The Lost Language of Cranes

David Leavitt, The Lost Language of Cranes (1986). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1987.

En ole juuri törmännyt BookCrossing-kirjoihin. Ajatus niissä on, että kirjoihin kiinnitetään tunniste, ennen kuin ne laitetaan kiertoon, ja sitten seurataan niiden matkaa maailmalla. Epäröin tarttua tähän kirjaston poistohyllystä kesällä löytämääni romaaniin, koska jossain joku odottaa merkkiä kirjastaan. Toisaalta 1001 kirjan lista on yksi heikkouksistani. Syksy meni sitten muiden kirjojen parissa, mutta nyt voin laittaa kirjan takaisin kiertoon. Tosin tämä kolmikymppinen liimasidottu pokkari ei ehkä kovin pitkää matkaa enää tee.

Rose ja Owen Benjamin elävät kirjojen keskellä seesteistä elämää, kun heidän asuntonsa vuokrasuhde onkin yllättäen päättymässä. Heidän pitää ostaa asunto itselleen tai etsiä uusi vuokra-asunto. Heidän poikansa Philip järkyttää tasapainoa kertomalla homoseksuaalisuudestaan, eivätkä asiat oikein enää palaa ennalleen. Paikoilleen juurtuneet viisikymppiset ovat kriisissä.

David Leavittin esikoisromaani The Lost Language of Cranes (1986) tarkastelee homouden vaikutusta perheeseen. Seksuaalinen identiteetti kiehuu kannen alla, kunnes sen on pakko tulla julki. Philipin ystäväpiiristä tulee hurjia tarinoita, mutta Benjaminien perhe ottaa uutisen vastaan ilman välitöntä draamaa. Paljastettu totuus ei kuitenkaan palauta tai synnytä tasapainoa tai herätä kiitosta.

Samaan tapaan kuin novellissa ”Territory”, toisiin kohdistetuista odotuksista on vaikea päästää irti, eikä ihminen lopultakaan pysty valitsemaan arvojaan. Leavitt paljastaa, kuinka julkisivun takana ihmisen seksuaalinen identiteetti, homo tai hetero, vääntyilee ja kääntyilee kohdatessaan ongelmia. Lopulta vakain identiteetti tuntuu olevan juuri Philipillä. Hän ei tosin ehdi joutua suuriin konflikteihin etsiessään Suurta Rakkautta.

Kenties 1980-luku nosti homouden hämärästä alakulttuurista julkisuuteen. Niinpä AIDS-epidemialla tai Philipin ulostulolla, ihanteilla tai homoparisuhteilla ei ole samaa vaikutusta kuin 30 vuotta sitten. Leavittin kerronta ja romaanin asetelma ovat paikoin tyylikkäitä, mutta Philipin kasvutarinasta vuodet ovat tehneet vähän tavallisen ja hieman tylsän.

Territory

David Leavitt, ”Territory”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

David Leavittin (s. 1961) novelli ”Territory” aiheutti kohua ilmestyessään maineikkaassa The New Yorker -lehdessä vuonna 1982. Tapaus oli huomattava, koska kirjoittaja oli vielä tuskin parikymppinen ja koska novellissa esiintyi lehden ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen päähenkilö. Seuraavana vuonna ilmestynyt novellikokoelma Family Dancing (1983) tarttuu muihinkin aiheisiin, joista perhe on yksi.

Jos Alan Hollinghurstin The Swimming-pool Library (1988) kartoitti homouden suhdetta yhteiskuntaan, niin Leavitt tarkastelee novellissaan homouden vaikutusta perheeseen. Päähenkilö Neil tuo poikaystäväänsä Waynen ensimmäistä kertaa kotiin vanhempiensa luo — isä on työmatkalla.

Novellin nimi tarkoittaa reviiriä. Se on talon takapiha, joka rajaa yksityisen julkisesta. Siellä mellastavat äidin kolme koiraa. Siellä otetaan aurinkoa ja listitään iltaisin etanoita. Kun Wayne saapuu astuu reviirille, kohteliaan vieraanvaraisuuden takaa paistaa vaivautuneisuus. Automatkalla yksi koirista kusee Waynen syliin. ”I'm sorry, Wayne,” she says. ”It goes with the territory.” Äidin reaktiossa on luettavissa anteeksipyyntö ja varoitus.

