Infosota

Saara Jantunen, Infosota. Otava, Keuruu, 2015.

Venäjän otteet Ukrainan kriisin yhteydessä herättivät minut  turvallisuuspoliittisesta päiväunesta. Krimin valloitus ja sota Ukrainan itäosissa muuttivat Venäjästä ja sen tavoitteista tehtäviä tulkintoja. Samalla naapurin suurvaltapolitiikka lakkasi olemasta kaukainen abstraktio — huolimatta sodan käsitteen hämärtämisestä. Päiväunessa ovat tietysti olleet monet muutkin, mutta se ei kuitenkaan poista katteettoman hyväuskoisuuden kitkerää makua minun suussani.

Ukrainan kriisi ja monet muut poliittiset kysymykset ovat sähköistäneet sosiaalisen median. Alettiin puhua informaatiosodankäynnistä. Erimielisyydet muuttuivat uhkauksiksi ja ns. vaihtoehtomedian disinformaatio järjestelmälliseksi. Monet asialliset keskustelupalstat olivat tietysti muuttuneet yleisiksi käymälöiksi jo aiemmin — joskus vuonna 2008 tai 2009 — mutta ehkä nyt tarkemmin ajatellen silloinen Bilderberg-salaliittoteoreetikoiden ja holokaustinkieltäjien esiinmarssi ei ollutkaan vain teknologian myöhäisten omaksujien saapumista mielipiteineen internetin ääreen.

Puolustusvoimien informaatiosodankäynnin asiantuntijan Saara Jantusen teos Infosota (2015) jäsentää tapahtunutta antaen esimerkkien kautta informaatiosodan ilmiöille ja menetelmille nimiä. Kirja on samalla kannanotto perinteisen median puolesta yhtäältä sosiaalisen median ja toisaalta vaihtoehtoisen eli journalistisista arvoista irrottautuneen median suoltaman disinformaation keskellä.

Monelle meistä informaatiosodankäynti tarkoittaa ennen kaikkea tahallista valehtelua ja väärää tietoa, eli disinformaatiota. Yleisön manipuloiminen valheen ja vääristelyn avulla onkin suuressa roolissa monessa informaatio-operaatiossa. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana Venäjän informaatiosodankäynnin kertomukset ovat tukeutuneet vahvasti disinformaatioon. Järjestelmällinen väärän tiedon käyttäminen on merkki siitä, että sen avulla rakennettu tarina ei pyri vain hämäämään ja harhauttamaan, vaan luomaan vaihtoehtoista todellisuutta.
    Disinformaatio mielletään informaatiosodankäynnin syvimmäksi ytimeksi. Väärä tieto koetaan erityisen haitalliseksi yhteiskunnissa, joiden identiteetti perustuu valistuksen ajasta kumpuaville arvoille kuten tieteelle, edistykselle, totuudelle, rationaalisuudelle ja loogisuudelle. Ilman oikeaa tietoa näiden arvojen toteuttaminen muuttuu mahdottomaksi.

Informaatiosodankäynti on hybridisodankäyntiä, jossa konfliktia ei virallisteta eikä osapuoli, esim. kansalainen, välttämättä tiedä edes olevansa sodankäynnin osapuoli tai vaikuttamisen kohde. Informaatiosotaa käydään rauhan aikana, mutta operaatioita masinoiva valtiollinen toimija peittyy yksilöiden taakse. Kiistämisen ja epäjohdonmukaisen änkkäämisen tarkoitus ei ole käydä keskustelua vaan hämärtää tilannekuvaa ja synnyttää epävarmuutta. (Typeryyden erottaminen tietoisesta trollaamisesta voi toisinaan olla vaikeaa.)

Kirjan esimerkeissä paljastuu myös Suomen vaikea idänsuhde. Kylmän sodan traumatisoima sukupolvi pelkää keskustelua, joka voidaan tulkita "provokaationa" — ikään kuin suomalaisten kohtalo olisi pelkästään käytösnumeron varassa. Kuten suomalaiseen ilmapiiriin ja julkiseen keskusteluun vaikuttavat operaatiot osoittavat, emme ole konfliktien ulkopuolella.
 
Kirjan ääni ei ole etäännytettyä tai persoonatonta tutkimuspuhetta. Jantunen käy itse aktiivisesti julkista keskustelua ja on epämääräisten, henkilöön käyvien hyökkäysten kohde. Kerronta on yleiskieltä ilman akateemista viittaus- ja käsitekoneistoa, mutta helppolukuisuus syntyy rakenteellisen hajanaisuuden kustannuksella.

Jos informaatiosodankäyntiä voi torjua vain paljastamalla sen rakenteita, on tässä suhteessa Jantusen teos erinomaisen tervetullut puheenvuoro.

Coup d'État

Edward Luttwak, Coup d'État: A Practical Handbook (1968). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1969.

Joidenkin mielestä 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisin ilmiö oli kylmä sota. Kahden poliittisen leirin välinen köydenveto vaikutti pienten ja suurten maiden sisä- ja ulkopolitiikkaan. Toiset nostavat tärkeämmäksi viisisataavuotisen kolonialismin purkautumisen, joka oli ollut tietenkin käynnissä jo pitkään. Yhdysvallat itsenäistyi Britanniasta vuonna 1776, ja Ranskan vallankumouksesta lähtien hallituksia kaadettiin kiihtyvään tahtiin. Latinalaisen Amerikan maat itsenäistyivät pitkin 1800-lukua. Aasian ja Afrikan osalta itsenäistyminen lähti kuitenkin käyntiin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950-1960 -luvuilla. Entisiä siirtomaita itsenäistyi kymmenittäin - joskus aseettomasti, joskus ei. Uudet valtiot olivat rakenteiltaan usein horjuvia ja sellaisina alttiita yllättäville vallanvaihdoksille.

Edward Luttwakin teos Coup d'État perustuu havaintoihin lukuisista vallankaappauksista vuosilta 1946-1967. Kirja ei ole kuitenkaan historian tutkimusta vaan opas vallankaappauksen käytäntöön. Se hahmottelee vallankaappauksen tavoitteet, strategian, suunnittelun ja toteutuksen.

Mikä sitten on coup d'état eli vallankaappaus? Vallankumouksessa sananmukaisesti kumotaan olemassa oleva valtarakenne, sen prosessit sekä sen johtajat, ja korvataan ne uusilla. Vallankaappaus puolestaan säilyttää hallintorakenteet vain vaihtaen sen johtajat. Luttwakin mukaan vallankaappaus edellyttää keskeisesti kolmea asiaa: taloudellista heikkoutta, poliittista itsenäisyyttä ja orgaanista yhtenäisyyttä. Taloudellinen heikkous ja sitä kautta vähäinen teollisuus ja alhainen erikoistuminen tuottavat epäluuloisen kansan, joka ei ole kiinnostunut eliitistä tai sen vaihtumisesta toiseksi. Vauraissa länsimaissa vallankaappaus ei onnistu kuin poikkeusoloissa (ks. Ranska 1958). Poliittinen itsenäisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että maan rajojen sisällä tai tuntumassa ei ole vahvan vieraan vallan joukkoja, jotka saattaisivat kääntää vallankaappauksen kulun (ks. Unkari 1956). Mikäli valtio ei ole orgaanisesti yhtenäinen, vaan se sisältää voimakkaita etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä, vallankaappaus voi tyrehtyä niiden vastustukseen.

Miksi vallankaappauksia tapahtuu niin paljon? Vaikka valtio on instituutiona joustava, valtiot eivät ole yleensä pysyneet taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vauhdissa. Toisaalta valtio on tietyssä mielessä hauras. Sen toiminta nojaa virkakoneistoon, joka ei ole usein suoraan päättäjille uskollinen.  Vallankaappaukseen liittyy kolme tahoa: armeija, virkakoneisto ja päättäjät. Kaappaus vaatii aseellista voimaa tai ainakin sen uhkaa, joten armeijasta pitää löytää kiinnostuneita upseereita, jotka tuovat mukanaan osaamista ja voimaa. Luttwak esittelee prosessin, jolla armeijasta tunnistetaan ja seulotaan kandidaatit vallankaappauksen riveihin. Vaikutusvaltaisilla kenraaleilla on omia usein suunnitelmiaan, joten hedelmiä kannattaa poimia alempaa ravintoketjusta. Koko armeijaa ei tarvitse voittaa vallankumouksen taakse, vaan pienehkö osasto riittää. Viestintäupseerit ja teknikot pystyvät lamauttamaan viesti- ja tieliikenteen, millä estetään hallinnolle uskollisten yksiköiden sekaantuminen yleensä pääkaupungissa tapahtuvaan vallankaappaukseen.

