The Next 100 Years

George Friedman, The Next 100 Years: A Forecast for the 21st Century. Anchor Books, New York, NY, USA, 2009.

Olen viljellyt sanaa geopolitiikka miettimättä tarkemmin sen merkitystä, saati sen historiaa. Maallikkona se on merkinnyt minulle suunnilleen etäisyyttä rajalta Leningradiin Pietariin, mutta käsite onkin monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien käyttämien käsitteiden tavoin huomattavan monisyinen... kuten tietysti todellisuuskin. Wikipedia muotoilee sen ensin maantieteen politiikkaan synnyttämien vaikutusten tutkimukseksi mutta tunnustaa pian sen viittaavan myös erilaisiin poliittisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ynnä joihinkin pseudo-tieteellisiin teorioihin.

Stratforin perustaja yhdysvaltalainen George Friedman on tehnyt geopolitiikasta uran. Kirjassaan The Next 100 Years (2009) hän määrittelee geopolitiikan menetelmäksi tarkastella maailmaa ja luodata sen kehitystä. Ennustaminen on tietysti vaikeaa mutta ei mieletöntä, koska kansainvälistä politiikkaa ohjaa Adam Smithin kansojen varallisuuteen ohjaavan "näkymättömän käden" kaltainen ilmiö. Yhtäältä valtioita ajaa lyhytnäköinen oman edun tavoittelu ja toisaalta muutamaa diktaattoria lukuunottamatta päättäjien kädet ovat pitkälti sidotut. Vaikka päättäjissä on eroja, Friedmanin mukaan on melko sama, kuka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi päätyy (tosin kirja on vuodelta 2009): asemansa säilyttämiseksi suurvallan täytyy tehdä tietyt päätökset tietyllä tavalla eikä liikkumavaraa ole tolkuttomasti. Suomessakin nuoremmille hallituspuolueille alkaa valjeta, että valta onkin vain valtaa tehdä välttämättömiä ja ikäviä päätöksiä.

Geopolitiikka tarjoaa rakeisen maiseman tulevaisuuden päätöksentekijöiden ympärillä. Toki Friedman tuntee ja tunnustaa ennustamisen vaikeudet ja kaikenlaiset odottamattomat seuraukset, mutta hän uskoo näkemyksensä suuriin linjoihin. Sen keskeinen ajatus on, että kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosisata on Yhdysvaltojen vuosisata. Tämä ei seuraa ideologisesta ylivertaisuudesta vaan kyvystä ja sitä kautta väistämättä halusta hallita (politiikka) maailman valtameriä (maantiede). Yhdysvaltojen puolustusbudjetti on siis ylivertainen ihan syystä. Suurvalta noudattaa omasta asemastaan (maantiede) seuraavaa doktriinia (politiikka), eikä se halua edes rohkaista haastajia.

Toinen Yhdysvaltojen poliittinen voimavara on maahanmuuttoon nojaava väestönkasvu (maantiede). Väestön ikääntyminen (maantiede) aiheuttaa jännitteitä (politiikka) alkuun erityisesti Euroopassa. Väestönkasvu muuttuu negatiiviseksi, mistä seuraa Euroopan vaikutusvallan heikkeneminen, mutta vuosisadan mittaan syntyvyys laskee kaikkialla. 2020- ja 2030-luvuilla länsimaat kamppailevat maahanmuuttajista. Naisten asema paranee, ja/koska he saavat vähemmän lapsia, mikä törmää perinteisiin näkemyksiin suurperheistä.

Traditional distinctions between men and women are collapsing. As women live longer and have fewer children, they are no longer forced by circumstance into the traditional roles they had to maintain prior to urbanization and industrialization. Nor is family the critical economic instrument it once was. Divorce is no longer economically catastrophic, and premarital sex is inevitable. Homosexuality—and civil unions without reproduction—also becomes unextraordinary. If sentiment is the basis of marriage, then why indeed is gay marriage not as valid as heterosexual marriage? If marriage is decoupled from reproduction, then gay marriage logically follows. All these changes are derived from the radical shifts in life patterns that are part of the end of the population explosion.
   It is no accident, therefore, that traditionalists within all religious groups—Catholics, Jews, Muslims, and others—have focused on returning to traditional patterns of reproduction. They all argue for, and many have, large families. Maintaining traditional roles for women in this context makes sense, as do traditional expectations of early marriage, chastity, and the permanence of marriage. The key is having more children, which is the traditionalist principle. Everything else follows.

Yksi keskeinen anti-amerikkalaisuuden motiivi on Yhdysvaltojen edustama rappio, joka moraalittomuudessaan ja säädyttömyydessään tuhoaa avioliiton ja naisten kunnian. Tämä väite toistuu esimerkiksi Osama bin Ladenin puheissa. Länsimainen kulttuuri voi olla vaikea yhdistää perinteisiin suurperheisiin.

Yhdysvaltain hegemonian haastajia vuosisadan mittaan ilmaantuu, mutta Kiinaa tai Venäjää ei nähdä siinä joukossa. Kiina on sisäisesti liian heikko viemään läpi mittavia uudistuksia, jotka sillä on edessä mm. väestörakenteensa vuoksi. Friedmanin mukaan 2020-luvulla Kiina on fragmentoitunut tilkkutäkki. Venäjä on sisämaavaltio, jonka mahtavien jokien halkomia tasankoja on miltei mahdoton puolustaa muuten kuin etäisyyden avulla.

Ukraine and Belarus are everything to the Russians. If they were to fall into an enemy's hands—for example, join NATO—Russia would be in mortal danger. Moscow is only a bit over two hundred miles from the Russian border with Belarus, Ukraine less than two hundred miles from Volgograd, formerly Stalingrad. Russia defended against Napoleon and Hitler with depth. Without Belarus and Ukraine, there is no depth, no land to trade for an enemy's blood.

Venäjä yrittää luoda puskurivyöhykkeitä pitkille rajoillensa, mihin se pystyy vain sotilaallisesti voimakkaana. Kaikki rahat uppoavat aseisiin, ja maa jää jälkeen. Venäjän väestökehitys kääntyi kuitenkin negatiiviseksi jo Neuvostoliiton aikana (ks. Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen (2002)), ja modernisointi pysähtyi vuonna 2000. Friedman ennustaa, että Venäjän keskushallinto romahtaa 2020-luvulla.

Vuosisadan mittaan Yhdysvaltain uudet haastajat ovat Japani, Turkki ja Puola. Turkista tulee alueellinen mahti entisen ottomaanien valtakunnan piirissä. Japani pystyy kulttuurinsa vuoksi sopeutumaan ja tekemään vaikeita muutoksia. Se nousee vuosisadan puoltaväliä kohti tultaessa aasialaiseksi mahdiksi, ja riippuvuus raaka-aineiden tuonnista pakottaa sen muuttamaan myös ulkopolitiikkaansa. Puola laajenee Venäjän hiivuttua vanhoille rajoilleen Baltiaan, Ukrainaan ja Mustallemerelle. Haastajat tietysti koettelevat Yhdysvaltoja myös aseellisesti. Vaikeampi konflikti Yhdysvalloille on kuitenkin vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikassa, missä Meksikon vastainen raja sulaa tai liukenee maahanmuuton ja väestödynamiikan seurauksena.

Friedman luonnostelee joitain teknologisia edistysaskeleita, kuten kiertoradalle asennettavat aurinkopaneeli, jotka korvaavat vääjäämättömästi hiipuvat fossiiliset polttoaineet. Robotiikka tulee aiheuttamaan valtavaa työttömyyttä. Aiempi koneistuminen ja informaatioteknologia ensisijaisesti muuttivat työtä ja samalla synnyttivät uusia työpaikkoja, mutta robotit kehitetään nimenomaan korvaamaan ihmisen tekemää työtä.

Friedmanin ennuste on tietysti mielenkiintoinen, vaikka se ohittaakin monia ympäristöön ja kasvuun liittyviä ongelmia. The Next 100 Years keskittyy kansainväliseen politiikkaan, eikä se mainitse ilmastonmuutosta kuin jälkisanoissa. Friedman uskoo Marxin tavoin, ettei ihminen tunnista ongelmia, joita se ei pystyisi ratkaisemaan. Eroosion, kalakantojen romahduksen ja kuivuuden voi olettaa Friedmanin ennusteessa olevan samaan tapaan "ratkaistu". Ilmeisesti ongelmat odottavat riittävää poliittista painetta.

Miten maailma loppuu?

Jussi Viitala, Miten maailma loppuu? Atena, Keuruu, 2011.

Ihmisellä ei ole luontaisia vihollisia, jotka pitäisivät populaation kokoa aisoissa. Teknologiset keksinnöt ovat vähentäneet kuolleisuutta ja pidentäneet elinikää siten kiihdyttäen populaation eksponentiaalista kasvua. Jos nykyinen 1,1% kasvu jatkuu, maapallon väkiluku kaksinkertaistuu noin 65 vuoden välein (rule of 72). On selvää, että jossain vaiheessa väestö saavuttaa tasapainon eli nollakasvun, jolloin ihmisiä kuolee yhtä paljon kuin heitä syntyy. Muussa tapauksessa esimerkiksi noin 800 vuoden päästä kuivalla maalla on ihminen jokaisella neliömetrillä.

Nollakasvu syntyy joko ihmisen omien valintojen tai elinympäristön muutosten seurauksena. Varsinainen dilemma on, kuten professori Albert Bartlett on todennut, että kaikki hyvinä pitämämme asiat, lääketiede, teknologia, koulutus, rauha jne pidentävät elinikää, vähentävät kuolleisuutta ja siten pahentavat väestöongelmaa. Eksponentiaalisen kasvun maallikkosaarnaajana Bartlett ei ole linkolalainen mutta toteaa, että ihmisen kannattaisi valita nollakasvun keinot ennen kuin ympäristö tekee sen ihmisen puolesta.

