Mastering Comics

Jessica Abel, Matt Madden, Mastering Comics: Drawing Words & Writing Pictures Continued -- A Definitive Course in Comics Narrative. First Second, New York, NY, USA, 2012.

Yhdysvaltalaisten sarjakuvataiteen ammattilaiset Jessica Abel ja Matt Madden ovat kirjoittaneet jatkoa sarjakuvaoppaalle Drawing Words & Writing Pictures, joka hämmästeli enimmäkseen sarjakuvan tekniikkaa: kuvan ja tekstin suhdetta, ruudun ja sivun rakennetta ja niin päin pois. Edeltäjänsä tavoin Mastering Comics on kirjoitettu sarjakuvakurssin rungoksi: sisältö jakautuu luonteviksi oppitunnin aiheiksi, ja oppikirjojen tavoin molemmat teokset sisältävät harjoituksia ja lisätehtäviä. Tällä kertaa kurssin tavoite on saada aikaan 10-12 -sivuinen omakustannesarjakuva. Kirjat toki sopivat itseopiskeluunkin.

Mastering Comics syventyy muutamaan aiheeseen, joista käsikirjoittaminen on yksi. Tarinasta poimitaan "atomeja", pysäytettyjä tilanteita, jotka esitetään kuvina ja joiden kautta tarinaan syntyy rytmi. Käsikirjoitus kertoo tietenkin tarinan mutta usein myös kuvakulmat ja valaistuksen, mitä tarkoitusta varten tekijät purkavat tarinan luonnosteleviksi "pinnakkaisiksi" (thumbnails) eli sivuiksi pieniä kuvia. Alison Bechdel piipahtaa sivuilla kertomassa omasta tavastaan käsikirjoittaa.

Abel ja Madden pureutuvat myös perspektiiviin ja tussittamiseen eli lyijykynäluonnosten puhtaaksi piirtämiseen. Tietokoneet ovat tietenkin muuttaneet sarjakuvan tekemisen tapaa, myös tussitusta. Tekijät eivät täysin tuomitse digitaalisesti tuotettua tekstaustakaan, vaikka teksti on osa teosta. Sarjakuvien värittämistä eri menetelmin käsitellään parin luvun verran. Taustaksi tarjoillaan väriteoriaa ja painotekniikan perusteita. Värittämistä lähestytään sekä PhotoShopin että vesivärien kautta.

Internet on tietenkin muuttanut sarjakuvien omakustanneskeneä. Ennen vanhaan kopiokoneeseen syötettiin originaaleja, joista leikattiin ja liimattiin sivut oikeaan järjestykseen. Sitten kopioitiin, nidottiin ja kannettiin kauppoihin ja lehtikioskeihin. Nykyisin harrastaja saa sarjakuvansa julkaistua hyvin pienin vaivoin. Abel ja Madden kuvailevat kustannusalan ja sarjakuva-ammattilaisuuden arkea ja antavat kunnianhimoisemmille harrastajille ohjeita portfolion kokoamiseen ja kustantamoiden kanssa kommunikoimiseen.

Kaiken kaikkiaan Mastering Comics on hyväntuulinen ja rohkaiseva opas. Se ei ole samaan tapaan räiskyvä kuin McCloudin teokset, mutta kirjan tarkoituskin on toinen. Edeltäjänsä tavoin se on sidottu lyhyeltä sivultaan, joten sitä on vaikea selata sylissä tai käsissä. Ehkä kurssien ohjaajat saavat enemmän materiaalia näkyviin kerrallaan. Kirja on viljalti kuvitettu; osa kuvista on tekijöiden omia, osa muiden. Tehtävät paitsi ohjaavat tekemään, ne myös haastavat ylittämään rajoja ja kumoamaan oletuksia.

Framed ink

Marcos Mateu-Mestre, Framed Ink: Drawing And Composition for Visual Storytellers. Design Studio Press, Culver City, CA, USA, 2010.

Syntyjään espanjalainen Marcos Mateu-Mestre on kokenut animaatioelokuvien tekijä ja sarjakuvataiteilija. Framed Ink on lyhyt johdanto kuvalliseen tarinankerrontaan, missä Mateu-Mestre havainnollistaa kuvan komposition, rajauksen, tekstuurin, rytmin ja peräkkäisten kuvien jännitettä omin, taitavasti piirretyin esimerkein suhteessa kuvien välittämään viestiin.  Vaikka teos keskitty elokuvien story-boardien tekemiseen, kirjan lopussa yksi luku on varattu sarjakuville. 

Framed Ink on siinä mielessä harhaanjohtava nimi, että piirrokset on selvästi tehty digitaalisesti eikä varsinaisesti musteella. Mateu-Mestren piirrosjälki on kuitenkin ilmiömäinen.

Reinventing Comics

Scott McCloud, Reinventing Comics: How Imagination and Technology Are Revolutionizing an Art Form. Perennial, New York, NY, USA, 2000.

Scott McCloud on yhdysvaltalainen sarjakuvantekijä, joka on tullut kuuluisaksi sekä sarjakuvia koskevista tietokirjoistaan että sarjakuvaan liittyvistä keksinnöistään (24-hour comics, Infinite Canvas). Periaatteessa Reinventing Comics jatkaa siitä, mihin Understanding Comics jäi. McCloud lukee auki sarjakuvan historiaa, muotoilee sarjakuvan määritelmää uudelleen ja etsii taidemuodon kehityssuuntia.

Sarjakuvakustantajat Yhdysvalloissa päättivät suunnata sarjakuvat pääasiassa lapsille, jolloin sarjakuvan sisällölle asetettiin tiukat reunaehdot (Comics Code). Tämä on jarruttanut sarjakuvan kehitystä ja synnyttänyt paitsi yksipuolisen myös pääomavaltaisen julkaisukulttuurin. Keskeiset kehityssuunnat tai "vallankumoukset", joissa McCloud näkee oman sukupolvensa epäonnistuneen liittyvät sarjakuvan arvostukseen kirjallisuutena, sarjakuvan arvostukseen taiteena, tekijänoikeuksiin, uusiin innovaatioihin, suuren yleisön näkemykseen sarjakuvista, sensuuriin, tekijöiden ja tarinoiden sukupuoli- ja kulttuurijakaumaan ja genren yksipuolisuuteen. Monet asiat ovat 1980- ja 1990-luvuilla muuttuneet hieman parempaan suuntaan, mutta McCloudin mielestä sarjakuva ei ole lähelläkään niitä ilmaisun ja kerronnan potentiaaliaan.

