Matka Lapissa v. 1799

Giuseppe Acerbi, Matka Lapissa v. 1799. Englanninkielisen alkuteoksen Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape, in the Years 1798 and 1799 (1802) Lappia koskevasta osuudesta suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen kirjoittanut Roberto Wis. WSOY, Porvoo, 1963.

Kun Keski-Eurooppa hehkui vielä Ranskan vallankumouksen ja sisällissotien lämmössä 1700-luvun lopulla, monet tietojaan ja kokemuksiaan kartuttavat matkailijat etsiytyivät Pohjolan eksotiikkaan ja rauhaan tuottaen pitkän rivin matkakertomuksia. Yksi tällaisista matkailijoista oli italialainen Giuseppe Acerbi (1773-1846), joka Tukholmaan saavuttuaan päätti vaeltaa Jäämeren rannalle Nordkappiin. Hän kirjoitti kirjan matkoistaan kirjan Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799 (1802), jonka Suomea käsittelevä osa on julkaistu teoksena Matka halki Suomen v. 1799 (1953). Matka Lapissa v. 1799 (1963) kuvailee nimensä mukaisesti Lapin matkaa.

Kirja alkaa Könkäältä, jonne Acerbi oli saapunut ruotsalaisen eversti A. F. Skjöldebrandin (1757-1834) kanssa Tukholmasta Turun ja Oulun kautta ja josta pieni retkikunta kanssa matkusti Muonionjokea pitkin Enontekiöön ja soiden poikki Kautokeinoon. Alkutaipaleen jälkeen retkikunta vähitellen hupeni — sääsket ja muut matkan vaivat horjuttivat intoa — ja Jäämerelle suuntasivat vain Acerbi ja Skjöldebrand palvelijan ja tulkin kanssa.

En nyt tässä yhteydessä halua väsyttää lukijoita enemmillä yksityiskohdilla näiden ihmisten tavoista ja tottumuksista. Jo kerrottu riittänee antamaan melko oikean käsityksen heidän luonteestaan ja käytöksestään. Olimme joka hetki menettää kärsivällisyytemme heidän suhteensa. Mutta maantieteellisten tietojen puutteessa ja kun tarvitsimme heidän apuaa, olimme suuressa määrin heidän vallassaan ja sen vuoksi meidän oli pakko sietää koko heidän typeryytensä, laiskuutensa ja törkeytensä. 

Acerbi suhtautui suomalaisiin ihaillen, mutta tunturilappalaisista oppaistaan hän johti räikeitä rodullisia yleistyksiä, ja suomi tietysti heidän fyysisiä, henkisiä ja erityisesti moraalisia ominaisuuksiaan. Joikaamista hän piti epämelodisena kiljumisena, jolta hänen täytyi sulkea korvat. Erämaakylien kirkot rinnastuivat huonosti italialaiseen rakennusperinteeseen. Suomentaja Kaarle Hirvonen omassa esipuheessaan huomauttaa, että Acerbin tyyliä leimaa kärjistäminen ja pyrkimys "herättää sensaatiomaista kiinnostusta". Näiden vuoksi on "pikemminkin ihmeteltävä hänen havaintojensa ja tietojensa todenmukaisuutta". Jäämeren rannalla alkuperäiskansan asukkaat näyttäytyvät jälleen hyvässä valossa, vaikkakin pienet sivistyksen linnakkeet lämmittävät mieltä vielä enemmän.

Kesähelteet, sääsket ja vaikeakulkuinen maasto tuntuvat näyttelevän pääosaa matkakertomuksessa, mutta Lapin luonto tekee Acerbiin kiistattoman vaikutuksen. Vaelluksen lomassa Acerbi kokoaa jatkuvasti havaintoja lämpötiloista, kasveista ja linnuista. Kirjan loppusanoissa on maisemien kauneuden ja vaihtelun tuottamaa melankolista riipaisua, jonka erämaita jalan vaeltaneet tunnistanevat.

