melkein kaikki Forsterin romaanit on sovitettu elokuviksi.

Howards End (suom. Talo jalavan varjossa) ilmestyi vuonna 1910. Noihin aikoihin Britannia on siirtomaavaltansa huipulla, kiihtyvä teollistuminen muuttaa maisemaa ja yhteiskunta käy läpi valtavaa murrosta. Forster luotaa maansa kehitystä kolmen perheen yhteen kietoutuneiden kohtaloiden kautta. Siskokset Margaret ja Helen Schlegel ovat hyväosaisia, idealistisia ja itsevarmoja kulttuuri-ihmisiä, jotka käyvät kirjapiireissä, hyväntekeväisyysseuroissa ja naisasialiikkeen kokouksissa. Henry Wilcox on siirtomaissa omaisuutensa tehnyt pragmaattinen ja hymytön liikemies, joka pitää perhettään tiukassa patriarkaalisessa otteessaan. Huonopalkkainen vakuutusvirkailija Leonard Bast yrittää kiivetä köyhyyden kuilusta kirjojen ja kulttuurin turvin.

Kirja alkaa, kun Helen vierailee Wilcoxien omistamassa talossa Howard Endissä ja ilmoittaa siskolleen aikeistaan kihlautua Wilcoxien nuoremman pojan kanssa. Tämä innostus laantuu nopeasti, mutta sukujen välille syntyy kuitenkin keskusteluyhteys, jota toistuvat vierailut vahvistavat. Sitten eräänä konsertti-iltana Helen ottaa vahingossa Leonardin sateenvarjon. Miehen tultua sitä peräämään siskokset ihastuvat tämän epävarmaan mutta omatekoiseen sivistyneisyyteen ja päättävät auttaa tätä. Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä, eivätkä asiat suju aivan mutkattomasti.

Howards End ei ole hauska, mutta Forster on. Hän ei kirjoita varsinaisesti komediaa vaan vakavaa yhteiskunnallista proosaa, mutta monin paikoin yllättävä asioiden rinnastaminen tai harkittu pelkistäminen naurattavat. Romaani on täynnä symboliikkaa, ja Forster kuvaa yhteiskunnallista murrosta paitsi henkilöiden myös rakennusten kautta. Lontoossa Schlegelien asuttama Wickham Place, taiteen ja kulttuurin kehto, puretaan uuden vuokrakasarmin tieltä. Myös maaseutu muuttuu, kun uusia rakennuksia nousee kaikkialle. Miten käy Englantia kuvaavan Howards Endin?

Henkilöhahmot ovat uskottavia ja dialogi toimivaa. Kerronta kulkee mainiosti, vaikka se paikoin hidastuukin pohdintoihin tai monologeihin kaiken tarkoituksesta tapaan, joka on sittemmin jäänyt pois muodista. Howards End on silti erinomaista luettavaa.

Molloy

Samuel Beckett, Molloy. Ranskankielisestä alkuteoksesta Molloy (1951) suomentanut Raili Phan-Chan-Thé. Otava, Helsinki, 1968.

Irlantilainen Samuel Beckett kirjoitti myöhemmällä iällään vaikeita, absurdeja mutta erinomaisen hauskoja tarinoita. Esimerkiksi Mercier ja Camier kertoo kahden miehen yrityksistä lähteä kaupungista. Watt puolestaan kertoo palvelijasta, joiden kosketus todellisuuteen on murentunut ja murenee. Molloy oli ensimmäinen romaani, jonka Beckett kirjoitti ranskaksi yrittäessään etääntyä esikuvistaan Joycesta, Eliotista ja Woolfista. Beckett sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon näytelmistään, romaaneistaan ja novelleistaan vuonna 1969.

