The Bullet Catcher

A. M. Homes, ”The Bullet Catcher”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Novellissaan ”The Bullet Catcher” A. M. Homes kuljettaa satiiria juuri uskottavuuden rajoilla. Se muistuttaa hieman joitain Don DeLillon romaaneja — ilman niiden palopuheita.

Kodinkonemyymälässä Frank huomaa, kuinka heidän lapsenvahtinsa kavereineen varastaa tehosekoittimen, koska sillä voi tehdä ”terveysjuomia omassa huoneessa”. Tytöt päättävät syödä jäätelöt hampurilaisen jättämän pahan maun peittämiseksi ja polttavat siinä sivussa ravintolan muovi-istuimen.

Kun Frank alkaa seurata tyttöjä — hän ei itsekään osaa sanoa syytä, mutta siinä on jotain epäsopivaa — käy lukijalle vähitellen selväksi, että vika on ostoskeskuksessa eli maailmassa.

He went through the mall, weaving in and out of people strollers, breathing hard, looking for Julie, Nails, and Tina with their big hair, their mini-skirts, their over-loaded shopping bags. Instead of seeing them or seeing nothing at all, he saw hundreds of girls just like them, identical twins. 

Ostoskeskus vääristää paitsi moraalin ja ravinnon myös identiteetin. Uudenlaisessa julkisessa tilassa ihminen ei ole kansalainen tai aikuinen vaan nuoruutta ihaileva kuluttaja, joka janoitsee elämyksiä ja  hänelle markkinoituja tuotteita.

Frankin onneton kohtalo on kenen tahansa kohtalo. Hän on voimaton ärsykkeiden edessä ja päätyy ostamaan asioita hetken mielijohteesta. Näennäisen ääretön valikoima tuottaa oikeastaan puutetta, tai ainakin tunteen puutteesta. Sitä lääkitsevä ostos tuottaa jälkimaun, jota täytyy paikata toisella ostoksella. Mainosten lupaama täyttymys väistää Frankia ja kaikkia muita.

Ostoskeskus on myös paikka, jossa yksityinen lainvalvonta asettaa omaisuuden suojan ihmiselämän yläpuolelle.

Evelina

Follow my blog with Bloglovin

Frances Burney, Evelina, or The History of a Young Lady's Entrance into the World (1778). Project Gutenberg E-Book, 2002. http://www.gutenberg.org/ebooks/6053

Tutkielmassaan ihmisluonteesta filosofi David Hume totesi ihmisten olevan toisilleen peilejä, jotka heijastavat passioiden, tuntemusten ja mielipiteiden säteitä edestakaisin. Tämän ajatuksen voi nähdä mm. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kirjallisuudessa. Teemu Ikosen mukaan aikakauden romaanit eivät esitä ajattelua ”sisäisenä puheena” vaan kytkevät sen aina sosiaaliseen kontekstiin:

Ajattelu ei ole vain yhden mielen käsityksiä toisesta vaan sarja toisiinsa kytkeytyneitä ennakointeja, havaintoja, tulkintoja ja reaktioita. Puhutaan ”syvästä intersubjektiivisuudesta”, prosessista, jossa minä on tietoinen siitä, että on toisten havaintojen ja ajatusten kohde, eikä voi olla reagoimatta tähän ajatuksillaan, ruumiillisesti ja sanallisesti, mikä saa aikaan uusia havaintoja ja reaktioita ja niin edelleen.

Kirjallisuuden käsitys ihmismielestä muuttui 1700-luvun aikana. Karteesinen filosofia oli samastanut ajattelun ja tietoisuuden, mutta Hume ja mm. Thomas Reid tunnistivat ne erillisiksi. Näin ajattelu itsessään saattoi tulla tietoisen tarkastelun piiriin. Hilary Havensin mukaan alkuun tämä reflektio oli kirjallisuudessa katumusta, kuten Robinson Crusoella. Vaikka Tristram Shandyn ajatuksenjuoksu sitten säntäilee hallitsemattomasti joka suuntaan, vähitellen reflektio täsmentyy psykologiseksi prosessiksi, joka tarkastelee omaa ja muiden ajattelua, motiiveja ja havaintoa. Henkilön reflektion kehittyminen ja oman ajattelun tarkastelu on kehitysromaanin, bildungsromanin, idea.

* * *

Englantilaisen romaanin äidiksi kutsutun Frances Burneyn (1752-1840) kehitysromaani Evelina (1778) oli yksi Jane Austenin suosikeista. Vaikka Austen ei tarttunut Burneyn käyttämään kirjemuotoon, hän sovelsi tämän viljelemää havaintojen kimpoilua ja sen synnyttämää ironiaa.

Burneyn romaanissa Evelina Anville on nuori, hyveellinen ja hieman tietämätön nuori nainen kuten vaikkapa Austenin Mansfield Parkin (1814) Fanny Price. Molemmat ovat avioliiton kynnyksellä vieraassa ympäristössä ja puolustavat kunniaansa puheita ja tekoja vastaan. Huumori, ironia ja miksei jännityskin kumpuavat sekä Evelinan että Fannyn vielä kehittymättömästä reflektiosta: koska he eivät osaa lukea muiden motiiveja, he ymmärtävät tilanteita ja puheita väärin. Toisaalta taustalla leijuu uhka: he ovat monessa mielessä muiden, erityisesti miesten, armoilla.

Evelinaa lukiessa päähenkilön epävarmuus ja ympäristön kyky keskeyttää tärkeä keskustelu juuri ratkaisevalla hetkellä tuntui keinotekoiselta ja turhauttavalta tavalta lisätä jännitystä — Samuel Richardsonin Pamela (1740) koostui kauttaaltaan hieman samantyyppisestä voimattomasta ähräämisestä. Nyt tätä kirjoittaessani Evelinan voimattomuus kuitenkin alkaa vaikuttaa reflektion ongelmalta, joka hänen täytyy — äskettäin lukemiani elokuvakäsikirjoitusoppaita mukaillakseni — ratkaista. Ulkoisten heijastusten lisäksi Evelinan täytyy tarkastella omia ajatuksiaan eli aikuistua.

"Oh, my Lord," cried I, "what a request!"

Sisäisen identiteetin epävarmuuden lisäksi päähenkilöä piinaa ulkoisen identiteetin epävarmuus, jonka ”ratkaiseminen” on selkeä ulkoisen toiminnan tavoite. Samalla, kun hän opettelee lukemaan sosiaalisen kanssakäymisen hienovaraisuuksia, Evelina yrittää saada sukupuutaan ojennukseen. Hän on tavallaan avioton lapsi, koska hänen isänsä ei ole tunnustanut avioliittoaan hänen äitiinsä. Epäselvyys ei tosin mainittavasti himmennä hänen mainettaan tai asemaansa.

* * * 

Aikuistumista voi pitää nuoren naisen kehitysromaanissa kiertoilmauksena seksuaalisen halun heräämiselle. Tietenkään idealisoituna päähenkilönä Evelina sen paremmin kuin Fanny Pricekaan ei osoita merkkiäkään siitä. Evelinan heikkous eli viattomuus on nimenomaan tietämättömyyttä seksuaalisesta halusta, vaikka juuri se ja hänen kauneutensa (eli haluttavuutensa) tekevät hänestä saalistuksen kohteen.

Lisa Moore on esittänyt, että 1700-luvun tarinoiden piti selvitä sensuurista, viehättää yleisöä — sekä miehiä että naisia — ja ennen kaikkea säilyttää päähenkilöiden hyveellisyys ja esimerkillisyys, koska naimisiin mentiin nimenomaan rakkaudesta. Niinpä naisten seksuaalinen halu saattoi paljastua vasta avioliitossa, siis kun kertomus on jo päättynyt. Tämä aiheutti kirjailijoille vaikean tilanteen: kirjan piti käsitellä aihetta, jota se ei voinut esittää.

Yrittäessään tunnistaa Evelinan ”todellisia” ajatuksia Amanda Rudd on tarkastellut vaikenemista, ohipuhumista, ironiaa ja tekstin vivahteita. Evelinan punasteluissa vilahtaa tietoisuus vaikeiden tai uhkaavien tilanteiden jännitteistä mutta myös ihastunut kiihtymys lordi Orvillen läsnäolosta. Kirjeiden sanakäänteissä liikkuu ”tiedostamaton” ihastus tähän mieheen, mitä kirjassa ei voinut sanoa suoraan. Lordi Orvillen ihanteellisuus, sopiva joustavuus ja lievä epämiehekkyys luo tilan, jossa miehen ja naisen tasaveroinen kanssakäyminen ja kiintymys on mahdollista rikkomatta aikakauden asettamia rajoituksia.

Evelina on paksu ja kenties vähän pitkäveteinen romaani. Sitä koskeva tutkimus on sen sijaan pohjattoman mielenkiintoista ja opettavaista.

Lisää aiheesta:

• Hilary Havens (2012) Reflection and Revision in the Novels of Frances Burney. Väitöskirja. McGill University, Montreal, Kanada.
• Teemu Ikonen (2010) 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus, Helsinki. 
• Lisa L. Moore (1990) Sexuality, Subjectivity and Reading: Constructing the Heterosexual Heroine in the Late Eighteen-Century Novel. NWSA Journal, 2(4): 693-695.
• Amanda Rudd (2011) The Spaces Between: Creating A Space for Female Sexuality in Frances Burney’s Evelina, Ann Radcliffe’s The Italian, and Jane Austen’s Sense and Sensibility. Plaza: Dialogues in Language and Literature, 2(1): 82-91. (PDF)

--

Kuva: Edward Francisco Burney, ”Frances Burneyn muotokuva”, 1784 tai 1785. (Wikipedia / Public Domain)

Jim Train

A. M. Homes, ”Jim Train”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Jim Train palkitaan työpaikallaan vuoden työntekijänä. Hän viihtyy töissä ja venyttää päivää säännöllisesti iltaan. Sitten rakennus pitää tyhjentää pommiuhan vuoksi, ja Jim joutuu viettämään pari päivää kotona. Rutiini järkkyy eikä Jimillä ole mitään otetta kohtaloonsa.

Novellissaan ”Jim Train” A. M. Homes irvailee hyväpalkkaisen manhattanilaisen lakimiehen kustannuksella. Jimillä ei tosin ole erityistä lakimiehen identiteettiä, vaan hän on pelkkä perheestään vieraantunut epäkäytännöllinen menestyjä. Lähiöarki tekee miehestä naurettavan. Avain katkeaa lukkoon. Päättäväisessä tietämättömyydessään hän tärvelee takapihan istutukset. Vieraat ihmiset pyörivät pihassa ja soittelevat hänen vaimonsa perään. Kaikki on sekaisin.

