Suomenlahden suhdekirja

Kaja Kunnas ja Marjo Näkki, Suomenlahden suhdekirja: Uudet vaaran vuodet. Kosmos, Helsinki, 2016. Arvostelukappale

Suomenlahden poikki Helsingin ja Tallinnan välinen etäisyys on vain 82 kilometriä. Kaupungeilla on pitkälle historiaan ulottuvat tiiviit suhteet, ne ovat suunnilleen yhtä kaukana Pietarista, mutta niistä katsotaan Venäjää kovasti eri tavoin. Virossa kirjeenvaihtajina toimineet journalistit Kaja Kunnas ja Marjo Näkki kuvaavat näitä eroja uunituoreessa teoksessaan Suomenlahden suhdekirja (2016).

Kirja kuvaa Viron kautta kolmen Suomenlahden valtion ongelmallisia suhteita. Se keskittyy Viron viime vuosien sisä- ja ulkopolitiikkaan, mutta sitä kautta aukenee laajempi näkymä Suomenlahden turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Jännitteitä Itämerellä ovat kiristäneet Venäjän uudenlainen aktiivisuus ja tietysti Ukrainan tapahtumat. Alaotsikko Uudet vaaran vuodet viittaa Venäjän yrityksiin palauttaa tavalla ja toisella neuvostoaikainen etupiiri (ks. vaaran vuodet).

Rautaesiripun pudottua Viro on etsinyt uutta identiteettiä. Maa on identifioitunut länteen: Se on NATO:n, EU:n ja EMU:n jäsen. Se on hypännyt liittolaisena mukaan jokaiseen mahdolliseen Yhdysvaltain sotilasoperaatioon. Viro haluaisi kenties olla yksi Pohjoismaista, mutta isoa valtion roolia on vaikea sovittaa pitkälle vietyyn liberalistiseen talouspolitiikkaan. Virolla on myös taakkanaan Näkin kuvaama neuvostokorruption perinne: julkiset hankinnat pyörivät klikkijärjestelmän varassa, poliitikkojen rahaliikenteessä on epäselvyyksiä jne. Vyyhden perkaamiseen mennee pitkään.

Virossa on Neuvostoliiton jäljiltä myös huomattava passiton venäjänkielinen vähemmistö, jonka lojaalius hallintoa kohtaan on heikkoa. Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan seurauksena venäjänkieliset vähemmistöt ovat alkaneet herättää erityistä huolta Baltiassa. Rajan yli kantautuvaa venäläistä propagandaa vastaan Viro pyrkii nyt taistelemaan venäjänkielisin uutisin, jotta Narvasta ei tulisi seuraava Krimiä.

Baltian maat ovat vaatineet äänekkäästi NATO-joukkoja maaperälleen. Venäjän puolustusministeri Sergei Lavrov viime viikolla vakuutti, ettei Venäjä hyökkää NATO-maahan (kuumeisesta varustautumisestaan huolimatta). NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg ilmoitti juuri maanantaina neljän pataljoonan eli 4000 sotilaan sijoittamisesta Baltiaan, mitä Kunnas ja Näkki kirjassaan  ennakoivat. Silti monien mielestä pieniä ovat silakat joulukaloiksi. Ilman Suomea ja Ruotsia läntisen sotilasliiton toimintakyky Itämerellä on arvioiden mukaan heikko.

Suomen ja Viron voisi sanoa hoitavan historiallisia traumojaan eri lääkkein. Kuten Kunnas toteaa, Virolle hyvät suhteet Washingtoniin ovat turvallisuuden tae, kun Suomessa turvallisuuden takeena pidetään hyviä suhteita Moskovaan. Niinpä Viron uhittelu näyttää Suomen ulkopoliittiselle johdolle hysterialta, ja Suomen toiminta vastaavasti Virolle suomettuneisuutena — miksi muuten puolueiden puheenjohtajat siunaisivat turvallisuuspolitiikan eduskuntavaalikamppailun ulkopuolelle? Toisaalta Virossa pelko tuntuu peittävän sisäpoliittiset kysymykset alleen.

Viron näkökulmasta Suomen viimeaikaiset otteet näyttävät kummallisilta. Itänaapurin harjoittaman väkivallan tuomitseminen on pyöristeltyä. Kuudennen ydinvoimalan toimittajaksi päätyi erikoisen veivaamisen jälkeen venäläisomisteinen Rosatom. Vaihtoehdoksi Venäjältä tuleville kaasuputkille kaavailtu nesteytetyn maakaasun terminaalihankkeen suunnittelu kaatui loppumetreillä. Kaksi entistä pääministeriä osallistuu läheisesti venäläisenemmistöomisteisten yritysten toimintaan.

