Egypt, Greece and Rome

Tuhahtelin alkuviikosta Haruki Murakamin romaanin 1Q84:n (2009) sisältämälle lukemisen ylistykselle. Se oli ilmiselvää ja imelää lukijoiden imartelua. Lukemista harrastava kunto-ohjaaja sekä hänen asiakkaansa lukivat erityisesti historiaa ja olivat yhtä mieltä siitä, että siitä ”oppii, että olemme pohjimmiltaan samanlaisia, elimmepä ennen vanhaan tai nyt”. Tietysti tökeröys ärsytti, mutta heräsin myös kysymään itseltäni: miksi minä sitten luen historiaa?

Kysymystä voisi täsmentää: Miksi Charles Freemanin paksuhko Egypt, Greece and Rome (2004) on lukunautinto? Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten aloin kaavailla sadan kirjan mittaista muinaisen Välimeren lukuhaastetta. Tällä kertaa aloin väkertää haasteelle logoa ja etsiä kalenterista sopivaa ajankohtaa. Tällaiset mielettömät hankkeet ovat tyypillisesti päihtymyksen oireita.

Egypt, Greece and Rome alkaa sumereista ja päättyy kristittyyn Bysanttiin. Päähuomion vievät kirjan nimessäkin esiintyvät Egyptin, Kreikan ja Rooman kulttuurit. Ilmiöiden, instituutioiden, poliittisten tapahtumien ja hallinnollisen eliitin ohella Freeman kuvailee talonpoikien, naisten ja orjien arkea. Ajanjaksoja tai kulttuureja käsittelevien lukujen väliin Freeman sijoittaa taiteisiin keskittyviä ”välinäytöksiä”. Amarna-kirjeiden ja Sapfon runojen lisäksi ne pureutuvat mm. retoriikkaan, Kreikan klassisen kauden taiteeseen ja Rooman arkkitehtuuriin.

Freemanin kirja on monipuolinen ja aiheeltaan laaja. Vaikka asiat ovat valtaosaltaan tuttuja, uudet täydentävät yksityiskohdat ja näkökulmat tuovat kaltaiselleni maallikolle oppimisen ja oivaltamisen iloa. Kirja korostaa jatkuvuutta ja kulttuurien vaikutusta toisiinsa mutta toisaalta myös kulttuurien sisäistä erilaisuutta. Vaikka johdannoksi tarkoitetun oppikirjan kuvaama maailma on tietysti yksinkertaistus — sadoista sivuista huolimatta yksittäisten tapahtumien tai ilmiöiden tarkastelu on pintapuolista — maailman monimuotoisuus, paikalliset erot ja kulttuurien vuorovaikutus ovat kaiken aikaa läsnä.

Mikä on sitten kirjan varsinainen päihdyttävä aines? Arvelen, että kirjoista päihtyminen liittyy jotenkin lukijan identiteettiin. Vastaanottajassa on valmiina jotain, johon teos tarttuu ja jota teos muokkaa, muuttaa tai vahvistaa. Kenties osin tutun asian jäsentäminen uudelleen ja täydentäminen ymmärrettäväksi systeemiksi synnyttää päihtymyksen kaltaista nautintoa. Kenties kirjan monipuolinen, ymmärrettävä ja kiehtova mutta samalla vieras maailma muistuttaa samastuttavista ihanteista (kaavailin joskus historiasta ammattia). Kenties olen pelkästään joutilas haaveilija, jonka mielikuvitus saa Freemanilta polttoainetta. Kenties päihtyminen edellyttää näitä kaikkia.

Charles Freeman, Egypt, Greece and Rome: Civilizations of the Ancient Mediterranean. Second Edition. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

The Amazons

Adrienne Mayor, The Amazons: Lives and Legends of Warrior Women Across the Ancient World. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 2014.

Amatsoneja pidettiin pitkään myyttisenä vastakohtana antiikin kreikkalaisille naisille. Monet maalatut ruukut kuvaavat hurjia naissotureita kamppailemassa tasaveroisina esimerkiksi Herakleen, Theseuksen tai Akhilleuksen kanssa. Troijan sodan uhrien joukossa oli monta nimeltä mainittua amatsonia. Myyttien mukaan amatsonit poistivat toisen rintansa voidakseen ampua jousella paremmin. Lisäksi heidän sanotaan eläneen pelkästään naisten muodostamissa yhteisöissä, jonne miehillä ei ollut asiaa—paitsi ehkä seksiorjina.

Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että amatsoneilla on kuin onkin historialliset juuret, vaikka ne eivät ole aivan yhtä värikkäät kuin suosittujen myyttien kanssa. Adrienne Mayorin kirja The Amazons (2014) kartoittaa amatsonien alkuperää. Kreikkalaiset tapasivat keksiä vieraille sanoille kreikkalaisen etymologian. Näin muodoin sana amazoi katsottiin kehittyneen kreikan sanoista a- (ilman) ja mastos (rinta), mutta kaikki ruukkuihin maalatut amatsonit ovat kaksirintaisia, eikä nykyisetkään naisjousiampujat rintojaan poistele.

Antiikin lähteiden pohjalta Mayor sijoittaa amatsonit ja amatsonien kaltaiset naissoturit Mustanmeren ja Siperian välisille aroille, missä asui skyyttejä. Tuoreet DNA-tutkimukset ovat paljastaneet useiden aroilta löytyneiden soturihautojen kuuluneen naisille. Luurangoista löytyy merkkejä taisteluista, jota on käyty kasvokkain, mahdollisesti hevosen selästä. Eskimoiden tapaan tasankojen paimentolaiskansat ovat tyypillisesti opettaneet samat taidot molemmille sukupuolille. Hevonen ja jousi ovat tehneet miehistä ja -naisista tasavertaisia: ratsastus ja jousiammunta eivät vaadi ensisijaisesti voimaa vaan ovat opetettavissa tytöille ja pojille. Homeroksen Iliaassa amatsoneista käyttämä epiteetti antianeirai tarkoittaa "miehen veroiset".

Naissoturit eivät ole kuitenkaan pelkästään kreikkalaisten tarinoiden ainesta, vaan niitä löytyy kaikkialta, minne arojen paimentolaisheimojen vaikutus on ulottunut. Persialaiset, egyptiläiset, kaukaasialaiset, armenialaiset, kiinalaiset legendat ja arojen oma suullinen tarinaperinne kertovat samanlaisista naissotureista, mutta muiden kuin kreikkalaisten sankareiden käsissä naiset saattavat voittaa tai jäädä henkiin. Esimerkiksi kiinalaisen naissoturin nimi Hua Mulan on usein käännetty magnoliaksi, mutta tarkempi analyysi on paljastanut sen juontuvan keskiaasialaisen paimentolaiskansan kielestä ja tarkoittavan peuraa.

Mayor tuntuu olevan erityisen perehtynyt antiikin aikaiseen Mustanmeren seutuun. Hänen kirjansa The Poison King (2009)  käsitteli Pontoksen Mithridatesta, josta kehittyi vaarallinen vastus Rooman valtakunnalle (ja jonka jalkavaimo Hipsikratea oli kovasti amatsonin kaltainen). Pontokseen sijoittuu myös amatsonien myyttinen alkuperä; Herodotoksen mukaan he päätyivät sieltä skyyttien maille.

The Amazons on erinomaisen sujuva ja mielenkiintoinen. Kuten The Poison King, se on myös hieman sensaatiomainen, mikä saa maallikon varovaiseksi.

Lisää aiheesta:

• Adrienne Mayor, Warrior Women: The Myth and Reality of the Amazons. Foreign Affairs, 2015/05.

Kreikkalaisen ajattelun alkuperä

Jean-Pierre Vernant, Kreikkalaisen ajattelun alkuperä. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les origines de la pensée grecque (1962) suomentanut Tuomas Parsio. Tutkijaliitto, Tampere, 2009.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers on huomauttanut, että ensimmäisen vuosituhannen aikana n. 800-200 ennen ajanlaskun alkua eripuolilla maailmaa tehtiin samansuuntaisia, rajuja irtiottoja uskonnollisesta perinteestä. Konfutse, Lao-Tse, Buddha, Zarahustra, Jeremia ja Elia jäsensivät ihmiselämää uusiksi. Samaan aikaan Kreikassa alettiin tutkia ja tulkita myyttejä tragedianäytelmien kautta. Lisäksi—ja ennen kaikkea—siellä alkoi orastaa ajattelu, joka ei tarkastellut maailmaa enää entiseen tapaan myyttien ja mytologioiden kautta. Tämä filosofiaksi kehittyvä irtiotto on jättänyt syvät jäljet länsimaiseen kulttuuriin.