Tuo syvä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka vallitsee kaikkialla, kuiskaa joka hetki kysymyksen: mitä hyvää tarkoitusta varten ovat nuo seudut olemassa? Mitä varten kaikki nuo kauniit maisemat järvineen, jokineen, puroineen ja putouksineen, jos nuo erämaat eivät koskaan, kuten asian laita näyttää olevan, joudu ihmisten asuttamiksi?

Acerbi tuntuu kirjoittavan hieman hienovaraisemman käsitteistön varassa kuin Regnard tai Outhier, mutta hänen maailmankuvansa ei pysty jäsentämään Lapin kesää, joka lyhyytensä ja haurautensa puolesta istuu vertauskuvaksi ihmisen osalle kivisellä planeetalla keskellä kylmää avaruutta.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Retki Lappiin

Jean-François Regnard, Retki Lappiin. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage de Lapponie (1731) suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, Keuruu, 1982.

Perittyään sievoisen omaisuuden ranskalainen Jean-François Regnard (1655-1709) vietti muutaman vuoden matkustellen pitkin Eurooppaa ennen komediakirjailijan uraansa. Hänen matkapäiväkirjansa julkaistiin vuonna 1681, mutta sen Lappia koskeva osuus julkaistiin vasta Regnardin kuoleman jälkeen vuonna 1731. Syyksi on arveltu, että Regnardille selvisi vasta matkan jälkeen, että hänen tiiviisti lähteenään käyttämästään Johannes Schefferuksen latinankielisestä teoksesta Lapponia (1673) olikin ilmestynyt ranskannos vuonna 1678. Retki Lappiin nimittäin upottaa Schrefferuksen tarjoamia tietoja sulavasti Regnardin matkalla kohtaamien ihmisten esitykseksi —tietysti ilman lähdeviitteitä— ja lainausten laajuuden vuoksi suomentaja Marja Itkonen-Kailan mukaan kirjaa voi pitää "eräänlaisena Lapponian kansanpainoksena".

Useinkin käy niin, että on lähtenyt käymään vaikkapa vain Hollannissa ja huomaa yks kaks joutuneensa maan ääriin. Juuri niin kävi minullekin, arvoisa herra. Amsterdamissa kuulin, että Tanskan hovi oli parhaillaan Oldenburgissa, jonne sieltä oli vain kolmen päivän matka. Olisin osoittanut hovia kohtaan suurta ylenkatsetta ja kovin vähäistä uteliaisuutta, ellen olisi päättänyt lähteä sitä katsomaan.

Matka Lappiin on päähänpisto, jota Regnard kertoo jollekulle magnaatille, jolle hän aikoi kirjansa osoittaa. Seuratessaan Tanskan kuninkaan hovia Oldenburgista aina Kööpenhaminaan hän tulee ystävineen houkutelluksi Tukholmaan, missä kuningas puolestaan ehdottaa ranskalaisille matkaa pohjoiseen. Ja niin seurue lähtee purjehtimaan kohti Torniota 23. heinäkuuta 1681 eli näihin aikoihin 335 vuotta sitten. He tapaavat paikallista eliittiä ja vierailevat hautajaisissa ennen kuin lähtevät Tornionjokea ylös aina Tornionjärvelle.

Tornio sijaitsee Pohjanlahden äärimmäisessä perukassa, 42 astetta 27 minuuttia itäistä pituutta ja 67 astetta pohjoista leveyttä. Se on maailman pohjoisin kaupunki. Siitä Nordkapiin ulottuvalla alueella asuu pelkästään villejä lappalaisia, joilla ei ole kiinteitä asumuksia.  

Regnard tietysti tapasi lappalaisia, joita kuvailee hullunkurisina kooltaan, kasvonpiirteiltään ja vaatetukseltaan: alle kolmen kyynärän mittaisia, isopäisiä, leveäkasvoisia, litteänenäisiä ja porontaljoihin ja -nahkaan pukeutuneita. Matkakertomus sivuaa heidän verotustaan, väljää sukupuolimoraaliaan ja elinkeinojaan koskevin yksityiskohdin. Eksoottiselta vaikuttava poro ja lappalaisen kulttuurin sopeutuminen sen ympärille saa myös runsaasti huomiota, joka ei selvästi ole Regnardin itse tekemää. Regnard ihailee myös mm. pulkkaa ja suksia, mutta kesäisellä matkallaan hän tuskin on nähnyt niitä itse ainakaan käytössä.

