1491: Amerikka ennen Kolumbusta

Charles C. Mann, 1491: Amerikka ennen Kolumbusta. Englanninkielisestä alkuteoksesta 1491: New Revelations of the Americas Before Columbus (2005, 2011) suomentaneet Milla Karppinen ja Leena Teirioja. Into Kustannus, Viro, 2011.

Uutisissa vilahtelee silloin tällöin uusia arkeologisia löytöjä: hopeakätköjä, päällikköjen hautoja, kaupungin perustuksia, uponneita laivoja. Vaikka löydöt ovat tietenkin mielenkiintoisia ja arvokkaita, ne harvoin muuttavat rajusti käsitystämme omasta historiastamme. Toisaalta Kolumbuksen löytöretkiä edeltäneen Uuden Mantereen arkeologia on tehnyt vielä viime vuosinakin käänteen tekevää työtä. Tehtävä on ollut moni tavoin vaikea: vähäiset kirjoitukset paloivat hätäisten konkistadorien rovioissa, ja - lukuunottamatta Mesoamerikan ja inkojen kivirakennuksia - jälkiä on vähän, ja niitä on vaikea löytää. Alkuperäisasukkaiden kulttuurien ja aseman lisäksi koko esikolumbiaaninen maisema on poliittinen kysymys.

Mannerta pidetty harvaanasuttuna luonnontilaisena paratiisina, jossa kivikautiset alkuasukkaat elivät "harmoniassa" luonnon kanssa. Uudet löydöt, jotka yhdysvaltalainen tietokirjailija ja journalisti Charles C. Mann kokoaa kirjaansa 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (2011), eivät sovi yhteen perinteisten käsitysten kanssa: Amerikkojen alkuperäisväestö oli aiempia arvioita suurempi, sen kulttuurit olivat vanhempia, kehittyneempiä, verkoistuneempia ja laajemmalle levittäytyneitä kuin on aiemmin arvioitu, ja merkittävä osa koskemattomasta luonnosta syntyi vasta Kolumbuksen saapumisen jälkeen.

Vanhalla mantereella ihmiset olivat altistuneet eläimistä ihmisiin siirtyville taudeille: esimerkiksi linnuista peräisin olevalle influenssalle, karjasta peräisin olevalle tuhkarokolle ja hevosista peräisin olevalle isorokolle. Amerikan asuttaneet kansat polveutuvat lopultakin sangen pienestä Beringin maakannaksen ylittäneestä ihmisryhmästä. Geneettinen homogeenisyys ei sinänsä ole hyvä tai huono asia, mutta monimuotoisuus ylipäätään tarjoaa enemmän välineitä kohdata muutoksia — kääntäen monimuotoisuuden puute altistaa populaation ulkopuolisille shokeille. Intiaanien kohdalla tämä tarkoitti, että harva pystyi torjumaan uudet eurooppalaisten tuomat tulokkaat: tuhkarokon, tulirokon, lavantaudin, isorokon, pilkkukuumeen, hinkuyskän, influenssan, kurkkumädän, vesirokon tai tuberkuloosin. Niinpä taudit riehuivat immunologisesti neitseellisessä maaperässä tappaen altistumisen jälkeen monin paikoin muutamassa vuodessa puolet ja ajan myötä 90 prosenttia alkuperäisestä populaatiosta.

Yhteiskunnat romahtivat, metsät hiljenivät, pellot ja kastelukanavat kasvoivat umpeen. Kun Allan R. Holmberg kuvaili vuonna 1950 Bolivian uumenissa asuvien sironójen lohdutonta ja rappeutunutta kulttuuria, jossa kielestäkin oli kadonnut vaikeammat käsitteet, hän ei tiennyt, että 1920-luvulla isorokko oli kutistanut heimon 3000 hengestä vain 150 henkeen. Kun ensimmäiset silminnäkijät kuvailivat Mississippin jokilaaksoa tai Itärannikkoa tiheästi asutetuksi, vuosia myöhemmin kylät olivat tyhjiä. Uuden Mantereen väestön arveltiin aiemmin olleen vuonna 1491 noin 10 miljoonaa, mutta nykyinen konsensus on liikkunut 54 miljoonan tietämille. Noin 150 vuotta myöhemmin jäljellä oli arviolta kuutisen miljoonaa alkuperäisasukasta. Mann huomauttaa, että vastaava väestökato toistui Siperiassa, kun se joutui kosketuksiin eurooppalaisten kanssa 1700-luvulla. Niin se käy.

