Nipvet

Yksi kesällä päättyneen novellihaasteen luetuimpia novellikokoelmia oli Zinaida Lindénin Nuorallatanssija (2009). Lukijoiden määrässä kokoelma oli toisena, mutta paksummat kokoelmat kiilasivat luettujen novellien määrässä sen ohi. Sinänsä novellistien järjestyksellä on tuskin edes viihdearvoa, ja sitäkin vain sen vuoksi, että järjestys riippuu kovasti siitä, mitä luetuimmuudella tarkoitetaan, lukijoita vai luettuja novelleja. Kirjoja ei sovi arvostella niiden kansien perusteella, mutta näin jälkikäteen Nuorallatanssijan kannesta pystyn etsimään omat ajatukseni. Novellit käsittelevät tasapainoilua jonkinlaisen vierauden yläpuolella. Päähenkilön, usein naisen, identiteetti on epävarma. Taiteillessaan ympäristön odotusten, sulautumisen ja toiveiden tai neuvostokasvatuksen ja mutkattoman suomalaisen naismallin välillä hän joutuu jatkuvasti valintatilanteisiin, joissa jalan asento tai kielen valinta muuttavat tai horjuttavat identiteettiä. Hän näytti olevan vähintään viidenkymmenen.

En yleensä kiroile lukiessani, mutta Blake Crouchin tuoreehkon tieteistrillerin Dark Matter (2016) syövereistä huusin tuekseni manalan voimia. Suhtaudun ylipäätään välinpitämättömästi kvanttimekaniikan virittämää monimaailmafantasiaan, luultavasti — kuten Ian McDonaldin Brasylin (2007) kohdalla totesin — filosofisen kursailun vuoksi. Toisaalta en osaa nähdä, miten todellisuuden loputtomiin eri versioihin voisi ankkuroida mielenkiintoista tieteistarinaa, koska metafyysinen rajattomuus vie pohjan merkitykseltä. Crouch liikkuu romaaneineen tuolla samalla äärettömällä mahdollisuuksien hiekkarannalla, mutta kenties halusin voittaa ennakkoluuloni tai antaa aiheelle toisen mahdollisuuden. Romaani kertoo chicagolaisfyysikosta Jason Dessenistä, joka kidnapataan toiseen todellisuuteen viattoman arki-illan kesken. Toisessa todellisuudessa hän on se suuri tiedemies, jonka ura ei pysähtynyt opetustehtäviin tyttöystävän raskauden vuoksi vaan jonka väitöstutkimuksen pohjalta kehittyi jotain k

Jos ja kun sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto, modernissa yhteiskunnassa inhimillisen arkikokemuksen ylläpitäminen nielee huomattavat määrät polttoainetta. Energian täytyy tulla jostakin, ja Juha Lehtosen (1956-2012) romaanissa Atlantic Unicorn (2002) sitä nostetaan meren pohjasta Brasilian rannikolla. Pampon öljykenttä muodostaa tietysti paitsi arvoketjun alkupään mutta myös lukijan kannalta vieraan mutta kiehtovan maailman eläimineen, laitteineen ja sanastoineen. SS Atlantic Unicorn on öljynporauslautta São Tomén niemen edustalla. Se on merestä nouseva torni ja nimessään myyttinen puhtauden ja taikuuden symboli. Vaikka viattomuus ja puhtaus ovat kaukana öljyntuotannon arjesta, Lehtonen ei asettele näitä vastakkain tai kyseenalaista toimintaa laajemmin. Hän kirjoittaa suoraviivaista teknotrilleriä. Atlantic Unicorn -romaanin pääosassa on Lehtosen maalaama yksityiskohtainen öljynporauslautan mikrokosmos. Sen arki järkkyy, kun huoltoalus törmää siihen ja samalla katka

Kuten usein käy, en saanut kesälomalla luettua niitä kirjoja, joita oli tarkoitus. Sen sijaan tartuin mistä lie kertyneisiin kellastuneisiin pokkareihin ja selailin niitä, kunnes lukemisen tunnusmerkit huomaamatta täyttyivät. Jean Bolinderin Kuoleman tanssi (1992) on yksi tällainen löytö. Kirjan takakannesta selviää, ettei sen kirjoittaja ole lukenut romaania — tai että hän olisi halunnut lukea jonkin toisen romaanin. Etukäteen tätä ei kuitenkaan voi tietää. Tökerö ja harhaanjohtavaksi paljastunut takakansi oli minulle houkutus: halusin tietää, miten ”lopullinen tuomio” lankeaa karulle saarelle ja miten kuolemantanssi vetää ihmisiä ”vastustamattomasti” mukaansa. Kutsu kohtalokkaaseen tanssiin on käynyt. Uhka ja pelko kietovat osallistujat pimeään piiriin, mutta kutsu on vastustamaton... siihen on pakko vastata myöntävästi. Ja kuitenkin taustalla on epäilys — tieto — siitä, että mikään ei tule päättymään hyvin ... tyrskyt lyövät saariston rantaan, koruton maisema on valmis

