East/West

Nancy Byrtus, Mark Fram, Michael McClelland (toim.), East/West: A Guide to Where People Live in Downtown Toronto (2000). Coach House Books, Toronto, 2007.

East/West on kolmen arkkitehtuuri- ja konservointialan ammattilaisen toimittama kokoelma Toronton asuinrakennuksista. Kirja koostuu lyhyistä, muutaman kappaleen mittaisista rakennusten, kortteleiden tai asuinalueiden kuvauksista. Kirjoittajia on joitain kymmeniä, kohteita valokuvineen toista sataa. Kirjan alustava motiivi oli The Society for the Study of Architecture in Canadan 25. juhlavuosi ja sen järjestäminen Torontossa, mutta kirja palvelee myös läpileikkauksena Toronton keskustan asuinrakennusarkkitehtuurista.

Toronton pohjana on ruutukaava. Britannian siirtomaahallinto jakoi maan noin sadan eekkerin tontteihin, joiden välissä kulkivat tiet. Näitä tontteja sitten jaettiin pienemmiksi tonteiksi tiheämmän ruutukaavan mukaan kaupunkien kohdalla. Prosessia on kutsuttu nimellä subdivision, ja se on tullut tarkoittamaan myös yleisesti asuinaluetta.

Raja idän ja lännen välillä kulkee Yonge Streetiä pitkin. Kaupungin itäpuolella sijaitsee paljon vanhoja teollisuusrakennuksia ja työläisten asuinalueita. Torontossa vallitsevat tuulet puhaltavat lännestä, joten savu ei ole näin päässyt kulkemaan kaupungin läpi. Vanhemmat rakennukset ja arvokkaammat alueet sijaitsevat kauempana Ontariojärven rannasta ja sitä lähellä sijaitsevasta, tornitalojen ja pilvenpiirtäjien muodostamasta ydinkeskustasta. Kuten kaikissa kaupungeissa, vanhoja rakennuksia on purettu uusien tieltä. Siellä täällä on viktoriaanisen ajan rakennuksia. Cabbagetown muodostaa Pohjois-Amerikan suurimman yhtenäisen viktoriaanisen kaupunginosan.

Urbaani rakentaminen on vaikeaa, eikä toimivan modernin kaupungin rakentamiseen ole ollut selkeitä suuntaviivoja. On kokeiltu ja tasapainoiltu. Toisen maailmansodan jälkeen puhalsivat voimakkaat muutoksen tuulet, mutta päätösten takana ei ollut pitkän ajan kokemusta. Hyvinä pidetyt periaatteet, esim. rakennusten väliset kaduttomat puistoalueet, ovatkin tuottaneet ongelmia kuten Regent Parkissa ja monissa muissa pohjoisamerikkalaisissa kaupungeissa. Missä ei ole katuja, siellä ei ole poliiseja. Vuosien mittaan on nähty onnistumisiakin, kuten St. Lawrence, jota pidetään elävänä, toimivana ja hengittävänä kaupungionsana.

East/West on mielenkiintoinen pulahdus Toronton keskustan historiaan ja arkkitehtuuriin. Kirja tavoittelee "moniäänisyyttä", mistä seuraa myös sirpalemaisuus: mitään kohdetta ei käsitellä kovin pitkään. Kirjan pohjalta voisi kuitenkin tehdä useamman päivän patikkaretken.

Accidental City

Robert Fulford, Accidental City: The Transformation of Toronto. Houghton Mifflin, New York, NY, USA, 1995.

Kanadalainen Robert Fulford on tehnyt pitkän uran toimittajana, minkä ohessa hän kirjoittanut muutamia tietokirjoja kanadalaisesta taiteesta ja erityisesti Toronton arkkitehtuurista. Accidental City on kertomus englanninkielisen Kanadan pääkaupungista ja sen julkisivun muutoksesta, jota Fulfordin mukaan on hallinnut sattuma, hyvässä ja pahassa.

Vielä 1950-luvulla Toronto oli sisäänpäin lämpiävä kaupunki, jonka parhaat ateriat nautittiin kotona ja joka oli, Northop Fryen sanoin, "hieno paikka pitää huolta omista asioista". Muutos tuli hitaasti ja osin rakennusten muodossa. Suomalainen arkkitehti Viljo Revell voitti, kenties Eero Saarisen lobbauksen ansiosta, uuden kaupungintalon suunnittelukilpailun vuonna 1958. Kaupungintalon kylkeen syntynyt aukio oli ensimmäinen toimiva julkinen tila, jollaiset on sittemmin todettu kaupunkien suunnittelussa elintärkeiksi. Kaarevine linjoineen kaupungintalo oli uutta (ja on osin edelleen) laatikkomaiseen modernismiin tottuneessa Torontossa.

