Empires of the Word

Nicholas Ostler, Empires of the Word: A Language History of the World. Harper Perennial, London, UK, 2005.

Nicholas Ostler on brittiläinen kielitieteilijä ja kirjailija. Empires of the Word on selvitys olosuhteista ja mekanismeista, jotka vaikuttavat kielten leviämiseen ja katoamiseen. Ostler ei tarkastele kielten evoluutiota tai vaikutusta toisiinsa vaan kielten historiaa (otsikon Language History). Samalla hän "joutuu" kertaamaan kieliä puhuneiden kulttuurien historian, ja tämä tekee kirjasta maallikolle erittäin herkullisen. Aihe on valtavan laaja, ja Ostler rajaakin tarkastelunsa kieliin, jotka ovat olleet maailmanlaajuisesti merkittäviä, kuten mm. sumeri, akkadi, egypti, kiina, sanskriitti, kreikka, latina, espanja, saksa, portugali, hollanti ja erityisesti englanti. Ennen vuotta 1492, kun Kolumbus löysi tiensä Amerikkaan, kielet levisivät maitse. Ostler jakaakin kirjan kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan maitse levinneitä kieliä.

Lähi-Idän suurilla kulttuureilla, Babylon, Assyria, Foinikia, Lyydia ja Persia, ei ollut kulttuurisia perillisiä huolimatta niiden mahtavuudesta. Alueella ei ole luonnonrajoja ja siten poliittinen vakaus on ollut ohimenevää. Pysyvää oli kirjoitustaito. Toisaalta myös seemiläiset kielet ovat pitäneet pintansa: arabia on alueella aramean ja akkadin perillinen. Tähän liittyen Raamatun tarina Baabelin tornista kertoo, kuinka ihmisten ylpeys johti yhteisen kielen ja yhteisen mielen lopulliseen menetykseen. Ehkä maanpaossa olleiden paimentolaisten näkökulmasta kaupunkien kaduilla kuului monta kieltä, mutta todellisuus poikkeaa tarinasta: Babylonissa puhuttiin akkadia noin 2000 vuoden ajan. Sen korvasi väestönsiirroissa paikalle osuneiden paimentolaisten aramea (koska heitä meni armeijaan, koska väestönsiirrot sotkivat väestön suhteita ja koska aramealaisia oli usein paikallisesti enemmän). Arabia jää alkuinnostuksen jälkeen pääosin uskonnolliseksi kieleksi.

Erityisen sitkeitä kieliä ovat olleet egypti, jota puhutaan tänä päivänä koptina, ja kiina. Molemmilla kielillä on tuhansien vuosien historia, ja molempien valtakunnat on valloitettu moneen kertaan. Egyptiä haastoivat samantyyppiset kielet (libyan suunnalta), kiinaa erityyppiset (altailaiset pohjoisesta), joten samanlaisuus tai erilaisuus ei ollut niiden vahvuus. Ostlerin mukaan molemmissa oli vahva keskusvalta, jota identifioi keisari, ja molemmissa oli korkea väestöntiheys, jolloin valloittavan kielen täytyy tehdä todella töitä vaikuttaakseen arkikieleen. Nämä ovat suojanneet kieliä. Molemmissa oli kirjoitusjärjestelmä, joka oli jäykkä, mutta joka palveli asiaansa. Kiinalainen merkkikirjoitus toimii useilla murteilla. Vaikka ääntämys muuttuu, merkki pysyy samana.

Sanskriitti levisi uskonnon ja runouden kielenä, kreikka siirtokuntien ja valloitusten myötä. Kreikka selvisi Rooman valtakunnassa latinan rinnalla ja päätyi jopa korvaamaan sen Bysantin kielenä. Latina korvasi kelttikielet Galliassa ja Hispaniassa, mutta Britanniassa se jäi kaupunkien kieleksi. Latina on sellaisenaan kuollut, mutta se elää puhekielistyneissä muodoissaan romaanisissa kielissä -- tähän Ostler viittaa latinan ensimmäisenä kuolemana. Roomalaisen hallinnon väistyessä Rooman läntisiltä alueilta kieli jäi. Kansainvaellukset eivät muuttaneet suuresti kielikarttaa. Germaaniset kielet eivät tarttuneet goottien, frankkien tai vandaalien asuttamille alueille. Heitä oli todennäköisesti kuitenkin aika vähän. Nuoret soturit etsivät vaimonsa paikallisista, jotka opettivat heidän lapsilleen äidinkieltään.