Neilin äiti on suvaitsevainen liberaali, aina hyvän puolella pahaa vastaan. Hän käyttää aikansa ystäviensä kanssa kampanjoiden milloin Vietnamin sotaa ja asevelvollisuutta ja milloin ydinvoimaa vastaan. Kuultuaan poikansa homoudesta hän liittyi homojen vanhemmat -järjestöön ja hurrasi San Franciscossa gay pride -kulkueelle. Silti poikansa kohdalla äidin kampanjoinnissa on jotain väkinäistä ja pakotettua. Voiko arvojaan tai ihanteitaan sittenkään loppuun asti valita? Voiko täyttymättömistä odotuksista päästää irti?

The Swimming-Pool Library

Alan Hollinghurst, The Swimming-Pool Library (1988). Vintage Books, London, UK, 2015.

Jokainen nuori sukupolvi kuvittelee olevansa rohkeampi, elinvoimaisempi ja seksuaalisesti aktiivisempi kuin edeltäjänsä. Vanhat valokuvat ja etunimet puhuvat maailmasta, jossa intohimot pysyivät matalissa vesissä kauttaaltaan verhottuina ja hillittyinä. Brittiläisen Alan Hollinghurstin romaanissa The Swimming-Pool Library (1988) nuori 25-vuotias William Beckwith joutuu sattumalta pulahtamaan edellisten sukupolvien maailmaan. 1980-luvun alun näkökulmasta sotaa edeltävä aika tuntuu vieraalta.

I used to think these Edwardian names were the denial of romance: Archibald, Ernest, Lionel, Hubert were laughably stolid; they bespoke personalities unflecked by sex or malice. 

Romaanin kertoja William on varakas, komea, puoleensavetävä, narsistinen, lahjakas ja laiska. Hän kuluttaa aikansa joutilaisuudessa, baareissa, satunnaisissa irtosuhteissa ja kuntosalilla. Sitten hän sattuu pelastamaan vanhan miehen hengen tämän saadessa sydänkohtauksen. Mies osoittautuu 83-vuotiaaksi Charles Nantwichiksi, joka on Williamin tavoin homo. Samasta alakulttuuristaan ja samasta aristokraattisesta taustastaan huolimatta miehet ovat kuitenkin toistensa vastakohtia, mikä korostuu, kun Charles haluaa Williamin kirjoittavan hänen elämäkertansa. Hajamielisyydestään huolimatta vanha Charles osoittautuu myös laskelmoivaksi ja manipulatiiviseksi.

William saa luettavakseen päiväkirjoja ja selailtavakseen valtavia valokuvanippuja. Hauraan vanhuksen menneisyydestä paljastuu toimelias ja taitava diplomaatti, joka on arpeutunut kamppaillessaan seksuaalisuuteen ja ihailemaansa ihonväriin liittyvien ennakkoluulojen kanssa. Williamin ongelmat himon ylittävän ihmissuhteen perustamisessa ja ylläpitämisessä heijastuvat säälimättömästi Charles päiväkirjojen tunnustuksia vasten. Charles käyttää varallisuuttaan ja aikaansa hyväntekeväisyyteen, kun William on alusta loppuun itsekäs hedonisti.

Hollinghurstin kuvaamassa alakulttuurin rajaamassa maailmassa on pelkästään miehiä. Aikana ennen AIDS:ia melkein jokainen Williamin satunnainen kohtaaminen — paitsi tietysti Charlesin — johtaa vähintään hutaistuun panoon jossain kujalla tai yleisessä vessassa. Miehinen vartalo joutuu kertojan tarkkanäköisen katseen ja paljaan himon kohteeksi. Homopiirien seesteinen turvallisuus murtuu toisinaan sitä ympäröivien ennakkoluulojen muuttuessa toiminnaksi, mutta sekään ei jalosta päähenkilöistä sankareita tai taistelijoita. He pysyvät ihmisinä.

Hollinghurstin Vieraan lapsen (2012) kohdalla pohdin, olisiko se ollut jotain, mitä E. M. Forster olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; The Swimming-Pool Library ei herätä samaa kysymystä. Kuivan ironian sijasta kerronta on monin paikoin häpeilemättömän raakaa ja paljasta. Kerronta on silti upeaa, samanaikaisesti ylevää ja karkeaa kertojan liikkuessa jatkuvasti sarkasmin, proosallisuuden ja kaunopuheisuuden välillä. 

Yömetsä

Djuna Barnes, Yömetsä. Englanninkielisestä alkuteoksesta Nightwood (1936) suomentanut Lauri Perkki. Esipuheen kirjoittanut T. S. Eliot. Kirjayhtymä, Helsinki, 1987.

