Verdun 1916

Alistair Horne, Verdun 1916. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Price of Glory (1962) suomentanut Aaro A. Vuoristo. WSOY, Porvoo, 1966.

Yksi historian suurimmista, verisimmistä ja pitkäkestoisimmista taisteluista käytiin Verdunin ympäristössä Pohjois-Ranskassa helmikuusta 1916 saman vuoden joulukuuhun. Maas-joen varrelle kaatui tai haavoittui eri arvioiden mukaan 700000:sta aina miljoonaan sotilaaseen eli noin kaksi minuutissa kymmenen kuukauden ajan. Ranska kierrätti Verdunissa valtaosan joukoistaan, joten taistelussa saadusta torjuntavoitosta tuli, paitsi kansallisen taistelutahdon symboli meikäläisen talvisodan tapaan, myös sukupolvikokemus, joka heijastui vuosikymmenien ajan sisäpolitiikkaan.

Verdunia ei valittu hyökkäyksen kohteeksi sattumalta. Kirjassaan Verdun 1916 (1962) Alistair Horne toteaa, että Verdun on ollut Ranskan puolustuksen lukko aina roomalaisajoista asti. Tämän vuoksi saksalaiset laskivat, että Ranska olisi valmis taistelemaan kiivaasti kaupungin hallinnasta. Nyt kaupunki muodosti linnoituksineen rintamaan pullistuman, johon pystyi vaikuttamaan useasta suunnasta. Vaikka saksalaisten tarkoitus oli käydä väsytystaistelua ja virittää ansa, jossa Ranskan armeija vuotaa kuiviin, tappiot hyökkääjän ja puolustajan välillä lopulta jakaantuivat melkein tasan.
 
Saksan kenttäarmeijan päällikön Erich von Falkenhayn ja 5. armeijan nimellisen komentajan kruununprinssi Vilhelmin sekä tämän esikuntapäällikön Schmidt von Knobelsdorfin käsitykset suunnitelmasta erosivat kahdessa ratkaisevassa kohdassa: Ensinnäkin kruununprinssi ja Knobelsdorf olisivat halunneet hyökätä Maas-joen molemmin puolin, mutta Falkenhayn pelkäsi ympärysvaltojen offensiivia eikä katsonut voivansa irrottaa riittävästi joukkoja laajempaan rintamaan. Toiseksi Falkenhayn halusi käynnistää hyökkäyksen kohti Verdunia ja murentaa puolustukseen rientävät Ranskan joukot tykistötulessa — valtaamatta itse kaupunkia. 5. armeijan johto ei halunnut vuodattaa sotilaidensa verta hämäyksen vuoksi, joten he pyrkivät valloittamaan Verdunia ympäröivät linnakkeet sekä itse kaupungin, mikä tuli maksamaan kalliisti.

Saksalaiset olivat tuoneet, maastouttaneet ja naamioineet rintaman tuntumaan sadoittain raskaita tykkejä — mm. tusinan verran kuuluisia ”Paksuja-Berthoja” eli 420-millisiä mörssäreitä — miljoonia ammuksia ja satojatuhansia miehiä. Operaation suunnittelu ja salaaminen oli aivan toista luokkaa kuin ranskalaisten offensiiveissa. Ranskalainen ilmatiedustelu tunnisti metsäisiltä rinteiltä vain muutamia uusia tykistöpattereita, pistoraiteita ja sairaaloita. Ranskan sotilastiedustelun korviin kantautui  epämääräisiä ja hurjia huhuja valmisteluista ja rynnäkkötunneleista. Sotavankien kautta saatiin tietää saksalaisten peruutetuista lomista ja valtavista joukkojen kuljetuksista, mutta tammikuun lopulla Ranskan sodanjohto piti valmisteluja hämäyksenä, koska hyökkäykseltä puuttui selkeä strateginen kohde.

Helmikuun 12. päivän vastaisena yönä saivat ranskalaiset etuasemien joukot Verdunissa käskyn olla valmiina ja ensimmäinen vakavaksi tarkoitettu hälytystila julistettiin. Tämä ei ollut väärä hälytys. Esikunnastaan Stenay-sur-Meusesta oli kruununprinssi lähettänyt 11. päivänä vasta seuraavana päivänä julkaistavaksi julistuksen, joka alkoi sanoilla: ”Pitkän sitkeän puolustusvaiheen jälkeen hänen Majesteettinsa, keisarin ja kuninkaan, käsky kutsuu meidät hyökkäämään!” Mutta kun 12. päivän aamu sarasti, saivat valppaat ranskalaiset etuvartioasemien sotilaat tuijotella hämärään valkoiseen maisemaan. Lunta satoi taajaan, ja paksun autereen ja pyryn lävitse saattoi tuskin erottaa vihollisen etulinjaa. Pitkin koko rintamaa vallitsi kaamea hiljaisuus; ei epäilyttäviä ääniä eikä tavallisuudesta poikkeavaa liikettä.

Jos saksalaisten hyökkäys olisi käynnistynyt 12. helmikuuta, se olisi todennäköisesti ollut menestys.  H-hetken aamuna pyrytti kuitenkin sakeasti lunta, ja hyökkäystä siirrettiin 21. päivään helmikuuta asti. Ranska oli herännyt kaikesta huolimatta tekemään puolustusvalmisteluita Verdunin rintamakaistalla, ja hyökkäyksen viivästyminen todennäköisesti pelasti sen.

Ranskan sodanjohto oli luopunut linnoituksiin nojaavasta puolustuksesta. Belgiasta vuonna 1914 saatujen kokemusten perusteella linnoitukset eivät kestäneet uuden, raskaan tykistön tulitusta, joten Verdunia ympäröiviä linnakkeita miehittivät vain kevyet reserviläisosastot, ja linnakkeiden raskaampi tykistö oli viety muuhun käyttöön. Douaumontiin, Ranskan ja kenties koko maailman vahvimpaan linnoitukseen, miehistöksi jätettiin 58 vanhaa paikallista reserviläistä 500 sotilaan varuskunnan sijaan. Osa linnoituksista oli valmisteltu räjäytettäviksi. Vaikka puolentoista vuoden kokemus oli ollut vähintäänkin karvas, ranskalaista sotilasajattelua hallitsi edelleen hyökkäys, attaque à outrance.

Linnoitukset ehdittiin juuri ja juuri miehittää, kun saksalaisten musertava tykistövalmistelu alkoi. Suonenisku näytti alkuun toimivan. Tykistövalmistelut heikensivät puolustusta. Saksalaiset liikkuivat pieninä ryhminä maastoa hyödyntäen tarjoamatta maaleja ranskalaiselle tykistölle. Linnakkeiden puolustajat tuupertuivat liekinheitinten edessä. Douaumontin linnake menetettiin käytännössä vahingossa. Vaux'n linnakkeen sitkeä puolustus mureni juomaveden puutteeseen.

Puolustus kuitenkin tiivistyi erityisesti kenraali Philippe Pétainin johdolla. Hän tunnisti väsytystaistelun luonteen eikä halunnut ajaa miehiään vihollisen materiaalia vasten. Verdun oli kenties strategisesti merkityksetön, mutta se oli poliitikoille edelleen tärkeä symboli. Saksalaiset oli pysäytettävä: Ils n'ont pas passé. Voimia keskitettiin koko Ranskan alueelta kaupungin puolustukseen. Tuhansien kuorma-autojen katkoton kolonna ajoi täydennyksiä rintamalle yötä päivää pitkin kapeaa tietä, joka sai myöhemmin nimen Voie Sacrée, pyhä tie. Alkuhankaluuksista toivuttuaan ilmavoimat saavuttivat herruuden taivaalla. Valtavia tappioita kärsien saksalaisten eteneminen saatiin hidastumaan ja lopulta syksyyn mennessä pysähtymään.

Brittien suurhyökkäys Sommella heinäkuun alussa pakotti saksalaiset jakamaan voimansa uudelleen, joten paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpotti. Keisari siirsi Falkenhayn sivuun, ja hänen seuraajansa Paul von Hindenburg sai tehtäväkseen vetäytyä mahdollisimman vähin äänin Verdunissa. Ranskalaiset kokosivat joukkonsa hyökkäykseen ja toivat rintamalle suurempia tykkejä linnakkeiden takaisinvaltaamiseen. Joukkojen edellä etenevä tykistötuli osoittautui toimivaksi, ja vetäytyviä saksalaisia lyötiin verisesti. 

Hyökkäys oli heikentänyt Ranskaa aivan odotetusti. Armeijan moraali oli alkanut murentua valtavien tappioiden vuoksi, ja keväällä 1917 onnettoman Nivellen offensiivin jälkeen armeijassa levisi avoin kapina. Ranska ei pystynyt enää laajamittaisiin hyökkäyksiin. Päävastuu operaatioista siirtyi Iso-Britannian sekä myöhemmin Yhdysvaltojen harteille. Vaikka Verdunin taistelun jäljiltä myös saksalaisten parhaat joukot olivat haudassa, Saksa pystyi käymään tehokasta puolustustaistelua vielä kaksi vuotta.

Kirjassaan Horne punoo sotilaiden ja upseerien kirjeistä ja päiväkirjoista sujuvaa sotahistoriaa, jossa käänteitä tarkastellaan komppanian tai jopa joukkueen tasolla. Tykistökranaattien ja tehottoman lääkinnän keskellä voimattomuus alkaa vähitellen turruttaa ja raaistaa sotilaita. Puolustuksen epätoivo ja tappioiden mittasuhteet ovat pysäyttäviä.

Hornella on kuitenkin kyseenalainen tapa arvottaa upseereita taisteluiden lopputuloksen kautta sekavien ja epätäydellisten tietojen perusteella, mikä varjostaa koko teosta. Hän lukee johtajien luonteenpiirteitä muotokuvasta kuin jostain horoskoopista.

Falkenhayn vaikuttaa ensi näkemältä muotokuvassa ”tyypilliseltä preussilaiselta kenraalilta”. Tukka on leikattu lyhyeksi, nenä on kookas ja piirteet voimakkaat ja ankarat. Silmissä on preussilaista kulmien laskua, joka viittaa siihen, että teutonien rotuun on joskus kaukaisina aikoina sekoittunut arojen hurjaa verta. Ilmeet kuvastavat tarkkaa älyä eivätkä suinkaan salaa taipumusta häikäilemättömyyteen ja armottomuuteenkin. Mutta kun katselee suuta ja etenkin sitä osaksi peittäviä sotilasviiksiä, muuttuukin käsitys kokonaan. Suu ei olekaan päättäväisen johtajan tai toiminnan miehen, vaan epävarman, tutkistelevan ajattelijan, herkkä kuoppaleuka vahvistaa heikon luonteen vaikutelmaa.

Horne oikeastaan sijoittaa Verdunin taistelun käänteet Falkenhayn kasvoihin: häikäilemättömyyttä ovat voimien keskittämiset, liekinheittimet ja kaasuhyökkäykset, epävarmuutta brittien vastahyökkäyksen ennakointi ja haluttomuus sitoa reservejä Verduniin.

Kaikesta huolimatta saatan lukea teoksen jossain vaiheessa uudestaan.
--
Kuvat: 
- ”Ranskalaisia sotilaita juoksuhaudassa” 1916-18 (WikiMedia / public domain)
- ”Map of the Battle of Verdun, 1916” (WikiMedia / CC BY-SA 3.0)
- ”Kenraali Pierre Dubois vierailulla Vauxin linnoituksella 1916” (WikiMedia / public domain)

The Last Battle

Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken.

Cornelius Ryanin The Last Battle (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, joten pienet voitot eivät olisi parantaneet neuvotteluasemia. Jäljellä oli vain velvollisuutta ja fanaattisuutta.

