Medieval Architecture

Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia. 

Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia.

Euroopassa varhaiskeskiajalla valta ainakin hetkeksi keskittyi keisarin käsiin, jolloin arkkitehtuurista haettiin tukea uuden hallitsijan ja hovin vaikutusvallalle. Kansoja käännytettiin kristinuskoon, roomalaiset jumalanpalvelusmuodot levisivät, ja samaan aikaan heräsi luostarilaitos uudenlaisine tapoineen ja perinteineen. Uudet ajatukset tarvitsivat uusia tiloja. Nämä tavoitteet ja niiden ratkaisut kulkivat ihmisten — hengellisten tilaajien ja maallisten rakentajien — mukana, mikä näyttäytyi vähitellen uudenlaisena tyylinä.

Saalman korostaa liturgian vaikutusta arkkitehtuuriin, ja erityisesti pyhäinjäännösten vaikutus kirkkoarkkitehtuuriin on huomattava: Näille rakennettiin kirkon sivu- ja poikkilaivaan omia sivualttareita, jotta ihmiset pääsisivät lähelle reliikkejä ja jotta toisaalta vierailijoiden liikenne ei häiritsisi palvelusmenoja. Haudoilla vieraileville rakennettiin kryptaan johtavia portaikkoja ja käytäviä samasta syystä. Kirkko rakennuksena alkoi heijastella laajempaa kosmosta, kun alttarit alkoivat muodostaa hierarkioita. Vuoden mittaan menoja järjestettiin ajankohtaan sopivan pyhimyksen alttarin ääressä. 

Samalla, kun kirja tarjoaa yleiskuvan romaanisen tyylin kehityksestä, kerronta ajoittain nyökkää poikkeamien suuntaan. Kiinnostavia esimerkkejä ovat esiromaaniset ja periferiaan, valtavirtausten ulottumattomiin rakennetut keskiaikaiset kirkot, joiden rakenne ei asetu tuttuun muottiin. Esimerkiksi Espanjan Asturiassa sijaitseva S. Cristina de Lena (kuvassa yllä) portaineen, ahtaine sisätiloineen ja erikoisine kivisine puoliseinineen suorastaan villitsee mielikuvitusta. 

Saalman pitää paksuista seinistä ja pyörökaarista tunnetun tyylin ansiona selkeyttä ja yksinkertaisuutta. Monipuolisista ja ristiriitaisistakin vaikutteista huolimatta massiiviset kiviset rakenteet muodostivat hallitun kokonaisuuden. Sitten yksityiskohdat alkavat lisääntyä, mittasuhteet kasvavat ja selkeys väistyy vähitellen 1100-luvulta eteenpäin, mikä lopulta tunnistetaan gotiikkana. Samalla keskiaikainen yhteiskuntajärjestys kehittyy yksinkertaisesta monisyisemmäksi, ja kaupunkien itsetunto alkaa paisua.

Olen ollut aina kiinnostunut arkkitehtuurista, mutta omistamistani kirjoista olen lähinnä selaillut kuvia lukematta niiden väliin sijoitettua tekstiä. Saalman kirjallaan osoittaa, että se on ollut virhe. Aikakauden ideoiden heijastuminen arkkitehtuuriin on tavattoman mielenkiintoista.

Howard Saalman, Medieval Architecture: European Architecture 600-1200. Prentice-Hall, Lontoo, 1962.

--
Kuvat:
- Ángel M. Felicísimo, S. Cristina de Lena, 2015. (CC BY-SA 2.0/Wikimedia)

Hirsilinnojen aika

Värivalokuvat tuovat historialliset tapahtumat omituisesti lähemmäksi. Kuvattu tilanne, vaikkapa Helsingin olympialaiset vuonna 1952, ei olekaan etäinen, tekstin ja kuvien kautta rekonstruoitu tapahtuma vaan samaa väreissä hehkuvaa todellisuutta kuin nyt. En tiedä, onko kyseessä jaettu ”optinen harha” vai pelkästään minun likinäköisyyteni. Synnyttääkö digikuvien kehitys jonkinlaisen uuden harhan joskus tulevaisuudessa?
 
Museokatalogien ja taidekirjojen väriloisto on ehdottoman hieno asia, mutta kehittynyt painotekniikka on toisaalta tehnyt esiteollista historiaa käsittelevien teosten kuvituksesta toivottoman tylsää. Antiikin tai Kaksoisvirtainmaan historiaa kuvitetaan raunioitunein temppelein; kainalojutussa näytetään muutamaa kolhiintunutta patsasta ja löytynyttä korua. Sellaisinaan ne tuntuvat pikemminkin luovan etäisyyttä kuin tuovan menneisyyttä lähemmäksi.

Tässä suhteessa erityisen tylsiä ovat arkkitehtuurin historiaa käsittelevät kirjat. Pyöristyneet kiviröykkiöt tai ylimalkaiset pohjapiirrokset eivät ruoki maallikon mielikuvitusta samaan tapaan kuin piirrokset. Rakennusten rekonstruointi on aina tietysti tulkintaa, joka on oma, vaikea taiteenlajinsa. Sitä pitää etsiä teoksista, jotka on painettu ennen värivalokuvien aikakautta.

* * *

Jari Hyvärisen teos Hirsilinnojen aika (1998) on tässä suhteessa ilahduttava poikkeus: se on täynnä herkullista ja havainnollistavaa kuvitusta varhaiskeskiajan linnoittamisesta. Takakannen mukaan se on ”mielikuvitusmatka kadonneeseen maailmaan”, yritys herättää henkiin kalevalaisten tarinoiden ja viikinkien riimukirjoitusten sekä saagojen mainitsemat rakennukset. Maallikolle historia on paljolti juuri mielikuvitusmatka, vaikka siinä ohessa mukaan tarttuu ilmiöitä, käsitteitä ja ehkä ripaus ymmärrystä.

Merovingiaikaisessa Suomessa on ollut ainakin puolitusinaa hirrestä rakennettua linnaa, mutta luonnonvoimille altistuneet puurakennelmat eivät säily hyvin. Niinpä esimerkiksi Sääksmäen linnavuorelle kiipeäminen raunioiden toivossa tuottaa pettymyksen. Hyvärinen ammentaakin aineksia rekonstruoinneilleen aina roomalaisten ja germaanien sekä slaavien linnoituksista, joiden rakennustaito levisi rauhattomina aikoina myös Suomeen. 

Linnoittaminen edellyttää rakennusmateriaaleja ja teknistä osaamista mutta ennen kaikkea organisointitaitoa. Hirsiä rautakauden Suomesta löytyi yllin kyllin, mutta esimerkiksi 800-luvulla väestöä oli melko vähän; Suomen, Hämeen ja Kalannin yhteenlaskettu väestö oli noin 30000 henkeä. Työvoiman järjestäminen ja jatkuva ”motivointi” edellytti hallintoa, ja niin sitten linnoista (tai linnoituksista) alkoi kehittyä hallintokeskuksia. Mäkilinnoissa ei asuttu yleensä ympärivuotisesti, mutta kun väliaikaisille kauppapaikoille nousseet asutukset ympäröitiin muurein, syntyi uudenlaisia linnoja, kuten ensin Birkassa ja sitten esimerkiksi Novgorodissa (”Uusilinna”). Niistä tuli myös vallan keskuksia.

Kirja yrittää punoa yhteen kolmea kehityslinjaa: aikakauden sotateknologian kehityksen, Itämeren poliittiset tapahtumat ja suomalaisen hirsilinnoittamisen historian. Vaikka nämä vaikuttavat luonnollisesti toisiinsa, Hyvärisen tarjoama mielenkiintoinen juoni jää kiusallisen hajanaiseksi. Tämän puutteen korvaa upea mustavalkokuvitus, joka ei väistä monimutkaisiakaan aiheita. Linnojen ja kaavakuvien lisäksi lukija saa todistaa esimerkiksi rautakautista markkinapaikkaa ja hirsilinnan valtausyritystä. Lisäksi Hyvärinen rekonstruoi kuusi suomalaista mäkilinnaa.

Kirja tarjoaa paitsi viljalti linnoittamiseen viittaavia lainauksia Kalevalasta, joita maallikko ei ehkä huomaisi lukea auki, myös runsaasti vanhoja herkullisia sanoja, kuten erilaisiin laivoihin viittaavat uiskot ja haapiot. Vaikka Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan korvaamaton Suomalaiset sukunimet (1992) kytkee sukunimen Hakulinen muinaisskandinaaviseen Hakon-nimeen, Hyvärinen antaa sanalle hakuli seuraavan määritelmän:

Rinteiden loivimpia kohtia pengerrettiin jyrkemmiksi ja penkereiden tukemiseksi rakennettiin vankat paaluvarustukset, joille täällä meillä annettiin nimeksi hakuli. Jos linnavuoren laella kasvoi metsää, pyrittiin hakuli linjaamaan tukevimpien, pystyyn jätettyjen runkojen kautta, jolloin niiden syvälle kasvaneet juurakot kyettiin valjastamaan muurin tukirakenteiden osaksi.

Olisiko tässä riidan aihetta, jos sattuisi Hakulinen kohdalle?

* * *

Kenties ”mielikuvitusmatkat” eivät ole pelkästään maallikoiden huvia. Esimerkiksi roomalaisen arkkitehtuurin tutkija Matthew Nicholls on valjastanut 3D-työkalut opetus- ja tutkimuskäyttöön. Monen vuoden työn tuloksena syntynyt virtuaalinen Rooma antaa mahdollisuuden tarkastella kaupunkia kokonaisuutena tai rakennusten välisiä suhteita eri puolilta. Tällainen työ herättää toiveen, että lukija näkee jonain päivänä Roomasta muutakin kuin raunioituneen Forumin tai liikenneruuhkan taakse jäävän Colosseumin.

Samaan tapaan Taina Pailoksen rakentama Raaseporin linnan pienoismalli voisi korvata kuvat harmaasta, katoksin suojatusta kivikasasta, kun halutaan kaventaa vuosisatojen synnyttämää kuilua aikalaiskäsitysten ja jäljelle jääneiden raunioiden välillä.

Jari Hyvärinen, Hirsilinnojen aika. Otava, Keuruu, 1998.

Worlds of Arthur

Guy Halsall, World of Arthur: Facts and Fictions of the Dark Ages. Oxford University Press, Oxford, UK, 2013.

Vaikka Länsi-Euroopassa järki, logos, vei viimeistään uskonpuhdistuksen jälkeen voiton myyteistä, mythos, myytit eivät ole kuitenkaan tyystin kadonneet. Joistain myyteistä on ehtinyt tulla osa kansallista identiteettiä. Tieteellinen tutkimus tulkitsee lähteitä varovasti sovittaen niitä laajempiin tapahtumiin sekä arkeologisiin että lingvistisiin löytöihin, mikä voi johtaa ristiriitaan maallikkohistorioitsijoiden kanssa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa maallikkohistorioitsijat yrittävät kuumeisesti antaa kuningas Arthurille historiallisen tulkinnan.

Arthur-myyttien todenperäisyyttä kartoittavan kirjansa Worlds of Arthur: Facts and Fictions of the Dark Ages (2013) esipuheessa myöhäisantiikkiin ja varhaiskeskiaikaan erikoistunut historioitsija Guy Halsall kertoo saaneensa motiivin kirjaansa juuri tällaisen maallikkohistorioitsijan uutuusteoksesta, jota hehkutettiin harrastajapiireissä uskottavana mutta jonka argumentaatio mureni ammattilaisen käsissä. Siitä huolimatta tutkijapiirit ovat tehneet vähän auttaakseen maallikkopiirejä, joten Halsall päätti korjata asian.

After the blossoming of Arthurian romance in the Victorian period, the historical and legendary Arthurs began to separate from each other, surprisingly, when the discipline of history established itself as a scientific exercise with its own academic practices, distinct from philosophy or literature. Over time, attitudes towards the claim that there was a figure of this name, alive around 500, divided into two camps. On one side there were the Arthurian hard-liners [...], and on the other were the believers 'no smoke without fire'.

On periaatteessa kaksi Arthuria: myyttien Arthur, joka seikkaili ritariensa kanssa, ja historiallinen Arthur, joka taisteli maahan tunkeutuvia sakseja vastaan. Tätä historiallista Arthuria ei todennäköisesti koskaan ollut olemassa tai jos oli, hänestä ei voida sanoa oikeastaan mitään. Worlds of Arthur esittelee ensin, mitä Arthurista tiedetään lähteiden valossa—eli hyvin vähän. Kirjalliset lähteet laimenevat Halsallin käsissä yksi toisensa jälkeen. Arthurista kertovat lähteet on kirjoitettu vuosisatoja tapahtumien jälkeen usein lisäten yksityiskohtia, joista aikalais- ja alkuperäislähteet pysyvät vaiti. Keskiajan historiankirjoitus ei ollut objektiivista faktojen kirjaamista, vaan se palveli erityisesti moraalisia ja poliittisia tavoitteita. Ristiriitaisten nimien ja vuosilukujen kautta keskiaikaiset lähteet osoittautuvat epäluotettaviksi.