McCloudin mukaan digitaalisuus on avain näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Digitaaliset työkalut mahdollistavat uudenlaiset kuvallisen kerronnan tavat (tehosteet, 3D-mallinnus) ja vielä vuonna 2000 melkein kaikki digitaalista sarjakuvaa tekevät olivat "uudisasuttajia" digitekniikan suhteen. Toiseksi internet mahdollistaa uudenlaisen, suoran jakelun, jossa katoavat kustantajan, levittäjän ja vähittäismyyjän roolit. Tällöin julkaisukynnys madaltuu. Sarjakuva voi olla alusta loppuun digitaalinen, jolloin missään vaiheessa mitään fyysistä ei tarvitse siirtää. Kolmanneksi sarjakuvan digitaalisuus avaa uusia mahdollisuuksia sarjakuvan rakenteelle, kun ruutuja ei tarvitse järjestää painetun sivun muotoon.

McCloud onnistuu jäsentämään sarjakuvakerronnan ongelmia ja ratkaisuja olematta kuiva. Kirjan eetos tarttuu lukijaan, ja vaikka digitaalisen sarjakuvan innovaatiot eivät ehkä lumoa kaikkia, alalla on runsaasti tilaa erilaisille kokeiluille. Reinventing Comicsin piirrosjälki ei ole tosin aivan yhtä terävää kuin Understanding Comicsissa ja erityisesti Making Comicsissa.

The Comics Journal Library 6: The Writers

Tom Spurgeon (toim.), The Comics Journal Library 6: The Writers. Fantagraphics Books, Seattle, WA, USA, 2006.

The Comics Journal on yhdysvaltalainen sarjakuvia käsittelevä aikakauslehti, joka on tunnettu pitkistä haastatteluista ja hyvin kriittisistä ja happamista amerikkalaisen valtavirtasarjakuvajulkaisujen arvosteluista. The Comics Journal Library 6: The Writers on kokoelma sarjakuvakäsikirjoittajien haastatteluita 1970-luvun lopusta ja 1980-luvun alusta. Haastateltavat, Steve Gerber, Marv Wolfman, Harlan Ellison, Steve Engelhart, Dennis O'Neil, Gerry Conway, Chris Claremont, Archie Goodwin, Len Wein ja Alan Moore, ovat nimekkäitä kirjoittajia, jotka työskentelivät haastatteluiden aikaan joko Marvelilla tai DC Comics:lla -- poikkeuksena Harlan Ellison. Monet kirjoittajista ovat sittemmin kirjoittaneet jotain muutakin,  esim. romaaneja ja televisio- tai elokuvakäsikirjoituksia.

Haastatteluiden lähtökohta tuntuu olevan, että valtavirtasarjakuvan tekeminen muuttui ratkaisevasti 1970-luvun aikana. Kirjan kannen puhekupla kertoo lehden sävyn: "Something is wrong! Something is killing us all... ! Some hideous moral cancer is rotting our very souls!" Tämä sielua jäytävä syöpä on Comics Code:n hallitsema sarjakuvateollisuus, joka polkee maahan sarjakuvan taiteelliset arvot. Haastattelijat sitten yrittävät houkutella lehden linjan mukaisia mielipiteitä kirjoittajilta. Stan Leen demonisointi ei onnistu, koska hän on kaikkien mielestä mukava mies. Kaikki ovat silti samaa mieltä, että haastatteluiden aikoihin amerikkalainen sarjakuva oli murroksessa. Isot kustantajat palkkasivat riveihinsä ennemmin keskinkertaisuuksia, jotka saivat käsikirjoituksen valmiiksi aikataulussa, kuin luovia, uusia uria kokeilevia taiteilijoita. Kokeiluja jarruttivat myös isojen kustantajien 22-sivuinen formaatti ja haluttomuus ottaa riskejä.

Monin paikoin haastattelijoiden kysymykset ovat johdattelevia, ja osa haastateltavista lankeaa ansaan ja päätyy mollaamaan joitakuita kollegoitaan. Esimerkiksi alun perin vuonna 1979 julkaistu Harlan Ellisonin pitkä haastattelu on johtanut oikeusjuttuun viimeksi 2007.

The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics

Freddie E. Williams II, The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics. Watson-Guptill, New York, NY, USA, 2009.

Tietokoneet ovat muuttaneet lähes kaikkien ammattien työskentelytapoja, eivätkä sarjakuvat ole poikkeus. Tekijät ovat hajallaan pitkin maapalloa, ladonta käyttää digitaalista aineistoa ja painosten pienentyessä ja kilpailun koventuessa kustannuksia pitää saada kavennettua kautta linjan (tämäkin kirja on painettu Kiinassa). 

The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics esittelee alusta loppuun Adobe Photoshopia hyödyntävän työskentelytavan, jolla kirjoittaja sanoo vähentäneensä turhaa työtä ja siten valmiin sivun vaatimaa työmäärää. Suurin säästö tulee skannaamistarpeen katoamisesta, koska eri työvaiheet voi lähettää toimitusvastaavalle sellaisenaan. Esitelty prosessi sijoittuu amerikkalaiseen työnositusmalliin, jossa eri vaiheet - käsikirjoitus, lyijykynät, musteet, väritys, tekstaus -  on jaettu eri tekijöiden vastuulle. Kuitenkin, vaikka ei arvostaisi yhdysvaltalaista supersankarisarjakuvaa, kirjassa on digitaaliseen työskentelyyn runsaasti hyviä neuvoja -- vaikka ei olisikaan kelloa vastaan puurtava rattaanomainen sarjakuvataiteilija.

Comic Book Lettering: The Comicraft Way

Richard Starkings, Comic Book Lettering: The Comicraft Way. Active Images, Los Angeles, CA, USA, 2003.

Comic Book Lettering on opas sarjakuvien tekstaamiseen. Stan Leen kehittämässä työnjaossa sarjakuvan tekstaaminen on siihen erikoistuneen työntekijän tehtävä. Koska nykyisin suuret yhdysvaltalaiset sarjakuvakustantamot työskentelevät suurelta osin digitaalisesti, tämänkin opuksen keskeisin työkalu on Adobe Illustrator -ohjelma.

Starkings tekstasi aikoinaan käsin, ja koska tekstaaminen ei ole sarjakuvien tekemisessä ehkä se kaikkein korkeinta arvostusta nauttiva työn osa, hän sai syliinsä tiukkoja deadlineja. Saavuttaakseen kilpailuedun muihin tekstaajaproleihin nähden hän digitoi käsialansa ja alkoi tekstata sarjakuvat tietokoneen avulla. Comicraft tekstaamista tekevä alihankintayritys, ja Comicraft Way on yrityksen tapa toimia.

