The American Civil War

John Keegan, The American Civil War: A Military History. Knopf Doubleday, 2010.

Pelkästään Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) -menestysromaanin pohjalta kysymys orjuudesta voi vaikuttaa sivuseikalta. Romaani kertoo etelävaltiolaisnaisen kasvutarinan, kun sota katkaisee yläluokkaisen elämän tanssiaisineen ja kuutamoineen tuoden uudet roolit, arvot ja tavat perinteiden tilalle. Tuulen viemää esittää orjuuden harmittomana ja orjat onnellisina, auliina, osaansa tyytyväisinä. Kuitenkin sisällissota käytiin lopulta orjuuskysymyksestä. Erinomaisessa kirjassaan The American Civil War: A Military History brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan luonnehtiikin Mitchellin teosta jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi: se ja siitä tehty elokuva ovat romantisointeineen nykyään tunnetumpia kuin esimerkiksi orjuutta suomiva, omana aikanaan menestysromaaniksi yltänyt Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupa (1852).

Keeganin mukaan orjuus teki Yhdysvaltain sisällissodasta käytännössä väistämättömän. Yhtäältä etelävaltioiden identiteetti, elämäntapa ja vauraus perustui orjia hyödyntävään maatalouteen, ja toisaalta orjuus oli nuoren valtion tasavaltalaisideologian ja sen itsenäisyysjulistuksen vastainen. Orjuutta kannattavien eteläosavaltioiden - eli orjavaltioiden - ja orjuutta vastustavien pohjoisvaltioiden tasapaino säilyi pitkään senaatissa, mutta Keskilänteen perustettavat uudet osavaltiot olivat keikauttamassa tasapainon orjuuden vastustajien puolelle. Se olisi heijastunut edelleen työn alla olleeseen perustuslakiin ja sitä kautta päättänyt etelälle elintärkeän instituution. Niinpä orjavaltiot irtautuivat liittovaltiosta ja perustivat konfederaation vuonna 1861. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin aseet alkoivat rätistä.

America was not prepared for war, any war, let alone a great internal war. It had almost no soldiers. The Founding Fathers of the United States, in their rejection of all that was bad about the Old World, had hoped to dispense with a standing army altogether, just as the parliamentarians who restored Charles II to the throne after England's Civil War had hoped also. Domestic rebellion -- trivial in both cases but alarming while it lasted -- prompted them to reconsider. As a precaution against recurrence, the English Parliament kept in being a few of the existing regiments, Cromwellian or royal; the American Congress preserved some units of Washington's army. In 1802 it established a military academy at West Point to officer them. West Point's graduates, trained as engineers, were also expected to supervise the construction of the new nation's public works, building bridges, dams, and harbours, for many of which the U.S. Army Corps of Engineers remains responsible to this day.

Yhdysvalloilla ei ollut mainittavaa armeijaa tai budjettia, ja kaikki piti koota lennosta. Koko sisällissotaa ja etenkin sen alkua leimaa harjaantumattomuus. Eurooppalaisten sotilastarkkailijoiden silmään armeijat näyttivät aseistetuilta väkijoukoilta. Tykistöä oli vähän, ratsuväkeä vielä vähemmän, joten sota käytiin kiväärein. Sisällissodasta kehittyi erityisen verinen: Strategisia kohteita oli vähän, joten armeijoilla ei ollut muuta paikkaa iskeä kuin toisensa. Armeijat olivat suuria, sotilaat sitkeitä ja aseet tehokkaita. Taisteluissa syntyi 30% tappiot haavoittuneina ja kuolleina. Lääkintähuolto oli tuhoisaa. Vaikka konekivääri ei ollut vielä käytössä, uudenlainen teknologia ja uudenlaiset armeijat ennakoivat monin tavoin ensimmäistä maailmansotaa. Sotilaat etenivät ja ampuivat sitkeästi tiiviissä riveissä, kunnes vuosien mittaan alettiin suosia kaivautumista.

Monet ulkomaalaiset pitivät pohjoisvaltioita etukäteen voittajana, koska sillä oli enemmän teollisuutta ja suurempi väestö. Pohjoisvaltiot myös lopulta voitti sodan, eikä Keeganin mukaan etelävaltioilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia. Silti etelävaltiot kävi sotaa neljä pitkää vuotta, lähinnä parempien kenraaliensa ansiosta. Vaikka Abraham Lincoln oli presidenttinä taitava, kesti monta vuotta löytää pohjoisvaltioiden kenraalien joukosta sellainen komentaja, joka uskaltaisi taistella ja vuodattaa verta. Lopulta puikkoihin istui Ulysses S. Grant, joka teki sodasta näännytystaistelun, jota vauraampi pohjoinen kesti paremmin.

