The Life of Elizabeth I

Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.

___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)

Winter King

Thomas Penn, Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2013.

Talvikuningas on lyyrinen mutta ankara lisänimi. Esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinas Frederik V (1596-1632) ansaitsi Böömin kuninkaana tämän epiteetin lyhyen valtakautensa vuoksi: hän hallitsi vain syksystä 1619 kevääseen 1620, jolloin Böömi oli keskellä vielä tuolloin uskonnollisen kiistan sävyttämää kolmikymmenvuotiseksi kehittyvää sotaa. Englannissa hovirunoilijat nimesivät kuningas Henrik VII:n (1457-1509) Talvikuninkaaksi vasta tämän kuoltua pitkähkön valtakauden päätteeksi, koska hänen poikansa Henrik VIII:n katsottiin edustavan synkän ajan jälkeen symbolisesti kevättä, paluuta luonnolliseen järjestykseen ja uuden kultakauden alkua.

Henrik VII ei ole herättänyt ihailua. Hän on jäänyt historiaan mustana prinssinä, joka hallitsi pelon pikemminkin kuin rakkauden avulla. William Shakespeare jätti hänet välistä kuningasaiheisten näytelmien sarjassa kirjoittaen näytelmät hänen edeltäjästään ja seuraajastaan. Vaikka kirjansa Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011) kannessa Thomas Penn jättää hänet alaotsikkoon, kirjan tarjoamasta machiavellimaisen kuninkaan muotokuvasta kehittyy monisyinen. 

Henrik Tudor kasvoi maanpaossa Ruusujen sodan aikaan. Hänen vaateensa valtaistuimelle oli hatara: hän oli Lancaster ja kruununperijä äitinsä suvun kautta avioliiton ulkopuolisen suhteen nojalla. Kotimaahansa palattuaan yllättäen hän kuitenkin voitti yorkilaisen Richard III:n Bosworthissa ja nousi valtaistuimelle vuonna 1485. Kun hän vielä avioitui yorkilaisen Elizabethin kanssa, Ruusujen sota oli virallisesti ohitse. Kruunusta taisteltiin kuitenkin vielä pitkään.

Salaliittoja, juonia ja vallankaappausyrityksiä torjuakseen Henrik kehitti laajan vakoilijoiden ja ilmiantajien verkoston. Hän teki poliittisia pidätyksiä tai puhdistuksia ja horjutti aatelisten valtaa sisällissodan lojaliteettien nojalla. Siitä huolimatta hänen otteensa kruunuun oli epävarma — etenkin kun hänen vanhin poikansa Arthur, lancasterilais-yorkilainen toivo, kuoli hikitautiin pian häittensä jälkeen 1502. Nuori leskiprinsessa Katariina Aragonialainen sai odottaa seitsemän vuotta hovissa ennen kuin hänestä tuli kuningatar ja Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso.

Henrik VII:llä oli Euroopan aikalaiskuninkaista suurin rahakirstu. Kehittyvän kangastuotannon tarvitseman alunan kauppa toi kruunulle runsaat tulot, mutta Henrik myös korotti aatelisten veroja ja tehosti niiden keräämistä. Näiden lisäksi hän lihotti kruunun tuloja langettamalla poliittisille vastustajilleen velkatuomioita, mistä kasvoi valtakauden loppua kohden omavaltainen, syyttömiä nielevä kiristyskuvio. Se kasvatti poliittista epävakautta.  Monille Henrik VII:n kuolema ja Henrik VIII:n nousu valtaistuimelle oli tervetullut muutos, mutta seuraajan hallinto kuitenkin jatkoi monien verojen kaltaisten maksujen keräämistä.

Winter King on ammattihistorioitsijan suurelle yleisölle kirjoittamaa historiaa, joka kuitenkin haastaa vallalla ollevia käsityksiä Henrik VII:stä. Jotkut historioitsijat ovat suhtautuneet epäillen Pennin tapaan elävöittää kerrontaa ja käydä historiallista dialogia akateemisten julkaisujen ulkopuolella. Tuloksena on kuitenkin maallikon kannalta paitsi mielenkiintoinen henkilökuva myös sujuva ja herkullinen kuvaus ajasta keskiajan ja uuden ajan risteyksessä.

Worlds of Arthur

Guy Halsall, World of Arthur: Facts and Fictions of the Dark Ages. Oxford University Press, Oxford, UK, 2013.

Vaikka Länsi-Euroopassa järki, logos, vei viimeistään uskonpuhdistuksen jälkeen voiton myyteistä, mythos, myytit eivät ole kuitenkaan tyystin kadonneet. Joistain myyteistä on ehtinyt tulla osa kansallista identiteettiä. Tieteellinen tutkimus tulkitsee lähteitä varovasti sovittaen niitä laajempiin tapahtumiin sekä arkeologisiin että lingvistisiin löytöihin, mikä voi johtaa ristiriitaan maallikkohistorioitsijoiden kanssa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa maallikkohistorioitsijat yrittävät kuumeisesti antaa kuningas Arthurille historiallisen tulkinnan.

Arthur-myyttien todenperäisyyttä kartoittavan kirjansa Worlds of Arthur: Facts and Fictions of the Dark Ages (2013) esipuheessa myöhäisantiikkiin ja varhaiskeskiaikaan erikoistunut historioitsija Guy Halsall kertoo saaneensa motiivin kirjaansa juuri tällaisen maallikkohistorioitsijan uutuusteoksesta, jota hehkutettiin harrastajapiireissä uskottavana mutta jonka argumentaatio mureni ammattilaisen käsissä. Siitä huolimatta tutkijapiirit ovat tehneet vähän auttaakseen maallikkopiirejä, joten Halsall päätti korjata asian.

After the blossoming of Arthurian romance in the Victorian period, the historical and legendary Arthurs began to separate from each other, surprisingly, when the discipline of history established itself as a scientific exercise with its own academic practices, distinct from philosophy or literature. Over time, attitudes towards the claim that there was a figure of this name, alive around 500, divided into two camps. On one side there were the Arthurian hard-liners [...], and on the other were the believers 'no smoke without fire'.

