El Narco

Ioan Grillo, El Narco: The Bloody Rise of Mexican Drug Cartels.  Bloomsbury Publishing, London, UK, 2012.

Ioan Grillo on brittiläinen toimittaja, joka raportoinut Meksikon huumesodan käänteitä ja tapahtumia vuodesta 2001. El Narco on monipuolinen läpileikkaus huumetuotannon, -kaupan ja -sodan historiasta, vaiheista ja eri osapuolista. Kirjan nimi on espanjankielinen yleisnimi huumekauppiaille.

El Narco jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa selvittää Meksikon huumekaupan historiaa aina ensimmäisistä pienviljelijöistä nykyiseen teolliseen miljardibisnekseen. Oopiumi tuli Kiinasta siirtolaisten mukana 1800-luvulla. Meksikon ylängöt osoittautuivat sopivaksi viljelylle ja Yhdysvallat otolliseksi markkina-alueeksi. Huumeet kiskoivat köyhät seudut irti köyhyydestä. 1960-luvulla hippiliike herätti laajan kysynnän kannabikselle, jota oli jossain määrin viljelty Meksikossa ainakin espanjalaisten saapumisesta asti. 1980-luvulla muotiin tuli bilehuumeena kokaiini. Miami Vicen kuvaama Florida oli väylä kolumbialaiselle kokaiinille, mutta, kun viranomaiset saivat sen tukittua, kokaiinikin alkoikin kulkea Yhdysvaltoihin meksikolaisten välikäsien kautta.

NAFTA-sopimuksen jälkeen 1990-luvun puolessa välissä Yhdysvaltojen rajan tuntumaan syntyi runsaasti maquiladora- eli vapaakauppaa hyödyntäviä tuotantolaitoksia, kun yhdysvaltalaiset yritykset siirsivät tuotantoaan halvemman työvoiman äärelle. Ihmiset muuttivat köyhältä maaseudulta uusiin kaupunkeihin. Sitten väestö kasvoi ja työpaikat siirtyivät osin aasiaan, mistä seurasi työttömyyttä. El narco on yksi tie köyhyydestä.

Yhdysvallat yritti moneen otteeseen vuosikymmenten mittaan suitsia huumekauppaa. Presidentti Nixon käynnisti sodan huumeita vastaan, ja se on ollut jokaisen yhdysvaltain presidentin agendalla siitä lähtien. Huolimatta vuosikymmenten taistelusta huumekauppaa ei ole saatu kuriin. Huumekaupasta ei ole tarkkoja lukuja, mutta arvioiden mukaan meksikolaiset kartellit käärivät kaupasta noin 30 miljardia dollaria vuosittain. Noin 90% Yhdysvaltoihin vietävistä laittomista huumeista kulkee meksilaisten kautta.

Väkivalta huumekaupan ympärillä on lisääntynyt pitkin 2000-lukua. Meksikon presidentit Fox ja Calderón ovat taistelleet huumekartelleja vastaan ja pidättäneet niiden johtajia.  Pidätysten seurauksena syntynyt valtatyhjiö on käynnistänyt verisiä taisteluita. Arviolta yli 40000 ihmistä on kuollut huumesodassa mukana lukuisia poliiseja, sotilaita, poliitikoita, toimittajia ja jopa Yhdysvaltain liittovaltion agentteja. Monet poliisit ja virkamiehet ovat (perinteisesti olleet) kartellien palkkalistoilla. Murhista selvitetään vain noin 5%.

Yksi kartelleista muodosti iskujoukon armeijan erikoisjoukoista eronneista sotilaista. Sotilaat perustivat myöhemmin oman kartellin ja on nykyään laajimmalle levittäytynyt Meksikon kartelleista. Los Zetas käyttää iskuissaan sotilastaktiikoita, tehokkaita aseita ja pelotevoimaa (uhrien päiden irroittamista, raakaa kidutusta, sivullisten tappamista). Grillo rinnastaa Irakin ja Afganistanin katutaistelut Meksikossa käytäviin armeijan ja kartellien välisiin (Luttwakin sanoin "epäsymmetrisiin" ja "matalan kontrastin") aseellisiin konflikteihin.

Kirjan toinen osa kuvaa meksikolaisen huumebisneksen rakennetta. Ensin Grillo kuvailee salakuljetusreittejä ja -menetelmiä sekä salakuljettajia. Kartelleilla on erityisiä suunnittelijoita, joiden tehtävä on kätkeä huumeet ajoneuvoihin tai niissä kuljetettaviin esineisiin. Osa huumeista kulkee aavikon halki repuissa, osa lentokonerahtina tai maanalaisia käytäviä pitkin. Takaisin tuodaan rahaa tai aseita; monet Meksikossa käytettävistä aseista ostettu laillisesti Yhdysvalloista.