Paimentolaiskansaa verotetaan kevyesti, koska ilman kiinteää asuntoa se voi helposti siirtyä halvemman verotuksen maihin, Tanskaan tai Venäjälle. Asumukset eli kodat ja omaisuuden voi pakata varttitunnissa kuormaporojen selkään. Liikkuvaan elämään pakottavat tietysti kalastus, metsästys ja porojen laiduntaminen. Kesäisin lappalaiset asuvat Regnardin mukaan järvien ja koskien tuntumassa, mutta talvisin he liikkuvat metsissä riistaa etsien.

Regnardin omiin Lapin kokemuksiin sisältyvät oleellisesti sääsket ja paikallinen alkoholikulttuuri. Kumpaakaan ei pääse pakoon — vaikka Regnard ei Giuseppe Acerbin tavoin suuresti moralisoikaan (siitä myöhemmin). Hän yrittää myös selvittää lappalaisnoitien voimien todenperäisyyttä, mutta (humaltuneiden) tietäjien performanssit eivät tuota vastauksia. Lappalaisten pakanalliset tavat uhreineen ovat luultavasti joiltain osin Regnardin itse näkemää mutta valtaosin Schefferukselta poimittua. Regnardin kerronta on sujuvaa, käännös kulkee vaivatta, ja siellä täällä vilahtaa komediakirjailijan ilkikurisuus.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Matka Pohjan perille

Réginald Outhier, Matka Pohjan perille: 1736-1737. Ranskankielisestä alkuteoksesta Journal d'un Voyage au Nord (1744) suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Esipuheen kirjoittanut Toivo Harjunpää. Otava, Keuruu, 1975.

Lappia on kuvattu vieraana ja eksoottisena aina viikinkisaagoista lähtien, ja Lapin matkakirjallisuudesta on kasvanut kokonaan oma genrensä. Omaperäinen paimentolaiskulttuuri, sen šamaanit ja keskiyönaurinko myös vilkkuivat tietysti jo Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555), mutta pian genreen osallistui kirjoittajia Pohjoismaiden ulkopuolelta.

Yksi Keski-Euroopasta napapiirille suuntautuneista varhaisista retkistä on Réginald Outhierin (1694-1774) dokumentoima luonnontieteellinen tutkimusprojekti, jonka oli tarkoitus osoittaa newtonilainen maapallon muotoa koskeva teoria oikeaksi; siis että maapallon on mandariinin (eikä sitruunan) muotoinen rotaatioellipsoidi. Ranskalainen matemaatikko ja astronomi Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698-1759) sai kuningas Ludvig XV:lta rahoituksen hankkeelleen. Niin sitten vuosina 1736-1737 hänen retkikuntansa vaelsi Tornionlaaksoon ja teki Suomen ensimmäistä kolmiomittausta. Tornion kirkontornista ja retkikunnan rakentamasta observatorioista he mittasivat Lohikäärmeen δ-tähden korkeuksia ja saivat näin meridiaanikaaren pituuden asteina.

[28. syysk.] Torstain ja perjantain välisenä yönä ilmapuntari nousi linjan [ligne, 1/12 tuumaa] verran. Taivas oli yhä pilvessä ja tuuli edelleen pohjoisesta, päivällä tuuli lauhtui hiukan ja lumi suli melkein kokonaan. Yöllä vesi jälleen jäätyi, ja lauantaina tuli viimein kaunis sää. Olimme koko päivän vaaralla. Totesimme sektorin aseman meridiaaniin nähden saman korkeuden keinolla käyttäen Grahamin heiluria, joka oli sijoitettu pieneen observatorioon. Minä aloitin pilarihuoneessa havainnot painovoimaheilurilla. Se oli hyvin kiillotettu rautatanko, joka oli alapäästään paksumpi kuin yläpäästä; yläpäässä oli aukko, josta heiluri ripustettiin terästerän varaan. Vertasin painovoimaheilurin heilahdusaikoja Julien le Roin valmistaman erinomaisen sekuntiheilurin heilahdusaikoihin. Tämä heiluri oli sijoitettu samaan huoneeseen, ja heilahdusaika määritettiin kiintotähtihavaintojen avulla.