Virkakoneiston säilyttäminen säästää monelta ongelmalta. Kuuban ja Venäjän vallankumouksissa virkakoneisto siivottiin väkivaltaisesti, ja maat rämpivät taloudellisissa ja hallinnollisissa ongelmissa vuosikausia. Moderneissa valtioissa virkakoneisto ei ole erityisen uskollinen hallitsijalle tai päättäjälle, ja jos virkamiehille taataan jatkuvuus, he eivät todennäköisesti vastusta uutta hallintoa. Päättäjät sekä armeijan ja virkakoneiston avainhenkilöt pitää tietenkin neutraloida, että he eivät pääse organisoimaan vastarintaa. Lisäksi vahvat organisaatiot, kuten puolueet, uskonnolliset yhteisöt ja ammattiliitot pitää myös pelata sivuun esim. johtajien pidätyksin. Länsimaissa nämä organisaatiot eivät ole riittävän militantteja noustakseen vastarintaan, mutta voivat yleislakoin tai muin tavoin hidastaa kaappauksen etenemistä.

Toisin kuin sodankäynnissä, vallankaappauksessa ei ole aikaulottuvuutta. Siinä ei varata reservejä eikä suunnitella huoltoa tai täydennystä. Onnistuakseen vallankaappaus pitää toteuttaa nopeasti, sillä hitaus paljastaa heikkoudet. Kansan enemmistön aidalla istujat ehtivät muodostaa mielipiteen, ja tilaisuus karkaa käsistä. Nopeus tarkoittaa samanaikaisia operaatioita: avainhenkilöiden pidättämiset, puhelin-, radio- ja televisiokeskusten valtaamiset ja julkisten rakennusten valtaamiset. Kohteena olevat alueet, kuten pääkaupungin hallintokorttelit ja johtajien asuinalueet, pitää ensin eristää muusta liikenteestä ja kaupunkiin johtavat valtaväylät pitää tulpata. Viestintäliikenteen, vielä 1960-luvulla erityisesti puhelinliikenteen, katkaiseminen estää vastapuolta muodostamasta tilannekuvaa ja organisoimasta vastarintaa.

Luttwak käsittelee myös toimenpiteitä välittömästi onnistuneen vallankaappauksen jälkeen. Omat joukot täytyy stabiloida. Tämä tarkoittaa, että vallankaappaukseen osallistuneet upseerit täytyy pitää erillään -- muuten heille alkaa syntyä omia ajatuksia vallanjaosta. Myös virkakoneisto täytyy rauhoittaa, eli virkamiehille täytyy luvata jatkuvuutta ja etuja. Kansan rauhoittaminen onnistuu puhein, joiden erilaisista sävystä Luttwak antaa hauskoja esimerkkejä. Kirjan liitteissä hän tarjoaa laskelmia sortotoimenpiteille: liika sortaminen köyhässä maassa johtaa tyytymättömyyteen, josta kumpuaa uusi vallankaappaus.

Coup d'État on tiivis, parisataa sivuinen opas vallankumouksen toteuttamiseen. Luttwakin katse on kylmä, kun hän luotaa valtiokoneiston osia ja tutkii tapoja kiilata niitä sijoiltaan. Arvostelussaan vuodelta 1969 E. J. Hobsbawm näki teoksen nojaavan virallisen ja todellisen politiikan eroihin, joiden julkilausuminen on kiinnostanut ja järkyttänyt lukevaa yleisöä Machiavellin ajoista lähtien. Kirjalla on vähän annettavaa alan asiantuntijoille, mutta muille kirja tarjoaa näkymän modernin valtion konehuoneeseen. Syksyisen viikonloppuun tällainen kirja istuu todella hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Katalonia, Katalonia!

George Orwell, Katalonia, Katalonia! Englanninkielisestä alkuteoksesta Homage to Catalonia (1938) suomentanut Taisto Nieminen (1974). WSOY, Juva, 1991.

Pelkästään kirjan Vuonna 1984 perusteella olisi vaikea uskoa, että George Orwell oli idealisti. Kirja maalaa niin kyynisen muotokuvan yhteiskunnasta, että adjektiivina orwellilainen on superlatiivi. Kuitenkin Orwell, tai oikeammin Eric Blair (1903-1950), taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten joukoissa kansallismielisiä vastaan, tai tarkemmin ottaen trotskilaisen Partido Obrero de Unificación Marxistan (POUM) eli Työväen marxilaisen yhtenäisyyspuolueen miliisijoukkojen riveissä fasisteja vastaan. Kokemukset koulutuksesta, rintamalta ja Barcelonassa vietyiltä lomilta hän julkaisi teoksessa Katalonia, Katalonia!.

Orwell matkusti Espanjaan joulukuussa 1936 mielessään journalistiset tavoitteet mutta liittyi miliisiin melkein heti, koska "tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta". Hän oli vaikuttunut työläisten hallitseman Barcelonan vallankumouksellisesta ilmapiiristä ja sen uskosta tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokat näyttivät kadonneen katukuvasta, vaatetuksesta, puheesta ja käytöksestä, vaikka kokeneemmille ilmapiiri oli jo menettänyt kumouksellisen luonteensa. Kaupunki oli silti sodan vuoksi ankea leipäjonoineen ja siistimättömine katuineen.

Tasavalta oli turvautunut kutsuntoihin kukistaakseen Francon vallankaappausyrityksen, ja kansainvälisenä vapaaehtoisena Orwell sai lyhyen sotilaskoulutuksen espanjalaisnuorukaisten kanssa. Alokkaita ei opetettu suojautumaan, liikkumaan maastossa tai ampumaan, vaan koulutus tarkoitti pelkästään sulkeisharjoituksia. Varusteet jaettiin hätäisesti viime tingassa ennen junan lähtöä.

Myönnettäköön sekin, että tunsin eräänlaisia kauhunväristyksiä katsellessani joukkoa, jonka keskellä marssin. On mahdotonta kuvata, millaiselta roskajoukolta me näytimme. Tuo eteenpäin rönsyilevä joukko pysyi koossa huonommin kuin lammaslauma. Emme olleet ehtineet marssia kahta mailia, kun kolonnan häntäpää oli näkymättömissä. Vähintään puolet näistä niin sanotuista miehistä oli lapsia - tarkoitan kirjaimellisesti lapsia, korkeintaan kuusitoistavuotiaita. Kaikki olivat kuitenkin onnellisia ja kiihdyksissään siitä että pääsisivät vihdoinkin rintamalle. Rintamalinjaa lähestyessämme edessä punaisen lipun ympärillä marssivat pojat alkoivat huudella: "Visca POUM! Fascistas maricones!" ja muuta samantapaista: huutoja, jotka oli tarkoitettu sotaisiksi ja uhkaaviksi mutta jotka noista lapsenkurkuista noustessaan kuulostivat liikuttavilta kuin kissanpoikien rääkäisyt.

Rintamaelämä oli kaikkea muuta kuin ylevää. Vuoristossa Zaragozan lähellä elämää hallitsivat polttopuu, ruoka, tupakka, kynttilät ja vihollinen - tässä järjestyksessä. Asemasota tammikuun ja maaliskuun välillä oli hiljaista, ammuskelu satunnaista ja epätarkkaa, sodan arki ikävystyttävää ja epämukavaa. Ammuksia oli vähän, aseet olivat huonoja. Miliisien joukoissa oli jopa yksi-kaksitoistavuotiaita, koska se oli ainoa tapa huolehtia heistä. Luokattoman yhteiskunnan armeija oli yhdenvertaisten sotilaiden joukko vailla hierarkiaa. Orwellin mukaan miliisien demokraattinen, vapaaehtoinen "vallankumouksellinen kuri" toimi kohtuullisen hyvin, vaikka se sai kyseenalaisen maineen joidenkin kokemattomien joukkojen vuoksi. Kurin syntyminen edellytti vahvaa motiivia, joka seurasi poliittisesta tietoisuudesta, miksi taisteltiin ja miksi käskyjä oli toteltava. Simputusta ei esiintynyt, ja karkureita oli vähän, ainakin Orwellin rauhallisella rintamakaistalla.

