Verdun 1916

Alistair Horne, Verdun 1916. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Price of Glory (1962) suomentanut Aaro A. Vuoristo. WSOY, Porvoo, 1966.

Yksi historian suurimmista, verisimmistä ja pitkäkestoisimmista taisteluista käytiin Verdunin ympäristössä Pohjois-Ranskassa helmikuusta 1916 saman vuoden joulukuuhun. Maas-joen varrelle kaatui tai haavoittui eri arvioiden mukaan 700000:sta aina miljoonaan sotilaaseen eli noin kaksi minuutissa kymmenen kuukauden ajan. Ranska kierrätti Verdunissa valtaosan joukoistaan, joten taistelussa saadusta torjuntavoitosta tuli, paitsi kansallisen taistelutahdon symboli meikäläisen talvisodan tapaan, myös sukupolvikokemus, joka heijastui vuosikymmenien ajan sisäpolitiikkaan.

Verdunia ei valittu hyökkäyksen kohteeksi sattumalta. Kirjassaan Verdun 1916 (1962) Alistair Horne toteaa, että Verdun on ollut Ranskan puolustuksen lukko aina roomalaisajoista asti. Tämän vuoksi saksalaiset laskivat, että Ranska olisi valmis taistelemaan kiivaasti kaupungin hallinnasta. Nyt kaupunki muodosti linnoituksineen rintamaan pullistuman, johon pystyi vaikuttamaan useasta suunnasta. Vaikka saksalaisten tarkoitus oli käydä väsytystaistelua ja virittää ansa, jossa Ranskan armeija vuotaa kuiviin, tappiot hyökkääjän ja puolustajan välillä lopulta jakaantuivat melkein tasan.
 
Saksan kenttäarmeijan päällikön Erich von Falkenhayn ja 5. armeijan nimellisen komentajan kruununprinssi Vilhelmin sekä tämän esikuntapäällikön Schmidt von Knobelsdorfin käsitykset suunnitelmasta erosivat kahdessa ratkaisevassa kohdassa: Ensinnäkin kruununprinssi ja Knobelsdorf olisivat halunneet hyökätä Maas-joen molemmin puolin, mutta Falkenhayn pelkäsi ympärysvaltojen offensiivia eikä katsonut voivansa irrottaa riittävästi joukkoja laajempaan rintamaan. Toiseksi Falkenhayn halusi käynnistää hyökkäyksen kohti Verdunia ja murentaa puolustukseen rientävät Ranskan joukot tykistötulessa — valtaamatta itse kaupunkia. 5. armeijan johto ei halunnut vuodattaa sotilaidensa verta hämäyksen vuoksi, joten he pyrkivät valloittamaan Verdunia ympäröivät linnakkeet sekä itse kaupungin, mikä tuli maksamaan kalliisti.

Saksalaiset olivat tuoneet, maastouttaneet ja naamioineet rintaman tuntumaan sadoittain raskaita tykkejä — mm. tusinan verran kuuluisia ”Paksuja-Berthoja” eli 420-millisiä mörssäreitä — miljoonia ammuksia ja satojatuhansia miehiä. Operaation suunnittelu ja salaaminen oli aivan toista luokkaa kuin ranskalaisten offensiiveissa. Ranskalainen ilmatiedustelu tunnisti metsäisiltä rinteiltä vain muutamia uusia tykistöpattereita, pistoraiteita ja sairaaloita. Ranskan sotilastiedustelun korviin kantautui  epämääräisiä ja hurjia huhuja valmisteluista ja rynnäkkötunneleista. Sotavankien kautta saatiin tietää saksalaisten peruutetuista lomista ja valtavista joukkojen kuljetuksista, mutta tammikuun lopulla Ranskan sodanjohto piti valmisteluja hämäyksenä, koska hyökkäykseltä puuttui selkeä strateginen kohde.

Helmikuun 12. päivän vastaisena yönä saivat ranskalaiset etuasemien joukot Verdunissa käskyn olla valmiina ja ensimmäinen vakavaksi tarkoitettu hälytystila julistettiin. Tämä ei ollut väärä hälytys. Esikunnastaan Stenay-sur-Meusesta oli kruununprinssi lähettänyt 11. päivänä vasta seuraavana päivänä julkaistavaksi julistuksen, joka alkoi sanoilla: ”Pitkän sitkeän puolustusvaiheen jälkeen hänen Majesteettinsa, keisarin ja kuninkaan, käsky kutsuu meidät hyökkäämään!” Mutta kun 12. päivän aamu sarasti, saivat valppaat ranskalaiset etuvartioasemien sotilaat tuijotella hämärään valkoiseen maisemaan. Lunta satoi taajaan, ja paksun autereen ja pyryn lävitse saattoi tuskin erottaa vihollisen etulinjaa. Pitkin koko rintamaa vallitsi kaamea hiljaisuus; ei epäilyttäviä ääniä eikä tavallisuudesta poikkeavaa liikettä.

Jos saksalaisten hyökkäys olisi käynnistynyt 12. helmikuuta, se olisi todennäköisesti ollut menestys.  H-hetken aamuna pyrytti kuitenkin sakeasti lunta, ja hyökkäystä siirrettiin 21. päivään helmikuuta asti. Ranska oli herännyt kaikesta huolimatta tekemään puolustusvalmisteluita Verdunin rintamakaistalla, ja hyökkäyksen viivästyminen todennäköisesti pelasti sen.

Ranskan sodanjohto oli luopunut linnoituksiin nojaavasta puolustuksesta. Belgiasta vuonna 1914 saatujen kokemusten perusteella linnoitukset eivät kestäneet uuden, raskaan tykistön tulitusta, joten Verdunia ympäröiviä linnakkeita miehittivät vain kevyet reserviläisosastot, ja linnakkeiden raskaampi tykistö oli viety muuhun käyttöön. Douaumontiin, Ranskan ja kenties koko maailman vahvimpaan linnoitukseen, miehistöksi jätettiin 58 vanhaa paikallista reserviläistä 500 sotilaan varuskunnan sijaan. Osa linnoituksista oli valmisteltu räjäytettäviksi. Vaikka puolentoista vuoden kokemus oli ollut vähintäänkin karvas, ranskalaista sotilasajattelua hallitsi edelleen hyökkäys, attaque à outrance.

Linnoitukset ehdittiin juuri ja juuri miehittää, kun saksalaisten musertava tykistövalmistelu alkoi. Suonenisku näytti alkuun toimivan. Tykistövalmistelut heikensivät puolustusta. Saksalaiset liikkuivat pieninä ryhminä maastoa hyödyntäen tarjoamatta maaleja ranskalaiselle tykistölle. Linnakkeiden puolustajat tuupertuivat liekinheitinten edessä. Douaumontin linnake menetettiin käytännössä vahingossa. Vaux'n linnakkeen sitkeä puolustus mureni juomaveden puutteeseen.

Puolustus kuitenkin tiivistyi erityisesti kenraali Philippe Pétainin johdolla. Hän tunnisti väsytystaistelun luonteen eikä halunnut ajaa miehiään vihollisen materiaalia vasten. Verdun oli kenties strategisesti merkityksetön, mutta se oli poliitikoille edelleen tärkeä symboli. Saksalaiset oli pysäytettävä: Ils n'ont pas passé. Voimia keskitettiin koko Ranskan alueelta kaupungin puolustukseen. Tuhansien kuorma-autojen katkoton kolonna ajoi täydennyksiä rintamalle yötä päivää pitkin kapeaa tietä, joka sai myöhemmin nimen Voie Sacrée, pyhä tie. Alkuhankaluuksista toivuttuaan ilmavoimat saavuttivat herruuden taivaalla. Valtavia tappioita kärsien saksalaisten eteneminen saatiin hidastumaan ja lopulta syksyyn mennessä pysähtymään.

Brittien suurhyökkäys Sommella heinäkuun alussa pakotti saksalaiset jakamaan voimansa uudelleen, joten paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpotti. Keisari siirsi Falkenhayn sivuun, ja hänen seuraajansa Paul von Hindenburg sai tehtäväkseen vetäytyä mahdollisimman vähin äänin Verdunissa. Ranskalaiset kokosivat joukkonsa hyökkäykseen ja toivat rintamalle suurempia tykkejä linnakkeiden takaisinvaltaamiseen. Joukkojen edellä etenevä tykistötuli osoittautui toimivaksi, ja vetäytyviä saksalaisia lyötiin verisesti. 

Hyökkäys oli heikentänyt Ranskaa aivan odotetusti. Armeijan moraali oli alkanut murentua valtavien tappioiden vuoksi, ja keväällä 1917 onnettoman Nivellen offensiivin jälkeen armeijassa levisi avoin kapina. Ranska ei pystynyt enää laajamittaisiin hyökkäyksiin. Päävastuu operaatioista siirtyi Iso-Britannian sekä myöhemmin Yhdysvaltojen harteille. Vaikka Verdunin taistelun jäljiltä myös saksalaisten parhaat joukot olivat haudassa, Saksa pystyi käymään tehokasta puolustustaistelua vielä kaksi vuotta.

Kirjassaan Horne punoo sotilaiden ja upseerien kirjeistä ja päiväkirjoista sujuvaa sotahistoriaa, jossa käänteitä tarkastellaan komppanian tai jopa joukkueen tasolla. Tykistökranaattien ja tehottoman lääkinnän keskellä voimattomuus alkaa vähitellen turruttaa ja raaistaa sotilaita. Puolustuksen epätoivo ja tappioiden mittasuhteet ovat pysäyttäviä.

Hornella on kuitenkin kyseenalainen tapa arvottaa upseereita taisteluiden lopputuloksen kautta sekavien ja epätäydellisten tietojen perusteella, mikä varjostaa koko teosta. Hän lukee johtajien luonteenpiirteitä muotokuvasta kuin jostain horoskoopista.

Falkenhayn vaikuttaa ensi näkemältä muotokuvassa ”tyypilliseltä preussilaiselta kenraalilta”. Tukka on leikattu lyhyeksi, nenä on kookas ja piirteet voimakkaat ja ankarat. Silmissä on preussilaista kulmien laskua, joka viittaa siihen, että teutonien rotuun on joskus kaukaisina aikoina sekoittunut arojen hurjaa verta. Ilmeet kuvastavat tarkkaa älyä eivätkä suinkaan salaa taipumusta häikäilemättömyyteen ja armottomuuteenkin. Mutta kun katselee suuta ja etenkin sitä osaksi peittäviä sotilasviiksiä, muuttuukin käsitys kokonaan. Suu ei olekaan päättäväisen johtajan tai toiminnan miehen, vaan epävarman, tutkistelevan ajattelijan, herkkä kuoppaleuka vahvistaa heikon luonteen vaikutelmaa.

Horne oikeastaan sijoittaa Verdunin taistelun käänteet Falkenhayn kasvoihin: häikäilemättömyyttä ovat voimien keskittämiset, liekinheittimet ja kaasuhyökkäykset, epävarmuutta brittien vastahyökkäyksen ennakointi ja haluttomuus sitoa reservejä Verduniin.