Germaanisilla kielillä näyttää olevan jonkinlainen kirous: ainoastaan Englantiin on tarttunut germaanisten valloittajien kieli. Onkin hyvä kysymys, miten anglit, saksit, juutit ja friisit juurruttivat niin täydellisesti kielensä Englantiin. Ostler viittaa David Keysin ajatukseen, että saari oli kärsinyt ruton vaivoista 500-luvun puolessa välissä, mikä oli heikentänyt kelttiläisväestöä.

Kirjapainotaidon kehittyminen 1400-luvun puolitiessä johti ennen pitkää latinan toiseen kuolemaan. Kieli oli säilynyt oppineiden kielenä, mutta pian 1500-luvulla kirkonmiehet alkoivat vaatia katolisessa kirkossa uudistuksia, mm. kansankielen käyttämistä jumalanpalveluksissa, Raamatun kääntämistä jne. Kun tiede piirit, esim. Ranskan Akatemia, alkoivat käyttää kansankieltä, latinalta kapeni käyttäjäkunta rajusti. Sanskriitti koki latinan tapaan ensimmäisen kuoleman. Siitä syntyi lukuisia uusia kieliä, mutta sen puhujat kapenivat harvalukuiseksi eliitiksi.

Valtamerien yli ensimmäiseksi levisi portugali. Kauppa-asemien ja lähetystyön myötä portugalia puhuttiin pitkin Kaakkois-Aasiaa. Saaristojen kielellisiin tilkkutäkkeihin tuotiin näin lingua franca. Hollantilaiset veivät myöhemmin Portugalin apajat Aasiassa, mutta hollantilaiset eivät opettaneet ja levittäneet omaa kieltään vaan malaijia. Portugali jäi pysyvästi Brasiliaan, minne suuntautui muuttoliikettä Portugalista. Uuden mantereen kansat eivät olleet kehittäneet vastustuskykyä tauteihin, joita eurooppalaiset toivat muassaan. Tykit, taudit ja itsenäisesti toimivat laivoja käyttävät seikkailijat ottivat Väli- ja Etelä-Amerikan pian haltuunsa. Espanjalaiset conquistadorit saivat joissain tapauksissa erityisoikeuksia ottaa useamman vaimon. Avioliittojen ja siirtolaisuuden myötä syntyi espanjankielinen eliitti. Uudisasutus on ollut keskeinen onnistumisen edellytys valloittajien kielen juurtumisessa.Venäjä levisi tämän lisäksi armeijan ja koulutuksen voimin.

Ranska, Venäjä ja Espanja vetäytyivät Pohjois-Amerikan uudisasutuksesta, ja niin valtakieleksi muodostui englanti. Tosin tällä hetkellä Yhdysvalloissa espanjaa puhuva väestö kasvaa nopeammin kuin englantia puhuva. Maailman puhutuimpien kielten joukossa englanti on tätä nykyä toisena mandariinikiinan jälkeen. Ostler muistuttaa, että moni laajalle levinnyt kieli on sittemmin hiipunut unohduksiin yllättäen (ottaen huomioon niiden laajuuden ja vaikutusvallan huippuaikaan).

Ostler pitää lukijaa otteessaan tarjoten lukuisia esimerkkejä eri kielistä ja valtakunnista (kustantajan sivuston mukaan Ostler pystyy työskentelemään 27 eri kielen kanssa). Kerronnan tueksi kirjassa on lukuisia karttoja, jos ei sattuisi muistamaan Väli-Amerikan siirtokuntia.Vaikka Ostler yrittää systematisoida, kielten leviämiseen liittyviä tekijöitä on melkein yhtä monta kuin on tarkasteltuja kieliä. Maallikolle lukukokemuksena Empires of the Word on mitä maittavin. Se tarjoaa historiaan hieman toisenlaisen, jos kohta mielenkiintoisen perspektiivin.

Old English

Jeremy J. Smith, Old English: A Linguistic Introduction. Cambridge University Press, Cambridge, UK, 2009.

Old English tarkoittaa vanhaa englantia, jota puhuttiin ja joka kehittyi Brittein Saarilla noin 400-luvulta Vilhelm Valloittajan saapumiseen asti vuonna 1066. Se on germaaninen, pääosin saksien, anglien, friisien, juuttien ja osin norjalaisten maahan juurruttama kieli, jossa ei ole vielä paljoakaan vaikutteita (normannien) ranskasta.