Comic Book Lettering luonnollisesti sisältää ohjeita, kuinka minkäkinlaisia puhekuplia, kirjasimia, efektejä ja muotoja saa tuotettua. Jos kirja itsessään on minkäänlainen näyte Starkingsin yrityksen ammattitaidosta tai ennemminkin mausta, näyte ei lupaa hyvää. Kerrankin tekstaaja on päässyt johtamaan kirjan tekemistä, ja seurauksena taitto on sekava, erilaiset sivulle lyödyt rasterit sotkevat tekstin vaikeasti luettavaksi, ja kirjasimien, värien ja muotojen vilinä on vähintäänkin ärsyttävä. Kirja edustaa kaikkea sitä, mikä amerikkalaisessa työnositustuotannossa on pielessä.

Comics and Sequential Art

Will Eisner, Comics and Sequential Art. Principles and Practices from the Legendary Cartoonist. W. W. Norton & Company, New York, NY, USA, 2008.

Yhdysvaltalainen Will Eisner on sarjakuvan yksi suurista nimistä. Pitkän uransa aikana Eisner piirsi runsaasti monenlaisia sarjakuvia, ja sen lisäksi opetti sarjakuvan tekemistä the School of Visual Artsissa New Yorkissa. Tunnetuin hänen sarjakuvistaan lienee The Spirit, joka ilmestyi omana lehtenään toisen maailman sodan jälkeen. Yhdysvalloissa jaettava The Eisner Award on sikäläinen sarjakuvien Oscar-palkinto.

Comics and Sequential Art perustuu Eisnerin The Spirit -lehdessä julkaistuihin esseisiin. Kirjan ensipainos on vuodelta 1985, jolloin julkaisija oli Eisnerin oma the Poorhouse Press. Uusi kustantaja W. W. Norton on taittanut kirjan uudelleen tehden sivuista tiiviimpiä, tekstistä kaksivärisen ja ulkoasusta paremman.

Alkuun Eisner tarkastelee sarjakuvan lukemista osana laajempaa symbolien tulkintaa. Sarjakuva on yhdistelmä kuvaa ja tekstiä, mutta lisäksi teksti voi olla kuva ja välittää merkityksiä paitsi merkkijonona myös käytettyihin kulttuurissa kirjasimiin liitettyjen vivahteiden kautta. Toisaalta kirjaimet ovat kehittyneet kuvakirjoituksen symboleista, ja joissa kiinalaisissa ja egyptiläisissä merkeissä on nähtävissä kirjaimen kuvallinen alkuperä - sanottakoon sitä tässä homomorfiaksi, samanmuotoisuudeksi. Sarjakuvien kuvakerronta toimii tietenkin hyvin vähinkin tekstein, mutta silloin esim. hahmojen ruumiinkieli nojaa kulttuuriseen konventioon.

Periaatteessa sarjakuvat ja elokuvat ovat hyvin lähellä toisiaan: ne ovat sarja (sequence) kuvia tai kuvasarja. Kuten matemaattisissa sarjoissa niin myös sarja- ja elokuvan kuvasarjoilla on järjestys, mutta siinä missä elokuvan filmikela näyttää 24 kuvaa sekunnissa ja luo illuusion jatkuvasta liikkeestä, sarjakuvan ruutujen väliin jäävän ajan kesto ei ole luettavissa suoraan mistään. Eisnerin mukaan puhekuplien pituus kertoo ruudun ajallisesta kestosta, samoin kuin ruudun esittämä tapahtuma ja ruudun mittasuhteet. Lisäksi ruutujen määrän suhde tapahtumien kulkuun määrää tarinan rytmin. Jos ajoitusta pitää tiivistää, ruutujen määrää lisätään. Vapaus pelata näillä elementeillä lisää merkittävästi sarjakuvien ilmaisuvoimaa.

Sarjakuvissa tarina jaetaan tapahtumiksi, joita kuvataan ruuduissa -- siten ruutu palvelee samaa asiaa kuin beat kirjallisuudessa (tai siis kirjoitusoppaissa). Ruudut ovat tyypillisesti neliskulmaisia ja reunoistaan rajattuja erillisiä kuvia. Eisnerin sarjakuvissa sivut muodostuvat taitavasti sommitelluista ruuduista, joilla ei ole selviä rajoja tai muotoja vaan periaatteessa ainoastaan selvä järjestys. Eisner korostaakin, että ruudun muodolla voi jälleen kommunikoida tunnelmaa tai tapahtuman jännitettä. Niinpä ainoa vakio (painetussa) sarjakuvassa on sivu, joka tulisi ottaa suunnittelun lähtökohdaksi heti, kun tarina on lyöty lukkoon. Eisnerin ja esimerkiksi Victor de la Fuenten sivut ovat silmiä hiveleviä kokonaisuuksia.

Näiden lisäksi ihmisen ruumiinkieli on jälleen kommunikointiväline, joka ei nojaa tekstiin, mutta joka luetaan kuvista ulos. Sarjakuvan tekijälle ruumiinkielen osaamisesta on siten iloa monellakin tapaa. Puhe ja eleet voivat olla samansuuntaisia tai erisuuntaisia siten vahvistaen tai välittäen ristiriitaista suhtautumista. Täydellisintä sarjakuvakerrontaa Eisnerin mukaan on pelkän kuvan varassa etenevä tarina, mikä muistuttaa kovasti käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja David Mametin ajatuksia.

Lopuksi Eisner kuvailee eri sarjakuvamuotoja ja opetusmenetelmiä. Sarjakuvia julkaistaan mm. viihdesarjakuvina, sarjakuvanovelleina, web-sarjakuvina, käyttöohjeina ja storyboardeina. Opetuksen kohdalla Eisner tyytyy luettelemaan joukon asioita, joita sarjakuvan tekijän olisi hyvä osata psykologiasta piirustustaitoon.

Eisner käyttää paljon hienoja sanoja. Ehkä niiden on tarkoitus poistaa sarjakuvien ympäriltä infantilismi, josta se ainakin Yhdysvalloissa on kärsinyt pitkään. Teksti on joka tapauksessa sanaston vuoksi koukeroista. Koska pohjana ovat olleet Eisnerin esseet, kuvien ja tekstin välillä ei ole mitenkään vahvaa suhdetta. Kirjassa on toki lukuisia upeita mustavalkoisia esimerkkejä The Spirit -lehdestä, mutta teksti oma kokonaisuutensa. Kirja ei ole aloittelijan opas vaan analyysi sarjakuvista ja sen menetelmistä. Eisner suhtautuu kriittisesti isojen sarjakuvakustantamoiden työnjakoon: parasta olisi, jos taiteilija ja kirjoittaja olisivat sama henkilö.

Hi-Fi Color for comics

Brian Miller, Kristy Miller, Hi-Fi Color for comics: digital techniques for professional results. Impact, Cincinnati, Ohio, USA, 2008.