Kaikesta huolimatta saatan lukea teoksen jossain vaiheessa uudestaan.
--
Kuvat: 
- ”Ranskalaisia sotilaita juoksuhaudassa” 1916-18 (WikiMedia / public domain)
- ”Map of the Battle of Verdun, 1916” (WikiMedia / CC BY-SA 3.0)
- ”Kenraali Pierre Dubois vierailulla Vauxin linnoituksella 1916” (WikiMedia / public domain)

The Zimmermann Telegram

Vaikka ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli kansainvälisen diplomatian kohtalokas epäonnistuminen, ulkopoliittinen kompastelu ei suinkaan loppunut siihen. Tammikuussa 1917 brittien purkama salattu Zimmermann-sähke paljasti Saksan yritykset lietsoa Meksiko sotaan Yhdysvaltoja vastaan, jolloin puolueettomana pysytellyt suurvalta liittyi mukaan sotaan ympärysvaltojen puolelle. Kuten Britanniaa vastaan käydyssä laivaston kilpavarustelussa, Saksa näin sotki kahdenväliset suhteensa saamatta vastineeksi mitään.

Yhdysvaltalaishistorioitsija Barbara W. Tuchman aloittaa kirjansa The Zimmermann Telegram (1958) Englannin kanaalista, missä kaapelialus CS Telconia katkaisi saksalaisten viisi vedenalaista kaapelia muutama tunti sen jälkeen, kun Britannia oli julistanut sodan Saksalle 5. elokuuta 1914. Tuchmanin tiedot perustuvat eläköityneen laivastoupseerin haastatteluun. Sittemmin on käynyt ilmi, että operaatiosta vastasi postialus CS Alert, mutta lopputulos oli joka tapauksessa sama: kommunikoidessaan Euroopan ulkopuolelle Saksa joutui käyttämään langattomia lähettimiä, joita saattoi kuunnella kuka tahansa. Britanniassa tämä kuka tahansa oli Kuninkaallisen laivaston alaisuudessa toimiva ”Huone 40”.

Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson oli myöntänyt Saksalle rajoitetun oikeuden käyttää Atlantin ylittävään kommunikointiin yhdysvaltalaista diplomaattiyhteyttä. Tämä oli osa Wilsonin itsepintaista rauhansuunnitelmaa, jolla tuhoisa Euroopan vallannut kuolemantanssi saataisiin päättymään. Suunnitelma antanut sotaa käyvien maiden poliittisen todellisuuden asettua ihanteiden tielle: Ranska ei voinut jättää maansa pohjoisosia valloittajan käsiin, Saksa ei voinut perääntyä kalliiksi käyneestä sodasta ilman merkittäviä valloituksia, ja kaikki pelkäsivät tappion tai laimeankin rauhan johtavan sosialistien vallankumoukseen. Pelko ei ollut kaikilta osin aivan aiheeton.

Presidentti Wilson ei kuitenkaan tiennyt, että ”Huone 40” kuunteli kaikkea Atlantin ylittävää kaapeliliikennettä, myös puolueettomien maiden. Kun sitten Saksan ulkoasiain sihteeri Arthur Zimmermann lähetti yhdysvaltaisten diplomaattikanavaa pitkin Saksan Meksikon suurlähettiläälle Heinrich von Eckardtille ohjeet neuvotella Meksikon liittymisestä sotaan akselivaltojen puolelle, Britannia joutui vaikean ongelman eteen. Zimmermannin ohjeet toisivat Yhdysvallat varmasti mukaan sotaan, kuten Britannia oli toivonut jo pitkään, mutta sähkeen sisällön käyttäminen paljastaisi erityisesti Saksalle, ettei sen käyttämä salaus ollut enää turvallinen. Venäläiset olivat saaneet saksalaiset koodikirjat uppoavalta SMS Magdeburg -risteilijältä ja antaneet kopion briteille. 
 

Kiusallisempaa oli tietenkin, että britit olivat myös purkaneet amerikkalaisten käyttämän salauksen, jonka sisällä saksalaisten salaama viesti kulki. Britit kokosivat amerikkalaisten koodikirjan antamalla Lontoossa Yhdysvaltain suurlähettiläälle viestejä, jotka lähtivät aivan oletetusti Atlantin yli Washingtoniin länsienglantilaisen viestiaseman kautta salatussa muodossa. Peittääkseen jälkensä britit väittivät saaneensa Zimmermann-sähkeen käsiinsä vasta Meksikossa ja lavastivat sikäläisen lennätinoperaattorin mukaan juoneensa. Tuchmanin mukaan ”Huoneen 40” johtaja antoi lisäksi ymmärtää, että sähke oli lähetetty Yhdysvaltoihin kolmea reittiä: langatonta lähetintä käyttäen sekä ruotsalaisten että amerikkalaisten omistamia mutta tietysti Englannin kautta kulkevia kaapeleita pitkin. Tämäkin on myöhemmin osoittautunut hämäykseksi: viesti kulki vain amerikkalaista kaapelia pitkin. Britannia ei halunnut paljastaa kuuntelevansa tulevan liittolaisensa tietoliikennettä.

Salaisten tietojen käyttäminen politiikassa herättää aina keskustelua ja epäilyksiä aitoudesta. Ne kuitenkin tässä tapauksessa yllättäen hälvenivät, kun Zimmermann tunnusti kirjoittaneensa sähkeen yrittämättä kiistää sen todenperäisyyttä. Saksa oli aikeissa käynnistää rajoittamattoman sukellusvenesodan Atlantilla ja upottaa siten kaikki Englantiin suuntaavat alukset. Yhdysvaltojen puolueettomuudella ei ollut enää arvoa, minkä Wilson joutui karvaasti myöntämään. Tuchmanin mukaan juuri kohtalokas sähke muutti Wilsonin suhtautumisen sotaan, eikä esimerkiksi Lusitanian upottaminen tai rajoittamaton sukellusvenesota. Vaikka Meksikon lietsominen Yhdysvaltoja vastaan oli tietysti viimeinen oljenkorsi, sähke ei itsessään ollut kompastelua. Sokea luottamus salausjärjestelmään oli vakava virhe, samoin sisällön paljastuttua sähkeen todenperäisyyden tunnustaminen. 

Vaikka uudempi tutkimus ja avautuneet arkistot ovat korjanneet joitain The Zimmermann Telegram:in tietoja, se ei himmennä Tuchmanin tarjoamaa lukunautintoa. Päiväkirjojen ja kokousmuistioiden yksityiskohdat kääntyvät hänen käsissään jännittäväksi kertomukseksi. Sujuva kerronta ripottelee taitavasti ironiaa arvaamattomien käänteiden ja odotettujen seurausten ylle. 

Barbara W. Tuchman, The Zimmermann Telegram: America Enters the War, 1917-1918. E-Book, Penguin Books, NY, USA, 2014.

Kuvat: 
- The National Archives and Records Administration, Zimmermann Telegram as Received by the German Ambassador to Mexico (Wikimedia Commons / public domain)
- Map of the 1858 Atlantic Cable route (Wikimedia Commons / public domain)

July 1914: Countdown to War

Kiista syyllisistä ensimmäiseen maailmansotaan alkoi jo melkein heti Sarajevon laukausten jälkeen.  Kaikki osapuolet halusivat näyttäytyä uhreina, ja valtiomiehet rakensivat tarinoita omasta tai hallintonsa viattomuudesta. Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen kiistaa käydään edelleen.

Versaillesin rauhansopimus langetti sotasyyllisyyden tukevasti Saksan harteille, mutta sitten toiseen maailmansotaan verrattuna vuosien 1914-1918 panos alkoi vaikuttaa epäselvältä. Mistä lopultakin oikein taisteltiin? Mitä sodassa oli panoksena? Historioitsijoiden käsitys alkoi kallistua jaetun syyllisyyden kannalle: kaikki olivat osaltaan syyllisiä ja niinpä kukaan ei ollut erityisen syyllinen. Barbara Tuchman ja A. J. P. Taylor pitivät sotaa tarpeettomana ja katsoivat, että kesän 1914 tapahtumat karkasivat diplomaattien, poliitikkojen ja kenraalien otteesta. Sotaan siis kompasteltiin puolivahingossa ja — kuten Taylor totesi — aikataulut edellä.

Thomas Laqueur on tulkinnut näiden ajatusten heijastelevan kylmän sodan aikaa eräänlaisina varoituksina: blokkiutuneet liittoumat saattavat päätyä tahtomattaan katastrofaaliseen sotaan pelkän teknologian tai asetelman vuoksi. Luettuaan Tuchmanin The Guns of August (1962) John F. Kennedy halusi välttää ”Lokakuun ohjukset” eli ohjuskriisin hallitsemattoman kehityksen. Samalla hän asennutti Valkoiseen taloon nauhurit, jotta päätöksenteko olisi jäljitettävissä.

Toisaalta niin ikään 1960-luvulla saksalainen Fritz Fischer kaivoi arkistojen kätköistä todisteita, joiden mukaan ensimmäinen maailmansota oli nimenomaan Saksan syytä. Syyskuulle 1914 päivätyissä papereissa luonnosteltiin sotaa koskevia tavoitteita, joiden Fischer päätteli hallinneen jo heinä-elokuun päätöksiä. Max Hastings on samaan tapaan asettanut syyllisyyden Saksan ylle. Toisaalta Niall Ferguson pitää käsittääkseni syypäänä Iso-Britanniaa sen epäselvän ulkopolitiikan vuoksi ja Christopher Clark Serbiaa sen vähintäänkin suvaitseman terrorismin vuoksi. Ensimmäistä maailmansotaa koskevia julkaisuja on kymmeniä tuhansia, joten teorioissa on valinnanvaraa.

* * *

Kirjassaan July 1914: Countdown to War (2013) yhdysvaltalainen Sean McMeekin tuo keskusteluun ”uuden” syyllisen, Venäjän. Venäjä oli saanut itävaltalaisittain tarkoin varjellun ultimatumin perussävyn tietoonsa jo ennen sen julkaisua ja käynnisti salaisen (osittaisen) mobilisoinnin 24. heinäkuuta, eli ennen kuin Serbia oli vastannut Itävalta-Unkarin esittämään uhkavaatimukseen. Liikekannallepano hyväksyttiin 25. heinäkuuta ministerineuvostossa. Se oli McMeekinin mukaan jo sotatoimi, joka osoitti halun ja valmiuden Balkanin konfliktin eskaloimiseen.

July 1914: Countdown to War on mielenkiintoinen ja hyvin sujuva, mutta sen ratkaisevat johtopäätökset tuntuvat lepäävän toisen käden tietojen tai rohkeiden oletusten varassa. Ohjasiko Venäjän toimintaa laajempi strateginen ajattelu jo ennen ultimatumia? Päätettiinkö sodasta heinäkuussa Pietarissa Ranskan presidentin vierailun aikana, kun Itävalta-Unkari vielä sorvasi uhkavaatimustaan? Enpä tiedä.

McMeekin kokoaa tarkan kronologian ja jäljittää parhaansa mukaan, mitä kukakin tiesi minäkin ajankohtana. Kuvaus ei tietenkään ole kattava, mutta se kuvaa ongelmia tiedonkulussa. Diplomaattien ja poliitikkojen viestit piti salata koodiksi, lähettää ja purkaa ne, joten viestinnässä oli huomattava viive samalla, kun tapahtumat kehittyivät erittäin nopeasti. McMeekinin mukaansBritannian ulkoministeri Edward Grey, Ranskan pääministeri René Viviani ja itse keisari Vilhelm II reagoivat 27. päivänä kaksi päivää vanhoihin tietoihin.