Päästessään ensi kertaa rintamalta lomalle Barcelonaan Orwell huomasi ilmapiirin muuttuneen. Poliittiset erot alkoivat näkyä ja sotaa edeltäneet tavat palata katukuvaan. Tasavaltalaisten rivit koostuivat poliittisesta tilkkutäkistä, ja poliittinen spekulointi, huhut ja väittelyt muodostivat merkittävän osan rintaman joutilaisuudesta. Poliittiset kiistat tasavaltalaisten eri ryhmittymien välillä kiihtyivät. Anarkistien politiikka eteni päivä kerrallaan. POUM vaati välitöntä vallankumousta.  Neuvostoliiton tukemien kommunistien selkeä linjaus oli voittaa ensin sota vaikka sitten porvarillisoitumalla, eli tekemällä ideologista sovittelua, vetoamalla keskiluokkaan ja maksamalla upseereille miehistöä parempaa palkkaa. Myöhemmin ideologiset erot kärjistyivät. Kommunistit alkoivat mustamaalata vastustajiaan fasisteiksi, mikä lopulta kärjistyi Barcelonan toukokuun katutaisteluiksi. Sodan jälkeistä poliittista välienselvittelyä alettiin käydä kesken sisällissodan.

Lehtimiehistä Orwell ei anna hyvää kuvaa. Selustassa, kaukana luodeista ja kranaateista lehtimiehet maalasivat viholliskuvaa ja epärealistisia tai vääristeltyjä raportteja taisteluista ja tapahtumista.

Yksi sotien hirvittävimpiä piirteitä on se, että sotapropaganda, kaikki kirkuminen ja valheet ja viha, on poikkeuksetta sellaisten ihmisten liikkeelle panemaa, jotka eivät itse ole tulessa. PSUC:n miliisisotilaat, jotka tunsin rintamalla, tai kansainvälisen prikaatin kommunistit, joita tapasin aika ajoin, eivät koskaan nimittäneet minua trotskilaiseksi tai petturiksi; he jättivät sellaisen selustassa tuhertaville lehtimiehille. [...] Yksi tämän sodan masentavimmista kokemuksista on minulle ollut se, että vasemmiston lehdistö on täsmälleen yhtä teeskentelevää ja epärehellistä kuin oikeistonkin.

POUM:n ja kommunistien lehdistö osallistui poliittiseen kädenvääntöön ja tuli kirjoittaneeksi katkerammin toisistaan kuin fasisteista. Orwell käyttää hyvän määrän mustetta oikoakseen lehdistön esittämiä väärinkäsityksiä tai valheita.

Palattuaan rintamalle Orwell haavoittui kaulaan. Tilanne näytti hetken pahalta, mutta luoti ohitti valtimon juuri ja juuri. Lääkärit vakuuttivat, että "jos mies saa luodin kaulaansa ja jää henkiin, hän on onnekkain olento jota maa päällään kantaa". Hän kuvailee alkeellista sairaanhoitoa, koulutettujen sairaanhoitajien puutetta (sitä tointa olivat tehneet pääasiassa nunnat, jotka eivät palvelleet kirkkoa vastaan noussutta vallankumousta) ja erilaisia haavoja sekä kohtaloita. Orwell joka tapauksessa vapautetaan palveluksesta, mutta hänen kamppaillessaan byrokratian kanssa POUM julistetaan laittomaksi, ja sen jäseniä alettiin pidättää. Hän pakenee vaimonsa kanssa täpärästi poliisia Ranskaan. Mañana pelastaa hänet pariin kertaan, mikä johtaa hänet kiittelemään sitä, ettei Espanja ole tehokkuudessaan Saksan vertainen.

Luulen, että olen onnistunut ilmaisemaan vain vähän siitä, mitä nuo Espanjassa vietetyt kuukaudet merkitsevät minulle. Olen merkinnyt muistiin joitakin ulkoisia tapahtumia, mutta en voi tallettaa näille sivuille tunnetta, jonka ne ovat tehneet minuun. Siihen sekoittuu näkymiä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut jotka ulottuvat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset; Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarminpihalla joulukuussa, jolloin vielä uskottiin vallankumoukseen; ruokajonot ja punamustat liput ja espanjalaisten miliisien kasvot. [...] Tämä sota, jossa minun osuuteni oli niin hyödytön, on jättänyt minulle muistoja jotka ovat enimmäkseen pahoja, enkä kuitenkaan toivo että olisin jäänyt niitä vaille.

Katalonia, Katalonia! on hieno muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Orwell on täysin sodassa mukana eikä peittele innostustaan hyökkäysten aikana, pelkoaan kivääritulituksessa tai haluaan tappaa vihollisia. Orwell tunnustaa olevansa puolueellinen kokemuksensa kautta, ja taistelevan sotilaan identiteetti paistaa tekstistä monin paikoin. Hän haaveilee yhden ihmisen ja erityisesti oman uhrinsa merkityksestä sisällissodassa. Vaikka kertoja kantaa väriä, ääni on selväjärkinen. Lukijan on jäätävä ihailemaan sitä helppouden tuntua, jolla kerronta punoo tarkkasilmäiset havainnot, idealismin taittumisen, vaarat ja ympäröivän, sotaa käyvän espanjalaisen maiseman henkilökohtaiseksi kertomukseksi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Thank You for Your Service

David Finkel, Thank You for Your Service. Sarah Crichton Books, New York, NY, USA, 2013.

Sota ei kaikkien osalta pääty rauhaan. Kotona, satojen tai tuhansien kilometrien päässä vihollisesta taistelut jatkuvat sotilaiden unissa ja ajatuksissa. Murtuneet mielet juuttuvat kuolleisiin ystäviin tai vihollisiin, palaviin autoihin, ammuttuihin siviileihin, räjähdyksiin, kohtaloiden satunnaisuuteen ja epäonnistumisista koettuun häpeään. Joskus sodan uhreja ovat myös henkisesti rampautuneiden sotilaiden omaiset, erityisesti puolisot, joista tulee luhistuvan avioliiton osapuolia. 

Yhdysvaltalainen toimittaja David Finkel liikkui Irakissa osana Hyöky-operaatioon osallistuvaa yhdysvaltalaispataljoonaa ja kirjoitti näkemästään ja kokemastaan kirjan The Good Soldiers (suom. Pataljoona 2-16). Hän seurasi myös sodan jälkeisestä sotaa, haavoittuneiden kamppailua kotiutumisen ja sopeutumisen kanssa. Finkel jatkaa pataljoonan tarinaa kirjassaan Thank You for Your Service. Hän seuraa muutaman kotiutuneen sotilaan kamppailua traumanjälkeisen stressihäiriön, mielialahäiriöiden, aivovammojen, työttömyyden, alkoholin, raha- ja avio-ongelmien sekä hoitoon pääsyn kanssa. Finkel tarjoilee myös näkymän tilanteeseen ylhäältä päin sotilaiden itsemurhia tutkivan kenraalin kautta. Puolustusvoimat on heräämässä veteraanien ongelmiin, mutta yrityksistä huolimatta he eivät pysty sanomaan, ovatko he edistyneet. Palveluksesta kotiutettujen itsemurhaluvut kiihtyvät. 

Yksi kirjan sotilaista on Adam Schumann. Irakissa hän oli kokenut kersantti, johon monet nojasivat ja luottivat. Alkuun hyökkäys oli päihdyttävä kokemus, "eturivin paikka elämäni parhaaseen elokuvaan". Sitten ikävät kokemukset alkoivat kasautua. Selässään kantamansa haavoittuneen verta pulppusi Adamin suuhun. Sotilas, jonka kanssa hän vaihtoi partiovuoroa soittaakseen vaimolleen, kuoli hänen sijastaan tienvarsipommin räjähdyksessä. Tuhannen palveluspäivän jälkeen sietokyky ylittyi, ja hän alkoi saada itsemurha-ajatuksia. Hänen kotiuttamisensa kesken kolmatta komennusta henkisistä syistä oli yllätys miehistölle ja johdolle. Keskeyttäessään palveluksensa sotilas on yksin. Hänen muisti- ja mielialahäiriöt kiristävät tilannetta kotona. Lyhyet terapiajaksot eivät auttaneet, riidat eskaloituvat. Adam käy itsemurhan partaalla kaksi kertaa, kunnes hänelle löytyy hoitopaikka. Hoito, jonka toimivuudesta ei ole varmuutta, pahentaa kuitenkin rahaongelmia ja sitä kautta riitoja.

