I, Robot

Isaac Asimovin romaani I, Robot (1950) ilmestyi samana vuonna kuin Ray Bradburyn novellikokoelma The Martian Chronicles (1950) [nipvet]. Asimovin romaani on Bradburyn teoksen tavoin pikemminkin temaattinen novellikokoelma (engl, fix-up novel) kuin perinteinen romaani. Lehdissä julkaistujen novellien yhteenpunominen kehyskertomuksen avulla oli Rob Lathamin mukaan tyypillistä varhaiskauden tieteisromaaneille.

Sävyissään Asimovin ja Bradburyn teokset ovat miltei vastakkaisia: kun Bradbury kahlaa kulttuuripessimismissä ja asettaa teknologian taustalle, Asimov on optimistinen juuri teknologian vuoksi. Asimoville teknologia on työkalu tai vipuvarsi, jonka avulla ihminen saa tukevamman otteen kohtalostaan ja ympäristöstään. Teknologiasta seuraavat ongelmat ovat yksittäisiä valmistusvirheitä tai odottamattomia ristiriitoja, jotka korjautuvat vähitellen.

Asimovin romaanin tarinat punoo yhteen kuuluisan robopsykologin tämän uran loppupuolelle sijoittuva haastattelu. Romaanin luvut tai episodit tunnustelevat ihmisen ja koneen välistä rajaa uskomusten, luovuuden ja identiteetin kautta. Tarinat kietoutuvat Asimovin kuuluisiksi nousseiden robottien käyttäytymistä ohjaavien robotiikan kolmen pääsäännön tai ”Asimovin lakien” ympärille. Jos romaanin nimen voi ymmärtää kysymykseksi (”Minäkö robotti?”), robotiikan pääsäännöt ovat yritys väistää Frankenstein-kompleksia, jonka mukaan tietoisuuden saavuttanut luomus pyrkii tuhoamaan luojansa (esim. Frankenstein, Terminator, Matrix, ...).

Kokoelma on — kuten kenties kaikki kokoelmat — epätasainen. Vaikka Asimovin virkkeet kulkevat sujuvasti, kertomukset tuntuvat jonkinlaiselta simulaatiolta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ongelmia tarkastellaan etäältä, eikä kerronta tee henkilöhahmoista erityisen kiinnostavia. Niinpä vuoropuhelukin tuntuu järkevältä, mutta inhimillisen kommunikaation sijaan se on enemmänkin ideoiden esittelyä, ekspositiota.

Aika on tietysti säälimätön kaikille, mutta erityisen säälimätön se on teknologiavisioita esittäville tieteisromaaneille. Tässä suhteessa I, Robot on auttamattoman vanhentunut, mitä ei sovi ehkä pitää suurena puutteena yli 70-vuotiaalle romaanille. Jotkin tarinoiden esittämät ongelmat pitää sijoittaa nimenomaan 1950-luvun alun maailmaan. Sarjatuotettujen robottien yksilöiminen ja tunnistaminen olisi tuskin enää ongelma. Asimov tuntui ajatelleen tietokoneita tiettyyn tehtävään suunniteltuina piirilevyinä, kun ne sittemmin kehittyivät yleiskäyttöisiksi käyttöjärjestelmän ohjaamiksi ”piirilevyiksi”, joihin voi asentaa tehtäväkohtaisia ohjelmia. Tämä muuttaa tapaa, jolla robotteja voi rakentaa ja testata.

Toisaalta Asimovin robottien tietoisuuden tekniset ongelmat jäävät tarinoissa kokonaan käsittelemättä. Pelkästään kielen ymmärtäminen on monisyinen vyyhti, ja kirjan piirilevytietoisuus tuntuu olevan lähempänä John Searlen esittelemää kiinalaista huonetta kuin semantiikan ymmärtämistä. Käyttäytymistä ohjaavien lakien ohjelmoiminen ei välttämättä edellytä symbolista ohjelmointikieltä, mutta ei ole lainkaan selvää, miten vahingon tuottaminen pitäisi ymmärtää ja millaista ”ihmisolennon vahingoittamista” pitäisi välttää. Jos tarinoissa ankaran looginen käyttäytyminen johtaakin moraaliseen dilemmaan ja ristiriidan kautta ei-toivottuun käytökseen, Asimov ei löydä pohjalta mitään ylitsepääsemätöntä ongelmaa.

Teknisten yksityiskohtien sijaan romaanin varsinaiset ansiot lienevät ihmisen ja robotin välisen suhteen moraalisten ulottuvuuksien luotaamisessa. Robin R. Murphyn ja David D. Woodsin mukaan Asimov olettaa, että robotit ovat riittävän tietoisia ympäristöstään ja tekojensa seurauksista sekä riittävän autonomisia tekemään moraalisia valintoja. Kytkentä robotin toiminnan ja robotin valmistajien tekemien päätösten välillä jää täysin huomiotta. Robotit perivät suunnitelmien sisältämät odotukset, jotka eivät välttämättä palvele kaikkia käyttäjiä tai kohteita samanarvoisesti. Taistelu- tai raivauskäyttöön tarkoitetut robotit tuskin ottavat asiakseen suojella ihmisolentojen tai robotin omaa koskemattomuutta.

Kuka sitten tekee päätökset? Asimovin tarinoissa teknologia pysyy tutkijoiden ja insinöörien käsissä — suunnittelijat tekevät robotteja koskevat päätökset. Dominic Idier asettaa Asimovin positivismin vastakkain William Gibsonin rosoisen ja nihilistisen tulevaisuuden vision kanssa. Kun Asimovin maailmassa robotit voidaan kieltää maapallolta, Gibsonin kuvaamassa maailmassa asiantuntijat ovat hampaattomia: keskenään kilpailevat yritykset tekevät teknologiaa koskevat päätökset omaa etuaan tavoitellen. Siinä maailmassa Frankenstein-kompleksi säilyy uhkana — yhtenä monista.

Vaikka I, Robot ei ainakaan minusta ole erityisen hyvä romaani, on se kenties ansaitusti tieteiskirjallisuuden klassikko. Kirja tunnustelee kuviteltavissa olevan teknologian vaikutuksia ihmiseen ja muotoilee ratkaisuyrityksiä. Maailma on kuitenkin muuttunut, ja, vaikka Asimovin laeista edelleen puhutaan, käytäntö on jo sivuuttanut ne.

Isaac Asimov, I, Robot (1950). Signet/New American Library, New York, 1956.

Lisää aiheesta:

• Dominic Idier (2000) ”Science fiction and technology scenarios: comparing Asimov's robots and Gibson's cyberspace”. Technology in Society, 20(2): 255–272.
  
• Rob Latham (2009) ”Fiction 1950-1963”. Teoksessa M. Bould, A. M. Butler, A. Roberts & S. Vint (toim.), The Routledge Companion to Science Fiction. Oxon, UK. 78-89.
• Robin R. Murphy & David D. Woods (2009) ”Beyond Asimov: The Three Laws of Responsible Robotics”. IEEE Intelligent Systems, 24(4): 14-20.
  

The Long Tomorrow

Muiden tavoin olen toisinaan sortunut esittämään tulevaisuutta koskevia ”ennustuksia”. Pari niistä on osunut oikeaan suuntaan, mutta valtaosa on kauniisti sanoen ”vielä toteutumassa”. Vaikka jotkin niistä jossain vaiheessa toteutuisivatkin— todellisuus on usein tarua kärsivällisempää— on rehellisyyden nimissä tunnustettava, etteivät ne toteudu siinä ajassa, niistä syistä, niissä olosuhteissa tai sillä tavoin kuin ajattelin.

Miksi sitten vaivaan ystäviäni puutteellisine tietoineni? Eikö kannattaisi pysyä hiljaa? Kenties kannattaisi — ja vaikeneminen onkin taito, jota opettelen kuumeisesti. Jos kuitenkin oppiminen nähdään syvenevänä ketjuna toisiinsa nojaavia verbejä (muistaa, ymmärtää, soveltaa, analysoi, arvioi, luo uutta), toteutumattomat (so. väärät) ennustukset eivät ole esittäjälleen välttämättä täysin hyödyttömiä. Usein niiden esittäjä on joutunut ainakin hieman perehtymään aiheeseen, ja väärässä olemisen kautta on mahdollista tunnistaa soveltamisessa tapahtuneita virheitä. Frank Rosenblattin perceptron-algoritmia mukaillakseni: vain virheistä voi oppia.

Arviot tulevasta ovat muutakin kuin oikeassa olemista. Maallikkojen keskuudessa ikävät ennustukset ovat enimmäkseen väljiä tarinoita ja pintapuolisia laskelmia, mutta minulle ne ovat ennen kaikkea ahdistuksen ilmauksia.

* * * 

Ahdistus nousi mieleeni etsiessäni väylää, jota pitkin lähestyä yhdysvaltalaisen Leigh Brackettin romaania The Long Tomorrow (1955). Kirjan tarina sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Amerikkaan ja asettuu siten samaan 1950-luvulla heränneeseen tieteiskirjallisuuden alalajiin kuin aiemmin lukemani Walter Millerin A Canticle for Leibowitz (1959) ja Pat Frankin Alas, Babylon (1959). Kaikki kolme romaania hyväksyvät ydinsodan suorastaan väistämättömyytenä, ja niinpä ne luotaavat maailmaa tuhon tuolla puolen: millainen on tai olisi ydinsodan jälkeinen yhteiskunta?

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ihminen poimii hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta ja valitsee siten tahdonvapauden ja vastuun erämaahan perustamansa yhteisön arvoista. Myyttejä ajatellen ydintuho palauttaa Jumalan arvot maan päälle ja tuo oikeauskoisille tuhatvuotisen valtakunnan. Maallisesta näkökulmasta sota johtuu ihmisen aggressiivisesta luonnosta ja älykkyydestä ollen siten väistämätön; sille ei ole pelastusta eikä lunastusta. Ihminen on vapaa, mutta tulevaisuus on määrätty — ja vieläpä syklinen, koska ihmisen luonto on muuttumaton. Samoihin ongelmiin törmätään lopulta uudelleen.

Kirjallisuus ei ole mainittavasti etsinyt ilmaisua tuhon jälkeiselle oikeauskoisten tuhatvuotiselle auvolle. Joissain tarinoissa, kuten kirjailija ja kriitikko Martha Bartter toteaa, kuvataan vajoamista yhä syvemmälle barbariaan, kun runneltu paratiisi ei tarjoa pelastusta saati lohtua. Monet kirjailijat ovat tunnustelleet erilaisia keinoja ihmisluonnon suitsimiseen, jotta tuhoisa kierre katkeaisi. Mitään ei kuitenkaan saavuteta ilmaiseksi: selviyneet yhteisöt kuvataan usein hierarkkisina, konservatiivisina ja jotenkin henkisesti typistettyinä.

Oikeastaan Frank ei ulota floridalaiskaupunkinsa kohtaloa välitöntä arkista selviytymistä pidemmälle eikä siten lupaa tuhoille loppua, mutta ahkera keskiluokka löytää selviytymisen avaimet (eli suitset) sisältään niin, että ainakin kaksi ensimmäistä piirrettä täyttyy. Miller maalaa leveämmin vedoin: Ydinsodasta selviävät vain katolinen kirkko ja teknologiaan vihamielisesti suhtautuva barbaria, joka hyökkää kaikkia sivistyksen merkkejä vastaan. Vuosisatojen mittaan uskonto ja tiede yrittävät löytää tasapainon, joka estäisi toistuvat tuhoisat sodat kuristamatta inhimillistä uteliaisuutta.