Brian Miller pyörittää Hi-Fi Design -yritystä yhdessä vaimonsa Kristyn kanssa värittäen sarjakuvia ja kuvitusta digitaalisesti. Hän tekee hommia mm. DC:lle ja Marvelille, ja nyt Miller ikään kuin raottaa ammattisalaisuuksiaan tämän kirjan muodossa laajemmalle yleisölle. Hi-Fi tulee englannin kielen sanoista High Fidelity, mutta lukija miettii, mille tässä ollaan uskollisia? Äänentoistossa uskollisuuden kohde on selvä, mutta sarjakuvissa ei ehkä niinkään.

Kirja alkaa piirroksen skannaamisella, kuten monet digitaalisen tekniikan oppaat. Sitten esitellään pohjavärien maalaaminen ("flats"), valonlähteet ja varjostukset, musteiden sävyttäminen ("color holds"), skriptien tallettaminen, erikoistehosteet, loisteet ja värien toiminta painoprosessissa. Jokainen vaihe on sangen tiukasti ankkuroitu Adobe Photoshopin käyttöön, vaikka tekijä luetteleekin vaihtoehtoja. Kirjan mukana tulee CD, jolta löytyy siveltimiä, esimerkkejä ja Photoshop-skriptejä. Kirjalla on myös sivusto.

Kirjassa on maallikolle paljon uutta, hyvin käyttökelpoista tietoa. Kirja herätti myös diagnosoimaan, mikä aiheuttaa Photoshop-allergiani. Miller toimii tyypillisesti osana Stan Leen kehittämää työositusta, jossa joku piirtää lyijykynillä pohjan, joku toinen piirtää sen musteilla, joku kolmas värittää. Nyt digitaalisen tekniikan myötä väritystä voidaan hinkata loputtomasti erilaisin gradient-sävyin ja loiste-efektein aina niin pitkään, että sivu näyttää kiiltävältä joulupaperilta. Ongelma ei ole pelkästään amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa, vaan myös ranskalaisen perinteen uudet teokset ovat samojen liukuvien sävyjen ja efektien vallassa. Kun eri vaiheiden taiteilijat viilaavat omaa suoritustaan äärimmilleen, kokonaisuus kärsii.

Yhtä kaikki, kirja on ihan hyvä johdanto photoshoppaamiseen.

Webcomics

Steven Withrow, John Barber, Webcomics: tools and techniques for digital cartooning. Ilex Press, Lewes, UK, 2005.

Steven Withrow kirjoittaa ja piirtää paria verkkosarjakuvaa. Hän on myös kirjoittanut muutaman sarjakuvanteko-oppaan -- erityisesti digitaalisia työkaluja käyttäen. John Barber kirjoittaa ja piirtää Vicious Souvenirs -verkkosarjakuvaa, jota julkaisee Modern Tales -sivusto.

Withrow ja Barber ovat nyt kirjoittaneet kirjan verkkosarjakuvan tekemisestä. Kirjassa haastatellaan noin tusinaa verkkosarjakuvan tekijää, jotka edustavat tyyleiltään ja tekniikoiltaan kattavaa otosta laidasta laitaan. Kultakin heistä kysellään jokseenkin samat peruskysymykset, mikä sai tekemään verkkosarjakuvaa, mitkä ovat printin ja verkon erot, tekeekö verkkosarjakuvilla rahaa, ja mitä tavoitteita tekijällä on. Kukaan ei tunnu tienaavan mitenkään merkittävästi, vaan verkkosarjakuvaa tehdään päivätyön ohessa. Haastattelun lisäksi lähes jokainen esittelee prosessin, jolla sarjakuvasivu syntyy. Haastettelujen ja haastateltavien antamien vaiheittaisten opastusten lomassa Withrow ja Barber esittelevät lyhyesti verkkosarjakuvan keskeisiä käsitteitä ja tekniikoita, kuten skannaaminen, resoluutio, verkkodomainit, ansaintamallit jne.

Kirja ei tarjoa mitään suurta viisautta tai oikotietä sarjakuvan tekemiseen. Photoshop-temput ovat toki käyttökelpoisia, ja haastateltavien näkemykset ja tekniikat ovat ihan kiinnostavia.

L'Art de la BD

B. Duc, L'Art de la BD, Tome 1: Du scénario à la réalisation graphique, tout sur la création des bandes dessinées. Glénat, Lucon, Ranska, 1982.

Ranskan sarjakuvaa tarkoittavassa sanassa - bandes dessinées - ei ole samaa infantilismin stigmaa kuin englannin kielen sanassa comics. Nimi ei tietenkään tee ranskalaisista sarjakuvista parempia tai huonompia kuin esimerkiksi amerikkalaisista, mutta kieltämättä 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisen sarjakuvan valtavirta tuntuu hieman monipuolisemmalta kuin Atlantin takainen vastine. Oli miten oli, tämä L'Art de la BD on kaksiosaisen sarjan ensimmäinen, hieman alle 200-sivuinen opas sarjakuvan tekemiseen. Toinen osa käsittelee enemmän piirtämistä, valoa, jne. Tässä osassa keskitytään sarjakuvan kerronnan tekniikkaan, kuinka ruudut toimivat, millaisia tarinoita tai sarjakuvahahmoja on, millaisia piirteitä tyypillisillä tyylilajeilla on ja niin edelleen. Kirjoittaja Duc (Bernard Ducourant) teki 1960- ja 1970-luvuilla sarjakuvia Spirou- ja Pif-lehtiin, ja on sittemmin toiminut sarjakuvaopettajana Académie Charpentierissa, Pariisissa.

Kirjan ensimmäinen osa esittelee sarjakuvan peruskäsitteet. Sarjakuvat soveltavat kirjallisuuden, graafisen taiteen ja elokuvien tekniikoita tarinankerronnassaan. Erityisesti rajaus, näkökulma ja ruudun muoto Ducin mukaan kommunikoivat tarinan tunnelmaa ja toimintaa. Esimerkkejä eri vaihtoehdoista tuodaan sivu toisensa jälkeen: sankareita, päähenkilöitä, tyylejä ja lukuisia esimerkkejä rajauksista, ruuduista ja näkökulmista.

Toinen osa keskittyy kerrontaan kuvien kautta. Edellisen osan tekniikkoja esitellään nyt sivujen kokonaisuuksina: miten näkökulma siirtyy, miten rajaus muuttuu, miten kuvataan liikettä ja miten esitetään toimintaa. Eri kerrontatyylien (tai genrejen) piirteitä tuodaan esiin muutaman sivun verran: komiikka, realismi, jännitys, mysteeri jne. Kokonainen aukeama uhrataan erilaisille onomatopoeettisille sanoille, joilla kuvataan sarjakuvan äänimaailmaa.

Kolmas osa keskittyy toteutukseen. Duc esittelee siveltimen ja mustekynän eroja, taustatutkimusta, ruutujen kompositiota, musteen ja rasterin käyttöä ja lopuksi väritystä.

