O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi, lyhyt tapahtumaketju saattelee Kinsey Millhonen pääepäillyksi ex-miehensä murhayritykseen. Lisäksi pienvaraston uumenista vanhojen koulutodistusten seasta löytyy lähettämätön kirje, joka asettaa avioeron — tai siihen johtaneet syyt — kokonaan uuteen valoon. Näin Kinsey joutuu myös omien epäilystensä kohteeksi.

Luin kirjeen jälleen pohdiskellen, mitä olisin tehnyt, jos olisin saanut sen silloin, vuosia sitten. Huolen väreet kiitivät lävitseni. Jos Dixie puhui totta, olin todellakin osasyyllinen Mickin turmioon.

Sue Graftonin romaanin O niin kuin oikeus (2000) nimi ja suomenkielisen laitoksen kansikuva liittyvät hyvin väljästi, jos mitenkään, itse kirjan tapahtumiin. Grafton on ankkuroinut sarjansa tiukasti 1980-luvulle. Tässä 15. osassa eletään vuotta 1986; ensimmäisen romaanin ’A’ Is For Alibi (1982) tapahtumista on kulunut vasta neljä vuotta. Vaikka kovaksikeitettyjen dekkareiden tekstilajissa tiedoista maksetaan mustelmin ja kolhuin, nyt Kinsey joutuu perkaamaan tekemiään valintoja ja vanhoja haavojaan. Tämä tapahtuu tottakai totutuissa puitteissa, joita määrittävät 1980-luvun Kalifornia, perheetön kolmikymppinen nainen, täpäkkä viisastelu, yksityisetsivän ammattieetos, harmaan alueella liikkuva moraali, rypistymätön musta putkimekko ja kuplavolkkarin romu.

Heräsin Graftonin aakkosdekkareihin vasta vuosi, pari sitten. Sattumalta mökkipitäjän kirjaston poistohyllystä tarttui yksi osa ja sitten kirpputorilta toinen. Kuukautta, paria myöhemmin kirjahyllyyn piti tiivistää tilaa koko sarjalle. Grafton ei kirjoita suurta kirjallisuutta: dekkarit ovat sujuvia, hauskoja, eikä niitä lukiessa tarvitse olla erityisen valpas. Ne ovat nautinto. Ajattelen kuitenkin Kinsey Millhonea myös romaanisarjan osien välissä.

Pinnallisen kirjallisuuskatsauksen jälkeen huomaan, ettei valppaudesta olisi haittaa.

* * *

Sue Grafton mainitaan usein yhdessä Sara Paretskyn kanssa feministisinä kovaksikeitetyn dekkariperinteen muovaajina tai haastajina. Sekä Kinsey Millhone että Paretskyn luoma V. I. Warshawski ovat naisia maskuliinisena pidetyn yksityisetsivän ammatissa. Molemmat ovat perheettömiä kolmikymppisiä kaupunkilaisia, jotka ovat kasvaneet ilman vanhempia ja siten vailla sosiaalistumista perinteiseen naisen rooliin. He pitävät raivokkaasti kiinni saavuttamastaan riippumattomuudesta. Adrienne Gavin onkin todennut, että Graftonin ja Paretskyn toimeliaat, pystyvät, itsenäiset ja väkivaltaa kaihtamattomat naispäähenkilöt muodostivat jyrkän kontrastin pitkään listaan harrastelijamaisia edeltäjiään, jotka ottavat tehtäväkseen pelastaa sukulaismiehen aiheetta tahrautunutta kunniaa.

Kinsey on ammattilainen. Hän tekee enimmäkseen tylsiä keikkoja vakuutusyhtiöille (romaanien välissä), mutta toimeksiannosta riippumatta hän pitää kirjaa tunneistaan ja kirjoittaa huolelliset raportit laskujensa liitteiksi (mitä jopa V. I. Warshawskin tiedetään ihailleen). Sattuman tai onnenkantamoisten sijaan tutkimusta ohjaa sinnikäs prosessi: haastatteleminen, tiedonhaku julkisista rekistereistä, puhelut toimittajaksi tai virkailijaksi tekeytyen, murtautuminen.

Terry yhdisti mielellään, ja kymmenen sekunnin kuluttua kävin jälleen samaa keskustelua vain hieman eri muunnoksena. — Rouva Calloway, tässä on rouva Kennison Culver Cityn yleisen syyttäjän toimistosta Kaliforniasta. Culver Citystä on soitettu puhelu tähän numeroon toukokuun seitsemäntenä päivänä. Puhelusta on laskutettu henkilöä nimeltä Magruder, etunimi Mickey tai Michael...

Graftonin kirjoittamaa väkivaltaa kehystää seurausten ja eskalaation tiedostaminen. Väkivalta on vaarallista. Siitä jää romaanista toiseen kannettavia henkisiä ja fyysisiä arpia. Kun ongelmia ei voi kohdata asein tai nyrkein, fyysisten mittelöiden ja raa'an voiman sijaan Kinsey väistelee, pukee harhauttavan naamion tai suoraan valehtelee. Hän ei ole kunniastaan tarkka Philip Marlowe.

* * *

Kovaksikeitetylle tekstilajille tyypillisesti viattomista vakuutuspetoksista, keräilyrahoista tai kadonneista henkilöistä käynnistyvä tutkimus heijastelee lopulta laajaa, kaiken tahraavaa korruptiota. Edward Margolies toteaa Raymond Chandlerin romaaneissa ongelman olevan systeemin hyväksikäyttäjissä, ei ole varsinaisesti systeemissä itsessään. Graftonin ja Paretskyn romaaneissa sen sijaan sosiaaliset ongelmat näyttävät Maureen Reddyn mukaan sukupuolittuneilta (eli systeemisiltä). Jos syyllinen onkin nainen, hänen motiivinsa eivät ole maskuliinista valtaa haastavana viettelijättärenä tavoittelema raha tai valta, kuten perinteisesti, vaan ne liittyvät melko suoraan naisen alisteiseen asemaan.

Kovaksikeitettyyn dekkariin oleellisesti kuuluvat naseva sanailu ja huumori. Hanna-Kaisa Turja perkaa gradussaan aakkosdekkarien kerrontaa ja tunnistaa lukuisia esimerkkejä, joissa Grafton parodioi kovaksikeitettyä genreä mutta naurun seassa kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä. Miksi Magnum P. I. ei joudu pesemään lapsensa menetyksen vuoksi alkoholisoituneen ja romahtaneen naisen tiskejä? Turjan analyysi osoittaa, että kertojana Kinsey on tietoinen kielenkäytöstään ja käytöksestään. Hän tekee virheitä mutta löytää myös niiden herättämistä reaktioista johtolankoja. Grafton on hauska, mutta valppaalle lukijalle kohtaamisissa on sujuvaa pintaa enemmän.

Graftonin ja Paretskyn sijoittaminen kovaksikeitettyyn dekkariperinteeseen ei ole kiistatonta. Pelkkä yksinäisyys, pistooli, vaaralliset kadut ja terävä kieli eivät riitä. Bethany Ogdonin mukaan tekstilajia määrittää ensisijaisesti torjuva asenne yhteiskunnan marginaalia kohtaan — siis niitä, jotka eivät nauti patriarkaalista valtaa — eivätkä Graftonin tai Paretskyn romaanit täytä vaatimusta. Toisaalta Andrew Pepper pitää näkemystä tarpeettoman jyrkkänä, koska kovaksikeitetyssä dekkarissa tekstilajina voi nähdä eri suuntiin vetäviä poliittisia näkemyksiä yhden tietyn ideologian sijaan. 

En osaa sanoa, lisääkö kukaan todellinen skotlantilainen puuroonsa sokeria vai ei.