Molloy on tarina kahdesta miehestä. Molloy on vanha ja kainalosauvoin liikkuva mies, joka on matkalla tapaamaan äitiään. Hänellä on omituisia tapoja, käsittämättömiä uskomuksia ja vain hapuileva ymmärrys maantieteestä tai muiden ihmisten motiiveista tai sosiaalisesta kanssakäymisestä ylipäätään, mutta kompastelevan logiikan alla on pitkälle koulutettu ja analyyttinen mieli. Moran on yksityisetsivä, joka saa tehtäväkseen etsiä Molloyn. Hän on äärimmäisen pedanttinen ja tyrannisoi poikaansa sekä palvelijaansa. Lähtiessään suorittamaan tehtäväänsä hän alkaa muuttua Molloyn kaltaiseksi: hänen polvensa kipeytyy niin, ettei hän voi kävellä, ja hänen ajatuksen juoksunsa alkaa rapistua yhä absurdimmaksi.

Beckett ei ole helpoimmasta päästä, mutta Molloyn kohellusta lukiessa saa nauraa ääneen.

Pimeyden sydän

Joseph Conrad, Pimeyden sydän.  Englanninkielisestä alkuteoksesta "Heart of Darkness" (1902) suomentanut Kristiina Kivivuori. Otava, Keuruu, 2010.

Joseph Conrad (1857-1924) syntyi Venäjän miehittämässä Puolassa, eli perheensä kanssa karkotettuna Pohjois-Venäjällä ja päätyi vanhempiensa kuoltua 16-vuotiaana Marseilleen ja sitä kautta merille. Hieman myöhemmin hän pestautui englantilaiseen laivaan ja työskenteli itsensä kapteeniksi ja Britannian kansalaiseksi. Conrad aloitti kirjailijan uransa vuonna 1894 seilattuaan maailman meriä (ja jokia) 20 vuotta.

Pimeyden sydän alkaa seesteisesti Thamesin suistossa. Joukko ystävyksiä odottaa nousuvettä keikkuvan laivan kannella, ja yksi miehistä, Charles Marlow, kertoo ajankuluksi kokemuksistaan belgialaisen kauppayhtiön palveluksessa jokilaivan kapteenina. Jokea ympäröivä viidakko on musta, mutta mustempia ovat eurooppalaisen siirtomaahallinnon tavat, joilla se kohtelee paikallisia. Marlow saa tehtäväkseen noutaa englantilaisen norsunluukauppiaan, Kurtzin, kaukaa yläjuoksulta. Kurtz on vienyt äärimmilleen keinot, joilla hän norsunluuta hankkii, ja selitykset, joilla hän oikeuttaa tekonsa.

Pimeyden sydän on englanninkielisiä klassikoita ja ehkä syystä. Kerronta on paikoin lumoavaa. Kuuluisin kirjasta tehty elokuvasovitus lienee Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt., joka sijoittaa hyvin väljästi kirjaa seuraavat tapahtumat Vietnamin sodan keskelle.

Watt

Samuel Beckett, Watt. Basam Books, Helsinki, 2006. Englanninkielisestä alkuteoksesta Watt kääntänyt Caj Westerberg.

Samuel Beckett ei tallaa perinteisiä polkuja. Watt on tarina miehestä, joka analysoi aistihavaintojaan ikään kuin propositioina -- hän jopa kirjoittaa auki mielessään eri vaihtoja disjunktiivisessa normaalimuodossa. Todellisuus ei mitenkään helposti palaudu propositioiksi, ja niinpä Wattin ote todellisuudesta on epävarma. Hän tuntuu olevan itsensä kyydissä ikään kuin auton ikkunasta katsellen, ja tapahtumat kiitävät ohi liian nopeasti.

Kirja on hauskin romaani, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Muistan nauraneeni ääneen Beckettin Mercier ja Camier -kohellusta, ja Watt on yhtä hauska. Beckett upottaa sivutolkulla komitean vaihtamiin silmäyksiin. Koiran ruokkimisesta kasvaa parikymmensivuinen tarina. Hillitöntä!