The Long Tomorrow ajoittuu tavallaan noiden kahden romaanin väliin. Ydinsodasta on 80 vuotta. Ohjusiskut kohdistuivat suuriin kaupunkeihin, joten harvaanasuttu maaseutu säilyi ehjänä. Moderniin teknologiaan kielteisesti suhtautuvat mennoniitat, kuten esimerkiksi amishit, olivat parhaiten varautuneita sekasorron vuosiin. Niinpä protestanttisten lahkojen jälkeläiset perivät maan, ja kaikki haaveilu paluusta menneeseen tuomitaan. Ylellisyydet eivät pelastaneet ketään vaikeuksien yli.

Osoittaakseen, miltä oikeauskoisten tuhatvuotinen rauhan valtakunta näyttää, Brackett aloittaa romaaninsa uskonnollisesta saarnasta, jonka päätteeksi raivoisa väkijoukko kivittää kulkukauppias William Soamesin. Miehellä epäillään olleen yhteyksiä kiellettyä teknologiaa käyttäviin tahoihin. Serkukset Len ja Esau Colter järkyttyvät tuomiosta, mutta tarujen mystinen Bartorstownin kaupunki menneen ajan laitteineen ja tietoineen alkaa hallita poikien mieliä. Kun varastettu radio ja fysiikan oppikirjat johtavat kohtuuttoman kovaotteiseen rangaistukseen, pojat karkaavat kotoaan.

Matka vie pian Refugen kaupunkiin, missä he päätyvät kauppiaan palvelukseen. Tämä haluaisi rakentaa kaupunkiin uuden varaston, mutta se on perustuslain vastaista.

No city, no town, no community of more than one thousand people or two hundred buildings to the square mile shall be built or permitted to exist anywhere in the United States of the America.

Yhdysvaltojen perustuslakiin on tehty 30. lisäys, joka kieltää kaupungistumisen. Lisäys muistuttaa etäisesti Keskustapuolueen puutarhakaupunkiunelmaa: harva asutus tarjoaa pitkälle viedyn erikoistumisen tarjoaman osaamisen, moniarvoisen kulttuurin, ärsyttävän puheenparren ja talouskasvun sijaan vakautta, turvaa ja järjestystä. Kirjassa kuitenkin suitset, jotka pitävät ihmisluonnon aisoissa, edellyttävät väkivaltaa.

Kun varaston rakentamisesta kasvaa konflikti, ei verenvuodattamiseltakaan vältytä. Ilmapiiri ei ole lämpene anteeksiannolle, joten serkusten on pakko jatkaa matkaansa.

 * * * 

The Long Tomorrow on kehitysromaani. Päähenkilö Len Colter unelmoi menneen ajan laitteista ja tieteen tarjoamista vastauksista. Hän kuuntelee silmät ymmyrkäisinä isoäidin muistelmia televisioista ja värikkäistä vaatteista. Kertomus on kirjaimellisesti matka halki laajan ja monimuotoisen pohjoisamerikkalaismaiseman, mutta samalla Len kulkee ahdasmielisyydestä kohti vapautta ja varmuudesta kohti epävarmuutta. Hän torjuu löytämiensä isähahmojen neuvot, koska niiden mukana kulkee ehtoja, raameja ja rajoja, jotka eivät miellytä ihanteisiin kurottavaa mieltä. Aikuistuminen edellyttää ristiriitojen ja epätäydellisyyksien hyväksymistä, vaikka se on myös jonkin menettämistä.

Miller ja Brackett ovat samaa mieltä siitä, ettei tietoa voi täysin kadottaa, vaan se säilyy väistämättä jossain. Ajalla, kuten poikien matkustamilla Keskilännen monilla joilla, on suunta, eikä tietämisestäkään voi kulkea takaisin tietämättömyyteen kulttuurin tai yksilön tasolla. Tieto ydinvoimasta ei katoa, vaikka haluaisimme.

Toisaalta Matthew Wolf-Meyer huomauttaa, että, missä Miller sovittaa yhteen tieteen ja katolisuuden, Bracket ei löydä sovintoa fanaattisen protestanttisuuden ja tieteen välille. Mutta onko kyseessä oikeastaan edes usko? Katsellessaan taaksepäin Len tajuaa, että hänen kotikulttuuriaan hallitsi pikemminkin pelko.

They call it faith, but it is not faith. It is fear. The people have clapped a shelter over their heads, a necessity of ignorance, a passion of retreat, and they have called it God, and worshipped it.

Uusmennoniittojen ajattelua hallitsee yksiulotteinen käsitys teknologiasta. He näkevät sen itseohjautuvana, ihmisiä orjuuttavana ja maailman tuhoavana voimana. Teknologia on monimutkaisuutta ja kaupungistumista. Se on yhdenmukaistamista ja valmistuotantoa. Nämä kaikki riistävät ihmiseltä yksilöllisyyden ja elämältä merkityksen. Siksi teknologia pitää ajaa paratiisista.

Näin esitettynä The Long Tomorrow voi vaikuttaa järjestäytyneen uskonnon kritiikiltä, mitä se kieltämättä onkin, mutta Donna DeBlasio muistuttaa, että Brackett ihaili amisheja ja näiden kykyä selvitä ilman monimutkaista teknologiaa. Romaanissa tämä kyky kantaa uusmennoniitat tuhon ja vaikeuksien yli. Kääntäen: ilman ankaran yksinkertaisuuden ja esiteollisen yhteiskunnan ihannetta ne eivät olisi selvinneet. Kun sitten selviytyminen tulkitaan johdatukseksi, ihmiset alkavat puhua Raamatusta käsin torjuessaan uhkiksi kokemiaan asioita väkivalloin — eivät tietenkään kaikki, kuten Lenin isä toteaa, mutta kovin monet ovat valmiita tekemään mitä tahansa estääkseen kaupunkeja nousemasta uudestaan.

Kirjassa autiomaan laidoilla vilahtavat myös uusishmaeliitit, jotka vievät askeesin ja itsensä kieltämisen loogiseen äärimmäisyyteen. DeBlasio pitää näitä itsensä ruoskijoita saman uskonnollisuuden jatkeena, mutta Diane Parkin-Speer näkee heissä vääristyneenä Henry Thoreaun ajaman yksinkertaisuuden ja Englannin kirkosta eronneiden puritaanisiirtokuntien kiihkeän puhtauden. Näin amerikkalaisen perinteen tarjoamat ihanteet vääntyvät sijoiltaan.

Vaikka kirja asettaa vastakkain kaupungin ja maaseudun sekä erityisesti tieteen ja sen vastustajat (jotka kirjassa on uskonnollista fundamentalismia), Brackett ei sorru helppoon yksipuolisuuteen. Romaani löytää tumman kyljen kaikista vaihtoehdoista, kun niitä käännellään. Jokaisella yksilön tai yhteisön saavuttamalla voitolla on hintansa.

Kun tieteestä viedään sen hypoteettisuus, mahdollisuus olla väärässä, se kuristuu uskonnonkaltaiseksi dogmaattisuudeksi ja pelastusopiksi. Tälle voi olla erinomaisen uskottava syy, mutta se tekee asioista sotkuisia ja valinnoista epämukavia. Kirjassa kuvatuille tieteen vastustajille voi hymähdellä, mutta epäilen, istuuko esimerkiksi Charles Darwinin esittelemä ajatus evoluutiosta seurauslauseineen vieläkään kovin mukavasti ihmisten käsitykseen itsestä.

* * *

Ydinsodan pelko ei ollut 1950-luvulla pelkkää kaunokirjallista spekulointia. Brackett esimerkiksi rakensi miehensä kanssa takapihalleen viranomaisten suositteleman säteilysuojan. Vaikka kirja sijoittuu ydinsodan runtelemaan maailmaan, kirjoittajan mielenkiinto — tai kenties ahdistus — paljastuu kirjan teemoissa, erityisesti tieteen ja tieteenvastaisuuden välisissä jännitteissä. Mitkä ovat todeksi toteamisen keinot tai mahdollisuudet ydintuhon jälkeisessä maailmassa? Millaiselle epävarmuudelle on silloin tilaa?

Vaikka Brackett järjestää kirjaansa lopun, jossa valistusihanteet eivät ehkä tyystin haihdu, tiede ei tuloksineen ole täysin harmiton tai neutraali harrastus. Juuri tämä ihanteessa esiintyvä halkeama, jota pitkin Brackett kuljettaa kertomustaan, tuo esiin uskottavia ja mielenkiintoisia jännitteitä. Henkilöhahmot ovat monitahoisia, romaanin rakenne noudattaa symmetriaa, symboliikka tukee teemoja ja kerronta kulkee vaivattomasti painavienkin kysymysten alla.

On sääli, että teos on jäänyt Millerin hajanaisemman, kolmesta novellista kootun romaanin varjoon. Brackett on yksi tieteiskirjallisuuden varhaisen kultakauden harvoista naiskirjoittajista. Kymmenien novellien lisäksi hän julkaisi kymmenisen romaania. Elokuvakäsikirjoituksista The Big Sleep (1946), Rio Bravo (1962), El Dorado (1967) ja Imperiumin vastaisku (1980) lienevät ne kuuluisimmat.

Leigh Brackett, The Long Tomorrow (1955). E-Book. Gateway, London, UK, 2014.

Lisää aiheesta:

• Donna M. DeBlasio (1987) ”Future Imperfect: Leigh Brackett's The Long Tomorrow”. Teoksessa Carl B. Yoke (toim.), Phoenix from the Ashes: The Literature of the Remade World. Greenwood Press, New York. 
• Dianne Newell ja Victoria Lamont (2010) ”Leigh [Douglass] Brackett (1915-1978)”. Teoksessa Mark Bould et al. (toim.) Fifty Key Figures in Science Fiction. Routledge, London. 37-42. 
• Diane Parkin-Speer (1985) ”Leigh Brackett's The Long Tomorrow: The Quest for America”. Extrapolation, 26(3): 190-200. 
• Ernest J. Yanarella (1988) ”The Machine in the Garden Revisited: Pastoralism and Contemporary Science Fiction”. Teoksessa Ernest J. Yanarella ja Lee Sigelman (toim.), Political Mythology and Popular Fiction. Greenwood Press, New York. 
• Martha A. Bartter (1988) The Way to Ground Zero: The Atomic Bomb in American Science Fiction. Greenwood Press, New York. 
• Matthew Wolf-Meyer (2004) ”Apocalypse, Ideology, America: Science Fiction and the Myth of the Post-Apocalyptic Everyday”. Rhizomes, 8. http://www.rhizomes.net/issue8/wolfmeyer.htm

--
Kuvat:
- Harvesting wheat by old horse drawn method, Edwin Russell Jackman Photographic Collection (flickr /CC BY 4.0)
- The Long Tomorrow, Gateway (The Orion Publishing Group Limited) 

Dark Matter

En yleensä kiroile lukiessani, mutta Blake Crouchin tuoreehkon tieteistrillerin Dark Matter (2016) syövereistä huusin tuekseni manalan voimia. Suhtaudun ylipäätään välinpitämättömästi kvanttimekaniikan virittämää monimaailmafantasiaan, luultavasti — kuten Ian McDonaldin Brasylin (2007) kohdalla totesin — filosofisen kursailun vuoksi. Toisaalta en osaa nähdä, miten todellisuuden loputtomiin eri versioihin voisi ankkuroida mielenkiintoista tieteistarinaa, koska metafyysinen rajattomuus vie pohjan merkitykseltä.

Crouch liikkuu romaaneineen tuolla samalla äärettömällä mahdollisuuksien hiekkarannalla, mutta kenties halusin voittaa ennakkoluuloni tai antaa aiheelle toisen mahdollisuuden. Romaani kertoo chicagolaisfyysikosta Jason Dessenistä, joka kidnapataan toiseen todellisuuteen viattoman arki-illan kesken. Toisessa todellisuudessa hän on se suuri tiedemies, jonka ura ei pysähtynyt opetustehtäviin tyttöystävän raskauden vuoksi vaan jonka väitöstutkimuksen pohjalta kehittyi jotain kerta kaikkiaan aivan siis ihmeellistä: eräänlaisen rokotteen avulla ihminen saattaa liikkua rinnakkaistodellisuuksien välillä!