* * *

... enkä tiiviistä ponnisteluistani huolimatta päässyt kiinni Graftonin yksityisetsivän lumoukseen. Suomennettuja graftoneita hyllyssä on lukematta enää viisi. Muiden dekkarisarjojen kohdalla olen pitänyt uudelleen lukemista etäisenä mahdollisuutena, mutta aakkosdekkareiden kohdalla pidän sitä varmana.

Sue Grafton, O niin kuin oikeus. Englanninkielisestä alkuteoksesta ’O’ Is For Outlaw (1999) suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Book Studio, Helsinki, 2000.

Aiheesta enemmän:

• Adrienne E. Gavin (2010) ”Feminist Crime Fiction and Female Sleuths”. Teoksessa Charles Rzepka & Lee Horsley (toim.) A Companion to Crime Fiction. Wiley-Blackwell, Chichester. 258-269.
• Edward Margolies (1982) Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA. 
• Bethany Ogdon (1992) “Hard-Boiled Ideology.” Critical Quarterly, 34(1): 71-87.
• Andrew Pepper (2010) ”The Hard-Boiled Genre”. Teoksessa Charles Rzepka & Lee Horsley (toim.) A Companion to Crime Fiction. Wiley-Blackwell, Chichester. 140-151.
• Maureen T. Reddy (2003) ”Women Detectives”. Teoksessa Martin Priestman (toim.) The Cambridge Companion to Crime Fiction. Cambridge University Press, Cambridge. 191-209.
• Hanna-Kaisa Turja (1999) "License to Misbehave": Koomisen, ironian ja parodian ulottuvuudet Sue Graftonin aakkosdekkareissa. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Kuolema kirkkomaalla

Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta.

— Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä? 

Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki kaivetusta sukuhaudasta paljastuukin päällimmäisenä tuntemattomaksi pahoinpidellyn miehen ruumis.

Dorothy L. Sayersin romaani Kuolema kirkkomaalla (1989) kokoaa syrjäiseen ja säätytietoiseen kylään monia herkullisia murhamysteerin aineksia. Vanha ratkaisematon rikos varjostaa ihmissuhteita ja vuosisatojen ikäiset kirkonkellojen kumisevat pahaenteisiä myyttejä seudulla, jossa jazz-musiikki uusine rytmeineen ei vielä kuulu. Toisaalta Wimsey edustaa asenteineen ja ajoneuvoineen uutta aikaa, mutta hänen mielijohteisiin viittava nimensä ja riippumattoman herrasmiehen elämäntapansa joutuvat kohtaamaan viattoman totuuden tavoittelun seuraukset. Sayersin rakentamassa Fenchurch St. Paulin kylässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa, eikä totuus välttämättä puhdista syyllisyydestä.

Henkilöhahmot ovat yksi romaanin vahvuus. Muotokuvissa on rosoisuutta tavalla, jota en muista löytäneeni Sayersin aikalaisen Agatha Christien murhamysteereistä. Motiivit ovat uskottavia ja maanläheisiä. Avioliitot ja niiden varaan rakennettu rauha horjahtavat haudattujen nimien pulpahtaessa pintaan. Näiden taustalla ympäristö ja keskiaikainen kirkko nimettyine kelloineen luovat kokonaisen maailman.

Yhdeksän räätäliä kuoloa soi

he vie tykö herran mi elämän loi

1614

Romaanin englanninkielinen nimi The Nine Tailors eli ”yhdeksän räätäliä” kumisee mehukasta symboliikkaa. Sanonnan mukaan yhdeksän räätäliä ”tekee” miehen (engl. ”nine tailors make a man”). Viittauksen voi lukea koskevan pukeutumista, mutta sanonta periytyy ajalta, kun monin tavoin vähäisinä pidetyt räätälit olivat vitsien aihe: vasta yhdeksän räätäliä vastaa yhtä miestä. Kirjassa räätäli Paul Taylor on valtava kirkonkello. Vanhan tavan mukaan yhdeksän kellon lyöntiä (engl. toll) merkitsi miespuolista vainajaa. Niinpä kuolinkellot kertoivat eli olivat kertojia. Sekaannus räätälien (engl. tailor) ja kertojien (engl. teller) välillä on yksi romaanin toistuva — pitäisikö sanoa — motiivi.

Vaikka rakenteen ja symbolien puolesta kirja lupaa paljon, se tuntuu lukukokemuksena tarpeettoman raskaalta ja kuivalta taipaleelta. Kuolema kirkkomaalla on Sayersin kahdestoista romaani, mutta sen alku huokuu epävarmuutta, kun kiinnostusta manataan esiin paksuin adjektiivein. Värjättyyn kuvaukseen ehkä turtuu, jos kohta etäännyttävää vaikutusta on myös Sayersin hahmojen tavassa herätä pitämään pitkiä puheita, joiden kautta kulkee myös osa toiminnasta hieman kuten näytelmässä, kun esittämisen keinojen puutteessa tapahtumalle pitää puhua kehys. 

Ei toista taloa mailla halmeilla — ei, on — yksi mökki pari mailia ylempänä rannalla. Huh! Tällainen saa jo ihmisen hukuttautumaan omaan patoaltaaseensa, Ohoo! Mitäs tielle täällä tapahtuu. Ahaa, vai niin; laskuojan yli siltaa pitkin ja tiukka käännös oikealle — ja sitten joenvartta pitkin. Toivoisinpa ettei kaikki olisi niin suorakulmaista tässä maailman kolkassa. Hopsheijaa, yli mennään! Taidamme olla hänelle tämän päivän suurin tapahtuma. Heilutetaan hattujamme hänelle — Hohoi! Hooi! Terve vaan! — alan säteillä kuin aurinko kun matkamme etenee. Kuten Stevenson sanoi, tästä kuljemme vain kerran — toivon hartaasti että hän on oikeassa. No entäs nyt, mitä tämä kaveri haluaa?

Esimerkki on kenties räikeimmästä päästä, mutta sakastissakin käydyt keskustelut särähtävät vain puheen tunnistamien tapahtumien vuoksi. Kerronnan horjahtelu ei jää tähän: romaanin kertoja viittaa myös itseensä arvioidessaan poliiseja koskevien nimitysten kunnioittavuutta. Siihen ei kuitenkaan palata, joten kyseessä lienee vahinko.

Kuolema kirkkomaalla on myös vahvasti englantilainen romaani. Tunnetusti duurivariaatioiden soitto on englantilaista omalaatuisuutta, samoin kostea ja kolea maalaisidylli. Romaani toistaa myös englantilaisten ranskalaisia koskevat ennakkoluulot sekä siviilien mutkattoman suhtautumisen ensimmäiseen maailmansotaan ja sen urheuskäsityksiin. Kirkkoherran vaimon äänessä tuntuu kaikuvan Sayersin omat kirkon koristelua koskevat makuarvostelmat. Kirjoittaja luultavasti tunsi oman yleisönsä.

Horjahduksista huolimatta kirjasta paljastuu kunnianhimoa, jota lukemissani murhamysteerien kultakauden teoksissa harvoin osuu kohdalle (otan ehdotuksia vastaan). Sayersin äärelle palaan varmasti uudestaan.

Dorothy L. Sayers, Kuolema kirkkomaalla. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Nine Tailors (1934) suomentanut Annika Eräpuro. Viihdeviikarit, Hanko, 1989.

The Dain Curse

Dashiell Hammett, The Dain Curse (1929). Teoksessa The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Sanfranciscolainen vakuutusyhtiö palkkaa Continental-yhtiön etsivän selvittämään Edgar Leggettin ilmoittamaa jalokivivarkautta. Etsivä, kyynistynyt keski-ikäinen ammattilainen, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä 'The Continental Op', toteaa pian syyllisen olevan joku Leggettien taloudesta. Ilmassa leijuva vakuutuspetoksen mahdollisuus herättää tyrmistystä, mutta jalokivet ovat sivuseikka. Etsivän kirjailijatuttava ehtii täydentää Leggettien taustaa juuri sopivasti, ennen kuin Edgar Leggett löytyy kuolleena.