Toisaalta Saksan ylintä sotilasjohtoa tai ainakin sen osia huolestuttivat liittoutuneiden suunnitelmat. Saksalaiset olivat onnistuneet saamaan käsiinsä sodanjälkeistä jakoa kuvaavan kartan, jossa maa oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: brittien, amerikkalaisten ja venäläisten. Itärintamalta kantautui huolestuttavia huhuja, ja muutamat kenraalit (tai heidän vaimonsa) kehottivat vaivihkaa sukulaisiaan siirtymään maan länsiosiin, kunnes tilanne rauhoittuisi. Joukotkin antautuivat mielummin yhdysvaltalaisten tai brittien kuin neuvostoliittolaisten käsiin.

Ryan liikkuu armeija- ja divisioonaesikuntien lisäksi tavallisten berliiniläisten siviilien keskuudessa. Valtavan Berliinin evakuointia ei ollut suunniteltu tai valmisteltu, ja ihmiset pelkäsivät venäläismiehitystä. Huhut itärintaman raiskauksista ja raakuuksista levisivät pommitettuun ja säännöstelyn varassa elävään Berliiniin. Itsemurhien määrästä on voitu esittää vain karkeita arvioita, samoin myöhemmin raiskausten uhreista.

Kenraali Dwight D. Eisenhower ei tunnistanut tai tunnustanut sodan poliittista ulottuvuutta. Hän kertoi Josif Stalinille, etteivät länsiliittoutuneet aikoneet edetä Berliiniin vaan tähtäsivät Saksan rintaman katkaisemiseen keskeltä. Hän ei halunnut myöskään kilpajuoksua Venäjän kanssa pääkapunkiin, koska siinä voisi tapahtua vahinkoja. Presidentti Franklin D. Roosevelt oli sairauden jo murtama, mutta Winston Churchill vetosi Berliinin valtaamisen poliittisen vaikutuksen ja sen tarjoaman aseman puolesta sodanjälkeisissä neuvotteluissa. Moni kenraali halusi päästä historiaan Berliinin valloittajana.

Stalin tietysti tulkitsi Eisenhowerin viestin niin, että länsijoukot olivat nimenomaan kiirehtimässä Berliiniin. Hän vaati kenraaleitaan syöksymään Oderin yli. Niinpä Saksan ohut itärintama murtui valtavissa tykistökeskityksissä. Adolf Hitlerin yksityiskohtainen, jääräpäinen ja joustamaton strateginen ja taktinen ajattelu oli hiertänyt saksalaiskenraaleja jo vuosien ajan, mutta nyt Hitler halusi esiin syyllisiä jatkuviin tappioihin. Kun tehtäviä kierrätettiin, rintamakokemus väistyi poliittisten ansioiden tieltä. Divisioonat ja prikaatit olivat olemassa vain paperilla.

The Last Battle on erinomaista luettavaa. Ryan on koonnut arkistotietoja ja haastatellut siviilejä sekä keskeisiä kenraaleita — myös neuvostoliittolaisia. Hän itsekin yllättyi pääsystään venäläisarkistoihin keskellä kylmää sotaa. Kirjan näkökulman liikkeet, tapahtumien käänteet, hitaasti tihenevä jännitys sekä suurten linjojen ja yksittäisten ihmisten kokemusten rytmi kulkevat hienosti.

On omituista, että tämän kaliiperin kerrontaan törmää sattumalta alennushyllyssä. Esimerkiksi Michael Shapiro katsoo, että Ryanin toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista ensimmäinen, elokuvasovituksensa varjoon jäänyt The Longest Day (1959), muutti tai avasi nykyaikaista journalismia pysyvästi kirjallisuuden suuntaan. Tähän suuntaan ovat sitten myöhemmin liikkuneet mm. Tom Wolfe, Joan Didion ja Hunter S. Thompson.

Cornelius Ryan, The Last Battle (1966). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 1995.

--

Kuvat:
Ilmahyökkäyksen tuhoja Berliinissä helmikuussa 1945 (Bundesarchiv, Bild 183-J31345 / CC-BY-SA 3.0)
Kansikuva, Simon & Schuster.

A Bridge Too Far

Normandian maihinnousun jälkeen kesällä 1944 liittoutuneiden joukot hyökkäsivät leveänä rintamana kohti Berliiniä. Saksalaiset näyttivät olevan sekasortoisessa tilassa. Eteneminen oli odotettua nopeampaa, ja vihollisen selustaan suunniteltu maahanlaskuoperaatio toisensa jälkeen peruttiin omien joukkojen tieltä. Toisaalta moni liittoutuneiden kenraaleista halusi tarttua tarjolla olleeseen vapauttajan rooliin ja antaa Saksalle kuolettavan iskun. Mm. brittiläinen marsalkka Bernard Montgomery vaati saada syöksyä terävänä peitsenkärkenä kohti Berliiniä.

Erinomaisessa kirjassaan A Bridge Too Far (1974) irlantilainen toimittaja ja kirjailija Cornelius Ryan kuvaa sodan mittavinta maahanlaskuoperaatiota, syyskuussa 1944 toteutettua operaatio Market Gardenia. Siinä maahanlaskujoukkojen oli määrä vallata ja pitää hallussa eteläisessä Hollannissa viittä siltaa siihen asti, kunnes etelästä puskevat motorisoidut maajoukot saapuisivat paikalle. Viides, leveän Reinin ylittävä silta sijaitsi Arnhemissa, jonka mukaan taistelu on saanut nimensä.

Kirjan nimi juontuu brittiläisen kenraaliluutnantin Frederick Browningin epäilyksestä: ”I think we may be going a bridge too far.” Market Garden kurotti kauas vihollisen selustaan, eikä se ollut varovaisena tunnetulle Montgomerylle tyypillinen. Nopeasti kyhätty suunnitelma oli ketju toisistaan riippuvia aikataulutettuja tavoitteita. Onnistuessaan operaatio olisi avannut tien Berliiniin ja lyhentänyt sotaa kuukausilla, mutta suunnitelmassa oli vähän tilaa kitkalle, yllättäville käänteille tai sattumalle. 

Suunnitelmat sotkeutuivatkin sääolojen, huonojen viestiyhteyksien, sattuman ja erityisesti saksalaisten erinomaisen sitkeäksi osoittautuneen vastarinnan vuoksi. Tiedustelu oli ollut kiireestä johtuen huolimatonta, maahanlaskupaikat oli sijoitettu liian kauaksi kohteista, ja Englantiin paenneiden hollantilaisten upseerien apuun suhtauduttiin niin ikään yliolkaisesti, vaikka he olivat harjoitelleet mm. Arnhemin valtaamista ja tunsivat maaston. Myös hollantilaisen vastarintaliikkeen tietoihin ja apuun suhtauduttiin epäilevästi — kenties aiemmin onnistuneen saksalaisen vastatiedustelun vuoksi perustellusti.

Kun saksalaiset sitten löysivät operaation suunnitelman aikatauluineen löytyi alasammutun liitokoneen hylystä — joku liittouneiden upseeri oli ottanut paperit mukaansa taisteluun ohjeiden vastaisesti — onnistumisen edellytykset alkoivat olla vähissä. Ensimmäisen maahanlaskuaallon jälkeen saksalainen ilmatorjunta oli hereillä. Lentokoneista pudotetut elintärkeät täydennykset, aseet, ruoka ja ammukset, lankesivat saksalaisten käsiin.

Arnhemin silta vallattiin ja sitä pidettiin hallussa, mutta maajoukkojen eteneminen oli odotettua hitaampaa. Tappiot kasvoivat, kun kevyesti aseistetut maahanlaskujoukot saivat vastaansa saksalaisia panssareita. Siltaa puolustanut brittiläinen 1. laskuvarjodivisioona tuhoutui lähes täysin, ja lopulta sillasta piti luopua.

Tappioita kärsivät myös hollantilaiset siviilit, koska taisteluita käytiin siviilien keskellä. Liittoutuneiden saapuminen herätti hollantilaisten toiveet ja vastarinnan, mutta operaation epäonnistuminen käynnisti saksalaisten kostotoimenpiteet.

Taistelun historiaa selvittäessään Ryan nojaa arkistolähteiden ja muistelmien lisäksi itse tekemiinsä brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja hollantilaisten haastetteluihin, mikä tuo tapahtumien keskellä liikkuvaan kerrontaan autenttisuuden tuntua. Toisaalta brittisotilaiden ja erityisesti 1. maahanlaskuprikaatin ”punaisten paholaisten” urheuden alleviivaaminen purkaa ajoittain objektiivisuuden lumon.

Kirjoittajan valinta, hetkittäinen ”puolueellisuus”, voi olla ymmärrettävissä taistelun historian historian kautta: Ryanin teosta edeltävä populäärisotahistoria jätti Arnhemin taistelun sen mittavuudesta huolimatta usein mainitsematta tai Montgomeryn muotoiluja noudattaen piti sitä ”osittaisena onnistumisena”. Kenties Ryan katsoi tarpeelliseksi pehmentää liittoutuneiden heikkouksia valaisevaa kerrontaansa osoittamalla myötätuntonsa yksittäisen taistelijan kohtalolle. Kenties Ryan kaavaili kirjaansa nimenomaan brittilukijoille.

Imelä sivumaku on vain hienoinen ja nopeasti ohimenevä. A Bridge Too Far on mukaansa tempaavaa ja jännittävää sotahistoriaa, ja Ryan rakentaa kertomustaan taiten.

Cornelius Ryan, A Bridge Too Far (1974). Hodder & Stoughton, London, UK, 2007.

__
Kuva: ”Hollantilaiset lapset tervehtivät yhdysvaltalaisen 101. maahanlaskudivisioonan sotilaita Sonnin lähellä syyskuun 17. päivänä 1944”. Imperial War Museum [IWM Non Commercial Licence] © IWM (EA 38132)

Fire and Movement

Yhdysvaltain puolustusbudjetti pääsee usein uutisotsikoihin. Se vastaa hieman arvioista riippuen yhteenlaskettuna noin kahdeksaa tai yhdeksää seuraavaksi suurinta puolustusbudjettia. Uutisointi harvemmin pureutuu puolustusbudjetin motiiveihin ja sisältöön. Yksi huomattava menoerä koostuu laivastosta, joka on toisen maailmansodan jälkeen valvonut maailman meriä.
 
George Friedman esittää kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Brittiläisen imperiumin tavoin Yhdysvaltojen strategia on taata asemansa juuri valtamerten ja kauppareittien valvonnan kautta. Ylivoima tekee Yhdysvalloista tietysti houkuttelevan liittolaisen, mikä antaa poliittista myös sananvaltaa. Jos USA:n puolustusbudjetti olisi suunnilleen samalla tasolla kuin kilpailijoilla, voisi syntyä haastajia ja kilpavarustelua. Rahaa käytetään aseisiin, koska se ylläpitää valta-asemaa ja etumatkaa muihin nähden.

Yhdysvaltaisen amiraalin Alfred Thayer Mahanin (1840-1914) näkemyksen mukaan imperiumien valta perustuu juuri laivastoon. Tavaroiden meritse kuljettaminen on aina halvempaa kuin maitse, ja kauppaa käyvät merenkulkuvallat ovat tyypillisesti vauraampia kuin sisämaanaapurinsa tai -kilpailijansa. Kauppareittien ja erityisesti sen solmukohtien — esim. salmien ja kanavien — valvominen antaa myös mahdollisuuden hallita kansainvälistä kauppaa.

Mahanin teos The Influence of Sea Power Upon History (1890) selitti antiikin Ateenan sekä Brittiläisen imperiumin valtavat laivastot. Hänen merivaltaa korostava geopoliittinen teoriansa herätti myös Saksan keisarin Vilhelm II:n huomaamaan puutteet valtakuntansa merivoimissa. Alkoi nopea kilpavarustelu. Saksa yritti haastaa brittilaivaston, mutta Britannia vastasi jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen rakentamalla enemmän ja suurempia aluksia. Siirtomaakilpailusta myöhästyneen Saksan tavoittelema ”paikka auringossa” pysyi horisontin takana.