Kidnappaukset on toinen, kasvava ansaintatapa. Alkuun kaappaajat, usein kartellien jäseniä, iskivät rikkaisiin perheisiin mutta ovat sittemmin keskittyneet keskiluokkaan ja siirtolaisiin, joilla ei ole vartijoita tai turvalaitteita. Perheille lähetetään sormia ja raakoja kidutusvideoita, ja niinpä suku kokoaa rahat omaisensa pelastamiseksi. Lunnaiden koko riippuu kohteesta.

El narcon ympärillä murhat ovat arkipäivää. Ala on kilpailtu ja palkkamurha maksaa noin 86 dollaria. Tarkkailijat keräävät kohteesta tiedot ja suunnittelevat sopivan iskuajan kohdan. Jotkut käyttävät pistooleita, mutta usein iskun onnistuminen varmistetaan tyhjentämällä pari Kalashnikovin rumpulipasta. Murhat synnyttävät paitsi epätoivoa myös verikoston kierteen. Kartellien välien selvittelyt johtavat kasvaviin ruumispinoihin, joissa on seassa sivullisia.

Huumekaupan ympärille on muodostunut ns. narcocultura. Huumebisnestä kuvaava balladit narcocorridot ja niiden esittäjät ovat suosittuja, vaikka niiden soittaminen esimerkiksi radiossa on kiellettyä. Huumekartellien johtajat teettävät itsestään lauluja. Pienet pajat tekevät el narco -elokuvia. Lisäksi huumekartellit yrittävät sovittaa toisiinsa uskontoa ja raakaa arkea. Virallisesti katolinen kirkko tuomitsee huumekaupan ja sen harjoittajat, mutta paikalliset papit saavat runsaita avustuksia kartelleilta ja osaavat sovittaa saarnansa yleisölle sopivaksi.

Kolmas osa käsittelee Meksikon ja sen huumekartellien tulevaisuutta. Organisaatiot hakevat yhteistyökumppaneita ja jalansijaa muualta maailmasta, mm. Venäjältä ja Afrikasta. Yhdysvaltojen puolella pelätään väkivaltaisuuksien leviämistä rajan yli. Meksikossa valeostojen laillistaminen lisäsi poliisin mahdollisuuksia päästä käsiksi isompiin tekijöihin. Huolimatta kaikista yrityksistä väkivalta on lisääntynyt ja huumekauppa kasvanut.

Toivo lepää merkittäviltä osin poliisivoimien uudistamisessa. Grillo esittelee myös huumeiden laillistamisen argumentit molemmin puolin pöytää ja niihin liittyvät ongelmat ottamatta itse kantaa suuntaan tai toiseen.

El Narco on erinomainen tietokirja. Grillo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Laajemmat kokonaisuudet palautuvat useiksi silminnäkijöiden kertomuksiksi, tarinoiksi otsikoiden takana. Grillo on haastatellut viranomaisia, presidenttejä, liittovaltion agentteja, toimittajia, entisiä salakuljettajia, palkkamurhaajia ja kartellien johtajia sekä näiden ja uhrien omaisia. Grillo on myös rohkea ottaen huomioon, miten usein ja miten vähästä toimittajien henki on lähtenyt Meksikossa.

Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aikana

Jacques Soustelle, Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aikana. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie quotidienne des Aztèques à la veille de la conquête espagnole (1955) suomentanut Marja-Kaarina Renkonen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1968.

Ranskalainen akateemikko Jacques Soustelle (1912-1990) teki uran politiikassa ja Amerikan esikolumbiaanisessa antropologiassa. Sellaista oli atsteekkien elämä julkaistiin ensi kertaa vuonna 1955 osana Hacheten vuonna 1938 käynnistämää La vie quotidienne -tietokirjasarjaa, jonka tarkoitus oli välittää ajankuvaa historiasta kiinnostuneille maallikoille. Yksi sarjan aikaisemmista teoksista on Flacelièren Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa.

Atsteekit ovat tutkijoille monella tapaa epäkiitollinen kulttuuri. Vaikka arkeologiset tutkimukset ovat Soustellen mukaan olleet hedelmällisiä, kulttuurin runsaasta kirjallisesta materiaalista on jäljellä vain rippeitä. Ensimmäiset eurooppalaiset eivät arvostaneet atsteekkien sivilisaatiota eivätkä erityisesti sen uskontoja. Niinpä piispa Zumarraga kokosi uskonnolliset ja maalliset teokset rovioksi. Alkuperäistekstien sijaan jäljellä on reconquistan maattomien hidalgojen, fanaattisten munkkien ja askeettisten lähetyssaarnaajien kuvauksia.