Kirja ruotii myös modernin ajan teoriat Arthurista ja kumoaa ne yhden toisensa jälkeen. Uusien löytöjen vuoksi nykytutkimus voi sanoa tietävänsä 400-600 -lukujen Britanniasta vähemmän kuin vielä vuonna 1975. Lopulta hän kokoaa oman epätieteelliseksi mutta mahdolliseksi tunnustamansa jos kohta lähteitä kunnioittavan tulkintansa tuon ajan tapahtumista.

Worlds of Arthur on kiehtova katsaus sekä tekstilähteiden lukemiseen että varhaiskeskiajan Britanniaan. Paikoin Halsall vaikuttaa hyökkäävältä terottaessaan lähteistä tehtäviä johtopäätöksiä, mutta kirja on suureksi osaksi innostuneen tutkijan hieman vapaampaa ajattelua, eräänlaista huolellista luonnostelua. Keitä saksit oikeastaan olivat? Mitä saksien migraatio oikeastaan tarkoittaa? Hän liikkuu molemmin puolin kanaalia etsien rinnakkaisuutta frankkien liikkeistä ja tavoista roomalaisen perinteen äärellä. Juuri tämä ääneen ajattelu tekee kirjasta erinomaisen mielenkiintoisen, koska se paljastaa ajankuvaa, instituutioita ja identiteettejä, eli kaikkea sitä, mikä tekee historiasta niin mielenkiintoisen. Samalla paljastuu herkullista historiantutkimuksen ja lähteiden historiaa.

The People of the Parish

Katherine L. French, The People of the Parish: Community Life in a Late Medieval English Diocese. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA, USA, 2001.

Vuonna 1379 yhdeksän ihmistä kutsuttiin kruununkäräjille todistamaan yhdeksänvuotiaan pojan kastetilaisuuden ajankohtaa ja siten pojan riittävää ikää isänsä Roger de Waltonin perimiseen. Jokainen yhdeksästä todistajasta oli läsnä pojan kastetilaisuudessa, mutta vain kolme heistä oli paikalla varsinaisen messun vuoksi. Liiketoimet, uutiset, sosiaaliset tapaamiset ja erilaiset tapahtumat motivoivat muita. Keskiajan Englannissa kirkko tarkoitti seurakuntalaisille paljon muutakin kuin jumalanpalveluksia.

John de Sotheworth, forty and more, was at the church for a loveday between William Robynson and [tear] of Kirkdale when John was baptized.
John del Twys, forty and more, was at the church to hear mass before going to buy fish at Boode, and was present at the baptism.
Robert de Eld, forty and more, was at the church to hear news from Ireland of the Earl Edmund of March.
Henry de Penketh, forty and more, was at the church to buy corn from Robert Wilkynson.
Henry de Twys, forty and more, was at the church to hear mass before going to Kirkdale to buy two oxen from Robert Wilkynson of Kirkdale.
William Laghok, forty and more, was at the church to hear mass before going to Litherland to see a corpse and wreck on the seashore.
John de Hey, forty and more, was at the church to see John del Hethe.
John de Andern, forty and more, was at the church for a cockfight between John de Silkes and Robert del Heth.
John de Bugard, forty and more, was at the church to see a man from Liverpool.

Katherine French tarkastelee kirjassaan The People of the Parish (2001), miten seurakuntatoiminta synnytti ja heijasteli sekä toisaalta vahvisti paikallista yhteisöä myöhäiskeskiajan Englannissa. Yhteisön French määrittelee lyhyen akateemisen jalkatyöskentelyn jälkeen "joukoksi jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevia ihmisiä, joilla on yhteiset päämäärät, kiinnostuksen kohteet, huolenaiheet ja ihanteet". Se ei siis ole staattinen, ylhäältä johdettu, homogeeninen eturyhmä vaan toiminnan kautta piirtyvä heterogeeninen joukko. Vaikka tavoitteena oli hyvä elämä tai sielun pelastuminen, osallistumisen kautta seurakuntalaiset tunsivat olevansa osa jotain myös tämänpuoleisessa.

Pelkästään kirkkorakennuksen ylläpito, korjaukset ja laajennukset edellyttivät seurakunnan maallikkojäsenten organisoitumista, mutta juhlapyhien järjestäminen, teatteriesitykset, rahan kerääminen ja töiden valvominen vaativat yhteistyötä. Näiden junaileminen lankesi seurakunnan valitsemalle valvojalle (churchwarden). Säilyneistä tilikirjoista French kokoaa mielenkiintoisen katsauksen Bathin ja Wellsin hiippakuntien elämään noin mustastasurmasta aina uuden ajan alkuun.

Istumajärjestys on varmasti yksi vanhimpia ja varmimpia kiistanaiheita. Kun kirkkoon alettiin tuoda penkkejä, seurakunta alkoi myydä istumapaikkoja, jolloin ongelma hinnoiteltiin. Kymmenykset virtasivat kirkon organisaatioon kauaksi paikallisista oloista, joten vuokrat, esitykset, keräykset, ja lahjoitukset muodostivat seurakunnan tulot. Mutta seurakunta ei ollut pelkästään taloudellinen tai - kuten French monin esimerkein kuvaa - juridinen yksikkö. Vaikka harva osasi lukea, seurakunnasta muodostui kirjallinen instituutio, joka jonkun luku- ja kirjoitustaitoisen jäsenensä kautta luki ja laati kirjeitä ja sopimuksia. Myös valvojan taloudenpito luettiin tilinpäätöksessä auki seurakunnalle.

Saarnat ja rituaalit heijastelivat paikallisia oloja, etenkin jos kirkkoa käytti myös esimerkiksi luostari. Kirkkorakennuksesta ja sen lasimaalauksista, alttaritauluista, penkeistä ja kirkonkelloista tunnettiin ylpeyttä, ja niiden kautta kilpailtiin naapurikylien tai kaupunkien kanssa.

The resulting architecture and interior furnishings reflect a parish's evolving ideas about its community identity. Building and furnishing the parish church bound the parishioners together through shared discussions of expectations, fundraising, work, and building use. The entire process required cooperation. The number and tone of the bells, the height of the tower, and the overall size and splendor of the church and its decorations provided different focal points for celebrating the glory of God and for advancing local pride. As they built and repaired their own unique church building and supplied the items for the mass that regularly assembled them together, the parishioners continually confronted what it meant to belong to the parish.

Silloin tällöin piispan kynästä lähti paimenkirjeitä sovittelemaan kellojen soittoaikatauluja tai suitsimaan epäterveeksi nähtyä ylpeyttä.

The People of the Parish purkaa auki keskiaikaisen paikallisen yhteisön dynamiikkaa. Tapaukset ovat katkelmallisia, koska aineisto, kuten esimerkiksi riidat maksuista, ei kata oikeuden päätöksiä, mutta antavat kuvan siitä, mitä seurakunnassa tapahtui, miten sen toimintaan osallistuttiin ja millaisista asioista väännettiin kättä. Tällainen on tietysti pohjattoman mielenkiintoista, vaikka French osoittaa kirjansa enimmäkseen akateemiselle yleisölle; argumentaation tueksi ja selvennykseksi kirjassa on lukuisia karttoja, graafeja, tilastoja ja kilometrin verran lähdeviitteitä.

The Fall of Constantinople 1453

Steven Runciman, The Fall of Constantinople 1453 (1965). Cambridge University Press, Cambridge, UK, 1988.

Tein maallisen pyhiinvaelluksen Konstantinopoliin, eli Istanbuliin, opintojeni päätyttyä vuosituhannen taitteessa. Kaveriporukassa valuimme hitaasti Puolasta etelään kohti Bysanttia. Matkalla teräväreunainen uusklassismi vaihtui säiden pyöristämään aitoon antiikkiin ja ruoka paistetuista perunoista riisiin ja mausteisiin muhennoksiin. Kaatuneen rautaesiripun takaiset maat olivat vapautuneet, kukin omalla tavallaan, mutta rakennusten seinistä irtihakatut punatähdet tai kaadetut patsaat eivät olleet poistaneet edellisen kulttuurin otetta maisemasta.

Istanbul on turkkilainen kaupunki, mutta vuosisadat eivät olleet sieltäkään tyystin poistaneet edellisen kulttuurin otetta. Vanhan kaupungin ympäri kiersi edelleen muurin katkelmia, joiden vaaleassa pinnassa kulki roomalaisia punaisia raitoja. Muureja olin nähnyt jonkin verran aikaisemminkin, mutta nuo punaiset juovat tekivät jotenkin historiasta totta. Kiersin vanhan kaupungin rannat ja muurit jalan, kiipeilin Theodosiuksen muureilla ja katselin Blachernaen palatsin raunioista kerrostalorivistöjä, joiden paikalla olivat viisisataa vuotta aiemmin liehuneet turkkilaisten piirittäjien liput. Vallihaudoissa oli nyt pienviljelmiä ja hökkeleitä. Etsin Waltarin Johannes Angeloksen inspiroimana Kerkoportaa, mutta en onnistunut tunnistamaan sitä. (Luin matkalla myös John Julius Norwichin A Short History of Byzantiumin, joka kuuliaisesti esitti totena kaikki aikalaisten esittämät juorut, huhut ja panettelut. Olen toivoakseni ollut sen jälkeen tietokirjoista hieman tarkempi.)

Vaikka oppikirjat kertovat, että Rooman valtakunta romahti vuonna 476, romahdus koski vain Länsi-Roomaa. Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi roomalaista perinnettä vielä tuhat vuotta, kunnes turkkilaiset piirittivät ja valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Piirityksestä on jäänyt silminnäkijöiden kirjeitä, kuvauksia ja esimerkiksi venetsialaisen Nicolò Barbaron päiväkirja, joiden pohjalta tapahtumista on voitu koota kohtuullisen tarkka kronologia. Waltarin lisäksi piirityksen on pukenut tarinaksi monet muutkin. Samankaltaisuudet Tolkienin kirjoittaman Minas Tirithin ja Konstantinopolin piirityksen välillä eivät liene sattumaa.

Englantilaisen historioitsijan Steven Runcimanin The Fall of Constantinople 1453 on kertomus Konstantinopolin piirityksestä ja valloituksesta. Runciman tiivistää sotaa edeltäneet tapahtumat, mongolien aiheuttaman paineen Bysantin rajoilla, ylitsepääsemättömät kiistat idän ja lännen kirkkojen välillä ja ottomaanien valloitukset. Sitten alkavat rummut päristä ja pasuunat soida. Theodosiuksen muurit, jotka olivat suojanneet kaupunkia monilta piirityksiltä, murenevat tykistötulessa. Valloitus ei tietenkään ratkea puolustuksen romahtamiseen, vaan turkkilaiset pääsevät kaupunkiin pienestä portista, Kerkoportasta, jota puolustajat käyttivät vastahyökkäyksiin ja joka oli syystä tai toisesta unohtunut auki.

Kuten Romulus Augustuluksen syrjäyttäminenkin vuonna 476, Konstantinopolin valloitus vain virallisti lopputuloksen, joka oli ollut tuloillaan pitkän aikaa. Ottomaanien tunkeuduttua Euroopan puolelle Bysantin maa-alueet olivat kaventuneet mitättömiksi kaistaleiksi. Vanhasta loistosta oli vain rippeitä jäljellä. Valloituksen jälkeen ortodoksinen keskus siirtyi Venäjälle, joka julistautui kolmanneksi Roomaksi.  

Runciman uskoi historian esittämiseen kertomuksena, mitä hän tuottaakin sujuvasti. Kerronta liikkuu muurien molemmin puolin. Tarinassa on epätoivoa, petosta ja uljautta, mutta kirjoittaja jää paikoin kiinni vanhaan vihollisasetelmaan kuvaillessaan turkkilaisia pahiksina -- aikalaisvertailussa eurooppalaiset eivät esiintyneet mitenkään edukseen. Kun kukaan ei ollut kirjaamassa, mitä sulttaani Mehmed II sanoi sotilailleen viimeistä rynnistystä edeltävänä iltana, Runciman kuvittaa tarinaansa toistaen, mitä Mehmed olisi voinut sanoa jonkun kronologin mielestä.

The Fall of Constantinople 1453 on ihan mukiinmenevää historiaa. Omakohtainen jalkatyö tietenkin auttoi hahmottamaan tarinan maantiedettä, taistelupaikkoja ja etäisyyksiä. Bysantti on, kuten aina, lumoava yhdistelmä kaikkea: itää, länttä, antiikkia, keskiaikaa, teokratiaa, kristinuskoa, filosofiaa, mystiikkaa, diplomatiaa, petosta ja upeita rakennuksia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Genghis Khan and the Making of the Modern World

Jack Weatherford, Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004). Three Rivers Press, New York, NY, USA, 2005.