Suomalainen tietokirjailija ja eläintieteilijä Jussi Viitala liikkuu hieman samoilla linjoilla. Kirjassaan Miten maailma loppuu? hän kokoaa erilaiset maailmanlopun mahdollisuudet yhteen ja arvioi kunkin riskejä. Viitala esittelee ensin luonnon aiheuttamat tuhon skenaariot: maahan osuvat suuret asteroidit ja supertulivuorten purkaukset voivat aiheuttaa "ydintalven" eli peittää ilmakehän pölyllä niin, ettei auringonvalo pääse maan pinnalle. Maapallon historia tuntee näiden käynnistämiä äkkikuolemia. Lisäksi ihmistä ovat uhanneet taudit, kuten rutto, jotka ovat niittäneet kymmeniä prosentteja populaatiosta seilatessaan edestakaisin.

Ihmisen toimet ovat käynnistäneet ilmastonmuutoksen, mutta sen jarruttamiseksi on saatu kovin vähän aikaan. Maapallon ekosysteemi ei ole lineaarinen systeemi, vaan kynnysarvojen ylittyessä muutokset voivat kehittyä hyvin nopeasti. Lämpeneminen aiheuttaa myrskyjä ja sulattaa napajäitä sekä jäätiköitä, mikä nostaa merenpintaa ja vähentää käytettävissä olevaa makeaa vettä. Viitala esittelee nopeasti myös ympäristömyrkkyjä ja joukkotuhoaseita.

Kirjan takakansikin kuitenkin paljastaa, että Viitala pitää kuitenkin väestöräjähdystä todennäköisimpänä uhkana. Siihen ei ole edes vakavissaan harkittu mitään lääkettä. Koulutus hidastaa väestönkasvua, mutta se myös pidentää elinikää ja tapaa kasvattaa kulutusta. Ruoantuotannon kanssa tulee ongelmia melko pian.

Maailman väkimäärän ruokkimiseksi maapallolla on vähän yli 8,5 miljardia hehtaaria viljelykelpoista pinta-alaa. Jokaista ihmistä kohti on siis lähes 1,3 hehtaaria viljelykelpoista maata, joka on suureksi osaksi otettu viljelykseen. Lisämaan ottaminen ihmisen käyttöön merkitsee suunnatonta sukupuuttoaaltoa, joka on itse asiassa jo jatkunut kymmeniä vuosia.
   Viljelysmaan määrä näyttää ihmisen kannalta vielä lähes kohtuulliselta. Huolestuttavia ovatkin kehityssuunnat. Maapallon väkiluku lisääntyy joka sekunti kolmella ja joka kolmaskymmenes sekunti viljelykelpoinen maa-ala pienenee neljällä hehtaarilla.

Viitala ei lähde kahlaamaan (uus)malthuslaisessa virrassa, mutta toteaa, että vihreän vallankumouksen (maatalouden koneistumisen, torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttöönoton) tarjoamat hyödyt on pitkälti nautittu ja että vallankumouksen jatkaminen vaikeutuu, kun energian ja erityisesti öljyn hinta nousee.

Viitala kirjoittaa siistiä tietoproosaa. Hän ei voitele tekstiään optimismiin eikä toisaalta paisuttele esimerkiksi taivaankappaleiden tuomaa uhkaa, vaikka niistä elokuvia tehdäänkin. Kirja on lyhyt, ja asiaa on paljon, mikä johtaa melko pinnalliseen käsittelyyn. Paikoin Viitala käyttää selityksissään termejä, jotka eivät selviä tekstistä itsestään. Kirja maalailee uhkakuvia epätodennäköisistä todennäköisiin, mutta se ei tarjoa uhkien hajanaisuudesta johtuen varsinaista kokonaisnäkemystä -- paitsi että elämä tällä kivisellä planeetalla keskellä tyhjää avaruutta on haurasta.

Climate Wars

Gwynne Dyer, Climate Wars. Oneworld Publications, Oxford, UK, 2011.

Kanadalainen Gwynne Dyer on sotahistorioitsija ja kansainväliseen politiikkaan perehtynyt journalisti. Hänen kolumnejaan kansainvälisestä politiikasta julkaistaan lehdissä eri puolilla maailmaa, ja hän on kirjoittanut tutkimuksia ja tietokirjoja mm. Lähi-idän politiikasta alkaen arabivaltojen ja Israelin konflikteista aina Yhdysvaltain viimeisimpiin sotaretkiin mm. Irakiin.

Climate Wars on kuitenkin silmäys ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Monet ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat esittelevät tapoja saada ilmakehän hiilidioksidin nousu hallintaan, mutta Dyer keskittyy politiikkaan ja strategioihin, joihin muutoksesta eri tavoin kärsivät valtiot todennäköisesti tarttuvat. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ruoantuotantoon oli yksi sysäys kirjan kirjoittamiselle; rauha ja rationaalisuus väistyvät, jos ravinnonsaanti alkaa olla uhattuna. Toinen sysäys tuli suurvaltojen asevoimien tulevaisuusskenaarioista, joissa ilmastonmuutos mainittiin keskeisenä konflikteja luovana tekijänä. Nämä ovat vakavia siinä mielessä, että armeijat eivät rakenna skenaarioita poliittisille haavekuville tai toiveille vaan katselevat uhkakuvia harmain silmin. Armeijat ovat (historian kautta) pessimistisiä, mitä tulee rauhalliseen yhteiseloon kasvavan niukkuuden piirissä.

Ilmastonmuutos ei ole siis helppo ongelma, kuten esimerkiksi otsonikerroksen osittainen tuhoutuminen oli. Dyer lataa heti alkuun neljä havaintoa:

1. Ilmastonmuutos etenee nopeammin kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. Syynä on mm. IPCC:n poliittinen konsensusluonne ja julkaisukäytännöistä johtuen hieman vanha data. 
2. Energiatehokkaat lamput toimivat tietoisuuden herättelyssä, mutta, kun tavoitteena on hiilineutraali talous, niiden vaikutus on pieni. Pitkän päälle koko sivilisaatio pitää "dekarbonisoida" ilman pitkäaikaista talouskasvun heikkenemistä.
3. On epärealistista uskoa, että hiilidioksidipäästöt saadaan kuriin arvioituun alle kahden asteen lämpötilan nousun mahdollistavaan takarajaan mennessä (esim. hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen 80% vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä).
   

   According to a study by the U.K. Met Office released during the [Copenhagen] conference, anthropogenic greenhouse gases would have to peak by 2018 and fall by 4 per cent a year for there to be a 50 per cent chance that the warming will not ultimately exceed 2 degrees Celsius.

   Maiden sisäpoliittiset ongelmat, keskenäinen kilpailutilanne, epäsuhta elintasoissa ja ilmastonmuutosten vaikutusten epätasainen jakautuminen vaikeuttavat sitovien päätösten tekoa. 
4. Jokaista lämpötilan asteen nousua kohti nähdään kasvava määrä pakolaisia, romahtaneita valtioita, konflikteja ja sotia. Yli kahden asteen keskilämpötilan nousu alkaa heikentää ruoantuotantoa monilla väkirikkailla alueilla. Kun maailmassa on ruokavarastoa noin 57 päiväksi, monen ruokapöytä on aika nopeasti tyhjä.

Valtaosa kirjasta perustelee näitä neljää havaintoa. Lähteinään kirjallisuuden ohella Dyer käyttää tekemiään tutkijoiden, poliitikkojen ja upseereiden haastatteluita. Lukujen edellä hän esittää ilmastonmuutokseen liittyviä skenaarioita, jotka sijoittuvat pitkin käsillä olevaa vuosisataa ja kuvailevat muutoksen synnyttämiä konflikteja maataloustuotannon laskusta Intian ja Pakistanin ydinsotaan johtaneeseen riitaan Indusjoen latvoista.

Nimestään huolimatta Climate Wars kuvailee pitkästi luonnon mekanismeja, joita lämpeneminen käynnistää. Kuten muutkin ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat, Dyer esittelee ja arvioi tekniikoita, joiden avulla muutosta voitaisiin hillitä. Nämä kaikki ovat tietenkin politiikan sisältöä; vastustusta herättävä "geo-engineering" eli maanmuokkaus on varteenotettava vaihtoehto, kun lämpötilan nousulta pitää ostaa aikaa. Ilmastopakolaiset ovat poliittinen kysymys jo nyt; Intia rakentaa Bangladeshin vastaiselle rajalle aitaa. Kirja liikkuu poliittisen päätöksenteon sfäärissä esitellen tapahtumia mm. epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen kulisseissa.  Kerronta on helppolukuista, mutta kirjan rakenne on hieman hajallaan. Paikoin on vaikea tunnistaa, puhuuko Dyer omasta skenaariostaan vai asiantuntijoiden ennusteesta.

Kirja kuitenkin kuvailee tulevan vuosisadan keskeisiä (kuviteltuja) konflikteja. Siten kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Uusi pohjoinen

Laurence C. Smith, Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050. Englanninkielisestä alkuteoksesta The World in 2050: Four Forces Shaping Civilization's Northern Future (2010) suomentanut Tuukka Perhoniemi. Ursa, Porvoo, 2011. 

Napapiiri on muutoksen kourissa. Jäämeri sulaa, merestä löytyy hukkuneita jääkarhuja, ja kuolemanväsyneet mursut yrittävät kiivetä vaaleisiin kalastusaluksiin luullen niitä jäälautoiksi. Vuonna 2006 Pohjois-Kanadassa Banksinsaarella metsästäjä kaatoi harmaakarhun ja jääkarhun risteytyksen, mikä aiheutti jonkinlaisen sensaation. Yhdysvaltalainen ilmastonmuutoksen geofyysisten muutosten tutkija ja maantieteen professori Laurence C. Smith alkoi kirjoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon pohjoisten osien ympäristöön näiden yksittäisten uutisten takana.