Toisessa Chicagossa Jason on täysin eri ihminen — tai oikeastaan ei ole — mutta rohkeiden uravalintojen lisäksi hän on hankkinut häikäilemättömiä liikekumppaneita, joten pian perusjason huomaa olevansa vaarassa. Hän haluaa löytää tien takaisin todellisuuteen, jossa hän oli hakemassa lähikaupasta jäätelöä. Kirja nojaa muutamaan yllättävään käänteeseen siinä määrin, ettei juonesta sovi sanoa tämän enempää.

Romaani on monine maailmoineen vauhdikasta tieteisfantasiaa. Crouch on kirjoittanut useita romaaneja, eikä Dark Matter joudu kerrontansa kanssa suvantoihin. Paikoin polku on tosin ennalta-arvattava. Rinnakkaistodellisuudet tuntuvat kumpuavan ihmisten valinnoista, mikä haiskahtaa kyynikon nenään: onko multiversumi todellakin rakentunut ihmisapinoiden mielenliikkeiden varaan? Voiko siellä todellakin suunnistaa toiveiden varassa?

Koko romaani tuntuu lepäävän romanttisen ja yksilöä palvovan käsityksen varassa, joka riitelee tieteellisyyttä tavoittelevan kerronnan kanssa. Keskeisten henkilöiden poikkeuksellisen lahjakkuuden ja kenties itsekeskeisyyden voi lukea osaksi myyttistä kerrontaperinnettä, mutta Crouchin käyttämä ajatus minuudesta tuntuu pelkästään lepsulta. Jos tieteisromaanissa rikotaan eheä todellisuus kvanttiteorian voimin, eheää minuutta voisi edes hieman raaputtaa kognitiotieteen välinein — varsinkin kun tarina suorastaan käpertyy yksilön ympärille.
 
En kuitenkaan kiroillut tieteellisen epäuskottavuuden vuoksi. Ongelma on keskenkasvuinen perusjason, joka ei tunnista kehittymätöntä tunne-elämäänsä pahimmaksi vihollisekseen, eikä sitä tunnu huomaavan kirjailijakaan. Ajatus rakkaudesta murenee multiversumin painon alla. Se ei kestä ajatusta sattumanvaraisuudesta, jota vaihtoehtoiset todellisuudet tuovat tarinaan äärettömästi. Niinpä Crouch joutuu tekemään kaksinverroin työtä ylläpitääkseen rakkauden merkitystä. Tulos on vaivaannuttava. Jason kertoo olevansa "langoitettu" — eli biologisesti kovakoodattu — rakastamaan vaimoaan missä tahansa todellisuudessa, ja hän valmis tekemään mitä tahansa tämän puolesta (oikeastaan hän tekee ”mitä tahansa” omien tunteidensa puolesta). Vaimon henkilöhahmo on kirjoitettu tietenkin myötäilemään tätä tunnetta.

Crouch ei häpeile vetää lukijaa perässään kuin laahusta katsomaan Jasonin äärimmäisiä tunteita rinnakkaistodellisuuksien tragedioissa. Kirja ei kyseenalaista tai heijasta muuta kuin romanttista valoa Jasonin ”langoitettujen” tunteiden ja tekojen ylle, mikä saa lukijan huutamaan vanhan vihtahousun nimeä. Aikuisuuteen kuuluu kyky käsitellä omia tunteitaan — sitä kutsutaan itsereflektioksi — mutta kenties superjasonin kehittämä rokote typistää tämän kyvyn.

Onko tarve suojella perhettä sitä toksista maskuliinisuutta? Jossain maailman vaiheessa, kun ryöstöretket olivat melkein urheilumuoto, siitä on varmasti ollut hyötyä. Nykyään ainakin Pohjois-Amerikassa tämän tarpeen varaan on kasvanut kokonainen teollisuus, jonka tarinaperinteeseen Dark Matter istuu kuin hansikas. Olen viihdekirjallisuuden, sankaritarinoiden ja trillereiden yleisöä monien muiden tavoin — tässäkin romaanissa on herkulliset käänteensä — mutta tunteisiinsa pakahtuva toimintasankari on kyllä aika hankala.

Blake Crouch, Dark Matter. Penguin Random House, New York, NY, USA, 2016.

Kuva: Penguin Random House.

Alas, Babylon

Carl von Clausewitzin kuuluisan väitteen mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä sisältää ajatuksen, kuten John Keegan Sodankäynnin historiassaan (2010) toteaa, että on olemassa  poliitikkoja, jotka ovat valmiita ajamaan edustamansa valtion hyvinvointia aseiden voimin. Keegan osoittaa, että sodankäynnillä on monia valtiosta ja politiikasta irrallaan olevia muotoja ja tavoitteita. Viime vuosisadan kehitys, jollaista preussilainen sotateoreetikko osasi tuskin kuvitella, on tuonut antropologian tarjomien esimerkkien rinnalle uuden vasta-argumentin: Mikä on se politiikka tai millainen on se hyvinvointi, jonka ajamiseksi käytetään ydinaseita?

Amerikan verisestä sisällissodasta alkaen moderni sodankäynti ja teknologinen kehitys herättivät huolta tulevaisuuden sodista, mikä heijastui myös kirjallisuuteen. Nancy Anisfieldin jäljittämissä eurooppalaisissa fantasioissa kotimaa esitettiin huonosti varustautuneena vihollisen uusia aseita vastaan, kun taas Amerikassa haaveiltiin ylivoimaisesta aseesta, jonka uhka pakottaisi kaikki viholliset polvilleen ja joka siten lopettaisi kaikki sodat. Kun atomienergian valjastaminen alkoi olla teoriassa mahdollista, uutta teknologiaa haaveiltiin lisensoitavan ja valvottavan, mistä seuraisi Pax Americana, amerikkalaisen voiman ja osaamisen varmistama rauhan aikakausi. Tämä fiktio muuttui vuonna 1946 Yhdysvaltain hallinnon Baruch-suunnitelmaksi, kun Yhdysvallat oli vielä ainoa ydinasevaltio.

Vaikka tietoa yritettiin suitsia, yhdysvaltaiset menettivät nopeasti yksinoikeutensa ydinsalaisuuksiin. Neuvostoliitto rakensi oman ydinaseensa, ja pelotteeseen liittyvä logiikka johti kilpavarusteluun sekä omanlaisiinsa vastaiskun ja molemminpuolisen tuhon oppeihin. Toisaalta, vaikka Hiroshiman rauniot olivat voimannäyte, ne herättivät paitsi syyllisyyttä myös pelkoa uudenlaisesta sodasta. Tyynellä valtamerellä 1950-luvulla tehdyt ydinkokeet paljastivat uudenlaisia voimia: kalastajat saivat säteilyoireita laajalla alueella, Chicagossa satoi radioaktiivista vettä, ja viranomaiset Yhdysvalloissa huomasivat maidossa strontiumin radioaktiivisen isotoopin pitoisuuksia. Monet uskoivat näkevänsä ydinsodan omana elinaikanaan.

* * *

Martha B. Bartterin mukaan kulttuurin unelmat, toiveet, pelot ja painajaiset heijastuvat tarinoissa, joita se kertoo. Tarinat jäsentävät kokemusta ja liittävät tapahtumiin — todellisiin tai kuviteltuihin — kausaalisuhteita sekä juonirakenteita tehden niistä selkeämpiä, ymmärrettävämpiä ja helpommin muistettavia. Siinä, missä ”tavallinen” kirjallisuus kuvaa ihmisen reaktioita muutokseen, Bartterin mukaan tieteiskirjallisuus tarkastelee ihmisen yrityksiä hallita näitä muutoksia tai kehittää keinoja näiden muutosten hallitsemiseen. Tieteiskirjallisuus luo näin modernia mytologiaa, jonka kautta kehitykseen liittyviä ristiriitoja voidaan käsitellä. Samalla se tuottaa mahdollisuuksia: ydinase ei ollut pelkästään Manhattan-projektin tulos, vaan sitä edelsi ja sen osaltaan mahdollisti röntgensäteiden löytymisestä alkanut keskustelu tiede- ja maallikkopiireissä. Kenties tarinat tuhosta osaltaan pitävät sodan loitolla.

Toisaalta yhdysvaltalainen historioitsija W. Warren Wagar toteaa fiktiivisessä tulevaisuuden historiassaan, että, vaikka kriisejä voitaisiinkin väistellä vuosikausia, joku väistämättä käyttää ydinaseita jossain vaiheessa ja käynnistää näin kolmannen maailmansodan. Tässä kenties kaikuu kylmän sodan värjäämä pessimismi, mutta se myös muistuttaa filosofiasta tuttua runsauden periaatetta, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu jossain vaiheessa. Wagarin luonnostelemassa kehityskulussa ohjukset laukaistaan vuonna 2044 pitkään jatkuneen heikon taloustilanteen päätteeksi.

* * *

Pat Frankin romaani Alas, Babylon (1959) sijoittuu 1950-luvun lopulle pieneen floridalaiseen Fort Reposen pikkukaupunkiin, jonka asukkaat seuraavat täysimittaisen ydinsodan etäisiä maininkeja. Sota alkaa puolivahingossa, kun kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa hävittäjälentokoneet härnäävät Välimerellä toisiaan, ja yhdysvaltalaisten ampuma ohjus harhautuu syyrialaiseen ammusvarastoon. Neuvostoliitto arvioi olevansa hetkellisesti Yhdysvaltojen edellä asevarustelussa ja katsoo tilaisuutensa tulleen. Se laukaisee mannertenväliset ohjuksensa. Yhdysvallat vastaa samalla mitalla. Fort Reposessa seurataan taivaanrantaan nousevia värikkäitä sienipilviä, kun ensin Miami ja Tampa, sitten Jacksonville ja Orlando katoavat kartalta.

The gaudy mushroom enlarged with incredible speed, angry, poisonous, malignant. It grew until the mushroom's rim looked like the leading edge of an approaching weather front, black, purple, organ, green, a cancerous man-created line squall.

Osa-aikainen lakimies Randy Bragg ehtii saada veljeltään ilmavoimien everstiltä  ennakkovaroituksen, joka katkaisee hänen kevyeen alkoholismiin taipuvaisen joutilaisuutensa. Hän ehtii tehdä muutamia valmisteluita ennen kuin kaupat tyhjenevät, mutta romahduksen laajuus tekee monista hänen valmisteluistaan hyödyttömiä. Ilman sähköä monet elintarvikkeet pilaantuvat, radiot sammuvat ja lamput pimenevät.

Ydinisku sysää kaupungin teknologisesti satoja vuosia taaksepäin. Päivässä raha menettää merkityksensä. Kaupat keskiluokkaisine hyödykkeineen tyhjenevät hetkessä. Puhelinyhteydet lakkaavat toimimasta. Kun huoltoaseman säiliöt ovat tyhjenneet, etäisyys alkaa tuottaa kitkaa. Ihmiset kuolevat ensin järkytykseen ja epätoivoon, sitten lääkkeitä vaativiin sairauksiin ja lopulta väkivaltaan tai säteilyyn.

Viikkojen edetessä kahvivarasto hiljalleen tyhjenee, mutta Randy alkaa rakentaa lähiönaapurustoonsa uutta järjestystä. Tehtäviä jaetaan ja resursseja kootaan. Ruoan sekä veden hankinta alkaa viedä yhä suuremman osan ihmisten ajasta. Tavallaan kirja on kuin takaperin kuvattu Väinö Linnan Pentinkulma: rahatalous, pitkälle viety erikoistuminen ja koneistuminen katoavat ja naapurit alkavat kohdata vastoinkäymisiä yhdessä paikallisin keinoin — toki ilman poliittista liikehdintää. Kyse on selviytymisestä mutta myös ihmisten uudesta mahdollisuudesta olla jotain jollekulle. Tämä mahdollisuus tuntuu hiipuvan Pentinkulmasta ja toisaalta löytyvän ydintuhon jälkeisestä floridalaisesta kaupungista.