Rotuoppi on yksi karvaimpia länsimaisen tieteenhistorian kompurointeja. 1700-luvun lopulta alkaen innostuneet tiedemiehet ryhmittelivät ihmiset rotuihin satunnaisten fyysisten mittaustulosten mukaan ja asettivat rodut kehitysjanalle sen mukaan, kuinka paljon ne muistuttivat vaaleita eurooppalaisia eli mittausten tekijöitä. Aasialaiset saivat tässä pelissä huonot kortit. Mongoloidi ("mongolin kaltainen") tuli merkitsemaan heikkolahjaista, degeneroitunutta, eläimellistä ja epäinhimillistä. Nimen alle niputettiin paitsi kaikki aasialaiset lopulta myös Amerikan intiaanit.

Tiede on jättänyt nämä pseudotieteelliset tulokset taakseen, mutta niiden nimet ja leimat istuvat tiukassa. Mongolien huono maine on vieläpä sattumaa. Kun vielä keskiajan ja renessanssiajan kirjoittajat ja matkailijat näkivät mongolit hyvässä tai suorastaan ylistävässä valossa, valistusajalla Eurooppaan kehittyi Aasia-vastaisuus, joka maalasi mongolit kaiken pahuuden ja heikkouden alkuperänä. Montesquieu halveksi avoimesti aasialaisia. Voltaire kirjoitti näytelmän typerästä ja julmasta Tšingis-kaanista kritisoidakseen Ranskan kuningasta. Comte de Buffon esitti luonnonhistorian ensyklopediassaan mongolien olevan uskonnon, moraalin ja säädyllisyyden ulottumattomissa. Downin oireyhtymästä kärsivät nimettiin niin ikään mongoloideiksi, koska heillä katsottiin olevan mongolien piirteitä, jotka olivat olivat jääneet eurooppalaiseen perimään keskiajalla, kun mongolit liikkuivat näillä main.

Valistusajalta käynnistyneiden tieteellisten harharetkien oikaisemiseen meni pitkään. Jack Weatherfordin kohtuullisen tuore Genghis Khan and the Making of the Modern World tarkastelee mongoleja huomattavan suopeassa valossa verrattuna aikaisempaan länsimaiseen tutkimukseen. Kirjan nimi paljastaa teoksesta oikeastaan kaksi osaa. Se on yhtäältä Tšingis-kaanin elämäkerta ja toisaalta katsaus hänen valtakuntansa vaikutuksiin. Weatherford on kulttuuriantropologian emeritusprofessori, joka on viime vuodet perehtynyt Aasian tasankojen kansoihin.

Mongolit olivat joukko paimentolaisheimoja, joiden keskinäiset karjavarkaudet, naisten ryöstöt ja kahakoinnit olivat tavallista. Ennen valtaan nousuaan vuonna 1206 Tšingis-kaani oli paimentolaispoika nimeltään Temüjin. Hänen isänsä kuoltua hänen sukunsa hylkäsi hänen äitinsä lapsineen. Temüjin ei ollut lapsena vahvin, rohkein tai paras, mutta hän otti opiksi. Rikkonaisen taustansa vuoksi hän kokosi lähipiirinsä verisiteiden sijaan kykyjen ja uskollisuuden varaan. Hän lähti kostamaan kokemiaan vääryyksiä mutta osoitti neuvokkuutta ja malttia kääntäen kukistetut viholliset seuraajikseen. Kun tasangon heimot oli yhdistetty ja aristokraatit joko vaiennettu tai eliminoitu, hän käänsi katseensa valtakuntansa rajojen ulkopuolelle. Valloitus seurasi toistaan, ja mongolien valtakunta ulottui lopulta Mustaltamereltä Tyynelle valtamerelle.

The Mongols devised and used weapons from the different cultures with whom they had contact, and through this accumulation of knowledge they created a global arsenal that could be adapted to whatever situation they encountered. 

Weatherfordin mukaan mongolien sodankäynti poikkesi maata viljelevien naapurien taktiikoista. Mongolien sodankäyntiä ei ohjannut mikään ideologia, vaan se tähtäsi yksinkertaisesti voittoon. Jos taistelu tai piiritys oli voitettavissa ilman lähikontaktia viholliseen, sen parempi. Jos vihollisella on toimivia aseita tai taktiikoita, ne omaksuttiin. Vastustajiinsa verrattuna mongoliarmeija oli kuitenkin nopea: se koostui pelkästään ratsuväestä, joka liikkui ilman hitaita kuormastoja. Armeijan mukana kulkevat hevoslaumat tarjosivat ratsuja ja ruokaa. Sotilaat olivat kurinalaisia pystyen kääntämään näennäisen vetäytymisen hyökkäykseksi ja tuhoamaan takaa-ajossa hajalleen joutuneet viholliset. Monet raakuudet, joista mongoleja syytettiin, ovat joko myöhemmän Sekopää-Timurin tekosia tai sitten valloitettujen kansojen kirjoittamaa propagandaa, johon Tšingis-kaani suorastaan yllytti, koska se oli kustannustehokkaampi tapa vallata kaupunkeja kuin piiritys. Kirjoittaja huomauttaa, etteivät mongolit harjoittaneet julkisia teloituksia tai kidutuksia, kuten kristityt ja muslimit.

Tšingis-kaani tunnisti sivilisaatioiden erikoistumisen tuottamat hedelmät: valloitettujen alueiden käsityöläisiä, kirjureita ja oppineita siirtyi (tai siirrettiin) eri osiin palvelemaan valtakuntaa. Hänen poikansa eivät kuitenkaan omaksuneet malttia, kohtuutta ja rauhallisuutta. Hän yritti opettaa itsekurin merkitystä johtamisessa mutta turhaan. Tšingis-kaanin kuoltua vuonna 1227 hänen poikiensa hallitsemat alueet muodostuivat itsenäisiksi valtakunniksi Kiinaan, Venäjälle, Persiaan ja Intiaan, ja mongolit sulautuivat valloittamiinsa kansoihin.

Kuvaillessaan mongolien merkitystä Weatherford näkee heidät ennakkoluulottomina yhdistäjinä, joiden vaikutus oli ensisijaisesti positiivinen. Heidän valtakuntansa yhdisti neljä eri sivilisaatiota toisiinsa ja välitti hyödykkeitä, teknologiaa ja kulttuuria niiden välillä. Kaupankäynti kukoisti. Mongolien valtakausi herätti hiljenneen silkkitien uudestaan henkiin. Mongolihallitsijat ja erityisesti Marco Polon ylistämä Kublai-kaani kehittivät (meritokraattista) virkamiehistöä, yhtenäistä kieltä, kirjoitusta ja yhteisiä painoja (punnuksia) suuren alueen hallitsemiseksi ja kaupan helpottamiseksi. He ottivat käyttöön paperirahan, sallivat uskonnonvapauden, kehittivät oikeusjärjestelmää ja lievensivät yleensä ankaria lakeja poistaen ruumiinvammojen tuottamisen ja hilliten kidutusta. Hallinto kasvoi niin, että heidän oli pakko alkaa painaa tekstiä.

The volume of information produced in the Mongol Empire required new forms of dissemination. Scribes could no longer handle the follow of laboriously hand copying everything that need to be written. They compiled the records, wrote letters, and sent information to those who need it, but they did not have time to copy agricultural manuals, medical treatises, atlases, and astronomical tables. Information had to be mass-produced for mass dissemination, and for this task, the Mongols turned again to technology, to printing.

Mongolien loisto näkyi Euroopassa vilkkaana kaupankäyntinä, joka toi muassaan erilaisia silkkikankaita. Itämainen tähtitiede osoitti, että antiikin perintö oli osin virheellistä. Chaucer äityi ylistämään Tšingis-kaania kuninkaista suurimpana. Keittiöihin virtasi uusia mausteita ja ruokia. Renessanssimaalarit tallensivat mongolien vaatteita teoksiinsa. Sitten musta surma aloitti niittotyöt, silkkitie hiljeni ja yhteys idän ja lännen välillä katkesi vuosisadoiksi. Atlanttia ylittäessään Kolumbuksella oli mukanaan puhkiluettu Marco Polon matkakertomus, koska hän toivoi löytävänsä tien Kiinaan ja käynnistävänsä kukoistaneen kaupan uudelleen. Tarinat mongolien valloituksista ja raaoista piirityksistä oli unohdettu, kunnes valistus löysi idästä vihollisen.

Weatherford on kirjoittanut Tšingis-kaanin lapsuutta ja nuoruutta koskeva osan melkein proosamuotoon. Elämä tasangolla välittyy hienosti, ja kerronta on muutenkin sujuvaa. Sodat ja valtakunnan laajeneminen etenevät vauhdikkaasti, ja mongolien saavutusten pitkään listaan päästessään lukija alkaa jo epäillä Weatherfordin poistuvan tieteellisen konsensuksen valokeilasta. Oli miten oli, Genghis Khan and the Making of the Modern World kuitenkin jäsentää Keski-Aasian tapahtumat laajempaan keskiaikaiseen kontekstiin sovittaen yhteen takaraivoon jääneitä yksittäisiä ja hajanaisia tapahtumia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Reconquest and Crusade in Medieval Spain

Joseph F. O'Callaghan, Reconquest and Crusade in Medieval Spain. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA, USA, 2003.

Yksi keskeinen teema Euroopan keskiajan historiassa on muslimien ja kristittyjen taistelu Välimeren herruudesta. Lukuisat ristiretket pyhälle maalle ja yritykset perustaa sinne pysyvä kristitty valtakunta ovat saaneet runsaasti huomiota. Kun ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin 1099, Espanjan takaisinvalloitus muslimeilta oli ollut käynnissä jo kolmesataa vuotta.

Joseph F. O'Callaghan on Espanjan keskiajan historiaan erikoistunut historian emeritusprofessori. Hänen kirjansa Reconquest and Crusade in Medieval Spain on yritys nostaa esiin Pyreneiden niemimaan keskiaikaiset ristiretket. Syyn reconquistan nauttiman vähäisen huomion O'Callaghan sysää ranskalaisten sekä englantilaisten että amerikkalaisten historioitsijoiden harteille. Ranskalaiset osallistuivat ponnekkaasti pyhän maan ristiretkiin, joten ne koetaan osaksi maan historiaa. Anglosaksisten historioitsijoiden keskiaikakiinnostus keskittyi Ranskan ja Englannin köydenvetoon ja sitä kautta Pyreneiden eteläpuoli jäi vähäisemmälle huomiolle.

O'Callaghan pyörittelee alkuun ristiretki-ilmiötä. Espanjan takaisinvalloitusta ei ole mielletty ristiretkeksi tai joukoksi ristiretkiä, mutta kirjoittaja huomauttaa, että valloituksiin osallistuvat nauttivat samoja etuja kuin pyhälle maalle suuntautuvat soturit: Synnit annettiin anteeksi, ja kuolema valloitusretkellä johti ikuiseen elämään paratiisissa. Espanjan koettiin kuuluvan kristityille, ja takaisinvalloituksen tarkoitus oli palauttaa se vääräuskoisten käsistä kirkon huomaan. O'Callaghanin näiden piirteiden ja paavien tekemien julistusten takia on vaikea enää erottaa Espanjan sotaretkiä muista ristiretkistä.

Sitten kirja kuvailee ristiretkien vaiheita. Pyreneiden niemimaa oli jakautunut pieniin kuningaskuntiin, pohjoiset kristittyjä, eteläiset islaminuskoisia. Vuonna 711 Pohjois-Afrikan maurit (--> lat. Mauretania) olivat valloittaneet osan niemimaasta sotkeutuessaan visigoottikuninkaiden keskinäisiin sotiin. Kymmenen vuotta myöhemmin pienistä kahakoista kasvoi sotaretkien historia, joka sai pian uskonnollisen leiman ja tarjosi myös esimerkiksi reippaammille frankkiylimyksille väylän toteuttaa soturieetostaan. Espanjaan perustettiin hengellisiä ritarikuntia samaan tapaan kuin pyhälle maalle suuntautuvien retkien tueksi, mutta, toisin kuin pyhällä maalla, Espanjassa ritarikunnat pystyivät toimimaan tehokkaasti yhdessä muiden ritarikuntien ja maallisten armeijoiden kanssa.

O'Callaghan käy läpi myös aikakauden sotilaiden varusteita, aseita ja taktiikkaa. Hän käyttää paljon sivuja kuvaillessaan sotilaiden työsuhdetta ja erityisesti ristiretkien rahoitusta, joka oli kokoelma erilaisia veroja (maalliset ruhtinaat työnsivät kätensä myös kirkon kukkaroon) ja ryöstösaalista. Lisäksi hän kuvaa ristiretkiin liittyviä rituaaleja: liittymistä, sotaan lähtemistä, sotimista ja sodasta palaamista.

Reconquest and Crusade in Medieval Spain käyttää modernin tutkimuksen lisäksi sekä keskiaikaisia kristittyjä että islamilaisia lähteitä, joista kumpuaa liioittelun, myyttien ja ilmestysten värittämä tarina. Kirja keskittyy nimenomaan ristiretkiin, eikä niemimaan roomalaista taustaa, visigoottien päätymistä sinne, keskiaikaisen Espanjan kulttuuria tai ristiretkien seurauksia käsitellä. Kirja on mielenkiintoinen ja täynnä asiaa mutta kuivahko.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Norman Conquest

Marc Morris, The Norman Conquest: The Battle of Hastings and the Fall of Anglo-Saxon England (2012). Windmill Books, London, UK, 2013.

