The Life of Elizabeth I

Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.

___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)

Winter King

Thomas Penn, Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2013.

Talvikuningas on lyyrinen mutta ankara lisänimi. Esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinas Frederik V (1596-1632) ansaitsi Böömin kuninkaana tämän epiteetin lyhyen valtakautensa vuoksi: hän hallitsi vain syksystä 1619 kevääseen 1620, jolloin Böömi oli keskellä vielä tuolloin uskonnollisen kiistan sävyttämää kolmikymmenvuotiseksi kehittyvää sotaa. Englannissa hovirunoilijat nimesivät kuningas Henrik VII:n (1457-1509) Talvikuninkaaksi vasta tämän kuoltua pitkähkön valtakauden päätteeksi, koska hänen poikansa Henrik VIII:n katsottiin edustavan synkän ajan jälkeen symbolisesti kevättä, paluuta luonnolliseen järjestykseen ja uuden kultakauden alkua.

Henrik VII ei ole herättänyt ihailua. Hän on jäänyt historiaan mustana prinssinä, joka hallitsi pelon pikemminkin kuin rakkauden avulla. William Shakespeare jätti hänet välistä kuningasaiheisten näytelmien sarjassa kirjoittaen näytelmät hänen edeltäjästään ja seuraajastaan. Vaikka kirjansa Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011) kannessa Thomas Penn jättää hänet alaotsikkoon, kirjan tarjoamasta machiavellimaisen kuninkaan muotokuvasta kehittyy monisyinen. 

Henrik Tudor kasvoi maanpaossa Ruusujen sodan aikaan. Hänen vaateensa valtaistuimelle oli hatara: hän oli Lancaster ja kruununperijä äitinsä suvun kautta avioliiton ulkopuolisen suhteen nojalla. Kotimaahansa palattuaan yllättäen hän kuitenkin voitti yorkilaisen Richard III:n Bosworthissa ja nousi valtaistuimelle vuonna 1485. Kun hän vielä avioitui yorkilaisen Elizabethin kanssa, Ruusujen sota oli virallisesti ohitse. Kruunusta taisteltiin kuitenkin vielä pitkään.

Salaliittoja, juonia ja vallankaappausyrityksiä torjuakseen Henrik kehitti laajan vakoilijoiden ja ilmiantajien verkoston. Hän teki poliittisia pidätyksiä tai puhdistuksia ja horjutti aatelisten valtaa sisällissodan lojaliteettien nojalla. Siitä huolimatta hänen otteensa kruunuun oli epävarma — etenkin kun hänen vanhin poikansa Arthur, lancasterilais-yorkilainen toivo, kuoli hikitautiin pian häittensä jälkeen 1502. Nuori leskiprinsessa Katariina Aragonialainen sai odottaa seitsemän vuotta hovissa ennen kuin hänestä tuli kuningatar ja Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso.

Henrik VII:llä oli Euroopan aikalaiskuninkaista suurin rahakirstu. Kehittyvän kangastuotannon tarvitseman alunan kauppa toi kruunulle runsaat tulot, mutta Henrik myös korotti aatelisten veroja ja tehosti niiden keräämistä. Näiden lisäksi hän lihotti kruunun tuloja langettamalla poliittisille vastustajilleen velkatuomioita, mistä kasvoi valtakauden loppua kohden omavaltainen, syyttömiä nielevä kiristyskuvio. Se kasvatti poliittista epävakautta.  Monille Henrik VII:n kuolema ja Henrik VIII:n nousu valtaistuimelle oli tervetullut muutos, mutta seuraajan hallinto kuitenkin jatkoi monien verojen kaltaisten maksujen keräämistä.