Suomenlahden suhdekirja on ajankohtaista, asiantuntevaa ja purevaa journalismia, joka pitkienkin  taipalaiden jälkeen palaa takaisin turvallisuuspolitiikan ääreen. Kirjan näkökulma Suomenlahden suhteisiin on Viron ja virolaisten. Venäjä näkyy kirjassa vain painostuksena ja toimintana, joka tähtää sen oman turvallisuuden parantamiseen muiden kustannuksella. Suomalaisten erityisolosuhteet näyttävät samalta myöntyväisyyspolitiikalta, joka johti Viron miehitykseen tukikohtasopimuksen myötä vuonna 1939. Arvaamattoman suurvallan naapurissa pitäisi olla valppaampi.

Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana

Roger Pethybridge (toim.), Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. Englanninkielisestä alkuteoksesta Witnesses to the Russian Revolution (1964) suomentanut Juhani Jaskari. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. WSOY, Porvoo, 1967.

Venäjän vallankumous leimahti yllättäen helmikuussa 1917. Nälkäisen väkijoukon mellakkana alkanut tapahtumaketju kaatoi Romanovien dynastian, irroitti Venäjän ensimmäisestä maailmansodasta ja käynnisti valtataistelun, joka päättyi vasta vuonna 1920 kahden vuoden sisällissodan jälkeen bolševikkien voittoon. Vaikka leimahdus oli yllättävä, se ei syttynyt sattumalta. Kumouksellista liikehdintää oli eri puolilla Venäjää. Silti vastarintaliikkeelle (tai -liikkeille) tuli kiire koota rivinsä. Vladimir Leninkin ehti kuvioihin mukaan vasta huhtikuussa 1917 palattuaan ulkomailta.

Roger Pethybridgen toimittama kokoelma käsittää silminnäkijäin kuvauksia alkaen vuoden 1905 verilöylystä päättyen tsaariperheen teloituksiin vuonna 1918. Lähdeluettelon perusteella Pethybridge on käyttänyt yksinomaan englanninkielisiä muistelmia ja kokoelmia. Silminnäkijöiden joukossa on Leninin, Trotskin ja Kerenskin lisäksi pitkä liuta upseereita, pappeja, kirjailijoita, vallankumouksellisia, duuman edustajia, ulkomaisia kirjeenvaihtajia, opiskelijoita, sotilaita, ballerinoja jne. Ruhtinas Jusupov, Grigori Rasputinin ystävä, tarjoaa omakohtaisen kertomuksen Rasputinin onnettomasta murhayrityksestä: myrkky ei tehonnut ja luotejakin meni useampi ennen kuin uhri kaatui takapihalle.

Myrkky ei vieläkään vaikuttanut, ja staritsa käveli rauhallisesti pitkin huonetta. Otin toisen lasin joka sisälsi syanidia, täytin sen viinillä ja ojensin sen Rasputinille.
   Hän joi se kuten muutkin, eikä vieläkään näkynyt tuloksia. Tarjottimella oli enää vain yksi myrkytetty lasi. Koska olin epätoivoinen ja koska minun täytyi saada hänet juomaan lisää, aloin itse juoda.

Vallankumouksen lähdettyä liikkeelle armeijan joukkoyksiköt saattoivat liittyä kapinallisiin käden käänteessä. Poliisikomentaja Vasiljev kuvailee maaliskuun nopeasti eteneviä tapahtumia. Tilanteen sekavuudesta kertoo sekin, etteivät kapinalliset olleet ottaneet puhelinkeskuksia haltuunsa.

Ikkunastani näin kadulla epätavallista levottomuutta. Pian ajoi ohi kiireisiä sotilasautoja; etäältä kuului laukauksia. Puhelin soi taas, ja taas kaupunginpäällikkö antoi minulle huonoja uutisia; prikaatinkenraali Dobrovolskin, joka komensi kaartin pioneerijoukkojen pataljoonaa, olivat hänen miehensä murhanneet. Tapahtumat vyöryivät nopeasti; Volynskin rykmentti, joka oli noussut kapinaan kapteeni Laškevitšin murhan jälkeen, oli ajanut upseerinsa ulos kasarmeista. Kapinallisiin yhtyivät Preobrazenskin ja Liettualainen kaartirykmentti, joiden kasarmit olivat vieressä. Ne olivat onnistuneet valtaamaan Liteinyin asevarikon. Sotilaita törmäili kaduilla kivääreillä ja konekivääreillä aseistettuina.