Englanti syntyi Brittein saarille roomalaisvallan jälkeen (600-800) asettuneiden germaaniheimojen, anglien, saksien ja juuttien, pienten kuningaskuntien yhdistymisen tuloksena. Saarelaiset saivat nauttia rauhasta vain lyhyen aikaa, koska 700-luvun lopulla maata alkavat piinata viikinkien ryöstö- ja myöhemmin valloitusretket. Viikingit kiusasivat myös Manner-Eurooppaa. Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen teki viikinkipäällikkö Rollosta herttuan Galliaan Kanaalin rannalle puskuriksi muita viikinkejä vastaan. Alue sai nimen Normandia uusien asukkaiden normannien (lat. nortmanni tai muin. norjan Norðmaðr) mukaan. Normannit ranskalaistuivat, hylkäsivät merenkulkuperinteensä ja alkoivat rakentaa linnoja ja kehittää ratsuväkeä. Jotkut normanniseikkailijat pitivät myöhemmin hallussaan Sisiliaa ja Etelä-Italiaa.

Kun Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli vuonna 1066 ilman laillista perijää, kruunusta tuli kiistaa Harald Godwininpojan, Normandian ruhtinaan Vilhelm Äpärän ja Tanskan kuninkaan Harald Hardråden (aka Harald Kovaneuvo, Harald Ankara) välillä. Harald tarttui kruunuun, taisteli Kovaneuvon joukkoja vastaan Stamfordin sillalla, mutta hävisi Normandian Vilhelmille Hastingissa.

Hastingsin taistelu vuonna 1066 on yksi Englannin historian merkkipylväs. Siitä ja ylipäätään normannivalloituksesta on säilynyt kronikoitsijoiden kirjoituksia, tarinoita, lauluja ja ennen kaikkea Bayeux'n seinävaate: yli seitsemänkymmentämetrinen tekstiilisarjakuva. Se on normannien näkemys tapahtumista, joten se korostaa Vilhelmin laillista vaadetta kruunuun ja esittää Haraldin petturina. Seinävaate kuvaa myös aikakauden haarniskoja, vaunuja, laivoja ja muita varusteita.

Marc Morris, brittiläinen historioitsija, on koonnut paljon tutkitun valloituksen uusiin kansiin. Hän pureutuu erityisesti kronikoihin, joita löytyy sekä englantilaisten että normannien kirjoittamina. Tuekseen hän ottaa pitkän tutkimushistorian ja arkeologiset löydöt, ja lähtee tulkitsemaan perimyskiistaa ja valloitukseen liittyviä tapahtumia. Tuloksena on herkullinen analyysi poliittisesta vehkeilystä, sodasta ja maallisen ja kirkollisen valtapiirin köydenvedosta.

Normannivalloitus korvasi hyvin lyhyessä ajassa englantisen eliitin ranskalaisella. Vilhelm jakoi läänityksiä normanniylimyksille, jotka joutuivat rauhattomassa maassa rakentamaan itselleen linnoituksia. Englantilaisylimysten oikeudet oli vaikea sovittaa sekavaan ja nopeasti edenneeseen valloitukseen. Vuonna 1086 saatiin aikaan Tuomiopäivän kirja, eli eräänlainen maakirja, joka luetteloi, mitkä maat kuuluivat kenelle ennen valloitusta ja valloituksen jälkeen. Kirja oli siinä mielessä arvokas, että se ei nojannut pelkästään ilmoittajan antamiin tietoihin, vaan sitä katselmoitiin pitkään ja hartaasti.

Normannit toivat mukanaan paitsi raakoja sotilaita myös uudenlaista oikeutta. Valloituksen jälkeen Vilhelm (Vilhelm Valloittaja) jätti englantilaisperinteiden vastaisesti henkiin vihollisjohtajia ja sai sammutella kapinoita pitkin saarta muutaman vuoden. Myös englantilaisten käyttämistä orjista alettiin luopua ja tehdä heistä maaorjia; juridisesti ero on merkittävä. Maan virallinen kieli vaihtui latinaksi. Kun sitten englantia alettiin uudelleen käyttää virallisiin asioihin pari sataa vuotta myöhemmin, se oli muuttunut kovin toisenlaiseksi; joidenkuiden mielestä englanti on eräänlainen kreolikieli. Vilhelm säilyi myös Normannian ruhtinaana, mistä seurasi, että Englannin ranskankielinen eliitti taisteli mannermaisista alueistaan monta sataa vuotta vaikka ne ajoittain menetettiinkin.

The Norman Conquest on erinomaista historiaa. Morrisin taiteilu eri tavoin epäluotettavien lähteiden välillä on ihailtavaa. Lyhyistä katkelmista hän lukee ulos paitsi poliittisia tapahtumaketjuja ja toimijoiden motiiveja myös palasia yhdistelemällä mielenkiintoisen ajankuvan. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ristiretket

Régine Pernoud, Ristiretket silminnäkijäin ja muiden aikalaisten kuvaamina. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Croisades (1960) suomentanut Reino Hakamies. WSOY, Porvoo, 1965.

Ranskalainen Régine Pernoud (1909-1998) oli keskiajan historioitsija ja museokuraattori. Akateemisen työn ohessa hän kirjoitti myös laajemmalle yleisölle suunnattuja keskiaikaa käsitteleviä tietokirjoja, joista monet käsittelevät Jeanne d'Arcia. WSOY:n Historiakirjasto-sarjassa ilmestynyt Ristiretket on ainoa suomennettu teos. 

Johdannon ensimmäisessä, polveilevassa virkkeessä Pernoud irtisanoutuu historian "tuomaroinnista", jota ilmeni sodan jälkeen huolimatta tieteen piirissä vallinneesta selkeästä pyrkimyksestä objektiivisen tiedon tuottamiseen. 

Ristiretket ovat saaneet historiankirjoittajat esittämään mitä erilaisimpia arvostelmia ja niistä puheen ollen on erikoista panna merkille, kuin nykyaikana Historiasta on tullut moralisoiva ja kuinka harvat historiankirjoittajat ovat voineet vastustaa kiusausta ruveta tuomitsemaan tai käsittelemään sensorien tavoin kertomiaan tapahtumia.

Pernoud kokoaa kirjan alaotsikon lupaaman aikalaisnäkemyksen ristiretkistä kristittyjen ja muslimien kirjoittamista historiikeista, kirjeistä ja kronikoista. Hän kirjoittaa lainausten väliin vähän tulkintaa tyytyen liimaamaan kaksi tekstikatkelmaa toisiinsa niukoin taustoituksin. Kerronta ei nosta katsettaan montakaan kertaa lähteistä, minkä seurauksena narratiivi on katkelmallinen. Pernoud ei ihmeemmin arvioi lähteitä, niiden luotettavuutta tai niiden kirjoittajia. Ehkä lähteiden poiminnan eri osapuolilta (kristityt, muslimit, bysanttilaiset) on tarkoitus toimia jonkinlaisena objektiivisuuden takeena.

1000-luvun lopulla varhaiskeskiajan kulttuurin paikallisuus alkoi väistyä ja esim. paavien ote kirkoista vahvistua. Vuonna 1095 Paavi Urbanus II ilmoitti Jumalan tahtovan Jerusalemin vapauttamista. Pyhään sotaan osallistuminen pyhään sotaan kuittaisi synnit - nykyiset ja tulevat. Ristiretkiä pyhälle maalle tehtiinkin sitten kaikkiaan yhdeksän. Nimitys itsessään on myöhempää perua; aikalaiset puhuivat toivioretkistä tai -matkoista. Nykyisen Syyrian, Libanonin ja Israelin rannikolle syntyi nauhamainen jalansija, josta sitten tapeltiin pari sataa vuotta. Muun tappamisen ohessa ryöstettiin Konstantinopoli ja pari muuta kaupunkia. Vilpittömän idealismin ja uskonnollisen fanaattisuuden värittämään projektiin mahtui paitsi lyhytnäköistä politiikkaa, ehdottomuutta, väkivaltaa, petoksia ja ahneutta myös diplomatiaa, rauhan kausia ja molemminpuolista kulttuurivaihtoa.

Lopulta historiaa ei ole se, mitä tapahtui, vaan se, mitä joku sanoo tapahtuneen. Ristiretket on kokoelma useiden eri kirjoittajien teksteistä, joita Pernoud pelkästään sommittelee tarinaksi, ja se pysyy mielenkiintoisena, vaikkei se tarjoakaan tapahtumiin yleisnäkemystä. Aikalaisritareiden, -pappien, -kauppiaiden, -kuninkaiden, -kronikoitsijoiden ja -pyhiinvaeltajien kuvaus tapahtumien läheisyydestä on kuitenkin piristävää vaihtelua varovaiseen akateemiseen näkökulmaan. Ristiretket on siten maallikolle ihan mukavaa luettavaa. 

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa ja Vive la France -lukuhaasteissa.

The Face of Battle

John Keegan, The Face of Battle: A Study of Agincourt, Waterloo and the Somme (1976). Pimlico, London, UK, 2004.

Wittgensteinia mukaillen: sotaa ei voi ilmaista, sitä voi vain kuvailla. Taistelukuvauksien perinne on pitkä; Ilias lienee yksi vanhimmista.   Englantilainen sotahistorioitsija John Keegan pureutuu historiallisten taistelukuvausten ongelmiin ja esittää sitten kolme omaa esimerkkiään, jotka kaikki käsittelevät englantilaisten eri aikoina käymiä taisteluita jokseenkin samalla alueella: Agincourt (1415), Waterloo (1815) ja Somme (1916).

Kertomuksina taistelukuvauksissa on ongelmia. Ne noudattavat aikakausien kirjallisia tyylejä ja käsittelevät joukkojen taistelutahdon ja psykologian käänteitä rajusti yksinkertaistaen. Caesarin muistelmissa legioonien taistelutahto vahvistui ja heikkeni Caesarin läsnäolon tai poissalon seurauksena. Viktoriaaniset kirjoittajat halusivat rakentaa taisteluihin dramaattisen käännekohdan nimekkään kenraalin ympärille hieman taistelukenttiä maalaavien taiteilijoiden tapaan. Aikakauden kulttuuriset ennakkoluulot hohtavat teksteistä. Taistelukuvaukset harvoin tunnustavat taisteluiden sekavaa ja kaoottista vyöryä, jossa kenelläkään ei ole kattavaa näkemystä kuin hyvin paikallisesti tai hyvin etäältä -- poikkeuksena ehkä Thukydides ja Tolstoi. Kirjoittajat eivät aina ole edes käyneet taistelukentällä, joten kertomus nojaa karttoihin, joista ei selviä korkeuserot tai niiden vaikutus taktiseen tilanteeseen. Keegan kehottaa historioitsijoita luopumaan psykologisoinnista ja tyytymään kertomaan sen, mitä taistelusta voi sanoa lähteiden valossa. Se ei välttämättä ole kovin paljon, mutta kertomuksen aukkoja voi joissain tapauksissa täydentää aikakauden sodankäynnin, maaston, aseiden ja taktiikan tuntemuksen suomin arvioin. Usein taistelut jäävät kuitenkin arvailujen varaan.

Keeganin valitsemista taisteluista on aikalaislähteitä kohtalaisen paljon (ja hänellä oli niistä itsetehdyt luentomateriaalit valmiina). Agincourtista on muutama toisistaan riippumaton kuvaus. Waterloossa taistelleita englantilaisia upseereita haastateltin ihan tarkoituksella, joten Keegan päästää silminnäkijät ääneen, mutta rajaa heidän todistuksensa siihen, mitä he saattoivat nähdä taistelukentästä. Englantilaisia johtanut Wellington kiersi taistelukenttää väsymättä, mutta hänelläkään ei ollut kuin rajallinen käsitys tapahtumista. Ensimmäinen maailmansota on ensimmäisiä tai ensimmäinen sota, josta on tarjolla kuvauksia tavallisen sotilaan äänellä. Keegan esittelee nopeasti joukkojen sijoituksen ja taistelun yleisen kulun mutta siirtyy nopeasti kuvaamaan, miten tavallinen sotilas mahdollisesti koki taistelun. Mikä oli hänen roolinsa tai taustansa? Miksi osapuolet tekivät tiettyjä taktisia liikkeitä? Miten tappioita syntyi? Miksi sotilaat seisoivat tiiviissä muodostelmissa tykistön ammuttavina? Miksi sotilaat nousivat juoksuhautojen suojista konekiväärituleen? Mitä tapahtui haavoittuneille? Keegan uhraa paljon aikaa aikakauden sodankäyntitaktiikoiden esittelyyn, mitä kautta osapuolten valinnat selittyvät paremmin. Itse taistelut ovat raakoja, vaikka viralliset sotapäiväkirjat tai kertomukset eivät niitä sellaisina aina esittelekään.