Törmäilyn ja kompastelun on kaiketi tarkoitus osoittaa, että hän ei ole omalla reviirillään (toimistolla muiden lähdettyä hän kuseskelee kukkaruukkuihin). Ura keskikaupungilla vieraannuttaa hänet kaikesta. Hän ei osaa olla kotona, hän ei viihdy kotona, eikä kukaan siellä oikeastaan edes pidä hänestä. Vaimo pyörittää arkea, jossa Jimillä ei ole mitään asemaa. Hän ei osaa edes viedä lapsiaan kouluun.

Jim ei kohtaa asemaansa kasvattajana tai puolisona, eikä hän ole vastuussa mistään, joten hän ei ole oikeastaan aikuistunut. Ruukkuihin kuseskelukin on lapsellinen jäynä. Hän ei ole minkään yhteisön jäsen — paitsi tietysti työyhteisön, joka koostuu hänenlaisistaan miehistä. Työkaverit tunnustavat puhelimessa halunsa palata Manhattanille mahdollisimman pian. Näin Jimin muotokuva laajenee vähintään ammattikuntaa ellei peräti sosioekonomista asemaa koskevaksi.

Onko keskenkasvuisuus seurausta yhdyskuntarakenteesta vai vinoutuneista sukupuolirooleista, jotka palkitsevat miehen työhön eristäytymisestä? Vaikka lähiö on nowhere, syypää lienee jälkimmäinen.

Amerikan psyko

Bret Easton Ellis, Amerikan psyko (1993). Englanninkielisestä alkuteoksesta American Psycho (1991) suomentanut Erkki Jukarainen. Tammi, Jyväskylä, 2000.

Yhdysvaltalaisen Bret Easton Ellisin kolmas romaani Amerikan psyko (1993) herätti laajaa kohua jo ennen ilmestymistään vuonna 1991. Huhut ja vuodetut käsikirjoituskatkelmat lupailivat satoja sivuja naisvihaa, kidutusta ja hurmetta. Teoksen vastaanotto oli alkuun pääosin tyrmäävä, mutta mm. Faye Weldonin kirjoittama arvostelu alkoi osoittaa ilmapiirin muutosta. Romaania alettiin lukea mustana komediana tai satiirina. Nykyisin se on jonkinlainen klassikko: parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjasta otetaan edelleen painoksia, ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta.

"Hei Bateman", Craig sanoo, ja äänestä päätellen martini ei ole ensimmäinen. "Onko korrektia pitää tupsukoristeisia mokkasiineja arkipuvun kanssa vai ei?"

Romaanin kertoja ja päähenkilö Patrick Bateman on 27-vuotias, hauska, menestyvä ja komea meklari, joka omistautuu ystäviensä kanssa menestyksen ulkoisille piirteille niin täydellisesti, että ne muodostavat liki jäännöksettä elämän sisällön. Vallitsevan tietämyksen mukaan se ei ole enää in-paikka noin illastamismielessä. Maisemakuvauksen sijaan jokainen kohtaus alkaa vaatteiden ja vaatemerkkien läpikäynnillä. Ravintolaillalliset ovat tarkkaan rakennettuja rituaaleja eksoottisine ruokalajeineen, eivätkä vaikeasti kusipäisten ihmisten keskustelut tai ihmissuhteet pakene vaatteiden, ruokien, juomien tai huumeiden kehästä kuin kerran tai kaksi. Aito, myönteinen inhimillisyys ei selvästikään asu Wall Streetillä.

Patrickin elämä olisi näiden ulkoisten asioiden tyhjää toistoa, jollei hän olisi psykopaatti. "Haluan... murskata naisen kasvot suurella raskaalla tiiliskivellä." Ilman vähäisintäkään moraalista epäröintiä hän pistelee veitsellään kodittomia ja prostituoituja. Pornoelokuvasta saatu inspiraatio kasvaa yhä raaemmaksi ja raaemmaksi rituaaliksi, jota kertoja kuvaa samaan tapaan yksityiskohtaisesti ja viileän innostuneesti kuin uusimpia äänentoistolaitteistoja ja 1980-luvun pop-musiikkia. Huoneiston lattiat lainehtivat verestä, ja ruumiinosia päätyy mikroaaltouuniin ja makkarakoneeseen. Kirjassa on kuitenkin kierteitä, joten se ei ole pelkkä hurmeinen fantasia.

Tarinan edetessä satiiri alkaa nousta esiin puuduttavasta toistosta ja räikeistä ylilyönneistä: Merkkivaatteiden ja ravintola-annosten luettelointi on pikkutarkkaa. Patrick meklariystävineen ihailee Donald Trumpia (kirjailijan mukaan nykyinen presidenttiehdokas on aivan eri henkilö kuin 1980-luvun lopun meklarien esikuva). Kyvyttömyys valita ravintola muistuttaa hetkittäin beckettiläistä absurdia komediaa. Evian-pullovesi on jonkun mielestä liian makeaa. Näiden rinnalla proosallinen seksi ja raaka väkivalta on pakko tulkita karnevaaliksi, "lihan juhlaksi": estot poistuvat, ja seksi, shoppailu, väkivalta sekä liha sekoittuvat yhdeksi ja samaksi nautinnoksi, kuluttamiseksi.

Patrickin sanomisilla tai tekemisillä on vähän mitään sosiaalisia saati moraalisia seurauksia, ja rikosromaaniksi kirjassa on vähän poliisityöskentelyä, murhien selvittelyä tai edes jännitystä. Tarina on toistoa. Ellis kuvaa maailmaa, jossa ahneus, kaupallisuus ja välineellistäminen on viety äärimmilleen. Kun Patrick arvioi naisia pelkästään ulkoisten ominaisuuksien kautta, kauneusihanteiden mukaiset valiot ovat vaihdettavissa keskenään, eikä minkäänlaista todellista kanssakäymistä voi syntyä. Kertojan narsistinen ja maskuliininen kuori kuitenkin hetkittäin murenee, mutta sosiaalisesti kiusallinen tai epävarma tilanne peittyy nopeasti valheisiin ja huumeisiin antaen ehkä vilauksen motiivista.

Onko kirja klassikko? Ainakaan se ei ole kerronnallisessa mielessä lumoava, mutta tällaiset kysymykset koskevat vain kaltaistani sirkustemppuja odottavaa yleisöä. Joel Black nostaa Patrick Batemanin esimerkkinä foucaultilaisesta rikoksen estetisoinnista ja rikollisen ylevöittämisestä. Rikos on parhaimmillaan taidemuoto, jonka tekijä on poikkeusyksilö ja — esimerkiksi Patrick Batemanin ja Hannibal Lecterin kohdalla — tinkimätön esteetikko. Virittämällä tarinansa taiteen ympärille ja yhdistämällä sen väkivaltaan ja moraaliin kirjailijat esittävät kysymyksiä väkivallan asemasta ja näin hankaloittavat teostensa —ja kenties laajemmin rikoskirjallisuuden— leimaamista pelkäksi viihteeksi. Tämä lienee luettavissa niin, että Amerikan psykon sisältämä äärimmilleen viety väkivalta käsittelee tai edustaa jotakin muuta kuin väkivaltaa.

Jotkut sanovat, ettei Ellisin kerronnassa tunnu syvyyttä. Amerikan psyko käsittelee pelkkää pintaa, koska kirjan kuvaaman maailman nihilismi on syönyt kaiken muun. Pinta, pinta, pinta on ainut, josta löytyy enää merkityksiä. Niinpä miesten suhtautuminen ulkomuotoonsa on maanista, kertoja kertoo vain aistittavat asiat, ja kaikki tapahtuu nykyhetkessä ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta, muutosta tai odotusta, syitä tai seurauksia, muistoja tai syyllisyyttä. Patrick Bateman arvioidaan edustavien ulkoisten piirteidensä perusteella, eivätkä hänen sairaan väkivaltaiset lipsautuksensa sysää häntä piirin ulkopuolelle. Catherine Spoonerin mukaan Patrickin tunnustuksesta ei siten voi seurata puhdistautumista, vapahdusta tai itseymmärrystä.

Ehkä myöhäiskapitalismin kritiikkinä toisto, pinnallisuus ja esimerkiksi Patrickin harjoittama ihmissyönti eivät ole kaunokirjallisen herkkyyden malliesimerkkejä, mutta kirjoittajan paletissa voinee olla tylsempiäkin välineitä. Kirja ui eksistentialistisessa virrassa ja pyörittelee kaksoisolentoteemaa, joten siinä on (puuduttavan) klassikon aineksia.

Lisää aiheesta

• Joel Black, Crime Fiction and the Literary Canon. Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 76-89.
• Catherine Spooner, Crime and the Gothic. Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 245-257.

Kissan kehto

Kurt Vonnegut, Kissan kehto. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cat's Cradle (1963) suomentanut Marjatta Kapari. Teoksessa Isot keltaiset: Vonnegut, Tammi, Helsinki, 1988.

Kissan kehto (1963) on tavallaan lopputyö. Vuonna 1971 Chicagon yliopisto katsoi romaanin korvaavan Kurt Vonnegutin vuonna 1947 kesken jättämän gradun, ja niin kirjailija valmistui antropologian maisteriksi. Teos kiipesi vuoden 1964 Hugo-palkintoehdokkaaksi ja muutamin paikoin kiellettyjen koulukirjastokirjojen listalle Yhdysvalloissa. Se on myös Peter Boxallin toimittaman 1001 kirjan listalla. Huolimatta ansioistaan minut romaani jätti kylmäksi.

Tarina kertoo kirjailijasta, joka työstää teosta siitä päivästä, jolloin yhdysvaltalaiset pudottivat ensimmäisen atomipommin Hiroshimaan. Hän jäljittää atomipommin kehittäjän ja nobelistin Felix Hoenikkerin jälkeläisiä, joiden hän toivoo valaisevan tapahtumia tuona kohtalokkaana päivänä. Felix paljastuu kuitenkin neroksi, jonka vastuuntunto ja kosketus sosiaaliseen todellisuuteen oli kepeä. Niinpä atomipommi ja muut vastaavat projektit olivat lähinnä älyllisiä ongelmia.