Kun kansat Mesoamerikan ja Perun ulkopuolella eivät jättäneet kivirakennuksia tai kirjoituksia jälkeensä, valloittajat ja sittemmin tutkijat ovat pitäneet niitä kehittymättöminä. Perun rannikolta on löytynyt valtavien kaupunkien raunioita valtavine kastelukanavineen, jotka on perustettu joskus 3500 eaa., joten Uusi Manner ei ole kovin uusi. Tämä Norte Chico on yksi kolmesta kulttuurista, joka itsenäisesti keksi hallinnon — muualle se lainattiin. Nykyisen St. Louisin paikkeilla sijainnut Cahokia oli aikanaan suurin kaupunki Meksikon pohjoispuolella ja suurin kaupunki Yhdysvaltojen alueella pitkälle 1700-luvun lopulle. Se autioitui paikallisen kantokyvyn ylityttyä.

Amazonin valuma-aluetta on pidetty niin vihamielisenä ja vaikeana, ettei se pysty ylläpitämään muutamaa kaskeavaa heimoa suurempaa populaatiota. Varhaisten matkaajien tarinoita valtavista kylistä ja väestöistä on pidetty mielikuvituksen tuotteena — poikkeuksena tietysti mm. brittiläinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett, joka kuoli etsiessään Amazonin kadonnutta kaupunkia. Tuoreet tutkimukset ovat löytäneet kanavia, valleja, patoja, kumpareille rakennettujen kylien raunioita, rengasmaisia kaivantoja ja valtavat määrät ruukunsirpaleita ja muita asutuksen jäänteitä alueilta, joissa niitä ei aiemman käsityksen mukaan pitäisi olla. Viidakoiden keskeltä löytyy valtavia hoidettujen terra preta -peltojen jäänteitä, jotka ovat edelleen sademetsän köyhää maaperää monin verroin hedelmällisempiä. Toisaalta kokeet, joissa sademetsää kaadetaan kivikirvein, ovat osoittaneet kaskiraivauksen käytännössä mahdottomaksi: "yksittäisen 1,2-metrisen puun kaataminen alkuperäiskansojen kivikirveellä kesti 115 tuntia — lähes kolme viikkoa kahdeksantuntisia työpäiviä". Amazonilla on arvioiden mukaan tällä hetkellä vähemmän asukkaita kuin vuonna 1491. (Huom. kivikautista teknologian soveltamista voi seurata täällä.)

Mesoamerikkalaiset kulttuurit kehittivät paitsi maissin, joka on painossa mitattuna maailman merkittävin viljelykasvi, myös kestävän viljelytavan. Vaikka milpa tarkoittaa maissipeltoa, kyse on useiden lajien viljelystä samaan aikaan. Tuloksena on monipuolista ravintoa (maissin hiilihydraatit, papujen proteiinit, kurpitsojen vitamiinit ja avocadojen rasvat) ja kestävä maankäyttö, joka ei vaadi lannoitteita tai torjunta-aineita. Meksikossa monin paikoin samoilla pelloilla on viljelty tuhansia vuosia, kun meidän maanviljelymme koti Mesopotamiassa on ollut erämaa saman ajan. Pohjois-Amerikan intiaanien vapauskäsityksen on katsottu vaikuttaneen valistusfilosofien ajatuksiin ja sitä kautta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen.

Silti yllättävintä kirjassa on maisemaa koskeva väite. Mannin esittämien tulosten mukaan huomattava osa Pohjois-Amerikan itärannikon puistomaisista metsistä ja esimerkiksi Amazonin jokivarsista oli ihmisen muokkaamaa. Pohjois-Amerikassa metsien aluskasvillisuus kulotettiin parin vuoden välein, mikä tarjosi ruokaa ihmisille ja eläimille, joita ihmiset söivät tai jotka söivät eläimiä, joita ihmiset söivät. Esimerkiksi arviolta 12% Amazonin alueista, jotka eivät peittyneet vuosittaisten tulvien alle, oli ihmisen muokkaamaa (jotkut pitävät arviota varovaisena). Niillä kasvoi huomattavasti enemmän ihmisen hyödyntämiä kasveja, puita ja pensaita.

Ajatus ihmisen muokkaamasta maisemasta on kohdannut vastarintaa mm. luonnonsuojelijoiden parissa. Heille Amerikka oli vuonna 1491 luonnontilassa, johon meillä on moraalinen velvollisuus se palauttaa. Kuitenkin esimerkiksi suuret preerian valtavat biisonilaumat, uskomattomat muuttokyyhkyparvet ja rajattomat metsät täynnä riistaa ja hedelmiä olivat seurausta alkuperäiskansojen romahduksesta: kun tautien hävittäminä ne eivät olleet hoitamassa tonttejaan, luonto villiintyi. Siten "koskematon" metsä on Kolumbuksen löytöretkien jälkeinen ilmiö. Luonnonsuojelijat ovat perustellusti huolissaan esimerkiksi Amazonin sademetsien tulevaisuudesta, mutta jotkut paikallisista heimoista ovat hyödyntäneet metsää tuhansia vuosia. Näiltä heimoilta olisi paljon opittavaa. 