Kolmannella komennuksellaan Tausolo Aieti pelastaa kaksi toveriaan palavasta autosta, mutta näkee jatkuvasti painajaisia autoon jääneestä Harrelsonista, joka huutaa apua. "Why didn't you save me?" Aieti käy sisäisten demoniensa lisäksi toivotonta painia absurdia byrokratiaa vastaan. Yksi hoitopaikka, jota hänelle suunnitellaan, edellyttää nopeasti 39 allekirjoituksen keräämistä eri toimistoista, jotka ovat avoinna vaihtelevasti eri aikoina. Hän ei muista nimiä eikä pysty keskittymään.

But such are the effects of being in a Humvee that rolls over three buried 130-millimeter artillery shels, which explode at the perfect moment. Up he went, and down he came, an donce his brain was done rattling around from a blast wave that passed through him faster than the speed of sound, here came the rest of it. Memory, fucked. The ability to pay attention, fucked. Balance. Hearing. Impulse control. Perception. Dreams, all of it fucked. 

Nic DeNinno kärsii karrelle palaneista ystävistään ja irakilaisiin koteihin tehtyjen yöllisistä iskuista. Michael Emory sai luodin päähänsä ja on osin halvaantunut. Mielialahäiriöt ajoivat vaimon ja lapsen tiehensä. Silti Emorya kadehtitaan, koska hänellä on näkyvä, fyysinen haava.

Armeija yrittää oppia itsemurhista ja ehkäistä niitä mutta kompastuu omaan kankeuteensa. Lisäksi tragediat ovat onnettomia kukin omalla tavallaan, eivätkä ohjelmat löydä yhteistä tekijää, johon puuttua. Valtaosa kotiutuu sodasta suuremmitta ongelmitta, mutta noin 20 prosenttia niistä kahdesta miljoonasta sotilaasta, jotka palvelivat Irakissa tai Afganistanissa, kärsii jonkinasteisista traumanjälkeisistä stressihäiriöistä. Se pystytään nykyään diagnosoimaan, mutta monille ainoa hoito on lääkitys, joka korkeintaan lieventää dementian, masennuksen, unettomuuden ja väkivaltaisen käyttäytymisen oireita. Terapiaa on ollut pienessä mittakaavassa Vietnamin sodan jälkeen, mutta nyt sen tarpeeseen ollaan heräämässä, kun ongelmia on poikkeuksellisen paljon. Finkel epäilee, että syynä on Irakin sodan luonne. 

One of the worst things about Adam's war, the thing that got to everyone, was not having a defined front-line. It was a war in 360 degrees, no front to advance toward, no enemy in uniform, no predictable patterns, no relief, and it helped drive some of them crazy.

Puolisoiden, enimmäkseen vaimojen, opit ovat kovasti erilaisia. He yrittävät jäädä sotakokemusten hallitsemaan kotiin miestensä rinnalle ja niellä riidat, huorittelun ja väkivallan. Miehet, jotka komennusta ennen olivat hauskoja ja rauhallisia, alkavat riehua väärin viikattujen pyyhkeiden vuoksi. Miehet, joihin saattoi ennen nojata, itkevät kellarissa haulikon piippu otsallaan ja peukalo liipasimella. Saskia Schumann, Adamin vaimo, alkaa saada stressihäiriöitä, kun kaikki on vaikeaa ja epävarmaa, eikä elämä tunnu normalisoituvan. Amanda Doster suree sodassa kaatunutta miestään ja kerää hänen pyhäinjäännöksiään. Kalenterit, esineet, sisustus ja etupiha muodostavat elämää hallitsevan monumentin. Theresa Aieti kantaa kasvoissaan ruhjeita miehensä hitaasta toipumisesta. Ongelmien ulottumattomiin ei pääse hetkeksikään.

Thank You for Your Service tarjoaa hyvin lohduttoman kuvan sodan jälkeisestä sodasta. Kansasilaisen varuskunnan Fort Rileyn ympärille on kasvanut slummi, jota piinaavat työttömyys, perheväkivalta, itsemurhat ja päihdeongelmat. Sairaaloissa laahustaa traumojen riivaamia veteraaneja Vietnamin sodasta ja jopa toisesta maailmansodasta. Hyväosaisuuskaan ei suojaa painajaisilta. Gaalaillallisilla ylilääkäri kertoo puheessaan hänen luonaan asuvasta isästään, sotasankarista, joka keräsi pitkän rivin mitaleja toisessa maailmansodassa ja joka käy taisteluita edelleen joka yö.

Sodassa sotilaat ovat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. Vaarat ja epävarmuus hitsaavat porukan tiiviiksi, mutta sodan jälkeen sotilaat jäävät yksin kukin tahoilleen. Kotona sotakokemuksia on vaikea jakaa, eikä elämä tahdo tarjota mahdollisuuksia pitkään paranemisprosessiin.  

Finkelin kerronta ei tuomitse tai moralisoi vaan tyytyy kuvaamaan tapahtumia, usein haastateltavien omin sanoin. Ääntä pääsevät käyttämään veteraanien lisäksi omaiset ja huteran avustusverkoston työntekijät. Finkel on päässyt seuraamaan haastattelemiaan ihmisiä läheltä: Haastattelunauhoitusten, muistiinpanojen, terapiaistuntojen ja hätäkeskuspuheluiden tallentama dialogi välittää repivät riidat, vaikeudet ja epätoivon. Kirjan tunnelma ei tahdo väistyä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Furies

Lauro Martines, Furies: War in Europe 1450-1700. Bloomsbury Press, 2013.

Lauro Martines (s. 1927) toimi pitkään euroopan historian professorina Kalifornian yliopistossa UCLA:ssa. Suurin osa hänen työstään on käsitellyt Italian renessanssia, sen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Ollessaan aloitteleva historioitsija Harvardin yliopistossa hän ajatteli monen kollegansa tavoin vaativan ja mielenkiintoisen historiantutkimuksen tarkoittavan korkeakulttuurin, yhteiskuntarakenteen ja politiikan yhteyksien tutkimusta. Sotahistoriaa pidettiin yksinkertaisena alueena ja siten vähemmän kiinnostavana. Nyt melkein 90-vuotias Martines tunnustaa tällaiset ajatukset hölmöiksi. Hän alkoi perehtyä sotaan ja nähdä siinä värejä ja sävyjä, jotka hän kokosi kirjaksi.

Furies: War in Europe 1450-1700 tarkastelee uuden ajan alun Euroopassa riehuvia sotia, kuten Italian sodat, Ranskan hugenottisodat, Saksan kolmikymmenvuotinen sota. Renessanssin ja Ranskan vallankumouksen välisenä aikana sota oli endeemistä. Valtio oli olemassa lähes yksinomaan sodankäynnin mahdollistamiseksi, mutta valtiokoneisto oli vielä kehittymätön ja heikko. Keskiaikaiset ritarit, läänityksiä nauttivat uskolliset eliittisotilaat, alkoivat väistyä sodankäyntiin erikoistuneen ruutiaseita kantavan palkkasotilaan tieltä 1400-luvulla. Vaaliruhtinaat, kuninkaat ja keisarit marssittivat sotiinsa palkka-armeijoita, jotka "sulivat" karkuruuden, tautien, nälän edessä tai palkanmaksun vaikeutuessa kuin keväinen lumi. Rivien täyttämiseen piti alkaa käyttää pakkoa ja niiden suorina pitämiseen väkivaltaa.