On periaatteessa kaksi Arthuria: myyttien Arthur, joka seikkaili ritariensa kanssa, ja historiallinen Arthur, joka taisteli maahan tunkeutuvia sakseja vastaan. Tätä historiallista Arthuria ei todennäköisesti koskaan ollut olemassa tai jos oli, hänestä ei voida sanoa oikeastaan mitään. Worlds of Arthur esittelee ensin, mitä Arthurista tiedetään lähteiden valossa—eli hyvin vähän. Kirjalliset lähteet laimenevat Halsallin käsissä yksi toisensa jälkeen. Arthurista kertovat lähteet on kirjoitettu vuosisatoja tapahtumien jälkeen usein lisäten yksityiskohtia, joista aikalais- ja alkuperäislähteet pysyvät vaiti. Keskiajan historiankirjoitus ei ollut objektiivista faktojen kirjaamista, vaan se palveli erityisesti moraalisia ja poliittisia tavoitteita. Ristiriitaisten nimien ja vuosilukujen kautta keskiaikaiset lähteet osoittautuvat epäluotettaviksi.

Kirja ruotii myös modernin ajan teoriat Arthurista ja kumoaa ne yhden toisensa jälkeen. Uusien löytöjen vuoksi nykytutkimus voi sanoa tietävänsä 400-600 -lukujen Britanniasta vähemmän kuin vielä vuonna 1975. Lopulta hän kokoaa oman epätieteelliseksi mutta mahdolliseksi tunnustamansa jos kohta lähteitä kunnioittavan tulkintansa tuon ajan tapahtumista.

Worlds of Arthur on kiehtova katsaus sekä tekstilähteiden lukemiseen että varhaiskeskiajan Britanniaan. Paikoin Halsall vaikuttaa hyökkäävältä terottaessaan lähteistä tehtäviä johtopäätöksiä, mutta kirja on suureksi osaksi innostuneen tutkijan hieman vapaampaa ajattelua, eräänlaista huolellista luonnostelua. Keitä saksit oikeastaan olivat? Mitä saksien migraatio oikeastaan tarkoittaa? Hän liikkuu molemmin puolin kanaalia etsien rinnakkaisuutta frankkien liikkeistä ja tavoista roomalaisen perinteen äärellä. Juuri tämä ääneen ajattelu tekee kirjasta erinomaisen mielenkiintoisen, koska se paljastaa ajankuvaa, instituutioita ja identiteettejä, eli kaikkea sitä, mikä tekee historiasta niin mielenkiintoisen. Samalla paljastuu herkullista historiantutkimuksen ja lähteiden historiaa.

The People of the Parish

Katherine L. French, The People of the Parish: Community Life in a Late Medieval English Diocese. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA, USA, 2001.

Vuonna 1379 yhdeksän ihmistä kutsuttiin kruununkäräjille todistamaan yhdeksänvuotiaan pojan kastetilaisuuden ajankohtaa ja siten pojan riittävää ikää isänsä Roger de Waltonin perimiseen. Jokainen yhdeksästä todistajasta oli läsnä pojan kastetilaisuudessa, mutta vain kolme heistä oli paikalla varsinaisen messun vuoksi. Liiketoimet, uutiset, sosiaaliset tapaamiset ja erilaiset tapahtumat motivoivat muita. Keskiajan Englannissa kirkko tarkoitti seurakuntalaisille paljon muutakin kuin jumalanpalveluksia.

John de Sotheworth, forty and more, was at the church for a loveday between William Robynson and [tear] of Kirkdale when John was baptized.
John del Twys, forty and more, was at the church to hear mass before going to buy fish at Boode, and was present at the baptism.
Robert de Eld, forty and more, was at the church to hear news from Ireland of the Earl Edmund of March.
Henry de Penketh, forty and more, was at the church to buy corn from Robert Wilkynson.
Henry de Twys, forty and more, was at the church to hear mass before going to Kirkdale to buy two oxen from Robert Wilkynson of Kirkdale.
William Laghok, forty and more, was at the church to hear mass before going to Litherland to see a corpse and wreck on the seashore.
John de Hey, forty and more, was at the church to see John del Hethe.
John de Andern, forty and more, was at the church for a cockfight between John de Silkes and Robert del Heth.
John de Bugard, forty and more, was at the church to see a man from Liverpool.

Katherine French tarkastelee kirjassaan The People of the Parish (2001), miten seurakuntatoiminta synnytti ja heijasteli sekä toisaalta vahvisti paikallista yhteisöä myöhäiskeskiajan Englannissa. Yhteisön French määrittelee lyhyen akateemisen jalkatyöskentelyn jälkeen "joukoksi jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevia ihmisiä, joilla on yhteiset päämäärät, kiinnostuksen kohteet, huolenaiheet ja ihanteet". Se ei siis ole staattinen, ylhäältä johdettu, homogeeninen eturyhmä vaan toiminnan kautta piirtyvä heterogeeninen joukko. Vaikka tavoitteena oli hyvä elämä tai sielun pelastuminen, osallistumisen kautta seurakuntalaiset tunsivat olevansa osa jotain myös tämänpuoleisessa.

Pelkästään kirkkorakennuksen ylläpito, korjaukset ja laajennukset edellyttivät seurakunnan maallikkojäsenten organisoitumista, mutta juhlapyhien järjestäminen, teatteriesitykset, rahan kerääminen ja töiden valvominen vaativat yhteistyötä. Näiden junaileminen lankesi seurakunnan valitsemalle valvojalle (churchwarden). Säilyneistä tilikirjoista French kokoaa mielenkiintoisen katsauksen Bathin ja Wellsin hiippakuntien elämään noin mustastasurmasta aina uuden ajan alkuun.

Istumajärjestys on varmasti yksi vanhimpia ja varmimpia kiistanaiheita. Kun kirkkoon alettiin tuoda penkkejä, seurakunta alkoi myydä istumapaikkoja, jolloin ongelma hinnoiteltiin. Kymmenykset virtasivat kirkon organisaatioon kauaksi paikallisista oloista, joten vuokrat, esitykset, keräykset, ja lahjoitukset muodostivat seurakunnan tulot. Mutta seurakunta ei ollut pelkästään taloudellinen tai - kuten French monin esimerkein kuvaa - juridinen yksikkö. Vaikka harva osasi lukea, seurakunnasta muodostui kirjallinen instituutio, joka jonkun luku- ja kirjoitustaitoisen jäsenensä kautta luki ja laati kirjeitä ja sopimuksia. Myös valvojan taloudenpito luettiin tilinpäätöksessä auki seurakunnalle.

Saarnat ja rituaalit heijastelivat paikallisia oloja, etenkin jos kirkkoa käytti myös esimerkiksi luostari. Kirkkorakennuksesta ja sen lasimaalauksista, alttaritauluista, penkeistä ja kirkonkelloista tunnettiin ylpeyttä, ja niiden kautta kilpailtiin naapurikylien tai kaupunkien kanssa.