Laivaston kilpavarustelua on pidetty yhtenä syynä ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta muutamaa meritaistelua lukuunottamatta Saksan uusi laivasto pysyi enimmäkseen satamassa. Varustelu tärveli Saksan alkuun hyvät suhteet Iso-Britanniaan tarjoamatta lopulta vastineeksi mitään etua tai hyötyä.

* * *

Britannia ei ollut valmistautumaton ensimmäiseen maailmansotaan, mutta se oli suunnitellut käyvänsä sotaa merellä. Imperiumi oli kahakoinut siirtomaissaan, mihin sen vaatimattoman kokoinen ammattiarmeija oli riittänyt mainiosti. Vuonna 1914 mantereelle laivattiin kuusi jalkaväkidivisioonaa ja neljä ratsuväkiprikaatia, yhteensä 120 000 miestä. Luku kalpeni Saksan ja Ranskan miljoona-armeijoiden rinnalla. Vuoden lopulla brittiarmeija oli käytännössä tuhoutunut  sinänsä onnistuneen puolustustaistelun jäljiltä. Rivejä täytettiin pikaisesti: seuraavan muutaman vuoden aikana siirtoarmeijan riveissä ehti palvella yli viisi miljoonaa sotilasta.

Kirjassaan Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914 (2015) historioitsija Peter Hart ruotii brittiläisen siirtoarmeijan (British Expeditionary Force, BEF) kohtaloa syksyn 1914 taisteluissa, kun armeijat vielä liikkuivat ja rintamalinja sekä taktiikka hakivat muotoaan. Kirjan tavoite on asettaa siirtoarmeijan ponnistelut kontekstiinsa ja ravistella niiden ympäriltä katteettomia myyttejä. 

Siirtoarmeijan suunnittelu alkoi toisen buurisodan jälkeen. Hart toteaa, että buurisodassa palvellut upseeristo osasi arvostaa modernien aseiden tulivoimaa. Avoimen maaston poikki tehdyt rynnäköt buurien kaivettuihin asemiin olivat suurten tappioidensa vuoksi katkera pala. Tämä tuntuu uskomattomalta, koska näitä rynnäköitä tehtiin vielä 1916.

Uusi taisteluohjesääntö alleviivasi aselajien yhteistoimintaa, mutta buurisodasta saadut opit eivät kiteytyneet selkeäksi taktiikaksi. Opinkappaleena ”tuli ja liike”, erityisesti jalkaväen liike yhdistettynä tykistön tuleen, tarkoitti lähinnä tulivalmistelua ja sitä seuraavaa rynnäkköä. Liikkeen tärkeyden korostaminen johti kevyeen, helposti siirrettävään tykistöön, mutta linnoittautunutta vihollista vastaan raskaan tykistön puute osoittautui pahaksi puutteeksi.

Ratsuväen rooli oli buurisodan sekä Venäjän-Japanin sodan kokemusten valossa kyseenalainen. Vanhat upseerit eivät halunneet luopua ratsuväen perinteikkäästä rynnäköstä, mutta useimmille uusi tulivoima asetti selvät reunaehdot. Ratsujen tarjoamalle liikkuvuudelle ei kuitenkaan taistelukentällä ollut vaihtoehtoa.

Taustoitettuaan sotaa ja siirtoarmeijaa Hart siirtyy kuvaamaan taisteluita. Hän vierailee kronologisessa järjestyksessä Monsin, Le Cateaun, Aisnen ja Ypresin ensimmäisessä taistelussa sekä esittelee ”Suuren perääntymistaistelun” kulun. Kerronta kulkee vuoroin virallisen sotahistorian ja silminnäkijöiden, sekä brittiläisten että saksalaisten ja ranskalaisten, kertomusten kautta. Hart sovittaa taitavasti tapahtumien suuret linjat, vaikeat, epävarmuudessa tehdyt ratkaisut sekä yksittäisten taistelijoiden kohtalot vangitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjassa sota on urheista taistelijoista huolimatta raakaa ja sekavaa tappamista ja hävittämistä.

Alkuperäisen ammattiarmeijan konkarit omaksuivat itselleen lempinimen ”The Old Contemptibles” keisari Vilhelm II:n käskystä, jossa tämä vaati brittien pienen ja halveksittavan armeijan tuhoamista. Hart tai kukaan muukaan ei ole tällaista käskyä onnistunut löytämään. Brittisotilaiden mainostettu ampumatarkkuuskin jätti Hartin mukaan usein toivomisen varaa. Saksalaiset eivät marssineet tiiviissä muodostelmissa brittien asemia kohti, eikä joulurauha 1914 esiintynyt kuin paikallisesti.

Peter Hart, Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2014.

--
Kuva: H. S. Stanham, ”Captain Alexander and Lieutenant Owen Gough on horseback” (Imperial War Museum, IWM Non-commercial license)  © IWM (Q 82570)

The Eastern Front 1914-1917

Norman Stone, The Eastern Front 1914-1917 (1975). Penguin Books, London, UK, 1998.

Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.

Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.

Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.

Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.) 

Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.

Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.

Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.

Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.

The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.

Breakdown

Taylor Downing, Breakdown: The Crisis of Shell Shock on the Somme, 1916. Little, Brown, London, UK, 2016.

Iso-Britannia oli huonosti valmistautunut vuonna 1914 alkaneeseen suursotaan. Maineikas brittiläinen siirtoarmeija oli parhaiten koulutettu ja varustettu eurooppalaisista joukoista, mutta kuusi jalkaväkidivisioonaa oli vähän. Divisioonat hupenivat nopeasti uudenlaisessa sodassa.

Kun sodan mittakaava alkoi ensimmäisten kuukausien jälkeen selvitä, britit alkoivat koota vapaaehtoisista uutta ”Kitchenerin armeijaa”. Pulaa oli paitsi kivääreistä, univormuista ja ammuksista myös upseereista, lääkäreistä ja kokemuksesta. Sodanjohto myöntyi hyökkäämään uuden ja kokemattoman armeijansa kanssa suunniteltua aikaisemmin helpottaakseen ranskalaisten ahdinkoa Verdunissa.

Brittien ja ranskalaisten mittava hyökkäys Sommella alkoi heinäkuun 1. päivänä 1916. Huolimatta pitkästä tulivalmistelusta brittisotilaiden tappiot konekivääritulessa, tykistökeskityksissä ja vastahyökkäyksissä kasvoi 60000 henkeen. Haavoittuneet täyttivät sairaaloiden vähäiset vuodepaikat nopeasti. Ensimmäisten päivien aikana rintaman taakse sidontapaikoille tuotiin myös sekavassa tilassa olevia täriseviä ja muistinsa menettäneitä sotilaita. He olivat taistelukyvyttömiä, vaikka heillä ei ollut näkyviä haavoja. 

Taylor Downingin tuore tietokirja Breakdown (2016) liikkuu samojen ilmiöiden äärellä kuin Ville Kivimäen erinomainen Murtuneet mielet (2013). Vuosisadan alun Britannia oli talvisotaan joutuvan Suomen tavoin valmistautumaton. Psykologian tuntemus oli alkeellista, eivätkä armeijat halunneet (tai halua) tunnustaa poikkeuksia tai erikoistapauksia. Henkisten ongelmien katsotaan juontuvan sotilaan omista taipumuksista, ei varsinaisesti taistelukentän tapahtumista.

Uuden, ”sotaneuroosiksi” (engl. shell shock) nimetyn ilmiön pelättiin murentavan moraalin ja tarjoavan sotilaille tien pois taisteluista. Sen pelättiin tarttuvan epidemian tavoin ja tuhoavan koko brittiarmeijan, joten se päätettiin määrätietoisesti tulpata. Yksiköitä, joissa esiintyi sotaneuroosia tavanomaista enemmän, rangaistiin. Rohkeudestaan tunnettu Lonsdalen pataljoona kärsi heinäkuun 1. päivänä brittien suurimmat tappiot: yli 60% miehistöstä ja melkein kaikki upseerit. Kun se muutamaa päivää myöhemmin kieltäytyi hyökkäämästä, pataljoonaa nöyryytettiin julkisesti, ja sotaneuroosia diagnosoinut lääkintäupseeri lähetettiin kotiin sotamieheksi alennettuna. Liika sympatia oli se varsinainen sairaus.

Armeijan tarkoitus oli voittaa sota, mutta tavanomaiset kurinpidolliset toimet, kuten rangaistukset, julkiset häpäisemiset ja teloitukset, eivät kuitenkaan tehonneet. Sotilaat elivät jatkuvassa kuolemanvaarassa voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Kaikki pelkäsivät ja kaikki yrittivät peitellä pelkoaan, mikä sitten purkautui oireina.

Sairautta alettiin tutkia ja luokitella. Lääkintäupseerit saivat ohjeikseen palauttaa miehet rintamalle mahdollisimman pian. Räjähdyksen laukaisema neuroosi tulkittiin haavaksi, joka vaati pidempää hoitoa. Ilman selkeää fyysistä ärsykettä, kuten lähellä sattunutta räjähdystä tai elävältä hautautumista, neuroosia käsiteltiin flunssan kaltaisena ohimenevänä sairautena. Usein parin päivän lepo rintaman takana riittikin taistelukunnon palauttamiseen mutta ei suinkaan aina. Yhteiskuntaluokat heijastuivat tietysti sotaneuroosiinkin. Miehistöstä poiketen upseerit kärsivät ”neurastheniasta” eli velvollisuuksien synnyttämästä hermojen väsymisestä.

Sodan aikana ja sen jälkeen psykiatria kehittyi aimo harppauksin, kun käsitys mielen toiminnasta ja sen sairauksista täsmentyi. Sotaneuroosin, tai nykyisin traumaperäisen stressihäiriön, hoito on kehittynyt, mutta sen synnyttämä pelkurin leima haalistuu hitaasti. Brittien ensimmäistä maailmansotaa koskevat arkistot avautuivat vasta 1990-luvun alussa. Sodan aikana pelkureina teloitetut 306 brittiä, joista suuri osa luultavasti kärsi sotaneuroosista, armahdettiin vuonna 2006.

Sommen taistelun satavuotismuistovuonna julkaistu Breakdown on tiivis ja jouheva katsaus sotaneuroosin synnyttämään kriisiin ja sodanjohdon yrityksiin painia sen kanssa. Yritykset olivat osin aikakauden pöyhkeää tietämättömyyttä, osin yhteiskuntaluokan tuomaa asennetta mutta suurelta osin yksilön ja kokonaisuuden välistä, sodan synnyttämää ristiriitaa. Jokainen yritys kohdella yksilöä yksilönä synnyttää ennakkotapauksen, jonka pelätään murentavan moraalin ja siten halvaannuttavan armeijan toimintakyvyn.

Kirja tiivistää Sommen alkuvaiheen tapahtumat ja tavoitteet sekä aikakauden psykiatrisen käsitteistön, mutta Downing ei Kivimäen tavoin pureudu ryhmädynamiikkaan tai ikäjakaumiin. Downing arvioi, että 4% sotilaista kärsi sodan aikana stressihäiriöistä.

Mieleen haavoittuminen on väistämätön mutta edelleen vaikea tosiasia, erityisesti trumpettien ja rumpujen vaiettua. Esimerkiksi David Finkelin Thank You For Your Service (2013) kuvaa lohdutonta yhdysvaltalaissotilaiden ja näiden perheiden taistelua mielenterveysongelmien kanssa Irakin sodan jälkeen.

Somme: Into the Breach

Hugh Sebag-Montefiore, Somme: Into the Breach. Penguin Random House, e-Book, 2016.