Outhier oli katolinen pappi ja siten retkikunnan sielunhoitaja mutta myös Ranskan tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen ja ansioitunut tähtitieteilijä. Hänen kertomuksensa matkasta napapiirille Matka Pohjan perille (1744) kuvaa matkantekoon ja mittauksiin liittyviä vaikeuksia: Liikkuminen erämaassa raskaiden mittauskojeiden kanssa on kaikkea muuta kuin helppoa, ja tunturien lakien raivaaminen kiintopisteitä varten oli työlästä, vaikka retkikunta sai paikallisia sotilaita ja talonpoikia avukseen. Pakkanen, sääsket, kosket, vaikeakulkuinen maasto ja karun ympäristön niukkuus tietysti vaikeuttivat työtä. Mittaukset tehtiin vielä moneen kertaan virheiden minimoimiseksi.

Outhier ei valita tai arvostele paikallisia oloja. Hän ottaa vastaan erämaan alkeelliset väliaikaismajoitukset, ajoittain olkia sisältävän leivät ja vaunuihin tottumattomat hevoset kiitollisena — tietysti Torniossa retkikuntaa majoitettiin ja ruokittiin hyvin. Vaikka Matka Pohjan perille on ensisijaisesti tieteilijän matkapäiväkirja, tutkimustyön ohessa Outhier kuvailee myös paikallisia oloja, ruokaa, mausteita, maanviljelyä, rakennuksia ja kulkuvälineitä, kuten suksia ja poron vetämää pulkkaa. Tarkastelun sävy on innostunut, utelias ja yleisinhimillisen lämmin. Valistuksen kirkkaassa valossa sensaatiotkin väistyvät: Lappiin liittyvät myytit ovat paikallistenkin mielestä vain tarinoita.

Kirjan esipuheessa Toivo Harjunpää tarjoaa tieteellisen taustan lisäksi Outhierin tiiviin elämäkerran. Kirjassa on myös 18 Outhierin tekemää piirrosta mm. Torniosta, kolmiomittauksesta, rakennuksista ja porojen vetämästä pulkasta.

Suomalainen Maupertuis-säätiö toimittaa ja ylläpitää retkikunnan matkaan liittyvää sivustoa.

The regional geography of Canada

Robert M. Bone, The regional geography of Canada. Oxford University Press, Don Mills, Ontario, Canada, 2000.

Robert Bone on maantieteen emeritusprofessori Saskatchewanin yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti Kanadan pohjoisosien maantiedettä, ympäristön ja ihmisten suhdetta. The regional geography of Canada on johdantokurssin oppikirja Kanadan maantieteeseen. Kirjan otsikko kertoo näkökulman: Bone käsittelee Kanadan maantiedettä sisäisesti koheesiivisinä alueina. Samalla, kun hän esittelee Kanadaa kokonaisuutena, hän esittelee maantieteen peruskäsitteistöä kuten esimerkiksi ilmastovyöhykkeet, geologiset vyöhykkeet, maatyypit ja ydin-periferia -jaon.

Kanadan voi katsoa koostuvan kuudesta alueesta: Ontariosta, Quebecista, Brittiläisestä Kolumbiasta, Länsi-Kanadasta, Atlantin rannikosta ja pohjoisista territorioista. Quebecin ja erityisesti Ontarion provinssit ovat vauraita, niiden talous on monipuolista, luonnonvarat ja viljelysmaat hyviä. Vaikka eurooppalaiset asuttivat ensin Atlantin rannikkoa, nimenomaan Quebec ja Ontario ovat ranskalais-brittiläisine perinteineen Kanadan perustajia.