* * *

Toisen maailmansodan jälkeen materiaalinen vauraus kasvoi kiihtyvää tahtia. Sarjatuotetut vaatteet, rakennukset, ateriat, viihdeohjelmat ja ajoneuvot kutistivat yksilöllisiä eroja ja valintoja. Yhdenmukaistaminen astui hallitsemaan pienimpiäkin työtehtäviä standardien, rutiinien ja prosessien muodossa. Samalla yhä suurempi osa elämästä ajautui taloudellisen ajattelun piiriin. Rationalisoitu arki passivoi ihmiset, kuluttaja-kansalaiset.

Myös vieraantuminen oli yksi 1950-luvulla tunnistetuista yhteiskunnallisista uhista. Romaanin päähenkilöä Randya voi pitää ainakin lievästi vieraantuneena: epäonnistunut poliittinen kampanja on jättänyt voimattomuuden tunteen, hänellä ei ole välittömän ylittäviä tavoitteita tai odotuksia, eivätkä hänen seurustelukäytöstään ohjaa yhteisön normit. Kaiken lisäksi hän elää yksin.

Niinpä esimerkiksi M. Keith Booker lukee Frankin romaania utopiana. Ydinsota korjaa nämä kaksi myöhäiskapitalismin synnyttämää ongelmaa. Randy löytää itsestään johtajuuden ja yhteisön jäsenet toinen toisistaan merkityksen elämälleen. Ihmiset hoikistuvat ja jäntevöityvät. Yksilöä sortava byrokratia haihtuu sienipilvien mukana, eikä yhteisön sisällä synny kitkaa saati erimielisyyttä. Maantierosvojen tuomio on nopea ja tyly, kun Randy nousee reserviläistaustansa vuoksi väliaikaiseen johtoon ja pikkukaupunkia alkaa hallita käytännössä sotilasdiktatuuri, vaikkakin hyväntahtoinen. Aiemmin lukemani William R. Forstchenin romaani One Second After (2011) on tässäkin suhteessa Alas, Babylonin jälkeläinen.

Booker tunnistaa Alas, Babylonista selviytymistarinan takaa yhdysvaltalaisen rajaseuturomantiikan. Kuten James Fenimore Cooperin historiallisissa romaaneissa, nytkin sivilisaation ja erämaan välinen seutu synnyttää uuden ja toimeliaan aristokratian, kun suuret kaupungit monimutkaisuuksineen tuhoutuvat ja Fort Reposenkin pankkiirit, tehtailijat ja kauppiaat tuupertuvat uudenlaisessa maailmassa. Tuhosta huolimatta romaania hallitseekin eheytyminen ja optimismi.

* * *

Jeffrey Porter kytkee romaanin Bookerin tapaan rajaseuturomantiikkaan ja pastoraali-idylliin, jossa palataan luonnon yhteyteen, vetäydytään politiikasta ja uskotaan yksinkertaisuuden hyveisiin. Ydinsodan seurauksena keskiluokkainen elämä ikään kuin vahvistuu: kansan huono aines, kuten moraalisesti rappeutuneet punaniskat ja kyvytön eliitti, huuhtoutuu pois, ja jäljelle jää ahkera ja itseensä luottava keskiluokka. Epätoivo, traumat ja kauhut jäävät kuolleiden ongelmiksi. Romaanissa ei näy pakolaisleirejä, säteilysairauksia, veristä oksennusta tai saastunutta maisemaa, koska tuho ei ole totaalinen. Vastoinkäymisistä huolimatta selviytyjät ovat terveitä, puut vihreitä ja ruoka tuoretta.

Porter katsoo romaanin rauhoittelevan ydinsotaan liittyvää 1950-luvun hysteriaa kytkemällä pelottavan tulevaisuuden tunnettuun ja turvalliseen menneisyyteen. Neuvostoliitto oli laukaissut vuonna 1957 Sputnikinsa ja osoittanut ylettyvänsä ohjuksineen tarvittaessa minne tahansa maapallolla. Yhdysvaltojen viranomaisohjeistus suositteli rakentamaan säteilysuojia talojen pihoille ja kellareihin, mutta todellisuudessa ydinlaskeuma tekisi koko maasta taistelutantereen. Frank ei kuitenkaan kehittele laskeumasta ongelmaa: jokivesi on puhdasta ja tuulet puhaltavat suurkaupunkien pölyn sivuun Fort Reposesta.

Kirjan viesti on siis samansuuntainen kuin viranomaisten tiedotuskampanjoissa. Elämä jatkuu tuhosta huolimatta tunnistettavassa muodossa. Porter kuitenkin huomauttaa, että selviytyjien moraalisen kehityksen pitäisi vahvistaa uskoa johonkin. Paluu yksinkertaiseen elämään ei ole romaanin viesti, koska Fort Reposen asukkaat haaveilevat sähköstä, joka puolestaan perustuu ydinvoimaloiden käynnistämiseen — siis periaatteessa samaan vaaralliseen teknologiaan, joka tuhosi kaupungit.

Mihin romaanissa sitten uskotaan? Henkilöhahmojen puheissa vilahtelevat darwinistiset ajatukset, kuinka luonto karsii elinkelvottomat yksilöt jatkosta. Valtioiden tasolla katsottuna usko samaan valintamekanismiin johtaa asevarusteluun ja sotaan. Tulosten valossa sotilaskoulutuksen tuoma tehokkuus, järjestys, rohkeus ja voima ovat valtteja, joita Fort Reposessa pelataan. Samat hyveet tuovat Yhdysvalloille suhteellisen voiton Neuvostoliitosta, jos sitä voitoksi voi sanoa. Korruptoitunut maailma jää taakse.

* * *

C. W. Sullivan tulkitsee raamatullisen viittauksen Babyloniin kirjan nimessä tarkoittavan, että syyllisyys sotaan on jaettua, kaikille kuuluvaa. Itse osoittaisin sormellani tuota darwinistista hörähtelyä ja erityisesti ”sopivimman” ja ”vahvimman” virheellistä samastamista, mutta Bookerin ja Porterin havaintojen valossa tämä on tulkittavissa niin, että syy sotaan on byrokraattisessa ja yksilöstä etääntyneessä järjestelmässä. Tavallaan me kaikki olemme luoneet maailman, jonka pitää puhdistua.

Koska romaanissa ydintuho ei ole lopullinen, sitä voi lähestyä mytologisesta näkökulmasta. Mytologian termein: korruptoitunutta maailmaa ei voi korjata, vaan sen täytyy syntyä uudelleen. Gary K. Wolfe näkee kirjan kuvaaman kaoottisen tuhon ja romahduksen terävöittävän moraalisia harmaan sävyjä ja nimenomaan vahvistavan kulttuurisia arvoja, koska seikkailukertomuksessa sankaruus on merkityksetöntä ilman niitä. Sankarin taistelun tuloksena syntyy uusi, synnitön maailma. Siellä luotetaan perheeseen, yhteisöön ja maskuliinisuuteen.

* * *

Millaista on siis politiikka, jonka ajamiseksi käydään ydinsotaa? Kenties se on Frankin kirjassakin vilahtanutta väärinymmärrettyä darwinistista haaveilua. Tämänsuuntaisia hankkeita on vilkkunut tieteis- ja agenttielokuvien pääpahisten suunnitelmissa vuosikymmenten ajan. Maailma täytyy tuhota, jotta sen voi pelastaa.

Vuonna 1945 pian toisen maailman sodan jälkeen George Orwell pohti lehtikirjoituksessaan ydinaseiden vaikutusta politiikkaan. Hän huomautti, että esimerkiksi kivääriä eri muodoissaan on kohtalaisen helppo valmistaa missä tahansa, eikä se siten mahdollista vallan keskittymistä. Niinpä kiväärin aikakausi on ollut demokratian ja kansallisen itsemääräämisoikeuden aikakautta. Ydinaseen valmistaminen on sen sijaan monimutkaista ja kallista, eikä ydinohjuksia tulla näkemään kuin muutamissa käsissä. Siten se on tyrannian väline. Orwell arveli syntyvän kolme valtakeskittymää, supervaltaa, jotka kyvyttöminä valloittamaan toistensa alueita kehittävät tasapainon, jota hän kutsui ”kylmäksi sodaksi”.

Had the atomic bomb turned out to be something as cheap and easily manufactured as a bicycle or an alarm clock, it might well have plunged us back into barbarism, but it might, on the other hand, have meant the end of national sovereignty and of the highly centralised police state. If, as seems to be the case, it is a rare and costly object as difficult to produce as a battleship, it is likelier to put an end to large-scale wars at the cost of prolonging indefinitely a ”peace that is no peace.”

Pat Frank, Alas, Babylon (1959). Esipuheen kirjoittanut David Brin. Harper Perennial, New York, NY, USA, 2005.

Lisää aiheesta:

• Nancy Anisfield (1991) Fatal Fiction: A Weapon to End All Wars. Teoksessa Nancy Anisfield (toim.), The Nightmare Considered: Critical Essays on Nuclear War Literature. Bowling Green State University Popular Press, Bowling Green, OH, USA. 5-14.
• M. Keith Booker (2001) Monsters, Mushroom Clouds and the Cold War: American Science Fiction and the Roots of Postmodernism, 1946-1964. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
• William R. Forstchen (2011) One Second After. Tor, New York, NY, USA. [nipvet]
• John Keegan (2010) Sodankäynnin historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta A History of Warfare (1993) suomentanut Jouni Suistola. Ajatus Kirjat, Juva. [nipvet]
• George Orwell (1945) You and the Atomic Bomb. Tribune, 19. lokakuuta 1945.
• Jeffrey Porter (1993) Narrating the End: Fables of Survival in the Nuclear Age. Journal of American Culture, 16(4): 41-47
• C. W. Sullivan III (1988) Alas, Babylon and On the Beach: Antiphons of the Apocalypse. Teoksessa Carl B. Yoke (toim.), Phoenix from the Ashes: The Literature of the Remade World. Greenwood Press, New York, NY, USA. 37-44.
• W. Warren Wagar (1999) A Short History of the Future, 3. laitos. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA. [nipvet]
• Gary K. Wolfe (1983) The Remaking of Zero: Beginning at the End. Teoksessa Eric S. Rabkin, Martin H. Greenberg, Joseph D. Olander (toim.), End of the World. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 1-19.

--
Kuva: ”Atomic bomb blast at Bikini Island” (1946) [Museum of Photographic Arts Collections / public domain]

The Forever War

Joe Haldeman (s. 1943) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka taisteli Vietnamissa. Armeijassa ja sodassa vietetyn ajan pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa War Year (1972). Missä niin ikään Vietnamissa palvellut Tim O'Brien (s. 1946) on kirjoissaan keskittynyt sotakokemukseen ja sodasta palaamiseen, Haldeman siirtyi pian tieteiskirjallisuuden puolelle. Siitä huolimatta Locus-, Hugo- ja Nebula-palkinnot voittanut romaani The Forever War (1974, Loputon sota), kuten myös suuri osa hänen myöhemmästä tuotannostaan, kantaa muassaan kirjoittajan kokemuksia sodasta.