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun Felixin jäämistöstä löytyy jää-yhdeksän: aine, joka muuttaa veden molekyylirakenteen huoneen lämmössä kristalliksi. "Jäätyminen" jatkuu ketjureaktiona läpi mielivaltaisen kokoisessa vesimassassa. Felix keksi aineen, kun armeijan jalkaväki toivoi pääsevänsä eroon mudasta, mutta älyllisestä ongelmasta kehittyi ase, joka vaaransi kaiken elämän maapallolla. (Sivumennen sanoen aine selittää myös Joe Satrianin esikoisalbumin Surfing with the Alien (1987) instrumentaalikappaleen Ice 9.)

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun kirjailija suuntaa Karibialle San Lorenzon pieneen ja köyhään saarivaltioon, jossa Felixin poika Franklin palvelee sikäläisen diktaattorin hallituksessa tiede- ja edistysministerinä. Saarella kielletty absurdi uskonto bokonismi hallitsee melkein kaikkea ajattelua. Se on kuin kissan kehto eli sormien väliin viritetty narusykkyrä.

Newt istui edelleen kippurassa tuolissaan. Hän ojensi maalin tahrimat kätensä kuin pingottaisi niiden välissä kissan kehtoa. — Ei ihme että lapsista tulee hulluja. Kissan kehto on pelkkiä risteileviä lankoja jonkun käsien välissä, ja pikkulapset tuijottavat silmänsä kipeiksi tuo lankavyyhteä.
  — No sitten?
  — Ei ole kissaa, eikä ole kehtoa.

Kirja esittää myös tieteentekijät vastuuttomina keksintöjensä seurausten suhteen. Onnellisuus lopullista tuhoa uhkuvassa maailmassa löytyy vain täysin absurdista uskonnosta.

Kurt Vonnegutin kirjoitustekniikan kerrotaan edenneen liuska kerrallaan: hän hioi ja hioi liuskaa mieleisekseen ennen kuin siirtyi seuraavaan. Kuvittelin Vonnegutia naputtelemassa lyhyitä lukuja, joiden satiiri on paikoin ihan terävää, mutta teoksessa ei ole oikein rakennetta vaan sarja hassuja tapahtumia, jotka eivät oikein saa tukevaa otetta parodian takana näkyvästä vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin synnyttämästä ahdistuksesta.

London Fields

Martin Amis, London Fields (1989). Vintage, London, UK, 2003.

Martin Amisin romaania London Fields (1989) on vaikea lokeroida. Sitä on pidetty jonkinlaisena murhamysteerinä, koska kertoja sanoo sitä siksi.

This is a story of a murder. It hasn't happened yet. But it will. (It had better.) I know the murderer, I know the murderee. I know the time, I know the place. I know the motive (her motive) and I know the means. I know who will be the foil, the fool, the poor foal, also utterly destroyed. I couldn't stop them, I don't think, even if I tried. The girl will die. It's what she always wanted. You can't stop people, once they start creating.

Nicola Six päättää murhauttaa itsensä ja etsii murhaajakandidaateiksi viemäriä muistuttavan misogyynisen Keithin ja kaikin puolin kunnollisen, ilmeettömän ja äveriään Guyn. Nicola pyörittää ja taivuttaa heitä suvereenisti yliviritetyn seksuaalisen viehätysvoimansa ja näyttelijän taitojensa turvin. Niinpä Guy näkee viattoman, arastelevan ja eteerisen neitsyen, kun Keithillä on edessään (ja sylissään) kaiken nähnyt ja kokenut portto.

Tätä kaikkea meille kertoo amerikkalainen tietokirjailija Samson Young, joka löytää Nicolan päiväkirjat roskalaatikosta ja alkaa työstää niistä romaania haastatellen sen henkilöitä. Hän vetoaa faktoihin kaivaen esiin päiväkirjojen lisäksi Guyn novelleja ja runoja sekä Keithistä kertovia tikkakilpailulehtisiä. I can't make anything up. It just isn't in me. Man, am I a reliable narrator. Pian on selvää, että kertoja on kaikkea muuta kuin luotettava. Hän nostaa esiin toistuvasti omat kerronnalliset valintansa ja ongelmansa. Ollen henkilö omassa tarinassaan hän jopa yrittää vaikuttaa muihin henkilöhahmoihin, jotta tarinasta tulisi parempi.

Previously, she had relied on bottled water from France, more costly than petrol, until it was revealed that Eau des Deux Monts passed at least twice through every granny in Lyon.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja sanavalinnat paikoin varsin herkullisia, Amis ylläpitää jatkuvaa keinotekoisuuden tunnelmaa, joka sotkee kirjan lukuromaanimaiset sirkustemput. Nimet, kuten esimerkiksi Keith Talent, Guy Clinch, Nicola Six, Chick Purchase ja Trish Shirt, ovat dickensiläisen epäuskottavia. Kirjan henkilöhahmot ovat yksiulotteisia karikatyyrejä. Tapahtumissa on omituista karnevalismia, roolien kääntymistä, paljasta lihallisuutta ja taustalla leijuvan kriisin uhkaa. Erityisesti Keithin elämä on omanlaisensa tahmainen perheväkivallan, uskottomuuden, alkoholin, pornon ja huijausten keitos.
 
London Fields viittaa muinaiseen yhteismaahan, vainioihin, joita ei enää ole.

…but this is London; and there are no fields. Only fields of operation and observation, only fields of electromagnetic attraction and repulsion, only fields of hatred and coercion. Only force fields. 

Koko romaani on tarpeettoman monimutkainen ja selvästi keinotekoinen. Symbolismi tuntuu liikkuvan vähän joka suuntaan. Kirjassa on kaikki romaanin tunnusmerkit, mutta se on samalla koverrettu sisältäpäin tyhjäksi. Mistä ihmeestä kirjassa on kyse?

Frederick Holmes näkee London Fieldsin leikkivän Roland Barthesin julistamalla kirjailijan kuolemalla tehden siitä kirjaimellisen. Kuolema tuo kirjaan paitsi jännitettä ja rakennetta, se myös viittaa teoksen ulkopuolelle paljastaen kirjailijan tavoitteen ja antaen teokselle merkitystä. Niinpä London Fields Holmesin mukaan parodioi jälkistrukturalismin käsitystä merkityksestä ja kielestä.

Kirjassa taistellaan kertojan asemasta eli vallasta, eikä lopultakaan ole selvää, kuka kertoja oikeastaan on tai kenellä lopultakin on valtaa. Vaikka Keithillä on fyysistä ja Guylla taloudellista valtaa, Nicola näyttää hallitsevan tilannetta juonineen ja feminismin tunnistamine miesten odotuksiin mukautuvine rooleineen. Toisaalta Samson on kertoja, mutta hänenkin takaansa paljastuu rakenteita, jotka kyseenalaistavat kertojan vallan ylipäätään. Kuka on kenen tarinassa? "Kirjailijan" kuolema on kirjassa tosiasia.

Kirjan misogynia ja Nicolan vapautuminen tyytymättömyydestään ainoastaan kuoleman kautta ovat puolestaan herättäneet kritiikkiä, eikä esimerkiksi Susie Thomas hämäänny kertojarakenteesta: kaiken kerroksellisuuden takana häämöttää seksismillä ja rasismilla herkutteleva Amis, jonka olettama lukija on valkoihoinen mies. Amis on puolustautunut sanoen romaaniaan miesten fantasioiden satirisioinniksi.

Kirjassa on paljon kaikenlaista juonnetta ja temppua, jotka eivät ensikertalaiselle rekisteröidy. Holmesin näkemyksen pohjalta London Fields pitäisi nyt lukea varmaankin uudestaan. Ehkä myöhemmin.

Lisää aiheesta:

• Frederick Holmes, Death of an author as cultural critique in London Fields. Teoksessa Ricardo Miguel-Alfonso, toim., Powerless Fictions? Ethics, Cultural Critique, and American Fiction in the Age of Postmodernism. Rodopi, Atlanta, GA, USA, 1996.
• Susie Thomas, Posing as a Postmodernist: Race and Class in Martin Amis’s London Fields. Literary London, Vol. 1 (2), 2003.

Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet

Laurence Sterne, Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767) suomentanut Kersti Juva (1998). WSOY, Juva, 2003.

Laurence Sterne, The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767). Toimittanut Melwyn New ja Joan New. Esipuheet kirjoittanut Christopher Ricks ja Melwyn New. Penguin Books, London, UK, 2003. 

Laurence Sternen romaani Tristram Shandy (1759-1767) on monen mielestä raskas ja vaikeaselkoinen teos. Se on ehkä sitäkin, mutta se on myös on hauskin lukemani romaani pitkään aikaan, ehkä ikinä. Nauran tai edes hihitän hyvin harvoin lukiessani, mutta tämän kirjan kohdalla sitä ei voinut välttää.

Luin itse asiassa teoksen jo aikaisemmin keväällä. Tarkoituksenani oli kahlata läpi tuhannen sivua kirjallisuuskritiikkiä, joiden avulla rakentaisin lukukokemuksestani värikkään paviljongin. Lukupinot alkavat kuitenkin sortua painonsa alla, uusia kiireitä sekä keppihevosia syntyy jatkuvasti ja tuohon pöydälle keräämiini kirjaston kirjoihin on ilmestynyt varauksia, joten paviljonki jää tältä erää pystyttämättä.

Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet on jonkinlainen elämäkerta. Kertoja Tristram Shandy pyrkii tuottamaan kattavan selvityksen elämästään, mutta sotkeutuu kertomuksissaan sivujuonteisiin, ja vuoden kirjoittamisen jälkeen hän ei ole päässyt päivää pidemmälle. "Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minun on kirjoitettava". Kirjaa on Tristramin mukaan pidettävä historiana, koska se kertoo, mitä jonkun mielessä on ollut jonain tiettynä hetkenä. Kertoja vaatii, että jokaisen on saatava kertoa tarinansa omalla tavallaan. Niinpä aikajärjestys on sekaisin, ja sivutarinat keskeytyvät toisiin sivutarinoihin. Välillä kerronta kääntyy luentotilaisuudeksi, jossa Tristram vastaa yleisön kysymyksiin tai torjuu niitä.