Brittiläinen Kolumbia oli pitkään Kalliovuorten muusta Kanadasta erottama alue, kunnes junarata yhdisti sen itäisiin alueisiin. Viime vuosina Brittiläisen Kolumbian väkiluku on kasvanut voimakkaasti erityisesti aasialaisperäisen maahanmuuton ansiosta. Länsi-Kanada puolestaan viittaa preerian hallitsemiin provinsseihin, Manitobaan, Saskatchewaniin ja Albertaan. Ne ovat kaikki maanviljelysalueita, joita kiusaa kuiva ja talvisin kylmä mannerilmasto. Alberta on 1970-luvun öljykriiseistä lähtien erottunut kahdesta muusta provinssista öljy- ja kaasutuotantonsa ansiosta.

Atlantin rannikon provinssit, Nova Scotia, Newfoundland, Labrador, New Brunswick ja Prince Edward Island, kärsivät talousvaikeuksista. Kalakannat, jotka herättivät aikoinaan alueelle ensimmäisenä ehtineen John Cabotin huomion, ovat romahtaneet, eikä kaivosteollisuudesta ole löytynyt uutta potkua. Pohjoiset territoriot muodostavat laajan mutta vähäväkisen kuudennen alueen. Sen populaatio koostuu muita provinsseja selvemmin aboriginaaleista. Alueella on jonkin verran kaivostoimintaa sekä kaasu- että öljynporausta, mutta taloudelliselle toiminnalle, kuten elämälle ylipäätään, olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin suotuisat.

Bone esittelee kolme kipupistettä Kanadan alueiden välillä. Yksi tärkeimmistä on Ontarion ja Quebecin muodostaman taloudellisesti vahvan ydinalueen ja muun Kanadan muodostaman reuna-alueen välinen poliittinen köydenveto. Pitkät välimatkat ja Yhdysvaltojen läheisyys tekevät politiikasta vaikeaa: Reuna-alueet kokevat Ottawassa tehdyt päätökset alistamisena tai suoranaisena riistona, ja toisaalta NAFTA:n myötä kyky tukea kotimaista tuotantoa on heikko. Vaikka provinssit nauttivat kohtuullisen suurta itsehallintoa, provinssien välillä tehdään tulonsiirtoja.

Toinen kipupiste on ranskan- ja englanninkielisen kulttuurin yhteensovittaminen. Quebecillä on vahvasti ranskankielinen identiteetti, ja sen itsenäistymishanke kaatui kansanäänestyksessä 1996 vain muutaman prosentinkymmenyksen turvin. Kolmas merkittävä kipupiste on aboriginaalien asema. Heillä on mm. vaateita maa-alueisiin, ja oikeusvaltio joutuu sovittamaan vaateet suhteessa nykyisiin maanomistajiin ja muihin kansalaisiin.

The regional geography of Canada on tiedoiltaan hieman vanhentunut mutta muuten oivallinen johdanto maallikolle. Bone esittelee kunkin alueen historian, luonnonolot, luonnonvarat, teollisuuden ja suhteen muihin provinsseihin. Kirjan jälkeen Kanadaa tarkastelee uudella tapaa, nimenomaan luonnonvarojen ja ydin-periferia -asetelman kautta. Etäisyydet tuottavat kaikkeen toimintaan omanlaistaan kitkaa, jotka eivät katoa digitaalisenakaan aikana. Yhdysvaltojen läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia yrityksille, mutta ajaa myös yhteisöjä kilpailutilanteessa ahtaalle. Kanadan uusiutumattomien luonnonvarojen runsaus on ollut osin siunaus, osin kirous, joka on tuottanut paikallisia ja lyhytaikaisia taloudellisia nousukausia, joista toipuminen kestää pitkään.

Dirt: The Erosion of Civilizations

David R. Montgomery, Dirt: The Erosion of Civilizations. University of California Press, Berkeley, CA, USA, 2012.

David R. Montgomery on geologian professori Washingtonin yliopistossa Seattlessa. Hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on geomorfologia eli maanmuodot ja niitä muokkaavat prosessit. Montgomery on kirjoittanut paitsi maanmuotojen muuttumisesta myös lohen ylikalastuksesta ja vedenpaisumuksen historiasta. Dirt: The Erosion of Civilizations on sen sijaan katsaus luonnolliseen ja ihmisen aiheuttamaan maaperän kulumiseen eli eroosioon.