Isabel Allende , The House of The Spirits . Espanjankielisestä alkuteoksesta La casa de los espíritus (1982) englanniksi kääntänyt Magda Bogin. Corgi Books, London, UK, 1985. Trueban sukutarina alkaa myyttisellä ajalta. Esteban on aikeissa kosia Rosaa, vauraan del Vallen suvun kaunista, vihreähiuksista tytärtä, ja raataa kaivoksissaan kerätäkseen riittävästi varallisuutta avioliittoa varten. Rosa kuitenkin kuolee myrkkyyn, jonka poliittiset vastustajat tarkoittivat hänen isälleen, ja pettynyt Esteban vetäytyy korjaamaan ränsistynyttä sukutilaansa. Vuosisadan alkupuolella tapahtumat ja hahmot ovat tarunhohtoisia. Esteban on kuuluisa eeppisiin mittoihin kiihtyvistä raivokohtauksistaan ja tavastaan maata väkisin talonpoikien tyttäriä kuin antiikin Zeus. Kun hän aikanaan kysyy Del Vallen suvusta jotakuta toista naimaiässä olevaa tytärtä, tarjolla on vain Clara. Suvussa on seikkailijaa, päättömiä ruumiita ja satumaisiin mittoihin kasvavia koiria, joten on luontevaa, että Clarakin on sel

Carl von Clausewitzin kuuluisan väitteen mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä sisältää ajatuksen, kuten John Keegan Sodankäynnin historiassaan  (2010) toteaa, että on olemassa  poliitikkoja, jotka ovat valmiita ajamaan edustamansa valtion hyvinvointia aseiden voimin. Keegan osoittaa, että sodankäynnillä on monia valtiosta ja politiikasta irrallaan olevia muotoja ja tavoitteita. Viime vuosisadan kehitys, jollaista preussilainen sotateoreetikko osasi tuskin kuvitella, on tuonut antropologian tarjomien esimerkkien rinnalle uuden vasta-argumentin: Mikä on se politiikka tai millainen on se hyvinvointi, jonka ajamiseksi käytetään ydinaseita? Amerikan verisestä sisällissodasta alkaen moderni sodankäynti ja teknologinen kehitys herättivät huolta tulevaisuuden sodista, mikä heijastui myös kirjallisuuteen. Nancy Anisfieldin jäljittämissä eurooppalaisissa fantasioissa kotimaa esitettiin huonosti varustautuneena vihollisen uusia aseita vastaan, kun taas Amerikassa haav

Päivitys 3.7.2018 : Pelkoni toteutui ja yhden osanottajan tulokset jäivät huomiotta. Laskelmiin on nyt lisätty Kirjasähkökäyrän tulokset. Pahoittelut. Novellihaaste 2 päättyi juhannuksena, ja olen nyt koonnut viikon aikana ilmoitetut tulokset. Haasteessa 21 osallistujaa luki kaikkiaan 2352 novellia 306 eri kirjoittajalta, mikä ylitti odotukseni. Luulin nimittäin Ompun lukuhaasteen tyhjentäneen novellipajatson. Niinpä olen kaikin puolin iloinen lopputuloksesta. Kiitokset osallistujille! Haasteessa oli tarkoitus lukea tietysti novelleja mutta myös selvittää, kuka on tällä kertaa luetuin novellisti. Luetuin tarkoitti novellistilta luettujen novellien kokonaismäärää, vaikka tätä en haasteeseen kirjannutkaan. Tuloksia kootessani aloin kuitenkin miettiä, olisiko eri lukijoiden määrä sittenkin parempi mittari. Jos kokoelma on suuri, kuten O. E. Lönnbergin sadan lyhytnovellin kokoelma, yksi lukija voisi nostaa novellistin haasteen luetuimmaksi. Onko se ongelma? Mitä tarkoittaa luetui