Ponnisteluistaan huolimatta alkeellinen valtiokoneisto ei pystynyt tekemään paljoakaan armeijoidensa huoltamiseksi. Tiet olivat huonoja, ruoka säilyi heikosti, eikä ylläpitoon ollut suuresti varoja. Palkat viivästyivät tai jäivät kokonaan maksamatta. Sotajoukot joutuivat tukeutumaan paikallisiin kyliin ja kaupunkeihin, mutta näidenkin tarjoama ylijäämä oli nopeasti syöty vaikka rahaa olisi ollut. Eivätkä paikalliset luopuneet usein karjastaan tai siemenviljastaan vapaaehtoisesti. Niinpä väkivalta, nälkä, taudit ja kuolema seurasivat armeijoita kaikkialle, sinnekin missä vihollista ei ollut. Aikalaistekstien välittämät raakuudet ja linnaleirit muistuttavat Ylikankaan esittämiä Nuijasotaan johtaneita tapahtumia.

Sotahistoriaa on pitkään kirjoitettu hallitsijoiden näkökulmasta, ja Martines tunnistaakin sodasta kaksi tasoa. On kenraalien, ruhtinaiden ja kuninkaiden "paperisota", joka käsittelee perimysriitoja, oikeuksia, moraalia, kunniaa, strategiaa ja ratkaisevia taisteluita. Sitten oli se todellinen sota, joka oli paitsi nälkää, syöpäläisiä, tauteja ja kuolemaa myös järjettömäksi kasvava ja osapuolien etujen vastainen liki hallitsematon prosessi, joka käänsi, kuten usein käy, sodan käynnistäneet ylevät periaatteet irvikuvikseen. Kun hallitsijat eivät välittäneet alamaistensa hengestä tai omaisuudesta, kuolema - Väinö Linnan sanoin - "lakkasi olemasta moraalinen kysymys". Miksi sotilaita ei sitten suitsittu? Miksi heidän annettiin ryöstää valtakunnan omiakin alueita? Viime kädessä siviilien tyytymättömyyttä oli helpompi sietää kuin aseistettujen nälkäisten sotilaiden.

Martines keskittyy armeijoihin ja sodan uhreihin, jotka uuden ajan alussa olivat useimmiten siviilejä. Nälänhädät, ryöstöt, raiskaukset ja tapot antavat sodalle kovasti erilaiset kasvot kuin oppikirjat. Hän kuvailee sotajoukkoja, sotilaiden kohtaloita, raakuuksia, piirityksiä, aseita ja rahoitusta, joka kehittyy huimaa vauhtia yksittäisen sijoittajan riskejä kaventaviksi joukkovelkakirjoiksi. Monissa maissa hallitsijat joutuivat keskustelemaan ylimysten tai säätyjen muodostaman edustuslaitoksen kanssa sodan rahoittamiseksi verovaroin, mutta kampanjaansa käynnistäessään ruhtinas tai kuningas oli hyvin tietoinen, etteivät hänelle myönnetyt varat riittäisi pitkään. Juuri näistä kysymyksistä Martines kaivaa esiin moraalisia ongelmia, joita myös aikalaiset alkoivat pyöritellä: Mikä oikeuttaa sodan? Mikä valtion tehtävä? Mikä oikeuttaa hallitsijan aseman? Jotkut reagoivat kaaokseen ja epävarmuuteen vaatimalla itsevaltiaita, joita sittemmin saatiin. Sotien seurauksena myös kansallisvaltiot ja niiden valtiokoneistot alkoivat saada muotoaan.

Furies: War in Europe 1450 - 1700 on erinomaisen kiinnostava. Kirja tarjoaa läpileikkauksen ajasta ja sen sodista, jotka perushistoria piirtää muutamaksi nuoleksi, kenraaliksi ja vuosiluvuksi. Martines ei ole sotahistorioitsija, mutta maallikkoa, joka ei ole perehtynyt aikakautta käsittelevään akateemiseen keskusteluun, se ei ehkä haittaa. Kirjoittaja piirtää sotaa seuraavat onnettomuudet terävinä tapahtumien, kirjeiden ja muiden aikalaistekstien kautta muttei vääntele käsiään tai moralisoi vaan siirtyy eteenpäin.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

The Face of Battle

John Keegan, The Face of Battle: A Study of Agincourt, Waterloo and the Somme (1976). Pimlico, London, UK, 2004.

Wittgensteinia mukaillen: sotaa ei voi ilmaista, sitä voi vain kuvailla. Taistelukuvauksien perinne on pitkä; Ilias lienee yksi vanhimmista.   Englantilainen sotahistorioitsija John Keegan pureutuu historiallisten taistelukuvausten ongelmiin ja esittää sitten kolme omaa esimerkkiään, jotka kaikki käsittelevät englantilaisten eri aikoina käymiä taisteluita jokseenkin samalla alueella: Agincourt (1415), Waterloo (1815) ja Somme (1916).

Kertomuksina taistelukuvauksissa on ongelmia. Ne noudattavat aikakausien kirjallisia tyylejä ja käsittelevät joukkojen taistelutahdon ja psykologian käänteitä rajusti yksinkertaistaen. Caesarin muistelmissa legioonien taistelutahto vahvistui ja heikkeni Caesarin läsnäolon tai poissalon seurauksena. Viktoriaaniset kirjoittajat halusivat rakentaa taisteluihin dramaattisen käännekohdan nimekkään kenraalin ympärille hieman taistelukenttiä maalaavien taiteilijoiden tapaan. Aikakauden kulttuuriset ennakkoluulot hohtavat teksteistä. Taistelukuvaukset harvoin tunnustavat taisteluiden sekavaa ja kaoottista vyöryä, jossa kenelläkään ei ole kattavaa näkemystä kuin hyvin paikallisesti tai hyvin etäältä -- poikkeuksena ehkä Thukydides ja Tolstoi. Kirjoittajat eivät aina ole edes käyneet taistelukentällä, joten kertomus nojaa karttoihin, joista ei selviä korkeuserot tai niiden vaikutus taktiseen tilanteeseen. Keegan kehottaa historioitsijoita luopumaan psykologisoinnista ja tyytymään kertomaan sen, mitä taistelusta voi sanoa lähteiden valossa. Se ei välttämättä ole kovin paljon, mutta kertomuksen aukkoja voi joissain tapauksissa täydentää aikakauden sodankäynnin, maaston, aseiden ja taktiikan tuntemuksen suomin arvioin. Usein taistelut jäävät kuitenkin arvailujen varaan.

Keeganin valitsemista taisteluista on aikalaislähteitä kohtalaisen paljon (ja hänellä oli niistä itsetehdyt luentomateriaalit valmiina). Agincourtista on muutama toisistaan riippumaton kuvaus. Waterloossa taistelleita englantilaisia upseereita haastateltin ihan tarkoituksella, joten Keegan päästää silminnäkijät ääneen, mutta rajaa heidän todistuksensa siihen, mitä he saattoivat nähdä taistelukentästä. Englantilaisia johtanut Wellington kiersi taistelukenttää väsymättä, mutta hänelläkään ei ollut kuin rajallinen käsitys tapahtumista. Ensimmäinen maailmansota on ensimmäisiä tai ensimmäinen sota, josta on tarjolla kuvauksia tavallisen sotilaan äänellä. Keegan esittelee nopeasti joukkojen sijoituksen ja taistelun yleisen kulun mutta siirtyy nopeasti kuvaamaan, miten tavallinen sotilas mahdollisesti koki taistelun. Mikä oli hänen roolinsa tai taustansa? Miksi osapuolet tekivät tiettyjä taktisia liikkeitä? Miten tappioita syntyi? Miksi sotilaat seisoivat tiiviissä muodostelmissa tykistön ammuttavina? Miksi sotilaat nousivat juoksuhautojen suojista konekiväärituleen? Mitä tapahtui haavoittuneille? Keegan uhraa paljon aikaa aikakauden sodankäyntitaktiikoiden esittelyyn, mitä kautta osapuolten valinnat selittyvät paremmin. Itse taistelut ovat raakoja, vaikka viralliset sotapäiväkirjat tai kertomukset eivät niitä sellaisina aina esittelekään.