The Forever War kertoo ihmisten ja muukalaisten galaktisen mittakaavan eloonjäämistaistelusta. Astronomiset ja ajan suhteellisuus rikkovat perinteisen taktisen ajattelun. Vihollisen kategorinen vieraus vie mahdollisuuden diplomatialta. Taisteluiden välissä osapuolten kehittelemä teknologia ehtii ottaa harppauksia. Aikadilaation vuoksi matkustajan aika hidastuu liikuttaessa lähellä valonnopeutta, joten maapallon yhteiskunta ehtii muuttua vieraaksi lomien välissä. Eloonjäämisestään taisteleva ihmislaji kietoo yhteiskuntansa sen ympärille. Ylikansoitetulla planeetalla ihmisarvoa ei voida entiseen tapaan taata; vain sotilaat ovat arvokkaita.

“One cannot make command decisions simply by assessing the tactical situation and going ahead with whatever course of action will do the most harm to the enemy with a minimum of death and damage to your own men and materiel. Modern warfare has become very complex, especially during the last century. Wars are won not by a simple series of battles won, but by a complex interrelationship among military victory, economic pressures, logistic maneuvering, access to the enemy’s information, political postures—dozens, literally dozens of factors.”

Sota nielee siis kaiken. Tuhansien valovuosien matkat rikkovat myös ihmissuhteet. Se, joka ei liiku samaan paikkaan samalla nopeudella, lakkaa olemasta samassa todellisuudessa. Äärimmäinen kokemuksen subjektiivisuus, suoranainen solipsismi, puhaltaa elämästä merkityksen. Ainoa vakio sotilaiden elämässä on armeija.

Haldemanin sotakokemukset heijastuivat taisteluiden hurmoksessa, jossa kerronta puristuu yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi. Ne näkyvät myös kotiinpaluun vaikeudessa, kun sota muuttaa myös yhteiskuntaa. Sotakin paljastuu tuhoisaksi ja lopulta tarpeettomaksi vieden uhreilta merkityksen. Taisteluiden ulkopuolella kerronta enimmäkseen selittelee asioita, eivätkä irrallisiksi jäävät tapahtumat jäsenny mainittavaksi juoneksi.

Nyt peräperää kaksi palkittua tieteisromaania luettuani alan maistaa lajin klassikoissa joitain ongelmia.

Joe Haldeman, The Forever War (1974). Ridan Publishing, E-Book, 2011.

Ringworld (ja vähän aiheen vierestä)

Vuonna 2013 psykologit David Comer Kidd ja Emanuele Castano julkaisivat arvostetussa Science-lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan lyhytkin altistuminen laatukirjallisuudelle kehittää nopeasti lukijan kykyä tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja. Viihdekirjallisuus ei puolestaan vastaavalla tavalla kehitä lukijan empatiaa. Tutkimus sai laajalti huomiota osakseen, ja klassikoiden pänttäämisen tulkittiin tasoittavan tietä menestykseen terävöityneiden sosiaalisten taitojen ansiosta. Ihminen tulee siis paremmaksi ihmiseksi lukemalla hyvää kirjallisuutta.
 
Saamansa huomion vuoksi tulokset ovat vaarassa muuttua ”yleisesti tunnetuksi totuudeksi”, vaikka ne ovat ristiriidassa aiempien tutkimusten kanssa. Tuloksia on tietysti myös yritetty toistaa. Maria Eugenio Panero ryhmineen (2016) kokosi tuloksia kolmesta yrityksestä vahvistaa Kiddin ja Castanon tunnistama laatukirjallisuuden ylivertaisuus. Vaikka tutkimuksissa käytettiin samaa tekstiaineistoa, eli samoja lyhyitä tekstikatkelmia laatu- ja viihdekirjallisuudeksi katsotuista teoksista, ryhmä ei huomannut eroja laatu- ja viihdekirjallisuuden vaikutuksissa.

Kidd ja Castano (2017) tyrmäsivät Paneron ryhmän tulokset vedoten puutteisiin koejärjestelyissä, mutta Panero et al. (2017) vastineessaan osoitti kritiikin olevan aiheetonta, koska alkuperäisen tutkimuksen tilastomenetelmissä oli selviä ongelmia. Siitä huolimatta Kiddin ja Castanon edellyttämien aineiston kontrollointitapojen ja satunnaistamisten yms. jälkeenkään maailmaa vavisuttaville tuloksille ei löydy (tilastollisesti merkittävää) tukea.

Myös Iris van Kuijk et al. (2018) kritisoi Kiddin ja Castanon tilastollista päättelyä. Johtopäätösten tueksi tarjottu näyttö on ohutta. Vaikka van Kuijk ryhmineen onnistuu osin toistamaan maailmaa kohahduttaneet tulokset, he huomauttavat, että lukijat käyttivät kokeissa enemmän aikaa laatukirjallisuuskatkelmien kuin viihdekirjallisuuden lukemiseen. Kiddin ja Castanon löydöt näyttävätkin keikkuvan sen varassa, sisällytetäänkö tuloksiin vain lukijat, jotka käyttivät sivun lukemiseen vähintään 30 sekuntia vai keskimäärin 30 sekuntia tai enemmän. Vain jälkimmäinen, Kiddin ja Castanon käyttämä rajaus tuottaa alkuperäiset tulokset.

Tutkimukset toteutettiin mikrotehtäviä nakittavassa Amazon Mechanic Turk -joukkoistamisjärjestelmässä. Tutkimukseen osallistujille (tai siis työntekijöille) toimitetun tehtävänannon edellyttämän ”huolellisen lukemisen” voi tulkita eri tavoin ja saada ratkaisevasti eri tulokset, minkä alkuperäisen tutkimuksen näyttävä tilastollinen jalkatyöskentely peittää alleen.

* * *

Science-lehdessä julkaistua tutkimusta on kritisoitu muistakin kuin tilastollisista syistä. Tutkimuksessa sovellettu menetelmä Reading the Mind in the Eyes Test (RMET) on koe, jossa koehenkilöt katselevat kuvia ihmisten silmistä ja yrittävät tunnistaa niistä emootioita, joita muut ovat niihin kiinnittäneet. Esimerkiksi van Kuijk ryhmineen epäilee menetelmän soveltumista emootioiden takana olevien mielentilojen tunnistamiseen ja siten siis empatian mittaamiseen. 

Toisaalta van Kuijk et al. tutkimuksessaan myös toteaa, että lukemiseen käytetyn ajan ja mitatun empatiakyvyn parannuksen välillä oli positiivinen korrelaatio. Jos siis tekstin lukemiseen kului vähemmän aikaa, tällöin myös empatian kehittyminen oli vähäisempää ja päinvastoin. Miksi sitten lukijat viettivät viihdekirjallisuuden äärellä vähemmän aikaa? 

Chris Gavaler ja Dan Johnson (2017) reagoivat Kiddin ja Castanon tuloksiin järjestämällä kokeen, jossa koehenkilöt lukivat jonkin version samasta noin tuhannen sanan novellista. Yksi versio oli ihmisten välisiä suhteita luotaavaa realismia. Toinen oli täsmälleen samansisältöinen novelli, jossa vain jotkin ympäristöön viittaavat ilmaukset oli muutettu teknisemmiksi: ovien paikalla oli ilmalukkoja ja niin edelleen. Vastakkain olivat siis laatukirjallisuus ja tieteiskirjallisuus.

Tutkimus paljasti hyvin jyrkän ja selkeän eron lukijoiden käsityksissä novellin laadusta. Tieteisnovellin lukijat eivät kokeneet voivansa samastua henkilöihin, eivätkä he kokeneet ymmärtävänsä kertomuksen kuvaamaa tilannetta. Lukijat eivät keskimäärin paneutuneet tieteisnovelliin samaan tapaan kuin laatukirjalliseen novelliin, vaikka ne olivat käytännössä sama kertomus. Gavaler ja Johnson toteavat, että tekstin tunnistaminen genre-kirjallisuudeksi hallitsi lukukokemusta. Tieteiskirjallisuuden leima laskee tekstiin kohdistuvia odotuksia ja käsitystä sen laadusta. Näin ennakkoluulot ja käsitykset peittävät usein alleen novellin omat ansiot tai heikkoudet. Laji alkaa hallita lukemista.

* * *

Huomasin, että jollain kurssilla kirjoittamani luonnehdinta kovasta tieteiskirjallisuudesta on päätynyt Tieteen termipankkiin. Tekstistä on tosin siivottu pois yksi virke:

John Huntingtonin mukaan suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan.

Virke ei ole erityisen hyvin muotoiltu, mutta se on sisältänyt minulle käänteentekevän havainnon.

Lukiessani Larry Nivenin tieteisromaania Ringworld (1970) ajattelin John Huntingtonin mainitsemaa tieteellistä retoriikkaa. Nivenin esikoisteos on kuin avainteksti kovaan tieteiskirjallisuuteen: ontuva juoni, ohuet henkilöhahmot ja tieteellisen sisällön etusija kaikkeen muuhun nähden. Romaani on voittanut Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot, mutta en onnistunut samastumaan henkilöhahmoihin, enkä oikein jaksanut kiinnostua tapahtumista saati paneutua kerrontaan.

Ringworld kertoo tutkimusmatkasta valtavaan, kokonaista tähteä kiertävään rakennettuun, rengasmaiseen maailmaan. Matkalle lähtee parisataavuotias Louis Wu yhdessä kaksipäisen juonittelevan avaruusolion ja raakalaismaisen kissapedon kanssa. Eksoottisin osallistujista tuntuu kuitenkin olevan nuori nainen Teela Brown.

Niven käyttää mittakaavaa ja laskelmia herättääkseen ihmetystä lukijassa. Koska kirjoittaja on itse laskenut renkaaseen liittyvät yksityiskohdat, on luontevaa, että myös päähenkilöt pystyvät jäännöksettä mallintamaan kohtaamansa ilmiöt. Kertomus muistuttaa katkelmallista luentoa, jossa päähenkilöt vuorotellen heräävät esittelemään teorioitaan ja laskelmiaan. Let me explain.

Luulin pitkään pitäväni kovasta tieteiskirjallisuudesta. Termipankkiin päätynyttä luonnehdintaa kirjoittaessani perehdyin kuitenkin kevyesti aiheeseen, tunnistin joitain liikkuvia osia, ja koko alalajin lumous alkoi himmetä. Tällainen maun muutos pelkästään yläkäsitteiden voimasta kuuluu tyypillisesti nuoruuteen, mutta tässä iässä en osaa antaa sille muuta syytä kuin aiemman tietämättömyyden — tai orastavan snobismin.

En voi väittää nauttineeni Ringworldistä. En totta puhuen alun jälkeen jaksanut koota romaanista muistiinpanoja tai havaintoja, koska odotukseni teoksen laadusta romahtivat. Lankesin juuri siihen ansaan, josta Gavaler ja Johnson puhuvat. Käytin lukemiseen vähemmän aikaa ja vaivaa, koska aloin lukea genre tai pikemminkin Huntingtonin luonnehdinta edellä.

* * *

Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisen osan perusteella tiedän kovan tieteiskirjallisuuden piirissä olevan herkullisia teoksia. Stanislaw Lemin kuvaus vieraan Solaris-planeetan tutkimuksesta ja Apostolos Doxiadiksen tarina matemaattisesta todistamisesta ja yrityksistä kartoittaa abstraktioiden äärimmäisen vaikeaa maisemaa ovat kertakaikkiaan loistavia. Matemaattiset tai luonnontieteelliset aiheet eivät ole este erinomaiselle romaanille. Ongelma — ainakin minulle — on Nivenin käyttämissä retorisissa keinoissa. Fysiikasta tulee osa kerrontaa.

Kirjallisuuden piirissä käytetään kaikenlaisia muotoja ja rakenteita. Romaaneja kirjoitetaan heijastelemaan tai haastamaan ilmiöitä ja teorioita. Joskus käsitys vaikeatajuisesta tai epäkiinnostavasta romaanista muuttuu, kun huomaa, että teosta hallitsikin jokin myytti, eepos, teoria kirjailijan kuolemasta oman tarinansa auktoriteettina, subjektin pirstaleisuus, valaalle tyypillinen tapa nousta pintaan vain ajoittain tai tahallinen kerrontakonventioiden rikkominen.

