Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2015.

Narrien laiva

Heikki Aittokoski, Narrien laiva: matka pieleen mennessä maailmassa . HS-kirjat, Porvoo, 2013. Myönnän, että minulla oli tämän kirjan tai oikeastaan kirjailijan suhteen ennakkoluuloja. Olin tuottanut mielikuvan Heikki Aittokoskesta , Helsingin Sanomain pitkäaikaisesta ulkomaantoimittajasta, epäkiinnostavana hänen Helsingin Sanomissa vuosituhannen taitteen jälkeen julkaistujen kolumniensa pohjalta, enkä uskonut, että viihtyisin hänen ajatustensa parissa kokonaisen kirjan ajan. En varsinaisesti kärsi lukemisen puutteesta, joten jouduin todella kapuamaan ylämäkeen tämän kirjan aloittamiseksi, kustantajanakin kun oli vielä Aittokosken työnantaja ja kirjan päällys huomionkipeää hopeanväristä paperiä—joka ei tosin pääse kiiltelemään tasoskannerin suorassa valossa vaan tummuu kuin vanha lusikka.  Narrien laiva (2013) on jonkinlainen pahuutta koskeva tutkielma, joka rakentuu väljästi Sebastian Brantin kirjoittamaan oman aikansa heikkouksia ja paheita ruoskivaan satiiriin Das Narren Schyf

Kirjallisuus antiikin maailmassa

Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Kirjallisuus antiikin maailmassa . Teos, Jyväskylä, 2007. Kotimaisen tietokirjallisuuden markkina ei liene taiteilija- tai urheilijaelämäkertojen ulkopuolella suuren suuri. Kirjallisuushistorian yleisteokset ovat erityisen pieni osa sitä. Yleistajuiset tietokirjat eivät myöskään edistä tutkijoiden uraa, vaikka yliopistojen tehtäviin kuuluu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen—ja mitä muuta sivistäminen on. On siis suoranainen ihme, että kirjoja, kuten Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007), kuitenkin kirjoitetaan ja julkaistaan. Kirjallisuus antiikin maailmassa on kiehtova kirja alusta loppuun, mikä koskee jo kirja ulkomuotoa. Kustantamona Teos tekee kirjoista kauniita kirjoina, ja tämäkin on tyylikkäästi ladottu, lankasidottu ja painettu napakalle paperille. Tekijät ovat klassisen filologian ja kirjallisuustieteen tutkijoita ja professoreita. Vaikka kirja jakautuu itsenäisiin lukuihin, joista kustakin vastaa

Medeia · Ifigeneia Auliissa

Euripides,  Medeia · Ifigeneia Auliissa . Suomentaneet Otto Manninen ja K. V. L. Jalkanen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala. WSOY, Juva, 1998. Ajalla ennen Troijan sotaa kreikkalainen heeros Iason onnistui saamaan käsiinsä kultaisen taljan Kolkhisista Mustanmeren rannalta paikallisen kuninkaan tyttären Medeian taikuuden avulla. Medeia vielä kääntyi isäänsä vastaan ja paloitteli veljensä, joten paluuta ei ollut. Nuori pari asettui Korinttiin ja sai lapsia. Iason ja Medeia eivät kuitenkaan solmineet avioliittoa, ja Iason alkoi tuntea kiinnostusta Korintin kuninkaan Kreonin tyttäreeseen. Tästä alkaa Euripideen näytelmä Medeia (431 eaa.). KREON Miks sitten vastaan rimpuilet, et lähde jo? MEDEIA Mun salli täällä viipyä vain päivä tää. Vetoomuksista huolimatta loukattu nainen ei astu sivuun vähin äänin, vaan mustasukkaisuus ja kostohimo kuohahtavat veritöiksi. Näytellen sovittelevaa Medeia juonii Kreonin tyttären hengiltä, eikä kostohimo sammu siihen. Medeian protofeministin