Perhesalaisuudet murhineen, päihteineen ja vankilatuomioineen nousevat pintaan horjuttaen jo ennestään epävakaita ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Etsivä alkaa seurata omituisen kultin toimintaa samalla, kun ruumiiden määrä kasvaa. Eloonjääneiden yritys paeta menneisyyttä ja ”Dainin suvun kirousta” tarjoaa vain lyhyen hengähdystauon. Päähenkilö on ehtinyt siirtyä jo muihin tehtäviin, kun hänet kutsutaan pieneen kalifornialaiseen merenrantakylään. Ruumiita, kiristystä, huumeruiskuja, ampuma-aseita ja räjähteitä.

Dashiell Hammettin toinen romaani The Dain Curse (1929) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Black Mask -lehdessä. Se sisältääkin oikeastaan kolme itsenäistä novellia: murhamysteerin, kauhutarinan ja pikkukaupungin rikostrillerin. Näitä yhdistää Edgar Leggettin tyttäreen Gabriellalle langetettu ”Dainin suvun kirous”: ihmiset hänen ympärillään kuolevat väkivaltaisesti.

Hammettia käsittelevässä kirjassaan Dennis Dooley katsoo kirjailijan laativan tapaustutkimuksia väkivallan ja pahuuden keskelle joutuneista ihmisistä. Dooleyn mukaan The Dain Cursen päähenkilö vajoaa pahuuden äärellä kyynisyyteen, mutta minusta tarina kulkee päinvastaiseen suuntaan. Vaikka kyynisyys kulkee ammattidekkareiden havainnossa ja puheessa, päähenkilö The Continental Op pikemminkin loppua kohti luopuu siitä. Hän yrittää pelastaa, ottaa vastuuta ja ylläpitää toivoa. Hän ylittää ammattilaisen etääntyneen suhteen tapaukseen ja sen osapuoliin, erityisesti Gabriellaan. Poikkeama totutusta käytännöstä on merkittävä siksikin, että hänen kollegansa huomauttaa siitä viitaten edellisen romaanin Red Harvest (1929) tapahtumiin.

Mike Linehan was on the porch. I stopped there with him while the girl went in. ”Tch, tch, tch, as Mr Rolly says.” He shook his grinning face at me. ”I ought to tell her what happened to that poor girl up in Poisonville that go so she thought she could trust you.”

Tarinassa päähenkilön kyynisyys on tietysti perusteltua: ihmiset valehtelevat pyrkien verhoamaan todelliset henkilöllisyytensä ja tekonsa tarinoiden, hämäysten ja tehosteiden taakse. Koska dekkarikirjailijan tehtävä ja keinot ovat pitkälti samat, romaani tuntuu pikemminkin kertovan kirjoittamisen vaikeudesta — ja päihteistä. Muistelen Hammettilla olleen runsaasti kokemusta molemmista, vaikkakin The Dain Curse osuu hänen tuotteliaimpaan kauteen. Kun yksi sivuhenkilöistä on vieläpä rikoskirjailija, kirjoittamisen ja tapahtumien kuvaamisen ongelmat uivat lähellä pintaa.

The Dain Curse on vauhdikas mutta myös rakenteeltaan hajanainen, käänteissään väkinäinen ja vähäeleisyydessäänkin epäuskottava. Kun kaltaiseni maallikko pistää merkille kerronnan viittaukset itseensä, temppuja voi epäillä tarkoituksellisiksi. Onko romaani parodiaa riepotellessaan dekkarigenren muotoja ja keinoja, vai onko se yksinkertaisesti seurausta irrallisten jatkokertomusten pukemisesta väkisin romaanimuotoon? En tiedä.

* * *

Parodioinnin sijaan Sinda Gregory näkee The Dain Cursessa ensisijaisesti pyrkimyksen esitellä tapaamme luoda keinotekoista järjestystä elämäämme ja havaintoomme kertomusten avulla. Edeltävään Red Harvest -romaanin verrattuna The Continental Op on nyt toimijan sijasta pikemminkin tulkitsija. Hän yrittää kuumeisesti ymmärtää sekavia ja irrallisia tapahtumia jatkuvasti tunnustaen, että tapahtumat voi tulkita toisinkin. Loppuratkaisukin on epävarma toisin kuin Red Harvestissa.

Gregoryn mukaan romaanin rakenne tarjoaa toistuvasti väliratkaisuita, jotka kumoutuvat tai muuttuvat niitä seuraavan toiminnan ja uuden tiedon seurauksena. Mysteeri jatkuvasti syvenee. Ihmisten suhteet ovat niin intohimoisia ja vääristyneitä, ettei niitä voi ymmärtää tai selittää normaalein mittapuin. Äärimmäiset tunteet ovat Gregoryn mukaan Hammettin keino osoittaa tunteiden ja persoonallisuuden häilyvyys. Samalla käänteet ja tunteet lisäävät mysteerien syvyyttä: lukijan on vaikea jäsentää tapahtumia loogiseksi kokonaisuudeksi. Tämä on Hammettin metakirjallinen tavoite. The Dain Curse osoittaa yhden dekkarigenren perusolettamista vääriksi: mysteereille ei ole siistiä lopullista selitystä. Teemme aina tulkintoja vajain tiedoin.

Epistemologinen käänne ei ole pelkkää päälleliimattua kikkailua. Toistuvien epäilystensä lisäksi The Continental Op väittää ajattelua ylipäätään — aivan oikein — sotkuiseksi. Ihmiset alkavat uskoa uskomuksiinsa ja mielipiteisiinsä tosiasioina, jos niistä saa muodostettua jotenkin järkevän kokonaisuuden.

”Nobody thinks clearly, no matter what they pretend. Thinking's a dizzy business, a matter of catching as many of those foggy glimpses as you can and fitting them together the best you can. That's why people hang on so tight to their beliefs and opinions. ”

Väkinäinen juoni palvelee enemmän metakirjallista tiedon problematisointia kuin rikostutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Metakirjallinen juonne Gregoryn mukaan kasvaa epistemologiseksi tutkielmaksi siitä, miten ihmiset muodostavat tietoa. The Continental Op edustaa Hammettin uskomusta, että tyhjentävät selitykset ovat ihmisen omia projisiointeja. Ihminen luo järjestystä täydentämällä havaintoonsa tulkintoja, motiiveja ja syy-seuraus -suhteita, jotka eivät ole havainnon kohteessa.

Selkeimmin tämä tulee esiin kirjailijan taipumuksissa jäsentää Op:n hänelle kertomia tapahtumia dekkarigenren välineiden kautta. Etsivän ja kirjailijan keskustelut palvelevat tarinaa ja Hammettin päämääriä monin tavoin, eikä tunnistamani kirjoittamisen vaikeus tai epäillyn ja dekkarikirjailijan keinojen samanlaisuus ole suinkaan ainoa. Keskeisesti he seisovat eri puolilla suhteessa tiedon muodostamiseen. Kun kirjailijaystävä väsyy faktojen loputtomaan ja tylsään pyörittelyyn, päähenkilö kertoo, mitä etsivän työ todellisuudessa on: faktojen keräämistä ja loputonta pyörittelyä.

”You've got a flighty mind. That's no good in this business. You don't catch murderers by amusing yourself with interesting thoughts. You've got to sit down to all the facts you can get and turn them over and over till they click.”

Tämä on tietysti idealisoitu näkemys, koska lopulta etsiväkin jättää kysymyksiä avoimiksi. Kaikki faktat eivät koskaan loksahda kohdalleen. Meidän tulisikin pidättyä pikaisista moraalisista arvostelmista, lopullisista selityksistä ja ”psykologisista profiileista”, sillä emme koskaan tiedä tarpeeksi. Selittäminen ilman selittäjästä itsestään lähtöisin olevaa täydentämistä on lopultakin mahdotonta.