Kun sitten keisarit Vilhelm ja Nikolai sähköttelivät toisilleen kaikessa ystävyydessä 30. heinäkuuta, ”Nikke” joutui tunnustamaan, että hän oli käynnistänyt liikekannallepanon jo viisi päivää aiemmin. ”Ville” oli järkyttynyt. Saksa käynnisti liikekannallepanonsa viimeisenä; sitä edelsi vielä Venäjän liikekannallepanotietojen vahvistaminen ja virallinen sodanjulistus. Schlieffen-suunnitelman vaatima Belgian miehitys toi tietysti pienen maan puolueettomuuden takaamiseen sitoutuneen Iso-Britannian mukaan sotaan.

Itävalta-Unkari leipoi Serbiaa koskevia vaatimuksiaan melkein koko heinäkuun, joten arkkiherttua Franz Ferdinandin murhan aiheuttama poliittinen myötätunto ehti laimeta. Kaksoismonarkian yhtenäinen ja tehokas ulkopolitiikka kompastui Unkarin vastustukseen. Toisaalta elonkorjuuloma esti joukkojen valmistamisen sotaan.

Pariisissa Sarajevon laukaukset peittyivät keväällä alkaneeseen poliittiseen skandaaliin. Entisen valtiovarainministerin Joseph Caillaux'n puoliso Henriette ampui Le Figaron toimittajan maaliskuussa 1914. Lehti oli julkaissut Caillaux'n yksityistä kirjeenvaihtoa ajalta, kun Henriette oli vielä ”toinen nainen”. Caillaux'n tahraaminen oli tietysti harkittua. Presidentti Raymond Poincaré oli saanut vuoden 1913 vaalikampanjaansa salaista tukea, eli rahaa, venäläisiltä. Pietarista virtasi myös rahaa ranskalaisen lehdistön lahjomiseen — toisaalta noina vuosina Le Figaroa lahjoi myös Marcel Proust.

Joka tapauksessa toimittajat ottivat mm. presidentin kilpailijan, pasifistisen ja Saksaan kallellaan olevan Caillaux'n hampaisiinsa. Vaalien jälkeen Venäjän lähettiläs Alexander Izvolski saattoi kertoa Pietariin, että Venäjä oli ”turvassa [Poincarén] seitsenvuotisen virkakauden ajan Caillaux'n kaltaisilta valtion päämiehiltä”. Sattumaa tai ei, Poincaré oli Saksalle vuonna 1871 menetetyssä Lorrainessa syntynyt venäläisten ystävä, joka kytki maansa sotilasliittoon Venäjän kanssa.

Myös Lontoossa keskityttiin ”omiin asioihin” eli Irlantiin. Keväisen Curragh-välikohtauksen käynnistämät laineet hallitsivat julkista keskustelua vielä kesälläkin. Hallitus oli kaavaillut toimia Irlannin itsehallintoa vastustavia ulsterilaisia joukkoja vastaan, mistä kehittyi poliittinen skandaali. 

* * *

Margaret Macmillan on epäillyt, ettei ensimmäiselle maailmansodalle kenties koskaan löydy selkeää syytä tai selitystä. Hän onkin tarkastellut, miksi pitkään kestänyt rauha ja diplomatian perinne epäonnistuivat. Taustalta löytyi suurvaltaunelmia, poliittisten toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja sekä aikakauden arvoja ja ihanteita, jotka ovat kenties meille vieraita.

McMeekinin kirjaa lukiessani aloin ajatella, että Tuchmanin The Guns of August pitäisi lukea uudestaan. Kuten Max Hastings myös McMeekin mainitsee sen puutteista tai epätarkkuuksista huolimatta inspiraation lähteeksi.

Sean McMeekin, July 1914: Countdown to War. Basic Books, New York, NY, USA, 2013.

--
Kuva: ”Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sophie lähdössä Sarajevon raatihuoneelta kesäkuun 28. päivä 1914. Heidät ammuttiin hetkeä myöhemmin.” (Wikimedia / creative commons)

The Last Battle

Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken.

Cornelius Ryanin The Last Battle (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, joten pienet voitot eivät olisi parantaneet neuvotteluasemia. Jäljellä oli vain velvollisuutta ja fanaattisuutta.

Toisaalta Saksan ylintä sotilasjohtoa tai ainakin sen osia huolestuttivat liittoutuneiden suunnitelmat. Saksalaiset olivat onnistuneet saamaan käsiinsä sodanjälkeistä jakoa kuvaavan kartan, jossa maa oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: brittien, amerikkalaisten ja venäläisten. Itärintamalta kantautui huolestuttavia huhuja, ja muutamat kenraalit (tai heidän vaimonsa) kehottivat vaivihkaa sukulaisiaan siirtymään maan länsiosiin, kunnes tilanne rauhoittuisi. Joukotkin antautuivat mielummin yhdysvaltalaisten tai brittien kuin neuvostoliittolaisten käsiin.

Ryan liikkuu armeija- ja divisioonaesikuntien lisäksi tavallisten berliiniläisten siviilien keskuudessa. Valtavan Berliinin evakuointia ei ollut suunniteltu tai valmisteltu, ja ihmiset pelkäsivät venäläismiehitystä. Huhut itärintaman raiskauksista ja raakuuksista levisivät pommitettuun ja säännöstelyn varassa elävään Berliiniin. Itsemurhien määrästä on voitu esittää vain karkeita arvioita, samoin myöhemmin raiskausten uhreista.

Kenraali Dwight D. Eisenhower ei tunnistanut tai tunnustanut sodan poliittista ulottuvuutta. Hän kertoi Josif Stalinille, etteivät länsiliittoutuneet aikoneet edetä Berliiniin vaan tähtäsivät Saksan rintaman katkaisemiseen keskeltä. Hän ei halunnut myöskään kilpajuoksua Venäjän kanssa pääkapunkiin, koska siinä voisi tapahtua vahinkoja. Presidentti Franklin D. Roosevelt oli sairauden jo murtama, mutta Winston Churchill vetosi Berliinin valtaamisen poliittisen vaikutuksen ja sen tarjoaman aseman puolesta sodanjälkeisissä neuvotteluissa. Moni kenraali halusi päästä historiaan Berliinin valloittajana.

Stalin tietysti tulkitsi Eisenhowerin viestin niin, että länsijoukot olivat nimenomaan kiirehtimässä Berliiniin. Hän vaati kenraaleitaan syöksymään Oderin yli. Niinpä Saksan ohut itärintama murtui valtavissa tykistökeskityksissä. Adolf Hitlerin yksityiskohtainen, jääräpäinen ja joustamaton strateginen ja taktinen ajattelu oli hiertänyt saksalaiskenraaleja jo vuosien ajan, mutta nyt Hitler halusi esiin syyllisiä jatkuviin tappioihin. Kun tehtäviä kierrätettiin, rintamakokemus väistyi poliittisten ansioiden tieltä. Divisioonat ja prikaatit olivat olemassa vain paperilla.

The Last Battle on erinomaista luettavaa. Ryan on koonnut arkistotietoja ja haastatellut siviilejä sekä keskeisiä kenraaleita — myös neuvostoliittolaisia. Hän itsekin yllättyi pääsystään venäläisarkistoihin keskellä kylmää sotaa. Kirjan näkökulman liikkeet, tapahtumien käänteet, hitaasti tihenevä jännitys sekä suurten linjojen ja yksittäisten ihmisten kokemusten rytmi kulkevat hienosti.

On omituista, että tämän kaliiperin kerrontaan törmää sattumalta alennushyllyssä. Esimerkiksi Michael Shapiro katsoo, että Ryanin toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista ensimmäinen, elokuvasovituksensa varjoon jäänyt The Longest Day (1959), muutti tai avasi nykyaikaista journalismia pysyvästi kirjallisuuden suuntaan. Tähän suuntaan ovat sitten myöhemmin liikkuneet mm. Tom Wolfe, Joan Didion ja Hunter S. Thompson.

Cornelius Ryan, The Last Battle (1966). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 1995.

--

Kuvat:
Ilmahyökkäyksen tuhoja Berliinissä helmikuussa 1945 (Bundesarchiv, Bild 183-J31345 / CC-BY-SA 3.0)
Kansikuva, Simon & Schuster.

A Bridge Too Far

Normandian maihinnousun jälkeen kesällä 1944 liittoutuneiden joukot hyökkäsivät leveänä rintamana kohti Berliiniä. Saksalaiset näyttivät olevan sekasortoisessa tilassa. Eteneminen oli odotettua nopeampaa, ja vihollisen selustaan suunniteltu maahanlaskuoperaatio toisensa jälkeen peruttiin omien joukkojen tieltä. Toisaalta moni liittoutuneiden kenraaleista halusi tarttua tarjolla olleeseen vapauttajan rooliin ja antaa Saksalle kuolettavan iskun. Mm. brittiläinen marsalkka Bernard Montgomery vaati saada syöksyä terävänä peitsenkärkenä kohti Berliiniä.

Erinomaisessa kirjassaan A Bridge Too Far (1974) irlantilainen toimittaja ja kirjailija Cornelius Ryan kuvaa sodan mittavinta maahanlaskuoperaatiota, syyskuussa 1944 toteutettua operaatio Market Gardenia. Siinä maahanlaskujoukkojen oli määrä vallata ja pitää hallussa eteläisessä Hollannissa viittä siltaa siihen asti, kunnes etelästä puskevat motorisoidut maajoukot saapuisivat paikalle. Viides, leveän Reinin ylittävä silta sijaitsi Arnhemissa, jonka mukaan taistelu on saanut nimensä.

Kirjan nimi juontuu brittiläisen kenraaliluutnantin Frederick Browningin epäilyksestä: ”I think we may be going a bridge too far.” Market Garden kurotti kauas vihollisen selustaan, eikä se ollut varovaisena tunnetulle Montgomerylle tyypillinen. Nopeasti kyhätty suunnitelma oli ketju toisistaan riippuvia aikataulutettuja tavoitteita. Onnistuessaan operaatio olisi avannut tien Berliiniin ja lyhentänyt sotaa kuukausilla, mutta suunnitelmassa oli vähän tilaa kitkalle, yllättäville käänteille tai sattumalle. 

Suunnitelmat sotkeutuivatkin sääolojen, huonojen viestiyhteyksien, sattuman ja erityisesti saksalaisten erinomaisen sitkeäksi osoittautuneen vastarinnan vuoksi. Tiedustelu oli ollut kiireestä johtuen huolimatonta, maahanlaskupaikat oli sijoitettu liian kauaksi kohteista, ja Englantiin paenneiden hollantilaisten upseerien apuun suhtauduttiin niin ikään yliolkaisesti, vaikka he olivat harjoitelleet mm. Arnhemin valtaamista ja tunsivat maaston. Myös hollantilaisen vastarintaliikkeen tietoihin ja apuun suhtauduttiin epäilevästi — kenties aiemmin onnistuneen saksalaisen vastatiedustelun vuoksi perustellusti.

Kun saksalaiset sitten löysivät operaation suunnitelman aikatauluineen löytyi alasammutun liitokoneen hylystä — joku liittouneiden upseeri oli ottanut paperit mukaansa taisteluun ohjeiden vastaisesti — onnistumisen edellytykset alkoivat olla vähissä. Ensimmäisen maahanlaskuaallon jälkeen saksalainen ilmatorjunta oli hereillä. Lentokoneista pudotetut elintärkeät täydennykset, aseet, ruoka ja ammukset, lankesivat saksalaisten käsiin.