Jean-Pierre Vernant tarkastelee kirjassaan Kreikkalaisen ajattelun alkuperä (1962) filosofisen käänteen taustaa. Hän lyhyesti sanottuna rinnastaa sen poliittiseen kehitykseen, tai oikeammin Kreikan poliittinen kehitys mahdollistaa aatteellisen kehityksen. Kreikkalainen kulttuuri oli alunperin hyvin samanlainen kuin idempänä, mutta mykeneläisen kulttuurin murennuttua kreikkalaiset palasivat historialliseen (kirjoitettuun) valokeilaan uusin kujein. Palatsin ympärille kehittynyt talousjärjestelmä haihtui, samoin poliittis-hallinnollista keskittämistä edellyttävä hevosvaunuissa taisteleva soturieliitti. Kuninkaiden valtaa (arkhe) pienin erin lohkottiin uusiin virkoihin, jolloin kuninkaalle jäi enää uskonnollinen asema, kunnes sekin katosi. Kaupunkivaltioissa temppelien salaisuudet ja kuninkaiden poliittiset käytännöt muuttuivat yhteiseksi julkiseksi omaisuudeksi pitkän ja monivaiheisen prosessin seurauksena.

Kaupunkivaltion politiikka kehittyi eri tahojen väliseksi, lakien yhteensovittamaksi tasapainoiluksi, jota käytiin julkisesti keskustelemalla, argumentoimalla. Kaupunkivaltiossa kansalaisten suhteisiin asettui yhdenmukaisuuden paine, joka toisaalta loi tasa-arvoisen kulttuurin. Vaatimattomuus, kohtuus ja pidättyväisyys korvasivat ylellisen loiston, erottautumisen ja hillittömyyden. Verikosto muuttui asianomistajarikoksesta rikokseksi yhteisöä vastaan, jolloin se otti tuomiovallan. Yksilölliset irtiotot ja sankarillinen sooloilu kitkettiin myös sodankäynnistä: armeijat koostuvat hopliiteista, jotka taistelivat nimenomaan yksikköinä, eikä henkilökohtaiselle urheudelle jäänyt tilaa muuten kuin yksikön osana. Falangi teki sotilaista keskenään vaihdettavia. Vernantin kaupunkivaltio tuntuu hieman idealisoidulta; hän ei mainitse kansalaisuuden tai keskustelun ulkopuolelle jääviä ihmisiä.

Toki julkisen toiminnan reunamille syntyi salaisia seuroja: veljeskuntia, mysteerikultteja ja lahkoja, jotka vihkivät jäseniään salaisuuksiinsa. Viisautta pidettiin eräänlaisena mysteerinä, jonka salaisuuksia ei haluttu jakaa kaikille. Niinpä viisaus monesti puettiin vaikeaselkoiseksi puheeksi, jota asianosaiset osasivat tulkita. Filosofia keikkui julkisen toiminnan ja eristäytymisen välillä: oltiin halukkaita hoitamaan virkoja ja toisaalta vetäytymään sivuun mietiskelemään oppilaiden kanssa.

Kaupunkivaltion organisoitu kokonaisuus oli kosmos. Ensimmäiset mytologian ulkopuolella maailmaa pohtivat ajattelijat siirsivät kaupunkivaltion hallitun ihanteen universumiin. Mytologiassahan järjestystä ei ole sellaisenaan, vaan se täytyy luoda. Jokin jumalista taistelee epäjärjestystä vastaan ja voittaa, mitä myyttiä mukailevissa rituaaleissa kuningas sitten emuloi tuoden järjestyksen valtakuntaansa. Maallinen heijastelee aina taivaallista.

Kreikkalaisten esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandrosin, ajattelussa järjestys on tasapainoa samaan tapaan kuin politiikassa. Se ei ole staattinen vaan dynaaminen, alati liikkeessä oleva tasapaino. Maailman pohjalla on ääretön kehys, apeiron, johon kehittyy vastakkaisia voimia tai elementtejä. Anaksimandros käytti ensimmäisenä sanaa arkhe, joka tarkoitti alunperin vallankäyttöä, viittaamaan universumin alkuperään. Vaikka voimien suhteet heilahtelevat, apeiron pitää yllä tasapainoa—ehkä ikään kuin lakeja tulkitsevan tuomarin tavoin.

Mitään, mikä ei olisi luontoa, fysis, ei ole olemassa. Ihmiset, jumaluus ja maailma ovat samalla tasolla, jolla ne muodostavat yhtenäisen ja homogeenisen universumin; ne kaikki ovat yhden ja saman, kaikkialla samojen voimien välityksellä toimivan ja samaa elämisen kykyä ilmaisevan fysiksen osia tai aspekteja. 