Kenties tämä on se kyynisyys, johon Dooley katsoo päähenkilön pahuuden äärellä vajoavan. Ymmärsin Dooleyn puhuneen arvonihilismistä, mutta ehkä silmäke ei olekaan moraalinen vaan tieto-opillinen. Toisaalta Gregoryn mukaan tieto-opillinen ulottuvuus on jäänyt romaania koskevassa keskusteluissa sivuun, koska kriitikot ovat pitäneet romaania yksinkertaisesti jatkona Red Harvestille. Gregory avaa uutta latua kymmenen vuotta Dooleyn jälkeen.

* * *

Gregoryn mielenkiintoinen tulkinta ei tietenkään ole lopullinen ja ainoa oikea luenta Hammettin romaanista. Esimerkiksi Bruce Gatenby katsoo, että Gregoryn käyttämä totuuskäsitys on paikoin edelleen kiinni niissä tietämisen tavoissa (Gatenby puhuu lyotardilaisista metanarratiiveista), joita Hammett hänen mukaansa kyseenalaistaa. Kuitenkin molemmat, kuten myös Edward Margolis, tunnistavat kilpaileviin selityksiin syvenevän epävarmuuden ja nostavat sen romaanin keskeiseksi teemaksi.

The Dain Curse on saanut vähemmän huomiota kuin muut Hammettin romaanit, vaikka se ainakin Sinda Gregoryn käsissä avautuu yllättävän monipuoliseksi genrerajoja rikkovaksi teokseksi. Dooley on väittänyt, että Hammett nostaa jokaiseen romaaniinsa uusia ongelmia ja muotoja. Jos tämä pitää paikkansa, luvassa on vielä kolme herkullista lukukokemusta.

Lisää aiheesta:

• Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.
• Bruce Gatenby, ”A Long and Laughable Story": Hammett's The Dain Curse and the Postmodern Condition”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 56-68.
• Sinda Gregory, ”The Dain Curse: The Epistemology of the Detective Story”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 34-56.
• Edward Margolies, Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA, 1982.

Huijari

Ed McBain, Huijari. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Con Man (1957) suomentanut Kalevi Nyytäjä. Tammi, Helsinki, 1974.

Joesta löytyy pahoin liettynyt naisen ruumis. Sen peukalon ja etusormen välisestä ihopoimusta löytyy tatuointi. Sitten samanlainen tatuointi löytyy tuoreemmasta ruumiista. Ed McBainin romaanissa Huijari (1974) rikoksia ei tutki yksityisetsivä tai kiinnostunut amatööri vaan rikosetsiväryhmä. Niinpä rikosten selvittäminen ei nojaa neronleimauksiin tai liki yliluonnolliseen päättelytaitoon vaan prosessiin.

Tuottelias McBain, oikealta nimeltään Evan Hunter (1926-2005), loi poliisiromaanin, rikoskirjallisuuden alalajin, joka keskittyy todenmukaiseen poliisitutkintaan ja rikosetsiviin. Hänen vuonna 1956 käynnistynyt 87. piiri -sarjansa kasvoi 50 osan mittaiseksi ja toimi esikuvana paitsi kirja- myös televisiosarjoille, kuten Hill Street Blues ja NYPD Blue.

Huijarin kaksi rinnakkaista rikostutkimusta tarjoavat tarinaa aika ohuelti. McBain pujottaa sekaan todenmukaisia katoamisilmoituksia, hammaskarttoja ja rikosrekisteriotteita, mutta merkittävä osa romaanista kuvailee poliisien siviilielämää ja romantiikkaa. Nämä sivujuonet eivät edistä tutkintaa, vaan niiden on tarkoitus McBainin mukaan inhimillistää aiemmin väkivaltaisina petoina kuvatut rikosetsivät. Tulos on ristiriitainen: Esimerkiksi Steve Carella päätyy pieksemään hänen vaimoaan lähennelleen miehen ravintolassa. Vaimo, sen paremmin kuin kertoja, ei kyseenalaista tämän väkivallan tarpeellisuutta.

Kerronta käyttää tämän tästä itseensä viittaavia siirtymiä liikkuessaan kohtauksista toiseen. En ole varma, toimiiko se kovin hyvin.

Brownilla ei ollut aikaa huulenheittoon. Hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin arkistojen penkomiseen. Jossain tuolla arkistokorttien seassa oli hänen etsimänsä mies.

Bert Klingillä oli toisenlaatuista luettavaa. Bert Kling seisoi etsivien huoneen ilmoitustaulun edessä. [...] Ilmoitustaululle oli kiinnitetty lomalista.

McBainin tapa rakentaa odotuksia jopa kappaleiden sisään tuntuu keinotekoiselta. Kling seisoo ilmoitustaulun äärellä, sitten kuvaillaan sadetta ja katuvaloja, ja vasta tämän jälkeen paljastuu, mitä ilmoitustaululla on. Lomalista käynnistää melko merkityksettömän sivujuonen.

Kirja tarttui jotenkin sattumalta mukaani kirjaston poistohyllystä. Vaikka tämä sarjan neljäs osa ei ole erityisen hyvä tai kiinnostava, sarjan asema rikoskirjallisuuden historiassa on kieltämättä iloinen yllätys. Lisäksi opin jotain Ed McBainista, yhdestä James Ellroyn esikuvista.

The First Casualty

Ben Elton, The First Casualty (2005). Black Swan, London, UK, 2006.

The First Casualty (2005) on takakannen perusteella lupaava. Douglas Kingsley lähetetään tutkimaan murhaa Flanderiin Belgiaan kesken Passchendaelen taistelua vuonna 1917. Rintamalla tappioita tulee toista tuhatta hiljaisenakin päivänä, mutta silti brittiupseerin kuolema halutaan tutkia. Sodan keskellä todisteet ja todistajat ovat jatkuvassa vaarassa tuhoutua. Kun sodassa yksikkö ja kokonaisuus asetetaan aina yksilön edelle, oikeudenmukaisuus hämärtyy ja vesittyy. Harvassa dekkarissa perusasetelma on näin kiehtova.

Sodassa ensimmäinen uhri on tietenkin totuus, mutta Ben Eltonin romaanissa  ensimmäinen uhri on vivahteita tuottava hienovaraisuus. Elton tuntuu soveltavan komedian keinoja — mm. liioittelua ja kontrastia — kaiken aikaa. Kohtausten sävy heiluu levottomasti jännityksen, komedian, draaman ja murhamysteerin välillä. Eikä Elton häpeile lisätä mukaan autenttisuuden takeeksi sota-ajan kuuluisuuksia, jotka eivät kuitenkaan palvele tai edistä tarinaa mitenkään.

Varsinaiseen murhatutkimukseen päästään heti puolivälin jälkeen, kun poliisietsivä Douglas Kingsleyn on kieltäytynyt astumasta asepalvelukseen ”loogisista syistä”, eronnut vaimostaan, melkein kuollut vankilassa, sympatisoinut irlantilaisten vankien asemaa ja saanut rutkasti taustatietoa aikakaudesta.  Kingsleyn keskeiseksi motiiviksi rakennetaan tragedian mitat täyttävä (ontuva ja sentimentaalinen) epäoikeudenmukaisuus, joka kuitenkin unohtuu viimeistään Kanaalin ylityksessä. Todisteiden kaivaminen kuolleesta sotilaasta yltyy farssiksi, vaikka taistelukentällä ruumiiden kohtaamisen aivan hetkeä aiemmin oli tarkoitus järkyttää. Keskeistä todistajaa haastatellaan murhapaikalla sotaneuroosista kärsivän sotilaan raivokkaasti masturboidessa taustalla.