Näytelmässään Kesäyön unelma William Shakespeare kuljettaa henkilökaartinsa öiseen metsään, missä unen, taikuuden ja todellisuuden välimaastossa keijut sotkevat ja sitten selvittävät nuorten rakastavaisten ja toistensa lemmenpuuhat, eikä mikään ei ole varmaa tai selvää. Jotkut ovat tunnistaneet keijujen synnyttämässä karnevalistisessa tunnelmassa queer-viitteitä ja vallitsevilla seksuaalinormeilla leikittelyä.

Yhdysvaltalaisen Djuna Barnesin romaani Yömetsä (1936) tuntuu viittaavan tähän renessanssinäytelmää jo nimessään. Moderni maailma ei kuitenkaan tarjoa keijuja tai taikuutta kuin symbolisesti. Rakkaussuhteet ovat sekaisin. Ihmisten seksuaalisuus ei ole selvää, asiat kääntyvät, eikä mikään ole öisessä metsässä, sirkuksessa tai pariisilaisessa illanvietossa varmaa. Tohtori O'Connor haluaisi olla nainen (eikä hän ole oikeasti tohtori), poikamainen Robin avioituu miehen kanssa mutta jättää sitten tämän naisen vuoksi, mutta sekään ei tyydytä kiehuvaa rauhattomuutta, ja itävaltalainen paroni Felix Volkbein hapuilee vanhojen aristokraattisten ihanteiden perään, mutta maailma on pysyvästi muuttunut. Sävy ei ole koominen eikä tarjoa Shakespearen komedian tavoin varmuutta onnellisesta lopusta.

Alkuvuodesta 1880, huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta, Hedvig Volkbein, ponteva ja sotilaallisen upea wieniläisnainen syvän karmosiininpunaisessa katosvuoteessa, jonka uutimia koristivat Habsburgien kotkan kaksihaaraiset siiveja untuvapeitteen pulleata satiinipintaa Volkbeinin tunnukset mahtavana himmena kultakirjailuna — synnytti neljäkymmenenviiden vuoden iässä pojan, ainokaisensa, seitsemän päivää lääkärinsä ennakoimaa aikaa myöhemmin.

Romaanin karnevalismi elää Barnesin kerronnassa. Hänen käyttämä kieli on rikasta ja runsasta. Se verhoaa tapahtumia paksuun kertomuksellisuuteen, joka on väistää realismia. Esipuheessaan T. S. Eliot toteaa, että kirjan elävä proosa on runouden ystävien makuun vailla sitä arkipäiväistä "hälinää", jota aikalaiskirjailijat kerronnassaan myötäilivät.

Yömetsä on harvoja 1900-luvun alkupuolen romaaneja, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Hämmennystä herätti aikoinaan, että henkilöt, kuten tohtori O'Connor, eivät esiinny mitenkään erityisessä valossa tai kärsi karmeaa kohtaloa poikkeavuuksiensa vuoksi. He kärsivät tavallisista asioista: kaipuusta, menetetystä rakkaudesta tai rikkoutuneista ihanteista.

Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst, Vieraan lapsi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Stranger's Child (2011) suomentanut Markku Päkkilä. Otava, Keuruu, 2012.

Edwardiaaninen aikakausi kukoistaa viimeistä kertaa kesällä 1913. George Sawlen perhe ihastuu yläluokkaiseen Cecil Valanceen, Georgen ystävään, kun tämä tulee vierailulle Two Acresiin, taloon ja sen mahtavaan puutarhaan. Hurmaava ja monin tavoin lahjakas Cecil on saavuttanut orastavaa kuuluisuutta runoilijana. Ennen lähtöään hän kirjoittaa kuuluisimman runonsa Georgen nuoren siskon Daphnen vieraskirjaan. Hänen kaatumisensa ensimmäisessä maailmansodassa nostaa sen kokonaisen ikäluokan ilmaukseksi, joka päätyy myös itsensä Churchillin huulille. Cecil kuitenkin niin sanotusti voitelee leipänsä molemmin puolin, joten ei ole sittenkään aivan selvää, kenelle kuuluisa runo osoitettu, Daphnelle vai Georgelle.

Alan Hollinghurstin romaani Vieraan lapsi (2012) koostuu perinteisistä englantilaisista aineksista: luokkayhteiskunnasta, ensimmäisestä maailmansodasta, kartanoista, salonkikeskusteluista ja poikien sisäoppilaitoksista. Uudempia juonteita tuovat postkolonialismi ja ennen kaikkea seksuaalisuus, joten se, mikä alkaa herkkänä epookkiromaanina, muotoutuukin joksikin muuksi. Hollinghurst tunnustelee yhteiskunnan suhtautumista romaaninsa kuuluisan, joskin runoilijana keskinkertaisen Cecil Valancen homoseksuaalisuuteen liki sadan vuoden ajalta. Samana aikana paitsi rikoslaki myös englantilaisuus muuttuu.