Vaikkei ensimmäiset kreikkalaiset filosofiat ehkä liiku täysin irrallaan mytologisesta perinteestä, filosofit eivät tyydy esittämään fysiksen termein sitä, mitä teologi on kuvannut mytologisiksi voimiksi. Maailman alkuperä ja järjestys esitetään ensimmäistä kertaa avoimena tutkimusongelmana, jonka ratkaisuun ei liity mitään salaperäistä.

Myyttisen ajattelun näkökulmasta jokapäiväiset kokemukset olivat ymmärrettäviä ja saivat merkityksensä suhteessa jumalten "aikojen alussa" suorittamiin ainutkertaisiin tekoihin. Joonialaiset kääntävät tämän vertailukohdan päälaelleen. Ensimmäiset tapahtumat, voimat, jotka ovat luoneet kosmoksen, käsitetään nykyisyydestä havaittavien faktojen ja näille analogisen selitysmallin mukaisesti. Alkuperäiset tapahtumat eivät enää valaise ja herätä henkiin jokapäiväisiä asioita, vaan jokapäiväinen tekee alkuperäisen ymmärrettäväksi tarjoamalla malleja, joilla maailman muodostuminen ja järjestyksen synty voidaan ymmärtää. 

Filosofia oli keskustelua kuten politiikka. Se heijasteli kaupunkivaltioiden uudenlaista poliittista järjestystä, jossa ei ollut hierarkiaa vaan tasapaino.

Kreikkalaisen ajattelun alkuperä julkaistiin alunperin maallikoille suunnatussa tietokirjasarjassa, jonka tarkoitus oli esitellä eri tutkimusalojen keskeisiä kysymyksiä. Vernant käyttää kirjoitusajankohdan aikoihin tuoreita lineaari-B -kirjoituksen ratkaisun tuloksia ja jäsentää mykeneläisen palatsitalouden, maanomistuksen ja vallankäytön piirteitä. Näitä vasten kaupunkivaltioiden, erityisesti Ateenan, kehitys paljastuu sitten terävänä. Varsinainen kreikkalaista ajattelua koskeva osuus on ohut mutta täynnä asiaa. Kirjan argumentaatio on sujuvaa ja aihe pohjattoman mielenkiintoista.

Rome Enters the Greek East

Arthur M. Eckstein, Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC. Blackwell Publishers, Malden, MA, USA, 2008.

Jotkut historioitsijat ovat luonnehtineet roomalaisia poikkeuksellisen sotaisiksi. Yläluokan jäsenten pätevöityminen julkisiin virkoihin edellytti pitkää palvelusuraa armeijassa, mikä heijastui päätöksentekoon ja politiikkaan. Rooman laajenemista Adrianmeren yli itään vuoden 200 eaa tietämillä on pidetty yhtenä esimerkkinä roomalaisesta aggressiivisuudesta. Lopultahan valtakunta nielaisi koko Välimeren.

Yhdysvaltalainen historioitsija Arthur M. Eckstein lähtee teoksessaan Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC haastamaan tätä näkemystä. Hänen keskeinen pointtinsa on, että Rooma ei ollut sen sotaisampi kuin muutkaan eikä Roomalla ollut intressejä idässä ennen n. vuotta 200 eaa  -- ja oli siellä senkin jälkeen hyvin varovainen tai epävarma liikkeissään.

Aleksanteri Suuren kuoltua 323 eaa laaja valtakunta jakaantui kolmeen osaan: Ptolemaiojen Egyptiin, Seleukidien Persiaan ja itään sekä Antigonidien Makedoniaan. Balkanilla kähistään, mutta vuoteen 205 eaa asti Rooma osallistuu Balkanin sotiin varovasti käyden samanaikaisesti mm. toista puunilaissotaa Karthagoa vastaan. Kun 204 eaa Roomaan saapuu kreikkalaisia lähestystöjä kertomaan, että Makedonian Filippos V ja Seleukidien Antiokhos III olivat juonimassa heikentyneiden Ptolemaiojen Egyptin ja siinä sivussa joidenkin kreikkalaisten pikkuvaltioiden tuhoamista, Rooman senaatti päättää sekaantua tilanteeseen. Rooma lyö taisteluissa molemmat kuninkaat ja etenee seuraavien vuosikymmenten aikana syvemmälle itään, mutta ei Ecksteinin mukaan minkään imperialistisen vision vallassa vaan keveiden liittolaisuuksien ohjaamana. Rooma myös vetäytyy Adrianmeren itäpuolelta 200-luvun eaa alussa antaen ehkä hieman väärän viestin Makedonialle.