Henkilöhahmot ovat äärimmilleen kärjistettyjä yhden ja kahden adjektiivin muotteja. Päähenkilön Elton vääntää keinotekoisesti taisteluiden sekaan, eivätkä tutkimuksen keinot ja päämäärät ole oikein uskottavasti sovitettavissa toisiinsa. Myös kaikki romaanin rakentamat väitteet vesittyvät. Aikakauden naiskuvaa kritisoiva suffragetti taipuu miehuutta vahvistavaksi seksikumppaniksi, traaginen sotaneuroosi kääntyy vitsiksi, ja sotaa vastustava poliisi ansaitsee ohimennen taistelussa muutaman mitalin urheudesta.

Sinänsä kiinnostavista aineksista, sodan kauhuista ja anomalioista, luokkayhteiskunnan jäykistä ihanteista, murhamysteeristä sodan keskellä, ihmisestä sodassa ja vuosisadan alun poliittisista jännitteistä, ei välttämättä synny vetävää romaania. 

Keltaisen huoneen salaisuus

Gaston Leroux, Keltaisen huoneen salaisuus. Ranskankielisestä alkuteoksesta La mystère de la chambre jaune (1907) suomentanut Heikki Kaskimies. The Crime Corporation, Kemi, 1989.

Lukitun huoneen mysteeri on dekkarigenren alalaji, jossa rikos, usein murha, kuvataan käytännössä mahdottomana. Mysteerin esitteli Edgar Allan Poe Rue Morguen murhissaan (1841) ja sitä on kokeillut sen jälkeen moni dekkarikirjailija, mm. Agatha Christie romaanissaan Eikä yksikään pelastunut (1939).

Yksi kuuluisimmista lukitun huoneen mysteereistä, jos kohta suomalaisille kenties hieman tuntemattomampi, on ranskalaisen Gaston Leroux'n (1868-1927) Keltaisen huoneen salaisuus (1989). Se ilmestyi ensin jatkokertomuksena L'Illustration-aikakauslehdessä vuonna 1907 ja sitten seuraavana vuonna romaanina.

Kun 35-vuotias Mathilde Stangerson joutuu raa'an hyökkäyksen kohteeksi huoneessaan Château du Glandieriin kuuluvassa paviljongissa, poliisit ovat ymmällään. Hyökkääjän pako lukitusta huoneesta Mathilden isän ja tämän palvelijan silmien alta vaikuttaa mahdottomalta. Mathilde jää henkiin, mutta hyökkääjä on iskevä uudelleen.

Onneksi paikalle saapuu nuori, 19-vuotias sanomalehtitoimittaja ja amatöörietsivä Joseph Rouletabille, jolle tämäntyyppiset arvoitukset ovat suorastaan ajanvietettä. Hän soveltaa karteesista menetelmää, jota hän kutsuu ”käsitysten matematiikaksi”. Niinpä hän systemaattisesti epäilee kaikki yksityiskohtia, joita rikostutkimus latoo hänen eteensä todisteina. Hän eliminoi epäluotettavia todistajalausuntoja, ristiriitaisia väitteitä ja tapahtumaketjuja, kunnes jäljelle jää se, mitä ei voi epäillä. Niin vähitellen mysteeri alkaa selvitä.

Pontevan alun jälkeen kirjan muuttuu kuitenkin nopeasti epäkiinnostavaksi, eikä Lerouxin nerokkaan salapoliisin ympärillä hehkuva sensaatiomaisuus ainakaan lisää tarinan vetoa. Tarinaa kertoo lakimies Sainclair kauan tapahtumien jälkeen, mutta kerronta poukkoilee hänen kertomuksensa ja Rouletabillen muistikirjan välillä edestakaisin, eivätkä kertomusten vaihtelevat tyylit oikein osu kohdalleen. Suuri etsivä tuntuu esimerkiksi kirjoittavan muistikirjansa toimintakohtauksia keikkuessaan ikkunalaudalla ja tikkailla.

Leroux on kenties tunnetumpi goottilaisesta kauhuromaanistaan Oopperan kummitus (Le Fantôme de l'Opéra, 1910), jota Andrew Lloyd Webberin musikaali ja lukuisat elokuvasovitukset, viimeisin vuodelta 2004, ovat pitäneet näkyvillä — puhumattakaan Iron Maidenin ja Queenin samaan musikaaliin pohjautuvista sävellyksistä.

Paddingtonista 16.50

Agatha Christie, Paddingtonista 16.50. Englanninkielisestä alkuteoksesta 4.50 From Paddington (1957) suomentanut Anna-Liisa Laine. Äänikirja, WSOY, Helsinki, 2011. Lukija Lars Svedberg.

On unohtumattomia dekkaritarinoita, ja sitten on niitä toisenlaisia. Vaikka Agatha Christie pyrki luultavasti tietoisesti rikkomaan romaaneissaan murhamysteerien luutuneita asetelmia ja toisinaan jopa niiden kirjoittamattomia (ja kirjoitettuja) sääntöjä, herkullinen tai yllättävä alku ei aina riitä. Ehkä ajat ovat muuttuneet, ehkä dekkarit ovat kehittyneet, mutta Christien romaani Paddingtonista 16.50 (2011) ei ole unohtumaton.

Neiti Marplen tuttava näkee naista kuristettavan ohikulkevassa junassa. Kestää aikansa ja seuraa lievästi epäuskottavia juonikoukeroita ennen kuin ruumis löytyy. Niinpä paitsi murhaajan myös uhrin henkilöllisyys on sitten arvoitus. Christie virittelee tapansa mukaan harhautuksia ja konservatiivista maailmankuvaa: rikkaat maanomistajat itkevät veroja ja kaupungistumisen synnyttämää muutospainetta kartanon ympärillä. Sotavuosista ja niukkuudestakin on ainakin kymmenen vuotta, mutta ruoka näyttelee yhtä suurta sivuosaa kuin Viisikkojen eväsretkillä.

Kirjassa tulee ruumiita, ja, vaikka käänteiden kohdalla kirja saakin lukijan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) ulvahtamaan, murhamysteeri pääsee kohtuullisen kunniallisesti loppuun. Suomennoksessa, joka on muuten moitteeton, kiusaa epämääräisten artikkelien säntillinen kääntäminen, koska 'eräs' on kertojalle itselleenkin tuntematon.

Käen kutsu

Robert Galbraith, Käen kutsu. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Cuckoo's Calling (2013) suomentanut Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen. Otava, äänikirja, 2013.

Jotkut kriitikot pitivät Robert Galbraithin dekkaria Käen kutsu (2013) liian sujuvana esikoiskirjailijan kirjoittamaksi. Lakifirman kautta tapahtuneen tietovuodon kautta pseudonyymin takaa paljastuikin menestyskirjailija J. K. Rowling, joka tavoitteli paluuta kirjailijuuden alkuun ja rehelliseen kritiikkiin nimimerkin takana uuden genren piirissä.

Käen kutsu koostuu tavanomaisista dekkariaineiksista; kyse on pikemminkin kuuliaisuudesta lajityypille kuin mielikuvituksettomuudesta. Päähenkilö Cormoran Strike on kuin modernisoitu brittiläinen Marlowe—Afganistanin sotaveteraani, rampa ja kuuluisan rokkarin avioton lapsi—jonka elämänhallinta on heikkoa. Cormoranin raha-, nais-, työ-, asunto- ja terveystilanne ovat tulehtuneita. Kaksi sattumaa alkavat kuitenkin kääntää kelkkaa: Henkilöstövuokrausfirma on lähettänyt hänelle väliaikaiseksi sihteeriksi poikkeuksellisen pätevän ja oma-aloitteisen sihteerin. Sitten hän saa rahakkaan toimeksiannon kuuluisan mallin itsemurhan selvittämiseksi.