Johdannon jälkeen Soustelle aloittaa käsittelemällä México-Tenochtitlán kaupungin syntyä, historiaa ja rakennetta. Nimi Tenochtitlàn johtuu viikunapuun nimestä ja México joidenkin arvioiden mukaan Mexitl-jumalasta, jota symboloi kaktuksessa istuva käärmettä nielevä kotka. Kaupunkia asuttivat atsteekit, joka oli alunperin metsästäjä-keräilijä -heimo ja joka sittemmin vaelsi Meksikon ylätasangolle (Aztlánista, valkeasta maasta), omaksui maanviljelyksen ja alisti naapuriheimot valtaansa. Nykyisen Mexico Cityn paikalla sijainnut México-Tenochtitlàn oli kanavien halkoma, espanjalaisvalloitusten aikaan 1500-luvun alussa muutaman sadantuhannen asukkaan koti ja kaupan keskus. Ensimmäinen luku on hieman sekava: se on sekoitus kaupungin yksityiskohtia ja silmäyksiä pidempään historiaan.

Atsteekkien heimot perustuivat klaaneihin ja talonpoikaissotureihin, mutta aikaa myöten erikoistuminen saa sijaa, ja hallitsijan apuna toimii laaja hierarkinen virkamiehistö. Alunperin vaalein, sittemmin hallitsijan päätöksellä valitut tecuhtlit, mahtimiehet, muodostivat hallinnon, upseeriston ja oikeuslaitoksen eliitin. He nojasivat paikallisessa hallinnossaan alempiin virkamiehiin, capulleceihin, ja saivat kantaa veroa. Kuten Roomassakin, pätevöityminen politiikassa edellytti sotakokemusta ja -saavutuksia. Espanjalaisten saapuessa säädyt olivat vasta vakiintumassa ja varsinainen aatelisto yksityisine maaomistuksineen syntymässä. Silti asema jossain määrin periytyi isältä pojalle. Ylimysten lapset pääsivät parempiin kouluihin, ja siten useammat virat hallinnossa, oikeuslaitoksessa, armeijassa ja temppelien papistossa olivat heille avoinna. Säätynä kauppiaat, pochtecatlit, olivat vasta nousemassa laajenevassa valtakunnassa, ja heidänkin keskuudessa oli arvojärjestys. Isoimmissa kaupungeissa oli kauppiasyhtymiä, jotka huolehtivat karavaaneista, suhdetoiminnasta, kauppiaiden välisestä oikeudenkäytöstä jne. Näiden alapuolella olivat käsityöläiset, talonpojat ja orjat (joita kohdeltiin pääasiassa hyvin).

Atsteekkien, kuten monien muidenkin Keski-Amerikan kansojen käsitys ajasta oli syklinen ja jakautui aikakausiin, atsteekkien tapauksessa "aurinkoihin". Neljäs "aurinko" oli "veden aurinko" , koska se päättyi vedenpaisumukseen. Oma aikamme on viides, "liikkeen aurinko". Sen kesto ja kohtalo tuli päätetyksi samana vuonna, jona se alkoi ja jona aurinko pantiin liikkeelle. Luvassa on siis tuhoisia luonnonmullistuksia, kunnes lopulta todellisuus repeää, ja länsitaivaan pohjalla odottavat pimeyden hirviöt, Tzitzimime, järjestelevät asioita uudelleen lovecraftilaisessa hengessä. Iä! Iä! Maailman katolla kaiken lähteenä oli atsteekkien mukaan kaksinaisuuden pariskunta, mutta heidän jälkeläisensä, nuoremmat jumalat, olivat kuitenkin luoneet maailman ja - ennen kaikkea - auringon. Liikkuakseen aurinko tarvitsi "kallisarvoista vettä" eli ihmisverta, jolloin jumalat uhrasivat itsensä. Sen jälkeen tuli ihmisten osaksi pitää aurinko liikkeessä ja pimeys loitolla, ja ilman pyhiä uhreja elämä pysähtyisi. Sulkakäärme Quetzalcoatl, tiedon ja taidon jumala , ei hyväksynyt ihmisuhreja, mutta Tezcatlipoca, väkivaltaista muutosta edustava jumala, oli pelannut hänet syrjään ja antanut Méxicon uhreja janoavien jumalten käsiin.

Taivaankappaleiden liike ja vuodenaikojen rytmi herättivät atsteekeissa kuten monissa muissakin kansoissa halun ymmärtää ilmiöitä ja nähdä niitä ennalta. Niinpä ennusmerkkejä luettiin paitsi tähdistä myös luontokappaleiden oikuista. Tärkeitä rituaaleja ja tapahtumia sovitettiin alkavaksi suotuisten merkkien alla.