The American Civil War on herkullista sotahistoriaa. Kirjallaan The Face of Battle (1976) John Keegan aloitti uudenlaisen sotahistorian, joka sitoi taistelut laajemmin ympäröivään aikakauteen ja toi esiin nimenomaan taisteluihin osallistuvien sotilaiden näkökulman. The American Civil War jatkaa tällä linjalla vaikkakin keskittyen enemmän kampanjoihin kuin yksittäisiin taisteluihin. Sodan vaiheiden, taktiikoiden, aseistuksen ja erinomaisten taistelukuvausten lisäksi Keegan tekee selväksi maantieteen ja karttojen puutteen tuomat vaikeudet ja keskeisten upseerien heikkoudet ja vahvuudet -- eikä Keegan malta olla potkaisematta Clausewitzia teroittaessaan "ratkaisevan taistelun" ihanteen ja epäselvien tai tuloksettomien taisteluiden välistä ristiriitaa.

Yhdysvaltain sisällissodasta on kirjoitettu paljon aina sen päättymisestä asti, eikä sodan romantisointiakaan tarvinnut kauan odottaa. Ensimmäisiin sisällissodan taistelunäytöksiin osallistui sodassa nuorina taistelleita harmaapäisinä ukkoina.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Coup d'État

Edward Luttwak, Coup d'État: A Practical Handbook (1968). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1969.

Joidenkin mielestä 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisin ilmiö oli kylmä sota. Kahden poliittisen leirin välinen köydenveto vaikutti pienten ja suurten maiden sisä- ja ulkopolitiikkaan. Toiset nostavat tärkeämmäksi viisisataavuotisen kolonialismin purkautumisen, joka oli ollut tietenkin käynnissä jo pitkään. Yhdysvallat itsenäistyi Britanniasta vuonna 1776, ja Ranskan vallankumouksesta lähtien hallituksia kaadettiin kiihtyvään tahtiin. Latinalaisen Amerikan maat itsenäistyivät pitkin 1800-lukua. Aasian ja Afrikan osalta itsenäistyminen lähti kuitenkin käyntiin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950-1960 -luvuilla. Entisiä siirtomaita itsenäistyi kymmenittäin - joskus aseettomasti, joskus ei. Uudet valtiot olivat rakenteiltaan usein horjuvia ja sellaisina alttiita yllättäville vallanvaihdoksille.

Edward Luttwakin teos Coup d'État perustuu havaintoihin lukuisista vallankaappauksista vuosilta 1946-1967. Kirja ei ole kuitenkaan historian tutkimusta vaan opas vallankaappauksen käytäntöön. Se hahmottelee vallankaappauksen tavoitteet, strategian, suunnittelun ja toteutuksen.

Mikä sitten on coup d'état eli vallankaappaus? Vallankumouksessa sananmukaisesti kumotaan olemassa oleva valtarakenne, sen prosessit sekä sen johtajat, ja korvataan ne uusilla. Vallankaappaus puolestaan säilyttää hallintorakenteet vain vaihtaen sen johtajat. Luttwakin mukaan vallankaappaus edellyttää keskeisesti kolmea asiaa: taloudellista heikkoutta, poliittista itsenäisyyttä ja orgaanista yhtenäisyyttä. Taloudellinen heikkous ja sitä kautta vähäinen teollisuus ja alhainen erikoistuminen tuottavat epäluuloisen kansan, joka ei ole kiinnostunut eliitistä tai sen vaihtumisesta toiseksi. Vauraissa länsimaissa vallankaappaus ei onnistu kuin poikkeusoloissa (ks. Ranska 1958). Poliittinen itsenäisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että maan rajojen sisällä tai tuntumassa ei ole vahvan vieraan vallan joukkoja, jotka saattaisivat kääntää vallankaappauksen kulun (ks. Unkari 1956). Mikäli valtio ei ole orgaanisesti yhtenäinen, vaan se sisältää voimakkaita etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä, vallankaappaus voi tyrehtyä niiden vastustukseen.