Galbraithin esikoisdekkari on iloinen yllätys. Se ei ole aivan riittävän karhea tai kovaksi keitetty minun makuuni, mutta sen osat loksahtavat sujuvasti paikalleen. Tarina liikkuu keskiluokan yläpuolella "hienostopiirien" alemmissa osissa, missä näkemykset elämästä tai ihmisistä tunnustavat vähän lämpöä tai inhimillistä arvoa. Näiden taustaksi kuuluu myös syrjäytyneiden ääniä, joiden alatyylin Rekiaro on saanut kuulostamaan sujuvalta. Eero Saarinen äänineen selviää lukijan tehtävistä erinomaisesti.

Sininen juna

Agatha Christie, Sininen juna. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Mystery of the Blue Train (1928) suomentanut Aarre Pipinen. Lukija Lars Svedberg. WSOY äänikirja, 2012.

Hercule Poirot astuu Siniseen junaan Pariisissa matkustaakseen Ranskan Rivieralle. Matkalla rikas amerikkalainen Ruth Kettering murhataan hyttiinsä ja hänen kalliit jalokivensä varastetaan. Ranskan poliisi on neuvoton, joten Poirot joutuu ratkomaan tapauksen heidän puolestaan. Ensimmäinen epäilty on tietenkin rahapulasta kärsivä aviomies. Sitten junassa on myös naisen rakastaja, miehen rakastajatar sekä teräväpäinen, äskettäin perinnön kautta rikastunut Katherine Grey, josta kuoriutuu avustaja Poirotille.

Jostain syystä nämä eivät kuitenkaan enää maistu samaan tapaan kuin nuorena. Agatha Christie pitää yllä laimeaa jännitystä Poirotin jatkuvalla vihjailuilla siitä, kuinka hän aikoo kysyä jotain eräältä, joka tietää jotain jostain. Christie esittää tapansa mukaan työtä tekevät ihmiset moraalisesti heikompina -- poikkeuksena tietysti palvelijana työskennellyt neiti Grey, mutta hänelläkin on sitten kuitenkin "paremmat" sukujuuret. Se oli sellaista siihen aikaan.

Murha on kuitenkin murha, ja Sininen juna (1928) on kohtuullisen sujuva dekkari. Äänikirjan Lars Svedbergin paksu ääni sopii automatkoille.

Aikataulukon arvoitus

Agatha Christie, Aikataulukon arvoitus. Englanninkielisestä alkuteoksesta The A.B.C. Murders (1936) suomentanut Aune Suomalainen. WSOY, äänikirja, 2010. Lukija: Lars Svedberg.

Belgialaisyksityisetsivä Hercule Poirot alkaa saada kirjeitä, joissa ilmoitetaan murhista etukäteen. Murhapaikoilta löytyy avonainen rautatieaikataulu. Uhrit ja paikat noudattavat aakkosjärjestystä. Niin Poirot kuin Scotland Yardin etsivätkin ovat perin voimattomia satunnaisten veritekojen äärellä. Yksi sotien välinen englantilainen loppukesä täyttyy aakkosmurhia käsittelevistä uutisista.

Osa Christien kerronnasta kulkee kolmannessa persoonassa, mutta pääosin se kulkee Poirotin ystävän kapteeni Hastingsin näkökulmasta. Hän on tohtori Watsonin tapaan suoraviivainen ja ennakkoluuloinen. Niinpä ihmisten asuinpaikka ja asema sanelevat valon, jossa Hastings heitä kuvailee. Sarjamurhien äärellä keskustelu polveilee joskus sopimattomaan (kaikenlaisia vihjauksia ihmisten kyseenalaisia motiiveista tai tapahtumien yksityiskohtaisesta kulusta) suuntaan, jota hyvät ihmiset nousevat paheksumaan. Ensimmäisen maailmansodan jäljet näkyvät edelleen; joidenkin miesten psyyke on sodan seurauksena muuttunut mukavasta ikäväksi. Muutenkaan unelmat eivät ole tavallisen rahvaan parissa suuria: työllä tullaan juuri ja juuri toimeen.

Aikataulukon arvoitus on ihan sujuva dekkari, joka sopii äänikirjana esimerkiksi automatkojen radiopölinän vaihtoehdoksi. Silti, kun kirjan edellisestä lukemisesta on ehtinyt kulua miltei 30 vuotta, ei Christie enää oikein sytytä. Christie on kiistattomasti muovannut ja kehittänyt dekkarigenreä, mutta kerronta tuntuu nyt hitaalta ja hahmot pahvisilta. Poirotin suuruus tuntuu perustuvan Hastingsin ja poliisien yksinkertaisuuteen. Suomennos viljelee epämääräisen artikkelin käännöksenä sanaa eräs, jonka minulle on opetettu tarkoittavan kertojalleen itselleenkin tuntematonta. Seurauksena kaikki on kovin salaperäistä.

Kalpea rikollinen

Philip Kerr, Kalpea rikollinen. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Pale Criminal (1990) suomentanut Jukka Jääskeläinen. Atena, 2013.

Skotlantilaisen Philip Kerrin Berlin Noir -sarjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1938. Hitler on neuvottelemassa Tsekkoslovakian sudeettialueista, ja sodan väistämättömyys alkaa olla selvää jo tavallisen kansallekin. Yksityisetsivä Bernhard Gunther selvittää jäljittää kadonneita ihmisiä entiseen tapaan, mutta sitten hänet väännetään takaisin rikospoliisiin.

Berliinissä löytyy arjalaistyttöjä raa'asti murhattuna yksi toisensa jälkeen. Laitokselta on siivottu poliittisin verukkein ammattitaitoiset etsivät -- siis kaikki ne, jotka eivät tutki rotuhygieniaa tai poliittisia rikoksia -- joten poliisi polkee tutkimuksissaan paikallaan. Komisariona Gunther altistuu raaistuneille menetelmille ja väkivaltaiselle ajalle, jossa rikoksista on aina poliittinen tulkinta. Ihmishenki on kolmannessa valtakunnassa hyvin halpa.

Kalpea rikollinen on edellistä osaa kyynisempi ja sävyltään johdonmukaisempi: Kerr on vähentänyt huumoria ja rauhoittanut tarpeettomien ajankuvan yksityiskohtien vyöryttämistä. Kirja on vauhdikas, kovaksi keitetty dekkari. Lukijaystävällinen Kerr piirtää natsivastaisen turva-alueen Guntherin ympärille: hänen on vaikea peittää halveksuntaansa kolmannen valtakunnan kehitykseen.

Kansallissosialismin lumo tuntuu tarttuvan typeryksiin, hulluihin, opportunisteihin ja tietenkin nuoriin, mutta kaikki muut joutuvat tekemään varovaisia tunnusteluita keskustelukumppaniensa näkemyksistä ennen kuin kertovat omansa. Berliinin tunnelma on painostava.

Liekit Berliinissä

Philip Kerr, Liekit Berliinissä. Englanninkielisestä alkuteoksesta The March Violets (1989) suomentanut Jukka Jääskeläinen. Atena, Porvoo, 2012.

Vuonna 1936 Saksa järjestää olympialaiset ja valmistautuu kulissien takana jo seuraavaan sotaan. Kansallissosialistien hallinnoima kulttuuri korostaa kaikessa saksalaisuutta, ja ulkomaisia kulttuurivaikutteita suitsitaan. Berliiniläinen sotaveteraani ja entinen rikospoliisi Bernhard Gunther on päätynyt yksityisetsiväksi. Hoiperrellessaan sihteerinsä hääjuhlista kotiin hän tapaa lakimiehen, joka tarjoaa töitä.  Rikkaan teollisuuspampun tytär ja tämän mies ovat kuolleet tuhopoltossa, ja hyvin kalliit timanttikäädyt ovat kadonneet talon kassakaapista. Guntherin tehtävä on paikantaa käädyt, mutta juttu osoittautuu melko pian monimutkaiseksi. Tuhopolttoa tutkivat niin rikospoliisi kuin Gestapokin, ja Gunther joutuu luovimaan politisoituneen poliisitoiminnan arvaamattomilla vesillä.

