Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2016.

Romaanin taide

Milan Kundera, Romaanin taide . Ranskankielisestä alkuteoksesta L'art du roman (1986) suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen. WSOY, Juva, 1987. Milan Kunderan esseekokoelman tai kokoelmaesseen Romaanin taide (1987) hehku ei mitenkään siirry kirjablogiin, vaikka ensisilmäykseltä mikään ei estä yrittämästä. Ohut kirja on vain ”käytännönharjoittajan tunnustus” ilman ”teoreettista kunnianhimoa” . Esseissä ei näytä tapahtuvan mitään erikoista, eikä niiden vaihteleva tyyli mainittavasti säkenöi. Loppuun päästyään lukija on peruuttamattomasti muuttunut. Mitä tapahtui? Kundera kirjoittaa romaanista lajina. Hän asettaa taustaksi uskonnon ja ideologian kielenkäytön, joka edellyttää, että joku on oikeassa. "Joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin on moraalittoman naisen uhri" . Uskonnon tai ideologian puhetapa ei kestä ratkaisematonta kysymystä. Samaan tapaan ihminen vaistomaisesti kaipaa moraalista selvyyttä eikä epäröi tuomita, vaikka vähäisinkin perus

Tishomingon blues

Elmore Leonard, Tishomingon blues . Englanninkielisestä alkuteoksesta Tishomigo Blues (2002) suomentanut Jukka Saarikivi. WSOY, Juva, 2005. On vaikea keksiä yhdistävää tekijää alamaailman, uimahyppäämisen, Yhdysvaltain sisällissodan elävöittämisen ja blues-musiikin välille, mutta näistä aineksista Elmore Leonard kokoaa 37. romaaninsa Tishomigon blues (2005). Kun näytössukeltaja Dennis Lenahan todistaa huojuvasta hyppytornistaan murhan, hän tahtomattaan sotkeutuu Yhdysvaltain Etelävaltioiden rikollisporukoiden taisteluun vallasta. Työkseen vaarallisia temppuja tekevä Dennis yrittää säilyttää malttinsa hermoilevien ja väkivaltaisten huijareiden ja pikkurikollisten keskellä. Leonardia pidetään sujuvan dialogin mestarina. New York Timesissa julkaistuissa kirjoitusohjeissaan hän mm. vaatii: "Jos teksti kuulostaa kirjoitetulta, kirjoita se uudelleen". Tishomingon blues onkin kerronnaltaan erittäin sujuva, mikä välittyy moitteetta suomennokseen. Hahmot kuulostavat uskottavi

Mansfield Park

Kuva: Henry M. Brock ( Mollands.net / non-commercial use) Jane Austen, Mansfield Park (1814). Project Gutenberg E-Book, 1994. http://www.gutenberg.org/ebooks/141 Vanhan perinteen mukaan tyttäret olivat hallitsijoille ja aatelisille pelimerkkejä, joita naittamalla saattoi lisätä suvun vaikutusvaltaa ja vaurautta sekä sinetöidä poliittisia liittolaisuuksia. Tapa lienee väistymässä, vaikkakin omaisuus tuntuu edelleen keskittyvän myös avioliittojen kautta, koska ihmiset etsivät puolisonsa oman yhteiskuntaluokkansa sisältä. Jos Jane Austen kyseenalaisti romaanissaan Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) "yleisesti tunnustetun totuuden" naimattomista varakkaista miehistä, Mansfield Park (1814, suom. Kasvattitytön tarina ) kyseenalaistaa yleisesti tunnustetut totuudet hyvistä naimakaupoista. Hyvä avioliitto ei ole ensisijaisesti sukujen vaurastumista tai liittoutumista, vaan se on moraalista yhteensopivuutta, joka palvelee pitkän päälle sekä henkilökohtaista onnea että yhteisöl

Chaka

Thomas Mofolo, Chaka (1925). Sothonkielestä englanniksi kääntänyt Daniel P. Kunene. Heinemann Educational Books, London, UK, 1986. Tunnetuin sothonkielinen romaani Chaka (1925) kuvaa samannimisen zulukuninkaan Chakan tai Shakan (1787-1828) nousun paimenesta aina sotapäälliköksi ja kuninkaiden kuninkaaksi asti. Tämä lesotholaisen Thomas Mofolon (1876-1948) romaani pyörittelee eeppisen kasvukertomuksen vaatimien myyttien ja taikuuden ohella myös inhimillisempiä taipumuksia: vallanhimoa ja lankeamusta. Kun kateelliset vanhemmat vaimot alkavat laskea päiviä, käy ilmi, että Shaka on avioliiton ulkopuolinen lapsi. Päivissä puute ei ole tavattoman suuri mutta riittävä häätämään Shakan ja tämän äidin paikallisen kylänpäällikön, Shakan isän, talosta. Siitä alkavat nöyryytykset, pieksäminen ja muu pahoinpitely. Kenties ihmiset laskevat, ettei Shakan sukulaisilta ole luvassa verikostoa. Pitkään kaikki haluavat hänet hengiltä. Sitten tilanne alkaa vähitellen muuttua. Shaka oppii vähitel

Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre, Näkemiin taivaassa . Ranskankielisestä alkuteoksesta Au revoir là-haut (2013) suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva Kustannus, Helsinki, 2014. Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kaksi vuotta sitten sata vuotta täyteen. Juhlavuosi kirvoitti tilaisuuksia, puheita ja tietysti kirjoja. Ranskalainen Pierre Lemaitre on tunnettu dekkaristi, mutta tartuin hänen romaaniinsa Näkemiin taivaassa (2014) nimenomaan sen käsittelemän sodan vuoksi. Kenties ensimmäisen maailmansodan luonne tai sitä koskeva perinne poikkeaa edeltäneistä ja myöhemmistä sodista, koska sen tarina liikkuvat harvoin sankaruuden ympärillä. Tavallisilla sotilailla on harvoin mitään otetta omaan kohtaloonsa, joten he nousevat harvoin esiin muina kuin uhreina. Upseereille sota tarjoaa mahdollisuuksia. He voivat tehdä valintoja ja päätöksiä, joten he tapaavat esiintyä roistoina. Lemaitren veijaritarina sisältää sotilaita ja upseereja, siis uhreja ja roistoja. Vuonna 1918 aivan sodan viimeisinä pä

Erään petturin puolustus

Johannes Salminen, Erään petturin puolustus . Ruotsinkielisistä alkuperäisesseistä valinnut ja suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1977. Johannes Salmisen (1925-2015) esseekokoelma  Erään petturin puolustus  (1977) luonnostelee tapahtumia petturin leiman saaneiden suomalaisten ympärillä. Yksikössä kulkeva kirjan otsikko tuntuu kuitenkin viittaavan itseensä Suomeen. Esseessään Suomi ja Puolan kysymys — eli hengissä pysymisen taidosta Salminen tarttuu J. V. Snellmanin muotoileman "äärimmäisen pidättyvyyden" historiaan. Snellman vetosi siihen vuonna 1863, kun katkerat radikaalit alkoivat muotoilla ruotsalaisten tavoin tukea Puolan kapinalle. Hän asetti luonnonoikeudelliset näkökulmat sivuun ja halusi valtiot hyväksyttävän ideoihin nähden ylivertaisina tosiasioina. Näissä tosiasioissa pysymisestä palkinnoksi Suomessa, tsaarin "malliprotektoraatissa", pidettiin samana vuonna valtiopäivät, mutta yltiöpäiden silmissä vanhasuomalainen Snellman alkoi n