Miksi vallankaappauksia tapahtuu niin paljon? Vaikka valtio on instituutiona joustava, valtiot eivät ole yleensä pysyneet taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vauhdissa. Toisaalta valtio on tietyssä mielessä hauras. Sen toiminta nojaa virkakoneistoon, joka ei ole usein suoraan päättäjille uskollinen.  Vallankaappaukseen liittyy kolme tahoa: armeija, virkakoneisto ja päättäjät. Kaappaus vaatii aseellista voimaa tai ainakin sen uhkaa, joten armeijasta pitää löytää kiinnostuneita upseereita, jotka tuovat mukanaan osaamista ja voimaa. Luttwak esittelee prosessin, jolla armeijasta tunnistetaan ja seulotaan kandidaatit vallankaappauksen riveihin. Vaikutusvaltaisilla kenraaleilla on omia usein suunnitelmiaan, joten hedelmiä kannattaa poimia alempaa ravintoketjusta. Koko armeijaa ei tarvitse voittaa vallankumouksen taakse, vaan pienehkö osasto riittää. Viestintäupseerit ja teknikot pystyvät lamauttamaan viesti- ja tieliikenteen, millä estetään hallinnolle uskollisten yksiköiden sekaantuminen yleensä pääkaupungissa tapahtuvaan vallankaappaukseen.

Virkakoneiston säilyttäminen säästää monelta ongelmalta. Kuuban ja Venäjän vallankumouksissa virkakoneisto siivottiin väkivaltaisesti, ja maat rämpivät taloudellisissa ja hallinnollisissa ongelmissa vuosikausia. Moderneissa valtioissa virkakoneisto ei ole erityisen uskollinen hallitsijalle tai päättäjälle, ja jos virkamiehille taataan jatkuvuus, he eivät todennäköisesti vastusta uutta hallintoa. Päättäjät sekä armeijan ja virkakoneiston avainhenkilöt pitää tietenkin neutraloida, että he eivät pääse organisoimaan vastarintaa. Lisäksi vahvat organisaatiot, kuten puolueet, uskonnolliset yhteisöt ja ammattiliitot pitää myös pelata sivuun esim. johtajien pidätyksin. Länsimaissa nämä organisaatiot eivät ole riittävän militantteja noustakseen vastarintaan, mutta voivat yleislakoin tai muin tavoin hidastaa kaappauksen etenemistä.

Toisin kuin sodankäynnissä, vallankaappauksessa ei ole aikaulottuvuutta. Siinä ei varata reservejä eikä suunnitella huoltoa tai täydennystä. Onnistuakseen vallankaappaus pitää toteuttaa nopeasti, sillä hitaus paljastaa heikkoudet. Kansan enemmistön aidalla istujat ehtivät muodostaa mielipiteen, ja tilaisuus karkaa käsistä. Nopeus tarkoittaa samanaikaisia operaatioita: avainhenkilöiden pidättämiset, puhelin-, radio- ja televisiokeskusten valtaamiset ja julkisten rakennusten valtaamiset. Kohteena olevat alueet, kuten pääkaupungin hallintokorttelit ja johtajien asuinalueet, pitää ensin eristää muusta liikenteestä ja kaupunkiin johtavat valtaväylät pitää tulpata. Viestintäliikenteen, vielä 1960-luvulla erityisesti puhelinliikenteen, katkaiseminen estää vastapuolta muodostamasta tilannekuvaa ja organisoimasta vastarintaa.

Luttwak käsittelee myös toimenpiteitä välittömästi onnistuneen vallankaappauksen jälkeen. Omat joukot täytyy stabiloida. Tämä tarkoittaa, että vallankaappaukseen osallistuneet upseerit täytyy pitää erillään -- muuten heille alkaa syntyä omia ajatuksia vallanjaosta. Myös virkakoneisto täytyy rauhoittaa, eli virkamiehille täytyy luvata jatkuvuutta ja etuja. Kansan rauhoittaminen onnistuu puhein, joiden erilaisista sävystä Luttwak antaa hauskoja esimerkkejä. Kirjan liitteissä hän tarjoaa laskelmia sortotoimenpiteille: liika sortaminen köyhässä maassa johtaa tyytymättömyyteen, josta kumpuaa uusi vallankaappaus.

Coup d'État on tiivis, parisataa sivuinen opas vallankumouksen toteuttamiseen. Luttwakin katse on kylmä, kun hän luotaa valtiokoneiston osia ja tutkii tapoja kiilata niitä sijoiltaan. Arvostelussaan vuodelta 1969 E. J. Hobsbawm näki teoksen nojaavan virallisen ja todellisen politiikan eroihin, joiden julkilausuminen on kiinnostanut ja järkyttänyt lukevaa yleisöä Machiavellin ajoista lähtien. Kirjalla on vähän annettavaa alan asiantuntijoille, mutta muille kirja tarjoaa näkymän modernin valtion konehuoneeseen. Syksyisen viikonloppuun tällainen kirja istuu todella hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Katalonia, Katalonia!