The Face of Battle oli aikanaan uraa uurtava teos, koska se siirsi tarkastelutason kenraaleista ja komentajista etulinjaan. Taistelut voitetaan tai hävitään etulinjassa, missä tavalliset sotilaat tekevät omia ratkaisuitaan ilman yhteyttä kenraaleihin. Tavalla tai toisella sotilaat joutuvat käsittelemään pelkojaan, jotka eivät välttämättä sammu tai syty keisarin punaisen viitan hulmuamisesta. Vasta viime vuosisadalla amerikkalaiset tutkivat taistelutilanteita ja niissä olleita sotilaita perusteellisesti. Tulokset olivat yllättäviä: sotilaat taistelevat oman pienen porukkansa vuoksi, eikä taisteluun koskaan totu: kaikilla on kiintiönsä, ja kun se tulee täyteen, sotilas lakkaa olemasta tehokas tai hyödyllinen. Moderneissa sodissa henkiset vammat näyttävät muodostuvan merkittäväksi osaksi tappioita.

Keeganin kerrontaa, joka ohimennen piirtelee kevyesti kehityslinjoja ja sodankäynnin yleisiä piirteitä, on ilo lukea. Teksti kulkee mainiosti. Kerronta on kaikkea muuta kuin kuivaa, ja silti hän onnistuu pysymään kirjan alussa esittelemiensä ongelmien ulottumattomissa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Matka viikinkien maailmaan

Richard Hall, Matka viikinkien maailmaan. Englanninkielisestä alkuteoksesta Exploring the World of Vikings (2007) suomentanut Veli-Pekka Ketola. Moreeni, 2012.

Richard Andrew Hall (1949-2011) oli brittiläinen arkeologi, joka vietti valtaosan urastaan tutkien esinormannilaista Yorkia. Hän oli myös kansainvälisesti tunnettu viikinkiajan arkeologi. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi Thames & Hudsonin kirjasarjassa, jossa on julkaistu antiikin kreikkalaisten, anglosaksien, kelttien ja nyt viikinkien historiaa. Otava julkaisi suomenkielisen käännöksen kreikkalaisista ja kelteistä, mutta nyt kustantaja on vaihtunut.

Matka viikinkien maailmaan aloittaa alusta. Viikinki on yleisnimi varhaiskeskiajan skandinaavisille laivoin liikkuneille rosvoille. Anglosakseilla wicing tarkoitti ulkomaista merirosvoa jo ennen kuin viikingit aloittivat. Muinaisnorjassa vikingr tarkoitti kaiketi Oslonvuonon merimiestä ja lopulta ketä tahansa skandinaavista merisoturia. Hall esittelee pohjoisen elinoloja varhaisella rautakaudella Rooman valtakunnan aikaan, myöhempää poliittista yhdentymistä ja viikinkiajan pääpiirteet. Tämän jälkeen kirja kuvailee kulttuuria, uskontoa ja paikallisia eroja, valloituksia ja uudisasutusta. Sitten kirja käsittelee kulttuurin hiipumista ja myöhempää nationalistista innoitusta ja kiihkoa.

Hall kirjoittaa arkeologisista löydöistä ja vähäisistä tekstikatkelmista käsin. Hän ei spekuloi, vaan kertoo yksinkertaisesti sen, mitä löytöjen valossa voidaan tietää. Teksti ja sen suomennos kulkevat sujuvasti. Samaan tapaa kuin sarjan aikaisemmassa Antiikin Kreikan maailmassa, tässäkin kirjassa on sadoittain upeita valokuvia, karttoja ja piirroksia. Kirjan loppuun on liitetty luettelo merkittävistä  museokokoelmista maittain ja lähdeteoksista luvuittain.

The Vikings

Rudolf Poertner, The Vikings: Rise and Fall of the Norse Sea Kings. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Wikinger-Saga (1971) englanniksi kääntänyt Sophie Wilkins. St. James Press, London, UK, 1975.

Rudolf Poertner (1912-2001) oli saksalainen historioitsija, joka oli kirjoittanut lukuisia teoksia Rooman valtakunnasta ja Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. The Vikings on Poertnerin suurelle yleisölle tarkoitettu johdanto viikinkeihin.

Kirja alkaa Lindisfarnen saarella sijaitsevan luostarin ryöstöstä kesäkuun 8:ntena vuonna 793. Ryöstöretkeä pidetään viikinkiajan alkuna, ja riemua kesti pari sataa vuotta. Aikalaiset pitivät hyökkäyksiä Jumalan rangaistuksena ja viikinkejä Jumalan ruoskana. Toisen tuhatluvun alussa, kun pohjoisen kansa asutti jo Normandiaa, jotkut näkivät hyökkäykset seurauksena skandinaavien polygamiasta ja sen tuomasta väestönkasvusta.  Poertner esittelee lyhyesti viikinkien hyökkäykset anglo-saksien, frankkien, kelttien ja slaavien kimppuun. Viikinkien alukset olivat nopeita ja matalapohjaisia, ja niin he pystyivät purjehtimaan jokia pitkin sisämaahan, iskemään ja vetäytymään ennen kuin paikalliset ehtivät järjestää vastarintaa. Kirja kuvaa myös viikinkien tekemiä tutkimusmatkoja ja heidän perustamiaan siirtokuntia mm. Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Viikinkien fyysinen voima, kestävyys ja kovuus herättivät huomiota kautta Euroopan ja Välimeren. Poertner esittää viikinkikulttuurissa vahvuuden olleen itsessään päämäärä. Heikot lapset jätettiin heitteille, fyysisen harjoittelun ja taistelun ansaittiin arvostusta, kuolema taistelussa oli ihannoitua, ja kunnian säilyttämiseksi mentiin äärimmäisyyksiin. Yhteiskunta oli klaanipohjainen; yksilö oli olemassa klaanin jatkuvuuden ja menestyksen ylläpitämiseksi. Yhteiskunnalliset suhteet olivat klaanien sisäisiä tai klaanien välisiä; vain orjat ja lainsuojattomat olivat vailla klaania. Maatilat olivat pitkälti omavaraisia - poislukien muutamia harvinaisia raaka-aineita, kuten metallit.

Sitten kirja kuvailee viikinkien laivoja tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella. Laivat vaihtelivat koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Ne olivat kuitenkin limisaumaisia, niiden peräsin oli tyypuurin (styrbord) puolella, niissä oli nelikulmainen raakapurje, kevyt takilointi ja airot, joista oli iloa heikossa tuulessa (esim. vuonoissa). Matka Tanskasta Englantiin kesti noin kolme päivää, Norjasta Islantiin kuusi päivää, Skånesta Birkaan viisi päivää ja Birkasta Venäjälle toiset viisi päivää. Poertner kuvaa myös viikinkien arkkitehtuuria, erityisesti ympyrävallilinnakkeita kuten Trelleborg ja Fyrkat.

The Vikings käsittelee myös viikinkien käymää kauppaa. He vaihtoivaat turkiksia, kalaa, traania ja mursun hampaita kankaisiin, viiniin, viljaan tai hopeaan. Valloitetuilta alueilta he ottivat viljalti orjia, jotka he pitivät itse tai myivät eteenpäin. Keskeisimmistä kauppapaikoista Poertner maitsee Hedebyn ja Birkan.

Kirja esittelee jumalat, jotka olivat sitä yleisteutonisesta pantheonia. Maailma oli kulkemassa kohti tuhoa ragnarökia, ja Odin haali saleihinsa sankareita taistelemaan viimeisessä koitoksessa. Poertner esittelee lyhyesti viikinkien hautaus-, käsityö- ja taideperinteitä. Tuonpuoleiseen tavattiin antaa suurmiehille laiva, aseita, tarvikkeita, eläimiä ja orjia mukaan. Joskus ruumis poltettiin, joskus vain haudattiin. Taide oli koristelua, jossa eläinaiheet muuntuivat ajan mittaan abstraktiksi ornamentiikaksi. Lopuksi Poertner käsittelee viikinkien kääntymistä kristinuskoon.

The Vikings on kohtalainen johdanto viikinkeihin, joskin hieman vanhentunut. Kirjassa on muutamia karttoja ja musta-valko -valokuvia ja -piirroksia. Kirjan lopussa on lista lähteistä, mutta teksti ei kuljeta lähdeviitteitä muassaan. Teksti on pääosin sujuvaa, mutta paikoin joko tyylikeinot tai vaikea alkukielen käännettävyys töksätelevät.

Charlemagne

Richard Winston, Charlemagne: From the Hammer to the Cross. Vintage Books, New York, 1954.

Merovingi-dynastian valtakautta kutsutaan merovingiajaksi (n. 480-720), jolloin frankit, yksi keskeinen germaaniheimo, päätyi pitämään hallussaan entistä Galliaa, eli nykyisen Belgian, Ranskan ja Etelä-Saksan aluetta. Valtakauden loppupuolella dynastian hallitsijat olivat menettäneet vaikutusvaltansa, ja lopulta heidät syrjäytettiin Paavin siunauksin. Merovingien jälkeen valtaan nousivat karolingit, joista ensimmäinen oli Pipin Pieni, jonka isä Kaarle Martel oli voittanut maurit Poitiersissa 732. Hänen kuoltuaan valtakunta jaettiin tapain mukaan poikien kesken, mutta kun Kaarloman kuoli yllättäen vuonna 771, koko valtakunta päätyi vanhemman pojan Kaarlen (Suuren käsiin). Charlemagne on Kaarle Suuren (742-814) elämäkerta.

Kaarle kävi sotia miltei koko hallituskautensa ajan. Ensin hän hyökkäsi paavin pyynnöstä langobardeja vastaan Pohjois-Italiassa, voitti heidät ja kukisti heidän kapinansa. Sitten hän marssitti armeijansa baskeja ja maureja vastaan Pyreneillä, missä hänen armeijansa joutui väijytykseen (Rolandin laulu). Rajalla tehtiin iskuja puolin ja toisin vuosikymmeniä. Sota sakseja vastaan jatkui katkeamattomana miltei koko hallituskauden ajan. Hän kukisti saksien kapinoita verisesti, ja esimerkiksi Verdenissä hän teloitutti 4500 vankia, mitä pidettiin pitkään yhtenä hirvittävimmistä veriteoista. Kukistettuaan bavaarit hänen poikansa ja kenraalinsa pääsivät hyökkäämään Pannonian tasangolle avaareja vastaan. Hän ehti vielä Itämerelle slaavien ja tanskalaistenkin kimppuun.

Monien aikalaistensa tavoin Kaarle oli huolissaan paitsi tämän- myös tuonpuoleisesta. Valloitusten ohessa Kaarle käännytti kansoja kristinuskoon. Hän esiintyi "Jumalan valtion" esitaistelijana ja suojelijana. Paavi Leo III vihkikin hänet Rooman keisariksi joulupäivänä vuonna 800.

Kaarle kehitti myös hallintoaan. Valtakunta tarvitsi kirjoitus- ja lukutaitoisia virkamiehiä, mitä varten hän perusti kouluja kirkkojen yhteyteen. Hän runnoi käyttöön uuden hopearahan, kunnosti teitä ja rakensi siltoja. Uudistuksistaan huolimatta hän aikoi jakaa laajan valtakuntansa frankkien tapaan kolmelle pojalleen, tosin jakoa ei koskaan pantu toimeen, koska Kaarle nuorempi ja Pippin kuolivat vuosina 810 ja 811. Hallitsijana heikon Ludvigin käsissä perintö sitten mureni.

Vaikka Charlemagne ei ole aivan viimeisin tai terävin tutkimus Kaarle Suuresta, kirjan kuvaama aikakausi on mitä herkullisin. Kulttuuri ja vallankäyttö on pääosin paikallista, kristinusko hakee vielä muotoaan, viikingit veistelevät veneitään, Bysantti riitelee kuvista ja Baghdad kukoistaa kulttuurin ja sivistyksen keskuksena.

Winston kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa, mutta paikoin hän tuntuu dramatisoivan annaalien kuivaa ja lakonista tekstiä kuvaillen mielialoja, mielipiteitä ja tilanteita siirtyen siten historian piiristä kaunokirjallisuuteen..

The Civilization of the Middle Ages

Norman F. Cantor, The Civilization of the Middle Ages: A Completely Revised and Expanded Edition of Medieval History. Harper Perennial, New York, NY, USA, 1994.

Norman F. Cantor (1929-2004) oli kanadalaissyntyinen historioitsija, joka ehti toimia professorina useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. The Civilization of Middle Ages on uusi laitos vuonna 1963 julkaistusta alkuteoksesta Medieval History: The Life and Death of a Civilization. Harper Perennial pitää kirjaa yhtenä laajimmin luetuista englanninkielisistä keskiaikaa käsittelevistä yleisteoksista.