Maaperä on kallioperän päällä lepäävä irtomaakerros. Se koostuu kiinteästä aineesta, nesteestä (vesi) ja kaasusta (ilma).  Kiinteä aines puolestaan koostuu suurelta osin kallioperästä rapautuneesta kiviaineksesta, kuten, savesta ja hiekasta, sekä orgaanisesta aineesta, kuten elävistä ja kuolleista kasveista. Maaperä kuluu tuulen, sateen, jään ja tulipalojen seurauksena, ja sitä syntyy kasvien hajoamisesta.

Charles Darwin herätti huomiota vanhoilla päivillään julkaisten hieman ennen kuolemaansa kirjan kastemadoista. Hän oli kirjoittanut aikaisemmin samasta aiheesta, mutta ajatukset eivät olleet saaneet erityisen lämmintä vastaanottoa. Hän oli kuitenkin tiedemies JA maanomistaja, joka oli pitkien ulkomaanmatkojensa ajan pitänyt peltonsa kesannolla. Kun peltoja alettiin kyntää uudelleen, aura kulki esteettä, missä se oli aikaisemmin kolhiutunut kiviin. Darwin ihmetteli, miten maaperä oli paksuuntunut. Hän oli aikaisemmin päätellyt, että syy oli kastemadoissa, jotka söivät kuollutta kasviaineista ja ulostivat humusta. Darwin tutki kastematojen esiintymistiheyttä ja nopeutta, jolla ne tuottavat uutta "multaa" kirjoittaen  ensimmäiset tieteelliset tulokset maaperän muokkauksesta, jota myöhemmin kutsuttaisiin bioturbaatioksi.

Huolimatta teknologisesta neuvokkuudestaan ihminen on edelleen riippuvainen ympäröivästä maaperästä. Viljeltävän maaperän laatu ja määrä säätelevät ruoantuotannon laatua ja määrää tällä planeetalla. Kirjan keskeinen teema on, että ihmisen aiheuttama, erityisesti maanviljelyksestä syntyvä eroosio kuluttaa maaperää monta kertaa nopeammin kuin se ehtii uusiutua. Eroosiota voi torjua, mutta usein viljelijät ovat markkinaideologian, velan tai nälän ahdistamia niin, ettei maan muokkausta ja maaperän parannusta ole mahdollista tehdä.

Huolenaiheena eroosio ei ole mitenkään tuore. Kaksoisvirtainmaa, maanviljelyksen kehto, oli ollut aikoinaan kirjallisten lähteiden ja arkeologisten kaivausten perusteella hedelmällistä seutua, kun se nykyisin on suurelta osin kuivaa aavikkoa. Kuivuudesta on syytetty ilmastonmuutosta, mutta paikalliset olosuhteet heikkenivät pääosin ihmisen toimien seurauksena. Maatalous nosti väkilukua, mikä edellytti suurempia satoja. Tulvat olivat epäsäännölliset, joten peltoja kasteltiin. Sitten pitkään jatkunut kastelu nosti pohjavettä ja sen mukana suolaa, mikä heikensi satoja, kunnes pellot olivat paikoin hedelmätöntä valkoista aavikkoa. Populaatio piti kuitenkin ruokkia, joten kesantoja ei enää pidetty, mikä nopeutti suolaantumista, ja raivattiin metsäisiin rinteisiin uusia peltoja, joista oli iloa vain hetkeksi. Suojaavien kasvien raivaaminen altisti maaperän rankkasateille ja tuulelle, jotka vähin erin söivät rinteiden maaperää tehden siitä lopulta hedelmättömän.