Vaikka historia, ympäristön ja ihmisen suhde sekä aliarvioidut väestömäärät eivät välttämättä ole mitään uutta, lukukokemuksena 1491: Amerikka ennen Kolumbusta on matka vieraaseen maailmaan. Mann vierailee kaivauksilla, haastattelee arkeologeja ja väestötieteilijöitä ja kokoaa tulokset tiiviiksi tietokirjaksi. Journalistisesta tyylistä johtuen argumentaatio on helppo sulattaa, mutta kerronta on samalla hieman hajanaista. Siihen on vaikea palata, ja siitä on vaikea poimia faktoja. Kirja esittää esikolumbiaanisen maailman uudessa valossa ja tasoittaa entisestään kuviteltuja eroja kansojen neuvokkuudessa. Nyt miltei kokonaan kadonneet kulttuurit kehittivät satoja meille tuntemattomia tapoja olla ihminen.

* * *

Kirja päättää ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa. Sain luettua vain kahdeksan kirjaa, eli saalis oli laihahko.

- ACERBI, Giuseppe: Matka Lapissa v. 1799 (1802). 
- COOPER, J. Fenimore: The Last of the Mohicans (1826).
- CRAVEN, Margaret: Kuulin pöllön kutsuvan (1967). 
- ERDRICH, Louise: Anna meille siivet (1984). 
- GRANN, David: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (2011).
- MANN, Charles C.: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (2005).
- REGNARD, Jean-François: Retki Lappiin (1731).
- RESÉNDEZ, Andrés: A Land So Strange (2007).

Retki Lappiin

Jean-François Regnard, Retki Lappiin. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage de Lapponie (1731) suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, Keuruu, 1982.

Perittyään sievoisen omaisuuden ranskalainen Jean-François Regnard (1655-1709) vietti muutaman vuoden matkustellen pitkin Eurooppaa ennen komediakirjailijan uraansa. Hänen matkapäiväkirjansa julkaistiin vuonna 1681, mutta sen Lappia koskeva osuus julkaistiin vasta Regnardin kuoleman jälkeen vuonna 1731. Syyksi on arveltu, että Regnardille selvisi vasta matkan jälkeen, että hänen tiiviisti lähteenään käyttämästään Johannes Schefferuksen latinankielisestä teoksesta Lapponia (1673) olikin ilmestynyt ranskannos vuonna 1678. Retki Lappiin nimittäin upottaa Schrefferuksen tarjoamia tietoja sulavasti Regnardin matkalla kohtaamien ihmisten esitykseksi —tietysti ilman lähdeviitteitä— ja lainausten laajuuden vuoksi suomentaja Marja Itkonen-Kailan mukaan kirjaa voi pitää "eräänlaisena Lapponian kansanpainoksena".

Useinkin käy niin, että on lähtenyt käymään vaikkapa vain Hollannissa ja huomaa yks kaks joutuneensa maan ääriin. Juuri niin kävi minullekin, arvoisa herra. Amsterdamissa kuulin, että Tanskan hovi oli parhaillaan Oldenburgissa, jonne sieltä oli vain kolmen päivän matka. Olisin osoittanut hovia kohtaan suurta ylenkatsetta ja kovin vähäistä uteliaisuutta, ellen olisi päättänyt lähteä sitä katsomaan.

Matka Lappiin on päähänpisto, jota Regnard kertoo jollekulle magnaatille, jolle hän aikoi kirjansa osoittaa. Seuratessaan Tanskan kuninkaan hovia Oldenburgista aina Kööpenhaminaan hän tulee ystävineen houkutelluksi Tukholmaan, missä kuningas puolestaan ehdottaa ranskalaisille matkaa pohjoiseen. Ja niin seurue lähtee purjehtimaan kohti Torniota 23. heinäkuuta 1681 eli näihin aikoihin 335 vuotta sitten. He tapaavat paikallista eliittiä ja vierailevat hautajaisissa ennen kuin lähtevät Tornionjokea ylös aina Tornionjärvelle.

Tornio sijaitsee Pohjanlahden äärimmäisessä perukassa, 42 astetta 27 minuuttia itäistä pituutta ja 67 astetta pohjoista leveyttä. Se on maailman pohjoisin kaupunki. Siitä Nordkapiin ulottuvalla alueella asuu pelkästään villejä lappalaisia, joilla ei ole kiinteitä asumuksia.  