Cantor aloittaa antiikista, yhtäältä kreikkalaisesta ja roomalaisesta perinteestä ja toisaalta seemiläisestä paimentolaisuskonnosta, jotka kaikki vaikuttavat merkittävästi Euroopan keskiaikaan ja katoliseen kirkkoon. Sitten seuraavat germaanien kansainvaellukset, Bysantin ja germaanien köydenveto ja romahtaneen Länsi-Rooman orastavat kristityt kuningaskunnat. Sitten vähitellen lainsäädäntö, keskitetty hallinto ja byrokratia alkavat vahvistua. Taloudellinen toimeliaisuus lisääntyy, mutta samalla yksilökeskeisyys alkaa orastaa. Kirjan tarkastelema ajanjakso päättyy 1500-luvulle, kun kirjapainotaito, kirkon jakautuminen, uudet mantereet ja ammattimaistunut sodankäynti muovaavat uudenlaisen kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen maiseman.

The Civilization of Middle Ages käsittelee merkittävissä määrin kirkkohistoriaa. Paavin vaikutusmahdollisuudet heilahtelevat yhtäältä paikallisten italialaisylimysperheiden valtataisteluiden mukana ja toisaalta Euroopan maallisten hallitsijoiden uudistusten ja henkilökohtaisten kykyjen tahtiin. Piispat ja apotit olivat hallitsivat läänityksiä maallisten hallitsijoiden valtakunnissa, ja yksi merkittävistä konflikteista oli ns. investituurariita eli kiista oikeudesta nimittää kirkon toimihenkilöt. Saksan keisarikunta kärsi kiistassa tappion ja pysyi sen seurauksena hajanaisena 1800-luvulle asti.

Platon oli pitkään kristillisen teologian filosofinen pohja. Kun Aristoteleen teosten käännökset löysivät tiensä Länsi-Eurooppaan, niiden ajatuksia alettiin sovittaa teologiaan nimenomaan kirkon piirissä, eivätkä niiden tulkinnat muodostaneet harhaoppia, kuten muslimiteologien ajatuksille kävi. Kirkko joutui selvittämään opillisia ristiriitoja. Jotkin näkemykset leimattiin harhaopeiksi, jotka kitkettiin sodan ja inkvisition voimin.

Cantor kirjoittaa erinomaista asiaproosaa. Keskiajan sivilisaatiossaan hän tuntuu nojaavan voimakkaasti säilyneisiin tekstilähteisiin; arkeologisia löytöjä mainitaan tuskin kertaakaan. Cantor myös punnitsee ja arvottaa historian kansoja ja hallitsijoita sen mukaan, miten ne tai he ovat "edistäneet" tai "kehittäneet" kulttuuria. Yhtä kaikki, kirja on kiehtova katsaus keskiaikaiseen kulttuuriin.

Pre-Industrial Societies

Patricia Crone (2003) Pre-Industrial Societies: Anatomy of the Pre-Modern World. OneWorld Publications, Oxford, UK.

Patricia Crone on islamin historian professori Princetonissa. Pre-Industrial Societies on tiivis johdanto teollista vallankumousta edeltäneeseen aikaan, kulttuureihin ja yhteiskuntiin. Crone esittää läpileikkauksen tällaisista yhteiskunnista yhdistäen esimerkkejä antiikista, Euroopan keskiajalta, Kiinasta, Intiasta, esikolumbiaanisesta Amerikasta, Kaakkois-Aasiasta, mongolien valtakunnasta ja islamilaisesta maailmasta. Hän esittelee esiteollisia kulttuureja yhdistäviä instituutioita ja purkaa auki, miten ja miksi asiat tavattiin tehdä samaan tapaan eri puolilla maapalloa.  Kirja tarjoaa historian ja antropologian opiskelijoille sekä maallikoilla  oppaan, jonka avulla menneisyyden kulttuureita voi oppia ymmärtämään niistä itsestään käsin ilman nykyaikaisia (länsimaisia) vapauden, yksilökeskeisyyden ja tasa-arvoisuuden odotuksia.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvailee esiteollisen yhteiskunnan eri alueita, valtiokoneiston ja yksilön aseman siinä. Toinen osa käsittelee Euroopan erikoisuutta, miksi teollistuminen lähti käyntiin juuri täällä.

Esiteollinen tarkoittaa siis teollistumista edeltävää. Crone keskittyy tarkastelussaan kulttuureihin, joissa joissa on jonkilaisia rakenteita, erikoistumista ja yhteiskuntajärjestys; sanalla sanoen valtio. Vanhan viisauden mukaan kaikki eivät voi olla inkkareita, vaan jonkun on oltava päällikkö. Lähtökohtaisesti yhdenveroiset itsenäiset talonpojat tekevät pieniä myönnytyksiä, jotka ajan mittaan kasaantuvat hierarkiaksi: Vaikka erikoistuminen on vähäistä, jotkut ihmiset keskittyivät päätöksentekoon, riitojen ratkomiseen ja lopulta voimankäyttöön, jolloin erikoistumisen tuotteet eivät ole symmetrisesti vaihdettavissa. Syntyy weberiläisittäin organisaatio, jolla on alueellinen väkivaltamonopoli, joka tosin historian valossa on harvoin täydellinen. Valtio on joka tapauksessa pakottamisen tulos, ja se on aina ollut ylivertainen pakkoa vailla toimineisiin yhteisöihin. Silloinkin, kun barbaarit ovat voittaneet järjestäytyneen sivilisaation (germaanit, mongolit), heidän eliittinsä on omaksunut valloitettujen alueiden valtiokoneiston.

Yksi keskeisimmistä esiteollista yhteiskuntaa koskevista ilmiöistä on niukkuus. Työ tehtiin lihasvoimin, erikoistuminen oli vähäistä, tuottavuus oli alhaista, valtaosa väestöstä oli suoraan tekemisissä ruoan tuotannon kanssa, ja toiminta on pääosin paikallista. Maanviljelijä saattoi elättää noin viisihenkisen perheensä, ja vähäinen ylijäämä joko säästettiin, myytiin tai (useimmiten) kerättiin (väkivalloin) veroina ylläpitämään ohutta eliittiä. Niinpä pienikin ylijäämä on valtionmuodostuksen kannalta aivan keskeistä.

Agraariyhteiskunnassa varallisuus perustui viljeltävään maahan. Talonpojille (monet maksoivat vuokraa) ja eliitille maa tarkoitti ruokaa, elinkeinoa, elämän ehtoa. Se ei ollut vaihdettava hyödyke, vaan omaisuus, jota hallinnoitiin suvun tai perheen etujen mukaisesti. Aateliston asema perustui maaomaisuudelle. Työmarkkinoitakaan ei juuri ollut. Niukkuudesta johtuen työstä ei voitu palkita (maksaa palkkaa), joten ihmisiä piti pakottaa työhön, ts. koska porkkana oli niin pieni, piti käyttää pitkää keppiä. Missä pakkoa ei tarvittu, töitä jaettiin sosiaaliseen eriarvoisuuteen tai erikoistumiseen perustuen: tietyt työt kuuluivat tietylle porukalle. Erityistä koulutusta ei tarvittu: lapset oppivat tarvitsemansa vanhemmiltaan. Vanhempien ammatti sääteli ratkaisevasti lapsen vaihtoehtoja.

Kauppa oli kehittymätöntä. Oli halvempaa kuljettaa viljaa Egyptistä Roomaan laivoin kuin rahdata sitä maata pitkin 50 km Rooman ulkopuolelle. Heikot kuljetusmahdollisuudet tekivät kyläyhteisöistä valtaosin autarkkisia, omavaraistaloudessa eläviä. Suurin osa väestöstä eli rahatalouden ulkopuolella, mutta tietenkin aatelisto oli osa laajempaa taloudellista ja sosiaalista verkostoa. Paikallisesti omavaraisella maaseudulla ei riittänyt asiakaskuntaa ylläpitämään kauppiasta, joten kauppiaan piti kiertää kylästä kylään. Aatelisto ei investoinut tulojaan tuottavasti, vaan käytti sen ja usein lainaamansa suuretkin summat kulutukseen: sotiin, lahjoihin, pitoihin, ylellisyyksiin ja loisteliaaseen elämään. Vain kauppias oli kiinnostunut rahasta sen itsensä vuoksi.

Valtion tehtävä oli ylläpitää alamaisten hyvinvointia. Hallitsija oli maallisen ja jumalallisen suhteen ruumiillistuma; jossain paikoin hänellä oli uskonnollinen asema, toisissa hän oli itsekin jumala. Valtio saattoi tasoittaa katovuosien tuskaa viljavarastojen avulla ja käynnistää julkisia hankkeita, kuten kastelukanavia, linnoituksia, teitä tai uudisasutusta. Valtio myös valvoi sellaisiakin moraalisia alueita, joita viimeinen vuosisata on tottunut pitämään yksityisasioina. Yhtä kaikki, ylijäämä oli vähäistä, resurssit niukkoja, yhteydet huonoja ja mahdollisuudet johtamiseen heikot. Hallitsijoiden ja ylimysten otteet olivat raakoja ja mielivaltaisia - oikukkaiden yksilöiden käsiin oli annettu lähes rajaton valta. Taloudellisiin vastoinkäymisiin reagoitiin yksityisomaisuuden haltuunotoin, poliittisiin kiistoihin mielivaltaisin vangitsemisin tai teloituksin. Luotettavan tiedon puute teki hallitsijat riippuvaisiksi ilmiantajista, ja lopputuloksena elämä hierarkian huipulla oli epävakaata, mistä seurasi raaemmat otteet, mistä seurasi epäluottamusta ja epävakautta, mistä seurasi raaemmat otteet. Valtiojärjestyksen ulkopuoliset järjestöt, seurat, killat ja lahkot olivat epäluotettavia, koska niillä oli kuuliaisuudesta huolimatta erillinen valtarakenne ja erilainen käsitys maailmasta. Niinpä kaupunkilaisten palokuntia hajoitettiin, missä niitä pääsi syntymään.

Crone pureutuu esiteolliseen politiikkaan (erityisesti perimykseen), kulttuuriin, uskontoon ja yksilön ja yhteisön suhteeseen rakentaen väittämänsä esiteollisten perusasioiden varaan.

Euroopan erilaisuuden pohjaksi Crone asettaa monia historiallisia kehityksiä ja instituutioita. Esimerkiksi avioitumiskäytäntö, jossa ennen avioliittoa muutettiin pois kotoa ja kerättiin kasaan omaisuutta esim. palkollisena, johti siihen, ettei puolison valintaan ollut ulkopuolisilla samanlaista valtaa kuin muualla. Tästä seurasi yksilöllisyyttä, joka murensi sukujen, klaanien tai heimojen valtaa. Toisaalta feudalististen läänitysten muututtua perinnöllisiksi keskusvallan (kruunun) poliittinen liikkumatila kapeni. Kuninkaiden tulot perustuivat heidän omiin lääneihinsä, mistä seurasi, että kuninkaiden piti oppia huolehtimaan omista maistaan. Vaikka tuloksena oli edelleen valtio, se oli erilainen kuin laaja, valloituksin yhdistetty, väljästi yhtenäinen mutta yhden järjestelmän verottama valtakunta. Koska hallitsijoidenkin piti sopia asioista, Eurooppaan kehittyi edustuksellinen päätöksenteko. Valtakunnat joutuivat myös kilpailemaan kauppiaiden suosiosta; mielivalta ajoi kauppiaat ja heidän verotettavat tulonsa kilpailijan huomaan. Lisäksi hallitsijat ja aatelisto sallivat kaupungeille kehittyvän itsehallinnon; ne toivat maaseudulla asuvalle eliitille tuloja. Muualla maailmassa kaupunkeja ja maaseutua hallitsevat keskusvallan asettamat kuvernöörit.

Verrattuna muun maailman kollegoihinsa Euroopan paronit ja papit olivat syöpäläisten kiusaamia, likaisia, köyhiä ja tietämättömiä. He eivät juuri eronneet hallitsemastaan kansasta. Kun etikettiä ja tyyliä aletaan viimein rakentaa, monopoli on menetetty ja porvaristo on korvaamassa arvoja omillaan. Koska eroa ei ylhäisön ja alhaison välille syntynyt, teknologiasta tuli arvostettua.

Differently put, a state without money generated an aristocracy without manners and bearers of high culture without a proper disdain for flywheels and cranks, let alone for the uneducated men who put such things together. A certain amount of technical expertise was tolerable for a Chinese gentleman, the state to which he was wedded taking a strong interest in irrigation systems, canals agricultural improvement, defensive walls and the like; but technical skills without full mastery of the high culture commanded no respect at all. In Europe, by contrast, a man such as Leonardo, who counted as unlettered, was courted and fêted in the highest circles.

Eurooppa epäonnistui siinä, missä muut onnistuivat. Se ei pystynyt luomaan vakaata valtiokoneistoa esiteollisella ajalla.

Lopuksi Crone peilaa esittämäänsä esiteollista maailmaa moderniin, teollistuneeseen maailmaan. Teknologia ja erikoistuminen ovat mahdollistaneet taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalis-poliittisen integroitumisen ennen näkemättömällä tavalla. Erona esiteolliseen on tasavertaisuus, yksilökeskeisyys ja yhteiskunnallinen sirpaloituminen.