Sama prosessi on toistunut usean sivilisaation kohdalla. Antiikin Kreikan ja Rooman oppineet huokailivat viljavan maaperän katoamista. Pohjois-Afrikka oli vilja-aitta, kunnes laajamittainen yhden viljalajin jatkuva viljely heikensi maaperän tuottavuutta pysyvästi (eli ihmisen mittakaavassa hyvin pitkäksi aikaa). Paikoin talonpojat oppivat huolehtimaan maaperän hedelmällisyydestä (lanta, pengerrys, kiertoviljely), mutta suurtilalliset, jotka tuottivat orjatyövoimin rahakasveja, ajoivat tällaisen ylimääräisen työvaiheen markkinoilta. Väestö kasvoi, ja nälkäisten piti ajatella vain lyhyen tähtäimen tuottoa: kaadetaan metsää, raivataan peltoja ja viljellään rinnepalstoja muutama vuosi, kunnes se muodostuu eroosion vuoksi hyödyttömäksi. Poikkeuksen muodosti Niilin laakso, jonne säännölliset tulvat toivat uusia ravinteita, ja maanviljelys saattoi jatkua tuhansia vuosia. Assuanin pato teki kuitenkin lopun kestävästä viljelystä. Nyt padosta saatua energiaa käytetään lannoitteiden tuottamiseen. Montgomery esittelee tapaus tapaukselta Etiopian, Neuvostoliiton, Uuden Englannin, Yhdysvaltojen Etelävaltioiden, Manner-Euroopan, Kiinan ja Englannin eroosio-onnettomuuksia. Montgomery  esittelee myös Jared Diamondin tapaan Tyynen valtameren saarten, Islannin ja Karibian meren saarten maatalouden kohtaloita.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan uudisasukkaat huomasivat tupakan ja myöhemmin puuvillan köyhdyttävän maaperän jo yhden viljelijän elinaikana. Maassa vierailevat eurooppalaiset maatalousoppineet päivittelivät huolettomuutta, jolla maata käytettiin. Etelävaltioissa yhtä lajia viljelevät maatilat eivät pitäneet karjaa, joten lantaa ei ollut tarjolla, eivätkä kiertoviljelyt istuneet orjatyövoimaa käyttävien isäntien pirtaan. Lääniäkin oli paljon, ja oli halvempaa raivata uusi pelto kuin jäädä säätämään apiloiden, lannan ja kalkin kanssa. Kun John Deere kehitti uuden auratyypin preerian kyntämiseen,  hetken aikaa Keski-Lännessä nähtiin maatalousbuumi. Sitten tuli kuiva kausi, ja suojaton, kuiva humus lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin.

Koneellisen maatalouden, torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttöönotto käynnisti ns. vihreän vallankumouksen, jonka seurauksena populaatio kasvoi rajusti, maatalous pääomavaltaistui ja teollistui. Vallankumouksen hedelmät on kuitenkin syöty. Lannoitteiden käytön lisääminen ei lisää enää satoja. Rajallisen geenipoolin jalostaminen tarjoaa todennäköisesti enää marginaalisia hyötyjä. Teknofantasiat geenimanipuloiduista lajeista ovat tutkimusten mukaan edelleen lunastamatta: steriilit lajikkeet eivät kasvata satoja, mutta ovat jyvien tuottajalle hyvää liiketoimintaa. Halpa öljy, josta lannoitteet ja koneistettu maatalous riippuvat, on kallistumassa. Ruokaa vieviä maita on enää kourallinen. Uutta, hedelmällistä, kestävään viljelyyn sopivaa peltoalaa ei ole. Köyhemmissä maissa  raivataan uutta peltoalaa marginaalista, metsäisiltä rinteiltä tai trooppisista metsistä, jotka kestävät viljelykäytössä vain muutaman vuoden. Ilmaston lämpeneminen lisää kuivuutta ja pahentaa eroosiota kiihdyttäviä rankkasateita. Viljeltävä pinta-ala per capita pienenee kaiken aikaa: vuonna 2050 se on Montgomeryn mukaan reilusti alle sen, mitä yhden ihmisen ylläpito edellyttää. Tuottavuuden pitää nousta, viljeltävän pinta-alan kasvaa tai populaation pienetä.