Winter King on ammattihistorioitsijan suurelle yleisölle kirjoittamaa historiaa, joka kuitenkin haastaa vallalla ollevia käsityksiä Henrik VII:stä. Jotkut historioitsijat ovat suhtautuneet epäillen Pennin tapaan elävöittää kerrontaa ja käydä historiallista dialogia akateemisten julkaisujen ulkopuolella. Tuloksena on kuitenkin maallikon kannalta paitsi mielenkiintoinen henkilökuva myös sujuva ja herkullinen kuvaus ajasta keskiajan ja uuden ajan risteyksessä.

Humanisteja ja romantikkoja

Pekka Matilainen, Humanisteja ja romantikkoja: Kirjoituksia varhaishumanismista ja romantiikan ajalta. Yliopistopaino, Helsinki, 2001.

Vaikka erilaisten maallikoiden keskuudessa renessanssiajan kuviteltu henkinen ylevyys saa edelleen puheenpitäjien äänet väräjämään, monet keskiajantutkijat eivät edes mainitse koko aikakautta. Tekstilähteet ja esineistö eivät muutu suuresti, ja sodat jatkuvat entisellään tai itse asiassa alkavat kiihtyä endeemisiksi. Silti 1400-luvun tietämillä eurooppalaisessa kulttuurielämässä tapahtui jokin muutos — olkoonkin, että se koski vain eliitin pientä osaa. Aikakauden kirjoituksissa alkaa näkyä antiikin esikuvallisuus uudella tapaa. Vanhoja, etenkin kreikankielisiä teoksiä käännetään. Taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämä erikoistuminen Pohjois-Italiassa synnyttää uudenlaista ajattelua: puhutaan vapaudesta ja kansalaisuudesta.

Pekka Matilainen seuraa erilaisia yhtäältä renessanssin ja toisaalta romantiikan juonteita esseekokoelmassaan Humanisteja ja romantikkoja (2001). Hän kuvailee sotaisia Italian olosuhteita uudenlaisen ajattelun kasvualustana, tekstien ympärille kiertyvää kulttuuria, käsikirjoitusten metsästäjiä ja humanismia. Renessanssi ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä esimerkiksi orjallinen suhtautuminen antiikin esikuviin, erityisesti Ciceroon ja Vergiliukseen, kuristaa latinan kielenä.

Renessanssilla ei latinankielisen lyriikan puolella ole esitettävänä mitään, mikä vetäisi vertoja Carmina Buranalle tai muulle keskiajan parhaalle runoudelle. Vertailu kansankieliin on vielä musertavampi.

Kansankielet tietysti siinä kehittyvät vähitellen vieden elinvoimaa klassisilta kieliltä. (Koskakohan suomen puhekieli eroaa kirjakielestä omaksi kansankielekseen?)

Mikä sitten yhdistää renessanssia ja romantiikkaa? Renessanssin tavoin romantiikka kääntyi katsomaan taakseen etsiessään esikuvia. Missä renessanssi kääntyi kohti lähteitä, romantiikka ihaili kaikkea villiä, luonnollista ja alkuperäistä, ja barokin, klassismin sekä valistuksen kaavamaisuudet vaihtuivat luonnollisuutta tavoittelevaan harmoniaan. Jos renessanssi tavallaan löysi ihmisen uudelleen, romantiikka merkitsi ihmiskäsityksen syventymistä ja laajentumista. Puhutaan vapaudesta, tunteesta ja yksilöllisyydestä. Matilainen kierrättää lukijaa aikakauden merkkihenkilöiden luona, Byronin, Goethen ja esimerkiksi Keatsin. Hän kuvaa esimerkiksi Goethen ja  John Ruskinin tunnettujen kulttuuristen ponnisteluiden ohella myös heidän yksityiselämäänsä.

Humanisteja ja romantikkoja ei todennäköisesti jätä lukijaansa syviä jälkiä. Esseet ovat lyhyehköjä, eivät kiivaasti rakenna argumentaatiota, vaan pikemminkin juttelevat mukavia. Historiasta — kirjallisuuden, taiteen tai ylipäätään — kiinnostunut lukenee näitä ihan mielellään.