Ehkä kovan tieteiskirjallisuuden harrastajat saavat nautintoa tunnistaessaan mielikuvituksellisia ilmiöitä esitettävän tunnettujen fysiikan lakien kautta. Ehkä samaan tapaan epookkiromaanien huolellinen aikakauden pukujen ja tapojen emulointi tuottaa nautintoa historian harrastajissa. Ehkä juuri siksi Bernard Cornwellin vauhdikas varhaiskeskiajalle sijoittuva romaanisarja, tai sen alkupää, oli minusta niin herkullinen.

Ehkä. Tai sitten ei. En tiedä.

Larry Niven, Ringworld. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1970.

Lisää aiheesta:

• John Huntington (1986) ”Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science”. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
• Chris Gavaler ja Dan R. Johnson (2017) ”The genre effect: A science fiction (vs. realism) manipulation decreases inference effort, reading comprehension, and perceptions of literary merit.” Scientific Study of Literature, 7(1): 79-108.
• David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2013) ”Reading literary fiction improves theory of mind”. Science, 342(6156): 377-381.
• David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2017) ”Panero et al. (2016): Failure to Replicate Methods Caused the Failure to Replicate Results”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 1-4.
• Iris van Kuijk, Peter Verkoeijen, Katinka Dijkstra ja Rolf A. Zwaan (2018). ”The Effect of Reading a Short Passage of Literary Fiction on Theory of Mind: A Replication of Kidd and Castano (2013)”. Collabra: Psychology, 4(1): 7-19.
• Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2016) ”Does Reading a Single Passage of Literary Fiction Really Improve Theory of Mind? An Attempt at Replication”. Journal of Personality and Social Psychology, 111(5): 46-54.
• Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2017) ”No support for the claim that literary fiction uniquely and immediately improves theory of mind: A reply to Kidd and Castano's commentary on Panero et al. (2016)”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 5-8.

--
Kuva:
- Joseph Ducreux, ”Omakuva, haukottelemassa” (öljymaalaus, 1783). [Wikimedia/public domain]

The Whisperer in Darkness

Aurinkokunnan ulkolaidalla sijaitsevalla Kuiperin vyöhykkeellä kieppuu jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja, joiden seasta on etsitty kuumeisesti suurempia taivaankappaleita. Vyöhyke löytyi varsinaisesti vasta vuonna 1930, mutta Neptunuksentakaiset planeetat ovat kiihottaneet mielikuvitusta aina Neptunuksen löytymisestä lähtien vuodesta 1846.

Viime vuosisadan alussa Neptunuksen kiertoradassa tunnistettiin poikkeamia. Jotkut esittivät niiden syyksi jonkin kaukaisemman, vielä tuntemattoman planeetan olemassaolon ja alkoivat kuumeisesti etsiä jälkiä tähtitaivaalta. Neptunuksen poikkeamat osoittautuivat sittemmin epätäsmällisyyksiksi, mutta huolellisen valokuvien seulonnan tuloksena kauan etsitty ”Planeetta X” löytyi vuonna 1930. Se nimettiin roomalaisen manalan jumalan mukaan Plutoksi.

Aluksi sen koon arveltiin vastaavan maapallon kokoa, mutta vähitellen mittausten tarkentuessa arviot pienenivät aina viidessadasosaan alkuperäisestä. Vuonna 2006 Pluto menetti asemansa planeettana ja siirtyi kääpiöplaneettojen listaan.

* * *

Pian Pluton löytymisen jälkeen yhdysvaltalainen kauhukirjailija H. P. Lovecraft sovitti uuden planeetan osaksi kertomustaan ”The Whisperer in Darkness” (1931). Tämä novelli — jotkut sanovat pienoisromaani — oli kirjoittamisajankohtanaan pisin Lovecraftin tarinoista. Vaikka sen kirjoittaminen oli alkanut ennen Pluton virallista löytymistä, Lovecraft oli ollut kiinnostunut transneptuniaanisista planeetoista pitkään. Jo vuonna 1906 hän oli vedonnut Scientific American -lehdessä tähtitieteilijöiden voimien yhdistämisen puolesta yhdeksännen planeetan löytämiseksi.

Tyypilliseen tapaansa Lovecraft aloittaa novellinsa mullistuksesta, joka paljastaa tai nostaa esiin jotain hautautunutta, unohtunutta tai kätkettyä. Kun Vermontin poikkeukselliset tulvat kuljettavat satunnaisten ruumiiden lisäksi siivekkäitä, vaaleanpunaisia, äyriäismäisiä ruhoja, kirjallisuuden lehtori ja kansanperinteen harrastaja Albert N. Wilmarth tunnistaa uutisissa vanhojen kansantarujen hirviöitä, joiden kerrotaan sieppaavan liian syvälle kukkuloille ja metsiin tunkeutuvia ihmisiä. Taruihin yhdistyy kertomuksia omituisista jalanjäljistä ja umpeen muuratuista luolista.
 
Taustoitettuaan löytöjä vermontilaisissa paikallislehdissä Wilmarth saa kirjeen Henry Wentworth Akeleyltä. Mies, jonka taustat ovat kaikin puolin kunnialliset perimän, maun ja opintojen suhteen, väittää, että hänellä on todisteita metsässä elävistä hirviöistä. Hän on nähnyt niiden jälkiä, kuullut niiden ääniä ja tallentanut näitä kameran ja fonografin avulla. Olennot ovat peräisin maapallon ulkopuolelta Yuggoth-planeetalta (eli Plutosta). Ne lentävät kömpelöillä siivillään ”avaruuden eetterin” halki kaivamaan ja keräämään metalleja, joita Vermontin vuoristoseudulla on runsaasti.

Miehet käyvät kirjeenvaihtoon, ja vähitellen Wilmarth alkaa vakuuttua tarujen todenperäisyydestä. Samalla aukeaa Lovecraftin tarinoista toiseen kantava ikivanha mytologia, joka pysyy täysin välinpitämättömänä ihmisen peloille ja ahdistukselle. Salaisuuksien näin levitessä olennot kuitenkin alkavat tunkeilla Akeleyn syrjäisen maatilan pihapiiriin. Mies kertoo äänistä, kuolleista koiristaan ja röyhkeämmiksi kiihtyvistä öisistä yhteenotoistaan olentojen ja niiden kätyrien kanssa. Osa heidän kirjeenvaihdostaan jää saapumatta perille.

Sitten Akeley kertookin keskustelleensa olentojen kanssa ja todenneen ne rauhantahtoisiksi ja ystävällisiksi. Wilmarth saa kutsun maatilalle. Akeley pyytää häntä kirjeessään tuomaan mukanaan kaikki valokuvat ja äänitteet, jotta he voisivat niitä tarkastella yhdessä, kun hän samalla paljastaa Wilmarthille maailmankaikkeuden salaisuuksia.

Wilmarth ottaa kutsun vastaan. Perillä hänen tiedonjanonsa vaihtuu peloksi ja syväksi inhoksi.

* * *

 ”The Whisperer in Darkness” on sävyltään kiehtova kertomus, jossa kasautuvat todisteet ja tiivistyvä uhka kiristävät hitaasti jännitystä. Tiede osoittautuu puutteelliseksi välineeksi, ja päähenkilö luisuu tiedollisesta mukavuudesta kohti hirvittävää inhimillisen käsityksen ylittävää ymmärrystä. Uudet tieteelliset löydöt aurinkokunnan äärirajoilla kääntyvät Lovecraftin käsissä vallitsevaa maailmankäsitystä horjuttavaksi uhaksi. Kosketus paljaan todellisuuden kanssa jättää syvät traumat oppineisiinkin mieliin.

David Oakesin mukaan Lovecraft tarkastelee, miten maailmankuvaa voi horjuttaa, so. miten ihminen voi vakuuttaa toisen uudesta näkemyksestä, kun heidän käsityksensä todellisuuden luonteesta eroavat ratkaisevasti. Akeley käyttää harkittua suostuttelua ja hivuttautuu kohti totuutta varovasti, kaiken aikaa sovittaen sanojaan vastaanottajan näkökulman huomioiden. Tukenaan hänellä on paitsi opinnot, moitteeton maine ja mainio sukupuu — eli hän on Wilmarthin näkökulmasta samastuttava — myös valokuvat ja fonografin tallentamat äänet.

Sivumennen sanoen myös tähtitiede nojaa usein aihetodisteisiin. Johtopäätöksiä ei tehdä välttämättä suoran havainnon vaan ilmiön vaikutuksia mittaavien tulosten pohjalta. Pluton löytyminen perustui valokuviin, mutta sen koko voitiin tarkasti arvioida vasta, kun sitä kiertävä kuu Kharon löytyi vuonna 1978. Samoin sen olemassaolon spekulointi lähti liikkeelle poikkeamista toisen planeetan kiertoradassa.

Lovecraftin novelleissa on usein toisistaan riippumattomia tekstejä, myyttejä ja esineitä, jotka osoittavat kaikki samaan suuntaan. Oakes toteaa, että tässä kertomuksessa teknologia vahvistaa tietoja mutta myös nostaa tiedollista kynnystä tai vaatimustasoa. Kun Wilmarth menettää Akeleyn keräämät todisteet, hänellä on käytössään vain retoriset keinot, joilla vakuuttaa ihmiset heitä kaikkia uhkaavasta vaarasta. Ne ovat oikeastaan samat keinot, mitä novellikirjailijalla on käytössään.

* * *

”The Whisperer in Darkness” -novellista mainitaan usein kaksi heikkoutta: Ensinnäkin Wilmarthin sokeus tunnistaa selvästi väärennetty kirje nakertaa päähenkilön uskottavuutta. Toiseksi yuggothilaisten olentojen kaiken ihmillisen käsityskyvyn ylittävä älykkyys johtaa ne juonittelemaan tökeröiden väärennösten kanssa. S. T. Joshi epäilee, ettei Lovecraft ollut aivan päättänyt, miten tai millaisia hänen ”muukalaisensa” ovat. Kertomuksen yuggotilaiset pyrkivät herättämään kauhua pelkästään vieraan ulkomuotonsa ja joidenkin ominaisuuksiensa kautta. Muissa tarinoissa muukalaiset ovat aikeissaan täysin selittämättömiä tai suorastaan pahoja.

Miksi sitten Wilmarth päättää vastata Akeleyn kutsuun? Onko syynä, kuten Donald Burleson korostaa, pelkästään halu vahvistaa kirjeiden sisältö kasvotusten? Vai onko Wilmarth kokematon neitsyt, joka joutuu avaruusolioiden viettelemäksi, kuten Peter Cannon asian muotoilee? Eikä kirje ole suinkaan ainoa petos. Akeleyn sairasteleva hahmo kuiskii pimeästä nurkasta, eivätkä peitot paljasta hänestä näy kuin elottomat kasvot ja kädet.

Timo Airaksinen tunnistaa tarinasta rakkauskertomuksen rakenteen. Akeley kosiskelee kirjeitse viatonta ja neitseellistä Wilmarthia, mutta vasta kilpakosijan (muukalaisten) astuminen kuvaan pakottaa Wilmarthin toimimaan. Wilmarth ja Akeley löytävät toisensa kirjeenvaihdon seurauksena; he ovat kuin saman henkilön eri puoliskot pelkästään etäisyyden erottamana. Sitten Akeley ”vaihtaa puolta”. Ystävysten yhteys tai yhdistyminen on vaarassa. Niinpä Wilmarth hätääntyy ja rientää vermontilaiselle maatilalle, vaikka on selvästi jo liian myöhäistä.