George Orwell, Katalonia, Katalonia! Englanninkielisestä alkuteoksesta Homage to Catalonia (1938) suomentanut Taisto Nieminen (1974). WSOY, Juva, 1991.

Pelkästään kirjan Vuonna 1984 perusteella olisi vaikea uskoa, että George Orwell oli idealisti. Kirja maalaa niin kyynisen muotokuvan yhteiskunnasta, että adjektiivina orwellilainen on superlatiivi. Kuitenkin Orwell, tai oikeammin Eric Blair (1903-1950), taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten joukoissa kansallismielisiä vastaan, tai tarkemmin ottaen trotskilaisen Partido Obrero de Unificación Marxistan (POUM) eli Työväen marxilaisen yhtenäisyyspuolueen miliisijoukkojen riveissä fasisteja vastaan. Kokemukset koulutuksesta, rintamalta ja Barcelonassa vietyiltä lomilta hän julkaisi teoksessa Katalonia, Katalonia!.

Orwell matkusti Espanjaan joulukuussa 1936 mielessään journalistiset tavoitteet mutta liittyi miliisiin melkein heti, koska "tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta". Hän oli vaikuttunut työläisten hallitseman Barcelonan vallankumouksellisesta ilmapiiristä ja sen uskosta tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokat näyttivät kadonneen katukuvasta, vaatetuksesta, puheesta ja käytöksestä, vaikka kokeneemmille ilmapiiri oli jo menettänyt kumouksellisen luonteensa. Kaupunki oli silti sodan vuoksi ankea leipäjonoineen ja siistimättömine katuineen.

Tasavalta oli turvautunut kutsuntoihin kukistaakseen Francon vallankaappausyrityksen, ja kansainvälisenä vapaaehtoisena Orwell sai lyhyen sotilaskoulutuksen espanjalaisnuorukaisten kanssa. Alokkaita ei opetettu suojautumaan, liikkumaan maastossa tai ampumaan, vaan koulutus tarkoitti pelkästään sulkeisharjoituksia. Varusteet jaettiin hätäisesti viime tingassa ennen junan lähtöä.

Myönnettäköön sekin, että tunsin eräänlaisia kauhunväristyksiä katsellessani joukkoa, jonka keskellä marssin. On mahdotonta kuvata, millaiselta roskajoukolta me näytimme. Tuo eteenpäin rönsyilevä joukko pysyi koossa huonommin kuin lammaslauma. Emme olleet ehtineet marssia kahta mailia, kun kolonnan häntäpää oli näkymättömissä. Vähintään puolet näistä niin sanotuista miehistä oli lapsia - tarkoitan kirjaimellisesti lapsia, korkeintaan kuusitoistavuotiaita. Kaikki olivat kuitenkin onnellisia ja kiihdyksissään siitä että pääsisivät vihdoinkin rintamalle. Rintamalinjaa lähestyessämme edessä punaisen lipun ympärillä marssivat pojat alkoivat huudella: "Visca POUM! Fascistas maricones!" ja muuta samantapaista: huutoja, jotka oli tarkoitettu sotaisiksi ja uhkaaviksi mutta jotka noista lapsenkurkuista noustessaan kuulostivat liikuttavilta kuin kissanpoikien rääkäisyt.

Rintamaelämä oli kaikkea muuta kuin ylevää. Vuoristossa Zaragozan lähellä elämää hallitsivat polttopuu, ruoka, tupakka, kynttilät ja vihollinen - tässä järjestyksessä. Asemasota tammikuun ja maaliskuun välillä oli hiljaista, ammuskelu satunnaista ja epätarkkaa, sodan arki ikävystyttävää ja epämukavaa. Ammuksia oli vähän, aseet olivat huonoja. Miliisien joukoissa oli jopa yksi-kaksitoistavuotiaita, koska se oli ainoa tapa huolehtia heistä. Luokattoman yhteiskunnan armeija oli yhdenvertaisten sotilaiden joukko vailla hierarkiaa. Orwellin mukaan miliisien demokraattinen, vapaaehtoinen "vallankumouksellinen kuri" toimi kohtuullisen hyvin, vaikka se sai kyseenalaisen maineen joidenkin kokemattomien joukkojen vuoksi. Kurin syntyminen edellytti vahvaa motiivia, joka seurasi poliittisesta tietoisuudesta, miksi taisteltiin ja miksi käskyjä oli toteltava. Simputusta ei esiintynyt, ja karkureita oli vähän, ainakin Orwellin rauhallisella rintamakaistalla.