Siltikin koko juttu saattoi Cecilin huonoon valoon tai ehkä pikemminkin puolivaloon... melkein kaikki oli tapahtunut hämärässä ja se vähä, mitä hän oli Cecilistä ylipäätään nähnyt, oli näkynyt sikarin hehkussa ja esikaupungin yön heikossa hohteessa. Cecilin vierailu oli ollut haaste heille kaikille - johtuen Cecilin asemasta, särmikkäästä äänestä, terävästä älystä ja varakkuudesta. Kääntäessään kylkeä epätoivoissaan, ettei saisi unta enää ikinä, hän mietti mitä George mahtaisi sanoa, jos kuulisi joskus ystävänsä pöyristyttävän moraalittomista edesottamuksista. Niin hän alkoi käydä mielessään sitä kaikkea taas läpi tapahtumajärjestyksessä, herkutellen täysin rinnoin järkytyksellään.

Romaanin viisi osaa ja aikakautta kuvaavat vanhenemista ja unohtamista. Rakennukset heijastelevat yhteiskuntaa ja englantilaisuutta samaan tapaan kuin E. M. Forsterin romaanissa Talo jalavan varjossa (1910). Valancen suvun Corley Court muuttuu sisäoppilaitokseksi, kun keskiluokkainen Two Acres lahoaa ja peittyy aikaan kuin Alfred Lord Tennysonin maisema runossa, josta kirjan nimi on poimittu. Hollinghurstin kuvaama pitkä ajanjakso tuottaa korjauksia vanhoihin rakennuksiin, mikä heijastelee ihmisten ja aikakausien muuttuvaa suhtautumista menneisyyteen ja muistamiseen. Ensin puretaan tai peitetään vanhat tapetit ja koristeet, sitten niitä aletaan kaivaa esiin. Rakeisten kuvien tai epävarmojen muistojen pohjalta ei tavoiteta alkuperäistä. Sen sijaan syntyy jotain, jota aletaan pitää alkuperäisenä. Muistotkin muodostuvat aikaa myöten muistoiksi muistoista. Rakennuksista kuitenkin löytyy unohdettuja, alkuperäisessä loistossa hohtavia huoneita tai kätkettyjä, salaisia kirjeitä, jotka voisivat paljastaa totuuden, mutta lopultakin kaikkeen liittyy tulkintaa ja tarkastelijan tuomaa näkemystä.

Ehkä ajatus on älytön, mutta lukiessani mietin, olisiko Vieraan lapsi kirja jotain, mitä Forster olisi kirjoittanut, jos olisi voinut (ehkä pitäisi lukea Forsterin kuoleman jälkeen julkaistu Maurice (1971)). Hollinghurstin kertoja on samaan tapaan älykäs, tarkkanäköinen ja kaikkitietävä paljastaen tilanteissa osapuolten sisäiset tuntemukset kuin Forsterin kaikkitietävä ääni, joskin Hollinghurst käyttää ironista huumoria säästeliäämmin. Vaikka havainto ja havainnon havainto kimpoilevat edestakaisin kuin joissain klassikoissa, tulos ei silti maistu samalta. Ehkä kirja on tarpeettoman hidas—tai ehkä juuri hitaus synnyttää lukijassa niitä kertomuksen ylittäviä oivalluksia, joiden kautta Vieraan lapsi tuntuu erinomaiselta romaanilta.

Armonlaukaus

Marguerite Yourcenar, Armonlaukaus. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le coup de grâce (1939) suomentanut Inkeri Tuomikoski. WSOY, Juva, 1988.

Nelikymppinen Eric von Lhomond haavoittuu Zaragozan offensiivissa ja odottaa Pisassa junayhteyttä takaisin Saksaan. Hän päätyy muistelemaan tapahtumia viitisentoista vuotta aikaisemmin Kuurinmaalla Venäjän sisällissodassa. Hän oli liian nuori ensimmäiseen maailmansotaan mutta lähti rauhan tultua vapaaehtoisena Baltiaan taistelemaan bolševikkeja vastaan. Se oli hänen säätynsä langettama vaatimus. Eric oli identifioitunut preussilais-ranskalaiseen ylhäisösukuunsa, vaikka asemasta ja vauraudesta ei ollut jäljellä kuin nimi. Myöhemmin Espanjassakin hän taisteli Francon joukoissa.