The resulting architecture and interior furnishings reflect a parish's evolving ideas about its community identity. Building and furnishing the parish church bound the parishioners together through shared discussions of expectations, fundraising, work, and building use. The entire process required cooperation. The number and tone of the bells, the height of the tower, and the overall size and splendor of the church and its decorations provided different focal points for celebrating the glory of God and for advancing local pride. As they built and repaired their own unique church building and supplied the items for the mass that regularly assembled them together, the parishioners continually confronted what it meant to belong to the parish.

Silloin tällöin piispan kynästä lähti paimenkirjeitä sovittelemaan kellojen soittoaikatauluja tai suitsimaan epäterveeksi nähtyä ylpeyttä.

The People of the Parish purkaa auki keskiaikaisen paikallisen yhteisön dynamiikkaa. Tapaukset ovat katkelmallisia, koska aineisto, kuten esimerkiksi riidat maksuista, ei kata oikeuden päätöksiä, mutta antavat kuvan siitä, mitä seurakunnassa tapahtui, miten sen toimintaan osallistuttiin ja millaisista asioista väännettiin kättä. Tällainen on tietysti pohjattoman mielenkiintoista, vaikka French osoittaa kirjansa enimmäkseen akateemiselle yleisölle; argumentaation tueksi ja selvennykseksi kirjassa on lukuisia karttoja, graafeja, tilastoja ja kilometrin verran lähdeviitteitä.

The Norman Conquest

Marc Morris, The Norman Conquest: The Battle of Hastings and the Fall of Anglo-Saxon England (2012). Windmill Books, London, UK, 2013.

Englanti syntyi Brittein saarille roomalaisvallan jälkeen (600-800) asettuneiden germaaniheimojen, anglien, saksien ja juuttien, pienten kuningaskuntien yhdistymisen tuloksena. Saarelaiset saivat nauttia rauhasta vain lyhyen aikaa, koska 700-luvun lopulla maata alkavat piinata viikinkien ryöstö- ja myöhemmin valloitusretket. Viikingit kiusasivat myös Manner-Eurooppaa. Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen teki viikinkipäällikkö Rollosta herttuan Galliaan Kanaalin rannalle puskuriksi muita viikinkejä vastaan. Alue sai nimen Normandia uusien asukkaiden normannien (lat. nortmanni tai muin. norjan Norðmaðr) mukaan. Normannit ranskalaistuivat, hylkäsivät merenkulkuperinteensä ja alkoivat rakentaa linnoja ja kehittää ratsuväkeä. Jotkut normanniseikkailijat pitivät myöhemmin hallussaan Sisiliaa ja Etelä-Italiaa.

Kun Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli vuonna 1066 ilman laillista perijää, kruunusta tuli kiistaa Harald Godwininpojan, Normandian ruhtinaan Vilhelm Äpärän ja Tanskan kuninkaan Harald Hardråden (aka Harald Kovaneuvo, Harald Ankara) välillä. Harald tarttui kruunuun, taisteli Kovaneuvon joukkoja vastaan Stamfordin sillalla, mutta hävisi Normandian Vilhelmille Hastingissa.

Hastingsin taistelu vuonna 1066 on yksi Englannin historian merkkipylväs. Siitä ja ylipäätään normannivalloituksesta on säilynyt kronikoitsijoiden kirjoituksia, tarinoita, lauluja ja ennen kaikkea Bayeux'n seinävaate: yli seitsemänkymmentämetrinen tekstiilisarjakuva. Se on normannien näkemys tapahtumista, joten se korostaa Vilhelmin laillista vaadetta kruunuun ja esittää Haraldin petturina. Seinävaate kuvaa myös aikakauden haarniskoja, vaunuja, laivoja ja muita varusteita.

Marc Morris, brittiläinen historioitsija, on koonnut paljon tutkitun valloituksen uusiin kansiin. Hän pureutuu erityisesti kronikoihin, joita löytyy sekä englantilaisten että normannien kirjoittamina. Tuekseen hän ottaa pitkän tutkimushistorian ja arkeologiset löydöt, ja lähtee tulkitsemaan perimyskiistaa ja valloitukseen liittyviä tapahtumia. Tuloksena on herkullinen analyysi poliittisesta vehkeilystä, sodasta ja maallisen ja kirkollisen valtapiirin köydenvedosta.

Normannivalloitus korvasi hyvin lyhyessä ajassa englantisen eliitin ranskalaisella. Vilhelm jakoi läänityksiä normanniylimyksille, jotka joutuivat rauhattomassa maassa rakentamaan itselleen linnoituksia. Englantilaisylimysten oikeudet oli vaikea sovittaa sekavaan ja nopeasti edenneeseen valloitukseen. Vuonna 1086 saatiin aikaan Tuomiopäivän kirja, eli eräänlainen maakirja, joka luetteloi, mitkä maat kuuluivat kenelle ennen valloitusta ja valloituksen jälkeen. Kirja oli siinä mielessä arvokas, että se ei nojannut pelkästään ilmoittajan antamiin tietoihin, vaan sitä katselmoitiin pitkään ja hartaasti.

Normannit toivat mukanaan paitsi raakoja sotilaita myös uudenlaista oikeutta. Valloituksen jälkeen Vilhelm (Vilhelm Valloittaja) jätti englantilaisperinteiden vastaisesti henkiin vihollisjohtajia ja sai sammutella kapinoita pitkin saarta muutaman vuoden. Myös englantilaisten käyttämistä orjista alettiin luopua ja tehdä heistä maaorjia; juridisesti ero on merkittävä. Maan virallinen kieli vaihtui latinaksi. Kun sitten englantia alettiin uudelleen käyttää virallisiin asioihin pari sataa vuotta myöhemmin, se oli muuttunut kovin toisenlaiseksi; joidenkuiden mielestä englanti on eräänlainen kreolikieli. Vilhelm säilyi myös Normannian ruhtinaana, mistä seurasi, että Englannin ranskankielinen eliitti taisteli mannermaisista alueistaan monta sataa vuotta vaikka ne ajoittain menetettiinkin.