Eckstein lukee antiikin aikalaistekstejä, erityisesti Polybioksen historiateosta, ja soveltaa  kansainvälisten suhteiden (international relations) käsitteistöä jäsentääkseen itäisen Välimeren 300-luvun eaa poliittista tilannetta.  Ecksteinin näkökulma on realismi. Näin ollen hän pitää antiikin kansainvälistä järjestelmää ensisijaisesti moninapaisena anarkiana, mikä tekee valtioista toistensa kaltaisia, itsekkäitä ja epävarmassa maailmassa voimankäyttöön taipuvaisia. Eckstein tunnustaa roomalaisten sotaisuuden, mutta lähteiden perusteella he eivät olleet sen sotaisampia kuin muutkaan. Paitsi sodankäynti myös epävarmuus on endeemistä: Pysyviä lähetystöjä ei ole, joten epäluulo ja huhut hallitsevat kuvaa naapureista ja heidän aikeistaan.

Rome Enters the Greek East ei ole suurelle yleisölle suunnattu vaan se on tutkimusta. Silti, vaikka kirja on akateeminen ja hieman kuiva, sen käsittelemä kuudenkymmenen vuoden ajanjakso avautuu kiehtovan elävänä ja monisyisenä. Polybioksen tekstejä on säilynyt vain katkelmina, mutta Eckstein onnistuu lukemaan niistä ulos tavattoman paljon. Hän tunnustaa näkemyksensä kiistanalaiseksi, mutta kaataa huolellisesti aikaisempia tulkintoja. Nyt kirjan myötä tekee mieli lukea lisää antiikin historiaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Kyyroksen sotaretki

Ksenofon, Kyyroksen sotaretki. Kreikankielisestä alkuteoksesta Anabasis suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. WSOY, Porvoo, 1960.

Kyyroksen sotaretki on ateenalaisen sotilaan, historioitsijan ja Sokrateen oppilaan Ksenofonin (n. 430-354 eaa) kirjoittama historiateos. Se kertoo Persian kuningas Dareios II:n pojan Kyyros nuoremman kapinasta vanhempaa veljeään Artakserksestä vastaan. Kyyros kokoaa armeijan, jossa on mm. n. 14000 kreikkalaista palkkasotilasta, ja lähtee haastamaan Persian kuninkaan armeijaa Babyloniin. Kunaksan taistelussa vuonna 401 eaa Kyyroksen armeija saa voiton persialaisista, mutta hän itse saa surmansa. Näin kreikkalaiset ovat syvällä vihollisen maaperällä ilman retken johtajaa. Artakserkseen satraappi Tissafernes onnistuu vielä kavalasti murhauttamaan kreikkalaisarmeijan päällikön Klearkhoksen ja muun päällystön aseleponeuvotteluissa. Kreikkalaiset valitsevat Ksenofonin uudeksi johtajaksi, ja tämän johdolla he lähtevät marssimaan pohjoiseen Mustanmeren rannikkoa kohti.

Kreikkalaisten marssi lumisten vuoristojen ja ahtaiden solien läpi järkytti paikallisia heimoja. Jotkut suostuivat tarjoamaan toreja sotilaiden käyttöön, mutta missä sotilailla ei ollut rahaa tai mahdollisuutta hankkia muonaa muuten, he polttivat ja ryöstivät. Paikallisten heimojen oli vaikea koota yhtä suurta armeijaa, ja missä taisteluja käytiin, heimot pakenivat raskasaseisten kreikkalaisten tieltä.

Väkirikkaammalla Mustanmeren rannikolla kuningaskunnat alkavat nähdä kreikkalaisten armeijan mahdollisuutena omiin laajenemispyrkimyksiinsä. Ksenofonin johdolla armeijat sotkeuvat politiikkaan, jossa palkkasotilaiden tulevaisuus ja palkka on aina kuitenkin epävarma. Kun ulkoinen vaara tuntuu hetkeksi hellittävän, nousevat kreikkalaisten sisäiset, heimojen väliset kiistat esiin. Lakedaimonilaisten, akhaialaisten ja arkadialaisten välille kasvaa riitoja, he tappelevat ja lähtevät osin eri teille.

Palkkasotilaat eivät ole mitään mukavaa porukkaa. Klearkhosta, joka johtaa kreikkalaisia aina Kunakseen asti, Ksenofon kuvailee näin.