Arnhemin silta vallattiin ja sitä pidettiin hallussa, mutta maajoukkojen eteneminen oli odotettua hitaampaa. Tappiot kasvoivat, kun kevyesti aseistetut maahanlaskujoukot saivat vastaansa saksalaisia panssareita. Siltaa puolustanut brittiläinen 1. laskuvarjodivisioona tuhoutui lähes täysin, ja lopulta sillasta piti luopua.

Tappioita kärsivät myös hollantilaiset siviilit, koska taisteluita käytiin siviilien keskellä. Liittoutuneiden saapuminen herätti hollantilaisten toiveet ja vastarinnan, mutta operaation epäonnistuminen käynnisti saksalaisten kostotoimenpiteet.

Taistelun historiaa selvittäessään Ryan nojaa arkistolähteiden ja muistelmien lisäksi itse tekemiinsä brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja hollantilaisten haastetteluihin, mikä tuo tapahtumien keskellä liikkuvaan kerrontaan autenttisuuden tuntua. Toisaalta brittisotilaiden ja erityisesti 1. maahanlaskuprikaatin ”punaisten paholaisten” urheuden alleviivaaminen purkaa ajoittain objektiivisuuden lumon.

Kirjoittajan valinta, hetkittäinen ”puolueellisuus”, voi olla ymmärrettävissä taistelun historian historian kautta: Ryanin teosta edeltävä populäärisotahistoria jätti Arnhemin taistelun sen mittavuudesta huolimatta usein mainitsematta tai Montgomeryn muotoiluja noudattaen piti sitä ”osittaisena onnistumisena”. Kenties Ryan katsoi tarpeelliseksi pehmentää liittoutuneiden heikkouksia valaisevaa kerrontaansa osoittamalla myötätuntonsa yksittäisen taistelijan kohtalolle. Kenties Ryan kaavaili kirjaansa nimenomaan brittilukijoille.

Imelä sivumaku on vain hienoinen ja nopeasti ohimenevä. A Bridge Too Far on mukaansa tempaavaa ja jännittävää sotahistoriaa, ja Ryan rakentaa kertomustaan taiten.

Cornelius Ryan, A Bridge Too Far (1974). Hodder & Stoughton, London, UK, 2007.

__
Kuva: ”Hollantilaiset lapset tervehtivät yhdysvaltalaisen 101. maahanlaskudivisioonan sotilaita Sonnin lähellä syyskuun 17. päivänä 1944”. Imperial War Museum [IWM Non Commercial Licence] © IWM (EA 38132)

Fire and Movement

Yhdysvaltain puolustusbudjetti pääsee usein uutisotsikoihin. Se vastaa hieman arvioista riippuen yhteenlaskettuna noin kahdeksaa tai yhdeksää seuraavaksi suurinta puolustusbudjettia. Uutisointi harvemmin pureutuu puolustusbudjetin motiiveihin ja sisältöön. Yksi huomattava menoerä koostuu laivastosta, joka on toisen maailmansodan jälkeen valvonut maailman meriä.
 
George Friedman esittää kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Brittiläisen imperiumin tavoin Yhdysvaltojen strategia on taata asemansa juuri valtamerten ja kauppareittien valvonnan kautta. Ylivoima tekee Yhdysvalloista tietysti houkuttelevan liittolaisen, mikä antaa poliittista myös sananvaltaa. Jos USA:n puolustusbudjetti olisi suunnilleen samalla tasolla kuin kilpailijoilla, voisi syntyä haastajia ja kilpavarustelua. Rahaa käytetään aseisiin, koska se ylläpitää valta-asemaa ja etumatkaa muihin nähden.

Yhdysvaltaisen amiraalin Alfred Thayer Mahanin (1840-1914) näkemyksen mukaan imperiumien valta perustuu juuri laivastoon. Tavaroiden meritse kuljettaminen on aina halvempaa kuin maitse, ja kauppaa käyvät merenkulkuvallat ovat tyypillisesti vauraampia kuin sisämaanaapurinsa tai -kilpailijansa. Kauppareittien ja erityisesti sen solmukohtien — esim. salmien ja kanavien — valvominen antaa myös mahdollisuuden hallita kansainvälistä kauppaa.

Mahanin teos The Influence of Sea Power Upon History (1890) selitti antiikin Ateenan sekä Brittiläisen imperiumin valtavat laivastot. Hänen merivaltaa korostava geopoliittinen teoriansa herätti myös Saksan keisarin Vilhelm II:n huomaamaan puutteet valtakuntansa merivoimissa. Alkoi nopea kilpavarustelu. Saksa yritti haastaa brittilaivaston, mutta Britannia vastasi jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen rakentamalla enemmän ja suurempia aluksia. Siirtomaakilpailusta myöhästyneen Saksan tavoittelema ”paikka auringossa” pysyi horisontin takana.

Laivaston kilpavarustelua on pidetty yhtenä syynä ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta muutamaa meritaistelua lukuunottamatta Saksan uusi laivasto pysyi enimmäkseen satamassa. Varustelu tärveli Saksan alkuun hyvät suhteet Iso-Britanniaan tarjoamatta lopulta vastineeksi mitään etua tai hyötyä.

* * *

Britannia ei ollut valmistautumaton ensimmäiseen maailmansotaan, mutta se oli suunnitellut käyvänsä sotaa merellä. Imperiumi oli kahakoinut siirtomaissaan, mihin sen vaatimattoman kokoinen ammattiarmeija oli riittänyt mainiosti. Vuonna 1914 mantereelle laivattiin kuusi jalkaväkidivisioonaa ja neljä ratsuväkiprikaatia, yhteensä 120 000 miestä. Luku kalpeni Saksan ja Ranskan miljoona-armeijoiden rinnalla. Vuoden lopulla brittiarmeija oli käytännössä tuhoutunut  sinänsä onnistuneen puolustustaistelun jäljiltä. Rivejä täytettiin pikaisesti: seuraavan muutaman vuoden aikana siirtoarmeijan riveissä ehti palvella yli viisi miljoonaa sotilasta.

Kirjassaan Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914 (2015) historioitsija Peter Hart ruotii brittiläisen siirtoarmeijan (British Expeditionary Force, BEF) kohtaloa syksyn 1914 taisteluissa, kun armeijat vielä liikkuivat ja rintamalinja sekä taktiikka hakivat muotoaan. Kirjan tavoite on asettaa siirtoarmeijan ponnistelut kontekstiinsa ja ravistella niiden ympäriltä katteettomia myyttejä. 

Siirtoarmeijan suunnittelu alkoi toisen buurisodan jälkeen. Hart toteaa, että buurisodassa palvellut upseeristo osasi arvostaa modernien aseiden tulivoimaa. Avoimen maaston poikki tehdyt rynnäköt buurien kaivettuihin asemiin olivat suurten tappioidensa vuoksi katkera pala. Tämä tuntuu uskomattomalta, koska näitä rynnäköitä tehtiin vielä 1916.

Uusi taisteluohjesääntö alleviivasi aselajien yhteistoimintaa, mutta buurisodasta saadut opit eivät kiteytyneet selkeäksi taktiikaksi. Opinkappaleena ”tuli ja liike”, erityisesti jalkaväen liike yhdistettynä tykistön tuleen, tarkoitti lähinnä tulivalmistelua ja sitä seuraavaa rynnäkköä. Liikkeen tärkeyden korostaminen johti kevyeen, helposti siirrettävään tykistöön, mutta linnoittautunutta vihollista vastaan raskaan tykistön puute osoittautui pahaksi puutteeksi.

Ratsuväen rooli oli buurisodan sekä Venäjän-Japanin sodan kokemusten valossa kyseenalainen. Vanhat upseerit eivät halunneet luopua ratsuväen perinteikkäästä rynnäköstä, mutta useimmille uusi tulivoima asetti selvät reunaehdot. Ratsujen tarjoamalle liikkuvuudelle ei kuitenkaan taistelukentällä ollut vaihtoehtoa.

Taustoitettuaan sotaa ja siirtoarmeijaa Hart siirtyy kuvaamaan taisteluita. Hän vierailee kronologisessa järjestyksessä Monsin, Le Cateaun, Aisnen ja Ypresin ensimmäisessä taistelussa sekä esittelee ”Suuren perääntymistaistelun” kulun. Kerronta kulkee vuoroin virallisen sotahistorian ja silminnäkijöiden, sekä brittiläisten että saksalaisten ja ranskalaisten, kertomusten kautta. Hart sovittaa taitavasti tapahtumien suuret linjat, vaikeat, epävarmuudessa tehdyt ratkaisut sekä yksittäisten taistelijoiden kohtalot vangitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjassa sota on urheista taistelijoista huolimatta raakaa ja sekavaa tappamista ja hävittämistä.

Alkuperäisen ammattiarmeijan konkarit omaksuivat itselleen lempinimen ”The Old Contemptibles” keisari Vilhelm II:n käskystä, jossa tämä vaati brittien pienen ja halveksittavan armeijan tuhoamista. Hart tai kukaan muukaan ei ole tällaista käskyä onnistunut löytämään. Brittisotilaiden mainostettu ampumatarkkuuskin jätti Hartin mukaan usein toivomisen varaa. Saksalaiset eivät marssineet tiiviissä muodostelmissa brittien asemia kohti, eikä joulurauha 1914 esiintynyt kuin paikallisesti.

Peter Hart, Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2014.

--
Kuva: H. S. Stanham, ”Captain Alexander and Lieutenant Owen Gough on horseback” (Imperial War Museum, IWM Non-commercial license)  © IWM (Q 82570)

The Eastern Front 1914-1917

Norman Stone, The Eastern Front 1914-1917 (1975). Penguin Books, London, UK, 1998.

Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.

Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.

Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.

Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.) 

Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.

Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.

Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.

Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.

The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.

Somme: Into the Breach

Hugh Sebag-Montefiore, Somme: Into the Breach. Penguin Random House, e-Book, 2016.

Vuoden 1916 heinäkuusta saman vuoden marraskuuhun kestänyt Sommen taistelu on yksi ensimmäisen maailmansodan suurimmista operaatioista. Ranska halusi Britannian hyökkäävän, jotta Saksa joutuisi jakamaan voimiaan ja paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpottaisi. Verrattuna saksalaisiin ja ranskalaisiin asevelvollisiin, Britannia joutui hyökkäämään suhteellisen kokemattomin vapaaehtoisjoukoin. Kokemattomuus ei rajoittunut miehistöön, ja uudenlaisen sodankäynnin oppiminen maksoi verta.

Sommen merkityksestä ja asemasta Iso-Britannian historiassa on taisteltu vuodesta 1916 alkaen. Tappioiden vuoksi taistelua on pitkään pidetty katastrofina, mutta tuoreempi sotahistoria, kuten William Philpottin Bloody Victory (2009), on alkanut nähdä sodan laajemmassa kontekstissa  välttämättömänä askeleena kohti Saksan kukistamista. Keskustelu siirtyy tällöin sodankäynnin logiikkaan ja sitä noudattaviin näännytystaisteluihin, mitä maallikon alkaa olla vaikea arvioida. Kun sodassa kokonaisuus ratkaisee, yksilö lakkaa olemasta kaiken keskipiste.