Tekstiä on kohtalaisen vähän, ja siitä selviää sanakirjan, unohtuneen lukioranskan ja pienen sitkeyden avulla. Kirjassa ei ole mitään suurta viisautta, mutta esimerkit ja muiden tekijöiden töiden analysointi avaavat tottumattomalle erityisesti ruutujen käytön kohdalla uuden maailman. Niin, kirjassa on noin 400 kuvaa, joista pääosa on mustavalkoisia. Taiteilijoina ovat Giraud/Moebius, Pratt, Uderzo, Fraquin, Comés, Prentice, Bilal, de la Fuente, Hergé, Leloup, Martin jne. Kirja tarjoaa siten hienon valikoiman pääosin ranskalaista sarjakuvaa, joka varmasti inspiroi.

Drawing Words & Writing Pictures

Jessica Abel ja Matt Madden, Drawing Words & Writing Pictures. First Second, New York, USA, 2008.

Jessica Abel ja Matt Madden ovat yhdysvaltalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ovat opettaneet sarjakuvan tekemistä vuosikaudet. Abel on palkittu sarjakuvanovelleistaan, ja Madden tunnetaan hieman kokeilevampana sarjakuvataiteilijana. Drawing Words & Writing Pictures on pariskunnan synteesi sarjakuvan tekemisestä. Viidessätoista luvussa käydään läpi, mistä sarjakuva koostuu ja miten sarjakuvaa tehdään. Teos on suunniteltu oppikirjaksi, ja kuhunkin lukuun liittyy tehtäviä ja viitteitä muuhun kirjallisuuteen.

Aluksi luonnollisesti haetaan sarjakuvalle määritelmää. Ongelmaksi koetaan, että amerikkalainen perinne on jäänyt kiinni sanaan comics, joka viittaa hauskuuteen. Sitten tarkastellaan kuvan ja tekstin sekä peräkkäisten ruutujen suhdetta. Ihmisillä on luontainen tapa rakentaa kahden kuvan välille koheesiota, tarinaa, minkä varassa sarjakuva toimii. Ruutujen väliset siirtymät on poimittu Scott McCloudilta; joukkoon on tosin liitetty uusi, symbolinen siirtymä.

Sitten opastus siirtyy teknisempään suuntaan. Lyijykynien käytöstä, sommitelmasta, ruutujaosta, tekstauksesta ja musteiden käytöstä on ytimekäs opastus esimerkkeineen. Musteiden kohdalla terien ominaisuuksista ja myöhemmin siveltimistä ohjeet ovat hyvin käytännöllisiä. Itse asiassa keksin Kolinsky-siveltimet vasta nyt -- aikaisemmin "kaupan" näädänkarvasiveltimissä ei ole kärki pysynyt terävänä, ja ihmettelin omaa kyvyttömyyttäni. Kerrankin ongelma oli välineessä. Kolinskyt ovat aika suolaisen hintaisia. Siveltimet ja elävä viiva esitellään vasta myöhemmin, vaikka ne olisivat niveltyneet hyvin osaksi tätä teknistä osaa.

Tarinan kerronnan kohdalla ponnistetaan samalta pohjalta kuin kaikessa muussakin kerronnassa. Aristoteleen ja McKeen käsitteistö esitellään lyhyesti: hahmot, konflikti, kasvava jännite, kliimaksi ja loppuratkaisu. Abel kertoo omalta kohdaltaan, miten kukaan ei ole seppä syntyessään ja miten tarinoiden rakenne aukesi vasta, kun asiaan osasi perehtyä. Sitten käydään läpi lyhyesti, minkälaisia sommitelmia on tapana jäsentää, miten rytmi, rajaus ja esimerkiksi tyhjä tila toimivat ruutujen sisällä. Kirjoittajat tekevät nopean silmäyksen sarjakuvien maailman luontiin, referenssikuvien käyttöön, ilmeisiin ja käsiin. Lopuksi luodaan lyhyt katsaus digitaaliseen käsittelyyn ja 24 tunnin sarjakuvaprojektiin.

Kirjan taitto on upea; musta, harmaa, valkoinen ja oranssi tekevät kirjasta raikkaan. Negatiivisen (tyhjän) tilan käyttö toimii hienosti. Yli A4-koon sivut on sidottu vaakasuuntaan siten, että kukin sivu vastaa melkein kahta pokkarisivua. Niinpä aukeamalla saadaan esitettyä kokonaisuuksia ruutujaottelun tai sivellintekniikan kohdalla. Toisaalta kirjaa (282 sivua) on vaikea lukea muuten kuin pöydän äärellä.

Kirjan sävy on kannustava, eikä lukijalta ei oleteta juuri muuta kuin kiinnostusta. Tekijöiden kuvitustekniikka ei kikkaile vaan pysyy helposti lähestyttävänä. Kokeneemmalle harrastajalle kirjassa on vähän uutta. Jos pääsee koskaan opettamaan sarjakuvan tekemistä, tässä on kohtuullinen runko tuntien sisällölle.

How To Make Webcomics

Brad Guigar, Dave Kellett, Scott Kurtz ja Kris Straub, How To Make Webcomics. Image Comics, Berkeley, CA, USA, 2008.

Internet on muuttanut maailmaa ainakin länsimaissa. Monikaan asia ei ole kehittynyt visionäärien viitoittamaa uraa, vaan uudet kuviot ovat tulleet yleensä yllätyksenä kalliiden tuotekehityslafkojen ulkopuolelta. Internet on muuttanut ennen kaikkea lehdistön asemaa; nuori polvi ei tilaa lehtiä vanhempien tapaan, ja lehtien mainostulot pienenevät. Lehdistön ote paikallisista markkinoista lipsuu, eivätkä verkkoversiot toimi painetun lehden logiikalla. Digitalisointi on mahdollistanut lähes maksuttoman kopioinnin ja Internet maailmanlaajuisen jakelun. Ihmiset eivät halua maksaa mistään mitään, ja niin liiketoimintamalli toisensa jälkeen kupsahtaa kuolleena maahan.

Sarjakuvat voivat kuitenkin hyvin, vaikka painettujen supersankarilehtien levikki on murto-osan esim. 1990-luvun huipuista ja sanomalehtien levikki hiipuu. Aikaisemmin omakustanteiden tekeminen vaati kopiokoneen ja vaivalloisen jakelukierroksen. Nyt web-sarjakuvilla on vaivattoman jakelun ansiosta - kielestä riippuen - miljardien potentiaalinen yleisö. Niinpä julkaisukynnys on käytännössä enää tekijällä.