Vuosi on kiusallisen lyhyt aika. Minulle novellihaaste tarjosi enemmän toteuttamattomia tavoitteita kuin täyttymystä. Kenties pitkässä lukuhaasteessa on vaikea ylläpitää kiinnostusta tai keskittymistä. Tai kenties pitkään lukuhaasteeseen on helppo sijoittaa entistäkin epärealistisempia odotuksia. Ihanteita ihminen kerää. Oli miten oli, Novellihaaste 2 päättyy tänään. Tavoitteitahan haasteessa oli kaksi: rohkaiseminen novellien lukemiseen ja rohkaiseminen novelleista kirjoittamiseen. Lukemiseen ei liittynyt ennalta sinänsä mitään epäselvyyksiä: novellit yksinkertaisesti tahtovat jäädä romaanien jalkoihin kirjabloggaajienkin keskuudessa. Novelleista kirjoittamiseen perinteisen bloggaamisen lisäksi halukkaille tarjolla oli ”peukuttamisen” eli lyhyen suosituksen muoto. Olen jonkin verran seurannut haasteen etenemistä pitkin vuotta ja ilokseni huomannut sekä novellikokoelma-arvioita että peukutuksia. On hauska nähdä, kuka kirjailija päätyy luetuimmaksi ja mitä peukuttamisen luotaama

Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta. — Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä?  Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki ka

David Leavitt, ”Family Dancing”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986. David Leavitt konkretisoi perheen sisäisten suhteiden liikkeet tanssiksi novellikokoelmalleen nimensä antaneessa novellissa ”Family Dancing” (1983). Perheen äiti Suzanne haluaa muodollisesti juhlistaa nuoremman lapsensa valmistujaisia, mutta motiiveihin sekoittuu itsekkyyttä: hän on eronnut, laihtunut ja löytänyt uuden miehen. Juhlat merkitsevät uutta alkua.  Kaupunkikoti on kuitenkin vaihtunut lähiöön ja omat lapset uusioperheeseen. Avioeron repimä identiteetti ja uusi rooli satujen ilkeänä äitipuolena varjostavat juhlavalmisteluita. Elämässä eteneminen tuntuu pikemminkin sivuttaisliikkeeltä, eikä sisäinen muutos ole pysynyt ulkoisten muutosten tahdissa. Entinen mies on poissaolevanakin edelleen läsnä.    ”Oh, I'm ready,” Suzanne says. ”I'm ready for anything.”    She is only surprised, in fact, when she sees her name on a placecard at a tab

Vaikka ruoka on ihmiselle ilmiselvä välttämättömyys, syömistä ohjaavat monenlaiset välttämättömän ylittävät valinnat, säännöt ja tavat. Tässä suhteessa se muistuttaa hieman lukemista. Molemmat vahvistavat yksilön tai yhteisön identiteettiä, ja molempiin liittyviä yksilöllisiä taipumuksia pyritään kanavoimaan ulkoapäin moraalisin, taloudellisin tai esteettisin perustein. Vallitsevan käsityksen mukaan tosin ihmiset keskimäärin syövät liian paljon ja lukevat liian vähän. Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin Nälästä nautintoihin (2015) on kulttuurihistoriallinen katsaus ruoan ja syömisen historiaan. Tavallaan kirja antaa selityksen mm. siihen, miten Georg Flegelin (1566-1638) maalaaman ruoka-asetelman aikanaan eksoottiset herkut ovat vähitellen muuttuneet länsimaiden peruselintarvikkeiksi. Toisin kuin jotkut toiset ruokaa koskevat kirjat, Hämeen-Anttila ja Rossi tyytyvät luomaan neutraalin ja hieman etäännytetyn silmäyksen eri aikojen ja kulttuurien ruokapöytiin, ruokalajeihin,