Crone kirjoittaa siistiä, tiiviistä asiatekstiä, joka ei käy tyhjää missään kohdin. Hän tukee esittämiään väittämiä laajoin historiallisin esimerkein. Monin paikoin tekstiä ja siitä seuraavia johtopäätöksiä pitää jäädä sulattelemaan. Harva kirja on jättänyt samanlaiset pysyvät jäljet.

Olen yrittänyt miettiä, mihin Cronen kirjan lumo oikein perustuu. Se on keskeisesti oppikirja. Kirja ei takerru poikkeustapauksiin tai käsitteistöön, vaan se yleistää esiteollisia yhteiskuntia ja pystyy siten esittämään tiiviin mallin, jossa instituutiot, käytännöt ja ympäristön fundamentit loksahtavat yhteen kauniiksi, esimerkein motivoiduksi teoriaksi.

The Vikings

Else Roesdahl, The Vikings. Tanskankielisestä alkuteoksesta Vikingernes Verden (1987)  englanniksi kääntäneet Susan M. Margeson ja Kirsten Williams. Guild Publishing, London, UK, 1991.

Tanskalainen Else Roesdahl on keskiajan arkeologian professori Århusin yliopistossa ja viikinkitutkimuksen professori Nottinghamin yliopistossa. The Vikings on yleisesitys skandinaavien kulttuurista ja niistä 300 vuotta kestäneistä valloitusretkistä ja valtapelistä, jotka ratkaisevasti muuttivat Euroopan poliittista karttaa. Otava on julkaissut kirjasta suomennoksen vuonna 1994, ja englanninkielistä laitosta on korjattu ja päivitetty 1999.

Kirja käsittelee ensin lähteitä, joiden pohjalta viikingeistä voi ylipäätään sanoa mitään. On olemassa kirjallisia lähteitä, mutta ne ovat harvoin aikalaisten kirjoittamia. Saagat kirjoitettiin pääasiassa vuosien 1200 ja 1400 välillä. Historiikkeja ja annaaleja on jäänyt normanneilta, irlantilaisilta ja sakseilta, mutta ne on kirjoitettu kauan tapahtumien jälkeen, jolloin fiktion ja tapahtumien todellisen kulun välistä eroa on vaikea tunnistaa. Aikalaiskuvauksia löytyy viikinkien riimukivistä ja kristittyjen pappien ja lähetyssaarnaajien kertomuksista, joista edelliset ovat hajanaisia ja jälkimmäiset värittyneitä.  Tekstien tueksi pitkin Länsi-Euroopan ja erityisesti Englannin rannikkoa viikinkien jättämää paikannimistöä ja sanastoa. Sitten arkeologisia löytöjä: rahoja, koruja, hautoja, laivoja, kyliä ja taloja.

Sitten Roesdahl kuvaa maantieteellisesti laajaa seutua, josta viikingit olivat kotoisin. Skandinavian, so. Tanskan, Norjan ja Ruotsin, luonnonolot vaihtelevat, ja niin vaihtelevat myös viikingeiksi kutsuttujen kansojen kulttuurit. Kansat koostuivat orjista, (vapaista) talonpojista ja sotapäälliköistä, rakensivat talonsa puusta, savesta, kivestä ja turpeesta, puhuivat muista germaanisista kielistä eroavia skandinaavisia kieliä ja palvoivat suunnilleen samoja jumalia. Miesten ollessa matkoilla, naiset pyörittivät kotitaloutta palvelusväkineen ja orjineen. Kodin ja maatilan ulkopuolella naisilla on huomattavan vähän mahdollisuuksia. Avioeron saattoi ottaa kumpi tahansa osapuoli, ja uskottomuudesta rankaistiin miehiä ja naisia. Tyttäret perivät veljiään vähemmän, osin myötäjäisten vuoksi. Kuningas oli ensisijaisesti ylin sotapäällikkö ja jonkinlainen uskonnollinen johtaja, mutta hän oli myös johtaja suhteissa muihin kansoihin. Vallankäyttöä ohjasi käräjät, mutta käytännössä myös aristokraateista muodostunut lähipiiri.

Viikingit viljelivät maata, kalastivat, paimensivat karjaa ja kävivät kauppaa riippuen paikallisista olosuhteista. Metsästys oli pääasiassa huvi. Kauppa oli vain yksi vaihdannanmuoto. Lahjojen vaihto/anto oli hyvin tärkeä palkitsemistapa, jolla vahvistettiin lahjan antajan ja saajan välistä suhdetta. Maksut, verot ja ryöstöt olivat kaupankäynnin ohella tietenkin tärkeämpiä. Rahojen, tuotteiden, elintapojen ja asuinolojen kohdalla Roesdahl esittää ensin yleiset linjat, ja sitten käy läpi paikallisia eroja Tanskan, Ruotsin ja Norjan välillä.

Kirjan toinen osa käsittelee laajentumista. Roesdahlin mukaan syitä valloituksille ja ryöstöretkille oli monia.  Hyvien laivojensa ja erinomaisen purjehdustaitonsa ansiosta viikingit saattoivat liikkua pitkiä matkoja, ja yhteydet eri puolille Eurooppaa olivat jo olemassa ennen "viikinkiaikaa" (n. 750-1050). Kaupankäynti oli vilkastumassa varhaiskeskiajan notkahduksen jälkeen, ja siten ryöstettävää riitti. Kirkot ja luostarit olivat erityisen hyviä kohteita, koska niihin oli keräytynyt varallisuutta. Toisaalta Eurooppa oli vielä poliittisesti hyvin hajanainen ja epävakaa, mitä viikingit osasivat käyttää hyväkseen. Näistä syistä ryöstöretket olivat hyvin tuottoisia. Airojen ja matalan pohjansa ansiosta laivoilla saattoi purjehtia jokia pitkin sisämaahan ja tilaisuuden tullen ryöstää kylä ja poistua paikalta ennen kuin paikalliset ehtivät järjestää vastarintaa. Toisaalta viikinkien kulttuuri lietsoi itseluottamusta, seikkailuhenkeä ja kohtalonuskoa. Pakanallisten viikinkien raakuudet eivät suuresti poikenneet tuon ajan kristittyjen toisilleen tekemistä raakuuksista, mutta sekä saagat että kristittyjen kertomukset ovat paisuttaneet tapahtumia. ("Verikotka", jossa uhrin keuhkot revitään selkäpuolelta ulos, keksittiin vasta 1100-luvulla ja vieläpä todennäköisesti käännösvirheenä. [s. 196])

Sitten Roesdahl esittelee viikinkien retket ja valloitukset mantereella Länsi-Euroopassa (Friisinmaalla, Bretagnessa ja Normandiassa), Brittein saarilla (Skotlanti, Shetlanti, Hebridit, Man-saari, Englanti, Irlanti), pohjoisessa (Islanti, Färsaaret, Grönlanti, Viinimaa) ja idässä (Novgorod). Viikingit saivat pysyvästi haltuunsa Normandian mutta sulautuivat ranskalaiseen kulttuuriin. He pitivät hetken aikaa koko Englantia hallussaan, mutta lopulta normannit valloittivat sen. Englantiin kuitenkin jäi paljon skandinaaveja, ja merkittävä osa Itä-Englannin paikannimistöä on skandinaavista perua. Irlannissa viikingit sotkeutuivat paikallisten pikkuruhtinaiden valtapeliin, perustivat Dublinin, mutta lopulta saari jäi irlantilaisten valtaan, ja seudulle jääneet viikingit sulautuivat paikalliseen väestöön. Viikingit saivat haltuunsa myös alueita Baltiasta ja Venäjältä, ja perustivat Kiovan Venäjän Dnepr-joen laaksoon.

Kirjassa mustavalkoisia karttoja, valokuvia ja piirroksia. Roesdahl kytkee systemaattisesti esittämiensä tapahtumien tueksi arkeologisia löytöjä ja nimistöä. The Vikings on erinomainen johdanto.

Life in a Medieval Castle

Joseph Gies, Frances Gies, Life in a Medieval Castle. Perennial, New York, NY, USA, 1974.

Yhdysvaltalaiset Joseph ja Frances Gies ovat historioitsijapariskunta, jonka kynästä on lähtöisin tusinan verran keskiaikaa käsitteleviä teoksia. Life in a Medieval Castle keskittyy pääosin 1100-1300 -lukujen Englantiin ja Walesiin, vaikka hetkittäin Giesit piipahtavat mantereen puolella.

Kirja esittelee linnojen historiaa ja "evoluutiota" maavallien ympäröimistä torneista monimutkaisiksi kivilinnoituksiksi. Normannit valloittaessaan Englantia rakensivat kiivaasti linnoja saavutustensa varmistamiseksi. Aikaa myöten jotkut paikalliset aateliset mittavine maa-alueineen nousivat sitten kapinaan kruunua vastaan näistä linnoista käsin.

Linnat muodostivat alueellaan paitsi sotilaallisen myös hallinnollisen keskuksen. Giesit esittelevät aatelisperheiden lisäksi linnojen palvelusväkeä sekä kyläläisiä, jotka ylläpitivät paikallisen aateliston elämäntapaa. Kirja tarkastelee niin huonekaluja kuin oikeuskäytäntöjä ja metsästystekniikoita. 

Life in a Medieval Castle on sujuva ja helppolukuinen silmäys keskiaikaisen aatelisen elämäntapaan. Giesit ovat liittäneet tekstiin paljon katkelmia aikalaiskuvauksista. Ilmiöiden ja instituutioiden perusteeksi Giesit kokoavatkin nimenomaan yksittäistapauksia, ja jää epäselväksi, miten laajalti esitellyt asiat pitävät paikkaansa. Kaltaisilleni maallikoille kirja on ihan omiaan.

The World of Late Antiquity: AD 150–750

Peter Brown, The World of Late Antiquity: AD 150-750. Thames & Hudson, London, UK, 2006 (1. painos 1971).

Irlantilaissyntyinen professori Peter Brown on myöhäisantiikin tutkimuksen raskassarjalainen, ja The World of Late Antiquity on yksi hänen keskeisimpiä teoksiaan. Kirjassaan hän tulkitsee uudelleen Rooman valtakunnan romahduksen: raivoavien barbaarien, sortuvien temppeleiden ja pohjattoman kadotuksen sijaan hän korostaa valtavaa sosiaalista, kulttuurista ja uskonnollista murrosta, joka tapahtuu samaan aikaan. Roomalaisen "kultaisen aikakauden" päättyminen ei Brownin mukaan ollut lainkaan niin vakavaa kuin minä länsimaiset antiikin palvojat ovat sitä pitäneet Gibbonsista lähtien.

The World of Late Antiquity koostuu kahdesta osasta: edellinen tarkastelee myöhäisantiikin yhteiskunnallista murrosta, ja jälkimmäinen eri suuntiin kehittyviä Rooman valtakunnan perillisiä. Alkuun Brown kuvailee vuoden 200 AD ikään kuin muutosten taustaksi. Rooman valtakunta on nauttinut Välimerestä sisävesialueena. Kuitenkin valtakunnan levittäytyessä sotaisten kansojen etupiireihin pitkälle sisämaihin, kuljetus- ja sitä myötä valtakunnan hallinnointikustannukset kasvavat. Ruoka on valtakunnan keskeisin hyödyke: sitä laivataan suuriin kaupunkeihin tonnikaupalla joka päivä. Yläluokka on valtakunnan alueella kulttuurisesti yhtenäinen ja erillinen talonpojista.

Vähin erin kulttuurinen painopiste alkaa siirtyä itään Vähän-Aasian kreikkalaisiin kaupunkeihin. Kreikkalainen kieli ja kulttuuri nauttivat arvostusta. Sitten rajoilla paine kasvaa, ja vuosien 240-270 välillä kaikki rintamat murtuvat. Senaattorisuvut saavat väistyä armeijoiden komennosta, ja upseeristo ammattimaistuu. Ratsuväkeä aletaan käyttää yhä enemmän. Syntyy uusi yläluokka, joka haluaa paikata vaatimatonta taustaansa Antiikin ihannoinnilla mutta joka on kuitenkin paikallinen. Myöhäisantiikin monet nimekkäät henkilöt tulevat periferian pieniltä paikkakunnilta.

Brown korostaa, että 300-luvun muutokset eivät tapahtuneet käsien vääntelyn ja katastrofin tunnelmissa. Yhteiskunta oli edelleen rikas ja muutoskykyinen, mutta se, mitä oli pidettävä roomalaisuutena, muuttui. Verouudistus johti kasvaviin tuloeroihin: rikkaat saattoivat väistää verotusta, ja talonpoikien kuorma kasvoi. Keisarit saattoivat toki silloin tällöin antaa anteeksi veroja tai velkoja, mutta keisarilliseen oikeuteen vedottiin yhä harvemmin. Uusi yläluokka istui oikeusistunnossa tuomarin vieressä ja nautti paikallista vaikutusvaltaa ja arvostusta. Antiikin "standardoitujen" mosaiikkien, veistosten ja maljakoiden massatuotanto ja käsityö alkoi saada paikallista leimaa.