Päästessään ensi kertaa rintamalta lomalle Barcelonaan Orwell huomasi ilmapiirin muuttuneen. Poliittiset erot alkoivat näkyä ja sotaa edeltäneet tavat palata katukuvaan. Tasavaltalaisten rivit koostuivat poliittisesta tilkkutäkistä, ja poliittinen spekulointi, huhut ja väittelyt muodostivat merkittävän osan rintaman joutilaisuudesta. Poliittiset kiistat tasavaltalaisten eri ryhmittymien välillä kiihtyivät. Anarkistien politiikka eteni päivä kerrallaan. POUM vaati välitöntä vallankumousta.  Neuvostoliiton tukemien kommunistien selkeä linjaus oli voittaa ensin sota vaikka sitten porvarillisoitumalla, eli tekemällä ideologista sovittelua, vetoamalla keskiluokkaan ja maksamalla upseereille miehistöä parempaa palkkaa. Myöhemmin ideologiset erot kärjistyivät. Kommunistit alkoivat mustamaalata vastustajiaan fasisteiksi, mikä lopulta kärjistyi Barcelonan toukokuun katutaisteluiksi. Sodan jälkeistä poliittista välienselvittelyä alettiin käydä kesken sisällissodan.

Lehtimiehistä Orwell ei anna hyvää kuvaa. Selustassa, kaukana luodeista ja kranaateista lehtimiehet maalasivat viholliskuvaa ja epärealistisia tai vääristeltyjä raportteja taisteluista ja tapahtumista.

Yksi sotien hirvittävimpiä piirteitä on se, että sotapropaganda, kaikki kirkuminen ja valheet ja viha, on poikkeuksetta sellaisten ihmisten liikkeelle panemaa, jotka eivät itse ole tulessa. PSUC:n miliisisotilaat, jotka tunsin rintamalla, tai kansainvälisen prikaatin kommunistit, joita tapasin aika ajoin, eivät koskaan nimittäneet minua trotskilaiseksi tai petturiksi; he jättivät sellaisen selustassa tuhertaville lehtimiehille. [...] Yksi tämän sodan masentavimmista kokemuksista on minulle ollut se, että vasemmiston lehdistö on täsmälleen yhtä teeskentelevää ja epärehellistä kuin oikeistonkin.

POUM:n ja kommunistien lehdistö osallistui poliittiseen kädenvääntöön ja tuli kirjoittaneeksi katkerammin toisistaan kuin fasisteista. Orwell käyttää hyvän määrän mustetta oikoakseen lehdistön esittämiä väärinkäsityksiä tai valheita.

Palattuaan rintamalle Orwell haavoittui kaulaan. Tilanne näytti hetken pahalta, mutta luoti ohitti valtimon juuri ja juuri. Lääkärit vakuuttivat, että "jos mies saa luodin kaulaansa ja jää henkiin, hän on onnekkain olento jota maa päällään kantaa". Hän kuvailee alkeellista sairaanhoitoa, koulutettujen sairaanhoitajien puutetta (sitä tointa olivat tehneet pääasiassa nunnat, jotka eivät palvelleet kirkkoa vastaan noussutta vallankumousta) ja erilaisia haavoja sekä kohtaloita. Orwell joka tapauksessa vapautetaan palveluksesta, mutta hänen kamppaillessaan byrokratian kanssa POUM julistetaan laittomaksi, ja sen jäseniä alettiin pidättää. Hän pakenee vaimonsa kanssa täpärästi poliisia Ranskaan. Mañana pelastaa hänet pariin kertaan, mikä johtaa hänet kiittelemään sitä, ettei Espanja ole tehokkuudessaan Saksan vertainen.

Luulen, että olen onnistunut ilmaisemaan vain vähän siitä, mitä nuo Espanjassa vietetyt kuukaudet merkitsevät minulle. Olen merkinnyt muistiin joitakin ulkoisia tapahtumia, mutta en voi tallettaa näille sivuille tunnetta, jonka ne ovat tehneet minuun. Siihen sekoittuu näkymiä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut jotka ulottuvat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset; Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarminpihalla joulukuussa, jolloin vielä uskottiin vallankumoukseen; ruokajonot ja punamustat liput ja espanjalaisten miliisien kasvot. [...] Tämä sota, jossa minun osuuteni oli niin hyödytön, on jättänyt minulle muistoja jotka ovat enimmäkseen pahoja, enkä kuitenkaan toivo että olisin jäänyt niitä vaille.