The Face of Battle oli aikanaan uraa uurtava teos, koska se siirsi tarkastelutason kenraaleista ja komentajista etulinjaan. Taistelut voitetaan tai hävitään etulinjassa, missä tavalliset sotilaat tekevät omia ratkaisuitaan ilman yhteyttä kenraaleihin. Tavalla tai toisella sotilaat joutuvat käsittelemään pelkojaan, jotka eivät välttämättä sammu tai syty keisarin punaisen viitan hulmuamisesta. Vasta viime vuosisadalla amerikkalaiset tutkivat taistelutilanteita ja niissä olleita sotilaita perusteellisesti. Tulokset olivat yllättäviä: sotilaat taistelevat oman pienen porukkansa vuoksi, eikä taisteluun koskaan totu: kaikilla on kiintiönsä, ja kun se tulee täyteen, sotilas lakkaa olemasta tehokas tai hyödyllinen. Moderneissa sodissa henkiset vammat näyttävät muodostuvan merkittäväksi osaksi tappioita.

Keeganin kerrontaa, joka ohimennen piirtelee kevyesti kehityslinjoja ja sodankäynnin yleisiä piirteitä, on ilo lukea. Teksti kulkee mainiosti. Kerronta on kaikkea muuta kuin kuivaa, ja silti hän onnistuu pysymään kirjan alussa esittelemiensä ongelmien ulottumattomissa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Sota

Sebastian Junger, Sota: Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta War (2010) suomentanut Mika Tiirinen. Kirjan valokuvat ottanut Tim Hetherington. Tammi, Falun, 2011.

Kirjailija ja toimittaja Sebastian Junger oli ja eli yhdysvaltalaisen maahanlaskukomppanian matkassa vuosina 2007 ja 2008 Korengalin laaksossa Afganistanissa. Laakso sijaitsee lähellä Pakistanin rajaa, joten sillä on strategista merkitystä Talebanille ja siten Natolle. Korengal on väkivaltaisin paikka Afganistanissa.

Junger kirjoitti best-selleriksi yltäneen tositapahtumiin perustuvan hirmumyrskyn kouriin joutuneista kalastajista kertovan romaanin The Perfect Storm, josta on tehty samanniminen elokuva. Hän on liikkunut "sulautettuna" toimittajana eri puolilla Afganistania. Ajastaan 173. maahanlaskuprikaatin kanssa hän on koonnut yhdessä brittiläisen valokuvaajan Tim Hetheringtonin (kuoli Libyassa 2011) kanssa dokumenttielokuvan Restrepo (2010). Kirja on syntynyt saman video- ja haastettelumateriaalin pohjalta.

Odotin, että Sota olisi sellainen tyypillinen kriittinen katsaus sodankäyntiin. Koska toimittajalla ei olisi yhteyksiä joukkojen ulkopuolelle ja hän väistämättä ystävystyisi sotilaiden kanssa, kirjan journalismi käpertyisi amerikkalaisten sotilaiden ympärille kuvailemaan heidän ahdinkoaan. Miten huono-osaiset miehet ja naiset päätyvät silpoutumaan vaikeasti ymmärrettävässä sodassa kaukana Keski-Aasian vuoristossa? Miten pelko tai haavoittumiset vaikuttaisivat joukkojen psyykeeseen? Jungerin kirja kuitenkin yllätti ja oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi David Finkelin Irakista kertova Pataljoona 2-16. Toisaalta myös sota, jota joukot kävivät, oli hyvin erilainen. Irakissa sotilaat eivät kohdanneet vihollista suoraan, kun Korengalin laaksossa Afganistanissa tulitaistelut olivat tavallisia, usein päivittäisiä.

Junger haluaa kirjassaa yksinkertaisesti selvittää, millaista on palvella jalkaväkijoukkueessa Yhdysvaltain armeijassa. Hän ei ota kantaa sodan poliittisiin tai moraalisiin puoliin, koska ne eivät kiinnosta sotilaitakaan. Hän yrittää selvittää, miten jalkaväkijoukkue toimii, miten ja miksi se taistelee.

Korengalissa amerikkalaiset perustivat vuoristosoliin eteen työnnettyjä, ilmasta huollettavia asemia, yrittivät luoda suhteita paikallisiin kyläläisiin ja kiilaamaan heidät irti Talebanin otteesta rakentamalla kouluja ja sairaaloita. Sotilaat partioivat ahkerasti vaarallista seutua ja joutuivat usein tulitaisteluihin. Saatuaan viholliskosketuksen he kutsuivat taisteluhelikopterien, tykistön tai hävittäjien tulitukea. Vaikka tappioita tuli, taktiikka tuntui purevan: talebanien kaapatusta radioliikenteeestä kävi ilmi, että tappiot kasvoivat myös kapinallisten puolella. Väkivallan määrä Korengalissa yllätti kuitenkin kokeneet toimittajat. Pataljoona (150 miestä), johon heidät on sulautettu, käy sinä aikana viidenneksen kaikista Naton tulitaisteluista Afganistanissa.

Battle Companyn II joukkueen sotilaiden elämä on ollut siviilissä rikkonaista, kaukana keskiluokkaisista hyveistä. Armeija on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta päihteiden, huumekaupan, väkivallan ja vankilan rinnalla. Sotilaat kuitenkin muodostavat yhteenhitsautuneen ja tehokkaan osaston, jonka jäsenet asettavat ryhmän edun omansa edelle. Taisteluissa he syöksyvät hakemaan haavoittuneita ja hyökkäävät tulitusta kohti. Tukikohdassa he muistuttavat resuista rosvoporukkaa, mutta kaiken aikaa valvovat toistensa käytöstä: väärän hajuinen virtsa paljastaa nestehukan ja avoimet kengännauhat huolimattomuuden, jotka asettavat koko ryhmän vaaraan. Sotilas, joka antaa periksi uupumukselle tai pelolle, asettaa omat etunsa ryhmän edun edelle. Turhien riskien ottaminen ei ole kenenkään oma asia. Joku kavereista joutuu hakemaan typeryyttään haavoittuneen tai kaatuneen ruumiin keskeltä kiivasta tulitusta, mistä voi seurata lisää tappioita. Niinpä toiminta hioutuu tehokkaaksi ryhmän sisäisen paineen vuoksi.

Armeijat ovat pitkään tutkineet rohkeuden alkuperää. Junger kaivaa tekstinsä sekaan tutkimustuloksia ja tekee omia johtopäätöksiään. Aseveljeys tuottaa hyödyllisyyden tunteen, jota nuoret miehet eivät koe missään muualla.

Taistelun sumu hämärtää ihmiskohtalon - hämärtää sen, missä ja miten ihminen ehkä kuolee - ja tuosta tuntemattomasta syntyy miesten välille tavattoman väkevä side. Tuo side on taistelun ydinkokemus ja ainoa asia, johon voi ehdottomasti luottaa. Maavoimat voi kusettaa, tyttöystävä jättää ja vihollinen tappaa, mutta yhteinen sitoumus suojella toisten henkeä on ehdoton ja pelkästään syvenee ajan myötä. Halu kuolla toisen puolesta on rakkauden muoto, jota edes uskonnot eivät pysty synnyttämään, ja sen kokeminen muuttaa ihmistä pysyvästi.

Taistelukokemus, jota kaikilla Yhdysvaltain sotilailla ei suinkaan ole, on sotilaiden piirissä ihaltua ja tavoiteltua. Yksi sen traumaattisimmista puolista on siitä luopuminen. Sodassa tulituksen alaisena kaikki on tärkeää ja epävarmaa, eikä samaa tunnetta saa mistään muualta. Voitettu taistelu tuottaa kehoon dopamiinia, ikään kuin kehon omaa kokaiinia. Yksi sotilaista toteaa, etteivät he lomillaan tai siviilissä tartu pulloon etsien unohdusta vaan paluuta. Siviilielämä tuntuu tyhjänpäiväiseltä, siinä ei ole mitään panoksena, ja sitä johtavat väärät ihmiset. Elämä sodan jälkeen tuntuu monille vaikealta ajatella. Opitut taidot eivät paranna pärjäämistä siviilissä.

Junger selviää urakastaan erinomaisesti. Sota muuttaa ihmistä, ja kuoleman vaarassa elävien perustarpeet täyttyvät erikoisin tavoin. Korengalissa kaikuvat samat ilmiöt kuin Remarqueen, Linnan tai Latzkon taistelukuvauksissa tai Kivimäen Murtuneissa mielissä. Kirjana Sota pääsee todella lähelle ihmistä sodassa.