Edellisen luvun alussa kerroin teille täsmällisesti koska minä synnyin; --- mutta en kertonut kuinka. Ei; tuolle yksityiskohdalle on varattu kokonaan oma lukunsa; ---- sitä paitsi, hyvä herra, koska te ja minä olemme tavallaan tuiki tuntemattomia toisillemme, ei olisi ollut sopivaa paljastaa teille liian monia minuun liittyviä seikkoja heti alkuun. --- Teidän tulee olla kärsivällinen. Olen nimittäin ottanut tehtäväkseni kuvata elämäni lisäksi myös mielipiteeni; siinä toivossa ja olettaen, että kun tiedätte millainen luonne minulla on ja minkälainen kuolevainen olen, näistä toinen auttaisi teitä nauttimaan paremmin toisesta. Kun kuljette kanssani pitemmälle, vähäinen tuttavuus, joka on nyt alkamassa välillämme, kasvaa tuttuudeksi; ja se, mikäli jompikumpi ei sitä estä, päätyy kerran ystävyyteen. ---- O diem praeclarum, oi onnenpäivää! ---- silloin mitään, mikä on minua koskettanut, ei voi pitää vähäpätöisenä, eikä sen kertomista pitkäveteisenä. Sen tähden, ystäväni ja seuralaiseni, jos olette sitä mieltä, että kitsastelen hiukan tarinassani näin aluksi, ---- koettakaa suvaita minua, --- ja sallikaa minun jatkaa ja kertoa tarinani omalla tavallani.

Tarina alkaa kirjaimellisesti ab ovo. Tristramin siittämisen pyhällä hetkellä hänen äitinsä kysyy, onko kello vedetty. Tämä viaton kysymys ratkaisevalla hetkellä aiheuttaa Tristramin mukaan vakavan vahingon sikiön humoreihin. Jonkinlainen kirous häntä tuntuu seuraavan. Kesken synnytystohinan kertomus siirtyy kuitenkin Tristramin setään Toby Shandyyn, joka haavoittuu Namurin piirityksessä: muurista lentää kivenlohkare hänen nivusiinsa. Hän purkaa suruaan talon pihalle palvelijansa kanssa rakentamaansa valtavaan Namurin piirityksen pienoismalliin. Sitten seuraa kaikenlaisia sivujuonteiden sivujuonteita. Tristramin isän vaikeuksia saada nenäliinaansa taskustaan, koska hän pitelee peruukkiaan oikeassa kädessään, seurataan muutaman sivun verran.

--- Kuningatar Annan hallituskauden jälkipuoliskolla ja kuningas Yrjö I:n hallituskauden alussa --- "Takintaskut oli sijoitettu erinomaisen alas." --- Enempää minun ei tarvitse sanoa --- itse ilkitöiden isä, vaikka olisi touhunnut kuukauden päivät, ei olisi keksinyt hullumpaa muotia isäni tilanteessa olevalle ihmiselle.

Kun synnytyksen äärelle päästään takaisin, on käyty avioehto läpi, haettu lääkärin unohtunut laukku ja avattu palvelijan siihen sitomat solmut. Lapsenpäästäjä on vahingoittanut lonkkansa, ja lääkäri menettänyt hampaansa sekä saanut kynäveitsestään syvän viillon.

Pienet kiroukset, tohtori Slop, suurissa tilanteissa, virkkoi isäni (pahoiteltuaan ensin onnettomuutta) ovat pelkkää tuloksetonta voimien ja sielun terveyden haaskausta. ---- Myönnetään, vastasi tohtori Slop. --- Kuin lintupyssyn pihaus, virkkoi Toby-setäni (hereten vihelmästä) bastionia vastaan. --- Ne sekoittavat humorit, jatkoi isäni, --- mutta eivät laimenna niiden kirpeyttä; --- omalta osalta minä harvoin noidun tai kiroilen --- pidän sitä pahana --- mutta jos kaikesta huolimatta siihen sorrun, pidän yleensä pääni sen verran kylmänä (oikein, virkkoi Toby-setäni), että katson toimituksen vastaavan tarkoitustaan --- toisin sanoen, jatkan kiroamista kunnes olen rauhoittunut. Viisas ja oikeamielinen mies pyrkii kuitenkin aina suhteuttamaan purkauksen, jonka hän näille humorien ailahduksille suo, ei vain siihen missä määrin ne kuohuvat hänessä --- vaan myös sen loukkauksen kokoon ja tarkoitukseen, jonka päälle kirousten on määrä langeta. --- "Vääryydet ovat vain sydämen tekoa", virkkoi Toby-setäni.

Tapahtumat Tristramin äidin synnytystuskien äärellä väistyvät sitten saarnan tieltä. Sitten tulee tekijän esipuhe. Kaksimielisyydet lääkärin itse kehittämien lapsenpäästöpihtien lytistämän Tristramin suuren nenän ja peniksen välillä kiistetään, kunnes niitä taas jatketaan. Palvelijan tekemistä solmuista lääkärinlaukkuun kasvaa syy hoitovirheeseen. Kausaliteetti on mielivaltaista ja ihmisen ote omasta kohtalostaan hutera. Miehuus on haurasta ja alati vaarassa: myöhemmin lastenhuoneen romahtava ikkunalasi tekee Tristramille "ympärileikkauksen".

Tristram Shandy käsittelee enimmäkseen Walter-isän ja Toby-sedän harrastuksia, jotka kääntyvät manioiksi. Walter Shandy rakentaa valtavia oppijärjestelmiä, joilla hänen on tarkoitus torjua onnettomuudet ennakolta, mutta järjestelmät tuntuvat vain pikemmin aiheuttavan niitä. Hän alkaa kirjoittaa Tristrapaediaa poikansa kasvatuksen ohjaamiseksi, mutta se etenee hitaammin kuin mitä poika vanhenee. Toby-setä on traumatisoitunut, eikä vältä tilaisuutta päästä luennoimaan piirityksistä, tykistöstä ja linnoitustaidosta. Herkullista on myös ihastuneen ja suorapuheisen leski Wadmanin tiedustelu Toby-sedän vammojen laadusta.

--- Ja mikä olikaan, hyvä herra, virkkoi rouva Wadman hiukan suorasukaisesti, täsmälleen se paikka? ---- Esittäessään tämän kysymyksen rouva Wadman vilkaisi Toby-setäni punaisten plyysihousujen vyötärönauhan tienoille, odottaen luonnollisesti, että Toby-setäni panisi etusormen mainittuun paikkaan. ---- Toisin kävi --- sillä täsmällinen paikka oli P. Nikolauksen portilla juoksuhaudan traverssilla vastapäätä puolibastionin kiilaa; Toby-setäni pystyi milloin tahansa pistämään neulan täsmälleen siihen paikkaan, jossa hän oli seissyt kiven osuessa.

Tristram Shandyn kerronta on paikoin metakirjallista. Osa leikkisästä kerronnasta käyttää hyväkseen tekstiä tai ladontaa: tyhjät sivut, kauttaaltaan mustaksi painetut sivut, vaihtuvat kirjasintyylit, muuttuva kerrontatilanne, symbolit ja tuolloin tuoreiden romaanikonventioiden liki systemaattinen rikkominen. Niinpä kerronta ei ole helppoa. Polveilevien tai harhailevien sivujuonteiden lisäksi Tristram saattaa juuri kohtauksen huipentuessa alkaa epäillä kykyjään kertojana. Kuten Christopher Ricks esipuheessaan toteaa, Henry Fieldingin kaikkitietävyys on vaihtunut Sternen epävarmuuteen ja toisen käden tietoihin.

Tristram Shandy herätti suosiosta ja jäljittelijöistä huolimatta myös tyrmistystä. Tämä antiromaani oli niin poikkeuksellinen, etteivät kirjallisuuspiirit osanneet sijoittaa sitä mihinkään kategoriaan. Siinä ei ollut juonta, se ei kertonut Tristramin elämästä tai mielipiteistä ja se oli kauttaaltaan sekava ja paradoksaalinen. Se oli liian taidokas ohitettavaksi mutta liian poikkeuksellinen arvostettavaksi. Realismi jätti tällaisen mielleyhtymiä seuraavaan kerronnan taakseen, mutta myöhemmin modernistit, kuten Sternen maanmiehet James Joyce ja Samuel Beckett (mikä ihme näissä irlantilaisissa kirjailijoissa on?), poimivat siitä vaikutteita.

Tristram Shandy on kiistaton helmi. Sama koskee myös suomennosta. Romaania lukiessani seurasin aika ajoin alkutekstiä ja erilaisia kommentaareja. Käkättämisen ohella mietin paikoin etukäteen, mitenköhän tämäkin iloittelu kääntyy suomeksi tai miten tämä on esitetty alkutekstissä. Yllätyin iloisesti: Kersti Juva ei ole tyytynyt "kääntämään" alkutekstiä, vaan hän rakentaa suomennokseen laajemman kokonaisuuden niin, että kaksoismerkitykset säilyivät. Useat alkukielen merkityksessään vanhentuneet ja kuolleet sanat ja ilmaukset heräävät suomennoksessa henkiin, ja käännös kulkee vaivatta.

The Vicar of Wakefield

Oliver Goldsmith, The Vicar of Wakefield (1766). Project Gutenberg EBook, 2001. http://www.gutenberg.org/ebooks/2667
 

The Vicar of Wakefield -romaanin 16. luvun pituusmittaus. William Powell
Frith, Measuring Heights, 1863. (www.wikipedia.org / public domain)

Varakas kirkkoherra tohtori Charles Primrose syöksyy vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa onnettomuuteen ja köyhyyteen, kun sijoituksia hoitanut kauppias tekee konkurssin. Vanhimman pojan avioliitto peruuntuu - hänet lähetetään Lontooseen - ja perhe sopeutuu uusiin olosuhteisiin vaatimattomassa maaseutuseurakunnassa. Kirkkoherra riisuu perheeltään kaiken ylpeyden. On vain köyhän onnettomuudeksi kurkotella oman asemansa yläpuolelle.

I now began to find that all my long and painful lectures upon temperance, simplicity, and contentment, were entirely disregarded. The distinctions lately paid us by our betters awaked that pride which I had laid asleep, but not removed. Our windows again, as formerly, were filled with washes for the neck and face. The sun was dreaded as an enemy to the skin without doors, and the fire as a spoiler of the complexion within. My wife observed, that rising too early would hurt her daughters' eyes, that working after dinner would redden their noses, and she convinced me that the hands never looked so white as when they did nothing.

Sitten kartanonherra alkaa vierailla kirkkoherran perheen luona, eikä hänen kiinnostuksensa perheen vanhempaan tyttäreen jää keneltäkään peittoon. Nämä vierailut ajavat lopulta köyhän perheen vieläkin ahtaammalle niin, että romaani alkaa muistuttaa Jobin tarinaa.

Oliver Goldsmithin romaani The Vicar of Wakefield (1766) on sentimentaalinen satiiri. Kertoja kirkkoherra Primrose on samanaikaisesti yksinkertainen ja monimutkainen hahmo. Hänen ponnekkaat ajatuksensa suistavat alkuun perheen onnettomuudesta toiseen, mutta loppuun asti hyväntahtoinen mies kantaa vastoinkäymiset nöyrästi ja periaatteistaan tinkimättä. Syntisen maailman ja korkeiden hyveiden väliin jää koominen vire. Sen tarjoama huumori on toimivaa jos kohta hieman kuivaa.

