keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Narconomics


Päättömien ruumiiden, veristen tulitaisteluiden, endeemisen korruption ja näyttävien takavarikkojen takana laiton huumekauppa on pohjimmiltaan liiketoimintaa. Siten huumekaupan ymmärtämiseksi ja torjumiseksi sitä tulisi tarkastella liiketaloudellisesta näkökulmasta. Näin esittää Tom Wainwright kirjassaan Narconomics: How to Run Drug Cartel (2016). Kirja ei ole opas huumekartellin johtamiseen vaan yritys ymmärtää huumekaupan logiikkaa.

Siirryttyään The Economist -lehden Meksikon osastolle vuonna 2010 Wainwright alkoi uutisoinnissaan ja haastatteluissaan esittää huumealan työntekijöille, johtajille, alan tutkijoille ja viranomaisille samoja kysymyksiä kuin hän taloustoimittajana esittäisi millä tahansa muullakin alalla. Tämä uusi näkökulma ei ole kenties mitenkään ainutlaatuinen, mutta vähitellen hänelle paljastui huumeiden vastaisesta taistelusta ja sitä koskevasta uutisoinnista vaikeasti perusteltavia valintoja ja tehottomia toimintatapoja. Hän myös huomasi kartellien kamppailevan paljolti samantyyppisten ongelmien kanssa kuin laillisetkin organisaatiot.

* * *

Kun vuonna 2010 erääseen tijuanalaisen esikaupungin varastoon tehty ratsia johti sadan marijuanatonnin tuhoamiseen, se uutisoitiin puolen miljardin dollarin iskuna järjestäytynyttä huumerikollisuutta vastaan. Wainwright ihmetteli, miten varaston omistanut kartelli pystyi nielemään takavarikon aiheuttamat valtavat tappiot.

Takavarikkojen rahallista arvoa ja siten merkittävyyttä uutisoitaessa käytetään hintaa, jonka kuluttaja maksaa katukaupassa. Näin huumerikollisuutta koskeva uutisointi noudattaa Wainwrightin mukaan muista aloista poikkeavaa liiketoiminnallista ajattelua. Argentiinalaisen härän tai costaricalaisen kahvikilon hinta ei perustu newyorkilaisravintolan tarjoaman pihvin tai kansainvälisen kahvilaketjun cappuccinojen hinnoitteluun. Jos huumetakavarikot arvioitaisiin paikallisen tukkuhinnan perusteella, Tijuanassa poltettu huumerovio olisi arvoltaan vain joitain kymmeniä miljoonia dollareita. Se olisi edelleen tuntuva isku mutta tuskin kohtalokas.

Juuri huumekaupan arvoketjun väärinymmärtäminen johtaa Wainwrightin mukaan tehottomaan viranomaistoimintaan. Yhdysvaltojen johtamassa sodassa huumeita vastaan on keskitytty tuotantoon. Ajatus on ollut, että vähentämällä tarjontaa tuotteen hinnan pitäisi nousta, jolloin kysynnän pitäisi laskea. Vaikka kokapellot ovat roihunneet Boliviassa, Kolumbiassa ja Perussa hallitusten ponnisteluiden ansiosta, kokaiinin hinta Yhdysvalloissa ei ole juuri heilahtanut. Miksi?

Huumekartelleilla on wallmartmainen paikallinen ostajan monopoli. Kun alueella on vain yksi ostaja, se voi määrätä hinnan. Niinpä viljelijät joutuvat myymään kokalehtensä saneltuun hintaan riippumatta vastoinkäymisistään. Näin huumekartellit pakottavat viljelijät kantamaan hintojen heilahdukset pitäen kuluttajahinnat vakaina. 

Boliviassa tonni tuoreita kokalehtiä maksaa noin 400 dollaria. Siitä saa Wainwrightin mukaan noin kilon puhdasta kokaiinia, jonka arvo tuottajamaassa on noin 4000-5000 dollaria. Kun se tuodaan Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolelle, arvo nousee 20 000 dollariin. Vähittäismyyntiportaalla sen arvo on noin 70 000 dollaria, mutta kuluttajalle hinta tuplautuu vielä kerran: noin 150 000 dollaria kilogrammalta eli 150 dollaria/g. Jos jokin aivan ilmiöimäinen viranomaistoiminta tuplaisi tuotantokustannukset niin, että ne imeytyisivät sellaisinaan suoraan kuluttajahintoihin, kokaiinikilo maksaisi New Yorkissa noin 150 400 dollaria/kg eli 150,40 dollaria/g. Tällainen nousu tuskin riittää vähentämään kulutusta, jonka on muutenkin osoitettu olevan joustamaton: esimerkiksi marijuanan 10% hinnannousu näyttää vähentävän kulutusta vain 3.3%. Kovien huumeiden kohdalla lasku on vieläkin pienempi.