The Norman Conquest on erinomaista historiaa. Morrisin taiteilu eri tavoin epäluotettavien lähteiden välillä on ihailtavaa. Lyhyistä katkelmista hän lukee ulos paitsi poliittisia tapahtumaketjuja ja toimijoiden motiiveja myös palasia yhdistelemällä mielenkiintoisen ajankuvan. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

A Brief History of Life in Victorian Britain

Michael Paterson, A Brief History of Life in Victorian Britain: A Social History of Queen Victoria's Reign. Robinson, London, UK, 2008.

Michael Paterson on englantilainen tietokirjailija, joka on sotahistorian lisäksi kirjoittanut viktoriaanisesta aikakaudesta. A Brief History of Life in Victorian Britain on nimensä mukaisesti läpileikkaus kuningatar Victorian hallitusajasta (1837-1901), joka on jäänyt historiaan Britannian kultakautena.

Kirja alkaa tiivistetystä Victorian elämäkerrasta, avioliitosta, sisäpoliittista käänteistä ja yksityiselämästä. Hän oli ainoa lapsi ja nousi valtaan lapsettoman Vilhelm IV:n kuoltua sydänkohtaukseen vuonna 1837. Puolisokseen hän valitsi - kuningatarta ei voi kosia - saksalaisen Albertin, Saksi-Coburg-Gothan prinssin. Pariskunta sai yhdeksän lasta ja 42 lastenlasta. Silmät kiinni ja ajattele Englantia.

Paterson jatkaa uppoutumalla kansan syviin riveihin. Kuningattaren alamaiset olivat pääosin köyhiä, vaikka valtakunta rikastui, keskiluokka kasvoi ja tapahtui ennennäkemätöntä sosiaalista nousua. Aikalaisetkin pöyristyivät raporteista, jotka kuvasivat kaupunkien köyhäilistön ahdinkoa, ja köyhien oloja pyrittiin parantamaan monin tavoin: raittiusliikkeet, työpajat, orpokodit, Pelastusarmeija, koulutus jne. Kehittyvät kuljetustekniikka, säilykkeet ja kylmätekniikka paransivat kaupunkilaiset ruokavalikoimaa niiden osalta, joilla oli siihen varaa. Aikakauden sisustus muuttui niukasta ja selkeälinjaisesta tyylistä pimeisiin, täyteen ahdettuihin tiloihin.

Suurin aikakauden muutos oli juna. Se korvasi vankkuriliikenteen ja muutti aikalaistensa maantiedettä. Junaratojen, siltojen ja asemien verkoston rakentamista pidettiin Kheopsin pyramidin kaltaisena ihmeenä -- höyrykoneesta huolimatta työ tehtiin valtaosin lihasvoimin, hevosen tai ihmisen. Höyrykoneet asennettiin myös laivoihin, mutta todellinen läpi murto tapahtui vasta, kun valtamerialuksissa siipirattaat korvattiin potkurein. Lontoon väkiluku kasvoi nelinkertaiseksi 1800 ja 1900 välillä. Kadut olivat tukossa. Kaupunkiliikennettä kehitettiin raitiovaunuin, joita alkuun vetivät hevoset, sitten kehitettiin maanalainen juna. Polkupyörä tarjosi työväelle uudenlaisen liikkumisen vapauden. Keskiluokka muutti kauemmaksi keskustasta, kun työmatkaa ei määrännyt kävelyvauhti.

Kirkolla oli tiukka ote laumastaan. Ihmiset kokoontuivat, kuten ennenkin, sunnuntaisin kirkkoon tapaamaan tuttaviaan, joita kuusipäiväisen työviikon lomassa ei ehkä muuten tapaisi. Englannissa kirjoitettiin runsaasti hengellistä musiikkia, ja kehittyneen painotekniikan avulla se levisi laajalle halvalla. Uskonnolliset liikkeet ja lähetystyö keräsi kiinnostuneita.

Kuningatar Victorian hallituskauden aikana naisten ja jossain määrin miestenkin muoti ehti muuttua pariin otteeseen. Ranskasta omaksuttu "klassinen" ja yksinkertainen leikkaus muuttui ja kehittyi järjettömän suuriksi kellohameiksi, jotka haittasivat naisten normaalia elämää. Vuosisadan loppua kohden linjat yksinkertaistuivat. Yläluokan -etenkin naisten- elämää hallitsi tiukka etiketti, joka saneli, milloin ja miten oli sopivaa vierailla tai olla vierailematta. Britanniassa ei ollut yksinkertaisesti riittävästi miehiä, joilla oli "hyvä tausta" ja "riittävät" tulot, ja niinpä syntyi kilpailua. Toki monet yläluokan neidoista jäivät vanhoiksipiioiksi.

Kasvava imperiumi tarvitsi kirjoitustaitoisia toimistotyöntekijöitä. Alkuun ne olivat miehiä, joilla oli hyvä käsiala. Kalpeita, kumaraselkäisiä, selkänojattomalla jakkaralla koko uransa istuvia kirjureita halveksittiin, mutta kirjureilla meni suhteellisen hyvin. Sitten keksittiin kirjoituskone, jonka tuomaa muutosta Paterson pitää suurempana kuin myöhemmin tietokoneiden. Pian huomattiin, että naiset soveltuvat toimistotyöhön usein miehiä paremmin -- olivat tarkempia ja halvempia. Lennätinlaitteet, puhelimet ja uudet työskentelytavat alkoivat edellyttää koulutusta, ja muutamasta hajanaisesta kurssista kasvoi pian opisto.

Liikenneyhteydet ja kehittyvä keskiluokka synnyttivät uudenlaisen vapaa-ajan viettotavan. Kaupungit rakensivat museoita ja gallerioita turistien houkuttelemiseksi. Thomas Cook alkoi paketoida matkoja ensin kotimaahan, sitten suosion kasvaessa Manner-Eurooppaan ja lopulta liki jokaiseen maailman kolkkaan. Monet englantilaiset urheilulajit saivat muotonsa 1800-luvun kuluessa, erityisesti kriketti, rugby ja jalkapallo, jossa joukkueet ammattilaistuivat 1880-luvulta alkaen.

Sitten oli sotavoimat, jotka pitivät imperiumia koossa. Kuningatar Victorian hallitusaikana vain vuonna 1862 maa ei ollut missään sodassa. Sotavoimat jakautui armeijaan ja arvostettuun laivastoon, joskin pysyvää armeijaa karsastettiin ja molemmat olivat kokeneet rajuja leikkauksia Waterloon jälkeen. Joissain aselajeissa, kuten tykistö ja pioneerit, tarvittiin osaamista, mutta ratsu- ja jalkaväkeen saattoi ostaa upseerin aseman. Tappiot Afganistanissa, Sudanissa ja Etelä-Afrikassa piirsivät säröjä sotavoimien kaikkivoipaisuuteen. Ensimmäinen maailmansota viimeistään tuhosi sen.