Regnard tietysti tapasi lappalaisia, joita kuvailee hullunkurisina kooltaan, kasvonpiirteiltään ja vaatetukseltaan: alle kolmen kyynärän mittaisia, isopäisiä, leveäkasvoisia, litteänenäisiä ja porontaljoihin ja -nahkaan pukeutuneita. Matkakertomus sivuaa heidän verotustaan, väljää sukupuolimoraaliaan ja elinkeinojaan koskevin yksityiskohdin. Eksoottiselta vaikuttava poro ja lappalaisen kulttuurin sopeutuminen sen ympärille saa myös runsaasti huomiota, joka ei selvästi ole Regnardin itse tekemää. Regnard ihailee myös mm. pulkkaa ja suksia, mutta kesäisellä matkallaan hän tuskin on nähnyt niitä itse ainakaan käytössä.

Paimentolaiskansaa verotetaan kevyesti, koska ilman kiinteää asuntoa se voi helposti siirtyä halvemman verotuksen maihin, Tanskaan tai Venäjälle. Asumukset eli kodat ja omaisuuden voi pakata varttitunnissa kuormaporojen selkään. Liikkuvaan elämään pakottavat tietysti kalastus, metsästys ja porojen laiduntaminen. Kesäisin lappalaiset asuvat Regnardin mukaan järvien ja koskien tuntumassa, mutta talvisin he liikkuvat metsissä riistaa etsien.

Regnardin omiin Lapin kokemuksiin sisältyvät oleellisesti sääsket ja paikallinen alkoholikulttuuri. Kumpaakaan ei pääse pakoon — vaikka Regnard ei Giuseppe Acerbin tavoin suuresti moralisoikaan (siitä myöhemmin). Hän yrittää myös selvittää lappalaisnoitien voimien todenperäisyyttä, mutta (humaltuneiden) tietäjien performanssit eivät tuota vastauksia. Lappalaisten pakanalliset tavat uhreineen ovat luultavasti joiltain osin Regnardin itse näkemää mutta valtaosin Schefferukselta poimittua. Regnardin kerronta on sujuvaa, käännös kulkee vaivatta, ja siellä täällä vilahtaa komediakirjailijan ilkikurisuus.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

A Land So Strange

Andrés Reséndez, A Land So Strange: The Epic Journey of Cabeza de Vaca — The Extraordinary Tale of a Shipwrecked Spaniard Who Walked America in the Sixteenth Century (2007). Basic Books, New York, NY, USA, 2009.

Sukupolvi Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) ensimmäisen purjehduksen jälkeen Atlantin takaisen maailman valloittajat, conquistadorit, ryöstämisen ja orjuuttamisen ohessa, kilpailivat keskenään läänityksistä ja rikkauksista. Hernán Cortés (1485-1547), joka miehineen valloitti Meksikon, ehti kerätä joukon vihamiehiä jo ennen valloitusretkeään. Erityisen katkera oli Pánfilo de Narváez (1478–1528), jolta omavaltainen Cortés vei miehet, virallisen johtajan aseman ja mahdollisuuden Meksikon valloittamiseen.

Vietettyään muutaman vuoden Cortésin vankina Narváez palasi Espanjaan ja onnistui lobbaamaan keisari Kaarle V:n (1500-1558) hovissa itselleen nykyisin Yhdysvaltojen hallitseman osan Meksikonlahden rannikkoa läänityksenä. Valloitus ei kuitenkaan ollut samanlainen satumainen menestystarina kuin Cortésin tai Francisco Pizarron (1475-1541) retket. Álvar Núñez Cabeza de Vaca (n. 1490-1558), yksi neljästä Narváezin retkikunnan henkiin jäänestä jäsenestä, kirjoitti kohtalokkaasta matkasta kirjan La Relación (1542). Teoksessaan A Land So Strange (2007) Kalifornian yliopiston historian professori Andrés Reséndez täydentää Cabeza de Vacan matkakertomusta laajemmin taustoin ja tuorein tutkimustuloksin. Tuloksena on erinomaisen jännittävä tutkimusmatka maailmaan, jossa eurooppalaisia ei ollut vielä käynyt.

In early spring of 1528, Narváez's reconfigured expedition finally headed toward the mainland. Their destination was the critical Rio de las Palmas. During their passage across the Gulf of Mexico, Miruelo's skill was put to test once again—this time with disastrous results. After several days of sailing, the pilots saw land and convinced themselves that they were close to Rio de las Palmas, when in fact the expedition had drifted only to present-day Tampa Bay on the west coast of Florida. They were still within Narváez's enormous adelantamiento, but at the wrong end. Miruelo had misjudged the fleets location by more than 900 miles. It was a dramatic error with deadly consequences.