Tapahtumien käänteissä, niiden sekavuudessa ja epävarmuudessa on jotain lumoavaa. Silminnäkijät eivät näe eivätkä voi nähdä kovin kauas. Englantilainen toimittaja Philips Price ei osaa käsitellä mielessään tapahtumia ja epäilee vallankumousta lyhytkestoiseksi.

Marraskuun 9 päivään mennessä oli selvää, että valta oli Pietarissa sotilaallisvallankumouksellisen komitean käsissä, joka toimi neuvostojen II yleisvenäläisen kongressin nimissä. Minusta tämä kaikki vaikutti siihen aikaan hyvin huvittavalta, ja minua nauratti kaikki se mitä oli tapahtunut kolmen edellisen päivän kuluessa. Olin vielä tottumaton vallankumouksen ilmapiiriin. Koetin kuvitella tavallisten sotilaitten ja työmiesten muodostamaa komiteaa, joka kokoontuisi Lontoossa ja julistaisi olevansa hallitus ja kieltäisi tottelemasta mitään Whitehallista tulevaa määräystä, ellei siinä olisi komitean varmennusta. 
   [...] Päälennätintoimistossa tapasin miehen, joka oli yhteydessä pankkipiireihin. Hänkin oli niin huumaantunut, että sai helpotusta vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikka bolševikit olivat tilapäisesti saaneet menestystä, he eivät mitenkään voineet pitää valtaa hallussaan kauemmin kuin muutamia päiviä. [...]
  Seuraavana päivänä (marraskuun 10) oli ilmassa kuitenkin toisenlainen tuntu.

Aiheestaan huolimatta Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana keinuu siinä mielenkiintoisen rajalla. Katkelmat eivät muodosta mitään eheää narratiivia. Pitkät puheet duumassa, loputtomat yritykset saada Nikolai II tekemään myönnytyksiä tai duuman edustajien pöyristys kapinallisten toiminnasta eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkään, koska silminnäkijän ja yksityiskohtaisten tapahtumien tausta ei selviä kirjasta. Pethybridgen kirjoittamat lainausten lyhyet johdannot eivät kerro kovin hyvin, mitä milloinkin on panoksena. Ehkä vallankumouksesta olisi pitänyt lukea jokin toinen kirja pohjatiedoiksi.

Kirja jatkaa ponnisteluita ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

GULAG : A History of the Soviet Camps

Anne Applebaum, Gulag: A History of the Soviet Camps. Penguin Books, London, UK, 2004.

Anne Applebaum on yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija. Hän opiskeli Yhdysvaltojen ja Britannian eturivin yliopistoissa venäjän historiaa ja kirjallisuutta sekä kansainvälistä politiikkaa ennen toimittajan uraansa mm. Sunday Telegraphissa, Evening Standardissa, The Economistissa, Washington Postissa ja Slatessa. Applebaum on kirjoittanut muutaman tietokirjan, joista Neuvostoliiton vankileirejä käsittelevä Gulag: A History of the Soviet Camps voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2004 ja rautaesiripun alkuvaiheisiin pureutuva Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe, 1945-1956 National Book Awardin.

Gulag: A History of the Soviet Camps -kirjan johdannossa Applebaum hämmästelee, kuinka hakaristi on muodostunut tabuksi kun taas sirppi ja vasara edustavat lännessä harmitonta nostalgiaa, vaikka molempien symbolien edustamat totalitaristiset valtiot tappoivat miljoonia kansalaisiaan tehtävään varta vasten rakennetuissa leireissä. Stalinin ajan vankileirejä tai nälänhätiä ei ole tuomittu samaan tapaan kuin natsien julmuuksia. Neuvostoliiton vankileireillä oli yleensä noin kaksi miljoonaa vankia; vuodesta 1929 vuoteen 1953 noin 18 miljoonaa ihmistä kärsi vankeustuomion leireillä. Lisäksi noin kuusi miljoonaa ihmistä karkotettiin Kazakstanin autiomaihin tai Siperian metsiin, missä nämä "uudisasukkaat" joutuivat pakkotyöhön.