Paterson kirjoittaa vaivattomasti, ja kuvaus viktoriaanisesta englannista on kiehtova. Paikoin on kuitenkin vaikea sanoa, miten laajoja ilmiöitä hänen esiintuomat havainnot ovat; ne tuntuvat nojaavat anekdootteihin tai yksittäistapauksiin. Tämä on kuitenkin maallikoille suunnattu tietokirja. Valokuvia ja piirroksia on tosin vain kahdeksan sivun verran.

Britain in the Middle Ages

Francis Pryor, Britain in the Middle Ages: An Archeological History. Harper Perennial, London, UK, 2006.

Francis Pryor on brittiläinen pronssi- ja rautakausiin erikoistunut arkeologi. Britain in the Middle Ages on tavallisuudesta poikkeava keskiajan historiaa koskeva teos, koska kirjoittajan näkökulma historiaan perustuu fyysisiin löytöihin, ei ihmisten keksimiin käsitteisiin. Pryor ei pidä esimerkiksi keskustelua keskiajan loppumisesta erityisen mielenkiintoisena, koska mikään 1500-luvun ilmiö ei tuottanut loppujen lopuksi uutta ja poikkeavaa siinä määrin, että merkittävän muutoksen voitaisiin katsoa aloittaneen uuden aikakauden. Itse asiassa hänen käsitteistössään esimoderni alkaa noin 600 jKr. Musta surma aloittaa parisataavuotisen siirtymän kohti myöhäistä modernia kautta. Näin ehkä vanhempaan historian kirjoitukseen verrattuna Pryor korostaa jatkuvuutta rajujen muutosten tai vallankumousten sijaan.

Pryor kuvaa anglosaksisen Britannian oloja ennen normannien tuloa. Tiestö, hallinto ja kauppa kukoistavat jo ennen Vilhelm Valloittajaa. Viikingitkin laimentuvat aikaa myöten ensimmäisten retkien verenhimoisista ryöstelijöistä maaomistukseen tähtääviksi siirtolaisiksi, jotka toki ottivat haltuunsa alueita, mutta he jäivät aloilleen antaen nimet monelle rannikon ja jokivarsien kylille. Kaupan myötä joidenkin keskusten asema vakiintui markkinapaikkana. "Orgaanisen" kehityksen ohella kaupunkeja perustettiin myös vakiinnuttamaan kuninkaan valta.

Mustaa surmaa Pryor pitää käännekohtana. Kun noin kolmasosa populaatiosta menehtyy vuonna 1348, hirvittävän inhimillisen trauman ohella työvoiman tarjonta heikkenee, ja rutto alkaa purkaa feudalismin (mitä se sitten onkin) perinteitä. Pryor nojaa Postanin tutkimustuloksiin korostaessaan Mustan surman yhteiskunnallista vaikutusta: sosiaalinen joustavuus, palkkatyö, rahatalous, markkinat, pääoma, jne. Tätä taustaa vasten teollistuminen ei näytä enää niin suurelta loikalta kuin ehkä perinteisesti on ajateltu. Itse asiassa Pryor viittaa viime aikaisiin tutkimuksiin, joissa Britannian keskiaikainen raudantuotanto ennen Mustaa surmaa toimi jo suurissa yksiköissä.

Pryorin kerrontaa on sujuvaa, mutta teksti poukkoilee kolmessa ajassa: keskiajassa, 1960-80 -luvuissa ja nykypäivässä. Juuri, kun kuvaus anglosaksein kaupasta tai ruton runtelemasta Lontoosta on kääntymässä mielenkiintoiseksi, Pryor hyppää 1900-luvun arkeologiaan, johonkin anekdoottiin kaivauksiin liittyen tai merkittävään arkeologiin (joka on sattumoisin Pryorin tuttava). Jos haluaa perehtyä Britannian keskiaikaan, tämä ei ole hyvä kirja. Jos haluaa perehtyä Britannian keskiajan arkeologiaan, tämä ei ole hyvä kirja. Britain in the Middle Ages on jossain määrin viihdyttävä kokoelma pronssiaikaan perehtyneen arkeologin kertomuksia ja näkemyksiä. Kirja tarjoaa perinteisestä oppikirjasta poikkeavan luennan tapahtumille, ja maalaa hyvin inhimillisen kuvan aikalaisista. Kirjassa on joitain valokuvia kaivauksista, löydöistä ja rakennuksista.

The Medieval Economy and Society

M. M. Postan, The Medieval Economy and Society: An Economic History of Britain in the Middle Ages. Weidenfield and Nicolson, London, UK, 1972.

M. M. Postan (1889-1981) oli keskiajan Euroopan talouteen erikoistunut historioitsija. Kirja The Medieval Economy and Society on kokoelma Britannian keskiajan talouteen liittyviä esseitä, joiden lähdeviitteissä vilahtaa myös Postanin itsensä 1930-luvulta eteenpäin kirjoittamia papereita. Kirja voinee siis pitää koosteena Postanin ajatuksista hänen itsensä kirjoittamana. Postan kyseenalaistaa monia aikansa näkemyksiä tilastojen kautta, mutta todistusaineiston puutteessa ei tietenkään pysty kumoamaan kaikkia vastakkaisia näkemyksiä. Teksti on akateemistä ylätyyliä, retoriikaltaan suostuttelevaa ja hieman raskasta.

Postan aloittaa pöyhimällä Britannian roomalaisia juuria. Hän kyseenalaistaa germaaneja painottavan tutkimuksen lähtökohdan, joka aloittaa Britannian keskiajan sosiaali- ja taloushistorian anglosakseista, koska roomalainen vaikutus arvioitiin heikoksi. Postan ei pidä todennäköisenä, että germaanivalloittajat olisivat aloittaneet tyhjästä vaan että he rakensivat olemassa olleen roomalaisen kulttuurin päälle. Jatkuvuuden tueksi hän nostaa arkeologiset löydöt -- peltoalan kasvu, tiet, ojat ja kanaalit, kolikot, asutuskaivausten ajoittamisen osin ajalle ennen anglosaksien tuloa -- ja terveen järjen -- miksi anglosaksit olisivat tuhonneet olemassa olleen roomalais-brittiläisen työvoiman ja viljelykset? Kuitenkin normannien saapuessa Britannia on anglosaksinen yhteiskunnan, kulttuurin, kielen, nimistön, lakien jne. suhteen.