How To Make Webcomics on käytännönlähteinen teos webbisarjakuvien tekemiseen. Kirjoittajat ovat konkareita. Brad Guigar oli vuonna 2006 julkaissut Evil Inc. -sarjaa jo reilusti yli 2000 strippiä. Dave Kellettin Sheldon on hyvin suosittu. Scott Kurtz on tehnyt Player vs. Player -sarjakuvaa jo kymmenen vuotta saaden noin 100,000 päivittäistä osumaa. Kris Straub piirtää mm. Starslip-sarjakuvaa. Tekijät ovat liittoutuneet HalfPixel-sivuston alle, jossa he julkaisevat mm. sarjakuvan tekemisestä podcasteja.

How To Make Webcomics olettaa, että lukija tuntee jo sarjakuvan tekemisen perusasiat. Kirja käsittelee muotoseikkoja, kuvankäsittelyä, sivustosuunnittelua ja -hallintaa ja liiketoimintamalleja. Tekijöiden mukaan ainoa tunnettu toimiva malli on julkaista sarjakuvat ilmaiseksi kaikkien nähtäville, ja luottaa t-paidoista, kirjoista ja mainoksista tulevaan kassavirtaan. Suosittu websarjakuva voi riittää kantamaan täysipäiväisen tekemisen, jos osaa tehdä yksinkertaisia laskutoimituksia, tuotteistaa itsensä, sitoutuu ja näkee vaivaa. Liiketoimintamallia enemmän tekijät kuitenkin korostavat asennetta, jolla vierailijoihin ja faneihin suhtaudutaan, ja sarjakuvan tekemisestä saatavaa nautintoa.

Teksti on helppolukuista, keskustelevaa englantia. Sivuilla on paljon tekijöiden strippejä. Useimmat ovat teräviä, mutta joillain sivuilla piirrokset tuntuvat olevan harmaata rasteria. Kussakin luvussa on yksi kirjoittaja, mutta muut tekijät kommentoivat (tai myrkyttävät) väliin puhekuplamaisissa kappaleissa. Näin formaatti muistuttaa hieman keskustelevaa podcastia.

Jos webbisarjakuville on ylipäätään julkaisukynnystä jäljellä, tekijöiden neuvot, hyvä asenne ja realistiset näkemykset laskevat sitä edelleen. Tekeminen ei ole vaikeaa, mutta se edellyttää sitoutumista.

4/5

Writers on Comics Scriptwriting 2

Tom Root & Andrew Kardon (2004) Writers on Comics Scriptwriting 2. Titan Books, London, UK.

Kirjoittajat Tom Root ja Andrew Kardon ovat tehneet jatkoa Mark Salisburyn ykkösosalle haastattelemalla seitsemäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa. Aikaa edeltäjästä on kulunut viisi vuotta, ja selvästi synkimmät sarjakuvamarkkinoita varjostavista pilvistä ovat väistyneet - ainakin kirjan vaikutelma on optimistisempi. Tällä kertaa haastattelijat penäävät enemmän tietoja kirjoittamisprosessista, suhteesta toimitukseen. Niinpä alkuun tuntuu, että joitakin ensimmäisen osan puutteita on lähdetty paikkaamaan. Ehkä tämä on illuusio, joka syntyy siitä, että ensimmäinen haastateltava, Brian Azzarello, on oikeasti mielenkiintoinen kirjoittaja. Pian kuitenkin eteen marssitetaan liuta vannoutuneita supersankarifaneja, jotka ovat kasvaneet isoiksi ja alkaneet kirjoittaa supersankaritarinoita. Eikä siinä mitään. Kysellään, miltä tuntui saada ensimmäinen julkaisu.

Käsitys sarjakuvasta ei ole kuitenkaan muuttunut: edelleen sarjakuvakäsikirjoittaminen on jotain, mitä tehdään DC:lle tai Marvelille - nyt ehkä myös Vertigolle tai Dark Horselle. Jos sarjakuvamarkkinat USA:ssa koostuvat keskeisesti 12-vuotiaista, ei tilaa kokeiluille ole. Pariin otteeseen sarjakuvan sanotaan olevan keskeisesti (paikallaan polkevaa) saippuoopperaa. Mangasta ei puhuta juuri mitään, vaikka se genre on kasvanut rajusti länsimaissa houkutellen nimenomaan uusia lukijoita - tyttöjä. Bruce Jones valittaakin: "Tiedätkö, mikä on hyvin raivostuttavaa Marvelille ja DC:lle? Ne yrittävät niin kovasti tehdä hyvää tuotetta, tiedäthän, painettuna hyvälle kiiltäväpintaiselle paperille hyvin väritettynä, ja yht'äkkiä nuoret tytöt lukevat joukoittain mustavalkoista, huonolle paperille painettua tavaraa, jota pitää itse asiassa lukea takaperin." (s. 121) Nii-in, ehkäpä sarjakuville on olemassa markkinat trikoisiin pukeuneiden lihaskimppujen ulkopuolella. Merkkinä tahtilajin vaihdosta on kirjan yksi kohokohta, Jill Thompson, joka palkattiin tekemään Manga-tulkinta Neil Gaimanin Sandmanista - mistä tuli menestys. Hänen Pelottava kummitäti -sarjakuvaa lukevat aikuisetkin - ja poliisit!

Cerebuksen tekijä David Sim on selkeä poikkeus kaartissa: hän lähti tekemään omaa sarjakuvalehteä, joka ilmestyi aluksi kaksi kertaa kuussa, sittemmin kerran kuussa, ja jatkoi julkaisua 300 numeron verran miltei 25 vuotta! Jotkin kirjoittajat ohimennen avaavat sarjakuvan rajattomia mahdollisuuksia, mutta haastattelijat eivät tartu niihin. Monet kirjoittajat ovat alunperin myös piirtäneet mutta sittemmin luopuneet siitä, koska eivät ole "niin hyviä". Kirjoittajilla olisi siis tarinoita ja kykyä tehdä niistä sarjakuvaa, mutta ammattimaiset tekemisen mahdollisuudet ovat kapea.

Yksi valopilkku on britti Peter Milligan. Hänen diletantti asenteensa sarjakuvaan, upea sanavarasto ja hyvä ulosanti herättävät toiveita kehityksestä. Hänelle supersankarisarjakuvatkaan eivät ole ongelma. Hän vertaa teräsmiehiä ikonisiin antiikin sankareihin, kuten Oidipukseen, josta Euripides ja Aristofanes kirjoittivat omanlaisensa versiot.

Vaikka sarjakuvamarkkinoita ei maalailla yhtä synkässä valossa kuin edellisessä versiossa, alamäki on edelleen tiedossa. Sen sijaan, että mietittäisiin, mikä tarjonnassa on pielessä, puhutaan sarjakuvien syklisyydestä. Tällöin hyvät ajat tulevat takaisin ilman, että tarvitsee tehdä mitään uutta. Toisaalta, kun sarjakuva on taloudellisesti suhdanteensa pohjalla, se voi kulttuurimuotona paremmin kuin koskaan - mutta tätä ei käsitellä.