Smithin työn tuloksena syntyi Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050, joka nimensä mukaisesti luotaa todennäköisiä muutoksia pohjoisessa ympäristössä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana. Työnsä pohjaksi hän oletti, että mainittuna ajanjaksona ei satu valtavia, koko maapalloa järisyttäviä katastrofeja, ettei kolmatta maailmansotaa nähdä, ettei satumainen ihmeteknologia, kuten kylmäfuusio, mainittuna aikana ratkaise ihmiskunnan energiantuotantoon liittyviä ongelmia ja että nykyisen ilmastomallinnuksen tulokset ovat riittävän hyviä. Ihmeteknologia, katastrofi tai sota eivät ole mahdottomia, mutta ne ovat sen verran epätodennäköisiä, ettei niiden varaan voi esittää mitään vakavasti otettavaa ennustetta tulevaisuudesta. Smith tunnisti neljä perusvoimaa, jotka muovaavat tulevaisuutta maapallolla: demografia, luonnonvarat, taloudellinen globalisaatio ja ilmastonmuutos. Nämä neljä voimaa sanelevat tulevaisuuden reunaehdot.

Alkuun Smith käsittelee ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvaa painetta. Vuonna 2050 ihmisiä on (kirjoitusajankohtaan nähden) noin 40% enemmän. Näin ollen ruoantuotannon pitää kaksinkertaistua (parempaa ja enemmän), mutta tavoite kohtaa ongelmia viljelysmaiden kuivuuden, eroosion ja suolaantumisen vuoksi. Energiantuotanto nojaa rajallisiin fossiilisiin polttoaineisiin, kuten öljyyn, kivihiileen ja maakaasuun. Näistä ensimmäisen korvaaminen seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana tulee olemaan väistämätöntä ja kivuliasta. Vettä on täsmälleen saman verran kuin maapallon muodostumisen aikaan, mutta lämpenemisen myötä vesi on enimmäkseen vääränlaista (saastunutta tai suolaista), väärissä paikoissa (enemmän pohjoisessa, vähemmän nykyisissä vilja-aitoissa), sitä tulee väärä määrä (flash flood) väärään aikaan (vuoriston sateet tulevat vetenä, jotka virtaavat mereen eivätkä sulaa jäätiköiltä pitkin kesää). Meret nousevat, ja maailman rannikkokaupungit ja niiden elintärkeät satamat joutuvat ongelmiin.

Smith esittää myös, että stationaarisuus on kuollut. Tämä tarkoittaa, että harvinaisiin säännöllisiin tai jaksollisiin luonnonilmiöihin ei voi enää luottaa, vaikka niistä olisi kattavat tilastot. Kuivuudet, sateet ja tulvat muuttuvat pahemmiksi. Sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat. Riskien arviointi ja hinnoittelu käy vaikeaksi. Niinpä vakuuttaminen näitä ilmiöitä vastaan muuttuu mahdottomaksi.

Sitten Smith maalailee pohjoisen napapiirin houkutuksia ja ongelmia. Leudommat talvet eivät enää tapa tuholaisia tai punkkeja, vaan ne leviävät pohjoiseen, tuhoavat metsiä ja levittävät borrelioosia. Lajit vaihtuvat, kun jäät sulavat ja vedet lämpiävät. Lämpeneminen synnyttää vaikeita ajoitusongelmia. Esim. lintujen pesimäalueen ruoka kasvaa toukista aikuisiksi ennen kuin linnut ehtivät paikalle. Smith esittää, että 15-37% maailman eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Pohjoiset havumetsät muuttuvat savannien kaltaisiksi alueiksi. Vaikka muutos tulee olemaan hurja, se ei tarkoita karua pohjoista. Viljalajit siirtyvät pohjoisemmaksi. Lämpö, hiilidioksidi ja sateet lisäävät kasvustoa. Pohjoinen alkaa vetää puoleensa väestöä etelästä. Esimerkiksi Välimeren seutu muuttuu aavikoksi.

Arktisella seudulla arvellaan olevan 13% vielä paikantamattomasta öljystä ja merkittävä osa maakaasusta. Lähteet ovat suurelta osin merenpohjassa. Vaikeakulkuisesta maastosta on löytynyt myös merkittäviä metalli- ja mineraaliesiintymiä. Tuotannon käynnistäminen edellyttää kylmiin oloihin suunniteltua kalustoa, teitä ja satamia. Lämpeneminen helpottaa vesillä liikkumista, mutta sulava ikirouta tekee maaperästä arvaamatonta, mikä vaikeuttaa rakentamista.

Kirjoittaja päätyy pohtimaan muutoksen poliittisia ja lainsäädännöllisiä kysymyksiä. Pohjois-Amerikassa, Alaskassa ja Kanadan pohjoisissa territorioissa maan omistavat ja sen käytöstä päättävät alkuperäiskansat, kun taas Euroopassa ja Venäjällä mm. saamelaisten vaikutusvalta on nimellistä. Vaikka monet haluavat nähdä esimerkiksi inuitit tai saamelaiset ilmastonmuutoksen uhreina, nämä kansat haluavat ensisijaisesti keinoja (valtaa, rahoitusta) päättää omilla maillaan ja seuduillaan tapahtuvista asioista ennemmin kuin etelästä ojennettuja tukiohjelmia.

Lopuksi kirja esittelee vaihtoehtoisia loppuja, joissa luovutaan alussa esitetyistä perusvoimista, mutta taloudellinen globalisaatio on ainoa, joka voisi jotenkin hidastua: muilla on jo sellainen momentti, ettei muutosten vaikutus näy mainittavasti vielä 2050. Protektionismi voi nostaa päätään, mutta vakaviin resurssisotiin Smith ei tunnu uskovan. Vaikka jotkut povaavat mm. taisteluita vedestä, kuitenkin esimerkiksi sapeleitaan kalistelevat Intia ja Pakistan ovat aina onnistuneet sopimaan kahakoiden jälkeen Indusin yläjuoksun käytöstä. Vesi ja viljelysmaat ajavat Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteensulautumista todennäköisesti rauhanomaisesti tuottaen molemmille rannikoille ja mantereen keskiosiin valtioiden rajat ohittavia integroituneita "superalueita". Pohjoismaat ovat jo omanlaisensa superalue; pohjoismaalaiset kokevat enemmän yhteenkuuluvuutta muiden pohjoismaalaisten kuin muiden eurooppalaisten kanssa, mitä historian valossa ei tarvinne ihmetellä.

Vaikka Jäämeri ei tarjoa taloudellista laivareittiä kuin lyhyen aikaa vuodesta, Smith arvioi arktisen alueen luonnonvarojen käytön olevan väistämätöntä. Väestönkasvun ja siitä seuraavan kulutuksen kasvun aiheuttama paine ajaa siihen.

Vaikka kirjan sävy on hetkittäin melkein leppoisa ja positiivinen ja sitä keventävät Smithin kenttätutkimuksen tuttavuudet, tapahtumat ja sattumat, se ei peittele edessä olevia ongelmia. Maailma ei (todennäköisesti) tuhoudu, mutta kasvavan populaation, kasvavan kulutuksen ja rajallisen maapallon yhteensovittaminen käy vaikeaksi ja ekosysteemejä tuhoutuu. Ihmisen ruoantuotanto joutuu ahtaalle ja arkikokemus muuttuu. Kirjan teesit pysyvät tiukasti nykytiedon valossa todennäköisellä polulla. Kirjassa on hakemisto, selkeät kartat sekä runsaasti kommentoituja lähdeviitteitä.

Six Degrees

Mark Lynas, Six Degrees: Our Future on a Hotter Planet (2008). Fourth Estate, Kindle Edition, 2009.

Mark Lynas on brittiläinen toimittaja, tietokirjailija ja ympäristöaktivisti. Hän on perehtynyt ilmastonlämpenemiseen, hiilen kiertoon ja viimeisimmissä teoksissaan energiantuotantoon.  

Six Degrees: Our Future on a Hotter Planet saa nimensä kansainvälisen ilmastokomitean IPCC:n arvioista, joiden mukaan seuraavan sadan vuoden aikana ilmaston keskilämpötila saattaa nousta pahimmassa tapauksessa kuusi astetta. Lynas halusi tietää, mitä konkreettisia vaikutuksia näillä asteluvuilla on. Hän luki tuhansia ilmastotieteilijöiden tutkimuksia ja järjesteli ne papereiden sisältämien aste-ennusteiden mukaan omiin luokkinsa. Näin hän sai kuusi luokkaa ja kirjalleen rungon. Hän kokosi kunkin ryhmän papereista näkymän, mitä kyseinen lämpötilan nousu tarkoittaa ympäristölle ja sen osana ihmiselle.

Kirja siis esittelee ilmastonlämpenemisen vaikutuksia aste kerrallaan. Kirjoittaja hyppää vaikutuksia kuvatessaan muutaman sivuin välein eri puolille maailmaa. Esimerkiksi yhden asteen nousu riittää esimerkiksi palauttamaan Nebraskan autiomaaksi, joka se oli Euroopan keskiajalla, ja sulattamaan Kilimanjaron lumet, pohjoisen napajäätikön sekä Alaskan ja Alppien jäätiköt. Kuivuudet ja tulvat lisääntyvät samoilla alueilla; kun edellinen kuivattaa kasvit, jälkimmäinen vie hauraan pintamaan mennessään. Tutkimusten mukaan maapallon kuivuudesta kärsivä maapinta-ala kasvaisi 3 prosentista 30 prosenttiin.

Kahden asteen nousu pahentaa Kiinan pohjoisosien kuivuutta, mikä vaikeuttaa ruoantuotantoa. Valtamerien happamoituminen lisääntyy, ja hiilidioksidia sitovan planktonin määrä laskee. Luvassa on romahtavia kalakantoja, metsäpaloja, helteitä ja rankkasateita. Esimerkiksi Andien ja Kalliovuorten lumihuippujen sulaessa  asukkaat vuorten juurella jäävät ilman keväisiä sulamisvesiä, jotka ovat tuoneet kosteutta juuri kuivimman ajan alkuun. Talven sateista ei kesällä enää kostu. Ilmaston lämmetessä kaksi astetta kolmannes eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Joissain paikoissa maataloustuotanto todennäköisesti hyötyy lämpenemisestä, mutta kokonaistuotanto kärsii tuottavimpien alueiden kuivuessa. Keski- ja Etelä-Amerikka joutuu tiukille. Kahden asteen lämpötilan nousu alkaa olla väistämätöntä. Sanottakoon, että kirja käsittelee keskilämpötilan nousuja. Pohjoisessa lämpötilannousu on rajumpaa.