Toinen luku käsittelee maata, asutusta ja uudelleen asutusta. Roomalaisen ja anglosaksisen asutuksen laajuudesta voidaan esittää vain arvioita, mutta lähtökohdaksi voidaan ottaa 1000-luvun lopun tilanne niin kuin Domesday-maakirja sen esittää, ja regressoida tuloksia ajassa taaksepäin. Vuonna 1086 paras viljeltävä maa oli jo käytössä ja samoin valtaosa toissijaisesta maasta niin kuin aikalaiset maata arvioivat. Niinpä on syytä olettaa, että Englannin taloushistoria ei ala normannivalloituksesta, vaan maankäyttö ja kauppa ulottuvat kauemmas taaksepäin. Keskiajalla suomaita kuivattiin ja, kun teknologia sen mahdollisti, savipeltoja käännettiin. Niinpä 1300-luvulla laajeneminen tyrehtyi, kun kartanoilla ja kylillä ei ollut minne laajeta.

Kolmannessa luvussa Postan keskustelee Britannian väestöstä, jonka suuruutta voi estimoida Domesday-maakirjan (1086) ja henkiverokirjasta (Poll Tax, 1377). Näiden antamia lukuja täytyy tietenkin täydentää ja muokata, mistä seuraa - tavasta riippuen - mittavia eroja. Jos maattomat kotitaloudet lasketaan mukaan, Domesday arvio kasvaa 50%. Kotitalouksien koko voi olla jotain 3.6 (Russell) ja viiden välillä. Populaatio vuonna 1086 on siis ehkä jotain 1.25 miljoonan ja 2-3 miljoonan välillä. 1200-luvun lopulla maasta alkaa olla pula, ja nälkä niittää populaatiota. Niinpä se ei ole voinut katkotta kasvaa läpi vuosisatojen, ja Postan puhuu suhteellisesta ylikansoittumisesta. Mustasurma sitten niittääkin väestöä eri näkemysten mukaan 20%, 40% jopa 50%. Rutto vaelsi sen jälkeen pitkin poikin palaten vuosien päästä uudelleen.

Neljäs luku yhdistää teknologian ja maankäytön. Miten Britanniassa keskiajalla parannettiin maatalouden tuottavuutta? Postan vastustaa ajatusta, että talonpojat eivät tienneet tai osanneet, ja kysyykin, miksi uusia menetelmiä ei otettu käyttöön (laajemmin ja aikaisemmin) vaikka niitä tunnettiin? Jos syynä on niukat pääomat, miksi talonpojat eivät upottaneet useampia työtunteja esim. kitkemiseen kartanonherran esimerkin mukaan? Raskas aura muuttaa viljelyrutiineja ja peltojakoa, mikä edellyttää sosiaalisia muutoksia, kun perheiden pitää työskennellä yhdessä. Kahdeksan härän vetämällä auralla ei pieniä tilkkuja kynnetä. Kalkkia, lantaa ja merkeliä (marl, karbonaatista ja savesta muodostunut sedimentti/-kivi) käytettiin lannoittamiseen. Suomessakin kirjoitettiin 1800-luvun lopulla:

Yksi wanhimmista keinoista maan hedelmällisyyden edesauttamiseksi, josta maanwiljelyksen historia tietää kertoa, on kalkki eli kiwekset, joiden pääaineena on kalkkio.

Lannoitteiden ja erityisesti lannan käyttöä rajoitti niukkuus. Lanta edellytti karjaa ja laidunmaita. Kasvava populaatio nosti laidunmaiden vuokria ja hintoja, ja moni laidun kynnettiin pelloksi. Lisäksi kiusana olivat eroosio ja maan köyhtyminen huolimatta kiertoviljelystä. Väestönkasvu johti elinolojen heikentymiseen erityisesti köyhempien kohdalla, mikä kavensi mahdollisuuksia menetelmien parantamiseen. Nämä heikensivät maatalouden tuottoa ja jarruttivat parempien menetelmien käyttöön ottoa. Inertia oli siis paitsi kulttuurista myös taloudellista. Tämä muistuttaa Thomas Homer-Dixonin neuvokkuuden käsitteestä: pelkkä teknologinen neuvokkuus ei riitä, vaan tarvitaan sosiaalista neuvokkuutta, eikä yhteiskuntajärjestystä tai maanomistusta voida ratkaista pelkän teknologian avulla.

Lisäksi taloudelliseen kehitykseen vaikutti kartanotalous. Viidennessä luvussa Postan alleviivaa kartanoilmiön vaihtelevuutta paikan ja ajan mukaan. Saksalainen 1800-luvun tutkimus värittyi senaikaisista ihanteista, primitiivisestä kommunismista ja teutonisesta demokratiasta, mikä vaikutti keskiajan tutkimukseen. Postan korostaa, että germaanit, jotka muuttivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat kaukana perinteistään, ja kaivaukset puoltavat kasvavaa eriarvoistumista: rikkaille kasaantui omaisuutta. Germaaniylimyksillä ei ollut vaikeuksia sopeutua Galliassa vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen, jossa vapaat roomalaiset 'asettuivat' magnaattien alaisuuteen. Niinpä syntyi suurtilojen verkosto, eikä Britannian ole syytä olettaa olleen poikkeus. Normannit jakoivat keskenään anglosaksien maat siistien olemassa ollutta jakoa. Kartanon taloudellinen ja sosiaalinen merkitys nojasi sen asemaan läänityksenä ja osana paitsi keskiaikaista sotalaitosta myös merkittävissä määrin keskiaikaista hallintoa. Sotilaalliset tarpeet muuttivat yhteiskuntaa pudottaen vapaiden miesten statusta, mutta sosiaaliset luokat, joihin ihmiset jakaantuivat, olivat olemassa jo tätä ennen. Kartanoverkosto oli pystyssä Britanniassa anglosaksisen ajan lopulla.