Kuten ensimmäinenkin osa, tämä kirja on supersankarifanien kokoonkasaama kirja hauskoja anekdootteja. Kirjasta ei käy ilmi, keitä haastattelijat ovat. Haastattelijoiden asenne sarjakuviin välittyy, paitsi haastateltavien valinnassa, tietenkin myös kysymysten asettelussa. Kevin Smith siirtyneensä pois sarjakuvista, ja haastattelija alkaa vääntää miestä takaisin saattamaan loppuun kesken jääneet projektit. Supersankarisarjakuvaa tekeviä suitsutetaan räikeästi. Paikoin tulee mieleen Woody Allenin lanseeraama käsite: henkinen suihinotto. Edelleenkään sarjakuvan käsikirjoittamisesta ei jää käteen juuri mitään.

Writers on Comics Scriptwriting

Mark Salisbury (1999) Writers on Comics Scriptwriting. Titan Books, London, UK.

Mark Salisbury on haastatellut neljäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa ja toimittanut haastatteluistaan kirjan. Kirja rajaa sarjakuvat (comics) lähinnä amerikkalaiseen supersankarigenreen, ja niinpä kirjoittajat ovat kaikki entisiä tai nykyisiä DC:n tai Marvelin työntekijöitä. Joukossa on yksi nainen ja pari brittiä, muuten sarjakuvakäsikirjoituksia tuottavat valkoiset amerikkalaiset keski-ikäiset miehet.

Kirjan haastatteluilla ei ole mitään yhdenmukaista pohjaa, mutta tietyt teemat toistuvat. Tietenkin kaikilta kysytään, kuinka kauan he ovat lukeneet sarjakuvia, ja monet jatkavat kuusivuotiaana aloittamaansa harrastusta. Työskentelytapojen ja -tahdin suhteen on paljon poikkeavuuksia; jotkut lukitsevat itsensä huoneeseen kirjoittamaan, toiset soittelevat kavereilleen kalastellakseen ideoita ja mielipiteitä. Monet rykäisevät amerikkalaisen sarjakuvalehden käsikirjoituksen kasaan työviikossa. Kirjoittajat alleviivaavat kuukausittaista julkaisurytmiä ja yhteistyötä. Jotkut kirjoittajat eivät halua piirtäjän muuttavan käsikirjoitusta, toiset ovat joustavampia.

Amerikkalaista supersankarisarjakuvaa tuotetaan pilkkomalla tehtävät osiin, jolloin käsikirjoitus, lyijykynät, musteet ja tekstaus ovat eri ihmisten käsissä. Tämä tuntuu olevan kirjan olettama työskentelytapa; on poikkeavaa, jos käsikirjoittaja tekee jotain muuta. Käsikirjoittajan roolia voi ruotia vain sellaisten kirjoittajien kohdalla, jotka ainakin joissain tapauksissa kuvittavat omat juttunsa. Dan Jurgensin mukaan käsikirjoittajan pitäisi piirtää omat juttunsa, ja erillinen käsikirjoittaja pitäisi olla poikkeustapaus. Frank Miller kertoo olleensa huono yhteistyökumppani ja päätyi sen vuoksi kirjoittamaan itse -- ja nyt mies kirjoittaa paljon muille. Todd McFarlane alkoi kirjoittaa, koska hän halusi päättää itse, mitä piirtää. Hän kypsyi - yhdessä Jim Leen, Rob Liefeldin ja muiden kanssa - Marvelin tapaan tehdä sarjakuvaa ja perusti Image Comicsin.

Kirjoittajat puhuvat tarinasta, konfliktista ja hahmoista, mutta haastatteluista ei irtoa varsinaisesti mitään suoraan itse kirjoittamiseen tai tarinan kertomiseen liittyvää. Sarjakuvassa pitäisi olla vahva tarina. Sarjakuvassa pitäisi olla vahvat hahmot. Sarjakuvassa on vähän tilaa sanoille, joten kerronta pitää olla tiivistä. Tarinan jäsentäminen kuviksi on joskus kirjoittajan, joskus kuvittajan vastuulla. Kirjoittamisen tekniikoista ei puhuta mitään. Kirjoittamisen ongelmista ei puhuta mitään. Tarinankertomisesta ei puhuta mitään. Marvelin tai DC:n toimitustyötä arvostelevat vain ne, jotka ovat perustaneet oman lehden tai puljun. Ja britit. Alan Moore, Neil Gaiman ja Frank Miller nostetaan ylivertaisiksi esikuviksi, mutta Miller ja Gaiman eivät itse pidä suurta meteliä. Vain paikoin kirjoittajat käsittelevät epäonnistumisiaan.

Britit eivät suunnattomasti ihaile supersankarisarjakuvaa, ja esimerkiksi Warren Ellis ja Garth Ennis kirjoittavatkin raakaa anti-sankarimättöä. Amerikkalaisetkaan eivät ole sokeita supersankarigenrelle. Kurt Busiek tiivistää: "lihaksikkaat miehet kireissä vaatteissa hakkaamassa toisiaan naamaan samalla, kun he putoavat rakennuksista". Nelikymppisten miesten nälkä päästä kirjoittamaan Lepakkomiestä, Teräsmiestä tai Hämähäkkimiestä on hämmentävää ja oikeasti vähän surullista. Chuck Dixon kertoo kohdeyleisökseen 12-vuotiaat. Samoja kiiltokuvahahmoja ja pahiksia on pyöritelty ainakin 1960-luvulta lähtien monissa rinnakkaisissa lehdissä. Amerikkalainen sarjakuva on siis kuopassa. Frank Miller katsoo, että juuri nimeä saaneilla tekijöillä on vastuu uusien juttujen rakentamisesta, rajojen murtamisesta ja sarjakuvan kehittämisestä mediana. Kilpailu tietokonepelien, elokuvien ja internetin kanssa on kuitenkin vaikeaa. Monella menestystä saaneella on toinen jalka TV-käsikirjoittamisen puolella.

Salisburyn kirja on kokoelma anekdootteja - kirjoittajien elämäntarinat ovat ihan hauskoja - mutta opus tarjoaa vähän mitään kättä pidempää käsikirjoittamisen suhteen. Salisbury on kovin kohtelias, ja joidenkin haastateltavien kohdalla tilanne on miltei imelä. Sarjakuvan alamäkeä sivutaan allapäin, mutta katse ei juuri nouse amerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta.

Making Comics

Scott McCloud (2006) Making Comics: Storytelling Secrets of Comics, Manga and Graphic Novels. HarperCollins, New York, NY, USA.