Katalonia, Katalonia! on hieno muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Orwell on täysin sodassa mukana eikä peittele innostustaan hyökkäysten aikana, pelkoaan kivääritulituksessa tai haluaan tappaa vihollisia. Orwell tunnustaa olevansa puolueellinen kokemuksensa kautta, ja taistelevan sotilaan identiteetti paistaa tekstistä monin paikoin. Hän haaveilee yhden ihmisen ja erityisesti oman uhrinsa merkityksestä sisällissodassa. Vaikka kertoja kantaa väriä, ääni on selväjärkinen. Lukijan on jäätävä ihailemaan sitä helppouden tuntua, jolla kerronta punoo tarkkasilmäiset havainnot, idealismin taittumisen, vaarat ja ympäröivän, sotaa käyvän espanjalaisen maiseman henkilökohtaiseksi kertomukseksi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Taistelu Espanjasta

Antony Beevor, Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936-1939 (2006). Englanninkielisen alkuteoksen The Battle for Spain: The Spanish Civil War 1936-1939 (2006) oikovedoksesta suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki, 2006.

Pablo Picasson maalaaman Guernican eläinten ja ihmisten esittämä sekava tanssi jäsentyy uudestaan, jos tietää, että Guernica on espanjalainen pikkukaupunki, jonka kansallismielisten johtamat saksalaiset ja italialaiset lentokoneet pommittivat 26. päivä huhtikuuta vuonna 1937. Oli markkinapäivä, jolloin maaseudulta kaupunkiin tuli talonpoikia eläimineen. Kaupunkiin oli tullut myös paljon sisällissodan pakolaisia, jotka räjähdysten alettua piilottelivat kellareissa yhdessä asukkaiden kanssa. Talojen rakenteet eivät kestäneet pommitusta. Palopommit sytyttivät rakennuksia. Fosforin sytyttämät lampaat ja naudat säntäilivät palavassa kaupungissa. Hävittäjälentokoneet niittivät konekivääreillään pelloille paenneita ihmisiä ja eläimiä. Picasso tavoittaa maalauksellaan tämän kaiken melko hyvin.

Brittiläisen sotahistorioitsijan Antony Beevorin kirja Taistelu Espanjasta on tukeva seitsensataasivuinen paketti sisällissodasta. Kirjan kannessa (jatkuu takakannessa) osasto haalaripukuisia tasavaltalaistaistelijoita juoksee avomaaston poikki sekavassa muodossa. Sotilaiden varusteet ovat sekalaisia, jotkut juoksevat siviilivaatteissa. Kaikilla ei ole aseita. Oikeassa laidassa vanhempi mies sohii pistoolillaan eteenpäin. Vaikka osa sotilaista katselee kameraan ja hymyilee, joten kuvaa voi ehkä pitää lavastettuna, se tavoittaa tasavaltalaisten sodankäynnin melko hyvin.

1800-luku oli Espanjassa epävakaata aikaa. Uudelta mantereelta virranneet jalometallit eivät olleet synnyttäneet kestävää vaurautta. Vuosien 1814 ja 1874 maassa tehtiin 37 vallankaappausyritystä, joista 12 onnistui. Niistä viimeinen tukahdutti Ensimmäisen tasavallan ja istutti maahan monarkian.
Ensimmäisen maailmansodan päättyminen haihdutti kysynnän, joka oli vaurastuttanut Espanjaa. Venäjän vallankumous herätti työväestön toiveet ja keskiluokan pelot. Politiikka radikalisoitui. Nähtiin lakkoja, murhia ja levottomuuksia.Vuonna 1921 kenraali Primo julistautui vallankaappauksen jälkeen diktaattoriksi, mutta kovat otteet eivät palauttaneet Espanjan sisäpolitiikkaa rauhalliseen uomaan. Kymmenen vuotta myöhemmin julistettiin Toinen tasavalta vallankumouksen seurauksena, mutta sosiaalidemokratiakaan ei pystynyt ruokkimaan poliittista nälkää. Sitten vuonna 1936 kenraali Francon johdolla armeija käynnisti kapinan. Joissain kaupungeissa tasavaltalaiset ehtivät tai osasivat reagoida ja riisua armeijan aseista, toisissa ei. Alkuhämmennyksen jälkeen tasavaltalaisten käsissä oli itä- ja pohjoisrannikko sekä sisämaa. Kapina epäonnistui, koska se ei tuottanut vallanvaihtoa. Seurasi sisällissota.