Vuoden 1916 heinäkuusta saman vuoden marraskuuhun kestänyt Sommen taistelu on yksi ensimmäisen maailmansodan suurimmista operaatioista. Ranska halusi Britannian hyökkäävän, jotta Saksa joutuisi jakamaan voimiaan ja paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpottaisi. Verrattuna saksalaisiin ja ranskalaisiin asevelvollisiin, Britannia joutui hyökkäämään suhteellisen kokemattomin vapaaehtoisjoukoin. Kokemattomuus ei rajoittunut miehistöön, ja uudenlaisen sodankäynnin oppiminen maksoi verta.

Sommen merkityksestä ja asemasta Iso-Britannian historiassa on taisteltu vuodesta 1916 alkaen. Tappioiden vuoksi taistelua on pitkään pidetty katastrofina, mutta tuoreempi sotahistoria, kuten William Philpottin Bloody Victory (2009), on alkanut nähdä sodan laajemmassa kontekstissa  välttämättömänä askeleena kohti Saksan kukistamista. Keskustelu siirtyy tällöin sodankäynnin logiikkaan ja sitä noudattaviin näännytystaisteluihin, mitä maallikon alkaa olla vaikea arvioida. Kun sodassa kokonaisuus ratkaisee, yksilö lakkaa olemasta kaiken keskipiste.

Hugh Sebag-Montefioren tuore Somme: Into the Breach (2016) pysyy yksilöiden keskuudessa. Kirja seuraa yksittäisiä sotilaita kirjeiden, yksityisten päiväkirjojen, sotapäiväkirjojen ja talletettujen kertomusten kautta. Hieman Homeroksen Iliaan tapaan kirja kiertää taistelukentän tapahtumia, nostaa esiin kuolevia sotilaita nimeltä tehden heidän kaatumisestaan merkittävän. Kirjeet ja valokuvat tekevät sotilaista yksilöitä, joilla on perheitä, vaimoja ja lapsia ajatusten ja toiveiden lisäksi. Kerronta ei taivu pateettiseksi eikä se pysähdy. Guarda e passa.

Taisteluiden sekavissa oloissa tiedot kuolleista, haavoittuneista ja vangiksi jääneistä ovat joskus ristiriitaisia. Sebag-Montefiore seuraa monien omaisten kirjeenvaihtoa näiden yrityksissä selvittää kadonneiden kohtaloita. Kirjan painopiste on verisessä heinäkuussa ja erityisesti sen alkupäässä. Taistelukentän tapahtumat, niiden yksityiskohdat ja käänteet täydentyvät hyökkäyksen eri kaistojen osin päällekkäisistä kuvauksista ja kertomuksista. Enimmäkseen kirja nojaa brittiläisiin lähteisiin, mutta paikoin kuva täydentyy näkökulmalla ei-kenenkään-maan toiselta reunalta.

Mutta sotilaat eivät ole pelkästään uhreja vaan myös uhraajia. Brittiläinen tykistö jauhoi saksalaisten linjoja seitsemän vuorokautta. Kun vankeja ei oteta hyökkäyksen aikana, antautuvat saksalaiset ammutaan. Saksalaisen konekivääriampujan kädet ovat niin palaneet aseen kuumennuttua, että niistä roikkuu nahkasuikaleita. Sotarikoksia tehdään puolin ja toisin. Sitten toisaalla tykistökeskityksissä kuolleiden saksalaisten joukosta löytyy aiemmin kuolleiksi luultuja brittejä, jotka on kannettu suojaan taistelukentältä ja joiden haavat on sidottu.

Tarinoina Sommen taistelu on samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova kuva ihmisestä sodassa. Tavallaan koko ensimmäisen maailmansodan harrastus on jatkoa lukuhaasteelle.

Bloody Victory

William Philpott, Bloody Victory: The Sacrifice on the Somme (2009). Abacus, London, UK, 2010.

Varusmiespalveluksen alokasaikana harjoittelimme jalkaväen rynnäkköjä. Kaksi ryhmää vuorollaan säntäili heinittyneen kentän poikki kohti metsänlaitaa, missä yksi ryhmä esitti asemiin kaivautunutta puolustajaa. Metsänlaidan poteroista katsottuna hyökkääminen näytti toivottomalta; puolustaja niittäisi hyökkääjät helposti niitylle ennen kuin he pääsisivät etenemään edes rynnäkköetäisyydelle.

Meille kerrottiin, että hyökkääminen ylipäätään edellyttää kolminkertaisen ylivoiman ja kaivautunutta puolustajaa vastaan kuusinkertaisen ylivoiman. Tämä piti sisällään ajatuksen, että puolustaja edelleen niittäisi valtavat määrät hyökkääjiä niitylle, mutta riittävän moni pääsisi puolustajan asemiin asti. Hyökkäystä on tietysti tarkoitus auttaa savukranaatein ja tykistövalmisteluin, mutta silti siihen liittyvä aritmetiikka on julmaa.

Hyökkääminen avomaaston poikki päivänvalossa oli veristä jo Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla ennen konekiväärien saapumista taistelukentälle. Veristä se oli myös heinäkuusta 1916 alkaen Sommessa Pohjois-Ranskassa. Sommen taistelussa ensimmäisenä päivänä brittien tappiot nousivat 60 000 mieheen, joista kuolleita oli 20 000.

Kirjassaan Ensimmäinen maailmansota (1971) A. J. P. Taylor tiivistää Sommen taistelun sanomalla, että sotilaat olivat urheita, kenraalit olivat taitamattomia ja taistelu turha. ”Strategisesti Sommen taistelu oli aivan kiistaton tappio”. Tämä suositun historioitsijan näkemys on hallinnut Sommen perintöä. Onnettomana tuhlauksena muistelmissaan sitä piti myös Winston Churchill, joka vieraili rintamalla elokuussa 1916. Hän ei kuitenkaan pystynyt esittämään valitulle strategialle hyvää vaihtoehtoa.

Sotahistorioitsija William Philpott on yksi tutkijoista, jotka ovat lähteneet haastamaan vallitsevaa näkemystä Sommen taistelusta. Hänen kirjansa nimi Bloody Victory (2009) pitää sisällään oleellisen: taistelu oli verinen, mutta se oli voitto. Sommen taistelu oli käännekohta, joka oleellisesti muutti sodan kulun.

Jos Marnen taistelussa 1914 katosi Saksalta mahdollisuus nopeaan voittoon, niin Sommessa vuonna 1916 katosivat Saksan voiton mahdollisuudet ylipäätään. Lukuun ottamatta lyhyttä ponnistusta vuonna 1918, kun Venäjän vetäytyminen sodasta vapautti itärintaman saksalaisdivisioonat länsirintamalle, se kävi puolustustaistelua.

Kuva: Sommen taistelu
(Wikimedia / public domain)

Sommea käsittelevä kirjallisuus on ehkä ensimmäisen päivän verisyyden vuoksi valtaosin brittien kirjoittamaa. Niinpä se korostaa brittien osuutta taistelussa ja jättää usein huomiotta, että Somme-joen eteläpuolella taistelleet ranskalaiset joukot pääsivät tavoitteisiinsa taistelun ensimmäisenä päivänä huomattavan vähin tappioin, vaikka saksalaiset olivat siellä samaan tapaan linnoittautuneita. Philpott, 1900-luvun Ranskan armeijan asiantuntija, tarttuu aluksi tähän.

Verrattuna ranskalaisiin kollegoihinsa, puhumattakaan saksalaisista, brittisotilaat olivat huomattavan kokemattomia. He eivät olleet edellisten tavoin kaksi vuotta sotaa käyneitä asevelvollisia, vaan heikosti koulutettuja vapaaehtoisia, jotka Kitchener oli koonnut ”uudeksi armeijaksi”, kun kevyt siirtoarmeija osoittautui riittämättömäksi. Lisäksi brittiupseeristossa moni toimi liian suurissa saappaissa, mitä korjattiin hitaasti.

Uudenlaisessa, väsytystaisteluksi kääntyvässä sodassa tykistön rooli kasvoi. Ranskalainen kenraali Ferdinand Foch, joka oli niittänyt mainetta Nancyn ja Marnen taistelussa ja joka myöhemmin ylennettiin marsalkaksi ja Ranskan armeijan komentajaksi, oli aloittanut tykistöupseerina. Hän oli alaistensa kanssa löytänyt reseptin, jolla uutta sotaa käytiin nimenomaan materiaali edellä miehiä säästäen.

Philpott ei kiistä Sommen taisteluun liittyviä ongelmia. Seitsenpäiväinen tykistövalmistelu, jossa puolitoista miljoona kranaattia ammuttiin ei-kenenkään-maan yli saksalaisten niskaan, ei onnistunut ajamaan saksalaisia asemistaan eikä edes katkaisemaan tai tuhoamaan saksalaisten asemien eteen viritettyjä piikkilankaesteitä. Tykistön tulisuunnitelma eteni kellon — ei joukkojen etenemisen — mukaan.

Läpimurtoja ei pystytty myöskään hyödyntämään sopivien reservien puutteessa. Panssarivaunuja, jotka olivat vielä epäluotettavia, ripoteltiin sinne tänne pitkin rintamaa keskitetyn osaston sijaan. Salassapito oli onnetonta, ja tietoja hyökkäyksestä päätyi saksalaisten käsiin etukäteen. Lisäksi armeijan komentaja Douglas Haig sovitti suunnitelmiaan huonosti ranskalaisen kollegansa kanssa. Ylipäätään upseeriston harkintaa kiusasi katteeton optimismi.

Niinpä sateen pehmittämässä mudassa rämpivät sotilaat eivät päässeet useinkaan etenemään omilta linjoiltaan. Konekiväärituli ja tykistökeskitykset tiiviissä aalloissa eteneviin rivistöihin oli tuhoisaa.

Kuva: Ernest Brooks (Wikipedia / public domain)

Philpottin mukaan Sommen taistelua koskeva kirjallisuus keskittyy enimmäkseen valmisteluihin ja ensimmäiseen päivään ja sen karmaiseviin kohtaloihin. Taistelu jatkui kuitenkin viisi kuukautta, minkä aikana britit oppivat koordinoimaan epäsuoraa tulta paremmin jalkaväen liikkeiden kanssa, asettamaan realistisempia tavoitteita, torjumaan tehokkaammin vastahyökkäyksiä ja kouluttamaan joukkonsa. Taistelu myös helpotti, kuten oli suunniteltu, painetta Verdunin suunnalla, missä saksalaisten suuri offensiivi sitoi Ranskaa tuhoisassa väsytystaistelussa.

Philpott toteaa, että sekä Churchill että Taylor käyttivät Sommen taistelua lyömäaseenaan yrittämättä oikeastaan ymmärtää sitä. Taylor oli kiihkeä pasifisti, joka piti Sommen taistelua esimerkkinä sodan mielettömyydestä. Churchill oli strategina amatööri, joka ei tarkastellut taistelun laajempaa kuvaa. Laajemmassa kuvassa Philpottin mukaan Sommen taistelu oli verisyydestään huolimatta voitto.
 
Ernst Jünger totesi romaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) sotaan liittyneiden ritari-ihanteiden kuolleen juuri Sommen taistelussa. Taistelun seurauksena Saksa joutuikin kutsumaan nuorempia sekä aiempaa vanhempia ikäluokkia palvelukseen; sen armeija ei ollut enää entisensä. Saksa alkoi käydä myös epätoivoista ja rajoittamatonta sukellusvenesotaa, joka lopulta toi Yhdysvallat mukaan ympärysvaltojen puolelle. Yhdysvallat maksoi sitten vuorollaan uuden sodankäyntitavan opeista Iso-Britannian ja Ranskan tapaan kalliisti.

Saksan sodanjohto tajusi, ettei voinut voittaa sotaa, ja niinpä se tavoitteli itselleen suotuista rauhaa. Se aikoi tehdä sodasta niin kalliin Iso-Britannialle ja Ranskalle, etteivät nämä katsoisi voiton olevan sen arvoista. Poliittisesti Ranskalle sota oli käydä ylivoimaiseksi, ja seuraavana vuonna armeija kapinoi. Armeija ja siviilihallinto painivat myös saarivaltiossa. Kaikesta huolimatta ympärysvaltojen yritykset avata uusia rintamia epäonnistuivat, ja länsirintaman väsytystaistelu jatkui vielä kaksi vuotta.