Kolmessa asteessa Amatsonin sademetsät alkavat muuttua savanniksi ja jäätiköt sulavat laajemmin ja maat muuttuvat monin paikoin kuiviksi autiomaiksi ja niin päin pois. Seuraukset pahenevat. Viidessä asteessa asuttavia paikkoja on enää pohjoisessa (esim. Pohjois-Eurooppa) ja etelässä (esim. Tasmania). Useimmat mallit eivät edes kuvaile kuuden asteen lämpenemistä, joten sen ymmärtämiseksi täytyy palata liitukaudelle. Pohjoisnapa oli subtrooppista seutua, myrskyt hurjia ja ilmasto lämmin. Se lämpeneminen tapahtui vuosituhansien aikana, mihin eliöt ehtivät sopeutua. Nykyinen muutos ei tarjoa samaa mahdollisuutta, eikä ole taattua, että maapallo saavuttaa kuuden asteen lämpenemisen jälkeen mitään ihmiselle suotuisaa tasapainotilaa.

Lynas esittää, että useimmat ilmastomallit nojaavat nopeisiin takaisinkytkentöihin, jotka tuottavat vuosisadan loppuunmennessä kolmen asteen lämpenemisen. Nopeat takaisin kytkennät ovat muutoksia vesihöyryn, pilvet, jää- ja lumipeitteen sekä ilmakehän pölyn määrässä ja laadussa. Hitaista takaisinkytkennöistä meillä ei ole tietoa, koska data on harvaa. Miten valtameret toimivat lämpenevissä oloissa? Missä kohdassa on jonkin ekosysteemin tai biosfäärin kynnysarvo, jonka ylittäminen alkaa kiihdyttää muutosnopeutta? Maapallon historiassa on ikäviä ennakkotapauksia, joissa elämän monimuotoisuus on äkillisesti romahtanut ja ollut lähellä kadota -- toipuminen vei 50 miljoonaa vuotta -- ja jotkut tutkijat vahvasti epäilevät, että muutoksilla olisi jotain tekemistä meren pohjassa lepäävän jäisen metaanin sulamisen kanssa. 

Esiteltyään ilmastonlämpenemisen vaikutusten skaalan, Lynas toteaa, että todennäköisyys ääritapauksille on tietenkin pienempi ja - mikä parasta - todennäköisyyteen voi vaikuttaa. Muutoksetkin ovat hitaita, lämpeneminen käyntiin lähtiessään jatkuu vuosisatoja, mutta toimimalla nyt, ehtisimme jarruttaa tai estää pahempien skenaarioiden toteutumista. Odotusarvojen mukaisessa tulevaisuudessa riittää kuivuutta, kansainvaelluksia, nälkää ja kuolemaa kyllin. Lynas ei päätä kirjaansa mihinkään toiveikkaaseen nosteeseen.

Many books on global warming end with some rather platitudinous sentences about renewable energy as if the authors believe - rather like Disney's Blue Fairy - that simply wishing for something and believing in it is enough to make it come true.

Tämän jälkeen hän luo aika harmaan katseen vallitsevaan tilaan: energian kulutustottumuksia ei ole helppo muuttaa, ihmisen psykologia ei suosi muutosta (ihminen hakee vahvistusta valinnoilleen muilta) ja ongelman kieltäminen tai tekosyiden esittäminen on yleistä. Jos kukaan ei vähennä, mikään ei vähene. Kirja on kirjoitettu 2008, jolloin Lynas arveli, että vuoteen 2015 meidän pitäisi saada hiilidioksidipäästöjen kasvu pysähtymään, jos aiomme hillitä lämpötilannousun kahteen asteeseen. Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä nousee ainakin vielä. 

Konkretisoidessaan tulevat muutokset Six Degrees puree myös aloitteleviin nihilisteihin ja kyynikoihin. Kirja on ehkä poleeminen mutta syystä. Lynas kirjoittaa sujuvasti, mutta hetkittäin hän jää metaforien ja personifikaatioiden vangiksi niin pitkään, että ne menettävät tehonsa. Muutoksetkin jäävät hieman hajanaisiksi, kun aste asteelta loikitaan nopeasti mantereelta toiselle, ja varsinaisen paineeseen joutuvan ilmastomekanismin kuvaamiseen jää niukalti tilaa. Näin pienessä kirjassa pureutuminen jokaiseen ekosysteemiin tai mekanismiin ei ole tietenkään mahdollista. Tässä kohtaa asetan itselleni tavoitteeksi ymmärtää koko kuviota vähän paremmin muun kirjallisuuden kautta.

Niukkuuden maailmassa

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin, Tallinna, 2013.

On esitetty, että se, mikä ei voi jatkua loputtomiin, jossain vaiheessa päättyy. Ajatus voi kuulostaa yksinkertaiselta tai jopa itsestäänselvältä, mutta länsimaiden vallitseva ideologia ja poliittinen keskustelu ovat tehneet kuumeisesti töitä tämän väistämättömyyden harhauttamiseksi. Taloustieteessä viljellään korvaavuuden lakia ("kun jokin loppuu, jostain tulee korvaava vaihtoehto"), joka nojaa kilpailusta seuraavaan ylivertaiseen inhimilliseen neuvokkuuteen. Politiikassa puhutaan kestävästä kehityksestä tai kestävästä talouskasvusta, jotka ovat käsitteellisiä ristiriitoja.

Poliittista keskustelua etenkin nyt taloudellisen kriisin aikaan hallitsee puhe talouskasvun vaihtoehdottomuudesta. Puhe on siinä mielessä perusteltua, että nykyisen elämäntavan ylläpitämiseksi talouskasvu onkin ehdottoman tärkeää. Taivaanrantaan on kuitenkin kerääntynyt pilviä: keskeisten resurssien saatavuus heikkenee tulevaisuudessa, eikä nykyinen kulutukseen keskittynyt elämäntapa ole ylläpidettävissä saati kasvatettavissa.

Niukkuuden maailmassa on analyysi tulevaisuuden maailmasta, jossa öljyn, makean veden, viljeltävän maan ja ruoan saatavuus heikkenee. Kirja pureutuu erityisesti niukkuutta ympäröiviin käsitteisiin, ideologioihin ja ongelmiin, joita paitsi sopeutuminen myös sitä koskeva keskustelu kohtaa. Sen kirjoittaja Ville Lähde on suomalainen ympäristöfilosofi. Hän tutkinut mm. luontokäsitykseen liittyviä kysymyksiä sekä ympäristöajattelua ja kirjoittanut sen (itse)kritiikkiä.

Alkuun Lähde pohtii, miksi muutos on niin vaikeaa. Olemme historiallisessa tilanteessa, jossa energiankulutus on kasvanut kiihtyvään tahtiin ainakin vuosisadan verran. Siitä on seurauksena nähty aineellisen kulttuurin loisto, yltäkylläisyys ja väestönkasvu. Myös ideologiat ovat rakentuneet kasvun varaan ja suorastaan olettavat sen jollain tapaa jatkuvan. Kulttuurina perimme päivittäin maailman, jossa asiat tehdään tietyin tavoin. Tapoihin liittyy rakenteellista hitautta, joka tekee muutoksista vaikeita ja samalla suojaa kulttuuria suurilta heilahteluilta. Länsimaissa elämme yltäkylläisyyden keskellä. Keskustelu niukkuudesta voi käynnistyä vasta, kun se on yhteistä todellisuutta.

Meidät on vallannut illuusio, että ihminen elää irrallaan materiaalisesta taustastaan. Maailmassa, jossa öljylle ei ole olemassa määrällisessä tai laadullisessa mielessä korvaajaa, tämä illuusio haihtuu. Monet ympäristön tarjoamat "yhteishyvät", joita ihminen on nauttinut ikään kuin ilmaiseksi, kuten vaikka vedenkierto, ovat paikoin katkenneet esimerkiksi ruoantuotannon laajentamisen takia. Ongelmat on usein ulkoistettu kauas kuluttajien näkyviltä, joten toiminta ja sen seuraukset eivät välttämättä näy edes samalla mantereella.

Lähde pureutuu niukkuuteen tarkastelemalla sen erilaisia ilmenemismuotoja: on absoluuttista ja suhteellista niukkuutta. Edellinen viittaa esimerkiksi kuivilla alueilla viljelyn mahdollistaviin akvifereihin, jotka kerran tyhjennyttyään eivät täyty ihmisen kannalta missään mielekkäässä ajassa. Suhteellista niukkuutta on lannoitteina käytettävien fosfaattien kohdalla: ne vähenevät mutta ne ovat korvattavissa.

David Hume mukaan niukkuudesta on seurannut resurssien jakamiseen liittyvät säännöt, joiden varaan on sitten syntynyt yhteiskuntia. Niukkuus on myös taloustieteen lähtökohta: markkinoita ei voi olla ilman niukkuutta. Taloustieteen käsittelemä niukkuus on aina kuitenkin rajattua, eli se on väliaikaista; korvaava vaihtoehto paikkaa niukkuuden ennen pitkää. Tällainen ajattelu Lähteen mukaan ohittaa resurssien laatuun liittyvät ongelmat: on olemassa resursseja, kuten esimerkiksi raakaöljy, joita ei voi korvata termodynamiikan tai tehtyjen investointien vuoksi jollain toisella. Ehkä selkeämpi esimerkki on viljeltävä maa: jopa vanhat jäärät tunnustavat, ettei maata tule lisää. Niukkuus voi siis olla äärimmäistä, jolloin se alkaa purkaa auki Humen maalaamia jakamiseen liittyviä sääntöjä. Tilalle astuu pakkovalta tai pahimman laatuinen anarkia.