Maanpakolaisena [Klearkhos] meni Kyyroksen luo; millä perusteilla hän sai tämän suostumaan ehdotukseensa, se on kirjoitettu toisaalla. Kyyros antoi hänelle kymmenentuhatta dareikkia. Nämä rahat saatuaan hän ei antautunut mukavaan elämään vaan värväsi niillä sotajoukon ja soti traakialaisia vastaan, voitti heidät taistelussa, ryösti sitten heidän maitansa ja soti edelleen heitä vastaan, kunnes Kyyros tarvitsi sotajoukkoa. Sitten hän lähti taas sotimaan kyyroksen kanssa. Näin näyttää minusta toimivan todella sotaan kiinnostunut mies, joka siinäkin tapauksessa, että hänellä on vapaa valta elää rauhassa häpeään ja vahinkoon joutumatta, valitsee sodan, huolimatta siitä, että voisi viettää huoletonta elämää, ryhtyy sotaisiin ponnistuksiin ja sen sijaan, että saisi varmasti säilyttää omaisuutensa, tahtoo ennemmin vähentää sitä sodassa. Hän tahtoi kuluttaa varojansa sotaan niin kuin joku toinen lemmitylleen tai muuhun nautintoon. Siinä määrin sota häntä kiinnosti. 

Tässä on kaukana se politiikan jatkaminen toisin keinoin, josta Clausewitz puhuu. Ylipäätään sotilaat eivät tunnu potevan tunnontuskia. Maineella on merkitystä, mutta milloin väkivalloin voidaan barbaareilta viedä karjaa, kultaa ja orjia, mahdollisuuteen tartutaan. Tämä lienee sitä erikoistumista.

Kyyroksen sotaretkeä pidetään Ksenofonin kirjoittamana. Kirjassa kertoja esittää omia arvioitaan ja samalla esittää Ksenofonin tekemiset kolmannessa persoonassa. Uskottavuuden lisäämiseksi Ksenofon on turvautunut nimimerkkiin. Hän väitti teosta Themistogenes Syrakysalaisen kirjoittamaksi. Kirja on ollut pitkään kreikanopiskelijoiden ensimmäinen kosketus muinaiskreikkaan. Se on upea, kieleltään koruton ja selkeä seikkailukertomus: Ksenofon pitää polveilevia puheita, lukee enteitä ja uhreja, käy neuvotteluita ja tekee päätöksiä. Miesten luottamus johtajaansa on ailahtelevaa, ja jumalten nimiin vannotut sopimukset paikallisjohtajien kanssa ovat epävarmoja.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa

Robert Flacelière, Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie quotidienne a Grèce au siècle de Péricles (1959) kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Juva, 2004.

Robert Flacelière on ranskalainen antiikin tuntija ja professori. Tämä kirja on suurelle yleisölle tarkoitettu johdanto Perikleen ajan kreikkalaisten arkielämään viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Paikoin kuvaus siirtyy käsittelemään spartalaisia, mutta pääosin kirja koskee Ateenaa. Antiikin Kreikkaan on totuttu liittämään kaikki inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys. Siellä kehittyivät demokratia (δημοκρατία, 'kansanvalta') ja filosofia (φιλοσοφία, 'viisauden rakastaminen'). Siellä jalostuivat upea kuvanveisto, näytelmätaide, arkkitehtuuri ja urheilullisen ihmisen ihanne. Flacelière riisuu nämä kulissit, ja kertoo aikalaislähteiden ja arkeologisten löytöjen pohjalta, miltä arki tuona aikana näytti.

Kirjan antama kuva on lumoava. Esiteollinen Ateena avautuu silmien eteen värikkäänä, haisevana ja äänekkäänä. Kreikkalaiset paljastuvat ennakkoluuloisiksi ja taikauskoisiksi, heidän demokratiansa aristokratiaksi ja yhteiskuntansa patriarkaaliseksi tyranniaksi. Ateena on Akropoliin loiston ulkopuolella sokkeloinen ja ahdas hökkelikylä. Sen keskiluokka valvoo mustasukkaisesti naisiaan ja orjiaan. Juhlia säestävät keskustelut, viini ja huilut.

Teksti on sujuvaa, ja kirja on hyvin jäsennetty. Flacelière ei pysähdy, vaan kuvaus rullaa koko ajan eteenpäin. Oma niteeni on kirjan kuudes painos. Harmittelen, että olen jostain syystä karsastanut näitä Flacelièren Kreikkaa ja Carcopinon Roomaa koskevia teoksia - muistan hypistelleeni näitä jo vuosia sitten, mutta pistänyt syystä ne syystä tai toisesta sivuun. Kirjan myötä herää uudelleen kiinnostus klassikoihin ylipäätään ja erityisesti Aristofaneen komedioihin.