Hugh Sebag-Montefioren tuore Somme: Into the Breach (2016) pysyy yksilöiden keskuudessa. Kirja seuraa yksittäisiä sotilaita kirjeiden, yksityisten päiväkirjojen, sotapäiväkirjojen ja talletettujen kertomusten kautta. Hieman Homeroksen Iliaan tapaan kirja kiertää taistelukentän tapahtumia, nostaa esiin kuolevia sotilaita nimeltä tehden heidän kaatumisestaan merkittävän. Kirjeet ja valokuvat tekevät sotilaista yksilöitä, joilla on perheitä, vaimoja ja lapsia ajatusten ja toiveiden lisäksi. Kerronta ei taivu pateettiseksi eikä se pysähdy. Guarda e passa.

Taisteluiden sekavissa oloissa tiedot kuolleista, haavoittuneista ja vangiksi jääneistä ovat joskus ristiriitaisia. Sebag-Montefiore seuraa monien omaisten kirjeenvaihtoa näiden yrityksissä selvittää kadonneiden kohtaloita. Kirjan painopiste on verisessä heinäkuussa ja erityisesti sen alkupäässä. Taistelukentän tapahtumat, niiden yksityiskohdat ja käänteet täydentyvät hyökkäyksen eri kaistojen osin päällekkäisistä kuvauksista ja kertomuksista. Enimmäkseen kirja nojaa brittiläisiin lähteisiin, mutta paikoin kuva täydentyy näkökulmalla ei-kenenkään-maan toiselta reunalta.

Mutta sotilaat eivät ole pelkästään uhreja vaan myös uhraajia. Brittiläinen tykistö jauhoi saksalaisten linjoja seitsemän vuorokautta. Kun vankeja ei oteta hyökkäyksen aikana, antautuvat saksalaiset ammutaan. Saksalaisen konekivääriampujan kädet ovat niin palaneet aseen kuumennuttua, että niistä roikkuu nahkasuikaleita. Sotarikoksia tehdään puolin ja toisin. Sitten toisaalla tykistökeskityksissä kuolleiden saksalaisten joukosta löytyy aiemmin kuolleiksi luultuja brittejä, jotka on kannettu suojaan taistelukentältä ja joiden haavat on sidottu.

Tarinoina Sommen taistelu on samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova kuva ihmisestä sodassa. Tavallaan koko ensimmäisen maailmansodan harrastus on jatkoa lukuhaasteelle.

Rites of Spring

Modris Eksteins, Rites of Spring: The Great War and the Birth of the Modern Age (1989). Black Swan, London, UK, 1990.

Venäläissäveltäjä Igor Stravinskin baletista Kevätuhri on tullut 1900-luvun merkittäviä orkesteriteoksia, joka kuuluu monien orkesterien kantaohjelmistoon. Bostonissa vuonna 2013 taltioidussa esityksessä kapellimestarin saapuminen saa raikuvat aplodit, mutta baletin ensiesitys Pariisissa toukokuussa 1913 oli huomattava skandaali.

Stravinski teki kokeiluja tonaalisuuden, tahtilajin, sopu- ja riitasointujen kanssa. Rytmi ja lyömäsoittimet olivat melodiaa tärkeämmässä asemassa. Kokeilut eivät miellyttäneet yleisöä, mutta yhtä suuri tai suurempi ongelma oli Vatslav Nižinskin balettiin laatima kokeellinen koreografia. Yleisö huuteli katsomosta ja buuasi peittäen musiikin; osa poistui paikalta ennen aikojaan. Teoksen puolustajat joutuivat miltei käsirysyyn sen vastustajien kanssa. Kritiikki oli enimmäkseen tyrmäävää.

Yleensä ajatellaan, että ensimmäinen maailmansota toimi katalyyttinä yhteiskunnalliselle muutokselle ja modernismille. Kirjassaan Rites of Spring (1989) kanadalainen historioitsija Modris Eksteins esittää asian juuri päinvastoin: hän kuulee Stravinskin baletin vastaanotossa ensimmäisen maailmansodan ensitahdit.

Teknologia ja alati kehittyvä työnjako oli muuttanut yhteiskuntaa ja alkanut tuottaa uusia ajatuksia. Modernismi ja sen avantgarde, ”kärkijoukko”, haastoivat vallalla olevia taiteen, muodin ja arkkitehtuurin arvoja ja muotoja sekä seksuaalisuuden ja politiikan vallitsevia käsityksiä. Stravinskin orkesteriteos teki baletille sitä, mitä mm. ekspressionistit ja kubistit tekivät maalaustaiteen ja vaikka futuristit runouden parissa: kiilasivat sitä irti totutusta kauneuskäsityksestä, jonka viereen taide tyypillisesti sijoitettiin.

Eksteins palauttaa modernismin kulttuuriseksi näläksi tai tarpeeksi, joka oli tyypillistä nimenomaan Saksalle. Se oli kehittynyt sivussa valistuksen ihanteista, jotka hohtivat Isossa-Britanniassa ja jossain määrin Ranskassa. Saksalle nämä maat olivat sen kehityksen tiellä. Ne eivät olleet modernistisia, rehellisyyteen ja todelliseen vapauteen perustuvia kulttuureita vaan tapojen, pinnallisuuden ja teeskentelyn kulttuureita. Ne olivat Stravinskin baletin tyrmistynyttä yleisöä.

Sota leimahti Eksteinsin mukaan modernistisen kulttuurin levittämisen, ei valtion hallinnoiman territorion laajentamisen vuoksi. Uudet ajatukset yrittivät syrjäyttää konservatiivisen järjestyksen. Vaikka Saksa hävisi sodan, uudet ajatukset voittivat. Esimerkeiksi hän tarjoaa pitkän analyysin Charles Lindberghin vuoden 1927 Atlantin ylilennon synnyttämästä suoranaisesta maniasta ja Erich Maria Remarquen sotaromaanin Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) ilmiömäisestä menestyksestä.

Eksteins kehittelee ajatustaan yhdistäen kulttuuria ja politiikkaa monipuolisesti. Korkeiden yläkäsitteiden törmäys ei silti vakuuta. Riittää tarkastella sodasta päättäneitä miehiä. Ensimmäisen maailmansodan sotilaiden tai siviilien lainaukset ovat hutera perusta tämän mittakaavan todistukseen. Ehkä kirjan tarkoitus on modernistisessa hengessä ravistella vakiintuneita tulkintoja.

Kirjaa on silti ilo lukea. Vaikkei sen keskeinen argumentti miellyttäisi, sivuilta irtoaa paljon hedelmällistä ja mielenkiintoista: kulttuurihistorioitsijan luonnehdintaa brittiläisten ja saksalaisten suhtautumisesta sotaan, sotakokemuksen ilmaisun huipentuminen Remarquen romaaniin, Kolmannen valtakunnan modernismi, dadaistien näkökulmat ja niin edelleen. Se tarjoaa myös erinomaisen motiivin tutustua Stravinskiin teoksiin, jotka tarinoiden kautta alkavat merkitä jotain musiikin lisäksi.

Bloody Victory

William Philpott, Bloody Victory: The Sacrifice on the Somme (2009). Abacus, London, UK, 2010.

Varusmiespalveluksen alokasaikana harjoittelimme jalkaväen rynnäkköjä. Kaksi ryhmää vuorollaan säntäili heinittyneen kentän poikki kohti metsänlaitaa, missä yksi ryhmä esitti asemiin kaivautunutta puolustajaa. Metsänlaidan poteroista katsottuna hyökkääminen näytti toivottomalta; puolustaja niittäisi hyökkääjät helposti niitylle ennen kuin he pääsisivät etenemään edes rynnäkköetäisyydelle.

Meille kerrottiin, että hyökkääminen ylipäätään edellyttää kolminkertaisen ylivoiman ja kaivautunutta puolustajaa vastaan kuusinkertaisen ylivoiman. Tämä piti sisällään ajatuksen, että puolustaja edelleen niittäisi valtavat määrät hyökkääjiä niitylle, mutta riittävän moni pääsisi puolustajan asemiin asti. Hyökkäystä on tietysti tarkoitus auttaa savukranaatein ja tykistövalmisteluin, mutta silti siihen liittyvä aritmetiikka on julmaa.

Hyökkääminen avomaaston poikki päivänvalossa oli veristä jo Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla ennen konekiväärien saapumista taistelukentälle. Veristä se oli myös heinäkuusta 1916 alkaen Sommessa Pohjois-Ranskassa. Sommen taistelussa ensimmäisenä päivänä brittien tappiot nousivat 60 000 mieheen, joista kuolleita oli 20 000.

Kirjassaan Ensimmäinen maailmansota (1971) A. J. P. Taylor tiivistää Sommen taistelun sanomalla, että sotilaat olivat urheita, kenraalit olivat taitamattomia ja taistelu turha. ”Strategisesti Sommen taistelu oli aivan kiistaton tappio”. Tämä suositun historioitsijan näkemys on hallinnut Sommen perintöä. Onnettomana tuhlauksena muistelmissaan sitä piti myös Winston Churchill, joka vieraili rintamalla elokuussa 1916. Hän ei kuitenkaan pystynyt esittämään valitulle strategialle hyvää vaihtoehtoa.

Sotahistorioitsija William Philpott on yksi tutkijoista, jotka ovat lähteneet haastamaan vallitsevaa näkemystä Sommen taistelusta. Hänen kirjansa nimi Bloody Victory (2009) pitää sisällään oleellisen: taistelu oli verinen, mutta se oli voitto. Sommen taistelu oli käännekohta, joka oleellisesti muutti sodan kulun.

Jos Marnen taistelussa 1914 katosi Saksalta mahdollisuus nopeaan voittoon, niin Sommessa vuonna 1916 katosivat Saksan voiton mahdollisuudet ylipäätään. Lukuun ottamatta lyhyttä ponnistusta vuonna 1918, kun Venäjän vetäytyminen sodasta vapautti itärintaman saksalaisdivisioonat länsirintamalle, se kävi puolustustaistelua.

Kuva: Sommen taistelu
(Wikimedia / public domain)

Sommea käsittelevä kirjallisuus on ehkä ensimmäisen päivän verisyyden vuoksi valtaosin brittien kirjoittamaa. Niinpä se korostaa brittien osuutta taistelussa ja jättää usein huomiotta, että Somme-joen eteläpuolella taistelleet ranskalaiset joukot pääsivät tavoitteisiinsa taistelun ensimmäisenä päivänä huomattavan vähin tappioin, vaikka saksalaiset olivat siellä samaan tapaan linnoittautuneita. Philpott, 1900-luvun Ranskan armeijan asiantuntija, tarttuu aluksi tähän.

Verrattuna ranskalaisiin kollegoihinsa, puhumattakaan saksalaisista, brittisotilaat olivat huomattavan kokemattomia. He eivät olleet edellisten tavoin kaksi vuotta sotaa käyneitä asevelvollisia, vaan heikosti koulutettuja vapaaehtoisia, jotka Kitchener oli koonnut ”uudeksi armeijaksi”, kun kevyt siirtoarmeija osoittautui riittämättömäksi. Lisäksi brittiupseeristossa moni toimi liian suurissa saappaissa, mitä korjattiin hitaasti.