Fulford käy kiinni rakennuksiin, joista Toronto on kuuluisa: CN Tower (torni itsensä vuoksi) ja SkyDome (nyk. Rogers Centre). Edellinen ratkoi kaupungin identiteettiongelmaa, jälkimmäinen ilmaisi paperivaurautta. Pilvenpiirtäjiä rakennettiin kiinteistökuplan aikaan 1980-luvulla. Fulford esittelee rakennushankkeiden arkkitehtonisia onnistumisia (St. Lawrence Housing Project) ja epäonnistumisia (Gardiner Expressway). Hän piiskaa kokonaisen luvun verran amerikkalaisen arkkitehdin Philip Johnsonin suunnittelemaa CBC:n rakennusta.

Toronto on Fulfordin mukaan muuttunut 1960-luvun jälkeen vähin erin monipuoliseksi, suvaitsevaksi ja eläväksi kaupungiksi. Fulford kirjoittaa vuolaasti arkkitehtonisen ympäristön ja sosiaalisen yhteisön vuorovaikutuksesta. Hän kaivaa esiin tonttien ja rakennushankkeiden historiaa sekä suunnitteluun, politikointiin ja kähmintään liittyviä koukeroita -- niin onnistumisten kuin epäonnistumisten tai suoranaisten virheidenkin kanssa joudutaan elämään kymmeniä tai mahdollisesti satoja vuosia. Suuret muutokset tai korjaukset tuntuvat vaativan suuria johtajia. Suurilla johtajilla on usein oma näkemyksensä, joka joko palvelee kaupunkia pitkällä tähtäimellä tai sitten ei.

Accidental City on herkullinen ja elävä paikallishistoria. Fulfordin pitkä kokemus Torontosta ja sen paikallispolitiikasta tuovat tekstiin vaivattomuutta ja kehityksen pitkä historia, esimerkiksi The Grangen kohdalla, väriä. Fulfordilla on mielipide, mutta kirja ole missään (paitsi ehkä CBC:n rakennuksen) kohdin yksipuolista suitsutusta tai ruoskintaa. Kiitosta jaellaan, missä se on paikallaan.

Tällaisen elävästä, muuttuvasta kaupungista kertovan kirjan, jossa ei pelkästään itketä purettuja rakennuksia, lukisin mieluusti myös Helsingistä.

The regional geography of Canada

Robert M. Bone, The regional geography of Canada. Oxford University Press, Don Mills, Ontario, Canada, 2000.

Robert Bone on maantieteen emeritusprofessori Saskatchewanin yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti Kanadan pohjoisosien maantiedettä, ympäristön ja ihmisten suhdetta. The regional geography of Canada on johdantokurssin oppikirja Kanadan maantieteeseen. Kirjan otsikko kertoo näkökulman: Bone käsittelee Kanadan maantiedettä sisäisesti koheesiivisinä alueina. Samalla, kun hän esittelee Kanadaa kokonaisuutena, hän esittelee maantieteen peruskäsitteistöä kuten esimerkiksi ilmastovyöhykkeet, geologiset vyöhykkeet, maatyypit ja ydin-periferia -jaon.

Kanadan voi katsoa koostuvan kuudesta alueesta: Ontariosta, Quebecista, Brittiläisestä Kolumbiasta, Länsi-Kanadasta, Atlantin rannikosta ja pohjoisista territorioista. Quebecin ja erityisesti Ontarion provinssit ovat vauraita, niiden talous on monipuolista, luonnonvarat ja viljelysmaat hyviä. Vaikka eurooppalaiset asuttivat ensin Atlantin rannikkoa, nimenomaan Quebec ja Ontario ovat ranskalais-brittiläisine perinteineen Kanadan perustajia.

Brittiläinen Kolumbia oli pitkään Kalliovuorten muusta Kanadasta erottama alue, kunnes junarata yhdisti sen itäisiin alueisiin. Viime vuosina Brittiläisen Kolumbian väkiluku on kasvanut voimakkaasti erityisesti aasialaisperäisen maahanmuuton ansiosta. Länsi-Kanada puolestaan viittaa preerian hallitsemiin provinsseihin, Manitobaan, Saskatchewaniin ja Albertaan. Ne ovat kaikki maanviljelysalueita, joita kiusaa kuiva ja talvisin kylmä mannerilmasto. Alberta on 1970-luvun öljykriiseistä lähtien erottunut kahdesta muusta provinssista öljy- ja kaasutuotantonsa ansiosta.