The House of Mirth

Edith Wharton, The House of Mirth (1905). Esipuheen kirjoittanut Janet Beer. Wordsworths Editions, Ware, UK, 2002.

Edith Whartonin romaani The House of Mirth (1905) satirisoi New Yorkin 1900-luvun vaihteen seurapiirielämää, kun Yhdysvallat jakoi vaurautta aiempaa epätasaisemmin. Britannian huostasta vapautuneessa siirtomaassa ei ollut aatelistoa, mutta Wharton pukee taparomaaninsa henkilöt newyorkilaiseksi eliitiksi. Vaikka seurapiiri ei ole suoranaisesti avoin, se mahdollistaa kuitenkin sosiaalisen liikkuvuuden. Toisin kuin Jane Austenin rakkauden nälkäiset hahmot, kaunis, 29-vuotias Lily Bart haluaa tulevalta avioliitoltaan ensisijaisesti rahaa ja taloudellista vakautta.

   [Lily] rose with a sigh, tossing her cigarette into the grate.
"Ah, there's the difference—a girl must, a man may if he chooses." She surveyed him critically. "Your coat's a little shabby—but who cares? It doesn't keep people from asking you to dine. If I were shabby no one would have me: a woman is asked out as much for her clothes as for herself. The clothes are the background, the frame, if you like: they don't make success, but they are a part of it. Who wants a dingy woman? We are expected to be pretty and well-dressed till we drop—and if we can't keep it up alone, we have to go into partnership."

Lily liikkuu sujuvasti New Yorkin yläluokan seurapiireissä tätinsä tuen ja edesmenneiden vanhempiensa niukan perinnön varassa. Hänen isänsä teki ennen kuolemaansa vararikon, eikä hänen äitinsä tuntunut kestävän perheen taloudellista romahdusta. Ilman omaa rahaa Lily on epäitsenäinen, mikä rikkaiden ystävien keskellä on kiusallista ja ahdistavaa. Hän yrittää voittaa itsenäisyytensä uhkapelien ja keinottelun kautta, mutta ne johtavat vain syvemmälle ongelmiin.

Miss Stepney, in the beginning, had not meant to bring up this point; but Mrs. Peniston had only her own incredulity to blame. She was like the stiff-necked unbelievers of Scripture, who must be annihilated to be convinced.
"Gambling debts? Lily?" Mrs. Peniston's voice shook with anger and bewilderment. She wondered whether Grace Stepney had gone out of her mind. "What do you mean by her gambling debts?"
"Simply that if one plays bridge for money in Lily's set one is liable to lose a great deal—and I don't suppose Lily always wins."

Varakkaista ihailijoista huolimatta Lily perääntyy kihlauksen kynnykseltä. Syystä tai toisesta hän ei pysty tekemään ratkaisua. Ehkä avioliitto antaa rahalle vieraat kasvot ja uuden epäitsenäisyyden, tai ehkä raha ja rakkaus ovat sovittamattomasti erillään. Joka tapauksessa ajalla on suunta, ja tehtyihin päätöksiin ja tilanteisiin voi palata vain muistoissa. Hänen ympärillään on esimerkkejä itsenäisistä naisista: jotkut käyvät töissä, toiset käyttävät avioliittonsa ja sosiaalisen asemansa tuomaa suojaa salasuhteilleen. Ne, joilla ei ole vaurautta tai avioliittoa, ovat helppoja maaleja "puheille".

Kirjan nimi tulee Raamatusta Saarnaajan kirjan 7. luvusta: "Viisaan sydän on surutalossa, tyhmän sydän huvipaikoissa." (Ecc. 7:4 "The heart of the wise is in the house of the mourning; but the heart of fools is in the house of mirth"). Wharton piiskaa joutilaisuudessa elävää vaurasta yläluokkaa, joka tuhlaa aikaansa ja mahdollisuutensa tyhjänpäiväisyydessä. Päivät täyttyvät shoppailusta ja normien hallitsemista illallisista.

Whartonin kerronta väreilee hienovaraisia vihjailuita sekä edestakaisin peilautuvia odotuksia. Seurapiirin sisällä draama kulkee monin tavoin peiteltynä, mutta kohteliaan ja sovittelevan kuoren takaa vilahtelevat raakuus, kateus, ahneus ja himo. Näiden pyörteissä Lily Bartin ristiriitojen repimä mutta julkisivuaan epätoivoisesti ylläpitävä hahmo on yksinkertaisesti kiehtova. Whartonin myöhempi The Age of Innocense (1920) on erinomainen, mutta The House of Mirth on vielä parempi.

Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen

Miguel de Cervantes Saavedra, Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen: Edellinen osa. Espanjankielisestä alkuteoksesta El ingenioso hildalgo Don Quijote de la Mancha (1605) suomentanut J. A. Hollo. WSOY, Juva, 1994.

Keski-ikäinen manchalainen Don Quijote tulee hulluksi, laiminlyö tilansa sekä talonsa ja alkaa nähdä ympäristönsä ritariromaanien maailmasta käsin. Hän pukeutuu vanhaan haarniskaan, kiskoo tallista alleen luuskan ja lähtee matkalle kiertelevänä ritarina. Hän pitää munkkeja maantierosvoina, prostituoituja ylhäisinä naisina, majataloja linnoina ja tuulimyllyjä jättiläisinä. Kun hän ei mustelmiensa ja ruhjeidensa vuoksi pysty liikkumaan satulasta, hän väittää olevansa loitsittu.

Hulluudestaan huolimatta Don Quijote on kohtuullisen älykäs ja huomattavan kaunopuheinen. Hän pestaa aseenkantajakseen yksinkertaisen talonpojan Sancho Panzan luvaten tälle oman saaren vastineeksi avusta seikkailuista. Vaikka Sancho Panza ei usko kaikkia uuden isäntänsä horinoita, hänkin tempautuu hulluuteen tilaisuuden tullen. Hän pitää oikeutenaan ryöstää Don Quijoten pieksemiä munkkeja ja pitää heidän tavaransa sotasaaliina. Vaikka Don Quijote saa kuitenkin kuokkaa ihan huolella, hänen ritariromantiikkansa on horjumatonta.

Kiertelevänä ritarina Don Quijote katsoo oikovansa vääryyksiä normaalien lakien yläpuolella. Kun hänen hevosensa Rocinante yrittää astua joidenkin ajomiesten tammoja, se piestiin.

- Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi Rocinante on joutunut meidän nähtemme.
- Mitä pirun kostamista tässä on? - vastasi Sancho. - Niitähän on kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.
- Minä vastaan sataa -- virkkoi Don Quijote.

Miguel de Cervantes Saavedran Don Quijotea on sanottu ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Maailma päähenkilön ympärillä on realistinen ja ihmiset uskottavia -- tai ainakin enimmäkseen. Cervantes näkee paljon vaivaa selittäessään tarinaansa todeksi. Kirja alkaa Cervantesin tarinana, mutta sitten kertoja väittää löytäneensä vanhan käsikirjoituksen, jonka käännös koko Don Quijote on. Nän kertojasta itsestään tulee oman tarinansa hahmo, ja romaaniin tulee ikään kuin kaksi sisäkkäistä kehyskertomusta: Cervantesin kerrontatapahtuma sekä Don Quijoten seikkailut, joiden sisällä sitten erilaiset paimenet ja erakot kertoilevat tarinoitaan.

Tämä ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1605, kun Cervantes oli pitkälle yli viisikymppinen. Hän irvailee vanhentuneelle moraalijärjestelmälle ja sitä kautta vanhentuneelle sääty-yhteiskunnalle. Aatelinen ei ole arvokas tai hyvä suoraan syntyperänsä ansiosta. Ihmisen arvokkuus on siis eri asia kuin hänen säätynsä.

Kirjan loppupuolella tuomioherra loihe lausumahan mielipiteensä kirjallisuudesta ja erityisesti ritariromaaneista, joita jotkut vaativat tuhottaviksi jo pelkästään Don Quijoten ennakkotapauksen pohjalta. Taiteen ja toimeentulon ristiriita ei näytä olevan aivan tuore.

Ajattelin näin: "Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä, sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan."

J. A. Hollon käännös on vanhahtava, ja paikoin esiintyy sanoja, joita en edes tunne. Don Quijotesta on uudempikin suomennos, mutta tämä lamavuosien pokkari sattuu olemaan hyllyssä. Luin kirjan edellisen kerran 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin WSOY julkaisi paljon klassikoita poikkeuksellisen rumissa kansissa. Mutta kuitenkin julkaisi.

What a carve up!

Jonathan Coe, What a Carve Up! (1994) Penguin Books, London, UK, 2008.

Margaret Thatcher ei keksinyt punk-musiikkia mutta antoi sille sisällön Britanniassa 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle (ks. esim. 10 Slightly Alternative Anti-Thatcher Songs tai 21 Incredibly Angry Songs About Margaret Thatcher). Hänen riuskaotteisen uusliberalisminsa murjomat vähemmistöt ja instituutiot, yksityistämät palvelut ja murtamat lakot heijastuivat populaarikulttuuriin niin, että antithatcherismista kasvoi suorastaan teollisuus. Punkin ohella soulin, reggaen, folkin, skan ja popin sanoitukset kertoivat Rautarouvan politiikan seurauksista, työttömyydestä ja kapinasta (esim. The Specials: Ghost Town, UB40: Madam Medusa, Morrissey: Margaret on the Guillotine). Aikakauden brittisarjakuvien kuvaama kyyninen ja julma maailma, kuten esim. Alan Mooren V for Vendetta tai John Wagnerin Judge Dredd, ei ehkä aukea ilman ajatusta Thatcherista.

Jonathan Coen romaani What a Carve Up! (1994) asettuu samaan antithatcherilaiseen virtaan, vaikka se julkaistiin vasta Thatcherin valtakauden päätyttyä. Tarina alkaa vuodesta 1961, kun vanhemmat vievät yhdeksänvuotiaan Michael Owenin elokuviin, mutta kevyeksi komediaksi luultu What a Carve Up! osoittautuukin tarpeettoman rohkeaksi Shirley Eatonin (ks. kansi) vaihtaessa ylleen jotain mukavampaa. Äiti retuuttaa itkevän pojan salista kesken pahaenteisen makuuhuonekohtauksen, eikä traumalta voi välttyä. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin  Michael on juuttunut sohvalleen katselemaan kohtausta videolta uudestaan ja uudestaan. Sitten naapuri koputtaa ovelle, ja Michael herää vuosien horroksestaan.
                             