Uudenlaisessa, väsytystaisteluksi kääntyvässä sodassa tykistön rooli kasvoi. Ranskalainen kenraali Ferdinand Foch, joka oli niittänyt mainetta Nancyn ja Marnen taistelussa ja joka myöhemmin ylennettiin marsalkaksi ja Ranskan armeijan komentajaksi, oli aloittanut tykistöupseerina. Hän oli alaistensa kanssa löytänyt reseptin, jolla uutta sotaa käytiin nimenomaan materiaali edellä miehiä säästäen.

Philpott ei kiistä Sommen taisteluun liittyviä ongelmia. Seitsenpäiväinen tykistövalmistelu, jossa puolitoista miljoona kranaattia ammuttiin ei-kenenkään-maan yli saksalaisten niskaan, ei onnistunut ajamaan saksalaisia asemistaan eikä edes katkaisemaan tai tuhoamaan saksalaisten asemien eteen viritettyjä piikkilankaesteitä. Tykistön tulisuunnitelma eteni kellon — ei joukkojen etenemisen — mukaan.

Läpimurtoja ei pystytty myöskään hyödyntämään sopivien reservien puutteessa. Panssarivaunuja, jotka olivat vielä epäluotettavia, ripoteltiin sinne tänne pitkin rintamaa keskitetyn osaston sijaan. Salassapito oli onnetonta, ja tietoja hyökkäyksestä päätyi saksalaisten käsiin etukäteen. Lisäksi armeijan komentaja Douglas Haig sovitti suunnitelmiaan huonosti ranskalaisen kollegansa kanssa. Ylipäätään upseeriston harkintaa kiusasi katteeton optimismi.

Niinpä sateen pehmittämässä mudassa rämpivät sotilaat eivät päässeet useinkaan etenemään omilta linjoiltaan. Konekiväärituli ja tykistökeskitykset tiiviissä aalloissa eteneviin rivistöihin oli tuhoisaa.

Kuva: Ernest Brooks (Wikipedia / public domain)

Philpottin mukaan Sommen taistelua koskeva kirjallisuus keskittyy enimmäkseen valmisteluihin ja ensimmäiseen päivään ja sen karmaiseviin kohtaloihin. Taistelu jatkui kuitenkin viisi kuukautta, minkä aikana britit oppivat koordinoimaan epäsuoraa tulta paremmin jalkaväen liikkeiden kanssa, asettamaan realistisempia tavoitteita, torjumaan tehokkaammin vastahyökkäyksiä ja kouluttamaan joukkonsa. Taistelu myös helpotti, kuten oli suunniteltu, painetta Verdunin suunnalla, missä saksalaisten suuri offensiivi sitoi Ranskaa tuhoisassa väsytystaistelussa.

Philpott toteaa, että sekä Churchill että Taylor käyttivät Sommen taistelua lyömäaseenaan yrittämättä oikeastaan ymmärtää sitä. Taylor oli kiihkeä pasifisti, joka piti Sommen taistelua esimerkkinä sodan mielettömyydestä. Churchill oli strategina amatööri, joka ei tarkastellut taistelun laajempaa kuvaa. Laajemmassa kuvassa Philpottin mukaan Sommen taistelu oli verisyydestään huolimatta voitto.
 
Ernst Jünger totesi romaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) sotaan liittyneiden ritari-ihanteiden kuolleen juuri Sommen taistelussa. Taistelun seurauksena Saksa joutuikin kutsumaan nuorempia sekä aiempaa vanhempia ikäluokkia palvelukseen; sen armeija ei ollut enää entisensä. Saksa alkoi käydä myös epätoivoista ja rajoittamatonta sukellusvenesotaa, joka lopulta toi Yhdysvallat mukaan ympärysvaltojen puolelle. Yhdysvallat maksoi sitten vuorollaan uuden sodankäyntitavan opeista Iso-Britannian ja Ranskan tapaan kalliisti.

Saksan sodanjohto tajusi, ettei voinut voittaa sotaa, ja niinpä se tavoitteli itselleen suotuista rauhaa. Se aikoi tehdä sodasta niin kalliin Iso-Britannialle ja Ranskalle, etteivät nämä katsoisi voiton olevan sen arvoista. Poliittisesti Ranskalle sota oli käydä ylivoimaiseksi, ja seuraavana vuonna armeija kapinoi. Armeija ja siviilihallinto painivat myös saarivaltiossa. Kaikesta huolimatta ympärysvaltojen yritykset avata uusia rintamia epäonnistuivat, ja länsirintaman väsytystaistelu jatkui vielä kaksi vuotta.

Suuri osa Sommen kritiikistä koskee Philpottin mukaan itse asiassa väsytystaisteluna käytävää sotaa, joka toisen maailmansodan jälkeen näyttäytyi käsittämättömänä. Kenties 1900-luvun alku oli aikakautena valmiimpi sulattamaan raskaitakin tappioita. Kaltaiseni maallikko viettää pitkiä hiljaisia hetkiä kirjan valokuvien, karttojen ja kirjeistä koottujen yksittäisten taistelijoiden kohtaloiden äärellä yrittäen tunnistaa ”laajempaa kuvaa”. Väsytystaisteluun liittyvä aritmetiikka on vaikea pala nieltäväksi.

Ensimmäinen maailmansota

Kuva: Canada Dept. of National Defense (Wikipedia / public domain)

Jotkut sanovat, ettei kirjallisuutta pidä välineellistää, vaan sitä tulee kohdella itsessään päämääränä. Arvokeskustelu on perusteltua, enkä uskalla olla eri mieltä. Kirjallisuuden motivoiminen terapiana tai innovaatioiden lähteenä on typerää ja vastenmielistä. Toisaalta koen ”kirjallisuuspiirien” tavan kohdella lukijoita joinain läänitykseen kuuluvina alustalaisina myös syvästi vastenmielisenä.  Joka kerta kirjallisuuspuheeksi verhottuun paimentamiseen törmätessäni haluaisin nostaa Helsingin taivaalle kuumailmapallon kokoisen keskisormen.

Olen ehkä ikäisekseni turhan herkkä ja lapsellinen. Kulttuurikeskustelussa ei pidä provosoitua, eikä yksittäisiä irtiottoja pidä tulkita ryhmien näkemyksiksi. Ja voihan olla, että omiin oloihinsa jätettyinä lukijat eksyisivät takaisin väärien kirjojen ja luonnottomien tapojensa pariin. No, mutta joka tapauksessa lukemisella on seurauksia: se esimerkiksi herättää kaikenlaisia ajatuksia ja altistaa erilaisille tavoille olla ihminen.

En ollut lukenut mainittavasti sotahistoriaa ennen Ihminen sodassa -lukuhaastetta. Minusta sotahistoria keskittyi enemmän tylsiin yksityiskohtiin — päivämääriin, kalustoon, joukko-osastoihin, taktiikoihin, tapahtumaketjuihin, komentoketjuihin ja upseerien kuviteltuihin luonteisiin — kuin sodan syihin ja ihmisiin sodassa. Olin tietysti väärässä: kaluston yksityiskohdat eivät ole tylsiä. Lukuhaaste muutti myös näkemyksiäni sotahistoriasta, koska käsiini osui muutama hyvä todella hyvä teos, joka pureutui ihmiseen sodassa.

Sattuman oikusta olen nyt sitten kehittänyt mielenkiintoa ensimmäiseen maailmansotaan. En osaa sanoa, onko sitä koskeva kirjallisuus minulle väline vai päämäärä. Väsytystaistelu länsirintaman tiiviillä ja syvillä rintamakaistoilla tuotti niin absurdeja tapahtumia, että kahlaan läpi nyt sitten kirjan toisensa jälkeen etsien selitystä: miksi? Selailen valokuvakokoelmia kuvitellen tilanteita, tutkien puhki ammuttua maisemaa ja arvaillen sotilaille luonteita ja tarinoita. Miten miljoonat ihmiset päätyvät tällaiseen tilanteeseen ja pysyivät siinä neljä vuotta?

* * *

Max Hastings on huomauttanut, että ensimmäisen maailmansodan alkamisen satavuotismuistotilaisuuksien alla puhujien käsitykset sodan syistä ja tapahtumista olivat haalistuneet niin, että kaikki pitivät toisiaan tasapuolisesti turhan sodan uhreina. Jotkut historioitsijatkin ovat omaksuneet käsityksen ensimmäisestä maailmansodasta juonettomana ja tarpeettomana tragediana.

Sodan tulkinta siirtyi kriitikoiden käsiin melko pian sodan jälkeen. John Maynard Keynes kritisoi sotaa ja sitä seurannutta rauhaa tuoreeltaan. Monet nimekkäät sotarunoilijat, esim. Siegfried Sassoon, Edmund Blunden ja Robert Graves,  julkaisivat muistelmiaan 1920-luvun loppua kohden. Sota alkoi vaikuttaa järjettömältä kokonaisen sukupolven kappaleiksi jauhaneelta tuhlaukselta. Monet tuoreemmat ammattikirjoittajien maallikkohistoriat ovat toistaneet tätä viestiä. Se on ollut myös näkemys, johon minä olen uskonut.

Kirjassaan Catastrophe (2014) Hastings esittää oman näkemyksensä sodan syistä, syyllisistä ja päämääristä. Hän ei tietenkään kiistä tavallisten sotilaiden, merimiesten tai siviilien uhriutta, päin vastoin, mutta hän myöskään ei pidä ensimmäistä maailmansotaa poikkeuksellisen verisenä; samoihin tappioihin ja jopa yli on päästy sitä ennen ja sen jälkeen.

Kiusallisin Hastingsin esittämä kysymys sodanjohdon virheitä kauhistelevalle maallikolle koskee parjattuja kenraaleita: mitä heidän olisi sitten pitänyt tehdä? Vaikka Nivellen offensiiville saatan edelleen tuhahdella (kuvan kanadalaiset sotilaat ovat asemissa juuri Vimyn harjanteella vuonna 1917 osana mainittua hyökkäystä), tästä kysymyksestä on alkanut henkilökohtainen syöksykierre, joka ei tunnu oikenevan. En halua niellä Hastingsin provokaatiota, mutta vastaaminen tarkoittaa vaihtoehtojen kartoittamista. Se edellyttää kaivautumista syvemmälle aiheeseen ja toisaalta vaatii omaksumaan näkökulman, jota on voinut pitää turvallisesti pahana.

Vastaus vaikuttaa väistämättä myös ensimmäisen maailmansodan romaanien, sarjakuvien ja elokuvien tulkintaan. Monissa uudemmissa teoksissa upseeristo suhtautuu tuhlailevan välinpitämättömästi tai välineellisesti miehistöönsä niin, että näiden pahin vihollinen istuikin 30 km linjojen takana. Nopeasti mieleen tulevat nyt ainakin Jacques Tardin C'était la guerre des tranchées (1993), Sébastien Japrisotin Pitkät kihlajaiset (1991), Stanley Kubrickin Kunnian polut (1957) ja äsken lukemani Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013).

Ovatko nämä edelleen sodan muiston haalistumista vai jotain todellista? Ovatko kertomukset omien joukkojen niskaan satavista tahallisista tykistökeskityksistä myytti, vai oliko kyse huonoista yhteyksistä tulenjohtoon, tuulesta tai kenties kuluneista tykkien putkista, kuten Erich Maria Remarque ohimennen romaanissaan mainitsee?