Ympäristöliikkeetkään eivät välty analyysilta. Lähde tunnustaa liikkeiden tekemän työn suuren arvon, mutta epäilee toimijoiden ymmärrystä niukkuuden maailmasta. Ympäristökysymys on  abstraktio, joka peittää alleen laadullisesti erilaisia ilmiöitä. Esimerkiksi ympäristöongelmat syntyvät eri syistä ja uhkaavat joskus luontoa, joskus ihmistä, eikä näin ollen niihin ole mitään yleistä ratkaisua. Ongelmien niputtaminen yhteen peittää niiden syyn ja haittaa näin ongelman ymmärtämistä ja siten ratkaisemista. Lähde korostaa, että maailma on monimutkainen, eikä yksittäisten perimmäisten syiden etsiminen ole hedelmällistä.

Miten demokratia sitten kohtaa niukkuuden? Nihilisti ei jaksa uskoa muutokseen. Ihmiset puhuvat kauniisti, mutta ostavat lopulta halvinta. Lähde tunnustaa, että ihmiset ovat ristiriitaisia ja yksilöinä ailahtelevia, mutta kokonaisen kulttuurin kykyä sopeutua uusiin olosuhteisiin ei tulisi arvioida yksilöiden motiivien kautta. "Kyvykkyys tai kyvyttömyys sopeutua muutoksiin on aina yhteiskunnallisesti rakentunut. Klassiset ympäristöhistorian esimerkit kertovat tästä, ei 'ihmisen tuhoisuudesta'".

Yksilöt tekevät enimmäkseen symbolisia ympäristövalintoja. Keskeiset ongelmakohdat, so. liikkuminen, asuminen ja ruoka, ovat maailmassa valmiiksi eivätkä ole suurelta osin yksilön käsissä. Kulutuksen vähentäminen ei anna markkinoille hintasignaalia. Muutos edellyttää valtion ohjausta. Tämä tarkoittaa, että politiikka on jatkossa entistä tärkeämpää. Talouden vahva asema politiikassa on tuore ilmiö, mutta niukkuuden maailmassa politiikka ottaa johtavan aseman. Lähde kuitenkin korostaa, ettei kulutuksen vähentäminen automaattisesti johda parempaan yhteiskuntaan.

Lähteen Niukkuuden maailmassa on sitä, mitä filosofia voi parhaimmillaan olla käsitellessään ajankohtaisia ilmiöitä. Kirja tarjoaa niukkuuteen liittyville ongelmille nimet ja näiden muodostamaa kieltä käyttäen kirjoittaja jäsentää ongelmia, niiden ympärillä käytävää keskustelua ja ennakoi vaihtoehtoja, joita yhteiskunnilla on. Lähde kirjoittaa huolellista, harkittua ja etäännytettyä tutkimuskieltä: kirjoittaja ei tule kokemuksineen tekstin ja lukijan väliin, eikä hän esittele tai maalaile maailmanlopun kuvia tekstinsä tueksi. Lähde ei kuitenkaan siloittele viestiään: rivien välissä paistaa edessä olevan muutoksen laajuus ja valinnoistamme riippuen sen tylyys. Tyylikeinona se on tehokas.

Muutos on välttämätön ja väistämättä vaikea.

The End of Growth

Jeff Rubin, The End of Growth - but is that all bad? (2012). Vintage Canada, Toronto, 2013.

Jeff Rubin on kanadalainen ekonomisti, joka ehti toimia mm. parikymmentä vuotta kanadalaisen CIBC:n pääekonomistina. Hän sattumalta syventyi työssään maailman öljyvarantoihin ja -kulutukseen ja kirjoitti näkemyksistään lehtiartikkelin. Rubin siirtyi tietokirjailijaksi, kun artikkelista kasvoi kirja Why Your World Is About to Get a Whole Lot Smaller: Oil and the End of Globalization, jonka julkaiseminen ei sopinut rooliin sijoituspankin pääekonomistina.  

The End of Growth on  jatko-osa edelliselle kirjalle. Rubin ottaa kalliin energian lähtökohdakseen ja miettii seurauksia. Öljynkulutuksen ja talouskasvun välillä on ollut seuraussuhde: prosentin nousu raakaöljyn kulutuksessa näkyy noin kahden prosentin talouskasvuna. Rubin ei problematisoi suhdetta, mutta muut ovat tehneet niin (esim. Robert Ayres). Hintapiikeistä seuraa taloustaantumia. Jos raakaöljybarrelin hinta liikkuu jatkossa kolminumeroisissa luvuissa, talouskasvulle käytännössä tulee nopeusrajoitus: vaihtoehtoiset energianlähteet eivät pysty korvaamaan halpaa raakaöljyä riittävän nopeasti tai tehokkaasti. Kiina ja Intia kasvattavat omaa kulutustaan sen, mitä taantuman runtelema länsimainen kulutus laskee.

Rubin povaa muutoksia joukkovelkakirjamarkkinoille. Nyt, kun keskuspankit säätelevät ohjauskorkoaan, ne pyrkivät kuromaan umpeen potentiaalisen ja todellisen talouskasvun välistä eroa.  Mitä suurempi ero, sitä enemmän tarjotaan elvytystä. Näissä arvioissaan keskuspankit eivät huomioi öljyn hintaa tai sen mahdollista kehittymistä. Jos ne huomioisivat, elvytys olisi niukempaa, jos siihen edes turvauduttaisiin. Tämän päivän velat maksetaan takaisin vielä kalliimman energian aikana. 

Nousevat energiakustannukset eivät tarjoa entisenkaltaista mahdollisuutta talouskasvulle. Koska öljyä ei ole tarjolla kasvavaan kysyntään, vaan sen tarjonta hiipuu vähitellen, Rubin esittää, että talouskasvusta tulee ennen pitkää nollasummapeli. Kasvua on tarjolla niille, jotka pääsevät käsiksi tarjolla olevaan energiaan ja pystyvät fiksusti sen hyödyntämään. Monissa länsimaissa yhdyskuntarakenne on pystytetty halvan öljyn varaan, mikä edellyttää merkittävää energian kulutusta toimiakseen.  Kehittyvät taloudet ovat hienoisessa etulyöntiasemassa, koska niiden kyky muuntaa yksi barreli taloudelliseksi toimeliaisuudeksi on parempi ja ne voivat maksaa barrelista enemmän.

Nollasummakasvusta seuraa koko joukko ikäviä korollaareja: ihmisten kyky selvitä veloistaan heikkenee, koska, jos talous ei kasva, keskimäärin jengi ei selviä lyhennyksistään ja koroistaan. Lainaa on heikommin tarjolla, koska, kuten Colin Campbell on tiivistänyt, huomisen talouskasvu on vakuutena tämänpäivän veloille. Työttömyys on korkeampi, koska töitä on vähemmän tarjolla (erityisesti nuorille). Tästä on usein seurannut muukalaisvihaa ja maahanmuuton rajoittamista. Pitkään kestänyt globalisoituminen saavuttaa huippunsa, ja halvan työvoiman perässä kulkeneet yritykset alkavat siirtää tuotantoa kotimaihinsa. Valtiot joutuvat pelaamaan pienemmällä kassalla, joten julkista sektoria joudutaan länsimaissa purkamaan. Poliittisia kriisejä ja mellakoita. Tiivistetysti: jos jossain nollasumman piirissä keskiluokkaistutaan, jossain keskiluokasta vastaavasti pudotaan. Nälkäisillä on kolme vaihtoehtoa: kapinoida, muuttaa tai kuolla. Arabikevään kipinä lähti kalliista ruoasta.

Kirjan alaotsikko antaa ymmärtää, että seuraukset eivät ole pelkästään huonoja. Kulutus asettunee ympäristön kannalta siedettävämmälle tasolle. Yhdyskuntarakennetta muutetaan autoliikennettä suosivasta kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä suosivaksi. Työtä jaetaan uudelleen (esim. saks. kurzarbeit), mistä voi seurata enemmän vapaa-aikaa. Tutkimusten mukaan kuluttaminen ei ole lisännyt onnellisuutta, joten Rubin järkeilee, ettei kuluttamisen väheneminen vähennä myöskään onnellisuutta.

The End of Growth maalaa kohtalaisen ikävän maailman, joka ehkä siirtymävaiheen jälkeen on jo siedettävä. Rubin kirjoittaa helppolukuista englantia. Hän käyttää tietokirjoittajan temppuja omakohtaisten kokemusten sitomisesta tekstiin -- jotkin aasinsilloista, esim. kalastuksesta Albertan öljyntuotantoon, ovat pitkiä. Hän myös välttää liian teknistä tai yksityiskohtaista käsittelyä, mikä maistuu jaaritettelulta, jos argumentit ovat ennestään tuttuja.

A Short History of the Future

W. Warren Wagar, A Short History of the Future, 3. laitos. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA, 1999.

Yhdysvaltalainen historian professori W. Warren Wagar luonnostelee yhden kehityskulun seuraavaksi 200 vuodeksi. Kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin vuonna 1989, kun Neuvostoliitto oli vielä jossain määrin voimissaan. Vaikka Wagar ei ole varsinaisesti halunnut uudelleen kirjoittaa historiaansa, joitain korjauksia tässä uudemmassa laitoksessa on.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen projisioi nykykehityksen 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan puoliväliin. Kestämättömän kulttuurin oireet kriisiytyvät ympäristöongelmina ja poliittisina konflikteina. Wagar ei peittele kapitalismin vastaisuuttaan: kapitalismi tuottaa vastakkainasettelua, eriarvoisuutta ja ongelmia. Lisäksi ihmisen kyky rakentaa ydinaseita johtaa väistämättä niiden käyttöön jossain vaiheessa. Kriisejä voidaan väistää vuosikymmeniä, mutta joku painaa nappia jossain vaiheessa. Wagarin maailmassa sotilaallinen kriisi kehittyi pitkään jatkuneessa heikossa taloustilanteessa.