Kirja käsittää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa Applebaum käy läpi vankileirien syntyä ja taustaa aina toiseen maailmansotaan asti. Vankileirien perinne ulottuu tsaarinajalle, mutta bolsevikit ottivat ne käyttöön vuoden 1917 vallankumousten jälkeen etsiessään paikkaa maahan jääneille poliittisille vastustajilleen, kumotun hallinnon virkamiehille, upseereille ja eliitille. Alkuun vankileireillä katsottiin olevan myös korjaava tai koulutuksellinen tehtävä - työn kautta vanki oppisi arvostamaan työtä yhteisön hyväksi ja vapautuisi harhaoppisista näkemyksistään. Myös aiemmin vankeudessa olleet osasivat painostaa vartijoita ja vankiloiden johtoa tekemään myönnytyksiä, joten käytännöt eri vankiloissa olivat hyvin erilaisia. Vähitellen kommunistihallinto selvisi 1920-luvun sekasorrosta ja kokeiluista.

Vuonna 1929 Stalin käynnisti teollistamisohjelman ja samaan aikaan kiristi myös surullisen kuuluisaa maatalouden kollektivisointia, jota seurasi miljoonia tappanut nälänhätä. Seuraavana vuonna perustettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomisariaatin eli NKVD:n leiriasioiden keskusvirasto Glavnoje upravlenije lagerei, joka lyhennettiin Gulag. Leirien oloja yhdenmukaistettiin, uusia leirejä perustettiin eri puolille ja pakkotyöstä tuli merkittävä osa kansantaloutta. Vangit tekivät töitä kaivoksissa, louhoksissa, metsätyömailla, rakensivat maanteitä ja rautateitä ja mm. kuuluisan Stalinin kanaalin. Leirien pakkotyö ei ollut kuitenkaan tehokasta, vangit olivat heikkoja, ruoka oli vähäistä, työkalut huonoja ja koko leirijärjestelmä kauttaaltaan tappiollinen, mitä ylin johto kieltäytyi tunnustamasta. Stalinin vainojen aikaan 1937-38, kun maan hallintoelimiä puhdistettiin, leirien vankimäärä kasvoi. Samalla erilaisiin erikoisleireihin (šaraška) tuotiin vangittuja asiantuntijoita, kuten myöhemmin Neuvostoliiton avaruusohjelman pääsuunnittelijana toiminut Sergei Korolev, joiden tehtävä oli tehdä tutkimusta, keksintöjä ja uutta teknologiaa.

Kirjan toisessa osassa Applebaum keskittyy leirielämään pidätyksestä vapautumiseen (tai kuolemaan). Alkuvuosina pidätettyjä kuulusteltiin pitkään ja heidät kidutettiin tekemään perättömiä tunnustuksia ja ilmiantoja. Rikoslain 58. pykälä tarjosi syyttäjälle liikkumavaraa, mikä oli tarpeen erityisesti vainojen aikaan, kun pidätys- ja teloituskiintiöitä piti täyttää. Syytetyn ei ollut välttämätöntä edes syyllistyä mihinkään, pelkkä epäilys riitti tuomioon. Tarinat tuomioista ovat karmeaa luettavaa.

Vaikka pidätysselleissä olot olivat huonot, myös siirtyminen sellistä vankileirille oli hengenvaarallista. Kuljetukset olivat huonosti järjestettyjä, vartijat eivät välittäneet "karjasta" eikä määränpää ollut välttämättä edes millään tavalla valmistautunut uusiin vankeihin. Vankeja kuoli jalkamarsseilla ja täyteen ahdetuissa karjavaunuissa kylmään, nälkään, väsymykseen ja tauteihin. Leireillä ihmiset jaettiin ryhmiin työkyvyn mukaan. Ne, joiden työkyky oli heikko, saivat vähän ruokaa ja kuolivat melko pian.

Pakkotyö pyöri kiintiöiden ympärillä. Koneita oli vähän, ja raskaaseen ruumiilliseen työhön tottumattomien kaupunkilaisten oletettiin yltävän ammattilaisten, esim. metsurien, päivittäiseen tuotantoon. Ne, jotka selviytyivät urakasta, saivat enemmän ja parempaa ruokaa kuin muut mutta edelleen liian vähän. Pitkän päälle ainoa toivo oli joko kevyemmät työtehtävät tai työsuoritusten väärentäminen. Naisten osa ei ollut helppo; raiskaukset olivat tavallisia. Silti naiset selvisivät leireistä paremmin, koska he pitivät itsestään parempaa huolta ja löysivät paremmin toisistaan tukea.