Tämä on Airaksisen mukaan ainoa kerta Lovecraftin tuotannossa, kun päähenkilö valitsee hulluuden. Kertomuksissa ”ulkopuoli” tarkoittaa aina kauhua, mutta Wilmarth toivottaa sen tervetulleeksi. Se tarkoittaa, että hän on jo menettänyt mielenterveytensä. Hän heittäytyy Akeleyn jalkoihin kuin morsian, joka sitten totuuden paljastuessa menettää ”neitsyytensä”. 

Näin Wilmarth vietellään, häntä petetään ja lopulta hänet hylätään. Ystävyys ei saa hänen toivomaansa täyttymystä, eikä Akeleyn lupaama tiedon ja uskomusten yhdistyminen koskaan toteudu. Miehet eivät edes kättele. Wilmarth jää harhailemaan maan päälle ihmetellen, mitä tapahtui. Hänen olisi pitänyt tunnistaa petokset, mutta Airaksinen osoittaa, miten huonosti kirjallisuuden lehtoriksi Wilmarth lukee tekstejä auki.

Iä! Shub-Niggurath! The Black Goat of the Woods with a Thousand Young! 

* * *

H. P. Lovecraft, ”The Whisperer in Darkness” (1931). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin tieteisnovellissa ”The Whisperer in Darkness” (1931) kertoja suostuttelee lukijaa tarinan pariin alkuun etäännytetyssä ja sitten kiihkeämmäksi käyvässä sävyssä. Uutiset, tarut, kirjeenvaihto ja havainnot tiivistyvät kauhun kokemukseksi, josta päähenkilöllä ei ole paluuta tavalliseen arkeen. Puutteineenkin novelli (tai pienoisromaani) on toimiva kertomus sekä kiehtova pulahdus lovecraftilaiseen mytologiaan.

Lisää aiheesta:

• Timo Airaksinen (1999) The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing, New York, NY, USA.
• Donald R. Burleson (2016) H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
• Peter Cannon (2016) H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
• S. T. Joshi, A Subtler Magick: The Writings and Philosophy of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press.
• David Oakes (2000) Science and Destabilization in the Modern American Gothic: Lovecraft, Matheson, and King. Greenwood Press, Westport, CT, USA.

---
Kuvat:
- NASA: ”New Horizons -avaruusluotaimen LORRI ja Ralph -laitteiston ottama kuva Plutosta”, 2015 (Wikimedia/public domain). LORRI (Long Range Reconnaissance Imager) on optinen teleskooppikamera ja Ralph on optisen ja infrapunavalon spektrometri.

Fragments of a Hologram Rose

William Gibson, ”Fragments of a Hologram Rose” (1977). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Parkerilla on vaikeuksia päästä yli päättyneestä suhteesta. Nukahtaminen on vaikeaa ilman unta ohjaavaa laitetta, mutta toistuvat sähkökatkot tekevät sen tarjoamasta lievityksestä epävarman ja kivuliaan.

Valveilla Parkerin ajatukset harhailevat katkelmallisessa menneisyydessä. Pako japanilaisen muovikombinaatin oppisopimuksesta — syyt ovat häneltä itseltäänkin unohtuneet. Sekava ja lyhyeksi jäänyt Kalifornian vallankumous. Uuden Meksikon hökkelikylät ja hologramminäytösten esiinmarssi.

William Gibsonin ensimmäinen novelli ”Fragments of a Hologram Rose” (1977) yhdistelee teknologiaa ja sirpaleista minuutta. Aistihavainto on reseptorien lähettämä ja aivojen tulkitsema signaali. Sen voi ensin tallentaa ja sitten lähettää tai ”soittaa” aivoille uudelleen. Näennäinen aistihavainto (apparent sensory perception, ASP) on ihmisen kokemus, jonka joku toinen voi kokea. Se on kuin huume.

Käydessään läpi asuntonsa kaappeja Parker törmää entisen tyttöystävänsä ASP-kasettiin ja  postikorttiin, jossa on ruusuhologrammi. Jätemylly tekee selvää kortista. Kasetilla on lyhyt katkelma tyttöystävän Euroopan matkasta: Ateenan pölyisiä katuja, kiveen hakattuja ratsuja, marmoripatsaita, puluja. Ohimenevää, etäisen läheistä.

Parker lies in darkness, recalling the thousand fragments of the hologram rose. A hologram has this quality: Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose.

Parker tajuaa, että ASP-tallenteet ovat kuin silputun hologrammin sirpaleita: jokainen esittää kokonaista ruusua mutta eri näkökulmasta. Kokemus on joukko sirpaleita, eikä se tavoita koskaan kokonaisuutta mistään, itsestämme sen paremmin kuin toisista ihmisistä. Parkerin takana lyhyessä ja katkelmallisessa novellissa Gibson tunnustelee teemoja, joista kehittyy sittemmin kyberpunk: sirpaleinen subjekti, kopio ja alkuperäisyys, todellinen ja keinotekoinen.

Imago

Octavia E. Butlerin post-apokalyptisessa Xenogenesis-sarjassa ydinsodan runtelemalta planeetalta pelastetut ihmiset saivat valita: pidennetty elämä ilman mahdollisuutta jälkikasvuun tai geneettinen sekoittuminen avaruudesta saapuneiden oankalien kanssa. Kahden lajin sekoittuminen tarkoittaa uuden lajin syntyä. Osalle ihmisistä se on liian vieras tai vastenmielinen ajatus, koska lonkeroineen ja ihmeellisine kykyineen muukalaiset rikkovat kaikkia totuttuja kategorioita. Ihmiset haluavat nähdä oman kuvansa jälkikasvussaan. Sarjan toisessa osassa sterilisaatiota lievennettiin, kun Marsiin perustettiin karu ja lajin historian huomioon ottaen todennäköisesti tuhoon tuomittu siirtokunta niille, jotka eivät halunneet sulautua.

Sarjan kolmas osa Imago (1989) on aiempia osia tiivimpi. Sen pääosassa on Jodahs, ensimmäinen ihmisen ja oankalin jälkeläinen, josta kehittyy ooloi — perimää muokkaavaa kolmas sukupuoli. Ooloit vahvistavat kykyjä ja korjaavat perimässä esiintyviä virheitä. Ne myös sitovat kumppaninsa itseensä taivaallisen seksuaalisen nautinnon kautta. Kumppanuus on aina biokemiallista, ja etäisyys synnyttää pahoinvointia.

Oankalit eivät ole antaneet hybridien (ihmisten ja oankalien jälkeläisten) kehittyä ooloiksi. Niiden näkökulmasta ihmisten sisäinen ristiriita — korkea älykkyys ja vahva hierarkkisuus — yhdistettynä geneettiseen valtaan herättää epäluottamusta; yhdistelmä on virhe tai pikemminkin tauti, jonka vuoksi Marsin siirtokunta tuntui heistä rikokselta elämää kohtaan. Älykkyys maapallolla on hierarkisuuteen nähden uusi ominaisuus, ja jälkimmäinen tuntuu aina vievän voiton edellisestä.

Jodahs on eräänlainen vahinko: hänen vanhempansa eivät osanneet ennakoida teini-iän päättyessä hänen tiedostamatonta ja yllättävää sukupuolen kehittymistä. Kun prosessi on kerran käynnistynyt, se on peruuttamaton. Monien mielestä hänet olisi parempi pitää valvotussa ympäristössä. Ne haluaisivat siirtää Jodahin turvaan avaruusalukselle, koska pelkästään hänen huolimaton kosketuksensa aiheuttaa kasvaimia ja mutaatioita. Kyky geneettiseen muokkaukseen ei tunnu istuvan ihmispohjaiseen olentoon.

Jodahsin ongelma ei ole pelkästään geneettisen muokkaamisen opettelu. Hän tarvitsee kumppaneita, mutta halukkaita ja vapaita ihmisiä ei ole helppo löytää. Hänen nimensä on lähellä Juudasta, joten hän pettää ja valehtelee selviytyäkseen. Aiempien osien tavoin Butlerin luomien oankalien lumoava ja pelottava vieraus haastaa edelleen lukijan taluttaen hänet vaikeiden valintojen ja epämukavien moraalisten kysymysten äärelle.

Imago tarkoittaa hyönteisen täydellisen muodonvaihdoksen viimeistä vaihetta. Tällaisessa prosessissa kuoriutuva aikuinen eroaa ulkonäöltään koteloituneesta toukasta. Kirja tarjoaa nimessään ja tapahtumissaan trilogialle toimivan lopun, vaikka se ei teemoiltaan ja sävyiltään ylläkään sarjan ensimmäisen osan tasolle.
 
Lisää aiheesta: Taikakirjaimet on kirjoittanut erinomaisen arvion suomennoksen pohjalta. Lisäksi huhujen mukaan sarjan ensimmäisestä osasta kaavaillaan televisiosarjaa.
 

Octavia E. Butler, Imago (1989). E-Book. Open Media Road, New York, NY, USA, 2012.

The Gernsback Continuum

William Gibson, ”The Gernsback Continuum” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Elektronisessa musiikissa kaikui tulevaisuus koko 1900-luvun jälkipuoliskon, mutta uuden vuosituhannen puolella äänimaiseman tulevaisuudellisuus on haihtunut. Lajin kehitys on hidastunut tai pysähtynyt, ja sen käsitteistö ja viittaukset ovat vakiintuneet. Mark Fisherin mukaan elektroninen musiikki on alkanut viitata taaksepäin itseensä. Siinä ei kuitenkaan kummittele sen oma menneisyys vaan kaikki ne toteutumattomat tulevaisuudet, joita musiikki kuulijoilleen ikään kuin lupasi. What haunts the digital cul-de-sacs of the twenty-first century is not so much the past as all the lost futures that the twentieth century taught us to anticipate. Elämme tulevaisuuden jälkeistä aikaa.

Fisher puhuu hauntologiasta, joka on ranskalaisfilosofin Jacques Derridan tunnistama, kummittelun (engl. haunting) ja ontologian yhdistävä ilmiö. Marx kummittelee Euroopassa viitaten asioihin, jotka eivät oikeastaan olleet olemassa Marxin aikana vaan joita Marx ennusti. Ihmiset takertuvat noihin ennustuksiin, joten Marx on kaiken aikaa tulossa. Samaan tapaan ihmiset pitävät kiinni kapitalismin maalaamasta tulevaisuudesta, vaikka valtaosan kohdalla sen nykyisyys vääntyy syrjään noista unelmista.

Derrida kirjoitti poliittisista haamuista vastauksena Francis Fukuyaman ajatukseen historian päättymisestä, mutta kulttuuritutkijat ja taiteilijat ovat tunnistaneet vastaavia haamuja taiteen, muotoilun ja tyylien piirissä. Hauntologian mukaan menneisyys on jatkuvasti läsnä nykyisyydessä, mutta se myös odottaa kaiken aikaa uutta esiin nousua. Retrotyylit herättävät henkiin haudatut symbolit ja paistattelevat niiden luomassa nostalgisessa valossa. Haamut ovat siis samalla menneisyyttä ja tulevaisuutta, mikä tietysti haastaa olemisen kategoriat: samanaikaisesti kuollut ja elävä tai poissa, olemassa ja tulossa.

* * *

Törmäsin hauntologiaan etsiessäni selitystä William Gibsonin lyhyelle ja tyylikkäälle, melkein esseemäiselle novellille ”The Gernsback Continuum" (1981). Kuka on Gernsback? Mikä on hänen kontinuuminsa? Vaikka novelli ilmestyi yli kymmenen vuotta ennen Derridan hauntologiaa, se oudolla tavalla pukee ilmiön tarinaksi.
 