Talvisota minun näkökulmastani

Harald Öhquist, Talvisota minun näkökulmastani. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Vinterkriget 1939-40 ur min synvinkel suomentanut Lauri Hirvensalo. WSOY, Porvoo, 1949.

Kuten monet toisessa maailmansodassa palvelleet korkeat suomalaisupseerit, Harald Öhquist sai sotilaskoulutuksensa Jääkäripataljoona 27:ssa Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän oli hieman muita jääkäreitä vanhempi; hän ehti valmistua oikeustieteellisestä tiedekunnasta ennen sotaa. Seuranneina vuosina hän eteni urallaan päätyen Viipuriin armeijakunnan komentajaksi. Talvisodassa hän komensi II Armeijakuntaa eli eteläisintä armeijakuntaa Kannaksella.

Talvisota minun näkökulmastani on kooste Öhquistin sodanaikana kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä. Näitä edeltää katsaus Suomen maanpuolustuksen tilaan ennen sotaa ja seuraa pohdintoja sodan tuloksesta, vaihtoehtoisista ratkaisuista ja neuvostoliittolaisesta taktiikasta. Öhquist on tehnyt muistiinpanot itse riippumatta II Armeijakunnan virallisesta sotapäiväkirjasta.

Ensimmäisestä maailmansodasta saadut opetukset osoittavat, niinkuin tunnettua johtuen siitä, että nykyajan sodissa kaikenasteiset päälliköt voivat varsin helposti päästä henkilökohtaisiin kosketuksiin niin ylempien kuin alempien sekä rinnakkaisten portaiden kanssa, että kaikkein tärkeimmät sotilaalliset tiedotukset ja ilmoitukset sotatapahtumien todellisesta kulusta ja niiden syistä useinkin jäävät panematta paperille -- seikka, joka on aiheuttanut sotahistorioitsijoille suuria vaikeuksia. 

Näin Öhquist merkitsi tunnontarkasti muistiin "kaikki keskustelut, suulliset ilmoitukset, ohjeet jne., joilla olisi merkitystä tapahtumien kehitykselle". Merkintöjä on tosin muovattu ja lyhennetty, joten niillä ei ole "ensikäden lähdeaineiston arvoa". Jälkikäteen tehdyt lisäykset kulkevat tekstin seassa hakasuluissa. Kirja ei ole "sotahistoriallista totuutta" vaan näkökulmasta kirjoitettua sotakokemusta.

Napoleonin mukaan hengen suhde materiaan on kolmen suhde yhteen. Talvisodassa Suomella oli henkeä muttei suuremmin materiaa. Malli Cajander on viittaus sotaa edeltäneeseen heikkoon varustelutasoon; siviilivaatteisiin oli tarjota lähinnä vain kokardi ja käteen kivääri. Vaikka univormujen huono tila on jäänyt sanontana elämään, Öhquist pitää huomattavasti tärkeämpänä tykistön huonoa tilaa. Se oli kokoelma erilaisia, vanhentuneita tykkejä, joiden huoltaminen osoittautui vaikeaksi. Vaikka suomalainen tulenjohto oli tehokasta ja venäläiset kaavamaisuudessaan tarjosivat paljon maaleja, Suomella ei yksinkertaisesti ollut ammuksia, mikä teki puolustustaisteluista panssareita vastaan verisiä ja vastahyökkäyksistä usein mahdottomia. Lentokoneita oli niin ikään vähän, ja ilmaherruus pysyi ponnekkaista yrityksistä huolimatta Neuvostoliiton käsissä.

Saksa oli käynnistänyt alkusyksyllä uudenlaisen, nopeasti etenevän kaikkia aselajeja yhteistyössä hyödyntävän salamasodan. Se ei metsäisessä Suomessa onnistunut. Kannas on nimensä mukaisesti kapea käytävä kahden veden välissä, mutta talvi 1939-40 oli poikkeuksellisen kylmä. Meri jäätyi, mikä mahdollisti helmi- ja maaliskuussa jäätä pitkin tehtävät hyökkäykset. Lisäksi venäläiset kastelivat teitä ja soita luoden näin yllättävän toimivia huoltoyhteyksiä, joiden kautta he pystyivät keskittämään voimia ennen sotaa tehtyjä arvioita enemmän. Maasto oli Summassa monin paikoin tasaista, eikä se tarjonnut suojaa panssarintorjunnalle.

Rauhanneuvotteluita ennen ja niiden aikana painostus rintamalla oli poikkeuksellisen voimakasta, koska jokainen metri rintamalinjaa oli valuuttaa rauhaa ajatellen. Kaikki reservit olivat käytössä. Joukot olivat olleet taisteluissa viikko toisensa jälkeen ilman lepoa.

Klo 13.40 annan käskyn, että JR 14:n, joka nyt on reservinä Ventelän [Kärstilänjärven pohjoisosan kohdalla, 2 km Juustilasta etelään] seudussa, on valmistauduttava mahdolliseen nopeaan siirtoon Suomenvedenpohjan yli Linnasaareen [siis 3. Div:n esikunnan lähettyville]. Aikaisemmin rykmentillä oli määräys valmistautua siihen, että se keskitettäisiin 5. ja 23. Div. kaistoille. Isaksonin kertoman mukaan rykmentti oli, oltuaan jälkijoukkona Väliasemasta perääntymisen aikana, niin loppuun väsyksissä Ventelään tullessaan, että kesti muutamia päiviä, ennen kuin miehillä pysyi ruoka sisässä, etteivät heti oksentaneet sitä. Nyt ovat sentään ehtineet hiukan toipua. 

Sotahistorian suhteen olen tietenkin maallikko. En ollut aiemmin lukenut Talvisodasta mitään kattavampaa esitystä. Taistelupaikkojen nimiä en ole osannut paikantaa kartalta enkä sitoa osaksi sotaa. Talvisota minun näkökulmastani purkaa historian oppikirjojen hyökkäyksiä kuvaavat karttojen nuolet ja tekstin tiivit kappaleet auki puhelinsoitoiksi, käskyiksi, taktisiksi päätöksiksi ja päivä päivältä eteneväksi draamaksi. Sen yksityiskohtainen kerronta tuntuu kuivalta ja raskaalta, mutta kun sen sisään pääsee (liitteinä tarjotut 15 käsin piirrettyä karttaa ovat ehdoton apu), Kannaksen armeijan kiristyvä ahdinko ylivoimaisen vihollisen edessä välittyy terävästi. Rauha ei tule päivääkään liian aikaisin. Rintaman murtuminen oli 13.3. enää päivien kysymys.

Talvisota minun näkökulmastani ei ole pelkästään mielenkiintoinen kronologia Kannaksen taisteluista. Se on myös muotokuva armeijakunnan tason sodankäynnistä ja eri aselajien toiminnasta. II Armeijakunnan esikuntaan tulee jatkuvasti ilmoituksia esimerkiksi linjojen läpi murtautuneista panssareista tai selustaan iskeneistä maahanlaskujoukoista. Suuri osa ilmoituksista on liioiteltuja tai jopa vääriä. Johto joutuu reagoimaan epävarmaan tietoon puhelinyhteyksien katkeillessa. Paineen alla monien korkeidenkin upseerien taistelutahto alkaa murentua (esim. Kannaksen Armeijan komentaja Österman astuu sivuun 19.2.), ja tappioiden myötä upseereista alkaa tulla pula kautta linjan. 

Kirja on osa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Matkalla Kandahariin

Jason Burke, Matkalla Kandahariin: Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa. Englanninkielisestä alkuteoksesta On the Road to Kandahar: Travels through Conflict in the Islamic World (2006) suomentanut Tero Valkonen. Basam Books, Helsinki, 2007.

Brittiläinen Jason Burke on kiertänyt Lähi-Itää ja islamilaisia maita vuodesta 1991, kun hän haaveili toimittajan urasta Irakin kurdialueella. Burke on The Observer -lehden toimittajan työn ohella kirjoittanut muutaman kirjan islamilaisesta maailmasta. 