Saksalaisessa balladissa sanotaan, että kuolleet kulkevat nopeasti, mutta niin elävätkin. Itsekään en enää viidentoista vuoden kuluttua muista Liivin- ja Kuurinmaalla käydyn bolševisminvastaisen taistelun vaiheita, sille sisällissodalle ominaisia yllättäviä leimahduksia ja petollisia käänteitä jotka toivat mieleen kytevän nuotion tai ihotaudin.

Marguerite Yourcenarin tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Armonlaukaus kulkee Ericin itsensä kertomana tarinana. Nuorempana viettäessään aikaansa sukulaisten huomassa Kratovicessa hän ystävystyi noin ikäisensä vaalean Conradin kanssa, joka asutti sikäläistä kartanoa siskonsa ja tätinsä kanssa. Kratovice jää Ericin mieleen maanpäällisenä paratiisina, ja Venäjän sisällissotaan osallistuttuaan hän hakeutuu juuri sinne.

Sota on muuttanut Kratovicen luonteen. Taisteluita käydään kartanon pelloilla ja metsissä. Kartanossa asuu paitsi sotilaita myös Conradin sisko Sophie, joka ihastuu Ericiin. Sophie tekee lähestymisiä, tarjoutuu ja tunnustaa rakkauttaan, mutta Eric ei osaa lämmetä. Hän hakeutuu tytön seuraan mutta kieltäytyy lähentelyistä vaikkei niitä selkeästi torjukaan. Hän antaa ristiriitaisia viestejä: "inho, hellyys ja iva". Tästä symmetriasta käynnistyy tragedia.

Suvaitsevan asenteeni valossa kovuuteni, kielteisyyteni, jopa ylenkatseenkin muuttuivat hänen silmissään tutkinnoksi, jonka tärkeyttä hän ei ollut tajunnut, kokeeksi jota hän ei ollut onnistunut läpäisemään. Hän oli kuin nääntynyt uimari joka tuntee uppoavansa aivan rannan tuntumassa, juuri sillä hetkellä jolloin ehkä olisin alkanut rakastaa häntä.

Ensimmäinen maailmansota tuhosi jo sen maailman, jossa Eric kuvittelee elävänsä. Vaikka mennyt loisto vilahtaa tanssiaisasuissa ja epoleteissa, vanhan aseman rappio näkyy lukijalle selvimmin Sophiessa, tämän vaatteissa, ahavoituneessa niskassa, työn arpeuttamissa käsissä ja laihtumisessa. Kartano on muuttunut parakiksi, yksityisyys yhteismajoitukseksi. Sisällissota on kumonnut Kratovicen normaalin järjestyksen, ja nyt nuoret hapuilevat aikuisten rooleissa.Ympärillä riehuva sisällissota muuttuu kartanon sisäiseksi sukupuolten väliseksi sisällissodaksi. Eric ja Sophie ovat samaa säätyä ja samanikäiset, mikä tuntuu vain eskaloivan henkistä väkivaltaa. Rehellisyys ja suorapuheisuus muuttuvat aseiksi.

Vaikka Eric kiertelee ja välttelee aihetta, kiinnostus Conradiin on myös -tai nimenomaan- seksuaalista. Eric kuvaa tätä pitkään vaaleana ja herkkänä, tyttömäisenä. Nuoruudessa onni on sama kuin Kratovice ja Conrad, mutta vietettyään vuosia sodassa Conrad onkin enää "seikkailu häviöön tuomitun aatteen varjossa". Sophie muuttuu paitsi rahvaanomaisemmaksi myös miesmäisemmäksi: ensin puheillaan, sitten käytöksellään ja lopulta pukeutumisellaan. Ericille hän on vain olosuhteiden kolhima uhri tai taistelun osapuoli.

Ericin havainto ja sitä kautta kieli muuttuvat sodan ja kokemuksen myötä viattomista kyynisiksi. Hän on epäluotettava kertoja, joka väistelee vaikeita aiheita mutta paljastaa ajatuksiaan sivulauseissa. Kertojana hän tulkitsee muiden tunteita itsevarmasti ja omaksi edukseen. Eric ei muista sisällissodan vaiheita tai taisteluita, mutta pystyy palauttamaan mieleensä Sophien kanssa käymänsä keskustelut. Ajallinen etäisyys tuo väliaikaista rauhaa, mutta Sophien arvoitus kiusaa vielä viisitoista vuotta myöhemminkin.

Kirja jatkaa myös ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
 
Kirja päättää minun osaltani laihaksi jääneen Vive la France -lukuhaasteen. Saldoksi jäi neljä kirjaa eli trikolorista jäi saamatta punainen raita. Aioin vielä lukea Henri Barbussea ja Victor Hugoa, mutta huomenna onkin jo lokakuu. Mihin tämä syksy oikein katoaa?