Skotlantilainen Philip Kerrin Liekit Berliinissä on ensimmäinen osa Berlin Noir -rikosromaanisarjaa. Kirja noudattaa kovaksi keitettyä noir-perinnettä uskollisesti: Kertoja on tarinan päähenkilö, hänen maailmankuvansa on kyyninen ja toimintatapansa ympäröivän väkivallan ja korruption sanelemia. Niinpä Bernie Gunther nauttii alkoholia ja tulee kolkatuksi kuin Philip Marlowen ikään, mutta, vaikka tarina ei säästele iskuja, Kerr maustaa tarinaansa runsaasti huumoria.

Ovesta astui nainen, jonka tunnistin heti elokuvayhtiö UFA:n tähdeksi Ilse Rudeliksi. Hänellä oli tumma soopelitakki ja sininen satiiniorganzailtapuku. Hän katsoi minua kummastuneena, ja minä puolestani tuijotin häntä ällistyneenä. Hän oli tuijotuksen arvoinen. Hänellä oli sellainen vartalo, josta oli saattanut vain uneksia sentyyppisessä unessa, jonka näkemisestä oli usein unelmoinut.

Kerr näkee paljon vaivaa tarinan kulisseihin. Moni kansallissosialistisen Berliinin tarjoama ilmiö on tuttu esim. Richard Evansin erinomaisesta historiatrilogiasta: Naisten siirtäminen kotirouviksi työllisyyden parantamiseksi, kraft durch Freude -matkailu, valtatieverkoston huonopalkkaiset rakennusprojektit, säännöstely, puheet, vainoharhaisuus, poliittinen korrektius, ilmiannot, propaganda ja pidätykset. Paikoin yksityiskohtia tuntuu olevan melkein liikaa: Kertoja muistelee murojen mainoslausetta nauttiessaan aamiaista, ja Ilse Rudelinkin vaatetuksesta hän tunnistaa materiaaliksi satiiniorganzan, mitä se sitten onkaan. Hieman vähäeleisempi immersio olisi ollut ehkä tehokkaampaa.

Vuoden 1936 Berliini on korruptoitunut, ahdistava ja arvaamaton, ja se palvelee noir-dekkarin tunnelmaa hyvin. Kerronta kulkee rikkaiden ja köyhien maailmassa kiertäen keskiluokan asuinalueet ja elämänpiirin. Kirjan englanninkielinen nimi The March Violets viittaa poliittisiin takinkääntäjiin, jotka liittyivät natsipuolueeseen vasta sen noustua valtaan maaliskuussa 1933. Kaksi kuukautta myöhemmin puolue suljettiin uusilta jäseniltä, vaikka puolueen järjestöt tietenkin pysyivät avoinna.

Liekit Berliinissä on toimivaa, kovaksikeitettyä, häpeilemätöntä pulppia. Berlin Noir -sarjan toisen osan olen jo aloittanut.

Hawksmoor

Peter Ackroyd, Hawksmoor (1985). Penguin Books, London, UK, 2010.

Brittiläinen Peter Ackroyd (s. 1949) on tuottelias kirjailija, joka on toiminut myös kirjallisuuskriitikkona ja -toimittajana. Hän kirjoittanut useita tietokirjoja Lontoon historiasta, ja monet hänen romaaneistaankin sijoittuvat Lontooseen. Hawksmoor ei ole tässä suhteessa poikkeus. Se on hänen varhaisia romaanejaan, ja sitä pidetään yhtenä hänen parhaista teoksistaan.

Hawksmoor kuljettaa kahta eri aikakausiin sijoittuvaa tarinaa. Arkkitehti Nicholas Dyer saa tehtäväkseen suunnitella seitsemän uutta kirkkoa ja johtaa näiden rakentamisen Lontooseen vuonna 1711. Kirkot rakennetaan muinaisten hautausmaiden päälle, ja niistä tulee muodoltaan omaperäisiä. Salaseuran jäsenenä Dyer vihkii kirkot omalla tavallaan mutta joutuu kamppailemaan pitääkseen okkultisminsa omana tietonaan.

Rikosylitarkastaja Nicholas Hawksmoor ratkoo Lontoossa sattuneita selittämättömiä murhatapauksia 1980-luvun puolivälissä. Uhrit on kuristettu, murhat ovat sattuneet kirkkojen läheisyydessä, mutta konkreettisia johtolankoja on hyvin vähän.

Hawksmoor on omituinen romaani. Kirjan kaksi tarinaa kulkevat päällekkäin ja ikään kuin samaan aikaan. Niissä on samannimisiä henkilöitä, ja molemmissa tarinoissa varjo ja valo, mystiikka ja rationalismi ottavat toisistaan mittaa. Ackroyd vääntää lineaarisesti etenevän ajan kieroon, ja samalla vääntyy siististi etenevä kerronta ja tarinassa esiintyvä rationalismi. Varjot eivät ole pelkästään valon puutetta vaan metafyysisiä asioita. Lineaarinen aikakäsitys kyseenalaistetaan monin paikoin. Ackroyd piirtää eri ammattien erilaiset ajalliset horisontit selvästi näkyviin.

Ackroydin kerronta pulppuaa kauniisti. Se maalaa taidokkaan ajankuvan 1700-luvun Lontoosta ja esittää 1980-luvun murhatutkimuksia vaivattomasti. Saatanallinen, ovela mutta sympaattinen Dyer on kirjallisena hahmona ylivertainen yksitotiseen Hawksmooriin. Kirjailijan tekemä investointi herättää odotuksia historiallisesta rikosromaanista, mutta tarinan postmoderni rakenne tuottaakin palapelin, jonka osat  eivät loksahda yhteen ilman mysteeriä. Taidokkaasti tehdyt osat vetävät kirjassa eri suuntiin, ja Hawksmoor on lukukokemuksena hieman hämmentävä.

Poliisi

Jo Nesbø, Poliisi. Norjankielisestä alkuteoksesta Politi (2013) suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga, Helsinki, 2013.

Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø jatkaa Harry Holen tarinaa. Edellinen romaani Aave tuntui päättäneen tämän romuluisen ja maanisesti työskentelevän rikosetsivän sarjan, mutta Nesbø kääntää hieman kameraa ja jatkaa siitä, mihin edellinen kirja jäi. Lukijaa Nesbø harhauttaa ja johdattaa väärille jäljille komeasti pariin otteeseen.

Joku tappaa oslolaispoliiseja. Vaikka tutkimusten taakse valjastetaan kaikki käytettävissä olevat voimat, tuore poliisimestari Mikael Bellman joutuu tarjoamaan samoja väisteleviä vastauksia kaupunginjohdolle kuin lehdistöllekin. Tutkimuksista vastaava poliisipäällikkö Gunnar Haag kokoaa toisen, itsenäisesti toimivan tutkimusryhmän vanhoista tutuista -- vain Holen tuoli jää tyhjäksi.

Poliisi on vauhdikas dekkari, joka imaisee mukaansa. 

Syyttävä sormi

Agatha Christie, Syyttävä sormi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Moving Finger (1943) suomentanut Eva Siikarla. WSOY, äänikirja, 2010. Lukija: Lars Svedberg.

Agatha Christie (1890-1976), brittiläinen kirjailija, kirjoitti muiden teosten ohella miltei 70 rikosromaania ja on kaikkien aikojen myydyin kirjailija. Hänen luomansa neiti Marple ja Hercule Poirot ovat ikonisia dekkarihahmoja, joiden ratkomista murhamysteereistä on tehty lukuisia elokuva- ja televisiosovituksia.