Sisällissodan osapuolet etsivät luonnollisesti tukea ulkopuolelta. Franco löysi yhteisen sävelen nopeasti kuumeisesti sotaan valmistautuvan Hitlerin ja sotilaallisista voitoista ynnä Välimeren herruudesta haaveilevan Mussolinin kanssa. Maahan alkoi virrata ensin aseita, ammuksia, lentokoneita sekä panssarivaunuja ja heti perään joukkoja. Tasavaltalaiset, jotka edustivat edelleen maan laillista hallitusta, eivät löytäneet liittolaisia lännen demokratioista. Heidän joukoissaan taistelevat anarkistit ja erityisesti kommunistit herättivät pelkoja länsivalloissa niin, että Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat pitivät nopeaa Francon voittoa parhaana ratkaisuna. Yhdysvaltalaiset yritykset toimittivat Francolle öljyä ja 12000 kuorma-autoa, joita sodan jälkeen hallituksen piirissä pidettiin avaimena voittoon.

Tasavaltalaiset joutuivat kääntymään Neuvostoliiton puoleen. Sieltä tuli sotilasneuvonantajia, aseita ja lentokoneita, mutta tuki kantoi väriä ja vahvisti kommunistien asemaa tasavaltalaisrintamassa. Beevor toteaa, että Espanjan sisällissodan ymmärtäminen oikeiston ja vasemmiston välisenä taisteluna on yksinkertaistus. Francisco Francon johtamat kansallismieliset olivat oikeistoa ja ajoivat autoritaarista ja keskitettyä vallankäyttöä. Heidän riveissään taisteli monarkisteja, fasisteja ja perinteistä oikeistoa. Tasavaltalaisten joukoissa taisteli keskusta- ja vasemmistopuolueita, työväenpuolueita, kommunisteja, ulkomaisia seikkailijoita, idealisteja ja kommunisteja, anarkisteja, anarkosyndikalisteja ja baskeja, jotka ajoivat enimmäkseen alueellista itsenäisyyttä ja yksilön vapautta tai olivat yksinkertaisesti fasismin vastustajia.

Alkuun sota oli sohimista. Sotilaiden ja miliisien taistelutaidot ja -moraali olivat onnahtelevia, mutta kuukausien ja kaatuneiden myötä ne terävöityivät. Osapuolten näkemykset polarisoituivat nopeasti, ja molemmat leirit käynnistivät propagandaoperaatioita ja puhdistuksia. Kun tasavaltalaiset torjuivat Madridin valtausyrityksen toisensa jälkeen, sodan luonne muuttui. Sisällissodan sijaan se alkaa olla todellista sotaa, jossa Saksa ja Italia ottivat mittaa Neuvostoliitosta espanjalaisia sotilaita käyttäen. Neuvostoliiton tukemat kommunistit ottivat vähitellen vallan tasavaltalaisten keskeisissä elimissä, mikä toi periaatteessa keskitetyn hallinnon hajanaisille rintamille, mutta korvaa strategiset ja taktiset kysymykset arvovalta- ja propagandakysymyksin. Tasavaltalainen kansanarmeija kärsi huonosta johtamisesta. Sen joukot jauhettiin turhissa, huonosti organisoiduissa hyökkäyksissä. Epäonnistumisista syytettiin neuvostotapaan sabotaasia ja fasistiagentteja. Salainen poliisi ja teloitukset söivät taisteluintoa. 

Tasavaltalaiset taistelivat ja erityisesti puolustivat urheasti, mutta heidän hyökkäystaistelut olivat paria poikkeusta lukuunottamatta karmivia tappioita. Saksalainen ja italialainen sota-apu vie lopulta voiton neuvostoliittolaisesta kalustosta ja taktiikasta tammikuussa 1939. Saksa käytti Espanjaa koekenttänään lentokoneilleen, tykeilleen, panssarivaunuilleen ja taktiikalleen, jotka sammuttivat demokratian Manner-Euroopasta Sveitsiä, Ruotsia ja Suomea lukuunottamatta kaikkialta puolentoista vuoden kuluessa.

Sisällissotien voittajat eivät ole yleensä armeliaita. Sodan jälkeen tasavaltalaiset teloitettiin tai heidät lähetettiin vankiloihin tai työleireille. Beevor arvioi, että kaikenkaikkiaan 200000 ihmistä kuoli teloituksiin tai leireille. Leireille joutuivat myös Ranskaan paenneet; maa ei ottanut vastaan halukkaasti radikalisoitunutta väestöä etelästä. Sisällissodan jälkeen Francon Espanja maksoi kovaa hintaa akselivaltioiden tarjoamasta sota-avusta. Franco neuvotteli Espanjan liittymisestä Italian ja Saksan rintamaan, mutta väisti sitoutumisen esittämällä vaatimuksia, joihin Hitler ja Mussolini ei voineet suostua. Sitten Saksan sotaonni päättyi, ja Francon diplomaattien kulkusuunta vaihtui. 