Noin 600 Narváezin johtamaa uudisasukasta lähti Espanjasta vuonna 1528 suuntanaan Karibianmeri ja siellä Pohjois-Meksikossa sijaitseva Rio de las Palmas. Kenties taidottomuudesta tai tunnistamattomista merivirroista johtuvan navigointivirheen vuoksi retkikunta rantautui Floridassa nykyisen Talahasseen paikkeilla Meksikonlahden toisella reunalla. Maihin nousi vain enää noin 300 henkeä: pysähdykset Hispaniolassa ja Kuubassa olivat verottaneet väkeä, samoin hurrikaani ja haaksirikot. Narváez kuvitteli olevansa löydetyn Tampa Bayn luonnonsataman eteläpuolella ja johti maitse 300 hengen retkikuntaa pohjoiseen. Tampa Bay oli kuitenkin etelässä, eivätkä he enää tavoittaneet laivojaan. He olivat eksyneet vieraaseen maahan. Floridan suot eivät tarjonneet kuitenkaan ruokaa tai puhdasta vettä vaan nälkää, janoa ja tauteja, ja alkuperäisasukkaat vuoroin auttoivat, vuoroin hyökkäsivät, vuoroin huijasivat — aina tilanteen mukaan. Kultarikkauksista kertovia huhuja seuraten espanjalaiset päätyivät voimakkaan intiaaniheimon maille, missä kalleuksien sijaan löytyi ainoastaan lisää vaaroja.

Kuva: Wikipedia / Creative Commons

Pettynyt ja entisestään huventunut retkikunta tappoi jäljellä olevat hevoset ruoaksi, kyhäsi joukon lauttoja ja purjehti merille. Virtaukset veivät lautat kauas rannikosta, ja lopulta myrsky huuhtoi lautat rantaan nykyisen Galvestonin rannikkokaupungin tuntumassa. Osa espanjalaisista hukkui, osa jäi vihamielisten intiaanien käsiin ja osa, kuten Cabeza de Vaca, päätyi ystävällisten karankawa-intiaanien pariin. Ystävällisyyttä kesti kuitenkin vain lyhyen aikaa. Haaksirikkoiset kuormittivat kivikautista heimoa. Kun paljastui, miten kyvyttömiä eurooppalaiset olivat kalastamaan tai metsästämään karulla rannikolla, heistä tuli orjia, jotka tekivät naisten töitä ja joita piestiin, herjattiin ja toisinaan tapettiin. Erityisessä vaarassa he olivat, kun espanjalaisten saavuttua puhkesi selittämättömiä tauteja tai kun intiaanileirin ulkopuolelle jääneiden espanjalaisten harjoittama ihmissyönti tuli julki.

Alkuperäisistä 80 haaksirikkoutuneesta vain 15 selvisi ensimmäisestä talvesta. Cabeza de Vacan vankeutta kesti kuusi vuotta. Lopulta selviytyjiä oli jäljellä vain neljä, joista kolme oli aatelisia ja yksi mauriorja. He pakenivat karakawojen parista ja onnistuivat parantamaan asemaansa ensin kauppiaina ja sitten ihmeparantajina. Maineensa turvin he saattoivat kulkea Tyynen valtameren rannikolle ja lopulta espanjalaisten hallitsemalle alueelle.

Ilman hevosia, kiväärejä ja miekkojaan orjuutetut espanjalaiset menettivät suuruuden tunteen, jonka ensimmäiset valloitusretket olivat herättäneet. Cabeza de Vaca kuvasi intiaaneja kookkaiksi, lihaksikkaiksi ja hyvin neuvokkaiksi ruoan ja välineiden suhteen. Eläessään alkuperäisasukkaiden keskuudessa hän oppi arvostamaan näiden karuihin olosuhteisiin (ja tietämättään pieneen jääkauteen) sopeutuneita kulttuureja ja kuvasi niitä myötätuntoisessa valossa. Myöhemmin hän saarnasi intiaanien hyväksikäyttöä vastaan ja heidän kristinuskoon käännyttämisen puolesta. Hän toisaalta kirjoitti  inkvisition aikakaudella, joten tutkijat ovat epäilleet hänen harjoittaneen monenlaista itsesensuuria edesottamuksistaan.

Vuonna 1540 Cabeza de Vaca matkasi Etelä-Amerikkaan uuden retkikunnan keulassa läänityksenään nykyisen Argentiinan, Paraguayn ja Uruguayn seudulle sijoittuva alue. Hänen luonnottoman pehmeä suhtautumisensa alkuperäiskansoihin kuitenkin herätti muissa conquistadoreissa ärtymystä. Hänet vangittiin ja lähetettiin takaisin Espanjaan. Rikastumaan tulleet hidalgot eivät olleet kiinnostuneita paikallisten inhimillisyydestä.