Toinen osa käsittelee sodan jälkeistä maailmaa. Kolmannessa maailman sodassa, joka alkaa 2044, kuolee yli 7 miljardia ihmistä. Henkiin jääneet 2 miljardia yrittävät rakentaa uudenlaisen maailman keskitetyn sosialistisen hallinnon alle. Ihmisiä ei valtaa mikään ylimaallinen solidaarisuus tai veljesrakkaus, joten hallinto turvautuu koviin otteisiin. Väestönkasvua rajoitetaan, teollista tuotantoa ohjataan kulutuksen maksimoinnista käytettävyyteen ja kestävyyteen. Kansalaispalkka, koulutus ja yhdenvertaisuus pohjustavat uudenlaisen kulttuurin.

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä. Kolmas osa kehittelee säröjä, jotka ilmestyvät maailman hallituksen pintaan. Ennen pitkää oppositio saa vallan, ja maailma jakautuu pienten autonomisten paikallisyksiköiden tilkkutäkiksi. Väestönkasvun rajoitukset puretaan, mutta kellään ei ole tilaa kasvaa kovasti suuremmaksi. Tämä ei kuitenkaan johda sotiin vaan rauhanomaiseen yhteiseloon.

Wagar keskittyy poliittiisiin linjoihin. Teknologinen kehitys kulkee rinnalla, mutta Wagar ei esittele mitään uutta, muista vastaavista narratiiveista poikkeavaa. Lukujen päätteeksi Wagar liittää käsitellyn aikakauden kirjeitä.

4/5

Imperiumin jälkeen

Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen. Rasalas, Helsinki, 2003. Ranskankielisestä alkuteoksesta Après l'empire: Essai sur la décomposition du système américain (2002) suomentanut Inkeri Koskinen.

Emmanuel Todd on antropologi, historioitsija ja väestötieteilijä, joka ennusti Neuvostoliiton romahtamisen vuonna 1976 väestötilastojen pohjalta. Tässä kirjassa hän ruotii Yhdysvaltain tulevaisuutta. Voisi ajatella, että USA:n piekseminen on perinteinen ranskalaisen älymystön huvi, mutta Todd on väitellyt Cambridgessa ja pitää brittiläistä empirismiä parempana kuin periranskalaista tutkimusperinnettä, ja sanojensa mukaan häntä pidetään kotimaassaan yhdysvaltalaismielisenä.

Francis Fukuyama ennusti historian loppumista Neuvostoliiton romahdettua. Liberaali demokratia marssisi voittoon, eivätkä menestyvän keskiluokan hallitsemat demokratiat todennäköisesti julista toisilleen sotaa (Doylen laki). Toddin mukaan tämä nojaa kahteen asiaan: lukutaidon leviämiseen ja syntyvyyden laskuun.

Syntyvyys maailmassa lähestyy Toddin mukaan vääjäämättä lukua 2,1, joka takaa yksinkertaisen suvunjatkamisen. Monissa kehittyvissä maissa syntyvyys on korkeampi, mutta se laskee. Lukutaidon leviäminen (erit. naisten lukutaidon) ja siitä seuraava syntyvyyden lasku synnyttää alkuun poliittista epävakautta, kun yhteiskunta irtautuu alikehittyneisyyden, korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden tasapainosta. Suomessa tämä siirtymävaiheen kriisi kärjistyi sisällissodaksi. Viime aikoina epävakautta on esiintynyt erityisesti juuri muslimimaissa, mutta joukko muslimimaita on saavuttanut vakauden fundamentalistisen kriisin jälkeen. Lukutaitoisia ihmisiä on vaikea hallita autoritaarisella tavalla. Lukutaitoiset kansat, joissa syntyvyys laskee, ovat rauhantahtoisia. Kuitenkin media ja USA lietsoo näkemystä, että olemme vaarassa ja hyökkäysuhan alla. Rauhantahtoisessa maailmassa ei ole mitään sijaa Yhdysvaltain sotakoneistolle, eikä sen tyhjälle pullistelulle.

Todd uskoo, että USA menettää hallitsevan asemansa. Vapaakaupan ideologia, joka on yksi USA:n keskeisimmistä vientituotteista, nojaa symmetrian periaatteelle, vaikka todellinen maailmankauppa perustuu epäsymmetriaan. Maailma tuottaa, ja USA kuluttaa. Yhdysvalloilla ei ole minkäänlaista tasapainoa tuonnin ja viennin välillä, eikä se ole enää muutamaa alaa lukuunottamatta merkittävä tuotantonsa vaan kulutuksensa vuoksi. Keynesiläisessä talousjärjestelmässä valtion tehtävä on ylläpitää kysyntää, ja Toddin mukaan Yhdysvallat on ottanut tämän aseman. Yhdysvallat ikään kuin verottaa koko maailmaa Egyptin faaroiden tapaan ylläpitääkseen kysyntää: faaraot rakennuttivat pyramideja, yhdysvaltalaiset amerikkalaista elämäntapaa.

Sijoittajat maailmassa kaatavat rahaa Yhdysvaltoihin, sen joukkovelkakirjoihin, osakemarkkinoille, luottojohdannaisiin ja muihin arvopapereihin -- kirjan kirjoittamisen aikaan rahavirta oli noin miljardi päivässä, nykyisin se lienee kahden ja kolmen miljardin välissä, päivittäin. Yhdysvallat pitää hallussaan hallitsevaa ideologiaa, mittavaa sotilaallista voimaa ja varantovaluuttaa, dollaria. Jotenkin kauppatasenegatiivinen maa onnistuu kääntämää sijoitukset varallisuudeksi, joilla voi ostaa tuontitavaraa. Todd ennustaa, että suuri osa näiden ulkomaisten sijoitusten arvosta haihtuu jossain vaiheessa:

"Mystisellä tavalla reuna-alueiden etuoikeutettujen sijoituksista johtuva rahan liike muuttuu maksuvälineiksi joita amerikkalaiset voivat käyttää jopäiväiseen eri puolilta maailmaa tuotujen hyödykkeiden kulutukseen. Pääomasijoitukset siis tavalla tai toisella haihtuvat. [...] Jokainen yhdysvaltalainen konkurssi merkitsee eurooppalaisille tai japanilaisille pankeille vastaavaa rahan haihtumista. [...] Emme tiedä vielä miten ja mihin tahtiin eurooppalaiset, japanilaiset ja muut sijoittajat tullaan kynimään, mutta niin tulee käymään. Todennäköisintä on ennennäkemättömän laaja paniikki pörssissä, jota seuraa dollarin arvon romahtaminen, tapahtumaketju, joka panisi päätepisteen Yhdysvaltain 'imperiaaliselle taloudelliselle asemalla."

Vertaukset Yhdysvaltain ja Rooman välillä ovat jossain määrin houkuttelevia, mutta USA:lla ei suuresta armeijastaan huolimatta ole Rooman sotilasmahtia, ja se saa "veronsa" provinsseistaan vapaaehtoisuuden (ideologian) nojalla. Yhdysvalloilla on kiistatta uljain laivasto ja uljaimmat ilmavoimat. Sen sotilaallinen pelote nojaa teknologiaan, jota käytetään pienten, ilmapuolustusta vailla olevien maiden pommitukseen. Se välttää omat tappiot, mikä on fiksua, mutta sen maajoukoilla ei ole kykyä miehittää alikehittyneintäkään valtiota. USA lietsoo erilaisuutta (intiaanit, mustat, arabit), mikä ei helpota maailmassa toimimista tai alueiden miehittämistä.

Sitten Todd pohtii Venäjän ja Euroopan tulevaisuutta. Putinin Venäjä haki lähempiä suhteita Eurooppaan. Yhdysvaltalaiset yrittävät sotkea lähentymistä NATO:n laajentamisella, ohjuspuolustuksella jne. ja eheytymistä sotilaallisella toiminnalla Kaukasiassa. Eurooppa ei ole oikein tiedostanut omaa mahtiaan. Euro on vahvistunut kirjan kirjoittamisen ajoista rajusti, mutta ulkopoliittisesti Eurooppa on edelleen hajanainen. Perinteiset kiistakumppanit Saksa ja Ranska ovat löytäneet yhteisen sävelen joissain asioissa, ja tulevaisuus riippuu Toddin mukaan paljon siitä, mihin suuntaan Britannia kohdistaa katseensa.

Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon, ja kirja on osin hieman vanha. Kirjassa esitetyt argumentit ovat toki vahvistuneet: USA:n kaksoisvaje syvenee ja rahavirrat uhkaavat kääntyä, keskiluokka on yhä kovemmassa puristuksessa, tuloerot kasvavat jne. Nyt syksyllä (2008) voi olla edessä tilanne, jossa ulkomaisten sijoittajien omaisuutta haihtuu rahoitus- tai pörssikriisissä. Toddin esittämät näkemykset hukkuvat tekstin sekaan; olisi ollut ehkä parempi kirjoittaa auki muutama keskeinen ajatus sen sijaan, että sotkee kuvaan myös Euroopan ja Venäjän. Terävöittäminen olisi ollut tarpeen erityisesti syntyvyyden ja lukutaidon suhteesta Yhdysvaltain tulevaisuuteen. Mitä ilmeisemmin ristiriita on se, että maailma rauhoittuu mutta jenkit eivät.

The Long Emergency

James Howard Kunstler, The Long Emergency: Surviving the converging catastrophes of the 21st century. Atlantic Books, London, UK, 2006.