Suuri osa Sommen kritiikistä koskee Philpottin mukaan itse asiassa väsytystaisteluna käytävää sotaa, joka toisen maailmansodan jälkeen näyttäytyi käsittämättömänä. Kenties 1900-luvun alku oli aikakautena valmiimpi sulattamaan raskaitakin tappioita. Kaltaiseni maallikko viettää pitkiä hiljaisia hetkiä kirjan valokuvien, karttojen ja kirjeistä koottujen yksittäisten taistelijoiden kohtaloiden äärellä yrittäen tunnistaa ”laajempaa kuvaa”. Väsytystaisteluun liittyvä aritmetiikka on vaikea pala nieltäväksi.

Ensimmäinen maailmansota

Kuva: Canada Dept. of National Defense (Wikipedia / public domain)

Jotkut sanovat, ettei kirjallisuutta pidä välineellistää, vaan sitä tulee kohdella itsessään päämääränä. Arvokeskustelu on perusteltua, enkä uskalla olla eri mieltä. Kirjallisuuden motivoiminen terapiana tai innovaatioiden lähteenä on typerää ja vastenmielistä. Toisaalta koen ”kirjallisuuspiirien” tavan kohdella lukijoita joinain läänitykseen kuuluvina alustalaisina myös syvästi vastenmielisenä.  Joka kerta kirjallisuuspuheeksi verhottuun paimentamiseen törmätessäni haluaisin nostaa Helsingin taivaalle kuumailmapallon kokoisen keskisormen.

Olen ehkä ikäisekseni turhan herkkä ja lapsellinen. Kulttuurikeskustelussa ei pidä provosoitua, eikä yksittäisiä irtiottoja pidä tulkita ryhmien näkemyksiksi. Ja voihan olla, että omiin oloihinsa jätettyinä lukijat eksyisivät takaisin väärien kirjojen ja luonnottomien tapojensa pariin. No, mutta joka tapauksessa lukemisella on seurauksia: se esimerkiksi herättää kaikenlaisia ajatuksia ja altistaa erilaisille tavoille olla ihminen.

En ollut lukenut mainittavasti sotahistoriaa ennen Ihminen sodassa -lukuhaastetta. Minusta sotahistoria keskittyi enemmän tylsiin yksityiskohtiin — päivämääriin, kalustoon, joukko-osastoihin, taktiikoihin, tapahtumaketjuihin, komentoketjuihin ja upseerien kuviteltuihin luonteisiin — kuin sodan syihin ja ihmisiin sodassa. Olin tietysti väärässä: kaluston yksityiskohdat eivät ole tylsiä. Lukuhaaste muutti myös näkemyksiäni sotahistoriasta, koska käsiini osui muutama hyvä todella hyvä teos, joka pureutui ihmiseen sodassa.

Sattuman oikusta olen nyt sitten kehittänyt mielenkiintoa ensimmäiseen maailmansotaan. En osaa sanoa, onko sitä koskeva kirjallisuus minulle väline vai päämäärä. Väsytystaistelu länsirintaman tiiviillä ja syvillä rintamakaistoilla tuotti niin absurdeja tapahtumia, että kahlaan läpi nyt sitten kirjan toisensa jälkeen etsien selitystä: miksi? Selailen valokuvakokoelmia kuvitellen tilanteita, tutkien puhki ammuttua maisemaa ja arvaillen sotilaille luonteita ja tarinoita. Miten miljoonat ihmiset päätyvät tällaiseen tilanteeseen ja pysyivät siinä neljä vuotta?

* * *

Max Hastings on huomauttanut, että ensimmäisen maailmansodan alkamisen satavuotismuistotilaisuuksien alla puhujien käsitykset sodan syistä ja tapahtumista olivat haalistuneet niin, että kaikki pitivät toisiaan tasapuolisesti turhan sodan uhreina. Jotkut historioitsijatkin ovat omaksuneet käsityksen ensimmäisestä maailmansodasta juonettomana ja tarpeettomana tragediana.

Sodan tulkinta siirtyi kriitikoiden käsiin melko pian sodan jälkeen. John Maynard Keynes kritisoi sotaa ja sitä seurannutta rauhaa tuoreeltaan. Monet nimekkäät sotarunoilijat, esim. Siegfried Sassoon, Edmund Blunden ja Robert Graves,  julkaisivat muistelmiaan 1920-luvun loppua kohden. Sota alkoi vaikuttaa järjettömältä kokonaisen sukupolven kappaleiksi jauhaneelta tuhlaukselta. Monet tuoreemmat ammattikirjoittajien maallikkohistoriat ovat toistaneet tätä viestiä. Se on ollut myös näkemys, johon minä olen uskonut.

Kirjassaan Catastrophe (2014) Hastings esittää oman näkemyksensä sodan syistä, syyllisistä ja päämääristä. Hän ei tietenkään kiistä tavallisten sotilaiden, merimiesten tai siviilien uhriutta, päin vastoin, mutta hän myöskään ei pidä ensimmäistä maailmansotaa poikkeuksellisen verisenä; samoihin tappioihin ja jopa yli on päästy sitä ennen ja sen jälkeen.

Kiusallisin Hastingsin esittämä kysymys sodanjohdon virheitä kauhistelevalle maallikolle koskee parjattuja kenraaleita: mitä heidän olisi sitten pitänyt tehdä? Vaikka Nivellen offensiiville saatan edelleen tuhahdella (kuvan kanadalaiset sotilaat ovat asemissa juuri Vimyn harjanteella vuonna 1917 osana mainittua hyökkäystä), tästä kysymyksestä on alkanut henkilökohtainen syöksykierre, joka ei tunnu oikenevan. En halua niellä Hastingsin provokaatiota, mutta vastaaminen tarkoittaa vaihtoehtojen kartoittamista. Se edellyttää kaivautumista syvemmälle aiheeseen ja toisaalta vaatii omaksumaan näkökulman, jota on voinut pitää turvallisesti pahana.

Vastaus vaikuttaa väistämättä myös ensimmäisen maailmansodan romaanien, sarjakuvien ja elokuvien tulkintaan. Monissa uudemmissa teoksissa upseeristo suhtautuu tuhlailevan välinpitämättömästi tai välineellisesti miehistöönsä niin, että näiden pahin vihollinen istuikin 30 km linjojen takana. Nopeasti mieleen tulevat nyt ainakin Jacques Tardin C'était la guerre des tranchées (1993), Sébastien Japrisotin Pitkät kihlajaiset (1991), Stanley Kubrickin Kunnian polut (1957) ja äsken lukemani Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013).

Ovatko nämä edelleen sodan muiston haalistumista vai jotain todellista? Ovatko kertomukset omien joukkojen niskaan satavista tahallisista tykistökeskityksistä myytti, vai oliko kyse huonoista yhteyksistä tulenjohtoon, tuulesta tai kenties kuluneista tykkien putkista, kuten Erich Maria Remarque ohimennen romaanissaan mainitsee?

* * *

A. J. P. Taylorin Ensimmäinen maailmansota (1971) ei ole hyvää sotahistoriaa, mutta se tallentaa jotain myöhemmästä suhtautumisesta sotaan. William Philpott tunnistaa siinä 1960-luvun zeitgeistin, joka piti toista maailmansotaa "hyvänä" sotana, toisin kuin ensimmäistä. Taylor ja hänen teoksensa olivat aikoinaan suosittuja, ja ne vaikuttivat voimakkaasti yleiseen käsitykseen sodasta. Ironiaa tai ei, juuri 1960-luvulla käynnistyi lukevalle yleisölle suunnattu ensimmäisen maailmansodan kriittinen historiankirjoitus.

Sodan syynä Taylor pitää  päättäjiä, jotka "tapahtumien mahtavuus musersi" alleen. Kenraalit "haparoivat enemmän tai vähemmän avuttomina", kun joukkojen paljous ei ollutkaan voiton salaisuus, mistä seurasi miljoonia henkiä vaatinut onnettomuus. Sotaan suistuttiin rautatieaikataulut edellä, eikä diplomatialle jäänyt aikaa. Suhteessa myöhempään historiankirjoitukseen tämä on hurja yksinkertaistus.

Taylor aivan oikein toteaa, että rautatiet toisaalta mekanisoivat puolustuksen. Strategian oppikirjan mukaisia läpimurtoja ei tehty, koska puolustaja saattoi keskittää rintaman takana nopeasti joukkojaan uudelleen. Hyökkäys oli sitä vastoin hidasta, koska hyökkääjän piti kävellä vaikeakulkuisen maaston halki. Mitä pidemmälle hyökkäys eteni, sitä vaikeammaksi muodostuivat huolto ja tykistön tulituki. Hyökkäyksen uudelleenryhmitys vei aikaa. 

Taylorin äänessä on paljon jälkiviisautta. Hän ihmettelee sodan liikkuvassa alkuvaiheessa pitkälle saksalaisten selustaan eksynyttä brittiläistä ratsuväkeä. Hän suomii ympärysvaltoja käyttämättä jätetyistä tilaisuuksista Marnella ottamatta huomioon epävarmuutta ja alkeellista tiedustelutietoa. Hän puhuu puolustuskannasta kuluttavan hyökkäämisen sijaan mutta ei pohdi, mitä olisi tapahtunut, jos Belgiaa ja Pohjois-Ranskaa ei olisi vallattu takaisin.

Ympärysvaltojen heikkous oli, kuten Taylor toteaa, puutteellinen koordinaatio. Ranskan ja Britannian esikunnat eivät onnistuneet tekemään yhteistyötä kuin vasta sodan loppupuolella. Hän tuomitsee ympärysvaltojen halun taistella kuluttava sota loppuun ja vääntää Saksa mattoon mutta ei mainitse, että saksalaisten sodanjohto olisi halunnut aselevon nimenomaan pelatakseen aikaa ja ryhmittääkseen joukkonsa uudelleen.

Kirjassa on paljon kuvia ja kuvatekstejä. Suomentaja Tapio Hiisivaara täydentää Taylorin tarjoamaa kuvaa yksityiskohdin ja anekdootein. Paikoin yksityiskohtien määrä ja syvyys poikkeaa huomattavasti Taylorin narratiivista. Ehkä Hiisivaaran olisi pitänyt kirjoittaa koko kirja itse — toki kustannustoimittajan ohjauksessa.

Sota päättyi miltei sata vuotta sitten, mutta sen perinnöstä käydään edelleen kamppailua, ei tosin suomeksi. Kotimaassa juhlavuosi 2014 kirvoitti lehtijuttuja ja joitain käännösromaaneja, mutta ensimmäisen maailmansodan sotahistorian rintamalla on ollut hiljaisempaa.

A. J. P. Taylor, Ensimmäinen maailmansota. Englanninkielisestä alkuteoksesta The First World War (1963) suomentanut ja lisäyksin täydentänyt Tapio Hiisivaara. WSOY, Porvoo, 1971.

A Storm in Flanders

Winston Groom, A Storm in Flanders: The Ypres Salient, 1914-1918; Tragedy and Triumph on the Western Front. Grove Press, New York, NY, USA, 2002.

Winston Groom tuli kuuluisaksi menestyselokuvaksi sovitetusta romaanistaan Forrest Gump (1986), mutta sitä ennen ja sen jälkeen hän kirjoittanut runsaasti tietokirjallisuutta ja erityisesti sotahistoriaa. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä A Storm in Flanders (2002) on suunnattu erityisesti amerikkalaiselle yleisölle. Groomin mukaan Yhdysvalloissa on alettu unohtaa sodan syitä, seurauksia ja tapahtumia, vaikka se itse osallistui taisteluihin lyhyesti aivan sodan loppuvaiheessa.