David Copperfield

Charles Dickens, David Copperfield (1850). Johdannon kirjoittanut Jeremy Tambling. Penguin Books, London, UK, 2004. Kun nuori ja viaton David Copperfield joutuu yksinkertaisen ja väkivaltaisen isäpuolensa komentamana ankeaan koulukotiin ja sitten ankaraan työhön, ehdin säikähtää, että romaani olisi samanlainen kuin Oliver Twist . Dickens kuitenkin alkaa käyttää kuitenkin useampaa sävyä ja tarjoaa mielenkiintoisehkon kasvutarinan, jonka monet tapahtumat perustuvat hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Charles Dickensin romaani David Copperfield (1850) on melodramaattinen ja romanttinen mutta se säilyttää kuitenkin sanaston ja havainnon tukevasti realismissa. Päähenkilön ja kertojan viattomuus karisee ja lapsuuden ensimmäiset esikuvat himmenevät ja vaihtuvat iän myötä. David Copperfield ei kiertele eri toreilla ja turuilla vuoroin potkittavana ja vuoroin hellittävänä, vaan toisin kuin Oliver Twist hän toimii ja tekee valintoja. Hän on hyväsydäminen, tarkkanäköinen mutta hetkit

Antigone · Kuningas Oidipus

Sofokles, Antigone · Kuningas Oidipus . Suomentanut Elina Vaara, Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala. WSOY, Porvoo, 1966. Tunnen epäluuloa psykoanalyysia kohtaan. Se voi olla pelkästään merkki torjunnasta eli repressiosta, mutta tämä epäluulo ei lainkaan vaimenna mielenkiintoa Sigmund Freudin teorioihin. Freudin kartoittama tai luonnostelema alitajunta muovasi rajusti 1900-luvun ajattelua, kun siistin, rationaalisen ja hillityn ideaalin takaa paljastui rasvainen pohjavire. Freudin mukaan ihminen ei esimerkiksi luonnostaan kammoa insestiä vaan salaa suorastaan päinvastoin halajaa sitä. Hän nimesi ilmiön kreikkalaisen myytin mukaan Oidipus-kompleksiksi, joka sitten muodostaa psykoseksuaalisen kehitysvaiheen lapsuudessa. Empiiriset todisteet evoluution tuottamasta insestin vastaisesta luontaisesta vaistosta näyttäisivät kumoavan Freudin teorian, mutta nekin voivat olla pelkästään merkki torjunnasta. Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen, näin miksi näillä portailla

Antiikin runoutta ja draamaa

H. K. Riikonen (toim.), Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia . Antiikin kreikan- ja latinankielisistä alkuteoksista suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Keuruu, 2002. Olen tutustunut Pentti Saarikosken tuotantoon pelkästään käännöstöiden muodossa. Lukuisten romaanien ohella Saarikoski käänsi runsaasti erityisesti antiikin Kreikan runoutta ja draamaa. Hän on siinä mielessä maailman mittakaavassa harvinainen tapaus, että on kääntänyt sekä Homeroksen Odysseian että James Joycen Ulysseksen (1922). Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia (2002) on H. K. Riikosen toimittama kokoelma Pentti Saarikosken käännöksiä, joista osa ilmestyi käännösnäytteinä aikakauslehdissä kuten Parnassossa .  Mukana on otteita Homeroksen Iliaan proosakäännöksestä, Euripideen Bakkhantit johdantoesseineen, Aristofaneen Lysistrate , Pindaroksen kuorolyriikkaa, otteita Menandroksen   Dyskoloksesta ja pari runoa Alkaiokselta sekä joukko hellenistisen ajan eri kirjoittajien runoja. Catulluksen

The Amazons

Adrienne Mayor, The Amazons: Lives and Legends of Warrior Women Across the Ancient World . Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 2014. Amatsoneja pidettiin pitkään myyttisenä vastakohtana antiikin kreikkalaisille naisille. Monet maalatut ruukut kuvaavat hurjia naissotureita kamppailemassa tasaveroisina esimerkiksi Herakleen, Theseuksen tai Akhilleuksen kanssa. Troijan sodan uhrien joukossa oli monta nimeltä mainittua amatsonia. Myyttien mukaan amatsonit poistivat toisen rintansa voidakseen ampua jousella paremmin. Lisäksi heidän sanotaan eläneen pelkästään naisten muodostamissa yhteisöissä, jonne miehillä ei ollut asiaa—paitsi ehkä seksiorjina. Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että amatsoneilla on kuin onkin historialliset juuret, vaikka ne eivät ole aivan yhtä värikkäät kuin suosittujen myyttien kanssa. Adrienne Mayorin kirja The Amazons (2014) kartoittaa amatsonien alkuperää. Kreikkalaiset tapasivat keksiä vieraille sanoille kreikkalaisen etymologian. Näin muodoin