Michael oli lupaava kirjailija 1980-luvun alussa. Sitten hänet palkattiin kirjoittamaan historiikki Windshaw-suvusta, mutta suvun korruptoituneisuus ja suoranainen pahuus ajoivat projektin umpikujaan joskus 1980-luvun puolivälissä. Uudet poliittiset tuulet ruumiillistuvat Winshawn suvun jäsenissä, eikä Coe jarruttele karikatyyrien kanssa.            

It was quite obvious to me, from the very beginning, that I was essentially dealing with a family of criminals, whose wealth and prestige were founded upon every manner of swindling, forgery, larceny, robbery, thievery, trickery, jiggery-pokery, hanky-panky, plundering, looting, sacking, misappropriation, spoliation and embezzlement… Because every penny of the Winshaw fortune – dating right back to the seventeenth century, when Alexander Winshaw first made it his business to corner a lucrative portion of the burgeoning slave trade – could be said to have derived, by some route or other, from the shameless exploitation of persons weaker than themselves.

Poliittinen takinkääntäjä Henry Windshaw yksityistää terveydenhuoltoa. Hän ei tunnusta arvoja vaan palauttaa kaiken numeroiksi. Hänen ainoa inhimillinen piirteensä on jo 1940-luvulla syttynyt rakkaus Margaret Thatcheriin, tämän kastanjanväriseen hiuspehkoon ja kauniisiin silmiin. Sisko Hilary suoltaa iltapäivälehteen poliittisia kolumneja ja remontoi television ajankohtaisohjelmia kävellen yli kaikista journalistisista periaatteista. Veljet ja serkut myyvät (biologisia) aseita diktaattoreille, tehostavat maataloutta kylmäksi ja koneelliseksi teollisuudeksi, rikastuvat sisäpiirikaupoilla ja korruptoivat taide-elämää. Kirjan muut henkilöhahmot joutuvat tavalla tai toisella tämän kauhukabinetin uhreiksi, kun suvun pohjaton ahneus ja hulluus sulautuvat yhdeksi paljaaksi mielipuoliseksi himoksi ja Windshaweissa ruumiillistunut vapaa markkinatalous paloittelee (engl. carve up) Britannian instituutioita, lainsäädäntöä ja julkista sektoria.
   
Coe liikkuu edestakaisin pitkin 1980-lukua tarjoillen tarinaansa täydellisen sulkeuman ilman yhtään avointa langanpäätä. Loppua kohden tarina kerää yhä enemmän kierroksia kiihdyttäen poliittisen irvokkuuden äärimmilleen. Romaani kietoutuu samannimisen elokuvan ympärille niin tiukasti, että sen sävy vääntyy satiirista groteskiksi farssiksi. Siitä huolimatta tarina pysyy hyvin kirjailijan käsissä. Hauska.

Candide

Voltaire, Candide. Ranskankielisestä alkuteoksesta Candide, ou l'Optimisme (1759) suomentanut J. A. Hollo (1953). Tammi, Helsinki, 1967.

Ranskalainen kirjailija ja ajattelija Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (1694-1778), taisteli valistuksen ihanteiden puolesta runouden, filosofian ja satiirin keinoin. Hallitsevaa eliittiä ja kirkkoa vastaan taisteleminen ei ollut tuolloin mitään harmitonta kynäilyä, vaan Voltaire istui vankilassa pariin otteeseen ja vietti vuosia maanpaossa. Nimimerkille tuli käyttöä.

Vuonna 1759 julkaistu satiirinen Candide on Voltairen ehkä tunnetuin teos. Tarinan päähenkilö Candide (ransk. herkkäuskoinen, viaton) on saksalaisen paronin avioliiton ulkopuolella syntynyt poika ja saksalaisen filosofin Panglossin kouluttama vakaumuksellinen optimisti. Vauhdikkaat tapahtumat koettelevat Candiden herkkäuskoista hyväsydämisyyttä ja viatonta rakkautta tämän ensi-ihastustaan Kunigundea kohtaan. Kohtalo riuhtoo häntä onnettomuuksien, väkivaltaisuuksien, mullistusten ja petosten lävitse, mutta hän silti vannoo oppimestarinsa ajatusten nimiin: tämä on paras mahdollisista maailmoista.

Voltairen satiiri ei tyydy varovaiseen vastakkainasetteluun vaan tarttuu ylilyönteihin surutta. Tarinan fantastiset käänteet vievät maasta toiseen ja valtamerten yli satujen tapaan helposti. Läpi koko teoksen paistaa piikikäs irvailu saksalaisfilosofi Leibnizin selityksille pahan olemassaolosta puhtaasti ihmisen rajallisen näkökulman tuottamana vahinkona tai harhana. Candiden todistamat julmuudet, sodat, raiskaukset, varkaudet, petokset tai luonnonmullistukset eivät siten vaikuta hänen uskoonsa, koska kaikki kuitenkin kääntyy lopulta parhain päin. Tämä optimismi, siis optimaaliseen tilaan uskominen, joutuu tekemään vaikeaa ja hyödytöntä jalkatyöskentelyä selittääkseen kokemukset. Voltairen käsissä myös kirkko näyttää luopuneen keskeisistä arvoistaan, eikä kukaan pysty vastustamaan rahan epäpyhää lumousta.

Candide on ihan hauska pienoisromaani, mutta sen tarjoama ilottelu ei aivan temmannut mukaansa. Voltairen kynä on kuitenkin ihailtavan terävä.

A Room with a View

E. M. Forster, A Room with a View (1908). Johdannon kirjoittanut Malcolm Bradbury. Penguin Books, London, UK, 2000.

Lahjakkaiden ihmisten kulttuurimatkailulla on juuret ainakin 1700-luvulla. Monet pohjoiseurooppalaiset keikarit matkustivat Alppien eteläpuolelle kokemaan Italian auringon lämmittämää historiaa. Matkakertomuksissa asetettiin vastakkain pohjoisen jäykkä harkinta ja etelän iloinen vaisto, Apollo ja Dionysos. Sitten yhteiskunnallinen erikoistuminen ja elintason nousu tarjosivat kulttuurimatkoja yhä laajemmille kansanosille. Kulttuurikokemuksen tueksi kirjoitettiin matkaoppaita.

Valmistuttuaan Cambridgen yliopistosta vuonna 1901 E. M. Forster teki itsekin tällaisen matkan. Vaikka hän huolellisesti vieraili jokaisen matkaoppaaseen merkityn romahtaneen sillanraunion äärellä, hän alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota muihin turisteihin. Näistä havainnoista hän kirjoitti romaaninsa A Room with a View. Forster ehti kasvaa viktoriaanisessa Englannissa, jonka rakenteet joutuivat heti edwardiaanisen kauden ja uuden vuosisadan alussa murrokseen. Ilmestyi elokuvia, lentokoneita, diesel-moottoreita, tavarataloja. Manner-Euroopasta kantautui räiskyvää avant-gardea: kubismia, ekspressionismia ja futurismia. Vaikka ensimmäinen maailmansota vasta todella järkyttää vanhaa rakennetta, muutos oli jo käynnissä.

A Room with a View alkaa pohjoisen ja etelän kohtaamisesta. Ylempään keskiluokkaan kuuluva nuori Lucy Honeychurch ja tämän esiliinana toimiva serkku neiti Bartlett tuskailevat huoneitaan. Pensione Bertolinissa heille piti olla varattuna vierekkäiset huoneet, joista avautuisi näkymä Firenzen halkovalle Arno-joelle, mutta huoneet ovatkin kaukana toisistaan ja niiden ikkunat aukeavatkin haisevalle sisäpihalle.

    "I want so to see the Arno. The rooms the Signora promised us in her letter would have looked over the Arno. The Signora had no business to do it at all. Oh, it is a shame!"
    "Any nook does for me," Miss Bartlett continued; "but it does seem hard that you shouldn't have a view."
    Lucy felt that she had been selfish. "Charlotte, you mustn't spoil me: of course, you must look over the Arno, too. I meant that. The first vacant room in the front—"
    "You must have it," said Miss Bartlett, part of whose travelling expenses were paid by Lucy's mother—a piece of generosity to which she made many a tactful allusion.
    "No, no. You must have it."
    "I insist on it. Your mother would never forgive me, Lucy."
    "She would never forgive me."

Heidän valituksensa kantautuu naapuripöytään, josta Emersonit, isä ja poika, keskeyttävät heidät tarjoten heille huoneitaan. Heille hotellihuoneen näkymä on yhdentekevä. Neiti Bartlett luonnollisesti kieltäytyy jyrkästi: sukupuoli, luokka, maku ja tavat asettuvat vastaan.  Pitkien ja polveilevien välikäsien kautta käytyjen keskustelujen jälkeen huoneet lopulta vaihdetaan (neiti Bartlett pelaa itselleen paremman huoneen, sillä nuoren naisen ei ole sopivaa asettua nuorelta mieheltä saamaansa huoneeseen) ja Emersonit joutuvat epäsuosioon. Pensionen konkari pastori Beebe tunnustaa, että vanhempi mies on hyvin todennäköisesti sosialisti. "It is so difficult - at least, I find it difficult - to understand people who speak the truth." Niissä, jotka tekevät töitä elääkseen, on väistämättä jotain vikaa.

Italia tuottaa yllätyksiä, eksymisiä ja veritekoja. Jouduttuaan eroon esiliinastaan ja Baedeker-matkaoppaastaan Lucy pelkää epäonnistuneensa. Hän ei tiedä, mitä Basilica di Santa Crocesta pitäisi kokea. Mikä pahinta, hän alkaa ajatella itse.

She walked about disdainfully, unwilling to be enthusiastic over monuments of uncertain authorship or date. There was no one even to tell her which, of all the sepulchral slabs that paved the nave and transepts, was the one that was really beautiful, the one that had been most praised by Mr. Ruskin.
   Then the pernicious charm of Italy worked on her, and, instead of acquiring information, she began to be happy.

Kirjan toinen osa sijoittuu Englantiin. Lucy on palannut kotiin ja vastannut myöntävästi Cecil Vysen kosintaan. Pian kuitenkin Firenzen sinänsä harmittomat tapahtumat uivat puolitotuuksina Kanaalin poikki ja alkavat vaikeuttaa arkea. Ongelma ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan miten siihen on reagoitu. Viktoriaaninen fasadi kätkee taakseen tekopyhyyttä, eikä sopiva lupaa minkäänlaista onnea.