Vankileireillä oli sekaisin eri kansallisuuksia ja eri rikoksista tuomittuja. Rikolliset (urki) tekivät vähemmän ruumiillista työtä, kohdistivat mielivaltaa muihin vankeihin ja nauttivat leirijohdon luottamusta. Poliittisten vankien taustat olivat monenlaisia. Vielä 1920-luvulla joukossa oli anti-bolsevikkeja, 1930-luvulla muutama trotskilainen ja 1940-luvulla ukrainalaisia, baltialaisia ja puolalaisia partisaaneja, mutta valtaosa oli epäpoliittisia kansalaisia, jotka oli tuomittu syystä tai toisesta rikoslain 58. pykälän perusteella. Kansallisuudet perustivat omia porukoitaan, jotka valvoivat yhteistä etua. Erityisen vahvoja olivat ukrainalaiset, joita leireillä oli paljon ja jotka eivät sulautuneet. Venäläiset jäivät näissä piireissä heikoille. Kirja kuvailee pitkästi leirin dynamiikkaa, ammattirikollisten kieltä, sairaalojen toimintaa, lääkärien asemaa, vankien selviytymisstrategioita, kapinoita ja pakoja.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa Applebaum tarkastelee Gulagin historiaa toisesta maailmansodasta eteenpäin. Vaikka Stalinin vainot muistetaan vuosista 1937 ja 1938, vankileirit saavuttivat huippunsa vasta 1952, jolloin Stalin kuoli. Pian tämän jälkeen käynnistettiin selvityksiä uhrien määrästä ja leirilaitoksen kannattavuudesta, ja seuraavana vuonna uusi hallinto armahti ei-poliittiset vangit, joiden tuomio oli alle viisi vuotta. Armahdukset kiihtyivät ja päätyivät koskemaan myös poliittisia vankeja Hruštšovin valtakaudella. Tämän suojasään aikana Solzenitšyn julkaisi Ivan Denisovitšin päivän, joka kirvoitti kritiikkiä kulttuurieliitiltä (kirjassa ei ollut ideologian mukaista sankaria) mutta sai kiitosta Gulagin uhreilta ja heidän omaisiltaan. Vaikka virallisesti Gulag lakkautettiin, 1960-luvulla konservatiiviset voimat ottivat vallan ja Neuvostoliitto alkoi sulkea toisinajattelijoita työleireille.

Kirjan lopussa Applebaum pohtii vankileirien ja Venäjän suhdetta. Venäjä tekee selvän eron Neuvostoliittoon, vaikka perikin sen instituutioita, ulkomaanvelkoja jne. Venäjä rehabilitoi vankeja kaikessa hiljaisuudessa 1990-luvulla, mutta se ei ole virallisesti käsitellyt vankileirejä millään tavalla. Se ei ole perustanut totuuskomissiota, kuten Etelä-Afrikassa tehtiin.

Historiassa on tehty karmeita asioita, joista on kirjoitettu loistavia kirjoja. Applebaumin kirja on loistava. Kerronta polveilee taitavasti tilastojen ja yksittäistapausten välillä. Historioitsijoiden tavoista poiketen Applebaum kertoo siellä täällä omakohtaisia kokemuksiaan entisten vankien haastatteluista ja vierailuista entisten leirien alueella.

Venäjän historia

Heikki Kirkinen (toim.), Venäjän historia. Otava, Keuruu, 2004.

Venäjän historia on suomalaisten historioitsijoiden kirjoittama yleisesitys naapurimaan menneisyydestä. Kirja ilmestyi ensiksi nimellä Venäjän ja Neuvostoliiton historia vuonna 1986. Tähän kolmanteen painokseen on otettu mukaan Venäjän tapahtumat Neuvostoliiton sortumisen jälkeen.

Kirja kattaa pitkän aikavälin kivikaudesta 2000-luvulle. Heikki Kirkisen johdanto esihistoriaan ja Novgorodin vahvistumiseen on täynnä heimoja ja käänteitä, eikä tarinassa meinaa pysyä mukana. Laajan maa-alueen poikki liikutaan jokia pitkin, ja niiden varsille muodostuu kauppapaikkoja. Eino Kuujo kertoo, miten Moskova omaksui identiteettinsä kolmantena Roomana ja alkaa kiistansa Ruotsin kanssa 1500-luvulla. Jo tuolloin venäläinen eliitti koki maansa takapajuiseksi, ja lähetti nuoria opiskelemaan länteen. Talonpojat poljetaan maaorjiksi, millä on kauaskantoiset seuraukset.