Kirjassaan Groom keskittyy oletetun lukijan kannalta helpoimmin samastuttavan, brittiläisen armeijan taisteluihin. Siten pääpaino on, kuten nimikin sanoo, Flanderissa, jota voi monestakin syystä pitää länsirintaman keskusnäyttämönä. Armeijat liikkuivat samalla kapealla maakaistaleella hitaasti edestakaisin neljä vuotta.

Myös monet sodan ikonisista kuvista tai tapahtumista sijoittuvat Flanderiin, eikä kyse ole pelkästään englanninkielisen materiaalin tarjonnasta. Saksalaiset ottivat siellä käyttöön taistelukaasut ja liekinheittimet. Siellä nähtiin myös ensimmäiset brittien panssarivaunut. Flanderissa sade pehmensi taistelukentät surullisen kuuluisiksi liejuisiksi pelloksi pitkien tykistökeskitysten rikottua maan pintakerroksen. Matalatkin harjanteet tarjosivat taktisen etulyöntiaseman, joten niistä taisteltiin verisesti.

Läntisen Flanderin kaupungin Ypresin ympäristössä käytiin viisi suurempaa taistelua vuodesta 1914 vuoteen 1918. Se sai miehistön keskuudessa lisänimen ”lihamylly”. Päivittäinen ”hävikki” saattoi olla tuhansia miehiä rauhallisenakin kautena. Räjähdykset riepottelivat miesten ja hevosten mätäneviä ruumiinkappaleita pitkin poikin. Taistelukentän saattoi haistaa kauas. Sääolosuhteet tekivät elämästä sietämätöntä ja hyökkäämisestä erittäin vaikeaa. Kartan ja maaston erot olivat valtavat.

The day that Passchendaele fell, Haig’s chief of staff, Lieutenant General Launcelot Kiggell, went forward to see the battle area for the first time. Nearing Ypres in his big Rolls-Royce staff car Kiggell was first amazed, then dismayed, and finally horrified at the breathtaking morass where the battle had taken place: an almost indescribable sea of mud littered with the bloated, rotten carcasses of artillery horses, smashed guns and wagons, and other detritus of war. He is reported to have broken into tears, crying out, “Good God, did we really send men to fight in that?” His companion, an officer who had been in the battle, told Kiggell, “It’s worse further on up.”

Ypresin kolmas taistelu vuonna 1917, joka nimettiin Passchendaelen harjanteen mukaan, oli verisyydessä Sommen ja Verdunin luokkaa. Ranskalaisen ensimmäisen maailmansodan kenraalin ja myöhemmin marsalkan Ferdinand Fochin tiedetään sanoneen, että kenraalimajurin kouluttaminen vaatii 15 000 miehen tappiot. Ypres ja Passchendaele ehtivät kouluttaa kymmeniä brittiläisiä ja saksalaisia kenraalimajureita.

Groom kirjoittaa hyvin sujuvasti mutta valikoiden. Monipuoliset rintamakokemuksen kuvaukset elävöittävät valtavien armeijoiden liikkeitä. Strategisia tai taktisia ongelmia parisataasivuinen kirja ei lähde analysoimaan vaan tyytyy rakentamaan komentajista ja poliitikoista omat käsityksensä ja analysoimaan sodan narratiivia niistä käsin. Näin varmasti jokainen kirjoittaja tekee, mutta nyt monimutkainen tilanne ja tavoitteet yksinkertaistuvat liikaa.

Niinpä Groom näyttää lukevan lähteitään sotaa tarpeettomana tai tarpeettoman verisenä pitävästä näkökulmasta, mikä on aivan luontevaa. Olisin kuitenkin toivonut näkökulman problematisoimista.

Catastrophe: Europe Goes to War 1914

Max Hastings, Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013). William Collins, London, UK, 2014.

Barbara Tuchmanin erinomainen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä Elokuun tykit (1962) esti kenties kolmannen maailmansodan Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962, mutta se jätti myös jälkensä tuleviin historiankirjoittajiin. Vaikka jotkut pitivät teosta aikanaan toivottoman epäakateemisena — siitä on löydetty puutteita — Tuchman kiehtoi (ja kiehtoo) monia nimenomaan taitavan kerrontansa kautta. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän kirjansa Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013) esipuheessa Max Hastings tunnustaa olevansa yksi näistä ihailijoista.

Ihastuksensa lisäksi Hastings kertoo kirjansa esipuheessa ensi kosketuksestaan vuosien 1914-1918 tapahtumiin. Hän haastateli nuorena apulaisena tuolloin vasta vanhuusikään astuvia brittiläisiä ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneja ja kaiveli sota-arkistoja BBC:n kuuluisaa dokumenttisarjaa The Great War (1964) varten. Kenties näistä aineksista juontuu ainakin hänen viimeisimpien sotahistorioidensa ihmiskeskeisyys. Inferno: World at War 1939-1945 (2011) liikkui tavallisten ihmisten parissa ja kokosi toisen maailmansodan kokemuksia rintamilta ja pommitetuista kaupungeista. Hieman samaan tapaan Catastrophe tarjoilee näkökulmia ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheeseen perinteisen poliittisen ja sotilaallisen narratiivin ulkopuolelta, vaikkei se tätä narratiivia ulkopoliittisine ja diplomaattisine tapahtumineen kokonaan hylkääkään.

Ensimmäinen maailmansota on ehtinyt sadassa vuodessa peittyä myytteihin ja uskomuksiin, joita kirja lähtee hälventämään. Suurin kysymys on tietenkin sotasyyllisyys, joka on vuosien mittaan hämärtynyt. Se nousi Britanniassa ajankohtaiseksi, kun poliitikkojen piti satavuotismuistopäivää varten alkaa valmistella puheita. Hastingsin korviin kantautui pyöristeltyjä näkemyksiä sodasta ja sen päämääristä. Ensimmäisen maailmansodan historia on ollut sodan kriitikkojen käsissä 1920-luvulta lähtien. Esim. John Maynard Keynes esitti kärkevää kritiikkiä Versaillesin rauhaa koskien. Barbara Tuchmanin mukaan sotaa ei halunnut kukaan, mutta tilanne karkasi käsistä diplomaattisen kompastelun vuoksi. On puhuttu unessakävelystä, kaikkien eli ei kenenkään syyllisyydestä jne.

Hastings langettaa sotasyyllisyyden tukevasti Itävalta-Unkarin ja erityisesti Saksan harteille. Kumpikaan näistä ei tietenkään alkuun kaavaillut suursotaa, mutta Itävalta-Unkarin valmistellessa Serbian nöyryyttämistä Saksa antoi toiminnalle täyden tuen ns. avoimen valtakirjan muodossa kuitenkin tunnistaen riskin laajemmasta selkkauksesta. Saksa olisi voinut missä tahansa vaiheessa elokuun alkuun asti estää tapahtumia eskaloitumasta, tunnustaa tietävänsä Serbialle esitettävän uhkavaatimuksen sisällön, tai se olisi voinut tarttua tarjottuihin rauhanvälitysyrityksiin. Tietenkin Saksa koki olevansa piiritetty, kun Venäjä ja Ranska solmivat liiton. Se koki myös jääneensä jälkeen siirtomaiden jaosta ja näki Britannian laivaston jatkuvaksi uhkaksi. Myös Venäjän sotilaallinen kehitys oli riistämässä Saksalta suhteellisen etulyöntiaseman. Saksa reagoi aseellisesti ja alkoi toteuttaa kahden rintaman fantasiaansa. Hastingsin mukaan on ironista, että Saksan ilmiömäinen taloudellinen ja teollinen kehitys olisi vienyt sen Euroopan kiistattomaan kärkeen vuosikymmenessä, ehkä kahdessa, jos se ei olisi aloittanut sotaa, mutta keisari Vilhelm kenraaleineen tunnisti vain sotilaallisen voiman ja arvovallan.

Ensimmäisessä maailmansodassa oli moraalinen panos, joka kuitenkin haalistui toisen maailmansodan räikeän fasismin ja veristen hirmutöiden jälkeen. Toisaalta sotarunoilijoiden, kuten Siegfried Sassoonin, näkemykset ensimmäisestä maailmansodasta tavoitteeltaan yhdentekevänä painajaisena ovat hallinneet sen perintöä. Ranska ja Venäjä taistelivat eloonjäämisestään, eikä Britannia voinut katsoa sivusta Saksan hegemoniaprojektia — varsinkaan Saksan hyökättyä puolueettomaan Belgiaan. Saksan keisarikunnalla ei ollut natseihin verrattavaa selkeää ohjelmaa, mutta se oli sotilaallinen autokratia, eivätkä ympärysvallat polttaneet kyliä, teloittaneet summittaisesti tuhansia siviilejä eivätkä haalineet miehitettyjen alueiden asukkaita orjatyöhön, kuten Saksa teki — natsit toki veivät nämä paljon pidemmälle parikymmentä vuotta myöhemmin. Hastings huomauttaa, ettei Keynes Versaillesin rauhaa kritisoidessaan ottanut huomioon Saksan Venäjälle Brest-Litovskissa vuonna 1917 sanelemia rauhanehtoja, jotka olivat alueluovutuksineen erinomaisen ankarat ja linjassa vuoden 1919 rauhanehtojen kanssa. Saksan voitto olisi tiennyt tyranniaa Manner-Euroopassa, eikä Britannia Manner-Euroopan taisteluiden ulkopuolelle jättäytyessään olisi ollut kovin hyvässä neuvotteluasemassa silloinkaan. Saksalainen sodanjohto piti teutonista rotua ylivertaisena jo tuolloin. Niinpä tappiot selittyivät ainoastaan kotirintamalla tapahtuneella petoksella.

Sotasyyllisyyden ja sodan tavoitteen lisäksi Hastings pureutuu sen luonteeseen. Ensimmäistä maailmansotaa on pidetty poikkeuksellisena sotana myös verisyytensä vuoksi. Ajatellaan, että kenraalit olisivat olleet poikkeuksellisen huonoja, että sota olisi ollut voitettavissa jotenkin toisin, pehmeämmin keinoin, että hyökkääminen on hyödytöntä ja itsetuhoista. Kenties taktiikassa oli alkuun puutteita, kenties kenraalit olisivat voineet suhtautua tappioihinsa hieman kunnioittavammin, mutta Hastings ei näe heidän toiminnalleen vaihtoehtoja. Hän ei tietenkään kiistä sodan tuottamaa inhimillistä kärsimystä vaan pikemmin kritisoi sotarunoilijoiden näkemystä ensimmäisestä maailmansodasta jotenkin poikkeuksellisena ja vaatimusta lopettaa sota millä tahansa ehdoin. Sota ei nimittäin ollut poikkeuksellinen. Yhdysvaltain sisällissota oli samaan tapaan verinen. Mm. John Keegan on huomauttanut, että Pohjoisvaltioilla kesti pari vuotta löytää kenraali, joka oli valmis vuodattamaan sotilaidensa verta voittaakseen. Vasta sitten Etelä alkoi taipua. Toinen maailmansota oli vielä verisempi. Erona ensimmäiseen oli, että jälkimmäisen suuret taistelut käytiin kaukana itärintamalla, missä (liittoutuneiden) kaatuneet (27 miljoonaa) olivat venäläisiä. Tappioita syntyi Italiassa ja Normandian maihinnousussa ennen läpimurtoja aivan vuosien 1914-1918 tahtiin, kun Yhdysvallat ja Britannia päättivät viimein avata rintaman lännessä.