Reséndezin kirja on jo uskomattoman tarinansa puolesta mielenkiintoinen. Hän aloittaa kirjansa jo Kolumbuksen toisesta matkasta, mikä tarjoaa Uuden maailman valloittamiseen ja siihen liittyvään selkäänpuukotteluun taustan. Koska Cabeza de Vacan kirjoittama kertomus ei aukea kaikilta osin nykylukijalle, Reséndez täydentää tarinaa poliittisella tilanteella, aikalaisten maailmankuvalla ja paikoin paljaalla spekuloinnilla. Lähteitä kirja tarjoaa parikymmentä sivua ja pitkiä, herkullisia viitteitä viitisenkymmentä sivua.

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Z: Amazonin kadonnut kaupunki

David Grann, Z: Amazonin kadonnut kaupunki. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Lost City of Z. A Tale of Deadly Obsession in the Amazon (2009) suomentanut Satu Leveelahti. Otava, Helsinki, 2011.

Ensimmäisistä Uuden mantereen vierailuista lähtien eurooppalaisten  keskuudessa kierteli sitkeitä huhuja Amerikan sisämaan uumenissa sijaitsevista satumaisista kaupungeista ja niiden aarteista. Quiviran seitsemän kultaista kaupunkia, Patagonian Ciudad de los Césares, Argentiinan Sierra de la Plata eli Hopeavuori, Kolumbian kultainen kaupunki Eldorado, Ecuadorin La Canela eli Kanelilaakso ja Andien hopeinen kaupunki Paititi kasvoivat unelmina vähitellen myyttisiin mittoihin.

Portugalilaisen seikkailijan João da Silva Guimarãeen mukaan syvällä Amazonin viidakossakin oli kaupunki, jossa hän oli sanojensa mukaan vieraillut vuonna 1753 — tosin hän ei tarjonnut kaupungin sijainnista sen tarkempaa tietoa. Brittiläinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett (1867-1925) teki useita tutkimusmatkoja Bolivian ja Brasilian sademetsiin 1900-luvun alkupuolella löytääkseen tämän "kadonneen kaupungin", jolle hän antoi nimen Z.

Fawcettin katoaminen viimeisellä tutkimusmatkallaan vuonna 1925 herätti aikoinaan laajaa kansainvälistä huomiota. Tutkimusmatkailijan nimenomaisista pyynnöistä huolimatta hänen peräänsä lähti useita pelastusretkikuntia, joista osa jäi sille tielleen. Kun lopullista varmuutta kuolemasta ei saatu, kesti kauan ennen kuin hurjat tarut Fawcettin lopullisesta kohtalosta alkoivat viimein hiipua.

Yhdysvaltalainen toimittaja David Grann puhalsi hiillokseen New Yorker -aikakauslehdessä vuonna 2005 julkaistussa artikkelissaan, jonka hän sitten laajensi kirjaksi Z: Amazonin kadonnut kaupunki (2011). Kirja kuljettaa rinnan Fawcettin tarinaa, epäonnisten vanhojen ja modernien retkikuntien kohtaloita ja tietysti Grannin tiedonkeruuta, haastatteluita ja lopulta viidakkomatkaa Fawcettin jalanjäljissä eikä kaihda paikoin keinotekoisenkin jännityksen rakentamista lukujen loppuun sijoittuvin kiperin tilantein. Kerronta ylläpitää mysteerin tuntua kuten amerikkalaiset historialliset televisiodokumentit.

Amazonin tutkimusmatkailu näyttäytyy kaikesta huolimatta kiehtovana. Fawcettin tausta ei ollut yliopisto vaan armeija, josta hän päätyi Kuninkaallisen maantieteellisen seuran jäseneksi oppiakseen maanmittausta ja kartanpiirtoa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän ehti toimia hetken aikaa vakoojanakin Marokossa ja sodan aikana tykistöupseerina.

Lentokoneet ja radiot olivat tekemässä juuri tuloaan tutkimusmatkailuun 1920-luvulla, mutta kokenut Fawcett luotti perinteisiin menetelmiin, jotka hioutuivat hänen ensimmäisestä, vuoden 1906 matkastaan lähtien. Jalan viidakkoon tehtävät matkat edellyttivät poikkeuksellista kestävyyttä, sitkeyttä ja vastustuskykyä: uuden ja vieraan ympäristön tarjoamat kuumetaudit, loiset, ihottumat, märkivät haavat ja nälkä taittoivat kokeneidenkin seikkailijoiden ryhdin Fawcettin ympäriltä.

Vaikka he kuinka raivasivat ja hakkasivat itselleen polkua viidakon halki aamusta iltaan, he eivät yleensä edenneet kuin noin kahdeksansataa metriä päivässä. Heidän jalkansa vajosivat mutaan, kengät hajosivat. Pienet mehiläiset, joita hiki houkuttelee ja jotka iskevät kiinni pupilleihin, saivat heidän näkönsä sumentumaan. Brasilialaiset sanovat näitä mehiläisiä "silmännuolijoiksi". Silti Fawcett laski koko ajan askeleitaan ja ryömi ylös penkereitä, jotta näkisi tähdet paremmin ja pystyisi siten määrittämään heidän sijaintinsa; ehkä erämaa tuntui helpommalta voittaa, jos sen muutti numeroiksi ja kaavioiksi. Hänen miehensä eivät opasteita kaivanneet. He tiesivät hyvin, missä olivat: vihreässä helvetissä.