Matkalla Kandahariin on kokoelma matkakertomuksia Irakista, Afganistanista, Pakistanista, Algeriasta ja Palestiinasta. Hän haastattelee talebaneja, kurdikapinallisia, pakistanilaisheimojen taistelijoita, paikallisia viranomaisia, toimittajia ja maanviljelijöitä. Hän liikkuu yhdysvaltalaisjoukkojen mukana taisteluissa ja joutuu haastattelumatkoillaan vaaratilanteisiin pölyisillä teillä kaukana kaupungeista ja esivallasta. Burke vierailee Afganistanissa ja Pohjois-Irakissa ennen ja jälkeen miehitysten ja samalla selvittää sotaan johtaneita syitä.

Kirja tavoittelee henkilökohtaisen sävyn kautta vaihtoehtoa valtamedian maalaamalle kuvalle islamista ja islamisteista. Länsi käy sotaa terroria vastaan, mutta muslimien näkökulmasta sota kohdistuu heihin, heidän kulttuuriinsa ja uskontoonsa. Burke kertoo sodan seurauksista ei-länsimaisten uhrien näkökulmasta. 

Burke kirjoittaa sujuvasti, kerronta etenee nopeasti ja käännös kulkee mainiosti.

Pataljoona 2-16

David Finkel, Pataljoona 2-16. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Good Soldiers (2009) suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, Juva, 2010.

David Finkel on yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu toimittaja. Hän seurasi  Yhdysvaltain ensimmäisen jalkaväkidivisioonan neljännen taisteluprikaatin kuudennentoista jalkaväkirykmentin toista pataljoonaa, kun se palveli Irakissa vuosina 2007-2008 osana Hyökyä eli tuolloisten Bagdadia ja Anbaria miehittävien joukkojen vahvistamista. Yhdysvaltain puolustusvoimat halusi voittaa paitsi aseelliset konfliktit myös informaatiosodankäynnin, ja Finkel oli yksi sulautetuista toimittajista, jotka liikkuivat Irakin sodan aikana jonkin joukko-osaston mukana. Vastaavassa tehtävässä palveli mm. Evan Wright, joka kirjoitti kirjan Generation Kill, josta on tehty samanniminen televisiosarja.

Kirja alkaa vuoden 2007 tammikuusta, jolloin eversti Ralph Kauzlarich perustaa pataljoonaa Fort Rileyssa, Kansasissa. Pataljoona sijoitetaan Bagdadin esikaupunkialueelle ja saa tehtäväkseen

auttaa irakilaisia alueiden rauhoittamisessa ja rauhan vakiinnuttamisessa, auttaa heitä paikallisen väestön suojelemisessa ja huolehtia siitä, että tehtävää myöhemmin jatkavat irakilaiset yksiköt kykenevät takaamaan Bagdadin kaipaaman turvallisuuden. (s. 19)

Irakin sota ei ollut aivan perinteinen sotilaallinen konflikti. Sota oli epäsymmetristä ja irakilainen vastarinta hyökkäsi yksinkertaisin tienvarsipommein ja raketti-iskuin teknologisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Taisteluita käytiin asutetussa kaupungissa, jossa vastarintataistelijat sulautuivat siviilien sekaan. Demokraattinen miehittäjävaltio ei voinut turvautua vanhoihin imperiumien käyttämiin raakoihin keinoihin vastarinnan kukistamiseksi.

Eversti Kauzlarich tarttui toimeen ja taisteli sissisotaa vastaan. Hän yritti luoda paikallisiin siviileihin ja poliiseihin hyvät suhteet, mutta amerikkalaisten kanssa yhteistyötä tekevät saivat uhkauksia (jotka eivät jääneet katteettomiksi), joita vain harvat uskalsivat uhmata. Avustusraha rakennusprojekteihin katosi korruption sekaan, hankkeet pysähtyivät. Yhdysvaltalaiset eivät tienneet, keihin saattoi luottaa. He partioivat, tekivät pidätyksiä ja käynnistivät koulutusta - sekä lukutaitoa että sotilastoimintaa varten. He kohtasivat paikallisten tyytymättömyyden endeemisistä sähkökatkoista, heikosta viemäröinnistä, työttömyydestä jne. Turvallisuustilanne oli huono, ja he asuivat rakentamissaan ilmastoiduissa linnakkeissa eristettynä paikallisväestöstä.

Huhtikuussa kaatuu ensimmäinen pataljoonan sotilas. Tienvarsipommit paitsi tappavat myös silpovat sotilailta käsiä, jalkoja ja silmiä. Finkel kuvaa iskuja, niiden uhreja ja tappioiden vaikutusta seikkaperäisesti. Hieman yli vuoden mittaan kuolleita tulee 14, haavoittuneita moninkertaisesti. Perinteisiin sotiin nähden tappiot ovat pienet. Silti jatkuva iskujen pelko syö mielialaa ja mielenterveyttä (jonka hoitaminen joidenkin arvioiden mukaan tulee kalliimmaksi kuin itse sota), paikallisten yhteistyöhaluttomuus ja vastarinnan sitkeys moraalia. Moni sotilas ihmettelee, mitä Yhdysvallat tekee Irakissa.

Finkel seuraa pataljoonan 2-16 toimintaa johto- ja miehistötasolla. Hän on saanut tietää paljon pataljoonan komentajan aivoituksista - jopa niin että paikoin kerronta muistuttaa romaania. Finkel on ollut ilmeisesti tapaamisissa ja tilanteissa paikalla -- hän vietti Irakissa kahdeksan kuukautta. Lisäksi hän vieraili mm. sotilassairaalassa Yhdysvalloissa, haastatteli sotilaita ja heidän omaisiaan jne.

Osa luvuista on kirjoitettu lyhempien Washington Postissa julkaistujen reportaasien pohjalta. Finkel pysyy kohtalaisen neutraalina tapahtumien ja poliittisen kädenväännön suhteen. Tapahtumat hän kuitenkin kuvaa nimenomaan amerikkalaisesta näkökulmasta - tulkkeja lukuunottamatta hänellä ei liennyt kontakteja.

Sota on hulluutta. Silpoutuneiden sotilaiden kautta Hyöky välittyy juuri sellaisena.

Darfur : Pitkän sodan lyhyt historia

Julie Flint ja Alex de Waal (2006) Darfur : Pitkän sodan lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Darfur - a Short history of a long war (2005) suomentanut Kirsi Komonen. Like, Keuruu, 2006.

Darfur -- 'furien maa' -- sijaitsee Sudanin länsiosissa. Aluetta on koetellut raaka konflikti johon kansainvälinen yhteisö on ollut hidas puuttumaan. Julie Flint ja Alex de Waal ovat koonneet tähänastiset sodan käänteet yksiin kansiin. Flint on kokenut kirjeenvaihtaja, ja de Waal on toimittaja ja kirjailija.

Konfliktin tapahtumia ja historiaa on turha kerrata tässä, kun Wikipedia on sen jo tehnyt. Konfliktin juuret ovat vanhoissa etnisissä kiistoissa, jotka kärjistyvät kuivuuden ja niukkuuden aikana väkivallaksi. Hallituksen toimet afrikkalaisten ainesten ajamiseksi maasta ovat olleet kovia, vaikka sitä ei virallisesti kutsutakaan kansanmurhaksi. Hallituksen tukemat puolisotilaalliset janjaweed-joukot syyllistyvät raakuuksiin. Jos ilmasto lämpenee entisestään, aavikoituminen laajenee ja samanlaisia niukkuudesta nousevia konflikteja tullaan näkemään lisää.

Kirjan kirjoittajat ovat molemmat toimittajia, mikä on ehkä kirjan suurin heikkous. "Pitkän sodan lyhyt historia" kattaa pitkän aikavälin ja paljon poliittisia toimijoita, mutta historian kirjoituksena se on jäsentymätön. Tapahtumia kuvaillaan yksilöiden kautta (kuka soitti kenelle milloin, mitä kukakin sanoi), teksti on hajallaan kronologisesti, poliittisesti ja maantieteellisesti, eikä se ei nouse välittömien tapahtumien yläpuolelle kuvaamaan ilmiötä, sen syitä ja seurauksia laajemmassa kontekstissa niin, että lukija osaisi jäsentää jatkuvan yksityiskohtien virran. Libyan ja Tsadin osuus Darfurin historiassa on merkittävä, mutta kirja jotenkin olettaa sen tunnetuksi. Lyhyesti: kirja on tyyliltään lehtiartikkeli, eikä tyyli ole parhaimmillaan historian kirjana.