Atsteekeilla oli monia jumalia, ja määrä valloitusten myötä kasvoi, kun uusien alueiden jumalat kytkettiin osaksi valtakuntaa. Niinpä atsteekkien valtakunta oli paikallisten uskontojen ja kulttuurien tilkkutäkki, jossa vielä eri säädyillä oli omien ihanteidensa mukaisia palvonnan kohteita. Eri yhteisöjen yhteisiäkin jumalia oli, kuten kauppiaiden Yiacatecutli, sulkakauppiaiden Cocyotlinaual ja suolakauppiaiden Huixtociuatl. Atsteekkien auringon ja sodan jumala oli Huitzilopochtl.

Soustelle kuvaa myös atsteekkien koteja, työtä, arkea ja juhlia. Kaupunkien talot rakennettiin pääosin auringossa kuivatuista tiilistä, ja niiden sisustus oli niukkaa: huonekaluina mattoja, arkkuja, muutama istuin ja hiiliastia. Taloihin kuului oleellisesti piha ja puutarha. Varakkaampien talot olivat Soustellen mukaan ainoastaan suurempia (mahdollisesti koristemaalattuja) ja niiden puutarhat loisteliaampia. Miesten vaatteet koostuivat sandaaleista, lannevaatteesta ja viitasta, kutakin koristeltu säädyn ja varallisuuden mukaan. Naiset käyttivät hametta ja kaupungeissa povensa peittona jonkinlaista liivin ja paidan välimuotoa. Kertomukset työmoraalista ja päihteiden kohtuukäytöstä tuntuvat välittyneen värittyneinä ja idealisoituina. Arkea rytmittivät uskonnolliset rituaalit ja osana rituaaleja harrastettiin metsästystä ja pelejä, kuten Tlachtli-pallopeli.

Myös sodankäynti oli osaltaan uskonnollinen rituaali, joka muodostui keskeiseksi osaksi eliitin elämää ja toimintaa. Sodan käynnistäminen edellytti lähettiläiden keskustelua ja neuvonpitoa, ja sotatila oli säädelty prosessi, jossa Soustellen mukaan yllätystä ei pidetty soveliaana, mutta toki vakoojia, ansoja ja harhautuksia käytettiin. Tappio oli sekin säädelty, koska taistelu oli eräänlainen jumalten tuomio, ja siihen päädyttiin jälleen neuvotteluiden kautta. Atsteekkien tarkoitus ei ollut "totaalinen sota", jossa viholliset alistetaan, heidän maansa tuhotaan ja väkensä surmataan. Vaikka taistelussa tavoite oli sitten vankien hankkiminen jumalten uhreiksi, sodan tarkoitus oli tuoda julki Huitzilopochtlin tahto, ja vihollisten riitti tunnustaa erehdyksensä suhteessa tähän tahtoon -- mikä käytännössä tarkoitti, että valloittettu kaupunki tai alue taipui Tenochtitlánin tahtoon,  luopui omasta ulkopolitiikasta ja maksoi veroa. Espanjalaiset kypärineen, miekkoineen, hevosineen, laivoineen ja tykkeineen rikkoivat kaikkia atsteekkien sodankäynnin sääntöjä: He saapuivat puhuen rauhasta, ja alkoivat sitten yllättäen tappaa väkeä ilman neuvotteluita. He surmasivat sotilaita ottamatta vankeja, he eivät neuvotelleet, eivätkä säästäneet ihmisiä, taloja, jumalia tai paikallisia tapoja. Espanjalaisille Kaarle V oli ainoa hallitsija ja kristinusko ainoa uskonto. Soustelle tiivistää lopputuloksen näin (s. 214):

Ja kun kaikki oli ohi, meksikolaispäälliköt odottivat katkeraa neuvottelua valloittajille maksettavasta verosta eivätkä aavistaneetkaan mitä tuleman piti: että heidän kulttuurinsa tuhottaisiin, jumalansa ja uskontonsa hävitettäisiin, poliittiset instituutiot mitätöitäisiin, kuninkaita kidutettaisiin, aarteet ryöstettäisiin ja kansa merkittäisiin orjuuden punaisella polttoraudalla.

Niin se käy. Loppuun Soustelle kokoaa vielä kuvauksia atsteekkien sivistyksestä, ihanteista, kuvaamataiteista ja runoudesta.

Maallikolle tällainen "kevyempi" johdanto kulttuurihistoriaan on erinomaista herkkua, mutta on luultavaa, että tällaisia kirjasarjoja tuskin enää kustannetaan. Lukijoilla on parempaa tekemistä, eikä tietokirja ole historioitsijalle tai antropologille suurikaan ansio. Maallikolle jää Wikipedia, 50 vuotta vanhoja tietopokkareita ja raskaita akateemisia teoksia, mikä ei sekään ole aivan huono kohtalo.