Muutoksia tarvitaan, mutta kriisi ei ole väistämätön. Montgomery peräänkuuluttaa uutta maataloudellista ajattelua, joka ei perustu nykyiseen, teolliseen malliin vaan maanviljelijän henkilökohtaiseen suhteeseen maahan perintönä. Ajattelun tulisi olla biologinen ja ekologinen pikemminkin kuin kemiallinen ja geneettinen. Maa tulisi olla yksityisissä käsissä (absentee-viljelijät eivät ole kiinnostuneita maaperästä) ja pienissä, helposti sopeutuvissa yksiköissä. Montgomery esittelee menetelmiä, joilla eroosio on pystytty pitämään kurissa ja suitsuttaa luonnonmukaisen viljelyn taloudellisuutta (pienemmät kulut) ja vähäistä eroosiota. Jotkut tutkijat ovat todenneet kyntämisen olevan vahingollista maaperälle ja ovat saaneet hyviä tuloksia vaihtoehtoisin menetelmin. Kuuba, yksipuoluediktatuuri, onnistui siirtymään ruoan suhteen omavaraisuuteen Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa uudenlaisen kulttuurin turvin. Miten muutos onnistuu vapaassa markkinataloudessa, joka diskonttaa vaikutuksia ajan ja etäisyyden suhteen, joka elättelee ajatusta vaihtoehdoista (maaperälle) ja joka on ideologisesti solmussa rajallisten resurssien hinnoittelun kanssa?

Dirt: The Erosion of Civilizations on erinomainen tietokirja. Kertojan ääni on sujuva ja kiihkoton. Montgomeryn historiakatsaus on avartava. Vaikka maailman historia ei palaudukaan eroosioon tai suolaantumiseen, sivilisaatioiden elinkaari näyttää tottelevan nopeutta, jolla maaperää "louhitaan", ja maaperän hedelmällisyyden muutokset näkyvät pitkän aikavälin tapahtumissa. Kirjan tarjoama näköala tulevaisuuteen on lukujen valossa synkkä. Oma sivilisaatiomme seuraa vääjäämättä aikaisempia epäonnistumisia huolimatta kaikesta tieto-taidosta. Oman elinajanodotteeni puitteissa pääsen luultavasti näkemään edessä olevat muutokset ja sopeutumiset.

Tie Intiaan

Björn Landström, Tie Intiaan: Löytöretkistä maitse ja meritse alkaen Puntin retkikunnasta v. 1493 eKr. päätyen Hyväntoivonniemen löytämiseen v. 1488 jKr. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Vägen till Indien : upptäcktsresor till lands och sjöss från expeditionen till Punt 1493 f.Kr. till upptäckten av Godahoppsudden 1488 e.Kr. (1964) suomentanut Aatu Leinonen. Otava, Tukholma, 1964.

Björn Landström oli suomalainen kuvittaja ja graafikko, jonka keskeiset työt liittyivät merenkulun historiaan. Kenties kuuluisin hänen teoksistaan on Laiva, joka kertoo merenkulun historiaa Niilin kaislaveneistä ydinsukellusveneisiin. Tie Intiaan on sen sijaan katsaus löytöretkeilyyn. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo, ensimmäinen kirjan tarkastelema retki on Egyptin kuningattaren Hatsepsutin rahoittama matka Punaiselta Mereltä Afrikan itärannikkoa etelään Puntin maahan eli luultavasti Somalian tai Kenian tietämille. Landström kuvaa foinikialaisten merenkävijöiden matkat Afrikan ympäri 600-luvulla eKr., Tinasaarille (Britanniaan) 500-luvulla eKr. ja samanaikaisen matkan Välimereltä Afrikan länsirannikkoa nykyisen Kamerunin alueelle. Näistä matkoista on vähäisiä, pääasiassa toisen käden tietoja. Näitä seuraavat mm. Aleksanteri Suuren valloitukset, viikinkien matkat pohjoisella Atlantilla, kiinalaisten laivastojen matkat Intian Valtamerellä, kristittyjen lähetyssaarnaajien matkat Aasiassa ja portugalilaisten tutkimusretket.

Landström nojaa alkuperäisteksteihin sikäli, kun niitä on käytettävissä. Matkakertomusten rinnalla hän kuvailee maailmankuvan, karttojen ja navigoinnin kehittymistä. Kerronta ei sinänsä ole mitenkään lumoavaa, mutta Landströmin tekstin rinnalla kuljettama kuvitus on yksinkertaisesti upeaa.