Jim Kunstler on tehnyt uran yhdysvaltalaisen lähiöyhdyskuntarakenteen yhteiskuntakriitikkona. Kirjan otsikko viittaa aikaan, jolloin halpaa energiaa - erityisesti öljyä - ei ole enää tarjolla. Kestävä hätätila tarkoittaa siis tilannetta, jossa 200 vuotta kestänyt teollistunut kasvun vaihe tulee päätökseen. Kunstler ei yritä todistaa peak oilin paikkaansa pitävyyttä vaan ottaa sen lähtökohdakseen ja pohtii hätätilan poliittisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Aluksi kirjoittaja hämmästelee, kuinka vähän julkisuudessa fossiilisten polttoaineiden saatavuudesta keskustellaan. Käytännössä energian saannin jatkuvuudesta ei puhuta. Sitten Kunstler pohtii fossiilisten polttoaineiden asemaa modernissa yhteiskunnassa; miten ja mitkä asiat ovat halvan ja helppokäyttöisen energian aikaansaamia. Energialla on myös poliittinen ulottuvuus, ja jatkossa se tulee selvemmin mukaan kansainväliseen politiikkaan. Peak oil -teesi tyypillisesti kumotaan väitteellä, että ihminen on neuvokas ja että markkinoiden hinnoittelumekanismi tekee vaihtoehdoista paremmin kannattavia. Kunstler käy läpi tiedossa olevat vaihtoehdot, eikä niistä mikään hänen mukaansa tarjoa järkevää vaihtoehtoa öljylle.

Fossiilisten polttoaineiden lisäksi sivilisaatiollamme on muita ongelmia, jotka ovat syntyneet teollisen yhteiskunnan ja väestönkasvun seurauksena. Ilmaston muutos, endeemiset taudit, kuivuus ja niukkuus vedestä, asuinalueiden tuhoutuminen (ihmisten ja eläinlajien). Lisäksi "jatkuvaan kasvuun" nojaava talous on heräävä houreistaan.

Lopuksi Kunstler maalaa kuvan siitä, millaista elämä on kestävän hätätilan aikana. Se on kovasti toisenlaista kuin nykyään, mutta ei välttämättä kaikilta osin huonompaa. Hän arvioi, että Yhdysvaltain koillisnurkka pärjää muita alueita paremmin (hän jopa spekuloi mahdollisuudella, että se tulee liitetyksi Ontarioon).

Kunstlerin tyyli on kärjistävää ja paikoin peittelemättömän halveksivaa. Hän käyttää paljon "vaihtoehtoisia" (hienoja) sanoja, mutta teksti on sujuvaa. Visiona tai poliittisena pamflettina kirja on eheä ja toimiva - jos kohta pessimistinen. Lähdeviitteitä on hyvin niukalti, ja niinpä väittämiä on työläs tarkistaa.

The Third Millennium

Brian Stableford, David Langford (1985) The Third Millenium - A History of the World: AD 2000-3000. Sidgwick & Jackson, London, UK.

Mark Twain lohkaisi aikoinaan, että ennustaminen on vaikeaa -- erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Usein ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat ennusteet puetaan tieteiskirjallisuuden muotoon tarinoiksi, joissa kirjailija tutkii joidenkin uusien teknologioiden tai ilmiöiden seurauksia. Käsillä oleva teos The Third Millennium on kuitenkin kokonaisvaltainen fiktiivinen tulevaisuuden historia 1980-luvulta seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi. Ennustuksena se ei ole paljonkaan arvoinen; on ilmiselvää, että tuhannen vuoden päähän ulottuva ennustus ei toteudu sellaisenaan. Kirja kuitenkin tarkastelee mielenkiintoisella tavalla joitain teknologian ja ympäristön vaikutuksia ihmiskuntaan.

Ensimmäinen kirjan kirjoittajista, Brian Stableford, toimi kirjan kirjoittamisen aikaan sosiologian lehtorina ja on sittemmin tehnyt uraa tieteiskirjailijana. David Langford oli alun perin insinööri aseteollisuudessa, mutta on vuosien mittaan kirjoittanut tieteisromaaneja ja kahminut muutaman Hugo-palkinnon scifi-lehtikirjoittelullaan. Kirjoittajat kuvaavat kolmatta vuosituhatta ikään kuin tulevaisuuden historioitsijoina. He jakavat millenniumin neljään aikakauteen: kriisi, palautumiseen, muutokseen ja uuteen maailmaan.

Kriisin aikakausi (2000-2180) kuvaa joitain niitä ongelmia, joita meillä on 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen käsillä. Väestönkasvu räjähtää kohisten 1900-luvulla parantuneen hygienian, tehostuneen ruoantuotannon ja kehittyneen lääketieteen ansiosta. Niinpä populaatio uhkaa biosysteemin tasapainoa kulutuksellaan: raskas maanviljely ja kaupungistuminen syö hedelmällistä maata ja fossiiliset polttoaineet saastuttavat ilmakehää. Ydinonnettomuudet (kirja julkaistiin ennen Tsernobylin onnettomuutta) ja peak oil johtavat energiakriisiin, jonka seurauksena kulutusta joudutaan suitsimaan kovin ottein Wall Streetin kustannuksella. Koneiden ylläpito ja käyttö kävi kalliimmaksi, työ hinnoiteltiin uudelleen, ja ihmistyön kysyntä kasvoi. Vasta fuusioenergian valjastaminen palauttaa palauttaa kasvu-uran. Tosin fuusiovoiman käyttöönotto on hidasta, koska se vaatii suuria investointeja, sitä kohtaan tunnettiin pelkoja ja se vaati uusia lakeja. Fuusiovoima jakoi myös maailman köyhiin ja rikkaisiin, ja eroa kavennettiin YK:n ohjelmin.

Lisäksi ydinsodat uhkaavat maapallon elämää: ensimmäinen käydään Lähi-Idässä, toinen Afrikassa ja kolmas Etelä-Amerikassa. Lisäksi biologinen sodankäynti runtelee ihmiskuntaa: influenssa-, keuhkokuume- ja syöpävirukset niittävät Etelä-Afrikassa, Yhdysvaltain länsirannikolla ja Puolassa miljoonia. Taudit talttuvat vasta 2060-luvulla.

Neuvostoliitto ei kirjoittajien visioissa kaadu vaan kestää koko kirjan ennustaman ajan. Tosin kommunismi laimentuu, kun Marxin ennusteet kapitalismin tuhosta osoittautuvat vääriksi. Myös lännessä yrittäjävetoisen kapitalismin aikakausi päättyy, kun korkea tuottavuus ja huipputeknologia johtaa mullituksiin: suuryhtiöt kasvoivat kansallisvaltioita suuremmiksi, ja pystyivät kartelliensa avulla hallitsemaan taloutta ja suojaamaan markkinoitaan vailla yhteiskuntavastuuta. Kansallisvaltioiden on "pakko" reagoida sosialisoinnilla. Niinpä kapitalismi ja kommunismi päätyvät samaan lopputulokseen eri syistä: keskitettyyn suunnitelmatalouteen.

Kirjoittajat nostavat hiilidioksidin määrä kasvusta johtuvan kasvihuoneilmiön yhdeksi merkittäväksi aikakauden tapahtumaksi. Merenpinta nousee vuoteen 2120 asti, merivirrat ja sateet muuttavat kulkuaan, ja suurten jokien suistoissa sijaitsevat kaupungit jäävät veden alle. New York suojataan vallein, Lontoo lainehtii.

Ruoantuotanto nojaa ennen pitkää geneettisesti muunteltuihin lajikkeisiin. Aikakauden mittaan nähdään mittavia levottomuuksia ja sisällissotia köyhemmissä maanosissa. Maanviljely siirtyy pienviljelystä suurempiin tilakokoihin, eikä muutos tapahtu ilman tragedioita. Monilta menee toimeentulo. Kaiken menettäneistä, nälkään tai sotiin kuolleista käytetään nimitystä "kadotettu miljardi". Maailmassa olisi riittävästi ruokaa, mutta se on epätasaisesti jaettu ja kulutettu. Keinotekoista meressä viljeltävää ruokoa (kelp) ja levää (algae) syödään laajalti.

Tuottavuuden ja työllistymisen ristiriita ja raaka-aineiden hinnoitteluvaikeudet muokkaavat yhteiskuntaa. Sähköautot ja etätyö tulevat hitaasti. Viljeltävä maa ja meri sosialisoidaan.

Palautumisen aikakaudella (2180-2400) ei nähdä sellaisia konflikteja ja kriisejä kuin aikaisemmin. Puoluelinja kulkeen vihreyden (ympäristö, matala kulutus, populaatiorajat) ja harmauden (teknologia, yksilön vapaus, talous) välillä. Mystisiä luontokultteja syntyy siellä täällä, mutta vastustamisen sijaan ne nostavat bioinsinöörit papeiksi. Cryoteknologiaa käytetään säilömään ruumiita nuorennusteknologiaa odottamaan. Muutama onnettomuus sattuu, kun säiliöiden jäähdytysjärjestelmä pettää.

Kriisin aikana kuolleisuus oli ennen näkemätöntä. Aikakauden lopulla maapallolla on vain neljä miljardia ihmistä. Uusi väestöräjähdys alkaa häämöttää 2200-luvulla. Vuosien mittaan lisenssipohjainen lisääntyminen, yhden lapsen politiikka ja valvonta kohtasivat väkivaltaista vastarintaa, ja ainoaksi väkiluvun rajoittimeksi nähtiin propaganda. Pian lapset steriloidaan syntymässä, mutta ihmisille annetaan oikeus "itsensä korvaamiseen", jolloin sterilisaatio poistetaan väliaikaisesti. Seuraa levottomuutta ja muuttoliikettä katolisiin maihin (jolloin ne maat kokevat väestöräjähdyksen).

YK oli ottanut ohjat haltuun ekologisessa suunnittelussa kriisin aikana, mutta nyt kansallisvaltio alkavat kaivata menetettyä valtaansa. Varsinaista aseellista sotaa ei syntynyt, kun valtiot ajavat itsekkäitä etujaan, mutta sotaa käytiin taloudessa. Internationalistit haluaisivat lojaalisuuden kohdistuvat kansainväliseen yhteisöön, ja suuryritysten johtajat haluaisivat kaataa kansalliset raja-aidat maailmanlaajuisten markkinoiden tieltä. Nämä kaksi eivät löydä toisiaan tärkeissä kysymyksissä.