Toisin kuin sotarunoilijat esittivät, sodassa oli päämäärä, miljoonilla uhreilla oli merkitys, mutta sotaa ei voi kuitenkaan lopettaa noin vain. Kuten George Orwell totesi aikoinaan: "Nopein tapa päättää sota on hävitä se." Vaihtoehto on tuhota vihollisen taistelutahto tai -kyky — eli sota loppuu vasta, kun toinen luovuttaa. Aseleponeuvotteluiden pohjaksi saksalaisilla oli esittää aivan mieletön ostoslista. Ensimmäisen maailmansodan osapuolet olivat kaikin puolin tasaväkisiä, rintama ensimmäisen syksyn jälkeen ulottui Alpeilta Kanaalille, eikä armeijoilla ollut muita strategisia kohteita kuin toisensa. Alkuvaiheen manöövereiden jälkeen jäi tehtäväksi tuottaa viholliselle mahdollisimman paljon tappioita, eli sodasta tuli uuvutustaistelu. Britannia ja Ranska eivät voineet jäädä myöskään puolustusasemiin, koska Belgia oli saksalaisissa käsissä, samoin merkittävä osa Pohjois-Ranskaa siviileineen. Ne olisivat jääneet saksalaisille, jos niitä ei olisi vallattu takaisin.

Niinpä taisteluista tuli verisiä, eikä mikään määrä kunniaa tai muistolaattoja korvaa menetyksiä. Sota on karmeaa, mutta kerran käynnistyttyään se alkaa noudattaa omaa logiikkaansa, eikä siitä pääse irti. Tämä on se kirjan nimessä esiintyvä katastrofi.

Kaikesta tästä argumentaatiosta huolimatta Hastings viettää pitkiä aikoja kuvaillen rintamien yksityiskohtia, sotakokemuksia, lähetettyjen kirjeiden sisältöjä kiinnittäen niihin nimiä ja kohtaloita. Hän seuraa lukuisia muutoksia euforiasta masennukseen, kuvauksia tykistökeskityksistä tai rintamalinjojen väliin syntyneistä epävirallisista aselevoista.  Kirjeet rintamalta kotiinpäin liikkuvat heikosti, ja sotilaiden maailmat irtautuivat siviilien maailmoista. Nuoret morsiamet saapuvat rintamalle etsimään miestään, kun posti lakkasi kulkemasta. Sodan aikana naisten perinteinen muotti murtuu, ja he joutuvat omaksumaan uuden, vapaamman aseman, kun työelämästä katoaa totuttu työvoima. Jotkut naiset pukeutuivat miehiksi ja onnistuivat palvelemaan sotilaina, ainakin jonkin aikaa. Monet uupuivat yrittäessään pitää hengissä haavoittuneita sidontapaikoilla ja sairaaloissa tai tarjotessaan kuoleville viimeisen lohduttavan sanan.

Hastingsin kirjassa on samaa lumoa kuin Tuchmanin klassikossa, mutta missä Tuchman tuntuu käyttävän ironiaa, Hastings suorastaan moralisoi. Hän tunnustaa kaikki sodan kauheudet mutta samalla yllättäen suomii yleisöä tämän ensimmäistä maailmansotaa (ja sotaa ylipäätään) koskevista harhakäsityksistä. Sota on kauheaa (kirjassa toistuu sana ghastly), mutta se ei anna tavattomasti vaihtoehtoja. Catastrophe johtopäätöksineen pakottaa ajattelemaan, liikkumaan taistelukentän epämukavalla maaperällä, missä edes kenraaleja ei voi pitää suoralta kädeltä taidottomina keikareina vaan tietyllä tavalla muiden kaltaisina uhreina — Itävalta-Unkari on taitamattomuudessaan tietysti oma lukunsa. Kuten Inferno myös Catastrophe ravistelee erityisesti brittiläisten myyttejä omasta sotilaskunniastaan.

The Marne, 1914

Holger H. Herwig, The Marne, 1914: The Opening of World War I and the Battle That Changed the World (2009). Random House, New York, NY, USA, 2011.

Marnen ensimmäinen taistelu syyskuun alussa 1914 on ollut kiistanalainen käännekohta.Yhtäältä siitä puuttuvat mainittavat voiton tai tappion piirteet, mutta toisaalta Saksa menetti taistelun seurauksena aloitekykynsä ja liikevoimansa. Samalla Saksa joutui siirtämään syrjään Schlieffen-suunnitelman, jonka ohjaamana se oli puhaltanut läpi Belgian yrittäessään koukata Ranskan vasempaan sivustaan. Taistelun jälkeen länsirintama juuttui neljäksi vuodeksi väsyttävään asemasotaan, kun unelma ratkaisevasta taistelusta haihtui. Väsytystaistelun Saksa hävisi.

Rautaesiripun murennuttua Itä-Saksasta löytyi ensimmäisen maailmansodan arkistoja, joiden luultiin kadonneen. Näiden avulla kanadalainen sotahistorioitsija Holger W. Herwig täydentää sodan tapahtumia ja niiden tulkintoja kirjassaan The Marne, 1914: The Opening of World War I and the Battle That Changed the World (2009). Vaikka kirja keskittyy Marnen taisteluun, se pohtii myös sodan syttymisen syitä, mobilisointia ja elo-syyskuun tapahtumia länsirintamalla aina Marne taisteluun asti. Herwig kiistää sodan olleen vahinko: kaikissa sotaan osallistuneissa maissa tehtiin tietoinen päätös sotia — poikkeuksena tietysti Belgia, joka puolueettomana maana joutui hyökkäyksen kohteeksi. Saksa provosoi Ranskaa, mutta Ranskalla oli lista sodalle asetetuista tavoitteista valmiina kauan ennen uhkavaatimuksia.

Sekä Saksa että Ranska olivat suunnitelleet lyhyttä sotaa. Saksalle lyhyt sota länsirintamalla oli välttämätön, koska se kävi idässä sotaa Venäjää vastaan, eikä kahden rintaman sotaa pidetty suotavana (ja kuitenkin Saksa kokeili sitä kahdesti). Saksan Schlieffen-suunnitelman oli määrä johtaa voittoon Ranskasta kuudessa viikossa ennen kuin Venäjä ehtisi mobilisoida joukkonsa. Carl von Clausewitzin innoittamana marsalkka Helmuth von Moltke vanhempi (1800-1891) piti tapanaan sanoa, ettei mikään taistelusuunnitelma kestä kosketusta viholliseen. Tämä lienee paitsi sotaa koskevan epävarmuuden tunnustus myös strategisen ajattelun ydin: molemmat osapuolet yrittävät ennakoida toistensa liikkeitä ja reagoida niihin arvaamattomasti. Helmuth von Moltken, kuuluisan marsalkan veljenpojan ja saksalaisten ylipäällikön, korjaama Schlieffen-suunnitelma oli kuitenkin ketju aikataulutettuja tavoitteita, joissa ei ollut mainittavaa pelivaraa. Se jopa oletti, että Belgia antautuisi taistelutta.

Kaikesta huolimatta Schlieffen-suunnitelma oli onnistua. Ranskan armeijan ylipäälliköllä kenraali Joseph Joffrella oli oma suunnitelmansa, jonka kautta hän luki tilannetta rintamalla. Hän kieltäytyi uskomasta saksalaisten oikean siiven vahvuutta tiedustelutiedoista ja omien kenraaliensa toimittamista tiedoista huolimatta. Hän hyökkäsi Saksan vahvaa keskustaa vastaan, ja suurin tappioin saadut voitot haihtuivat nopeiden vastahyökkäysten alla. Elokuun 3. päivästä lähtien saksalaiset olivat voittaneet käytännössä kaikki taistelut, ja ranskalaiset (sekä pieni brittiläinen joukko-osasto) olivat vetäytyneet. Joukot olivat marssineet 300 kilometriä rajalta helteisessä säässä.

Kuva: Wikipedia / public domain

Perääntyminen loppui Seinen sivujoen Marnen varrella lähellä Pariisia. Kenraali Alexander von Kluckin johtaman Saksan 1. armeija oli ajanut takaa vetäytyviä ranskalaisia Marnen eteläpuolelle. Näin 1. armeijan ja kenraali Karl von Bülowin johtaman 2. armeija väliin kasvoi lentotiedustelun tunnistama 50 kilometrin levyinen aukko, johon ranskalaiset ja britit iskivät. Hyökkäys tuli yllätyksenä, sillä pitkän perääntymisen uuvuttamien ranskalaisten moraalia pidettiin murrettuna. Vaikka Moltke säikähti armeijoiden väliin syntynyttä aukkoa ja pelkäsi läpimurtoa, Kluck kuitenkin tunnisti Joffren junailemat liikkeet ja onnistui torjumaan hyökkäyksen omalla kaistallaan. Epäselvää tilannekuvaa seurasi epäselvä päätöksenteko.

Eversti Richard Hentschia on perinteisesti pidetty syntipukkina Saksan vetäytymiseen. Tämä Moltken lähettämä tiedustelu-upseeri kiersi 1. ja 2. armeijoita paikan päällä. Pessimistinen Bülow raportoi armeijansa jauhautuneen olemattomiin, mikä säikäytti Hentschin. Tämä ehdotti 2. armeijan (ja sitä kautta koko rintamalinjan) vetäytymistä, mutta arkistolähteiden pohjalta Herwig korostaa, että päätöksen teki Bülow. Hentsch käski myös Kluckia vetäytymään, mikä Kluckin näkökulmasta kuulosti uskomattomalta: hän ei ollut kokenut mainittavia tappioita eikä nähnyt mainittavaa uhkaa vaan katsoi pystyvänsä lyömään ranskalaiset. Herwigin mukaan Kluckin olisi pitänyt pyytää Moltkelta selkeä käsky tai jättää Hentschin näkemys omaan arvoonsa ja hyökätä. Nyt sodan yksi ratkaisevimmista strategisista päätöksistä syntyi kahden heikkohermoisen kenraalin (Bülow ja Moltke) pessimistisen tilannekuvan seurauksena.

Saksan Schlieffen-suunnitelma saa Herwigiltä ansaittua kritiikkiä, mutta suurempi ongelma on hänen mielestään Moltken kenraaleilleen antamat löysät ohjat. Moltke johti sotaa kaukana rintamasta, kun  Joffre kiersi rintamaa ahkerasti ja erotti nopeasti ponnettomiksi katsomansa kenraalit. Herwig nostaa esiin myös vanhojen kenraalien terveydentilan: Moltke sai hermoromahduksen, ja Bülow oli menettänyt taistelutahtonsa. Saksalaisten viestintäyhteydet (ja henkilösuhteet) eivät mahdollistaneet sujuvaa armeijoiden ja kenraalien välistä neuvottelua, joten he menettivät jatkuvasti mahdollisuuksia käyttää hyväkseen saavuttamiaan voittoja. Kohtalokas 50 kilometrin aukko 1. ja 2. armeijan välissä syyskuun alussa 1914 olisi ollut vältettävissä koordinoinnilla.

The Marne, 1914 on seikkaperäinen selvitys tapahtumista ja henkilösuhteista Marnen taisteluun liittyen. Kerronta on asiallista ja kuivaa, kuten hyvä sotahistoria usein on.

1914

Paul Ham, 1914: The Year the World Ended (2013). Random House Australia, Sydney, Australia, 2015.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä kukaan ei tietenkään ole halunnut ottaa vastuuta. Päättäjät, virkamiehet ja diplomaatit päiväkirjoissaan ja muistelmissaan kertovat olleensa suurempien voimien armoilla kyvyttöminä estämään sotaa. Toisen vakiintuneen selityksen mukaan sotaan ajauduttiin strategisen ja diplomaattisen epäonnistumisten kautta. Virheitä kieltämättä tehtiin, kommunikointi meni kiville monta kertaa, mutta tapahtumaketjua ei voi pitää australialaisen journalistin ja historioitsijan Paul Hamin mukaan tahattomana kompasteluna, sokeana harhailuna tai unissakävelynä.