Kuudes luku jatkaa kartanoiden monimuotoisuudesta. Ideaalikartanohan koostui kahdenlaisista maista ja sitä kautta tuloista: yhtäältä kartanon omista maista (demesne) ja toisaalta maista, joita talonpojat vuokrasivat. Kuitenkin maanomistajia oli monenlaisia, ja siten järjestelyt vaihtelivat. Oli eri tavoin organisoituja kirkollisia kartanoita (benediktiini-, cisteriläis-, temppeliherra- ja piispa). Oli eri tavoin organisoituja ja eri kokoisia maallisia kartanoita, eikä kaikissa ollut maaorjia (villein). Vähitellen suurmaanomistajat uskoivat hallinnon virkamiestensä käsiin ja kartanon omista maiden viljelystä siirryttiin enemmän vuokraamisen suuntaan, koska se oli hallinnollisesti tehokkaampaa. Niinpä maaorjiakin 'vapautettiin' vuokraviljelijöiksi; raha korvasi aikaisemman velvollisuussuhteen. Vaikka kartanoiden taloudellista hallintoa kehitettiin (mm. kirjanpito), syntynyttä tuottoa ei laajalti investoitu maahan uudelleen, vaan se kului aateliston muihin menoihin. Villan ja työn hinta sekä vuokratulot heilahtelivat, poliittiset olosuhteet vaihtuivat, ja nämä kaikki muuttivat kartanon rakennetta vuosisatojen kuluessa.

Postan tarkastelee kylää seitsemännessä luvussa. Kartanon tavoin sekin oli kaikkialle levinnyt instituutio. Kuten kartanosta, kylästäkin on ihanneabstraktio, jota data ei sellaisenaan tunnusta. Sen rakenne vaihteli maaston mukaan: karussa maastossa paimennettiin, mikä ei suosinut tiiviitä ryhmäkyliä eikä edellyttänyt mittavaa yhteistyötä laajojen sarkojen tapaan. Paikallinen teollisuus (kaivos-, kudonta-) johti merkittävään käsityöläisedustukseen maatyöläisten joukossa. Kylän ja kartanon suhde vaihteli myös hyvin paljon, samoin kylien kyky ja halu järjestää itse oma hallintonsa, järjestyksen pito jne.

Kahdeksas luku esittelee kyläläisten taloudelliset olosuhteet. Euroopan keskiaika on tunnettu maaorjuudestaan, ja Postan huomauttaa, että historiantutkimus on keskittynytkin enemmän talonpoikien vapauteen kuin heidän varauteen tai tuloihin. Jauhatusveron (multure) perusteella talonpojat jauhoivat enimmäkseen kauraa ja ohraa, ja kuitenkin veroihin riitti vehnää. Niinpä talonpojat eivät syöneet kaikkea viljaansa, eivätkä viljelleet vain ruoaksi. Postan jakaa talonpojat kolmeen luokkaan heidän hallussaan olevan maan perusteella: isot (22%), keskikokoiset (33%) ja pienet (45%). Sitten oli vielä maattomia, jotka asuivat muiden nurkissa tai hökkeleissä. Paljon maata hallussaan pitävät nojaavat vuokratyövoimaan, samoin keskikasti joissain tapauksissa. Vähän maata hallussaan pitävät eivät elä pelkästään oman maansa (keskimäärin 4-6 hehtaaria) tuotolla, vaan joutuvat tekemään muita töitä (käsityöläiset, kankurit, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kivenhakkaajat jne) tai töitä muille (rengit), ja joissain tapauksissa lordit joutuivat laien turvaamaan työvoimansaannin merkittävien maanomistajien kilpailulta. Väestömäärä laskiessa alimmasta kastista noustiin ylemmäksi, ja kylänloppulaisten määrä väheni. Postan esittääkin, että 1300-luvun loppu ja 1400-luku pitäisi nähdän kahden alimman ryhmän taloudellisten olojen paranemisena, joskin valtakuntien talous heikkeni 1200-luvun nousun jälkeen.

No, mikä vaikutus tällä taloudellisella kehityksellä oli talonpoikien vapauteen? Yhdeksäs luku pureutuu maaorjuuteen. Postan väittää, että aikalaiset talonpojat eivät kiinnittäneet huomiota niinkään vapauteensa kuin maa-alaan ja sitä kautta taloudellisiin olosuhteisiin. Taloudellisten olosuhteiden parantuessa saattoi tietenkin ostaa itsensä vapaaksi, mutta tämä ei ollut mitenkään tavattoman yleistä. Vapaat talonpojat saattoivat mennä naimisiin maaorjan tyttären kanssa nimenomaan maaomaisuuden vuoksi välittämättä statuksen heikkenemisestä. Epävapauksista päästiin maksulla (fine) ja maaorjakin saattoi ostaa, myydä ja vuokrata maata ja karjaa. Keskeisin maaorjan (villein) aseman heikkous suhteessa vapaisiin talonpoikiin oli taloudellinen; vuokra oli korkeampi kuin vapaaviljelijöiden (freeholder) ja vapauksista piti maksaa. Lordien ylivoima ei ollut niinkään juridista kuin taloudellista: he saattoivat ostaa tarvittavan työn joltakulta muulta, vaatia alustalaisiltaan rahakorvauksen taksvärkin sijaan, ja pistää erotuksen taskuunsa -- tai siis kirstuunsa. Pula maasta tarjosi neuvotteluaseman, jolla sopimuksia voitiin vääntää edullisempaan suuntaan. Näissä kiistoissa laki oli sitten maanomistajan puolella. Mustan surman jälkeen palkat nousivat. Toimet nousun hillitsemiseksi johtivat ainoastaan vastarintaan; kysynnän ja tarjonnan mekaniikka ohitti hintakatot. Vastarinta kärjistyi talonpoikaiskapinaksi vuonna 1381, mutta se kukistettiin nopeasti.

Kymmenes luku käsittelee maanomistajia. Niin polarisoitunut kuin keskiajan Britannia olikin, ääripäiden - aateliston ja maattoman rahvaan - väliin mahtui monenlaisia maanomistajia. Yleensä on ajateltu, että kauppiassukujen omaisuus olisi muuttunut maaomistukseksi, mutta tämä on sangen vähäistä. Pikemminkin aatelissuvuista siirryttiin kauppaan. Lakimiesten sosiaalinen nousu sen sijaan on ilmiömäistä, kun yhteiskunta tarvitsee oppinutta virkamiehistöä. Joistakuista vapaista talonpojista kasvaa merkittäviä maanomistajia, joiden tulot vastaavat alemman ritariston tuloja mutta jotka väistelevät aatelointia uusien velvollisuuksien takia. Yhtä kaikki, 1200-luvulla suurmaanomistajat ostavat pienempien maita. Sotilaiden varustaminen kävi kalliimmaksi, ja alemman ritariston kyky pysyä mukana kustannuskehityksessä heikkeni. Velkaantuminen ei parantanut tilannetta. Paronien määrä laski, ja maanomistus keskittyi. Maanhinnan ja -vuokran lasku ja samanaikainen palkkojen nousu heikensi joitakuita maanomistajia. Karjan kasvattaminen pysyi kannattavana, kun laidunmaita oli tarjolla ja esim. villan kysyntä lähti nousuun. Sodat olivat arpapeliä, jossa taloudelliset voitot ja tappiot olivat onnesta kiinni.