Tekoäly marssii kaivosteollisuuteen, ajoneuvoihin ja telenäyttöön (internettiä vastaava). Kylmäfuusio mullistaa energiateollisuuden uudelleen. Kuuhun ja kiertoradalle perustetaan tutkimusasemia, erikoissairaaloita ja tuotantolaitoksia, joista tulee aikaa myöten monien asioiden suhteen omavaraisia. Hapettomassa tilassa kasvavat mikro-organismit muuttavat kuun pinnan mullaksi, ja pian siellä viljellään lasien alla. Sukkula- ja rakettilentoja korvaamaan rakennetaan hissi, joka liikkuu päiväntasaajalle sijoitetun ankkurin ja kiertoradan välillä. Avaruussiirtokuntia ja mikromaailmoita rakennettiin niin ikään kiertoradalle. Uudet Von Neumann -koneet, jotka ovat tehokkaampia kuin 1900-luvun mallit, alkavat kartoittaa asteroidivyötä. Niillä on kyky tuottaa jälkeläisiä, kerätä resursseja ja liikkua.

Keinotekoinen fotosynteesi vuonna 2188 antaa alkusysäyksen keinoelämän kehitykselle. Fotosynteettisiä nesteitä jalostettiin tuottamaan vehnän kaltaista proteiinia hiilidioksidista suurissa tankeissa. Myöhemmät kiinteätkään fotosynteettiset aineet vaikuttavat maailman ruoantuotantoon vain vähän. Samaan tapaan "eläinkudosta" kasvatetaan altaissa. Biologiset koneet mahdollistavat keinoihmisen, joista Mac oli ensimmäinen kuuluisuus. Pian jotkin maat kieltävät tietoisten koneiden rakentamisen. Robotteja tai androideja merkittävämpää on kuitenkin teknologinen kyky muokata ihmistä: sairauksia, pituutta, painoa, ulkonäköä tai lihasvoimaa voidaan torjua tai muunnella. Poliittinen vääntö huipentuu lopulta uusiin ihmislajeihin, jotka suunnitellaan avaruudessa tai veden alla asumiseen. Ihmisiin rakennetaan liittymiä, joiden avulla he voivat helpommin käsitellä koneita yms (kyborgisointi).

Muutoksen aikakausi (2400-2650) on keskeisesti ihmisen muuntamista. Ihmiselämä pitenee aina lähes kuolemattomuuteen asti, ja geeniperimää muunnellaan aina uusiin ihmislajeihin asti. Ihmiset pelkäävät rutinoitumista ja tylsyyttä, ja niinpä työura koostuu eri alojen kokeiluista. Myös avioliitto muuttuu ydinperheajattelusta "sarjalliseksi moniavioisuudeksi", jossa kumppani vaihtuu vuosikymmenten mittaan. Kotitalouksissa saattoi asua kolmesta kuuteen aikuista, mikä tarjosi vähälapsisessa yhteiskunnassa lapselle seuraa. Ylipäätään tarve muodostaa ryhmiä tai yhteisöjä pelkän toimeentulon vuoksi poistui. 2450-luvun jälkeen muotivirtaukset alkavat muuntaa hiusten värien lisäksi myös ihoa (metallinkiilto, turkki,...) ja ruumiinrakennetta (ihotaskuja, keinotekoisia hermostoja). Sukupuolten välinen roolijako muuttuu, kun suvunjatkaminen nojaa lisensointiin. Miehet joutuvat koristelemaan itsensä ja kilpailemaan naisten huomiosta päästäkseen "korvaamaan" itsensä, so. saamaan kantajan jälkeläiselleen.

Teknologia murensi kulttuurieroja edellisinä vuosisatoina, ja vähin erin kansallisvaltiot alkoivat olla jäänne menneisyydestä. Kaupungistuminen taittuu, ja toiminta muuttuu paikallisemmaksi. Kirjoittajat maalailevat Jurassic Parkin kaltaisia puistoja, joiden keinotekoisissa biosysteemeissä asuu keinotekoisia ja esihistoriallisia lajeja.

Muutoksen aikakaudella Merkuriuksessa, kuussa, Marsissa ja monella asteroidilla on asutettuja mikromaailmoja, ja rintamaat leviävät Jupiterin kuihin ja edemmäs. Ihmiset alkavat nähdä kotinsa erilaisena kuin maassa: ihmiset asuttavat mitä tahansa kiinteitä kappaleita, ja niiden pitäminen radallaan on ensiarvoisen tärkeää. Avaruus on suurelta osin tyhjää, ja aine sellaisenaan nousee arvokkaaksi, koska se on niin hajallaan pitkin aurinkokuntaa. "Vetysuppilo" (hydrogen funnel) on läpimurto avaruusmatkailussa. Aikaisemmin pähkäiltiin polttoaineen ja massan välistä suhdetta, mutta suppilon avulla vety kahmittiin lähes tyhjästä avaruudesta pitkin matkaa, jolloin jatkuva kiihtyvyys oli mahdollista. Kartoittamisen avulla tunnistetaan alueita, joissa on pölyä ja siten hiukkasia taajemmalti, mikä tehostaa vedyn keräämistä ja siten nopeutta. Nämä ovat "kaistoja", jotka eivät kulje välttämättä suoraan planeettojen välillä.

Vuonna 2485 synnytetään kuusi uudenkaltaista ihmistä, jotka pystyvät elämään maalla ja vedessä (kidukset, suolaa kestävä iho, räpyläjalat). Kokeilu onnistuu ja meri-ihmiset (merpeople) lisääntyvät. Niiden asuttamat kaupungit ovat kuitenkin riippuvaisia maalla asuvien huollosta, ja joutuvat soveltuvuutensa takia vastineeksi vedenalaiseen työhön. Riippuvaisuus herättää vastarintaa, eivätkä meri-ihmiset kirjaa väestöään, joten maan päällä ei tiedetä populaation kokoa. Samoin avaruuteen paremmin sopiva ihmislaji synnytetään biotieteen keinoin. Vuonna 2528 ET:t (extra-terrestials) palvelivat säännöllisesti avaruusaluksilla, ja vuoteen 2540 mennessä asteroidivyöhykkeellä oli ET-yhteisöjä. Vuonna 2489 kehitetään Zaman-transformaatiolla ihmisiä, jotka eivät vanhene. Siten ZT:t muodostavat kolmannen ihmislajin.

Uuden maailman aikakaudella (2650-3000) Zaman-transformaatiota vaaditaan kaikille. Poliittinen keskustelu kuohuu mm. homo sapiensin sukupuuton ympärillä. Vuoden 2652 asetuksessa YK takaa kaikille mahdollisuuden replikoida itsensä ja toisaalta saada itselleen Zaman-transformaatiokäsittelyn. "Humanistit" perustavat turmeltumattomia saarekkeita, joissa kaikki geeniperimän muuntelu on kiellettyä. Maassa kuolemattomuus muuttaa perheen rakennetta (kaikki eivät edes jatka sukua), mutta siirtokunnissa perinteet jatkuvat. Eliitti muuttaa tähtiin. Vuoteen 2700 mennessä YK:n yleiskokouksessa nuorennuskäsittelyä oli saanut 99%.

Nuorennuksella ja käsittelyillä on psykologisia vaikutuksia. Ihmiset kokevat menettävänsä identiteettinsä, kun muisti sumenee vuosien mittaan. "Muistilaatikoilla" pyritään virkistämään muistia, mutta ne johtavat ennen pitkää mustan pörssin kauppaan ja ihmisten manipulointiin väärillä muistoilla. Muistilääkkeet ovat muodissa (ja kiellettyjä). Uusstoalaisuus tarjoaa kestävän lääkkeen: eksoottisista hedonismista pidättymisen ja todellisiin tunteisiin keskittymisen. Samaan aikaan herää myös epikurolaisuus, joka hakee jalostuneita nautintoja.

Aikakausi kuluu uuteen elinikään sopeutumisessa. Talous ajautuu lamaan, kun ihmiset tarvitsevat vähemmän, jolloin tuotetaan vähemmän. Kun tämä hyväksytään, eikä yritetä ylläpitää keinotekoisesti kulutuskysyntää, raha menettää merkityksensä. Ihmiskunta ei ole silti yksimielinen. Jotkut esittävät, että vain ahneus voi ajaa yhteiskuntaa eteenpäin ja että ilman ahneutta ja kilpailua, ihminen tylsistyy. Yhtä kaikki, materiaalinen jano muuttuu esteettiseksi janoksi. On kilpailua, konflikteja ja ristiriitoja, koska ihmiskunta on aivan liian monitahoinen ollakseen yhtä mieltä laajalti mistään.

Eri ihmislajit risteytyvät ja lisääntyvät ohi homo sapiensin. Maa alkaa lipua sivuosaan, samoin sen hallintokoneisto, YK. Siirtokunnat elävät lähes vailla kosketusta maahan. Yritykset luoda linnunradan kattava yhteisö kaatuu yksinkertaisesti välimatkoihin.

Stablefordin ja Langfordin kirja on 1980-luvun lapsi. Kirjan kuvitus on valokuvakollaaseja ja piirroksia, jotka eivät enää tehosteisiin paatunutta kuluttajaa liikuta. Keksitty historia on monipuolinen, kiintoisa ja hyvin kirjoitettu. Ideoita ja pieniä yksityiskohtia on lukuisia. Kirjan perussävy on optimistinen kriisin aikakauden jälkeen: ongelmia esiintyy, mutta päätöksenteon tähtäin pitenee ihmisiän pidentyessä.

Ehkä kriisin aikakauden tapahtumiin ei kuitenkaan kulu aivan ennustettua 200 vuotta - moni ennusteista on jo käsillä.