Atlantin rannikon provinssit, Nova Scotia, Newfoundland, Labrador, New Brunswick ja Prince Edward Island, kärsivät talousvaikeuksista. Kalakannat, jotka herättivät aikoinaan alueelle ensimmäisenä ehtineen John Cabotin huomion, ovat romahtaneet, eikä kaivosteollisuudesta ole löytynyt uutta potkua. Pohjoiset territoriot muodostavat laajan mutta vähäväkisen kuudennen alueen. Sen populaatio koostuu muita provinsseja selvemmin aboriginaaleista. Alueella on jonkin verran kaivostoimintaa sekä kaasu- että öljynporausta, mutta taloudelliselle toiminnalle, kuten elämälle ylipäätään, olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin suotuisat.

Bone esittelee kolme kipupistettä Kanadan alueiden välillä. Yksi tärkeimmistä on Ontarion ja Quebecin muodostaman taloudellisesti vahvan ydinalueen ja muun Kanadan muodostaman reuna-alueen välinen poliittinen köydenveto. Pitkät välimatkat ja Yhdysvaltojen läheisyys tekevät politiikasta vaikeaa: Reuna-alueet kokevat Ottawassa tehdyt päätökset alistamisena tai suoranaisena riistona, ja toisaalta NAFTA:n myötä kyky tukea kotimaista tuotantoa on heikko. Vaikka provinssit nauttivat kohtuullisen suurta itsehallintoa, provinssien välillä tehdään tulonsiirtoja.

Toinen kipupiste on ranskan- ja englanninkielisen kulttuurin yhteensovittaminen. Quebecillä on vahvasti ranskankielinen identiteetti, ja sen itsenäistymishanke kaatui kansanäänestyksessä 1996 vain muutaman prosentinkymmenyksen turvin. Kolmas merkittävä kipupiste on aboriginaalien asema. Heillä on mm. vaateita maa-alueisiin, ja oikeusvaltio joutuu sovittamaan vaateet suhteessa nykyisiin maanomistajiin ja muihin kansalaisiin.

The regional geography of Canada on tiedoiltaan hieman vanhentunut mutta muuten oivallinen johdanto maallikolle. Bone esittelee kunkin alueen historian, luonnonolot, luonnonvarat, teollisuuden ja suhteen muihin provinsseihin. Kirjan jälkeen Kanadaa tarkastelee uudella tapaa, nimenomaan luonnonvarojen ja ydin-periferia -asetelman kautta. Etäisyydet tuottavat kaikkeen toimintaan omanlaistaan kitkaa, jotka eivät katoa digitaalisenakaan aikana. Yhdysvaltojen läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia yrityksille, mutta ajaa myös yhteisöjä kilpailutilanteessa ahtaalle. Kanadan uusiutumattomien luonnonvarojen runsaus on ollut osin siunaus, osin kirous, joka on tuottanut paikallisia ja lyhytaikaisia taloudellisia nousukausia, joista toipuminen kestää pitkään.

A Concise History of Canada

Margaret Conrad, A Concise History of Canada. Cambridge University Press, New York, NY, USA, 2012.

Kanadalainen Margaret Conrad on historioitsija ja professori emerita, joka on kirjoittanut erityisesti Kanadan Atlannin rannikkoalueen menneisyydestä ja naisten historiasta Kanadassa. A Concise History of Canada on nimensä mukaisesti tiivis, lähdeluetteloineen ja hakemistoineen yli kolmesataasivuinen johdanto Kanadan historiaan. Se kuuluu Cambridge University Pressin Concise History -kirjasarjaan, joka kattaa valikoiman maita ja on tarkoitettu sekä oppikirjaksi että maallikon lukemistoksi.

Ennen eurooppalaisia Uutta mannerta asuttivat aboriginaaliheimot, joilla oli alueelle sopiva elintapa, kehittynyt kaupankäyntiverkosto ja hyvä tuntemus maatieteestä. Nimen Kanada arvellaan tulevan irokeesin sanasta 'kanata', joka tarkoittaa kylää tai asutusta. Eurooppalaiset ottivat nimen käyttöön jo 1500-luvulla viitatessaan nykyisen Quebecin alueen siirtokuntiin. Samaan tapaan monet muutkin nimet ovat periytyneet alkuperäiskansoilta.

Eurooppalaiset toivat muassaan, paitsi tykkejä ja terästä, myös tauteja, joille aboriginaaleilla ei ollut vastustuskykyä. Esimerkiksi isorokon arvioidaan tappaneen 50-75% altistuneesta populaatioista. Jotkin eristäytyneet inuiittiheimot, jotka eivät olleet törmänneet eurooppalaisiin, kuolivat ensikosketuksesta viimeiseen jäseneen 1900-luvun alussa. Eurooppalaisten siirtokuntatoiminta oli alkuun surkeaa. Keripukki katkaisi monta yritystä pysyvästä asutuksesta, ja pitkä kylmä talvi saneli pitkään elinolot ja populaation koon. Britannia piti hallussaan itärannikkoa, Espanja Floridaa ja Meksikoa ja Ranska vyöhykettä Mississippin suistolta Appalakkien länsipuolta St. Lawrencen lahdelle. Siirtomaasodissa Britannia kitki Ranskan jalansijan Pohjois-Amerikasta, ja kun Yhdysvallat itsenäistyi, lojalistit muuttivat pohjoiseen Britannian hallitsemalle alueelle.