Novellin kertoja saa tehtäväkseen valokuvata 1930-luvun amerikkalaista futuristista arkkitehtuuria: tehtaita, huoltoasemia, lounasravintoloita, elokuvateattereiden julkisivuja maailmasta, jota ei oikeastaan koskaan tullut. Unohdettuja tulevaisuuden lupauksia henkivät rakennukset edustavat tyyliltään streamline modernea eli virtaviivaa. Jotkut yhdysvaltalaissuunnittelijat vaihtoivat 1930-luvulla art decon geometriset muodot ja teräväreunaiset ornamentit puhtaisiin linjoihin, pyöristettyihin kulmiin ja kiiltäviin pintoihin. Syntyi vauhtia lupaava pisaramainen muoto, valtamerilaivoja mukaileva vaakaviivoja korostava arkkitehtuuri ja kodinkoneiden sekä laitteiden uusi muotoiltu estetiikka.  

Coca-Cola plants like beached submarines, and fifth-run movie houses like the temples of some lost sect that had worshiped blue mirrors and geometry. And as I moved among these secret ruins, I found myself wondering what the inhabitants of that lost future would think of the world I lived in. The Thirties dreamed white marble and slipstream chrome, immortal crystal and burnished bronze, but the rockets on the covers of the Gernsback pulps had fallen on London in the dead of night, screaming.

Kertoja tunnistaa estetiikan pelkäksi pinnaksi. Virtaviivainen kynänteroitin kätkee sisälleen saman vanhan viktoriaanisen koneiston. Tuulitunnelin perustelema muoto, tuolien kromijalat ja pintojen sileä puhtaus muistuttivat lukemisto- eli pulp-lehtien ”sädepyssygotiikkaa” ja sen mutkatonta, suorastaan naiivia uskoa kehitykseen ja teknologiaan. Se oli autuaan tietämätön ympäristöongelmista, rajallisista resursseista ja mahdollisesti hävittävistä sodista. Kun Flash Gordon -sarjakuvan raketit aikanaan rakennettiin Saksassa, ne olivat Lontooseen ammuttuja ohjuksia.

* * *

Hugo Gernsback (1884-1968) oli yhdysvaltalainen kustantaja, joka julkaisi uudelle lukevalle yleisölle ”uskomattomia” tieteistarinoita täynnä tieteisoptimismia ja kehitysuskoa. Vaikka tieteiskirjallisuutta oli ollut olemassa ennen häntä, Gernsbackin tieteislukemistolehdet vakiinnuttivat lajin ja laajensivat sen yleisöä. Niinpä häntä pidetään jonkinlaisena tieteiskirjallisuuden isänä tai ainakin yhtenä heistä. Vuosittain jaettava Hugo-palkinto on nimetty juuri Gernsbackin mukaan. Palkintopysti muistuttaa saksalaista V2-rakettia — tai pitäisi varmaan sanoa, että ne muistuttavat samaa alkuperäistä mallia.

Gernsback halusi tarinoidensa olevan tieteellisesti uskottavia. Hän palkitsi lukijoita asiavirheiden tunnistamisesta. Hän perusti paneeleita arvioimaan tarinoiden ansioita tässä suhteessa ja lajitteli tekstejä eri lehtiin arvioiden perusteella, mistä syntyi eräänlainen kontinuumi ”kovan tieteiskirjallisuuden” ja tieteisfantasian välille. Joillekin mielikuvitukseen tai pehmeisiin tieteisiin nojaaminen on heikkous, mutta toisille kova tieteiskirjallisuus tarkoittaa ontuvaa juonta, ohuita henkilöhahmoja ja kömpelöä kerrontaa, siis kirjallisten keinojen uhraamista tieteelliselle sisällölle. John Huntington onkin todennut, että suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan. Ulkoapäin katsottuna tämä voi näyttää lajityypilliseltä heikkoudelta.

Gernsbackin lehtien lapsellisen viaton suhde tieteeseen ja teknologiaan on joillekin tieteiskirjailijoille lajin häpeällinen ja kipeä alkuperä. Amazing Stories -lehden tarinat voi lukea suorastaan propagandana, joka sitten 1940-luvulle tultaessa alkoi siirtyä mainoksiin tieteistarinoiden kasvavan problematisoinnin ja dystopisoinnin tieltä. Viettelevä puhtaus, tehokkuus ja kauneus toistuvat edelleen pesuaine-, kodinkone- ja automainoksissa, joissa sileät pinnat ja hohtavat värit peittävät mahdolliset kysymykset ongelmista.
 
Andrew Ross näkee Gernsbackin tavoitteena yhdistää tulevaisuuden ja kehityksen sosiaaliseksi rakenteeksi, kontinuumi tulevaisuuden ja kehityksen välillä. Unelma oli monin tavoin sama poliittisesta oikeistosta vasemmistoon osana laajempaa 1920- ja 1930-lukujen positivistista ajanhenkeä. Ross näkee myös pulp-tieteiskirjallisuuden keksijöitä suitsuttavassa optimismissa samaa uuden, byrokraattisen järjestelmän ja sen eliminoiman riippumattomuuden kritiikkiä kuin saman ajan villin lännen tarinoissa ja dekkareissa: poikkeusyksilö, kuten pystyvä cowboy, kovapintainen yksityisetsivä tai itsenäinen keksijä, voi toimia ja korjata vääryyksiä järjestelmän ulkopuolella. 

* * *

”The Gernsback Continuum” alkaa paluusta ja pelastuksesta kuin Poen tai Lovecraftin kauhunovellit. Kertoja kuvittelee rakennusten kautta niiden heijastamaa tulevaisuutta, jota ei koskaan tullut. Menetetyt mahdollisuudet ja utopiat alkavat silti virittää epäluottamusta todellisuuteen. Kuvatessaan menneisyyden futuristista arkkitehtuuria hän alkaa nähdä heijastuksia, semioottisia haamuja.

And looked up to see a twelve-engined thing like a bloated boomerang, all wing, thrumming its way east with an elephantine grace, so low that I could count the rivets in its dull silver skin, and hear—maybe—the echo of jazz.

Hänen ystävänsä Mervyn Kihn on toimittajana erikoistunut salaliittoteorioihin, ufoihin ja hirviöihin, koska ne kaikki heijastelevat kollektiivista tietoisuutta.

If you want a classier explanation, I’d say you saw a semiotic ghost. All these contactée stories, for instance, are framed in a kind of sci-fi imagery that permeates our culture. I could buy aliens, but not aliens that look like Fifties’ comic art. 

Ihmiset näkevät asioita siellä, missä ei ole mitään, koska kollektiivinen tietoisuus synnyttää kuvia. Muukalaiset avaruudesta muistuttavat sarjakuvien muukalaisia. Avaruusalukset muistuttavat elokuvien lentäviä lautasia. Mervynin mukaan utooppinen informaatiovirta vaikutuksineen neutraloituu vain huonon viihteen äärellä, mutta haamut eivät kokonaan väisty. Painajaisten tai harhanäkyjen pahentuessa kertoja tarttuu tähän neuvoon. Tämä on se poemainen paluu painajaisesta tilanteeseen, josta kerronta alkaa.

Thomas Bredehoftin mukaan Gernsbackin kontinuumi on katkeamaton jatkumo 1930-luvun idealistisista tieteistarinoista tähän päivään: menneiden aikojen unelmien usein huomaamaton mutta edelleen jatkuva vaikutus. Media toistaa sitä, retrotyylit herättävät sen henkiin uudestaan ja uudestaan. Koska Gibsonin novellin kertoja tahraa Gernbackin unelmat pariin otteeseen natsiviittauksilla — estetiikka ei ole aina kovin kaukana kolmannen valtakunnan estetiikasta — Bredehoft päätyy tulkintaan, että kontinuumi on osin vastuussa niistä dystopioista, jotka syntyvät utopioista.

Menneisyyden toteutumattomat unelmat ovat Derridan tunnistamia haamuja. Novellissa rakennukset ja esineet ovat artefakteja, jotka muistuttavat menneistä unelmista. Hauntologian voi nähdä, kuten John Riley kirjoittaessaan Andrei Tarkovskin elokuvista, yhtäältä tapana käsitellä tukahdutettua menneisyyttä ja toisaalta keinona ymmärtää meidän kiintymystämme toteutumattomiin ja epäonnistuneisiin tulevaisuuksiin. Haamujen vaikutus säilyy, koska emme pysty päästämään kokonaan irti.

Peukutus: teema

William Gibsonin novelli ”The Gernsback Continuum” (1981) lienee yksi kyberpunkin avainteksteistä, vaikka se sijoittuukin nykyaikaan. Se tarkastelee menneisyyden toteutumattomia tulevaisuuden kuvia ja niiden jatkuvaa otetta. Esitettyjen utopioiden ja toteutuneiden dystopioiden rajankäynti toistuu Gibsonin myöhemmissä teoksissa. 

Lisää aiheesta:

• Andrew Ross (1991) Getting out of the Gernsback Continuum. Critical Inquiry, 17(2): 411-43.
• Thomas A. Bredehoft (1995) The Gibson Continuum: Cyberspace and Gibson's Mervyn Kihn stories. Science Fiction Review, 22(66): 252-263.
  
• John A. Riley (2017) Hauntology, Ruins, and the Failure of the Future in Andrei Tarkovsky's Stalker. Journal of Film and Video, 69(1): 18-26. 
• Mark Fisher (2012) What is Hauntology? Film Quarterly, 66(1): 16-24.
• John Huntington (1986) Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science. Teoksessa George E. Slusser ja Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57

--
Kuva: Bob 'n Renee, ”Hoover Dam”, 2017 (flickr / creative commons) [muokattu],
Kansikuva: Harper-Collins, 2003

Johnny Mnemonic

William Gibson, ”Johnny Mnemonic” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Yhdysvaltalais-kanadalaisen, teknologian ja yhteiskunnan marginaalia tutkivan William Gibsonin varhaistuotantoon kuuluva tieteisnovelli ”Johnny Mnemonic” (1981) on yksinkertainen rikostarina: Johnny on datakuriiri, joka yrittää kerätä saataviaan häntä kusettavalta asiakkaaltaan. Hän saa asiakkaan asiakkaan, mahtavan rikollisjärjestön, peräänsä ja joutuu etsimään pelastustietä yhteiskunnan marginaalista ja sen erikoisista hahmoista.

Ralfi was sitting at his usual table. Owing me a lot of money. I had hundreds of megabytes stashed in my head on an idiot/savant basis, information I had not conscious access to. Ralfi had left it there. He hadn't, however, come back for it. 

Suoraviivaisuudestaan huolimatta novellissa on jo läsnä juonteita, jotka toistuvat Gibsonin myöhemmässä kyberpunk-tuotannossa. Kirjoittamisaikoihin Japanin teknologinen ja kulttuurinen kehitys tuntui ylivoimaiselta, mikä vilkkuu katukuvassa. Post-humanismi näkyy inhimillisiä rajoja venyttävässä kyberneettisessä kirurgiassa: aivoihin pakatussa datassa, kasvoihin istutetuissa peililaseissa ja sormiin asennetuissa veitsissä. Vielä vahvemmin se tuntuu koodeja purkavassa delfiinissä ja tietysti teknologian vastakulttuurissa.

Novelli on kenties kuuluisa Roberto Longon huonosti menestyneen elokuvan Johnny Mnemonic (1995) johdosta. Gibson muutti elokuvaa varten novellin tarinaa, ja käsikirjoituksen pohjalta Terry Bisson kirjoitti sitten itsenäisen romaanin. Romaania en ole lukenut, mutta ainakaan elokuva ei tavoittanut Gibsonin noir-sävyissä kulkevaa, sujuvaa maailmanluomista.

Peukutus: sävy

William Gibsonin novellin ”Johnny Mnemonic” (1981) sävy on kyberpunk-tieteiskirjallisuudesta nauttivalle mehukkaan kyyninen ja sopivan tekninen. Ympäröivä maailma sulautuu kerrontaan ja sen sävyyn. Teknologia on tullut jostain, ihmisillä on siihen suhde, se synnyttää suhteita ihmisten välille.

--
Kuva: Harper-Collins.