Kirjassaan 1914: The Year the World Ended (2013) Ham esittää sodan taustalle tunteita, joista erityisen kohtalokkaita olivat suljettujen ovien takana päätöksiä tekevien vanhojen miesten kokemat tunteet. Diplomatiaa ajoi epäluulo, pelko, vainoharhaisuus ja viha. Koko aikakausi oli konservatismin läpitunkema. Sosiaalinen ja poliittinen murros oli uhka, tieteen ja taiteen totuttujen käsitysten ravistelu vain marginaalin riemua. Saksa koki itsensä saarretuksi ja toisaalta olevansa myöhässä siirtomaavaltauksista. Ranska janosi kostoa vuosien 1870-1871 sodan kirvelevästä tappiosta ja menetetyistä alueista. Lahoavat imperiumit Itävalta-Unkari ja Venäjä kokivat tarvitsevansa ulkoista uhkaa pysyäkseen koossa.

Ham seuraa myös sotaan johtanutta diplomatiaa. Jos sota ei olisi käynnistynyt Sarajevon laukauksista, se olisi Hamin mukaan voinut käynnistyä lukuisista muista konflikteista tai riidoista. Vaikka sotaan oli monta syytä, eikä mikään valtio ollut täysin viaton, Ham langettaa syyllisyyden ensisijaisesti Saksan niskaan. Ympärysvallat olisivat voineet antaa korkeintaan selkeämpiä uhkauksia (ja täydentää kohdan "tai muuten me..."), mutta Saksa teki ratkaisevimmat päätökset huolimatta tunnistamistaan riskeistä.

Kirja seuraa sodan kulkua elokuun tykeistä Marnen taisteluun keskittyen länsirintaman tapahtumiin. Käytännössä Saksa hävisi sodan jo vuonna 1914, kun Schlieffen-suunnitelma Ranskan nopeasta lyömisestä ennen Venäjän liikekannallepanoa epäonnistui. Miljoonien kuolemaan johtanut nelivuotinen väsytystaistelu ei saavuttanut mitään. Saksalaisten raakuuksista Belgiassa Ham huomauttaa, etteivät ne olleet pelkästään humalaisten sotilaiden satunnaista riehuntaa vaan ylimmän sodanjohdon laatima suunnitelma valloitetun ja vastahankaisen alueen hallitsemiseksi. Kylät paloivat, ja siviilejä teloitettiin mielivaltaisesti.

Aihepiiri on melko laaja kuuteensataan sivuun. Ham jättääkin erikseen mainiten monia aiheita kirjansa ulkopuolelle, kuten suurelta osin itärintaman tapahtumat. Teos on suurelle yleisölle suunnattu ilmestymishetkellään erityisen ajankohtainen tietokirja ja nojaa toissijaisiin lähteisiin siirtäen puheenvuoron monesti esimerkiksi John Keeganille ja Barbara W. Tuchmanille. Hamilla on kuitenkin journalistista silmää, ja toissijaistenkin lähteiden kautta hänen argumentaationsa on purevaa. Kertojana hän on erinomainen.

A Mad Catastrophe

Geoffrey Wawro, A Mad Catastrophe: The Outbreak of World War I and the Collapse of the Habsburg Empire. Basic Books, New York, NY, USA, 2014.

Jos Adolf Hitler olisi palvellut kotimaansa Itävalta-Unkarin armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, 1900-luvun tapahtumat olisivat saattaneet kehittyä ratkaisevasti eri suuntaan. Ratsuväessä uransa tehneet kenraalit olivat hukassa miljoona-armeijoiden, konekiväärien ja uudenlaisen tykistön kanssa kaikkialla, mutta Itävalta-Unkarin upseeristo ja sodanjohto olivat taktisesti, operatiivisesti ja strategisesti kenties kyvyttömintä koko sodassa. Vanha, 1800-luvun taktiikka yhdistyi uuteen 1900-luvun sodankäyntiin puhtaimmin juuri Itävalta-Unkarissa.

Ennen sotaa kutsunnoissa Hitler todettiin fyysisen heikkouden vuoksi kelpaamattomaksi palvelukseen. Jos hän ei olisi ehtinyt liittyä vapaaehtoisena Saksan armeijaan, hänet olisi kuitenkin otettu palvelukseen viimeistään jouluna 1914, kun ikäluokkien parhaimmisto oli jo jauhettu loppuun. Kun Itävalta-Unkari oli vuoteen 1915 mennessä kärsinyt kahden miljoonan sotilaan tappiot saavuttamatta ainoatakaan mainittavaa voittoa tai tavoitetta edes pienen Serbian suunnalla, sotaväkeen nostettiin kutsunnoissa jo kahdesti hylättyjä miehiä. Jos Hitler olisi maansa sodanjohdosta huolimatta kuin ihmeen kaupalla jäänyt henkiin, hän ei olisi kerännyt kuulijoita puheilleen häpeärauhasta, juutalaisten salaliitosta tai rodullisesta ylivertaisuudesta, eikä hän ei olisi rakentanut sotakokemuksistaan pohjaa poliittiselle kampanjoinnilleen.

Vaikkei hän käsittelekään Hitlerin kohtaloa, yhdysvaltalainen sotahistorian professori Geoffrey Wawro kokoaa Itävalta-Unkarin diplomaattisen ja sotilaallisen kompastelun mielenkiintoiseksi kirjaksi A Mad Catastrophe (2014) eli "Mieletön onnettomuus". Hän käy läpi Itävalta-Unkarin aloittamaan sotaan johtaneet askeleet, ja seuraa sen armeijan kohtaloa, kun se taistelu taistelulta jauhetaan kappaleiksi ja päätyy lopulta Saksan sodanjohdon alaisuuteen. "Mielettömän onnettomuuden" seurauksena miljoonia kuoli ja haavoittui koko Eurooppaa repivässä sodassa, mutta myös (Lerppahuuli-)Habsburgien vuosisatainen dynastia tuli tiensä päähän, ja maineikas itäisen Euroopan imperiumi kutistui Lapin maakunnan kokoiseksi. Sodan seurauksena myös Saksan keisari Vilhelm II luopui vallasta ja Venäjän tsaari Nikolai II menetti valtaistuimensa (ja henkensä).

Vaikka 1900-luvun alun Euroopan sairaaksi mieheksi on yleensä kutsuttu Ottomaanien valtakuntaa, Wawro pitää Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa yhtä heikkona ja sairaana. Kaksoismonarkia oli kansojen tilkkutäkki, jonka yhtenäistäminen oli kansallismielisyyden aikakaudella hyvin vaikeaa. Sisäpolitiikka törmäsi melkein itsenäiseen Unkarin kuningaskuntaan, joka ei ollut halukas tekemään myönnytyksiä Wienin hankkeille. Hajanaisuus, korruptio, hovin juonittelu kääntyivät armeijan ongelmiksi: yhteinen komentokieli puuttui, rahoitus oli vajanaista, tiestö ja raiteisto huonoa, kalusto vanhentunutta ja sotilaskoulutus heikkoa.

Etniset ryhmät Itävalta-Unkarissa vuonna 1910.
Wikipedia / Public Domain

Itävalta-Unkarin pääesikunnan päällikkö kenraali Franz Conrad von Hötzendorf halusi rankaista Serbiaa ja vahvistaa kaksoismonarkian asemaa Balkanilla. Wawro luonnostelee Conradista typeryksen, joka tunnisti valtakunnan ongelmat mutta joka eli, kuten useat monet kollegansa, romanttisen sotakuvaston lumoissa puhuen kunniasta ja uhrautumisesta. Kun sitten arkkiherttua Frans Ferdinand kuoli luoteihin Sarajevossa kesäkuussa 1914, ratkaisevin jarru Serbian vastaiselta sodalta katosi ja sodan kannattajat pääsivät toteuttamaan unelmansa.

The night before Gavrilo Princip shot Archduke Franz Ferdinand and Sophie in the streets of Sarajevo, sixty-two-year-old General Franz Conrad von Hötzendorf sat down to write one his orotund letters to his mistress, Gina. War was coming, Conrad scribbled, and Austria-Hungary would not survive it; Russia and Serbia would be "the coffin nails of the monarchy." But Conrad would fight to his last breath anyway, because "such an ancient monarchy and such an ancient army cannot perish ingloriously." 

Frederic Mortonin mukaan sotaa edeltävän lomailun oli tarkoitus toimia harhautuksena ja peittää valtakunnan todelliset aikomukset. On yllättävää, ettei Wawro esitä asiaa tässä valossa. Hän pelkästään hämmästelee Conradin ja muiden hitautta: arvokkaita viikkoja, jotka olisi voitu käyttää valmisteluun, kului hukkaan ja maailman sympatiat ehtivät jäähtyä ennen kuin Itävalta-Unkari sai muotoiltua uhkavaatimuksensa. Sota syttyi—paljolti virkamiesten junailun ansiosta—vaikka keisari Vilhelmkin totesi Serbian myönnyttelevän vastineen eliminoivan syyt sodan aloittamiselle. Valta oli kuitenkin ehtinyt siirtyä siviilihallinnolta sotilaille viimeistään liikekannallepanon kohdalla. Eivätkä Itävalta-Unkari ja Saksa liittoumastaan huolimatta jakaneet strategisia suunnitelmiaan toisilleen, vaan luottivat epäselvään sopimukseen, "jos jotain tapahtuisi".

Euroopassa oli upseereita, kuten lordi Kitchener, jotka näkivät vasta alkavan, vuosia kestävän ja ikäluokan toisensa jälkeen nielevän suursodan luonteen, mutta Conrad kollegoineen ei kuulunut heihin. Uudenlaisessa sodassa tykistöllä oli aivan uusi rooli, jossa sen piti pystyä toimimaan yhdessä jalkaväen kanssa ja jossa yhden tykin päivittäinen tuliannos—esim. ranskalaisten 600 laukausta—edellytti mutkatonta huoltoyhteyttä ja tehokasta ammustuotantoa. Itävalta-Unkarin tykistö roiski vähäiset ammuksensa vihollisen ollessa vielä kantaman ulkopuolella. Tulenjohto oli harjoitellut vain kentällä merkittyjen kohteiden kanssa, joten keskitykset uudenlaisessa sodassa tulivat usein omien niskaan. Uudenlaisessa sodassa yksi konekivääri vastasi tulivoimaltaan kivääridivisioonaa, mutta Itävalta-Unkari uskoi vahvemmin kuin muut rynnäköihin ja lähietäisyydeltä ammuttuihin yhteislaukauksiin. Kaivautuminen oli pelkuruutta, samoin maastoon sulautuvat univormut.

Itävalta-Unkari ei ollut oppinut vuonna 1866 Preussilta saamastaan läksytyksestä, eikä se oppinut nytkään rintamien tapahtumista. Kenraalit pysyivät kaukana taisteluista. Sotilaat menettivät uskonsa omaan sodanjohtoonsa, joka ajoi heitä väsymättä tykistötuleen ilman minkäänlaista korjausta taktiikkaan. Seurasi joukkoantautumisia. Huolto toimi heikosti, ja operaatiot olivat heikosti suunniteltuja. Sodanjohto ja Wawron mukaan erityisesti Conrad alkoivat revisioida tapahtumia ja kirjoittaa tappioita muiden harteille. Pelkureiden teloittaminen ja kenraalien nimeäminen pettureiksi, kun nämä eivät pystyneet toteuttamaan pääesikunnan suunnitelmia, eivät tuoneet toivottua käännettä—edes huomattavasti pienemmän mutta sotia kokeneen Serbian suunnalla.

Wawron kerronta on paksun ironian ja paikoin mustan huumorin sävyttämää sotahistoriaa. Itävalta-Unkari toimii niin selkeästi oman etunsa vastaisesti, että sen toimia on vaikea muuten kuvata tai ymmärtää. Kirja ei ole pelkkää strategista karttaharjoitusta, vaan taistelukenttien tapahtumia ja epätoivoista sekavuutta tarkastellaan myös taistelijoiden näkökulmasta.