Nipvet

H. P. Lovecraft, Dagon (1919). Teoksessa H. P. Lovecraft, The Call of Cthulhu and Other Weird Stories . Toimittanut S. T. Joshi. Penguin Books, New York, NY, USA, 1999. Howard Phillips Lovecraft kirjoitti novelliaan ”Dagon” (1919) puolustavan esseen — tai itse asiassa kolme esseetä. Osa kirjoittajaharrastajien vertaisarviointiverkostosta, jonka jäsen Lovecraft oli, ei oikein osannut suhtautua hänen novelliinsa. Jotkut ehdottivat, että hän kirjoittaisi tavallisista ihmisistä. Toiset eivät nähneet novellissa mitään kauhun aihetta tai pitivät sitä epäuskottavana. Esseet olivat vastine keskusteluun. Kolmen esseen kokoelma, joka tunnetaan nimellä In Defense of Dagon (1921), ei noussut puolustamaan novellin heikkouksia vaan yritti selittää sen asemaa kirjallisuuskentässä ja siten perustella kirjoittajan tekemiä valintoja. Lovecraft jakoi kertomakirjallisuudeen karkeasti kolmeen luokkaan: romantiikkaan, joka käsitteli toimintaa ja tunteita niiden itsensä vuoksi huolehtimatta liiaksi

Modris Eksteins, Rites of Spring: The Great War and the Birth of the Modern Age (1989). Black Swan, London, UK, 1990. Venäläissäveltäjä Igor Stravinskin baletista Kevätuhri on tullut 1900-luvun merkittäviä orkesteriteoksia, joka kuuluu monien orkesterien kantaohjelmistoon. Bostonissa vuonna 2013 taltioidussa esityksessä kapellimestarin saapuminen saa raikuvat aplodit, mutta baletin ensiesitys Pariisissa toukokuussa 1913 oli huomattava skandaali. Stravinski teki kokeiluja tonaalisuuden, tahtilajin, sopu- ja riitasointujen kanssa. Rytmi ja lyömäsoittimet olivat melodiaa tärkeämmässä asemassa. Kokeilut eivät miellyttäneet yleisöä, mutta yhtä suuri tai suurempi ongelma oli Vatslav Nižinskin balettiin laatima kokeellinen koreografia. Yleisö huuteli katsomosta ja buuasi peittäen musiikin; osa poistui paikalta ennen aikojaan. Teoksen puolustajat joutuivat miltei käsirysyyn sen vastustajien kanssa. Kritiikki oli enimmäkseen tyrmäävää. Yleensä ajatellaan, että ensimmäinen maailma

Nathaniel Hawthorne, Young Goodman Brown  (1835). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972. Nathaniel Hawthorne selvittelee välejään Uuden-Englannin puritaaniperinteen kanssa novellissaan ”Young Goodman Brown” (1835). Nuori Goodman Brown lähtee kylää ympäröivään metsään yölliseen tapaamiseen ja jättää nuoren vaimonsa Faithin kotiin, vaikka tämä pelkää jäädä yksin ajatuksineen. Öinen metsä on pelottava, mutta pelottavampi on tapaamiseen tuleva vieras. Tämä vanhempi mies epäilee nuoren Goodman Brownin käsitystä itsestään ja suvustaan hyvänä ja hurskaana. Vieras eli paholainen johdattaa Brownin lopulta messuun, jossa paikalla ovat kaikki merkittävät kyläläiset. Jopa Brownin vanhemmat ovat paikalla, kun tämä paholaisen seurakunta on ottamassa vastaan uuden jäsenen. Brown syöksyy kuitenkin estämään rituaalin, ja samassa seurakunta katoaa. Näkikö hän kauttaaltaan unta? Metsästä palattuaan Goodman Brown ei osaa luottaa kenee

Washington Irving, The Adventure of the German Student (1824). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories . Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.  Iltakävelyllään vallankumouksen aikaan Pariisissa saksalaisopiskelija Gottfried Wolfgang saapuu hiljaiselle torille, jonka keskellä seisoo giljotiini. Sen portailla istuu nuori kaunis nainen, joka ei tarvitse pitkää houkuttelua lähteäkseen Gottfriedin mukaan. Nainen on sama, jonka tämä eristäytynyt ja melankolinen opiskelija on kokenut unissaan. Vaan aamun valossa tilanne näyttääkin sitten hyvin erilaiselta. Yhdysvaltalainen kirjailija, historioitsija ja esseisti Washington Irving (1783–1859) julkaisi lukuisia novelleja nimimerkkiensä suojista. Geoffrey Crayonin nimen takaa julkaistun novellikokoelman Tales of a Traveller (1824) hän kirjoitti esipuheen mukaan juututtuaan pitkäksi aikaa paikoilleen Euroopan matkallaan. Kokoelman lyhyiden ”opettavaisten satujen” Irving toivoi vahvistavan moraalia. Lyhyessä

William Philpott, Bloody Victory: The Sacrifice on the Somme (2009). Abacus, London, UK, 2010. Varusmiespalveluksen alokasaikana harjoittelimme jalkaväen rynnäkköjä. Kaksi ryhmää vuorollaan säntäili heinittyneen kentän poikki kohti metsänlaitaa, missä yksi ryhmä esitti asemiin kaivautunutta puolustajaa. Metsänlaidan poteroista katsottuna hyökkääminen näytti toivottomalta; puolustaja niittäisi hyökkääjät helposti niitylle ennen kuin he pääsisivät etenemään edes rynnäkköetäisyydelle. Meille kerrottiin, että hyökkääminen ylipäätään edellyttää kolminkertaisen ylivoiman ja kaivautunutta puolustajaa vastaan kuusinkertaisen ylivoiman. Tämä piti sisällään ajatuksen, että puolustaja edelleen niittäisi valtavat määrät hyökkääjiä niitylle, mutta riittävän moni pääsisi puolustajan asemiin asti. Hyökkäystä on tietysti tarkoitus auttaa savukranaatein ja tykistövalmisteluin, mutta silti siihen liittyvä aritmetiikka on julmaa. Hyökkääminen avomaaston poikki päivänvalossa oli veristä jo Yhdysval