Jeremy J. Smith on Glasgown yliopiston Englanninkielisen filologian professori. Hänen helppolukuinen Old English -johdanto ei edellytä kielitieteen tuntemusta, mutta kieliopin käsitteiden tuntemuksesta on apua. Alkuun Smith esittelee kielen yleisesti, sitten pureudutaan rakenteeseen, ääntämykseen, leksikkoon ja kielioppiin. Kirjan lopussa on alkukielisiä tekstikatkelmia ja lyhyehkö Old English - Present Day English -sanasto.

Old English pitää sisällään paljon sellaista morfologiaa, joka nykyenglannista on hioutunut pois. Sanoilla on suku (maskuliini, feminiini, neutri), ja attribuutit taipuvat pääsanansa mukaan. Kielessä on neljä sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi. Monin paikoin sanojen maistelu tuo mieleen ruotsin vastaavat sanat. Olisipa lukion Hej på dig:ssä ollut tällaisia esimerkkilauseita:

Se goda wer band þone yflan mid stangum rapum.
'The good man bound the evil (one) with strong ropes'.

Sanojen ja kielten etymologia on kiehtovaa. Old English on maallikolle mielenkiintoinen näkymä nykyenglantiin ja historiaan.

The Power of Babel

John H. McWhorter (2003) The Power of Babel. Harper Perennial, New York, NY, USA.

Raamatussa on tarina hankkeesta, jossa kansat alkoivat yksissä tuumin rakentaa tornia, mutta Jumala suuttui, hajoitti tornin sekä yksimielisyyden ja yksikielisyyden. Suomenkielisen Wikipedian mukaan Baabelin torni tulee joko heprean kielen sanasta Bābhel, joka tarkoittaa sekaannusta tai assyrialais-babylonialaisesta sanasta bāb-ili, jumalan ovi. Babel englannin kielessä tarkoittaa eri äänten sekamelskaa. John McWhorter kuvailee kirjassaan The Power of Babel tapoja ja syitä, miksi kielet muuttuvat. Alaotsikko A Natural History of Language herättää odotuksia systemaattisesta työstä.

Jos aikojen alussa oli vain yksi kieli, niin nyt se on hajonnut jo 6,000 kieleksi - arvio hieman vaihtelee sen mukaan, miten kieli määritellään. Periaatteessa ei ole väärää tapaa käyttää äidinkieltä. Samaan kieleen kuuluvien murteiden yhdenmukaistaminen on kielen pakottamista, mutta yhteisen kirjakielen kannalta pakottaminen on hyvä asia. Sivussa tietenkin katoaa arvokasta monimuotoisuutta. McWhorter puljaa ongelman kanssa aikansa ja toteaa, että periaatteessa on vain murteita, joista jotkin ovat saaneet hieman arvostetumman aseman. Hän ei mene laukomaan, että kieli on murre, jolla on armeija, vaikka olisi voinut. Kielet ovat siis jakautuneet lukuisiksi murteiksi, ja tämä on osoitus Baabelin voimasta. Tämä voima perustuu muutamaan mekanismiin: ääntämys muuntuu (lat. femina --> ransk. femme), kielioppi muuntuu (lat. feminae --> ransk. femmes), sanat kuluvat käytössä (terrible inflation), sanat liimautuvat yhdeksi (an eke name --> a nickname) ja sanojen merkitys muuttuu. McWhorter ei kummemmin pureudu näihin, mutta ripottelee esimerkkejä pitkin kirjaa.

Ihmiset ja kansat liikkuvat, käyvät kauppaa ja saavat vaikutteita. Alueita vallataan, hallintoa keskitetään. Alkuperäiskielet hiipuvat. Vieraat vaikutteet tuottavat uusia murteita (ja armeijoiden myötä kieliä) ja uudistavat sanastoa ja kielioppia näiden viiden mekanismin avulla. Hawaijille muuttaneiden useista maista kotoisin olevien siirtolaisten keskuuteen kehittyi pidgin. Englanti on valloitettu monessa aallossa, ja jokainen on jättänyt jälkensä kieleen ja sen morfologia on hioutunut sangen suoraviivaiseksi. Kroatian ja serbian vaellus nykyisille sijoilleen on dokumentoitunut matkan varrelle murteisiin.