Antiikin Kreikan maailma

John Camp, Elisabeth Fisher (2004) Antiikin Kreikan maailma. Alkuteoksesta Exploring the World of the Ancient Greeks kääntänyt Jaana Iso-Markku. Otava, Helsinki.

Lapsena kahlasin ahkerasti läpi Jokamiehen maailmanhistoriaa ja erityisesti antiikin tarinoita. Kirja toisti uskollisesti kaikki puolivillaisetkin vanhat kaskut mm. spartalaisista. Erityisesti mieleenpainui tarina pojasta, joka piilotteli kettua paitansa alla traagisin seurauksin. Myöhemmin K. O. Lindeqvistin Yleinen historia, painettu 1912-1916, täytti puhkiluetun maailmanhistorian jättämän aukon, sitten lähde- ja itsekritiikin kehityttyä paikan sai Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Maallikon näkökulmasta historiankirjoittamisen perinne tai ainakin suurelle yleisölle osoitettu historiaa käsittelevä materiaali on muuttunut Jokamiehen ajoista. Käsitteistö on lähes poikkeuksetta kiistanalaista, lähdemateriaalia ja siitä tehtävien johtopäätösten laajuutta arvioidaan vuolaasti ja ylipäätään tekstiä leimaa monelta osin epävarmuus. Myös klassisten kielten asema osana yleissivistystä on oleellisesti heikentynyt, eikä sanassa antiikki kaiu entiseen tapaan kaikki kuviteltavissa oleva inhimillinen ylevyys.

Vaikka viihde valtaa alaa myös tietokirjallisuudessa, Otava ei ole kuitenkaan lähtenyt pelleilemään valitessaan käännettävää kirjaa. Camp ja Fisher eivät ole tusinatietokirjailijoita, vaan molemmat ovat aktiivisia Antiikin Kreikan tutkijoita; John Camp johtaa Agora-kaivauksia Ateenassa ja Elizabeth Fisher toimii klassisten kielten ja taidehistorian (apulais)professorina Randolph-Macon Collegessa Virginiassa -- hänkin on tehnyt väitöstyönsä arkeologian piirissä. Tämä näkyy myös tekstissä: esitetyt väitteet nojaavat arkeologisiin löytöihin, ja paikoin kirjoittajat tunnustavat tiedon rajat sekä johtopäätöksiin liittyvät epävarmuudet. Käytetyt lähteet ovat kohtalaisen uusia. Englanninkielinen alkuteos mainitaankin joissain yliopistojen johdantokurssien bibliografioissa, mutta kirjan tieteellinen arvo on varmasti marginaalinen. Kirja on nimenomaan johdanto ja uskoakseni maallikoille suunnattu, vaikka se sisältää lähdeluettelon ja ponnistaa arkeologisista löydöistä.

Antiikin Kreikan maailma säteilee kuvamateriaalia ja muuta grafiikkaa, mikä tekee taitosta levottoman - 376 kuvaa, 107 värikuvaa, 224 sivua hakemistoineen. Valokuvia patsaista, ruukuista, raunioista ja arkeologisista löydöistä sekä karttoja, kaavakuvia ja diagrammeja vilisee joka sivulla jopa niin, että varsinainen teksti hukkuu niiden sekaan (lähes jokaista kappaletta rikkoo jokin kuva). Toisaalta isot maisemakuvat korostavat Kreikan erityispiirteitä, jyrkkiä vuoria, eristäytyneitä laaksoja ja meren läheisyyttä, jotka kaikki vaikuttivat polisten muotoutumiseen ja laajemmin kreikkalaiseen politiikkaan. Painopaikka on ehkä hieman yllättäen Slovenian Mladinska Knjiga.

Alkuun kirja luonnostelee Kreikan ja kreikkalaisuuden reunaehdot: maantiede, maan muoto, ilmasto, luonnonvarat ja lähteet/löydöt. Kreikan kieltä on puhuttu Balkanin niemimaalla noin 4000 vuoden ajan. Heimot, jotka alueelle muuttivat palvoivat olympolaista pantheonia. Niinpä kreikkailaisuus määritelläänkin lähinnä kielen ja uskonnon kautta. Vieraat kansat päästivät vieraita ääniä (barbar). Kreikka on roomalaisten antama nimi (Graecia). Itseään kreikkalaiset kutsuivat nimellä helleenit ja Kreikkaa nimellä Hellas.