Gaston Leroux, Keltaisen huoneen salaisuus . Ranskankielisestä alkuteoksesta La mystère de la chambre jaune (1907) suomentanut Heikki Kaskimies. The Crime Corporation, Kemi, 1989. Lukitun huoneen mysteeri on dekkarigenren alalaji, jossa rikos, usein murha, kuvataan käytännössä mahdottomana. Mysteerin esitteli Edgar Allan Poe Rue Morguen murhissaan (1841) ja sitä on kokeillut sen jälkeen moni dekkarikirjailija, mm. Agatha Christie romaanissaan Eikä yksikään pelastunut (1939). Yksi kuuluisimmista lukitun huoneen mysteereistä, jos kohta suomalaisille kenties hieman tuntemattomampi, on ranskalaisen Gaston Leroux 'n (1868-1927) Keltaisen huoneen salaisuus (1989). Se ilmestyi ensin jatkokertomuksena L'Illustration -aikakauslehdessä vuonna 1907 ja sitten seuraavana vuonna romaanina. Kun 35-vuotias Mathilde Stangerson joutuu raa'an hyökkäyksen kohteeksi huoneessaan Château du Glandieriin kuuluvassa paviljongissa, poliisit ovat ymmällään. Hyökkääjän pako lukitusta huonees

Kuva: Canada Dept. of National Defense ( Wikipedia / public domain ) Jotkut sanovat, ettei kirjallisuutta pidä välineellistää, vaan sitä tulee kohdella itsessään päämääränä. Arvokeskustelu on perusteltua, enkä uskalla olla eri mieltä. Kirjallisuuden motivoiminen terapiana tai innovaatioiden lähteenä on typerää ja vastenmielistä. Toisaalta koen ”kirjallisuuspiirien” tavan kohdella lukijoita joinain läänitykseen kuuluvina alustalaisina myös syvästi vastenmielisenä.  Joka kerta kirjallisuuspuheeksi verhottuun paimentamiseen törmätessäni haluaisin nostaa Helsingin taivaalle kuumailmapallon kokoisen keskisormen. Olen ehkä ikäisekseni turhan herkkä ja lapsellinen. Kulttuurikeskustelussa ei pidä provosoitua, eikä yksittäisiä irtiottoja pidä tulkita ryhmien näkemyksiksi. Ja voihan olla, että omiin oloihinsa jätettyinä lukijat eksyisivät takaisin väärien kirjojen ja luonnottomien tapojensa pariin. No, mutta joka tapauksessa lukemisella on seurauksia: se esimerkiksi herättää kaikenlaisia

Heinrich Böll, Katharina Blumin menetetty maine . Saksankielisestä alkuteoksesta Die Verlorene Ehre der Katharina Blum oder: Wie Gewalt entstehen und wohin sie führen kann  (1974) suomentanut Kai Kaila. Otava, Keuruu, 1983. Lehdistöstä puhutaan neljäntenä valtiomahtina ja demokratialle elintärkeänä vallan vahtikoirana. Heinrich Böllin romaanissa Katharina Blumin menetetty maine (1983) lehdistö ei tyydy asemaansa vaan muodostaa sensaatiohakuisuudessaan rinnakkaisen oikeuslaitoksen, jossa ei lueta lakeja, ei tarvita asianajajia, eikä tarjota mahdollisuutta valittaa tai osoittaa syyttömyyttä. Neljännen valtiomahdin tuomarit ihastuvat omaan valtaansa. Jokseenkin oudosti suhtautui asioihin LEHTI, kun kahden sen palveluksessa olleen henkilön murhat paljastuivat. Päätöntä kiihtymystä! Jättiläisotsikkoja. Nimiölehtiä. Ylimääräisiä painoksia. Ikään kuin — maailmassahan sentään ammutaan ihmisiä — sanomalehtimiehen murha olisi jotakin ihmeellistä. Katharina Blum on kaikin tavoin vaatimatto

Winston Groom, A Storm in Flanders: The Ypres Salient, 1914-1918; Tragedy and Triumph on the Western Front . Grove Press, New York, NY, USA, 2002. Winston Groom tuli kuuluisaksi menestyselokuvaksi sovitetusta romaanistaan Forrest Gump (1986), mutta sitä ennen ja sen jälkeen hän kirjoittanut runsaasti tietokirjallisuutta ja erityisesti sotahistoriaa. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä A Storm in Flanders (2002) on suunnattu erityisesti amerikkalaiselle yleisölle. Groomin mukaan Yhdysvalloissa on alettu unohtaa sodan syitä, seurauksia ja tapahtumia, vaikka se itse osallistui taisteluihin lyhyesti aivan sodan loppuvaiheessa. Kirjassaan Groom keskittyy oletetun lukijan kannalta helpoimmin samastuttavan, brittiläisen armeijan taisteluihin. Siten pääpaino on, kuten nimikin sanoo, Flanderissa, jota voi monestakin syystä pitää länsirintaman keskusnäyttämönä. Armeijat liikkuivat samalla kapealla maakaistaleella hitaasti edestakaisin neljä vuotta. Myös monet sodan ikonisista kuvist