Värivalokuvat tuovat historialliset tapahtumat omituisesti lähemmäksi. Kuvattu tilanne, vaikkapa Helsingin olympialaiset vuonna 1952, ei olekaan etäinen, tekstin ja kuvien kautta rekonstruoitu tapahtuma vaan samaa väreissä hehkuvaa todellisuutta kuin nyt. En tiedä, onko kyseessä jaettu ”optinen harha” vai pelkästään minun likinäköisyyteni. Synnyttääkö digikuvien kehitys jonkinlaisen uuden harhan joskus tulevaisuudessa?   Museokatalogien ja taidekirjojen väriloisto on ehdottoman hieno asia, mutta kehittynyt painotekniikka on toisaalta tehnyt esiteollista historiaa käsittelevien teosten kuvituksesta toivottoman tylsää. Antiikin tai Kaksoisvirtainmaan historiaa kuvitetaan raunioitunein temppelein; kainalojutussa näytetään muutamaa kolhiintunutta patsasta ja löytynyttä korua. Sellaisinaan ne tuntuvat pikemminkin luovan etäisyyttä kuin tuovan menneisyyttä lähemmäksi. Tässä suhteessa erityisen tylsiä ovat arkkitehtuurin historiaa käsittelevät kirjat. Pyöristyneet kiviröykkiöt tai ylim

Joe Haldeman (s. 1943) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka taisteli Vietnamissa. Armeijassa ja sodassa vietetyn ajan pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa War Year (1972). Missä niin ikään Vietnamissa palvellut Tim O'Brien (s. 1946) on kirjoissaan keskittynyt sotakokemukseen ja sodasta palaamiseen, Haldeman siirtyi pian tieteiskirjallisuuden puolelle. Siitä huolimatta Locus -, Hugo - ja Nebula -palkinnot voittanut romaani The Forever War (1974, Loputon sota), kuten myös suuri osa hänen myöhemmästä tuotannostaan, kantaa muassaan kirjoittajan kokemuksia sodasta. The Forever War kertoo ihmisten ja muukalaisten galaktisen mittakaavan eloonjäämistaistelusta. Astronomiset ja ajan suhteellisuus rikkovat perinteisen taktisen ajattelun. Vihollisen kategorinen vieraus vie mahdollisuuden diplomatialta. Taisteluiden välissä osapuolten kehittelemä teknologia ehtii ottaa harppauksia. Aikadilaation vuoksi matkustajan aika hidastuu liikuttaessa lähellä valonnopeutta, joten maapallon

Vuonna 2013 psykologit David Comer Kidd ja Emanuele Castano julkaisivat arvostetussa Science -lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan lyhytkin altistuminen laatukirjallisuudelle kehittää nopeasti lukijan kykyä tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja. Viihdekirjallisuus ei puolestaan vastaavalla tavalla kehitä lukijan empatiaa. Tutkimus sai laajalti huomiota osakseen, ja klassikoiden pänttäämisen tulkittiin tasoittavan tietä menestykseen terävöityneiden sosiaalisten taitojen ansiosta. Ihminen tulee siis paremmaksi ihmiseksi lukemalla hyvää kirjallisuutta.   Saamansa huomion vuoksi tulokset ovat vaarassa muuttua ”yleisesti tunnetuksi totuudeksi”, vaikka ne ovat ristiriidassa aiempien tutkimusten kanssa. Tuloksia on tietysti myös yritetty toistaa. Maria Eugenio Panero ryhmineen (2016) kokosi tuloksia kolmesta yrityksestä vahvistaa Kiddin ja Castanon tunnistama laatukirjallisuuden ylivertaisuus. Vaikka tutkimuksissa käytettiin samaa tekstiaineistoa, eli samoja lyhyitä tekstikatkelmia la

Aurinkokunnan ulkolaidalla sijaitsevalla Kuiperin vyöhykkeellä kieppuu jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja, joiden seasta on etsitty kuumeisesti suurempia taivaankappaleita. Vyöhyke löytyi varsinaisesti vasta vuonna 1930, mutta Neptunuksentakaiset planeetat ovat kiihottaneet mielikuvitusta aina Neptunuksen löytymisestä lähtien vuodesta 1846. Viime vuosisadan alussa Neptunuksen kiertoradassa tunnistettiin poikkeamia. Jotkut esittivät niiden syyksi jonkin kaukaisemman, vielä tuntemattoman planeetan olemassaolon ja alkoivat kuumeisesti etsiä jälkiä tähtitaivaalta. Neptunuksen poikkeamat osoittautuivat sittemmin epätäsmällisyyksiksi, mutta huolellisen valokuvien seulonnan tuloksena kauan etsitty ”Planeetta X” löytyi vuonna 1930. Se nimettiin roomalaisen manalan jumalan mukaan Plutoksi. Aluksi sen koon arveltiin vastaavan maapallon kokoa, mutta vähitellen mittausten tarkentuessa arviot pienenivät aina viidessadasosaan alkuperäisestä. Vuonna 2006 Pluto menetti asemansa planeettana j