Pronssikaudelta kuvaillaan mykeneläinen kulttuuri Manner-Kreikassa ja minolainen kulttuuri Kreetalla. Kielestä ennen kreikkalaisia ei ole kuin aavistuksia, mutta ilmeisesti -ssos, -ttos ja -inthos-päätteiset sanat eivät ole alunperin kreikkalaisia; ne ovat jääneet elämään pääasiassa paikannimistöön. Mykeneläiset kirjoittivat lineaari B -kirjoitusta, joka on ratkaistu. Mykenen loistoon n. 1200 eKr. sijoittuvat myös Ilias ja Odysseia. Eepoksia korjailtiin seuraavina pimeinä vuosisatoina suullisena perimätietona kunnes ne kirjattiin ylös n. 700 eKr. Siten Akhilleus sortuu anakronismiin polttaessaan Patrikloksen ruumiin. Sitten jossain vaiheessa 1200-lukua eKr. mykeläiset palatsit tuhoutuivat ilmeisesti pohjoisesta etelään kulkevan aallon myötä. Aallosta voidaan esittää vain arveluita. Doorilaiset, maanjäristys, nälänhätä, ilmastonmuutos, väkivaltainen heimo tai jotain muuta. Minolaiset temppelit tuhoutuivat paria vuosisataa aiemmin.

Seuraa pimeät vuosisadat (1100-750 eKr.), joilta ei ole juuri aineistoa. Tänä aikana siirrytään palatseista polikseiksi, otetaan käyttöön rauta ja polttohautaukset. Kirjoitustaitokin unohtuu, kunnes foinikialaiset tuovat idästä uuden aakkoston. Samaan aikaan alueelle muutti uusia kansoja: doorilaiset, joonialaiset ja aiolilaiset.

Sitten alkaen 700-luvulla eKr. kreikkalaiset alkoivat perustaa innokkaasti siirtokuntia. Syntyi kreikkalainen tietoisuus, panhellenismi, joka tunnusti Olympian ja Delfoin erityisaseman. Rahajärjestelmä kehittyi alkuun ilmeisesti Lyydiassa, josta löytyi elektronia, kullan ja hopean sekoitusta. Foinikialaisten tuoma kirjoitustaito alkaa tallentaa eepoksia ja runoja. Camp ja Fisher esittelevät polisten l. kaupunkivaltioiden yleiset piirteet ja sitten käyvät läpi suurimmat polikset. Hallitusmuotoja kokeiltiin tyrannian, oligarkian ja demokratian välillä. Arkaaisella kaudella polikset olivat vielä tasaveroisia, mutta voittoisa sota Persiaa kohotti Ateenan hallitsevaksi.

Klassisen kauden Ateenan yhteydessä esitellään kaikki se loisto, jota on totuttu pitämään kreikkalaisena suuruutena: hallinto, lait, kauppa, Akropolis, uskonnollinen elämä kultteineen ja urheilukilpailuineen, teatteri ja filosofia.

Kirja ei perehdy mytologiaan laajalti, vaan kuvailee enemmänkin helleenien juhlia, urheilukilpailuja ja pyhättöjä. Arkkitehtuuri, keramiikka, kuvanveisto ja maalaustaide saavat enemmän palstatilaa. Vaikka taiteilijoita nimetään nimeltä, todetaan heti perään, että nimien ja töiden yhdistäminen on ollut poikkeuksia lukuunottamatta mahdotonta. Aleksanteri Suuren valloitukset ja hellenistinen maailma kuvaillaan vain kursorisesti.

Vaikka kirja tuskin sisältää uutta tieteellistä tietoa, maallikolle Antiikiin Kreikan maailma tarjoaa ryhtiliikkeen. Se seuraa kurinalaisesti arkeologisia ja kirjallisia lähteitä piirtäen rajat tunnetulle ja oletetulle ilman historioitsija- ja arkeologikollegoille osoitettua vaikeampaa jalkatyöskentelyä. Teksti pysyy kiinni konkretiassa ja todisteissa. Tarinaa spartalaisesta pojasta ei tarjoilla, eikä kaskuja Peloponnesolaissotien lakonisesta kirjeenvaihdosta. Thermopylaikin käsitellään yhdessä kappaleessa. Kuvat ovat pääosin hyvälaatuisia, mutta ne rikkovat tekstin sekalaisiksi katkelmiksi (ja toki vanhoissa raape- ja mustepiirroksissa on valokuvaa enemmän henkeä). Maallikkolukija olisi kaivannut eheämpää taittoa. Tekstiäkin on loppujen lopuksi vähän.

Nähtäväksi jää, jatkaako Otava tätä kirjasarjaa Antiikin Kreikan maailmaa (2004) ja Kelttejä (2005) pidemmälle.