Forsterista on vaikea olla pitämättä. Hänen irvailunsa on lämmintä ja hauskaa. Englannin kielestä löytyy monta upeaa verbiä, ja Forster ripottelee maukkaita, odottamattomia käänteitä keskelle virkkeitä. Malcolm Bradburyn johdanto avaa teoksen syntyvaiheita ja symboliikkaa kuin Baedeker ikään. Huoneet kytkeytyvät ihmisiin ja ihmiset sosiaaliseen järjestykseen, joka on murroksessa. Firenzen renessanssi kamppailee keskiaikaisen ihmiskäsityksen kanssa. Kerrontaa hallitsee kuitenkin vaivattomuus ja tavanomaisten tapahtumien kääntäminen tyylikkäästi monikerroksisiksi konflikteiksi.

Northanger Abbey

Jane Austen, Northanger Abbey (1817). Project Gutenberg EBook, 2010. www.gutenberg.org/ebooks/121

Catherine Morland on nuori ja viaton yläluokkainen nainen. Hän asuu vanhempiensa kanssa Fullertonissa kaukana seurapiireistä ja ikätovereista. Käy kuitenkin niin, että heidän naapurinsa Allenit lähtevät viettämään aikaa Bathin kaupunkiin, ja Catherine on enemmän kuin iloinen päästessään heidän mukaansa. Kaupunki ei kuitenkaan tarjoile uusia tuttavuuksia vierailijoille aivan heti. Tanssiaisiltoja liukuu ohitse ilman kutsua parketille. Catherine viettää vanhan pariskunnan kanssa monta iltaa ennen kuin onnistuu luomaan tuttavuuksia.

Sitten hän tapaa viehättävän Isabella Thorpen ja tämän veljen Johnin, joiden seurassa aika Bathissa muuttuu iloiseksi. Hän tapaa myös nuoren Eleanor Tilneyn ja tämän veljen Henryn, joiden seura on päihdyttävää siunauksellista riemua. Kävelyretkiä, hevosajeluita, tanssiaisia, keskusteluja vaatteista, musliinista ja romaaneista. Kun hänelle lankeaa mahdollisuus vierailla linnoissa ja myöhemmin Northanger Abbeyssa, vanhan luostarin paikalle rakennetussa kartanossa, Catherine kokee elävänsä lukemiensa kirjojen tarinoita. Oi iloa!

Northanger Abbey on satiiri, jonka Austen kirjoitti ennen menestysteoksiaan. Kustantaja osti käsikirjoituksen vuonna 1803 mutta julkaisi kirjan vasta vuonna 1817, kun Austen oli jo kuollut kuuluisana kirjailijana. Kertojan ääni paljastaa Catherinen tarinansa päähenkilöksi ensimmäisessä virkkeessä ja säilyttää kaikkitietävän jos kohta ironisen sävynsä läpi koko tarinan.

No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her born to be an heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.

Catherinen fantasian nälkä ja mielikuvituksen ohjaama harkinta parodioivat tuolloin suosittua kauhugotiikkaa. Kohtelias, vuolas ja koukeroinen dialogi rakentaa paksuja fasadeja todellisten ajatusten peitoksi. Catherine ei lue ihmisiä kovin hyvin sekoittaen kirjojen maailman ja todellisuuden (tai kirjallisen ja tarkoitetun) keskenään. Rouva Allenin pinnallisuuden ja Catherinen kompastelun ja oivallusten kautta Austen pistelee aikakauden naiskuvaa.

A woman especially, if she have the misfortune of knowing anything, should conceal it as well as she can. [...] But Catherine did not know her own advantages—did not know that a good-looking girl, with an affectionate heart and a very ignorant mind, cannot fail of attracting a clever young man, unless circumstances are particularly untoward.

Tarina paitsi kertoo Catherinen puutteiden korjautumisesta tarjoilee myös näköalan georgiaanisen aikakauden tapoihin ja etiketin hallitsemaan seurapiirielämään maalaten yläluokan elämän joutilaana haaveiluna, jossa kiusallinen saa poikkeuksetta traagiset puitteet. Northanger Abbey ei ole varsinaisesti hauska, mutta kertojan ääni paljastuu älykkääksi ja raikkaaksi.

Mao II

Don DeLillo, Mao II. Englanninkielisestä alkuteoksesta Mao II (1991) suomentanut Helena Bützow. Tammi, Hämeenlinna, 1993.

Lauluin ylistettyä Don DeLilloa pidetään yhtenä merkittävimmistä sodanjälkeisen ajan yhdysvaltalaiskirjailijoista. Hänen teoksensa ruotivat modernia yhteiskuntaa ja sen keinoja muokata ihmisten identiteettiä ja tajuntaa.

Mao II alkaa häistä ja loppuu häihin. Häiden välissä valokuvaaja Brita käy tapaamassa julkisuudesta vetäytynyttä kirjailijaa Billiä, joka sitten tempautuu mukaan kulttuuri-ihmisten hankkeisiin pelastaa Beirutissa panttivangiksi joutunut sveitsiläisrunoilija. Kirjan tapahtumat tai ihmiset eivät ole kuitenkaan tärkeitä, vaan oleellista on heidän suhteensa tapahtumiin. Henkilöiden harjoittama tapahtumien ja ilmiöiden ylitulkinta kiskoo kirjan sävyn satiirin puolelle. Vasta kranaattien runtelemassa Beirutissa todellisuus välittyy ilman koukeroista tulkintaa, ja kerrontakin muistuttaa hetken ajan perinteistä proosaa.

Kirjan kannessa näkyy osa Andy Warholin Kiinan suuren johtajan Mao Tse-Tungin silkkipainomuotokuvaa. Warhol pyrki monistamisen ja kopiointia muistuttavan tuotantotavan kautta tuhoamaan taideteoksesta alkuperäisyyden ja siten taiteilijoihin liittyvän pyhyyden käsitteen (mutta epäonnistui). DeLillon tarinassa todellisuus on ainutlaatuisuuden ja sarjojen vastakkainasettelua. Monistamalla arkinen (valokuva) tai pyhä (häät) tuotetaan sarja, jolla uusia ainutlaatuisia merkityksiä. Näin mikä tahansa kokoelma tai keräilyharrastus kääntyy kiehtovaksi yksilöllisyyttä vahvistavaksi ominaisuudeksi. Sarja on masentavaa, yksilöllisyys ylevää. Brita ei esimerkiksi pysty käymään henkevää keskustelua automatkan aikana, koska se on sarjamatka.

DeLillon henkilöt ovat mannermaisen filosofian kyllästämiä. Kidutettu runoilija tunnustaa olevansa sidottu ikään kuin hänen tilansa todellistuisi vasta eksistentiaalisesta radikaalin vapauden mahdollistamasta valinnasta. Kirjailijan vieressä räjähtävä pommi saa hyväksynnän ikään kuin tapahtuman tulkinta vasta todellistaisi sen. On vain tulkintaa. Kuka tai mikä tahansa voidaan nostaa tulkinnan kohteeksi.

 - Minusta on tullut materiaalia. Sinun, Brita. On elämä ja on kuluttajatapahtuma. Kaikki ympärillämme pyrkii kanavoimaan elämämme kohti jotakin painetussa sanassa tai filmillä olevaa todellisuutta. [...] Mitään ei tapahdu ennen kuin se on kulutettu.

Mao II kuten Valkoinen kohinakin nostavat median tuottamat katastrofiuutiset todellisuutta tuottavaksi mekanismiksi. "Mitä pahempi sitä parempi." Media tuottaa sen todellisuuden, jossa esimerkiksi mainosten kuvaama maailma on mahdollinen. Keinot ovat narratiivisia, ja uutismedia, kuten kirjallisuuskin, kuuluu tarinankerronnan perinteeseen. Vaikka kirjailija on pyhä ykseys, kirjallisuus kuitenkin jää median kanssa painiessaan toiseksi.

Scott ei nostanut katsettaan Britasta.
- Billillä on käsitys, että uutistulva apokalyptisena voimana kuluttaa kirjailijat.
- Hän sanoi sen minullekin kutakuinkin noin.
- Romaani ruokki ennen meidän tarkoituksenetsintäämme. Billin mukaan. Se oli suuri maallinen ylimaallisuus. Kielen, luonteen, ohikiitävän uuden totuuden katolinen messu. Mutta meidän epätoivomme on vienyt meidät kohti jotain suurempaa ja synkempää. Niinpä me turvaudumme uutisiin, jotka tarjoavat herpaantumattomia katastrofitunnelmia. Me löydämme siitä tunne-elämyksen, jota ei saa mistään muualta. Me emme tarvitse romaania. Billin mukaan. Me tarvitsemme vain raportteja ja ennustuksia ja varoituksia.

DeLillon kirjallista suuruutta on ollut vaikea lukea ulos Putoavasta miehestä tai Valkoisesta kohinasta. Mao II tuntuu paikoin tarinaksi verhoillulta esseeltä. DeLillon henkilöhahmot tai tapahtumat eivät ole erityisen mielenkiintoisia. Ihmiset puhuvat toistensa ohi pudotellen pseudo-aforismeja tai kulttuurikritiikkiä käymättä varsinaista keskustelua. Kirjan ihmiset tai tapahtumat eivät ole tärkeitä, mutta vähäpätöisistä aineksista syntyy kuitenkin mielenkiintoinen, kulttuurikriittinen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta pureskeleva kokonaisuus. En voi sanoa pitäväni DeLillosta, mutta tämä oli jo lähellä.

Catch-22

Joseph Heller, Catch-22. Simon & Schuster, 2004 (1961).

Joseph Heller (1923-1999) oli yhdysvaltalainen kirjailija, novelisti ja näytelmäkirjailija. Hän palveli toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain ilmavoimissa pommikoneen miehistössä. Sodan jälkeen hän opiskeli ja opetti kirjoittamista. Hellerin tuotannosta Catch-22 on tunnetuin teos. Kirjan nimi on jäänyt englannin kieleen tarkoittamaan ristiriitaisten ehtojen säätelemää ongelmaa.

Yhdysvaltalain ilmavoimien 256. lentue on sijoitettu Italiaan Pianosan saarelle, mistä se tekee pommituslentoja eri puolille Etelä-Eurooppaa vuonna 1943. Tapana on, että tietyn pommituslentokiintiön täytyttyä miehet kotiutetaan. Lentueen everstit kuitenkin nostavat miehistöltä edellytettyä kiintiötä jatkuvasti. Kyseessä on miesten kannalta vaarallinen toistokoe, ja väistämättä osa heistä kuolee ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan päähenkilö kapteeni John Yossarian haluaa elää ikuisesti (tai kuolla sitä yrittäessään). Hän ottaa sodan henkilökohtaisesti ja etsii kuumeisesti tapoja tulla tavalla tai toisella kotiutetuksi. Hän viettää aikaa sairaalassa muka maksatulehduksen kourissa, ja, kun se ei tuota tulosta, hän sanoo tulleensa hulluksi.