Hyvin harvoin kieliä herää henkiin. Heprean virkistyminen eläväksi kieleksi Israelin perustamisen jälkeen on ehkä niitä harvoja tapauksia. Latinaa puhutaan vain Vatikaanissa. Yli puolet maailman väestöstä asuu nyt kaupungeissa, ja kaupunkikulttuuri yhdenmukaistaa paitsi kulttuuria myös kieliä. Työn perässä muuttavat saattavat vielä ylläpitää omaa kieltään tai murrettaan, mutta kaupungissa syntyneet lapset eivät ehkä jaksa ylläpitää vanhempiensa äidinkieltä. Viimeistään heidän lapsensa vieraantuvat isovanhempien kielestä. Katovat kielet eivät edusta välttämättä erityisen menestyvää osaa paikallisesta yhteiskunnasta, ja työnsaanti edellyttää mukautumista. Täten kielitieteilijät ovat huolissaan edessä olevasta tuhosta: valtaosa maailman kielistä tulee katoamaan seuraavan sukupolven aikana. Kuolemassa olevat kielet ovat ylipäätään enää varjo entisestään. Monet vivahteet ja merkittävä osa ilmaisuvoimaa kuolee puhuvan yhteisön vähetessä. Kielen opiskelu on raskasta ja - jos kielelle ei ole mitään käyttöä - tavallaan turhaa. McWhorter toteaakin, että kielten fiilistely on lähinnä länsimaisen kielitieteilijän etuoikeus ja toisaalta niiden tallentaminen velvollisuus.

Yksi ehkä hieman yllättävä pointti on, että esimerkiksi alkukantaisten paimentolaisheimojen kielet ovat tyypillisesti hyvin monimutkaisia. Esimerkiksi Amerikan intiaanien kielet poikkeavat indoeurooppalaisista kielistä niin paljon, että, jos niitä ei omaksu lapsena, niitä ei opi sujuvasti käyttämään koskaan. Kieltämättä tämä, jos mikä, herättää mielenkiintoa. McWhorter mainitsee, että Cree-intiaanien lapset ovat sinut kielensä kanssa vasta n. kymmenvuotiaina, kun englantia äidinkielenään puhuvat lapset laajentavat enää sanavarastoaan. Ei ole ihme, jos yhdysvaltalaiset käyttivät salaukseen toisen maailmansodan aikaan navajoa vailla pelkoa koodin murtamisesta.

Toinen mielenkiintoinen pointti on kirjoituksen vaikutus kieleen. Esimerkiksi sivulauseita pidetään kirjoitettamisen kieleen tuomina. Puhekieli niitä juuri viljele. Asiaa on voitu seurata, kun aiemmin vailla kirjallista muotoa olleet kielten kirjoitus on kehittynyt ja tekstiä on alettu koristella. Esimerkiksi somalia on kirjoitettu vasta vuodesta 1972.

Tutkimukset alkukielestä, jota ensimmäisen ihmisheimon otaksutaan käyttäneen aikojen alussa, McWhorter noteeraa mielenkiintoisina mutta toivottomina. Lopultakaan niistä ei voida sanoa varmasti mitään, koska kaikki data tulee mutkien takaa, ja vähäisetkin yhdenmukaisuudet voivat olla yhtä hyvin sattumaa. Baabelin voima on työstänyt kieliä pari sataa tuhatta vuotta. Minulle tulee kielten "hiertämisestä" mieleen Claude Debussyn sävellykset merestä ja pilvistä: teemat liikkuvat, sulautuvat ja muuttuvat.

The Power of Babel on hyvin kirjoitettu, vaikka McWhorter joissain kohdin sortuu nokkeliin vitseihin, jotka eivät ainakaan Atlantin tällä puolen jaksa edes hymyilyttää. Silti kirjoittaja osaa asiansa, ja tarjoaa lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä maailman kielistä - osin omakohtaisiin kokemuksiin nojaten. Tässä onkin ehkä kirjan suurin heikkous: punainen lanka peittyy esimerkkien vyörytykseen. Pitkien lukujen mittaan on vaikea pysyä kärryillä, mikä olikaan kaverin pointti. Esitettyä ei koota johtopäätöksiksi, eikä esimerkkien virta pysähdy. Kirjaa selatessa sieltä on vaikea löytää mitään. Näin muodoin alaotsikon herättämät odotukset systemaattisesta työstä jäivät katteettomiksi. Toki aihe on laaja käsiteltäväksi yhdessä kirjassa.

Jos pohjalla on kielitieteen perustiedot, kirja tarjoaa tuskin esimerkkien lisäksi mitään uutta. Muutoin kirja voi olla hauska joskin rönsyilevä johdanto.