Näin 1800-luvun alkuun mennessä Kanadassa kävi jo englantilaisten ja ranskalaisten köydenveto. Alkuun siirtolaisten kielijakauma oli melko tasainen, mutta maahanmuuton kiihtyessä ranskankieliset jäivät vähemmistöön. Samalla katoliset jäivät protestanttien jalkoihin, mutta siirtomaahallinto teki poikkeuksia sallimalla katolisille laajemmat oikeudet Kanadassa kuin muualla Imperiumin alueella. Siirtomaasodissa aboriginaalit olivat olleet vaihtelevine liittolaisuuksineen merkittävä voima, mutta sotien päätyttyä hekin jäivät siirtolaisten jalkoihin. Heidän maasta tehtävät sopimukset olivat usein kyseenalaisia.

Kanadaan ei kehittynyt perinteistä yläluokkaa vaan kiinteitä kauppiaiden, ammattikiltojen ja poliitikkojen muodostamia klikkejä. Valta keskittyi pienen piirin käsiin (family compact), mikä jarrutti uudistuksia. Kuitenkin vääjäämättä rautatie toi preerian lähemmäksi ja teollistuminen muutti tuotantotapojen ohella viestintää ja yhteiskuntaa ylipäätään. Omaisuutta syntyi ja sitä jaettiin uusiksi. Kuten muuallakin, nationalismi alkaa heräillä 1800-luvun puolen välin tietämissä. Vuonna 1869 perustetaan provinssien muodostama konfederaatio, joka oli hienompi nimitys liittovaltiolle, ja Ottawasta tehdään pääkaupunki. Uusia provinsseja luotiin pikku hiljaa ja suurin vaikeuksin (etäisyydet, paikalliset erot ja vastustus). Yhdysvaltojen kanssa oli käyty 1800-luvun alussa lyhyt sota, ja voimistuvaan etelään luotiin huolestuneita katseita (monet olisivat halunneet irti Britanniasta ja liittyä Yhdysvaltoihin).

Politiikan rintamalinja kulki alkuun liberaalien ja konservatiivien välissä. Maasta tuli virallisesti kaksikielinen 1877, mutta aboriginaalipolitiikka oli käytännössä apartheidia. Politiikkaa vaikeutti ja vaikeuttavat laajan maan eri osien erilaisuus, sekä tasapainottelu Britannian perinnön ja USA:n läheisyyden välillä. Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kanada irtautuu Britannian ulkopolitiikasta. Perustuslain kasaaminen oli pitkä prosessi, jota vaikeutti jälleen maan eri osien paikalliset erot, tarpeet ja kulttuurit. Se saatiin kasaan vasta vuonna 1982, mutta silloinkin Quebec jättäytyi ulkopuolelle. Kompromissien vievaaminen on siirtänyt valtaa liittovaltiolta provinssihallinnolla ja toisinaan takaisinpäin.

Kanadan kehitys on myötäillyt länsimaiden kehitystä ylipäätään: naisten emansipoituminen, radiot, elokuvat, kieltolait, äänestysoikeuden laajeneminen, elintason nousu, ihmisoikeudet, feminismi, vähemmistöjen oikeudet ja niin edelleen. Maan kehitykseen toi oman sävynsä kulttuurisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti mahtava naapuri, samoin kielellisesti ja kulttuurisesti poikkeava Quebecin provinssi. Sen separatistiliike turvautui jopa terrori-iskuihin kiihkeimpinä vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Quebecissa järjestetty kansanäänestys itsenäistymisestä kaatui alle kahden prosentinkymmenyksen marginaalin turvin vuonna 1995. Pieniä aboriginaalien aseellisia kapinoita on leimahtanut silloin tällöin.

Conradin kirja on nimensä mukaisesti tiivis paketti. Teksti on siistiä ja kuivaa asiaproosaa. Menestyvien Ontarion ja Quebecin vastakohdaksi nousevat Atlantin rannikon provinssit, jotka kalakantojen romahdettua ovat köyhyyden ja muutoksen kourissa. Maahan on virrannut vuosisatojen ajan uusia asukkaita, nykyisin erityisesti Aasiasta, ja rasismi on ollut ongelma koko sen ajan. Conradin tiiviin historian kautta lukija saattaa huomata, miten tuoreita monet länsimaiset, itsestään selvyyksinä otetut instituutiot ovat.

Kirjassa on kohtalaisen hyviä karttoja ja jonkin verran kuvitusta. Lisää Kanadaa jatkossa.