Jussi T. Lappalainen kirjoittaa suurvallan alkuvuosista ja Pietari Suuren uudistuksista. Venäjästä kasvoi suurvalta. Se sai sataman Itämerelle Ruotsin kustannuksella, ja sen yläluokkaan pyrittiin tuomaan eurooppalainen ilme. Alpo Juntunen jatkaa suurvaltakauden kuvauksella. Katariina II yritti tuoda valistusoppeja Venäjälle, mutta projekti ei saanut tuulta alleen. Mutta taiteisiin ja tieteisiin tuli vaikutteita, ja monet eurooppalaiset arkkitehdit pääsivät toteuttamaan haaveitaan Pietarissa. Osmo Jussila kirjoittaa 1800-luvun keisareista ja poliittisesta valtapelistä, jolla Euroopan kehitystä pyrittiin pitämään aisoissa. Maaorjat vapautettiin, mutta hieno idea ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Heillä ei ollut rahaa ostaa maata, eivätkä he päässeet kyläyhteisöstään irti. Pentti Luntinen jatkaa 1800-luvun lopusta. Venäjän keisarikunta oli jäämässä jälkeen teollistuvasta lännestä. Luonnonrikkauksia maalla oli yllin kyllin, mutta toiminta oli tehotonta ja hallinto korruptoitunutta. Keisarit pelkäsivät kaventaa itsevaltiuttaan, ja niin muutokset jäivät pinnallisiksi. Ensimmäinen maailman sota oli sitten käännekohta. Teknologia ja yhteiskunnallinen kehitys olivat ajaneet Venäjän ohi. Korjausliike oli voimakas.

Seppo Zetterberg ja Timo Vihavainen kuvaavat vallankumousta ja Neuvostoliiton kehitystä ennen toista maailman sotaa. Kuten vallankumouksissa tapaa käydä, osaava virkamiehistö ammutaan tai se pakenee ulkomaille. Sama palkka kaikista töistä johtaa siihen, että kaikki tähtäävät helppoihin hommiin. Idealismi ei tartu talonpoikiin, ja he viljelevät vain omiksi tarpeiksi, mistä seuraa nälänhätä. Seuraa myönnytyksiä ja kovia otteita. Stalin pelkää Saksan voimistumista ja teollistaa Neuvostoliiton väkivaltaisesti. Tuotantoa olisi voitu ehkä tehostaa muillakin tavoin, mutta ilman sitä Saksa olisi todennäköisesti jyrännyt puna-armeijan. Tuomo Polvinen kertaa lyhyesti itärintaman tapahtumat ja taustalla käydyt neuvottelut Euroopan tulevaisuudesta.

Kylmä sota on yksi 1900-luvun jälkipuoliskoa leimannut juonne. Sune Jungar esittelee johtajat Stalinin jälkeen, Hrustsovin, Breznevin ja Tsernenkon ja viimein Gorbatsovin. Venäjä jää jälkeen länsimaiden tuotannon kehittymisestä, ja kansainvälisessä kilpailussa se joutuu vähitellen luopumaan joistain kollektiivi-ihanteistaan. Jyrki Iivonen jatkaa Neuvostoliiton uudistumispyrkimyksistä, perestroikasta ja glasnostista. Järjestelmä ei kuitenkaan kestänyt muutoksia, ja se romahti. (Muistan lukeneeni kommentteja, että Saudi-Arabia pumppasi 1980-luvun puolessa välissä markkinoille niin paljon öljyä, että hinnan lasku aiheutti mittavan vajeen Neuvostoliiton kassassa.) Imperiumi purettiin kohtalaisen rauhanomaisesti, mutta sisäiset kriisit jatkuivat pitkään 1990-luvun lopulle.

Venäjän historia on yli 500-sivuinen, viljalti kuvitettu teos. Lähdeviitteitä ei ole käytetty kuin parissa, kiistanalaisessa kohdassa -- lähteitä on toki lueteltu kirjan lopussa. Asiatyyli ei juuri heilahtele kirjoittajien vaihtuessa. Noin puolet kirjasta kertoo vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ajasta. Kylmän sodan käänteistä olisi toki mielellään lukenut enemmän. Venäjälle ei kehittynyt poliittisesti aktiivista keski- ja työläisluokkaa, ja maallikon näkökulmasta pitkään jatkuneet ja epäonnistuneet yritykset korjata talonpoikien asema aina 1600-luvulta eteenpäin kehittyivät lopulta vallankumoukseksi. Niin se käy.