Valtakunnan länsiosat, kuten Gallia, pysyivät köyhinä ja kehittymättöminä verrattuna itäisiin osiin. Siinä missä itäosien kauppa ylläpiti tasapainoista yhteiskuntaa, länsiosien talous ei pystynyt sopeutumaan uuteen verotuskäytäntöön, ja niin maat päätyivät muutaman mahtisuvun käsiin. Kun 400-luvulla länsiosissa talonpojat kapinoivat, heidän syyrialaiset kollegansa rakensivat kivitaloja.

Samanaikainen uskonnollinen muutos löi sekin leimansa aikakauteen. Ennen kolmatta vuosisataa Välimeren ympäristö oli monen uskonnon tilkkutäkki. Aikakauden oppineet pakanat uskoivat ylijumalaan, josta ei voinut oikein tietää mitään, ja jumaliin, joita palvottiin temppeleissä ja joiden tehtäväksi oli langennut ihmisten kanssa pelaaminen. Kristityt olivat tässä erilaisia. He eivät uhranneet edes muodon vuoksi perinteisille jumalille, minkä vuoksi heidän uskollisuuttaan keisaria yms. kohtaan epäiltiin. Kristinusko toi muassaan uuden ilmapiirin. Kasteessa ihminen todella syntyi uudelleen, kun hän pääsi todellisen jumalan, jonkin itseään suuremman, yhteyteen. Pyhä ei ollut enää perinteiden, riittien, patsaiden tai oraakkelien luomaa tunnelmaa, vaan todellisten ihmisten välittämää oppia. Paha oli puolestaan paholaisten johtamien demonien työtä, jota vastaan voitiin taistella manauksin (myöhemmin "vähäisemmät" pakanalliset jumalat tulkittiin niin ikään demoneiksi, ks. Kieckhefer).

Brown huomauttaa, että 200-luvulla tapahtunut nopea kristinuskon leviäminen oli yllättävää. Vainot sekä yksityisiä henkilöitä että kirkkoa kohtaan eivät taltuttaneet sitä. Muut orientin kultit ja uskonnot olivat pääosin sisäänpäin kääntyneitä, eivätkä ne haastaneet vallitsevia oloja; ne vain tarjosivat toivoa kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinusko oli sen sijaan elämäntapa ja tasa-arvoinen, avoin yhteisö tässä maailmassa. Kun kauppa hiipui Välimerellä 200-luvun lopulla, itämaiset kultit kuihtuivat lännen kaupungeista, mutta kristinusko piispoineen ja yhteisöineen jäi. Inflaation aikana kristityt investoivat ihmisiin, raakuuksien aikana kristityt menivät pelotta leijonien kitoihin, hätätilanteiden aikana kristityt papit näyttivät olevan ainoita, joilla oli tilanne edes jotenkin hallussa. Kristittyjen asema vakiintui, kun Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja kun hänen poikansa aikana kristityt piispat liittyivät osaksi valtakunnan hallintoeliittiä ja kun Julianus, Konstantinuksen veljenpoika, hellenismin kannattaja ja kristittyjen vastustaja, kuoli nuorena. Asema vakiintui entisestään, kun askeettiset erakot alkoivat muodostaa yhteisöjä, joista kasvoi luostareita. Paikallisen luostarin munkkien kautta uskonto jäsentyi ja levisi entisestään. Idässä palvottiin eläviä ja lännessä kuolleita pyhimyksiä. Yhtä kaikki, kirkon vauraus kasvoi, mitä todistavat 400- ja 500-lukujen kirkkotaide.

Kirjan toinen osa käsittelee Rooman valtakunnan perintöä ja sen kolmea erilaista kehityslinjaa. Marcus Aureliuksen ajoista 300-luvun puoleen väliin mennessä Rooman kulttuurinen painopiste oli siirtynyt Välimeren itärannikolle. Lännen keisarit jäivät germaanien jalkoihin 400-luvulla, mikä on laskettavissa taloudellisen ja sosiaalisen heikkouden piikkiin. Oli eripuraa: kristityt ja pakanat eivät löytäneet yhteistä säveltä, eivätkä senaattorit ja barbaarit mahtuneet samaan pöytään. Brown alleviivaa, että "barbaarien hyökkäykset" eivät olleet ensisijaisesti valloitus- tai ryöstöretkiä, vaan yksinkertaisesti kehittymättömästä pohjoisesta muutettiin sankoin joukoin etelän kehittyneille alueille. Germaanit olivat eripuraisia ja hajanaisia heimoja, joiden soturieliitti kuitenkin samastui roomalaiseen aristokratiaan. Germaanit eivät voineet kuitenkaan sulautua paikalliseen väestöön, koska he olivat pakanoita (arianistikristittyjä) ja "barbaareita". Niin syntyivät uudet kuningaskunnat. Frankit tulivat Reinin yli pienissä ryhmissä ja pysyivät kaukana Välimeren äänekkäistä kansoista jääden Pohjois-Galliaan. Etelän senaattoreille ja piispoille kaukaiset ja vähäväkiset barbaarit eivät olleet uhka, ja niin frankit kääntyivät katolilaisuuteen.

Roomalainen yhteiskunta ei romahtanut barbaarien invaasioon, mutta valtakunnan vaikutuspiiri pieneni ja paikallistui merkittävästi. Ajan oloon barbaaripäälliköt tunnustettiin poliittisina toimijoina, joilla oli asekuntoisia miehi. Piispat (merkittäviä maanomistajia) kitkivät kelttiläisen perinteen korvaten sen kristillisellä. Klassisesta koulutuksesta oli kapean eliitin osin hengetön tunnusmerkki.

Idässä Rooman valtakunta jatkoi elämäänsä aina vuoteen 1453. Rooman romahdus koski siten vain länsiosia. Ojennettuaan pitkään pienempiä valtioita, Attilan paimentolaisvaltakunta osoitti itäroomalaisille, että Rooma oli imperiumi muiden joukossa ja että maailmaa piti aktiivisesti seurata. Seurasi diplomatian nousu: keisarit pitivät sitä asevoimien veroisena välineenä, jota piti rahoittaa vastaavasti.

Konstantinopolista tuli uusi pääkaupunki, mutta rakennetun loiston lisäksi se tarvitsi vertaisensa doktriinin. Chalcedonin ekumeeninen neuvosto vuonna 451 jäsensi teologisia kiistoja. Neuvosto päätyi kiistimään monofysitistisen (monos, yksi; physis, luonto) opin, jonka mukaan Jeesuksella vain yksi luonto, joka oli jumalallinen ihminen, ja esitti, että Jeesuksella oli yhdessä persoonassa kaksi luontoa: inhimillinen ja jumalainen, joista jumalainen oli pyhä henki. Lisäksi neuvosto siirsi kirkon keskuksen Aleksandriasta Konstantinopoliin.Vaikka neuvoston päätöksiä on pidetty valtakunnan yhtenäisyyden kannalta murskaavina, virkamiehistö oli tuottanut yhdenmukaisen valtakunnan, missä verot maksettiin, sekkejä kirjoitettiin ja ihmiset saattoivat liikkua. Huoli, jota 400-luvun lopun ja 500-luvun keisarit kokivat kirkon sisäisistä opillisista kiistoista, koski Brownin mukaan kirkon eripuraisten piirien saattamista sen yhdenmukaisuuden piiriin, joka koski kaikkia muita alueita. Keisarista tuli jopa kirkkorauhan vakuus.

Justinianuksen aikana Itä-Rooma kokee kovia. Persia rikkoo aselevon, slaavit ryöstelevät ja rutto tappaa ainakin neljänneksen populaatiosta. Eloonjäämiskamppailussa Justinianus tekee rajuja leikkauksia "saavutettuihin etuihin". Virkamiehistö ja upseeristo ammattimaistuu ja keskittyy entisestään, ja paikallinen päätöksenteko rapistuu. Ihmiset identifioituivat kirkon tai suurmaanomistajien kautta, mistä seurasi rauhattomuutta. Hevosvaljakkokilpailuiden tallit, Vihreät ja Siniset, saivat poliittisen ja uskonnollisen sävyn. Niin kauan kuin verot maksettiin, valtakunta selvisi ongelmista. Linnoituksiin riitti rahaa, mutta kansalaisyhteiskunta ei tuottanut tarpeeksi sotilaita.

Justinianuksen aikalainen idässä, Khusro I Anoshirwan, nosti Persian uuteen loistoon. Valtakunta oli vuosisatojen saatossa joutunut Turkistanin tasankojen paimentolaiskansojen piinaamaksi; barbarian ja sivistyksen ero oli yhtä terävä kuin Roomassa. Mesopotamia oli valtakunnan taloudellinen keskus. Sen kautta kulki tavaroita ja ideoita idän ja lännen välillä. Bysantin tapaan siellä teki nousuaan uusi eliitti, dekkan, joka oli merkittävä maanomistaja, sotilas ja hovimies.

Khusro I käytti armeijaansa kiristääkseen Bysantilta rahaa, ja parasiitin tavoin Persia kasvoi "sairaasta miehestä" haastajaksi. Khusro I on jäänyt historiaan erityisen oikeuden mukaisena kuninkaana. Khusro I sanoikin:

Kuningaskunta on riippuvainen armeijasta, armeija rahasta ja raha on peräisin maan verotuksesta; maan verotus on riippuvainen maanviljelystä. Maanviljely on riippuvaista oikeudesta, oikeus virkamiehistön rehellisyydestä ja luotettavuudesta. Rehellisyys ja luotettavuus ovat riippuvaisia hallitsijan herkeämättömästä valppaudesta. (s. 166)

Molemmat valtakunnat joutuivat uuden, aavikolta nousevan valtakunnan jalkoihin. 

Antiikin ja erityisesti myöhäisantiikin keskeinen piirre oli ollut yläluokan ja valtaväestön kulttuurien selkeä ero. Sitten 500-luvun lopulla kadunmies ja piispa olivat saman kulttuurin jäseniä. Lännessä maallinen eliitti surkastui, ja piispat ottivat vallan. Kulttuuri etääntyy antiikista, ja kirjasta itsestään tulee pyhä koristeineen kaikkineen. Lisäksi kirjoja tuottivat kiivaimmin sellaiset oppineet, joilla ei ollut siteitä Välimerelle (irlantilaiset ja northumbrialaiset).  Kaarle Suuren hovissa kulttuuria jatkoivat germaanit ja keltit, joilla ei heilläkään ollut kosketusta antiikkiin.

Bysantissa klassinen kulttuuri säilyy, mutta se muuntui vuosikymmenten ja -satojen mittaan. Konstantinopoliin koottiin klassisia tekstejä, jotka olisivat muuten säilyneet meille papyruskatkelmina. Justinianuksen valtakaudesta aristokratian kulttuuri ei kuitenkaan enää toipunut. Paikallinen hallintokulttuuri kuoli, ja pian perässä meni paikallinen eliitti. Kun kirjallinen kulttuuri vetäytyi kuoreensa, 500-luvun lopun uusi kulttuuri oli 'keskiaikainen', sillä sen musiikki, saarnat, mosaiikit ja ikonimaalaus olivat kaikkien säätyjen nautittavissa. Sen ajan mattimeikäläinen saattoi tuntea olevansa jäsen kristityssä valtakunnassa. Uskonto oli määräävä tekijä.

Arabien saapuminen pelikentälle katkaisi Lähi-Idässä viimeiset langat Rooman valtakuntaan. Arabien imperiumissa kukaan ei ollut kansalainen klassisessa mielessä. Beduiiniheimojen valloitusretket synnyttivät valtatyhjiön Lähi-Itään. Islam piti kaikkia käännynnäisiään samanarvoisina, eivätkä arabit pystyneet pitämään valtaa kovin pitkään. Valloitusaallon laannuttua heidät syrjäytettiin islamin huipulta. Bagdad nousi uudeksi keskukseksi. Ylpeä perinteikäs oligarkia joutui astumaan sivuun, ja beduiinikulttuuri korvaantui persialaisella hallintokulttuurilla 700-luvulla. Vaikka arabialaisella kulttuurilla ei ollut suoraan kosketusta antiikin kreikkaan, Bagdadissa luettiin ja kommentoitiin kreikkalaista antiikin filosofiaa. Brown väittää, että Bysantin kreikkalainen tuli tai Kaarle Vasara eivät pysäyttäneet islamin leviämistä Eurooppaan vaan nimenomaan Bagdad. Abbasidien kalifaatti vaihtoi sapelin diplomatiaan.

The World of Late Antiquity sisältää runsaasti kuvia rakennuksista, maalauksista, mosaiikeista, kohokuvista ja esineistä, jotka pyrkivät alleviivaamaan aikakauden kulttuurista monimuotoisuutta, muutosta ja loistoa. Brown kirjoittaa hyvin. Teksti on huolellista ja sujuvaa mutta tiivistä. Lukukokemuksena kirja on herkullinen.