(Sanottakoon, että, jos retken tarkoitus on kartoittaa maastoa, paikantaminen on olennaista. Merenkulkijatkin olivat tehneet sitä vuosisatoja — jopa nälkäisinä ja huonossa säässä.) Läpitunkematon maasto, sen eläimet ja arvaamattomat satunnaiskohtaamiset alkuperäiskansojen kanssa vaativat myös veronsa. Toisin kuin monet muut länsimaiset retkikunnat, Fawcett kulki seurueineen Amazonilla ohjeenaan periaate: "kuole, jos on pakko, mutta älä tapa". Aina viimeiseen matkaansa asti Fawcettin rauhanomainen periaate ja poikkeuksellinen fysiikka pitivät hänet hengissä.

Teknologian ohella myös antropologia otti pitkiä askeleita tuohon aikaan. Tieteellisissä seuroissa käytiin kiistoja siitä, miten alkuperäiskansoihin tulisi suhtautua. Pitikö heidät käännyttää kristityiksi? Olivatko intiaanit "jaloja villejä", puoli-ihmisiä vai kenties henkisesti lapsia? Jos vieras kulttuuri ei tuottanut englantilaisia herrasmiehiä, ajateltiin syynä olevan evoluution: alkuperäiskansat olivat "eri vaiheessa". Amazonilta ei ollut löytynyt suurta kaupunkia, joten seudun kulttuureja oli pidettävä alkeellisina. Kuitenkin kauempana suurista joista, minne eurooppalaiset matkailijat ja orjakauppiaat eivät olleet ehtineet, Fawcett löysi terveempiä ja runsaslukuisempia heimoja, joita taudit tai alkoholi eivät olleet vielä niittäneet. Myöhempi, siis aivan viimeisten vuosikymmenten tutkimus on tehnyt yllättäviä löytöjä heimojen historiaa koskien.

Kuten Alfred Lansingin Shackleton-teoksessa, tässäkin kirjassa vaikea ympäristö ja ihmisten kamppailu sen keskellä vie ainakin hetkittäin päähuomion. Lansing ei kuitenkaan kirjoita itseään tarinaan eikä tarpeettomasti paisuttele tapahtumia vaan antaa ympäristön ja ihmisten puhua puolestaan. Toisaalta Shackleton-tarinan teema on laivan nimenkin mukainen Endurance, kestävyys tai sitkeys. David Grannin kirjan teema on kadonneen kaupungin mysteeri, mikä kenties vaatii toiset kerrontakeinot. Z: Amazonin kadonnut kaupunki on kerronnaltaan sujuva ja aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta kirja hieman kompastelee mysteeriä ja jännittävyyttä ylläpitävän tekniikkansa kanssa. Grannin omakohtaiset kokemukset Fawcettin jalanjäljissä eivät ole kovin mielenkiintoisia. Ylikirjoittaminen herättää epäilyksiä, mitä runsaat lähdeviitteet tietenkin osin hälventävät.

* * *

Kirja käsittelee siinä määrin Amazonin alkuperäiskansoja, että se jatkaa ponnistelujani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Kuulin pöllön kutsuvan

Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan. Englanninkielisestä alkuteoksesta I Heard the Owl Call My Name (1967) suomentanut Risto Lehmusoksa (1979). Gummerus, Jyväskylä, 2005.

Margaret Craven tarttuu romaanissaan Kuulin pöllön kutsuvan (1967) lukijaan jo heti alussa.

Lääkäri sanoi piispalle: —Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä te aiotte tehdä?

Näin tarinalle on piirretty rajat, väritetty sävy ja asetettu teema. Piispa ei kuitenkaan mainitse sairaudesta vaan lähettää apulaisensa Mark Brianin kirkkoherraksi Kanadan länsirannikolle Kvakiutl-heimon pariin kylään, jossa hän itse nuoruudessaan palveli.

Rannikolla joen suistossa, missä moottoriveneistä pitää siirtyä matalapohjaisiin ja kiikkeriin kanootteihin, siirrytään myös modernista ajasta esiteolliseen aikaan. Heimon miehet käyvät kalassa ja metsällä, mutta lapset käyvät kauempana koulua. Sähköä on vain kirkon valaistukseen, mutta 1960-luvun maailma saavuttaa kuitenkin kylän tarinoina, kätevinä saappaina, öljylamppuina ja kuolemantapaukset toteavana ratsupoliisina.