Postanin mukaan Englannin keskiajan kauppa ei ole jatkuvaa kasvua vaan ajoittaista muuntumista paikallisten ja laajempien taloudellisten ja sosiaalisten muutosten vaikutuksesta. Yhdestoista luku luotaa aluksi kaupankäyntiä myöhäisantiikista normannivalloituksiin. Sitten Flaamin ilmiömäinen taloudellinen kasvu 1100- ja 1200-luvuilla kiihdytti taloutta myös Englannissa, ja sen villaa päätyi paitsi Kanaalin yli Flaamiin myös kauemmas Firenzeen. Sitten 1300-luvun puolen välin tuntumassa flaamilainen kysyntä hiipuu, mitä Englanti päättyy kompensoimaan omalla tuotannolla, mikä mahdollistaa jalostetun tuotteen myymistä mantereen sisäosiin. Kaikki ei mene kuitenkaan nappiin. Pohjoisessa Hansa estää englantilaisten kauppiaiden etenemisen, Satavuotisen sodan tappiot johtivat satamien menettämiseen Ranskassa. Valtakunnan sisällä alhainen agraariyhteiskunta ja erikoistuminen eivät tarjoa samanlaisia markkinoita. Juuri ennen Mustaa Surmaa kasvun rajat aika tavalla saavutetaan lammaslaidunten osalta. Sitten populaatio laski. Postan pyörittää upeasti koko tähänastista rakennelmaansa kuvaillessaan talouden käänteitä, sosiaalisia muutoksia, laidunmaita, laumakokoja ja villakauppaa.

Sitten luvussa 12 käännytään katsomaan kaupunkeja ja kiltoja. Valtaosa kaupasta ja tuotannosta oli suurten kaupunkien ammattilaisten käsissä. Maaseudulla toimi kulkukauppiaita, mutta keskeisimmät kaupat tehtiin säännöllisesti järjestetyillä markkinoilla (fair). Vaikka kaupungit heräsivät kaupan myötä, Postan ei usko sen selittävän kaikkea. Hänelle kaupungit ovat feodaalisuhteiden ulkopuolisia saarekkeita, joissa kaupanteko saattoi kehittyä. Kaupunkien perustamiskirjat takasivat veronkanto-oikeuden, vapauden tulleista, paikallisen markkinamonopolin ja osin itsemäärämisoikeuden -- poliittisesti riippumattomiksi Englannin kaupungit eivät kehittyneet. Monopolit jäsentyivät ammattikunniksi, killoiksi, jotka hallinnoivat oman alansa toimintaa, työvoimaa ja markkinoita paikallisesti. 1400-luvulla ulkomaan kauppa alkaa keskittyä kauppakomppanioille, jotka toimivat kiltojen tapaan. Esimerkiksi villakauppa oli Company of Staple of Calaisin käsissä. Kangaskauppaa hallinnoi Company of Merchant Adventurers, jolla sitten meni sukset ristiin Hansan kanssa.

Viimeinen, kolmastoista luku käsittelee hintoja ja niiden muutoksia. Kirkko julisti hintojen oikeudenmukaisuuden puolesta, mikä tarkoitti hintaa, jolla yhteiskuntajärjestys pysyi entisellään. Toisinaan korkea kysyntä ylitti hetkittäisesti niukan tarjonnan, jolloin turvauduttiin hintasäännöstelyyn. Edellä on nähty, että työvoima, palkat ja maanhinta heilahtelivat. Erityisen volatiili oli viljan hinta jopa satokauden sisällä. Markkinoilla oleva viljan määrä oli pieni suhteessa väestöön, ja häiriöiden kohdalla hinnat nousivat rajusti. Osaltaan myös rahan arvon heikkeneminen nosti nimellishintoja (rahan metallipitoisuus laski). Tosin, vaikka 1200-luvulla Keski-Euroopan hopeakaivokset kasvattivat rahavarannon määrää ja markkinoiden ollessa pienet, hinnat nousivat, ennen kuin se vaikutti Englantiin, hopeaharkon piti päätyä sinne kaupan mukana. Lisäksi hopea sinänsä oli käypä kaikkialla, ja hopeapitoisuus johti valuuttamarkkinoihin. Suuri osa kaupasta käytiin maksusitoumusten ja luoton avulla. Postan esittää, että pelkkä rahan arvo tai määrä ei riitä selittämään hintoja ja erityisesti 1200-luvulta 1400-luvulle kestänyttä hintojen nousua. Vaihtoehtona Postan tarjoilee väestönkasvun ja resurssien välisen jännitteen, niukkuuden. Hän ei puhu Malthusista, vaikka siihen hidastuva maataloustuotannon kasvu suhteessa väestönkasvuun viittaa.

Kirjan teksti on huolellista akateemista ylätyyliä. Sitä on vaikea lukea nopeasti, koska virkkeet ja kappaleet on ladattu äärimmilleen. Postan taistelee keskiajan yleistyksiä vastaan. Vanhat rakenteet, abstraktiot ja ideaalit kaatuvat luku toisensa jälkeen tiukan aineistolähtöisen argumentoinnin painosta. Oppikirjojen yleistysten takaa Postan avaa alati muuttuvan ja vaikeasti jäsentyvän todellisuuden. Ehkä maaorjuus oli vahvaa aikana, jolloin oli vielä minne paeta. Populaation kasvaessa ja maan arvon noustessa kartanon herrojen ei tarvinnut enää kahlita ketään mihinkään, vaan oli parempi antaa markkinoiden hinnoitella työt, joita aiemmin säätelivät perinteet ja velvollisuudet. Raha ja sen tuoma osin lyhytnäköinen järkevyys tai optimointi näkyy uskomattomalla tavalla ihan matalan tuottavuuden esiteollisessa maataloudessa. Historian kirjat ovat kuvauksia poliittisista kahinoista ja sodista, mutta tämän ja Pirennen kirjan jälkeen maallikon käsitys keskiajasta muuttuu.