"They're trying to kill me," Yossarian told him calmly.
"No one's trying to kill you," Clevinger cried.
"Then why are they shooting at me?" Yossarian asked.
"They're shooting at everyone," Clevinger answered. "They're trying to kill everyone."
"And what difference does that make?”

Armeijan byrokratia on kuitenkin absurdi ja siten ylivoimainen. Jos henkilö väittää olevansa hullu,  se tarkoittaa, että henkilö on terve, koska vain terve ihminen väittäisi itseään hulluksi näin välttääkseen lentämästä pommituslentoja.

There was only one catch and that was Catch-22, which specified that a concern for one’s own safety in the face of dangers that were real and immediate was the process of a rational mind. Orr was crazy and could be grounded. All he had to do was ask; and as soon as he did, he would no longer be crazy and would have to fly more missions. Orr would be crazy to fly more missions and sane if he didn’t, but if he was sane he would have to fly them. If he flew them he was crazy and didn’t have to; but if he didn't want to he was sane and had to. Yossarian was moved very deeply by the absolute simplicity of this clause of Catch-22 and let out a respectful whistle. “That’s some catch, that Catch-22,” he observed. “It’s the best there is,” Doc Daneeka agreed.

Hellerin esittämä maailma on hullu. Yossarian ennen pitkää pelkää omaa komentajistoaan enemmän kuin saksalaisia. Sotakoneiston logiikka on epäjohdonmukaista, ja ihmishenkiä haaskataan kasvottoman byrokraattisen koneiston asettamien yhdentekevien päämäärien tai pelkästään komentajien uraa edistävien tavoitteiden vuoksi. Kapitalismia edustava messiupseeri Milo Minderbinder pyörittää absurdia, ensin koko Välimerelle ja sitten koko Eurooppaan levittäytyvää  mustaa pörssiä eli "syndikaattia" ja onnistuu puhumaan kenet tahansa ympäri samastamalla syndikaatin edut, henkilökohtaiset edut ja kansalliset edut. Opportunistinen kapitalismi nousee sodan ja politiikan yläpuolelle, mutta virheet ja ongelmat päätyvät miehistön maksettaviksi. 

Heller kirjoitti kirjaa kahdeksan vuotta. Hän on myöhemmin nimennyt satiirin kohteekseen muutaman yhdysvaltalaisen teollisuuspampun, Korean sodan ja McCarthyn vainot, ei niinkään toisen maailmansodan upseeristoa tai tapahtumia. Catch-22 ei etene kronologisesti vaan täydentyy sieltä täältä kuin palapeli. Kerronta kiertää kehissä, ja lukuja yhdistää vapaa assosiaatio. Yossarianin lentueessa palvelevan miehistön taustat ja tarinat muodostavat lukuisia sivujuonia.  

Catch-22 on kuitenkin ensisijaisesti hauska. Heller rakentaa virkkeisiin ja kohtauksiin odotuksia, jotka hän kääntää päälaelleen. Absurdi byrokratia ja sen mielipuolinen logiikka saavat nauramaan ääneen. Kerronta kuhisee kauttaaltaan vitsintynkää.

The Texan turned out to be good-natured, generous and likable. In three days no one could stand him.

Build-up. Payoff.

Valkoinen kohina

Don DeLillo, Valkoinen kohina. Englanninkielisestä alkuteoksesta White Noise (1985) suomentanut Helene Kortekallio. Tammi, Liettua, 2010.

Jack Gladney asuu pienessä Blacksmithin kylässä ja opettaa Kolmannen valtakunnan historiaa. Yhdessä neljännen tai viidennen vaimonsa kanssa  (laskentatavasta riippuen) he kasvattavat aikaisempien avioliittojensa lapsia, käyvät ruokakaupassa ja katsovat televisiota. Moderni elämä tuottaa ahdistusta. Sitä hallitaan lääkkein (joiden sivuvaikutuksia hallitaan lääkkein). Shoppailu on identiteettiä rakentava rituaali.

Sitten tapahtuu junaonnettomuus, ja säiliövaunusta pakeneva kaasu muodostaa myrkkypilven kaupungin ylle. Viranomaiset evakuoivat Blacksmithin. Seuratessaan voimattomana tapahtumien kehitystä Gladneyn on vaikea uskoa katastrofiuutisten valokeilan osuneen Blacksmithiin ja siten myös heidän hyväosaiseen perheeseen. Aikaa myöten viranomaisten äkkikäännökset ja epäselvät lausunnot myrkkypilven vaikutuksista herättävät todellisen kuolemanpelon. Modernin vaaroista etäännyttävät keinot romuttuvat.

Don Delillon Valkoinen kohina on satiiri. Hänen kuvaamassa maailmassaan yliopistotutkimus on rypistynyt trivialiteettien tulkitsemiseksi, ryhmittelyksi ja nimeämiseksi. Lasten ja aikuisten roolit ovat vaihtuneet. Ihmiset laskettelevat suustaan järjettömiä mainos- ja tuotemerkkiketjuja. Kukaan ei enää ymmärrä kokonaisuuksia, vaan keskusteluun ripotellaan kilpaa yksittäisiä (usein vääriä) tosiasioita. Tämä on kait sitä television tyhmentävää vaikutusta, jota kirjassa hämmästellään useaan otteeseen.

DeLillo piiskaa modernia kulutusyhteiskuntaa säälimättä, mutta sekavan puolihassuttelun keskellä tarina jää ei-kenenkään-maalle: se ei ole riittävän hauska ollakseen toimivaa komediaa, se ei ole riittävän terävää ollakseen vakavaa yhteiskuntakritiikkiä, eivätkä sen hahmot herätä suunnatonta mielenkiintoa tarinaa kohtaan. Vaikka monet havainnot ovat osuvia, henkilöiden kohtaloista on vaikea kiinnostua. Paljon suitsutettu DeLillo ei ole tähän mennessä uponnut minuun kovin hyvin. Miksi?
                                    

Teurastamo 5

Kurt Vonnegut, Teurastamo 5 eli lasten ristiretki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Slaughterhouse-Five, or the Children's Crusade (1969) suomentanut Juhani Jaskari. Tammi, Helsinki, 1970.

Kurt Vonnegut (1922-2007) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja vääräleuka, joka tunnetaan satiireistaan, tieteiskirjallisuudestaan ja mustasta huumoristaan. Hän osallistui toiseen maailmansotaan ja joutui sotavankina todistamaan Dresdenin pommitusta helmikuussa 1945.

Teurastamo 5 kertoo yhdysvaltalaisesta optikosta Billy Pilgrimistä, jonka aikakäsitys on "spastinen": hän poukkoilee elämänsä eri vaiheissa hallitsemattomasti. Osan ajastaan hän viettää ensin hämmentyneenä sotilaana ja sitten vielä hämmentyneempänä saksalaisten sotavankina. Tahattomasti tai kohtalon oikusta hän säilyttää yksilöllisyytensä, eikä sulaudu univormujen massaan, mikä ei tee vaikutusta amerikkalaisiin, brittiläisiin tai saksalaisiin sotilaisiin. Osan aikaa hän on avaruudesta tulleiden muukalaisten vankina. Kaikissa olosuhteissa Pilgrim tyytyy kohtaloonsa valittamatta. Satiirikon terävä kynä esittää sodan, siinä tehtävät valinnat ja välttämättömyydet Pilgrimin kautta järjettöminä ja typerinä.

Teurastamo 5 on myös Vonnegutin yritys käsitellä pommitusta. Kirjan alussa ja lopussa kirjailija kertoo kokemustensa ja kirjoittamisensa taustoista.

The Futurological Congress

Stanisław Lem, The Futurological Congress (from the memoirs of Ijon Tichy). Puolankielisestä alkuteoksesta Ze wspomnień Ijona Tichego. Kongress futurologiczny (1971) englanniksi kääntänyt Michael Kandel. Harcourt, Orlando, Florida, 1985.

Puolalainen Stanisław Lem on yksi tieteiskirjallisuuden suurista nimistä. Hänen kirjansa käsittelevät usein ihmisyyden, teknologian tai tieteen filosofisia ongelmia eikä toiminnalla ole samanlaista keskeistä roolia kuten esimerkiksi valtaosassa amerikkalaista scifiä. Lem on lisäksi satiirikko, joten monet kirjoista ovat hauskoja. Futurologinen kongressi on nimenomaan tätä mustaa huumoria.

Kirja alkaa Costa Ricasta, jonka erään kaupungin hotelli Hiltoniin on kokoontunut futurologeja pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Populaatio kasvaa hurjaa vauhtia, ja malthusilaisten tosiasioiden paineessa ihmiset etsivät elämälleen merkitystä yhä merkillisemmistä asioista. Kongressi on absurdi, samoin kaikki muut samanaikaisesti hotellissa järjestettävät tapahtumat. Kaupungissa leimahtaa mellakka, jota viranomaiset suitsivat hallusinogeenisilla kaasuilla. Näkö- ja kuuloharhojen vallassa tarina saa vielä omituisempia käänteitä. Kuten tavataan sanoa, ei ole todellisuutta - on vain havaintoja todellisuudesta.

Lem kirjoittaa taitavasti. Tiedemiehen analyyttisen puheenparren ja traagisten tapahtumien välille syntyy hauska jännite. Tilanne ja sen kuvaus ovat absurdilla tavalla erisuuntaisia. Kuitenkin vaikka kirjassa puhutaan kemikaaleista ja niiden tuottamasta todellisuudesta, Lem kuitenkin tuntuu kirjoittavan ideologioista, joiden kautta ihmiset ja kansa tulkitsevat todellisuuden aivan toiseksi kuin mitä se on. Harhoista muodostuu kerroksia, ja vaatii kovaa työtä nähdä niiden ohi ympäristö sellaisena kuin se todellisuudessa on -- tai siis sellaisena kuin se ilman tuotettuja harhoja näyttäisi olevan. On yllättävää, että Puolassa rautaesiripun takana on saatettu julkaista tällainen kirja 1970-luvulla, vaikkakin kirja on kriittinen epäsuorasti ja ovelalla tavalla. Päähenkilötkin liikkuvat Väli- ja Pohjois-Amerikassa.