Suistossa veneestä toiseen siirtyminen on tottuneille helppoa, mutta ajan mittaan kaupungeissa käyneille nuorille se käy yhä vaikeammaksi. Alkeellisen elintavan näkeminen ulkopuolelta muuttaa heitä usein peruuttamattomasti. Kylässä vanhalla kielellä ei ole kirjoitusta, joten vanhat tavat pitää muistaa ja sanoa ääneen. Vähitellen rituaalit kuitenkin jäävät järjestämättä ja myytit kertomatta. Kvakiutlien perinteiselle elintavalle päivät ovat luetut, eikä kirkko voi kuin yrittää pehmentää väistämätöntä muutosta.

Vanhukset tiesivät, että se merkitsi kaiken sen hidasta kuolemista, jota he pitivät kallisavoisena omassa rodussaan. Ja koska Mark ei kestänyt vanhusten silmien ilmettä, hän hoputti pojat kanoottiin ja lievitti jännitystä pikku piloilla.

Mark on nuori, energinen ja harkitsevassa kärsivällisyydessään melkein idealisoitu. Craven asettelee kuitenkin hänet nimenomaan valkoihoisena ympäröivää rannikon metsien aboriginaalikulttuuria vasten tarjoillen nuoren kirkkoherran sisäistä psykologiaa säästeliäästi—lähinnä ohimeneviä epäilyksiä ja piispalle osoitettuja kirjeitä. Pitkä tie yhteisöön käy vain yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen kautta. Mark oppii lukemaan hiljaisuutta ja ohjaamaan venettä. Lukija oppii kylän raskaasta elämästä ja kuolemasta alati läsnä olevan luonnon keskellä.

Kuulin pöllön kutsuvan on vaatimattomuudessaan kaunis romaani. Kirjan alku värittää lukijalle tietysti kaikkia Markin ponnisteluita, mutta Craven ohjailee tarinaansa taiten väistäen  sentimentaaliset matalikot. Hänen kerronnassaan on samanlaista kärsivällisyyttä ja kohteliasta etäisyyttä kuin Markin suhteessa kvakiutleihin. Kun sitten väistämätön on edessä, se on melkein täyttymys.

Kirja aloittaa ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Things Fall Apart

Chinua Achebe, Things Fall Apart (1958). Penguin Books, London, UK, 2010.

Nigerialainen Chinua Achebe (1930-2013) opiskeli synnyinmaassaan ja pariin otteeseen Britanniassa ennen siirtymistään Nigerian Yleisradion palvelukseen. Sisällissodan jälkeen hänestä tuli kirjallisuuden tutkija, ja hän toimi mm. kirjallisuuden professorina Brown Universityssä elämänsä viimeiset vuodet. Kriitikkona Achebe herätti huomiota, kun hän esitti Joseph Conradin Pimeyden sydämen rasistisena teoksena.

Things Fall Apart on Acheben ensimmäinen ja luetuin romaani. Sen päähenkilö Okonkwo on kuuluisa soturi ja yksi heimonsa varakkaimmista viljelijöistä. Hänen isänsä oli laiska ja viiniin menevä laulaja eli roolimalli, jota Okonkwo pakenee työhön nuoresta pitäen. Hän rakentaa vaurautensa yksin, niittää mainetta painikentillä ja taisteluissa. Hänet tunnetaan myös äkkipikaisena miehenä ja isänä, joka palkitsee vähäisemmätkin virheet ruhjein ja mustelmin. Hän ei harrasta tyhjää puhetta, vaan kaipaa toimintaa ja menneitä aikoja, kun miehet olivat miehiä.

Sateet ja kuivuus säätelevät vuoden kiertoa. Häät yhdistävät sukuja ja keräävät ihmisiä yhteen syömään ja juomaan. Eri jumalten papittaret antavat neuvoja ja tuomioita, joita ei isäntienkään parane epäillä. Sitten alkaa kiertää huhuja valkoisista miehistä ja heidän rautahevosistaan. Lähetyssaarnaajat saapuvat Okonkwon kylään hassuine ajatuksineen, mutta vanhat jumalat eivät tuhoakaan tulijoita. Uusi uskonto vetoaa ensin hyljeksittyihin ja köyhiin, mikä järkyttää perinteistä järjestystä. Identiteetit murtuvat ja verta vuotaa.

Acheben kuvaama esiteollinen Nigeria on kiehtova ja vieras, joskaan ihmisten elämä ei poikkea esimerkiksi islantilaissaagojen maailmasta: mustasukkaisia ja riitaisia isäntiä, häitä ja maanpakoa verikostokierteen pysäyttämiseksi. Acheben kieli on suoraviivaista, ja pääosan kaappaakin upea tarina.