Lentokoneonnettomuudesta toipuakseen lontoolainen Jerry Burton vuokraa siskonsa Joannan kanssa idyllisestä Lymstockin kylästä talon palvelijoineen. Heti saavuttuaan he saavat ikävän nimettömän kirjeen, joka väittää, etteivät he ole sisaruksia vaan rakastavaisia. Moni muukin kyläläinen punastelee rivojen kirjeiden kanssa, mutta rouva Symmingtonille kirje on liikaa: vihjaukset avioliiton ulkopuolisesta lapsesta ajavat hauraan naisen itsemurhaan. Poliisi ei pääse kirjeiden lähettäjää koskevissa tutkimuksissaan eteenpäin, ja kun nuori nainen löytyy raa'asti murhattuna, ruustinna kutsuu paikalle neiti Marplen.

Takakannen mukaan Syyttävä sormi oli kirjailijan oma suosikki. Ehkä edellisestä Christien dekkarista on vierähtänyt liian monta vuotta, mutta muistelen niiden olleen terävämpiä. Kirjan hahmot ovat ohuita tai epäjohdonmukaisia, ja toimintaa värittää ylinäytteleminen. Murha on silti murha, ja matkat Lars Svedbergin paksua ääntä kuunnellessa sujuvat joutuisasti.

The Poisoned Chalice

Bernard Knight, The Poisoned Chalice. Pocket Books, London, UK, 2004 (1998).

Brittiläisen patologian professorin Crowner John -murhamysteerisarjan toinen osa alkaa haaksirikosta joulukuussa 1194.  Torlahden rannalta löytyy laivan kappaleita ja kuolleita merimiehiä, ja kuninkaan Devonshiren kuolinsyyntutkija Sir John de Wolfe kutsutaan paikalle läheisestä Exeteristä. Paikallisten tarinat ja löydöt rannalla eivät aivan täsmää, eivätkä kuninkaan uudet lait ja käytännöt ole iskostuneet paikallisen rahvaan mieliin, joten Crowner John lukee heille lakia. Sitten Exeterissä rikkaan kauppiaan tytär raiskataan. Hieman myöhemmin samalla viikolla tunkiosta köyhästä kaupunginosasta löytyy kuollut aatelisnainen.

Knightin murhamysteeri etenee erinomaisesti. Crowner John ja Exeterin sheriffi Richard de Revelle jatkavat ristiriitaisten asetetusten ja käytännön olosuhteiden keskellä taistelua arvo- ja toimivallastaan. Ylhäisten kuolemat ovat aina myös poliittisia tapahtumia, eikä verikoston perinne ole täysin kitketty. The Poisoned Chalice on herkullinen keskiaikadekkari.

The Sanctuary Seeker

Bernard Knight, The Sanctuary Seeker. Pocket Books, London, UK, 2004 (1998).

Brittiläinen Bernard Knight on kuolinsyytutkija ja patologian professori, joka on työnsä ohessa kirjoittanut joukon romaaneja. Tunnetuimpia näistä lienevät keskiaikaan sijoittuvat Crowner John -dekkarit, joista The Sanctuary Seeker on ensimmäinen. Vuonna 1194 Englannin kreivikuntiin asetettiin kruunun edustaja hillitsemään sheriffien korruptiota ja keräämään rahaa panttivankina olevan kuninkaan Richard Leijonamielen lunastamiseksi. Kruunun virkamiestä kutsuttiin nimellä crowner, joka vääntyi muotoon coroner, joka puolestaan tuli merkitsemään myöhemmin kuolinsyytutkijaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1196 Exeteriin ja sen ympäristöön. Crowner John, eli sir John de Wolfe, on vasta virkaansa nimetty kruunun virkamies, jolla on takanaan sotia ja ristiretkiä. Virkansa puolesta hänen täytyy tutkia kreivikunnan alueella tapahtuvat poikkeukselliset kuolemantapaukset, missä häntä avustavat cornwallilainen aseenkantaja Gwyn ja pappispiireistä poispotkittu kirjuri Thomas. Pienestä kylästä löytyy ruumis, joka paljastuu normanniylimykseksi, mikä politisoi tutkimuksen. Välit Exeterin sheriffiin eivät ole lämpimät, eivätkä valtapiirien epäselvyydet niitä lämmitä.

The Sanctuary Seeker on toimiva dekkari. Monimutkaisen juonen ja kehittyvien hahmojen sijaan kirja tarjoilee herkullista keskiaikaista ajankuvaa. Saksien ja normannien välinen juopa ei ole kuroutunut umpeen, lainkäyttö ei ole vakiintunut ja kulttuuri on ensisijaisesti paikallista.

Kadonneet

Harlan Coben, Kadonneet. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Woods (2007) suomentanut Arto Schroderus. WSOY, Juva 2010.

Harlan Coben on yhdysvaltalainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli kaksikymmentä romaania. Kadonneet kertoo newarkilaisesta piirisyyttäjästä Paul Copelandista, jonka elämää varjostavat parikymmenen vuoden takaiset raa'at kesäleirillä sattuneet neljän nuoren murhat. Kaksi ruumista löytyi metsästä, mutta kaksi pysyi etsintäpartioilta ja omaisilta kateissa. Copeland joutuu tunnistamaan poliisin löytämän tuoreen ruumiin juuri, kun hän valmistautuu syyttämään kahta rikkaan perheen vesaa opiskelijajuhlissa tapahtuneesta raiskauksesta. Tuore ruumis on toinen kateissa olleista nuorista. Copeland alkaa kaivamaan menneitä tapahtumia samalla, kun syytettyjen palkkaamat lakimiehet aloittavat loanheittokampanjan.

Coben kirjoittaa ihan napakkaa perusdekkari- tai trilleripulppia

Askeleen jäljessä

Henning Mankell, Askeleen jäljessä. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Steget efter (1997) suomentanut Laura Jänisjärvi (1999). Otava, Keuruu, 2000.

Henning Mankell on ruotsalaisen realistisen dekkarityylin uran uurtajia. Komisario Kurt Wallander -rikostarinat ovat olleet suosittuja niin kirjoina kuin elokuvina.

Askeleen jäljessä on järjestyksessään kuudes Wallander-tarina. Ystadin poliisin rikostarkastaja löytyy kuolleena asunnostaan, eikä kuolema näytä itsemurhalta. Hän oli tutkimassa kolmen nuoren yllättävää katoamista; nuorilta tuli postikortteja pitkin Eurooppaa, mutta omaiset eivät pidä niitä aitoina. Tutkinta osoittautuu monimutkaiseksi, kun Wallander samalla kamppailee oman terveytensä kanssa.

Mankellin kerronta vyöryy lyhyinä virkkeinä. Kuusisataasivuista kirjaa olisi ollut tilaa tiivistää. Murha on kuitenkin murha, ja monivaiheinen tutkinta pitää mielenkiintoa yllä.

Post mortem

Patricia Cornwell, Post mortem - Kay Scarpettan tutkimuksia. Englanninkielisestä alkuteoksesta PostMortem (1990) suomentanut Erkki Jukarainen (1994). Otava, Keuruu, 2009.

Patricia Cornwell on yhdysvaltalainen rikoskirjailija. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi mm. rikostoimittajana, teknisenä kirjoittajana ja tietojärjestelmäsuunnittelijana. Post mortem on Cornwellin ensimmäinen julkaistu romaani. Tätä ennen hän ehti kirjoittaa kolme romaanikäsikirjoitusta.

Richmondia piinaa raaka sarjamurhaaja, jonka uhrit ovat kaikki nuoria naisia. Päähenkilö poliisiylilääkäri Kay Scarpetta johtaa oikeuspatologista virastoa ja seuloo ruumiineritteet ja rikospaikalta löydetyt kuidut. Murhien jatkuessa paineet kasvavat ja käynnistävät poliisin sisäisen poliittisen pelin. Kaksikymmentä vuotta vanha Post mortem on kuvaus ajalta ennen tietokoneiden laajaa yleistymistä, kännyköitä ja internettiä. 

Cornwellin kerronta kulkee ihan dekkareiden tapaan. Maallikko jäi hämmästelemään motiivia.