Scott McCloud on uudessa teoksessaan koonnut sarjakuvallisen kerronnan tekniikat yksiin kansiin. Kirja on itsessään sarjakuva sarjakuvasta, missä McCloudia kuvaava nörde kuljettaa tarinaa yli parin sadan sivun verran. Nördehahmon lisäksi sivuilla vilisee esimerkkejä muiden sarjakuvista. Tekstiä ei kerrontatekniikan vuoksi ole paljon, joskin lukujen välissä on kooste, viitteitä ja harjoitustehtäviä.

Johdannossa todetaan, että sarjakuvien piirtämiseen liittyvää opastusta on tarjolla runsaasti, mutta oppaat ovat vaiti siitä, miten tarina pitäisi pilkkoa ruutuihin, mitä ruutuihin pitäisi sijoittaa ja miten tekstin ja kuvan yhteistyö toimii. Sitten McCloud puhuu ajoituksesta, rajauksesta, kuvituksesta, tekstistä ja ruutujen välisestä liikkeestä. Koska teos on sarjakuva, McCloud pystyy esittämään asiansa tehokkaasti tavallaan kahdella tasolla: esimerkissä ja esimerkin esittelyssä.

Sarjakuvat ovat tarinoita, joilla on kirjoittaja ja lukija. Lukija lukee paitsi tekstiä ja kuvia myös hahmojen ruumiinkieltä. Hahmojen suunnittelun lisäksi kirja tuo esiin ilmeet ja ruumiinkielen merkityksen sangen ansiokkaasti. Tekstin ja kuvan suhdetta analysoidessaan McCloud jakaa yhdistelmät muutamaan kategoriaan ja tarjoilee näistä esimerkkejä ja suosituksia. Maailmojen rakentaminen tarkoittaa tunnelman luomista ympäristön kuvaamisella -- perspektiivissä tai ei. Työkaluista esitellään lyhyesti perinteiset siveltimet ja piirtimet sekä digitaaliseen tekemiseen tarvittavat välineet. Lopuksi McCloud käsittelee sarjakuvakulttuuria kokonaisuutena, pureskelee Mangan yhtäältä suosion syitä ja toisaalta kerrontamenetelmien kirjoa, ja sitten jakaa sarjakuvan tekijän karkeasti nelikenttään: klassistit (perinne, tekniikka), animistit (sisältö, tarina), formalistit (sarjakuvakerronnan mahdollisuudet ja rajat) ja ikonoklastit ("kuvainraastajat", rehellisyys, aitous, lahjomattomuus). Jako on mielenkiintoinen, vaikka todellisuudessa kukin sarjakuvan tekijä on luultavasti näiden yhdistelmä. Kirja päättyy lyhyeeseen kuvaukseen sarjakuvien ammattimaisesta tekemisestä. Tämän jälkeen seuraa erinomainen lähdeluettelo sarjakuvan tekemisestä.

Vaikka sarjakuvan tyyli on pääosin hieman kliininen, lukija saattaa silti pitää kertojan äänestä. Yksitoikkoisuutta rikkovat eri tyylien sekoittelu, otteet ja esimerkit. Yksi ongelma on, että lukujen välissä pitkät tekstikatkelmat on painettu sarjakuvakirjasimin, mikä tekee niistä silmille raskaita. Kuten kirjoittajan Understanding Comics tämäkin teos pyörii omassa teoreettisessa eetterissään, ei suuresti liimaudu aikaisempaan akateemiseen tutkimukseen. Esitys on johdonmukainen, käytännöllinen ja itse tehty. Edesmenneeseen Will Eisneriin ja McLuhaniin viitataan ahkerasti. Yhtä kaikki, Scott McCloudin teos, jos mikä, inspiroi ja ohjaa sarjakuvien tekemiseen.

Understanding Comics

Scott McCloud (1994) Understanding Comics: The Invisible Art. HarperCollins, New York, NY, USA.

Sarjakuvat kärsivät stigmasta: historiastaan johtuen niitä pidetään lasten viihteenä. Scott McCloud analysoi kirjassaan sarjakuvan alkuperää, rakennetta, keinoja, genrejä ja kerrontaa. Kirja on sarjakuvamuodossa, joten kuvat kuljettavat tarinaa ja tekstiä on vähän. Silti McCloud onnistuu siinä, mihin tähtääkin. Hän pystyy käsittelemään abstrakteja ja teoreettisia aiheita kohtuullisen sujuvasti kuvan ja tekstin yhteistyönä -- ja tämähän on juuri sarjakuvan pointti.

Alkuun etsitään sarjakuvalle määritelmää, ja päädytään termiin "sekvenssitaide" (sequential art). Sitten tarkastellaan kielen ja kuvan suhdetta. Kolmas luku käsittelee ruutujen välistä tilaa, ruutujen välistä suhdetta ja sitä, miten tarina kulkee ruudusta toiseen, vaikka ruutu vangitsee periaatteessa vain yhden hetken. McCloud löytää kuudenlaisia siirtymiä ruudusta toiseen: 1) hetkestä toiseen, 2) toiminnasta toiseen, 3) subjektien välinen, 4) kohtausten välinen, 5) aspektien välinen ja 6) non sequitur. Erityisen mielenkiintoista on eri tekijöiden käyttämien siirtymien jakauma. Länsimaisessa sarjakuvassa siirrytään pääosin toiminnasta toiseen, jonkin verran subjektien välillä ja vähän kohtausten välillä. Japanilainen manga-sarjakuva poikkeaa länsimaisesta esimerkiksi sillä, että ruutujen välillä on usein aspektisiirtymä; samaa tilannetta tai tunnelmaa maalaillaan eri kulmista.

Neljäs luku perehtyy sarjakuvan aikakäsitykseen. Aihe on monimutkainen selittää auki, mutta lukijalle se ei ole tyypillisesti ongelma. Viides luku perehtyy sarjakuvan viivan käyttöön - keskeisesti pyöritään esittämisen/muistuttamisen (resemblance) ja merkityksen maastossa. Kuudennessa luvussa McCloud tarkastelee tekstin ja kuvan suhdetta, redundanssia ja kerrontaa. Seitsemäs luku on mielenkiintoinen lähestyminen tarinan kerrontaan, sen vaiheisiin ja sarjakuvan tekemisen motiiveihin. Lopuksi katsotaan nopeasti värien käyttöä ja esiteltyjen asioiden solmimista konkreettiseksi sarjakuvaksi.

McCloudin kirja tarjoaa mielenkiintoisen teoreettisen kehikon sarjakuvan tekemiseen, minkä avulla tekijä voi sijoittaa mielessään itsensä sopivaan kohtaan perinnettä. Kirja avaa myös sarjakuvakerronnan uudella tavalla, vaikka teoreettinen esitys ei liiemmin ammenna aikaisemmasta akateemisesta tutkimuksesta. Siinä mielessä esitys on todellakin sarjakuvamainen: käytännön läheinen, itse tehty ja teoreettiselta rakenteeltaan kevyehkö.