* * *

A. J. P. Taylorin Ensimmäinen maailmansota (1971) ei ole hyvää sotahistoriaa, mutta se tallentaa jotain myöhemmästä suhtautumisesta sotaan. William Philpott tunnistaa siinä 1960-luvun zeitgeistin, joka piti toista maailmansotaa "hyvänä" sotana, toisin kuin ensimmäistä. Taylor ja hänen teoksensa olivat aikoinaan suosittuja, ja ne vaikuttivat voimakkaasti yleiseen käsitykseen sodasta. Ironiaa tai ei, juuri 1960-luvulla käynnistyi lukevalle yleisölle suunnattu ensimmäisen maailmansodan kriittinen historiankirjoitus.

Sodan syynä Taylor pitää  päättäjiä, jotka "tapahtumien mahtavuus musersi" alleen. Kenraalit "haparoivat enemmän tai vähemmän avuttomina", kun joukkojen paljous ei ollutkaan voiton salaisuus, mistä seurasi miljoonia henkiä vaatinut onnettomuus. Sotaan suistuttiin rautatieaikataulut edellä, eikä diplomatialle jäänyt aikaa. Suhteessa myöhempään historiankirjoitukseen tämä on hurja yksinkertaistus.

Taylor aivan oikein toteaa, että rautatiet toisaalta mekanisoivat puolustuksen. Strategian oppikirjan mukaisia läpimurtoja ei tehty, koska puolustaja saattoi keskittää rintaman takana nopeasti joukkojaan uudelleen. Hyökkäys oli sitä vastoin hidasta, koska hyökkääjän piti kävellä vaikeakulkuisen maaston halki. Mitä pidemmälle hyökkäys eteni, sitä vaikeammaksi muodostuivat huolto ja tykistön tulituki. Hyökkäyksen uudelleenryhmitys vei aikaa. 

Taylorin äänessä on paljon jälkiviisautta. Hän ihmettelee sodan liikkuvassa alkuvaiheessa pitkälle saksalaisten selustaan eksynyttä brittiläistä ratsuväkeä. Hän suomii ympärysvaltoja käyttämättä jätetyistä tilaisuuksista Marnella ottamatta huomioon epävarmuutta ja alkeellista tiedustelutietoa. Hän puhuu puolustuskannasta kuluttavan hyökkäämisen sijaan mutta ei pohdi, mitä olisi tapahtunut, jos Belgiaa ja Pohjois-Ranskaa ei olisi vallattu takaisin.

Ympärysvaltojen heikkous oli, kuten Taylor toteaa, puutteellinen koordinaatio. Ranskan ja Britannian esikunnat eivät onnistuneet tekemään yhteistyötä kuin vasta sodan loppupuolella. Hän tuomitsee ympärysvaltojen halun taistella kuluttava sota loppuun ja vääntää Saksa mattoon mutta ei mainitse, että saksalaisten sodanjohto olisi halunnut aselevon nimenomaan pelatakseen aikaa ja ryhmittääkseen joukkonsa uudelleen.

Kirjassa on paljon kuvia ja kuvatekstejä. Suomentaja Tapio Hiisivaara täydentää Taylorin tarjoamaa kuvaa yksityiskohdin ja anekdootein. Paikoin yksityiskohtien määrä ja syvyys poikkeaa huomattavasti Taylorin narratiivista. Ehkä Hiisivaaran olisi pitänyt kirjoittaa koko kirja itse — toki kustannustoimittajan ohjauksessa.

Sota päättyi miltei sata vuotta sitten, mutta sen perinnöstä käydään edelleen kamppailua, ei tosin suomeksi. Kotimaassa juhlavuosi 2014 kirvoitti lehtijuttuja ja joitain käännösromaaneja, mutta ensimmäisen maailmansodan sotahistorian rintamalla on ollut hiljaisempaa.

A. J. P. Taylor, Ensimmäinen maailmansota. Englanninkielisestä alkuteoksesta The First World War (1963) suomentanut ja lisäyksin täydentänyt Tapio Hiisivaara. WSOY, Porvoo, 1971.

A Storm in Flanders

Winston Groom, A Storm in Flanders: The Ypres Salient, 1914-1918; Tragedy and Triumph on the Western Front. Grove Press, New York, NY, USA, 2002.

Winston Groom tuli kuuluisaksi menestyselokuvaksi sovitetusta romaanistaan Forrest Gump (1986), mutta sitä ennen ja sen jälkeen hän kirjoittanut runsaasti tietokirjallisuutta ja erityisesti sotahistoriaa. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä A Storm in Flanders (2002) on suunnattu erityisesti amerikkalaiselle yleisölle. Groomin mukaan Yhdysvalloissa on alettu unohtaa sodan syitä, seurauksia ja tapahtumia, vaikka se itse osallistui taisteluihin lyhyesti aivan sodan loppuvaiheessa.

Kirjassaan Groom keskittyy oletetun lukijan kannalta helpoimmin samastuttavan, brittiläisen armeijan taisteluihin. Siten pääpaino on, kuten nimikin sanoo, Flanderissa, jota voi monestakin syystä pitää länsirintaman keskusnäyttämönä. Armeijat liikkuivat samalla kapealla maakaistaleella hitaasti edestakaisin neljä vuotta.

Myös monet sodan ikonisista kuvista tai tapahtumista sijoittuvat Flanderiin, eikä kyse ole pelkästään englanninkielisen materiaalin tarjonnasta. Saksalaiset ottivat siellä käyttöön taistelukaasut ja liekinheittimet. Siellä nähtiin myös ensimmäiset brittien panssarivaunut. Flanderissa sade pehmensi taistelukentät surullisen kuuluisiksi liejuisiksi pelloksi pitkien tykistökeskitysten rikottua maan pintakerroksen. Matalatkin harjanteet tarjosivat taktisen etulyöntiaseman, joten niistä taisteltiin verisesti.

Läntisen Flanderin kaupungin Ypresin ympäristössä käytiin viisi suurempaa taistelua vuodesta 1914 vuoteen 1918. Se sai miehistön keskuudessa lisänimen ”lihamylly”. Päivittäinen ”hävikki” saattoi olla tuhansia miehiä rauhallisenakin kautena. Räjähdykset riepottelivat miesten ja hevosten mätäneviä ruumiinkappaleita pitkin poikin. Taistelukentän saattoi haistaa kauas. Sääolosuhteet tekivät elämästä sietämätöntä ja hyökkäämisestä erittäin vaikeaa. Kartan ja maaston erot olivat valtavat.

The day that Passchendaele fell, Haig’s chief of staff, Lieutenant General Launcelot Kiggell, went forward to see the battle area for the first time. Nearing Ypres in his big Rolls-Royce staff car Kiggell was first amazed, then dismayed, and finally horrified at the breathtaking morass where the battle had taken place: an almost indescribable sea of mud littered with the bloated, rotten carcasses of artillery horses, smashed guns and wagons, and other detritus of war. He is reported to have broken into tears, crying out, “Good God, did we really send men to fight in that?” His companion, an officer who had been in the battle, told Kiggell, “It’s worse further on up.”

Ypresin kolmas taistelu vuonna 1917, joka nimettiin Passchendaelen harjanteen mukaan, oli verisyydessä Sommen ja Verdunin luokkaa. Ranskalaisen ensimmäisen maailmansodan kenraalin ja myöhemmin marsalkan Ferdinand Fochin tiedetään sanoneen, että kenraalimajurin kouluttaminen vaatii 15 000 miehen tappiot. Ypres ja Passchendaele ehtivät kouluttaa kymmeniä brittiläisiä ja saksalaisia kenraalimajureita.

Groom kirjoittaa hyvin sujuvasti mutta valikoiden. Monipuoliset rintamakokemuksen kuvaukset elävöittävät valtavien armeijoiden liikkeitä. Strategisia tai taktisia ongelmia parisataasivuinen kirja ei lähde analysoimaan vaan tyytyy rakentamaan komentajista ja poliitikoista omat käsityksensä ja analysoimaan sodan narratiivia niistä käsin. Näin varmasti jokainen kirjoittaja tekee, mutta nyt monimutkainen tilanne ja tavoitteet yksinkertaistuvat liikaa.

Niinpä Groom näyttää lukevan lähteitään sotaa tarpeettomana tai tarpeettoman verisenä pitävästä näkökulmasta, mikä on aivan luontevaa. Olisin kuitenkin toivonut näkökulman problematisoimista.

Erään petturin puolustus

Johannes Salminen, Erään petturin puolustus. Ruotsinkielisistä alkuperäisesseistä valinnut ja suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1977.

Johannes Salmisen (1925-2015) esseekokoelma Erään petturin puolustus (1977) luonnostelee tapahtumia petturin leiman saaneiden suomalaisten ympärillä. Yksikössä kulkeva kirjan otsikko tuntuu kuitenkin viittaavan itseensä Suomeen.

Esseessään Suomi ja Puolan kysymys — eli hengissä pysymisen taidosta Salminen tarttuu J. V. Snellmanin muotoileman "äärimmäisen pidättyvyyden" historiaan. Snellman vetosi siihen vuonna 1863, kun katkerat radikaalit alkoivat muotoilla ruotsalaisten tavoin tukea Puolan kapinalle. Hän asetti luonnonoikeudelliset näkökulmat sivuun ja halusi valtiot hyväksyttävän ideoihin nähden ylivertaisina tosiasioina. Näissä tosiasioissa pysymisestä palkinnoksi Suomessa, tsaarin "malliprotektoraatissa", pidettiin samana vuonna valtiopäivät, mutta yltiöpäiden silmissä vanhasuomalainen Snellman alkoi näyttäytyä petturina.

Jo vuoden 1830 Puolan kapinan tukahduttamisessa oli saatu kyseenalaista kunniaa — mitä seurasi jonkinlainen kulttuurin kultakausi Suomessa mm. kalevaloineen.

Noin 20 vuotta sen jälkeen kun Suomi itse oli taistellut hedelmättömän mutta katkeran kamppailun vapautensa puolesta, Suomen Kaarti iskee sydämensä riemusta, tsaarin nimeen, puolalaisia vapaustaistelijoita Varsovan kaduilla. Kun työ oli tehty, joukko-osasto sai Pyhä Yrjön ritarikunnan lipun kunnianosoituksena toimistaan Puolan kukistamiseksi.

"Puolan kysymys" merkitsi, ja uusina muunnelmina merkitsee edelleen, moraalista ongelmaa Suomen viralliselle mielipiteelle. "Äärimmäinen pidättyvyys" on muodostanut itsenäisen Suomen linjan esimerkiksi vuonna 1956 Unkarin miehityksen ja vuonna 1991 Viron itsenäistymisen suhteen. Siitä on veistetty kotimainen valtioviisauden symboli, joka ulkoapäin katsottuna näyttää länsimaisten ihanteiden pettämiseltä. Se voi myös olla yksi syy olla luottamatta vieraan apuun.

Tälle rajamaan valtioviisaudelle voi ja pitää tietysti naureskella. Niitä, jotka toivoisivat Suomen ponnekkaammin puolustavan länsimaisia arvoja, se turhauttaa. Ulkopolitiikasta — ja nyttemmin energiapolitiikasta — se tekee suorastaan irvokasta. Maallikkokin huomaa, että Ukrainan sodan aikana Suomen virallinen Venäjäkritiikki huolellisesti kehystetty mainintoihin EU-maiden "yhteisestä linjasta".