Torjuntaan käytettäviä miljoonia kannattaisi kohdistaa tuotannon sijasta kysyntään. Wainwright siteeraa tutkimusta, joka havaitsi kuluttajamaassa järjestettävän koulutuksen ja erityisesti vieroitushoidon vähentävän kulutusta monta kertaa tehokkaammin kuin peltojen myrkyttämisen tai pommittamisen. Pehmeä linja on tottakai poliittisesti vaikeampaa perustella, mutta kireämpi valvonta nostaa tuotteen hintaa katukaupassa, tekee salakuljetuksesta paradoksaalisesti entistä houkuttelevampaa ja siirtää miljardeja dollareita huumekartellien käsiin.

* * *

Viranomaisten kovat otteet ratkaisevat osin myös huumekartellien henkilöstöongelman. Väkivalta ja pidätykset pitävät henkilöstön vaihtuvuuden korkeana, ja kartellit joutuvat jatkuvasti etsimään uusia työntekijöitä. Kun työttömät nuoret miehet suljetaan kartellien hallitsemiin vankiloihin vuosiksi, muutoin vaikea rekrytointi helpottuu. Jengit vihkivät uudet jäsenensä mm. näyttävin tatuoinnein, jotka estävät loikkaukset kilpailijoiden leipiin tai takaisin kaidalle polulle.

Väli-Amerikan viranomaiset ovat heränneet tähän ongelmaan, mutta vankiloiden muuttaminen karuista rangaistuksen ja koston välineistä ihmistä korjaaviksi laitoksiksi on poliittisesti vaikeaa. Euroopan komission teettämän tutkimuksen mukaan eurooppalaiset huumekauppiaat turvautuvat väkivaltaan väliamerikkalaisia kollegojaan harvemmin. Epäonnistuminen, kalliiden lähetysten katoaminen tai toimitusten tärveleminen leimahtaa harvoin ammuskeluiksi tai teloituksiksi, koska Euroopassa työntekijöitä tai kontakteja on vaikea korvata uusilla. Ihmisillä on vaihtoehtoja.

Huumekartellit valvovat paitsi reviirejään myös julkisuuskuvaansa. Pelotteena toimivat murhat ajoitetaan iltauutisia varten. Toisaalta julkisuuskuvaa pehmennetään paikallisten silmissä rakentamalla kirkkoja ja urheilukenttiä sekä järjestämällä palveluita, joita julkinen sektori on kyvytön tuottamaan. Kartellien yhteiskuntavastuu on kuitenkin samaan tapaan kyynistä ja omaa etua palvelevaa kuin useimpien yritystenkin.
 
Valtavista katteista huolimatta verkkokauppa on tuonut paineita myös huumeiden vähittäiskauppaan. Internetissä ei ole asein puolustettavaa kadunkulmaa tai läänitettyjä kaupunginosia. Nimettömiä kauppiaita ei voi uhkailla tai eliminoida. Toisaalta huolta Yhdysvalloissa kartelleille aiheuttaa myös laillinen kilpailu. Esim. Coloradossa mietojen huumeiden laillistaminen on tuonut markkinoille ammattimaisia viljelijöitä, joiden tuotteet ovat ylivertaisia meksikolaisiin verrattuna ja joilla veronmaksajina on laki puolellaan. Särkylääkkeiksi määrättyihin opioideihin koukkuun jäänyt keskiluokka on ollut kartelleille pienoinen onnenkantamoinen, jonka kautta heroiini on tehnyt uutta paluuta.

* * *

Keskeinen ongelma on, että kehittyneet länsimaat kieltävät ja kriminalisoivat huumeet mutta samalla ostavat niitä tonneittain. Näin syntyy valtava kartellien hallitsema markkina, jossa taistellaan verisesti reviireistä, petoksista ja sopimusrikkomuksista. Suuri osa huumekaupan ja -sotien ongelmista jää tuottaja- ja kauttakulkumaiden syliin, vaikka (tai kenties koska) niillä on vähemmän keinoja ja resursseja ongelmien ratkaisemiseen.

Wainwrightin kirjaa lukiessa syntyy kuva, jossa paikalliset viranomaisvoitot pelkästään siirtävät tuotannon ja salakuljetuksen painopistettä. Tappiot yhdellä alueella korvataan uudella tuotannolla toisella alueella. Huumeet etsiytyvät tavalla tai toisella palvelemaan valtava kysyntää: pidempiä tunneleita, suurempia lahjuksia. Globaaliin ongelmaan pitäisi etsiä globaaleja ratkaisuita.

Kysynnän ohjaaminen tuotantohintoihin vaikuttamalla on osoittautunut tehottomaksi. Wainwright kohdistaisi, kuten sanottua, torjuntaponnistuksensa kysyntään — eli ohjaisi varoja valistukseen, vierotusklinikoihin, vankien koulutukseen — koska se on tehokkaampaa varojen käyttöä. Vaikka hän ei ota suoraan kantaa laillistamisen puolesta tai vastaan, huumeiden kieltäminen tai vallalla oleva  ”kieltolaki” hänen mukaansa siirtää markkinan valvonnan ulottumattomiin. Laillistaminen tarkoittaisi toisaalta voimattomuuden tunnustamista. 