Maallikkolukijalle Beevorin Taistelu Espanjasta tarjoaa ikään kuin puuttuvan palan karttaan. Toisen maailmansodan narratiivi alkaa yleensä Puolasta, mitä ennen kerrataan nopeasti Hitlerin häikäilemätön ulkopolitiikka ja Iso-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan epäonnistuminen. Espanjan sisällissota ja muiden maiden suhtautuminen siihen selittävät maailmankuvaa, joka vallitsi ennen sotaa mm. Iso-Britanniassa. Luottamus demokratiaan horjui, eikä fasismi ei ollut kaukana konservatiivien ajattelusta, etenkin jos piti valita sen ja kommunismin väliltä, kuten monet tuntuivat pelkäävän. Suomessakin noina sotien välisinä vuosina nähtiin Lapuan liikkeen vallankaappausyritys.

Beevor pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos kansallismieliset olisivat hävinneet. Taisteluiden aikana tasavaltalaisten parissa oli käynnissä jonkinlainen sisällissota sisällisodassa, ja kommunistit suunnittelivat jo varhaisessa vaiheessa sodanjälkeistä liittolaistensa eliminointia, puhdistusta ja vallankaappausta bolshevikkien tapaan. Jos se olisi toteutunut (Moskovan tuella, tottakai), demokraattisen kehityksen eväät olisivat olleet heikot siinäkin tapauksessa. 

Taistelu Espanjasta on hyvin kirjoitettua sotahistoriaa. Beevor kuljettaa kerrontaa lukujen mittaisina kokonaisuuksina, jotka keskittyvät paitsi taisteluihin myös osapuolten sisäisiin kiistoihin (joita Francolla oli vähän), ulkopolitiikkaan, propagandaan jne. Sisällissota on monimutkainen ja polveileva, mistä seuraa, että Beevorin kirja on myös monimutkainen ja polveileva. Kirjassa on lukuisia karttoja, joitain valokuvia ja sadan sivun verran lähteitä ja lähdeviitteitä. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Darfur : Pitkän sodan lyhyt historia

Julie Flint ja Alex de Waal (2006) Darfur : Pitkän sodan lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Darfur - a Short history of a long war (2005) suomentanut Kirsi Komonen. Like, Keuruu, 2006.

Darfur -- 'furien maa' -- sijaitsee Sudanin länsiosissa. Aluetta on koetellut raaka konflikti johon kansainvälinen yhteisö on ollut hidas puuttumaan. Julie Flint ja Alex de Waal ovat koonneet tähänastiset sodan käänteet yksiin kansiin. Flint on kokenut kirjeenvaihtaja, ja de Waal on toimittaja ja kirjailija.

Konfliktin tapahtumia ja historiaa on turha kerrata tässä, kun Wikipedia on sen jo tehnyt. Konfliktin juuret ovat vanhoissa etnisissä kiistoissa, jotka kärjistyvät kuivuuden ja niukkuuden aikana väkivallaksi. Hallituksen toimet afrikkalaisten ainesten ajamiseksi maasta ovat olleet kovia, vaikka sitä ei virallisesti kutsutakaan kansanmurhaksi. Hallituksen tukemat puolisotilaalliset janjaweed-joukot syyllistyvät raakuuksiin. Jos ilmasto lämpenee entisestään, aavikoituminen laajenee ja samanlaisia niukkuudesta nousevia konflikteja tullaan näkemään lisää.

Kirjan kirjoittajat ovat molemmat toimittajia, mikä on ehkä kirjan suurin heikkous. "Pitkän sodan lyhyt historia" kattaa pitkän aikavälin ja paljon poliittisia toimijoita, mutta historian kirjoituksena se on jäsentymätön. Tapahtumia kuvaillaan yksilöiden kautta (kuka soitti kenelle milloin, mitä kukakin sanoi), teksti on hajallaan kronologisesti, poliittisesti ja maantieteellisesti, eikä se ei nouse välittömien tapahtumien yläpuolelle kuvaamaan ilmiötä, sen syitä ja seurauksia laajemmassa kontekstissa niin, että lukija osaisi jäsentää jatkuvan yksityiskohtien virran. Libyan ja Tsadin osuus Darfurin historiassa on merkittävä, mutta kirja jotenkin olettaa sen tunnetuksi. Lyhyesti: kirja on tyyliltään lehtiartikkeli, eikä tyyli ole parhaimmillaan historian kirjana.