Salminen ei tyydy kuitenkaan huiskuttamaan lippuja. Vaikka "tahrattoman elämän kunnia" on jäänyt unelmaksi, puolustukseksi voi todeta, ettei tulos ole ollut täysin huono. "Äärimmäisen pidättyvyyden" takaakin on paljastunut annos tervettä itsesuojelua.

Neuvostohistorioitsija V. V. Pohlebkin on äskettäin huomauttanut karvaasti että rautatieverkkomme oli vielä 1900-luvun alussa rakennettu niin että pääsy Suomeen oli vaikeinta idästä!

Mainittakoon vielä, että Viron itsenäistymistä tuettiin laajasti mutta salaa; moraalinen auttamisvelvollisuus ulottui aina maamme ylimpään johtoon, josta löytyi nöyryyttä ja rytiä ottamaan vastaan kansainvälinenkin kritiikki.

Salminen pureutuu esseissään autonomian aikaan, kielikiistaan, luokkataisteluun, äänioikeusuudistusta koskevaan kamppailuun vallasta ja sisällissotaan — ja lopuksi tietysti antiikin aiheisiin. Kirjoitukset paljastavat vanhoissa kiistoissa yksityiskohtia ja sävyjä siinä määrin, että ne heräävät eloon. Lukija pakostakin huomaa vanhojen teemojen uudelleen pyörittelyä myöhemmistä poliittisista kiistoista.

Kollektiivisesta muistista on alkanut unohtua ne, jotka taistelivat kokonaisuuden puolesta oman ryhmänsä etuja vastaan. Snellman on tietysti yksi ja Georg Magnus Sprengtporten toinen, mutta Salminen kirjoittaa pitkästi myös mm. Georg Schaumanista, joka taisteli vuoden 1906 äänioikeusuudistuksessa yksikamarisen eduskunnan puolesta ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistassa tasavallan puolesta, ja Arvid Mörnestä, jotka yritti yhdistää hiipuvan ruotsinkielisen eliitin sisällä sosialismin, ruotsinkielisen suomalaisuuden ja venäläisvastaisuuden onnistumatta.

The War That Ended Peace

Margaret MacMillan, The War That Ended Peace: How Europe Abandoned Peace for the First World War. Profile Books, London, UK, 2013.

Seuratessaan Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Britannian euro-kansanäänestyksen kampanjoinnin etenemistä viime keväänä tietokirjailija ja toimittaja Anne Applebaum epäili, että olemme vain muutaman huonon vaalituloksen päässä EU:n, NATO:n ja mahdollisesti liberaalin maailmanjärjestyksen lopusta. Epäilemättä joidenkuiden silmissä muutos olisi tervetullut, mutta kansainvälisen politiikan nopeat muutokset tuovat mukanaan epävarmuutta — ja joskus pahempaa.

Euroopan 1800-lukua voi täydellä syyllä pitää tuolloin ennennäkemättömän vaurastumisen ja kehityksen aikakautena. Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 käynnistetty Wienin kongressi pyrki luomaan kansainvälisiä sääntöjä sotien eskaloitumisen estämiseksi ja rauhan ylläpitämiseksi. Vaikka joitain lyhyitä paikallisia sotia käytiin Euroopassa 1800-luvulla ja vaikka itse taantumukselliseksi nähty kongressi jäi tietenkin vuosisadan aikana kansallisaatteen jalkoihin, sen käynnistämän kansainvälisen sovittelun onnistui estää laajemmat kriisit aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Kuten usein käy, ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä ei ole saavutettu konsensusta. Erilaiset voimat ja ilmiöt vaikuttivat toisiinsa samanaikaisesti, joten mahdollisia syitä on tunnistettu niin paljon, että sodan syttymistä on alkanut leimata väistämättömyys.

Ensimmäisen maailmansodan sodan syttymisen syiden tarkastelun sijaan kanadalainen kansainvälisen historian professori Margaret MacMillan etsii erinomaisessa kirjassaan The War That Ended Peace (2013) syitä, miksi rauha epäonnistui. Sota tai rauha on harvoin yhden päätöksen takana, joten MacMillan jäljittää Euroopan suurvaltojen vähittäistä ulkopoliittisten vaihtoehtojen kaventumista: Miten sota alkoi näyttää keskeisten toimijoiden silmissä hyväksyttävältä vaihtoehdolta? Miksi sovittelu, joka esti vain muutamia vuosia aikaisemmin Marokon, Bosnian ja Balkanin kriisejä eskaloitumasta, epäonnistui vuonna 1914? Vastauksia hän etsii tietenkin laajemmista tapahtumista, jännitteistä ja muutoksista mutta myös aikakauden keskeisistä päättäjistä, heidän arvomaailmoistaan, motiiveistaan ja maailmankuvastaan. Tuloksena on herkullinen anekdoottien ja henkilökuvien rytmittämä sotaa edeltäneiden vuosikymmenien katsaus, joka huipentuu elokuuhun 1914.

MacMillanin mukaan ensimmäinen maailmansota ei ollut väistämätön, mutta monet pienet päätökset ja kiistat kavensivat päätöstentekijöiden liikkumavaraa. Saksan ulkoministeri ja myöhempi kansleri Bernhard von Bülow sai Reichstagissa pitämälleen puheelleen raikuvat aplodit julistaessaan maansa tavoittelevan "paikkaa auringossa" — eli Saksa aikoi hankkia itselleen siirtomaita. Tämä oli tietysti tapahtuva muiden kustannuksella, sillä maailma oli jo jaettu. Koska, kuten Alfred Thayer Mahan oli aikakautensa strategeja opettanut, imperiumilla oli oltava huomattava, valtameriä hallitseva laivasto, Saksa alkoi rakentaa merivoimia, joka haastaisi Iso-Britannian. Asevarustelun käynnistäminen ei kuitenkaan ollut varsinaisesti strategia vaan pelkkä haave. Se ei ottanut huomioon, että Iso-Britannia reagoisi Saksan haasteeseen ja pitäisi huolen hegemoniansa säilymisestä merellä. Jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen Britannia vastasi rakentamalla vähintään yhden uuden sota-aluksen, joka oli aseistukseltaan ja toimintakyvyltään vähintään saksalaisen veroinen, usein parempi. Loppujen lopuksi Saksa rakensi laivaston, joka oli liian pieni haastaakseen Britannian ja joka oli lopulta sitten hyödytön — ehkä sukellusveneitä lukuunottamatta. Asevarustelu kuitenkin kiristi välejä Britanniaan tarjoamatta vastineeksi mitään etua tai myönnytystä Saksalle. Vaikka maat kävivät vilkasta kauppaa, ystävyys laimeni.

Asevarustelun rinnalla Euroopan sisäiset kriisit lujittivat varovaisina tunnusteluina käynnistyneet keskustelut liittoumiksi, eikä piiritetyksi itsensä kokeneella Saksalla ollut Bismarckin kaltaista diplomaattista taituria murtamaan Ranskan, Britannian ja Venäjän yhteisymmärrystä. Saksan ulkopolitiikka oli usein tökeröä, erityisesti kun keisari Vilhelm II avasi suunsa. Vaikka sovittelu esti lukuisia kriisejä eskaloitumasta, ratkaisut synnyttivät katkeruutta niissä, jotka joutuivat perääntymään. Aikakausi edellytti miehiltä ja naisilta tietynlaista kunniallista käytöstä; kunnian saattoi menettää, jos esim. jätti vastaamatta loukkauksiin. Kunniaansa tukehtuva Itävalta-Unkarin aristokratia ei siis ollut yksin kaksintaisteluineen. Päättäjät ulottivat henkilökohtaisen kunniantuntonsa koskemaan koko valtiota. Maansa kunnian (tai, kuten nykyisin sanottaisiin, uskottavuuden) säilyttääkseen takaiskun kokeneet päättäjät painoivat kantapäitään hiekkaan julistaen, etteivät he aikoneet perääntyä uudestaan. 

Sota esiintyi historioissa ja tarinoissa loisteliaana. Paraatit ja univormut herättivät ihailua, mikä näkyi paitsi useiden päättäjien sotilasasuissa myös lasten merimiesasuissa. Kenties Aku Ankan merimiesasu on samaa perua. Saksa oli syntynyt "raudalla ja verellä" yhdistymissodissa, ja siirtomaaisännät kävivät pienempiä selkkauksia Euroopan ulkopuolella. Vaikka politiikan jatkaminen toisin keinoin ei ollut karsastettu keino, MacMillan huomauttaa, että rauhanliike oli kehittynyt Euroopassa hyvin vahvaksi. Sen kohtaloksi muodostui nationalismi, joka oli vahvistunut rajun yhteiskunnallisen muutoksen, teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena. Kriisien yhteydessä kansojen välinen solidarisuus murtui juuri kansallisvaltioiden rajojen kohdalta.

Sotaa pidettiin myös luonnollisena asiana. Nopea kaupungistuminen oli synnyttänyt käsityksen elintason pehmentämistä kaupunkilaisista, jotka eivät tilaisuuden koittaessa olleet valmiita uhraamaan itseään yhteisen hyvän vuoksi sitkeiden talonpoikien tapaan. Joidenkuiden mielestä sodan oli määrä puhdistaa kansa fyysisesti ja moraalisesti heikosta aineksesta. Buurisotien aikaan Britannian päättäjät säikähtivät vapaaehtoisten määrää, joka heidän oli hylättävä heikon fyysisen kunnon vuoksi. Sosiaalidarvinistisen ajattelun mukaan myös kansat olivat kuin lajeja, jotka taistelivat elintilasta, ja heikkous johti tuhoon.

MacMillanin mukaan sota oli onnettomuuksien summa. Yllämainitussa vaihtoehtojen kaventumisen ilmapiirissä muutama päättäjä teki huonoja päätöksiä: kunniastaan arka keisari Vilhelm II antautui kenraaliensa vietäväksi, Nikolai II alistui liikekannallepanoon myös Saksan vastaisella rintamalla, Britannian ulkoministeri Edward Grey ei asettunut selvästi Ranskan tueksi jne. Pääesikuntien sotasuunnitelmat olivat jäykkiä, ja valmisteltuja skenaarioita oli vähän. Itävalta-Unkarin Serbialle esittämä uhkavaatimus tuli lomakauden aikaan. Tyypillisesti sotaan ei lähdetty niin myöhään kesällä syksyä vasten. Sovittelun perinne oli MacMillanin mukaan tuudittanut päättäjät käsitykseen, että arkkiherttua Franz Ferdinandin salamurha pysyisi sopivissa uomissa. He huomasivat tilanteen vakavuuden vasta, kun oli jo liian myöhäistä.

Nyt toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja sovittelevia ja tasapainottavia mekanismeja sekä yhteisiä etuja kyseenalaistetaan tai puretaan kansallisten etujen nimissä. Anne Applebaumin tavoin MacMillan on ollut vakavasti huolissaan brexit-äänestyksestä ja sen hitaasti avautuvista seurauksista samalla, kun jännitteet näyttävät pikemmin kiristyvän kuin lientyvän. Millainen kirja mahtaa syntyä meidän aikamme päättäjistä, instituutioista ja arvomaailmoista sadan vuoden päästä?