Kirjassaan Wainwright lähestyy huumekauppaa yhtenä kaupan alana, liiketoimintana muiden joukossa kuvaten huumekartelleja ikään kuin suuryritysten käsittein. Hän ei tietenkään väistele huumekaupan väkivaltaisuutta tai jätä tuomitsematta murhaajia. Ratkaisut, joita hän esittää, parantavat uhrien asemaa ja sitä kautta yhteistä etua.

Itse lukiessani mietin huumekartellien ja suuryritysten samaistamista toiseen suuntaan: koska huumekartellit toimivat kuten suuryritykset, eli ne ovat siinä mielessä samanlaisia, niin mikään liiketoiminnallisessa ajattelussa sinänsä ei estä tai rajaa suuryritysten keinoja. Ymmärrän, että liiketoiminnallinen ajattelu ei moralisoi, mutta tuntuu hassulta, että planeetan vallitsevassa ideologiassa monet kokonaisuuden kannalta keskeiset ongelmat ovat ulkoistettuja kustannuksia.
Tom Wainwright, Narconomics: How to Run a Drug Cartel. PublicAffairs, New York, USA, 2016.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Myrskyn soturit

Bernard Cornwellin saksilaistarinoissa leivotaan Englantia kokoon laakso ja joenmutka kerrallaan. Sarjan yhdeksännessä osassa jälleen uusi sotapäällikkö hyökkää viikinkiarmeijoineen — tällä kertaa  Maersejoen suistoon lähelle Cheasteria, missä Uhtred valvoo armeijansa kanssa Mercian koskemattomuutta. Kaupunki on saamassa piispan, joten pääsiäismessuun on saapumassa runsaasti kirkonmiehiä. Pakanallinen Uthred joutuu jälleen taistelemaan kahdella rintamalla.

Taistelut Cheasterin maastossa käynnistyvät ja osin ratkeavat kirjan alkupuolella, joten lukijalle on selvää, että kirjassa on kyse jostain muusta. Viikinkipäällikön tavoitteet ovatkin pohjoisempana, minkä Uhtred lukee taitavasti. Armeijat tanssahtelevat toistensa ympäri ja päätyvät lopullisesti selvittelemään välejään Northumbrian puolella.

Myrskyn soturit (2017) on sujuvaa mutta episodimaiseksi kehittynyttä toimintaviihdettä. Aikakauden kuva on edelleen toimiva, mutta jokin kiilaa minua irti kirjojen maailmasta. En tiedä, onko Cornwellin kirjojen sävy muuttunut jotenkin katkerammaksi sarjan edetessä, mutta kostofantasiaa, sen hurmeisia sankareita ja heidän kovia päätöksiään eivät pehmennä epäilykset tai huumori. Vanheneva Uhtred luovii juonitteluiden ja vaikeuksien keskellä varmoin ottein, eikä hän joudu kohtaamaan itsessään minkäänlaista heikkoutta. Soturipäällikön ei tietenkään tarvitse väännellä käsiään satoja sivuja, mutta nyt kaikki on jotenkin kovin helppoa.

En myöskään muista sarjan aiemmista osista pohjanmiesten kasvotatuointeja. Olisiko televisiosarjan kehittelemä muoti alkanut vaikuttaa Cornwellin kuvaan viikingeistä?
Bernard Cornwell, Myrskyn soturit: historiallinen romaani. Englanninkielisestä alkuteoksesta Warriors of the Storm (2015) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Liettua, 2017.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Object Categories


On vaikea sanoa, onko Pekka Harnin esineiden luokittelujärjestelmä Object Categories (2010) tiedettä vai taidetta. Se ryhmittelee tuiki tavalliset kotitalousesineet piirteidensä mukaan morfologis-funktionaalisiin kategorioihin, jotka jäsentävät ympäristöämme hieman samaan tapaan kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä tai eliöiden kehitystä kuvaavat fylogeneettiset puut. Luokitteleminen ja laajemmin yleistäminen ovat keskeisiä tapoja tuottaa tietoa. Juuri ajattelun selventäminen on tekijän itsensä nimeämä intentio. 

Postmodernina aikana tekijä on kuitenkin kuollut, joten hän on vain yksi ääni teoksen tulkinnassa. Esinekategoriat houkuttelevat puoleensa tulkintaa käsitetaiteena, jossa Harni lähestyy muodon käsitettä uudesta suunnasta perinteisten taidelajien ulkopuolella. Luokittelusta on järjestetty lukuisia näyttelyitä, jotka konkretisoivat kategoriat ryhmittelemällä valtavan joukon esineitä gallerian lattialla. Niinpä, jos taide kasvaa, kuten sanotaan, taiteen kukkaruukussa, Harnin järjestelmä on taidetta. Juuri teoksen taiteellisuuden tunnistamiseen liittyvä vaikeus vihjaa käsitetaiteen suuntaan.

* * * 

Sanottakoon, ettei kirja itse problematisoi kahtiajakoa. Harni katsoo tarjoavansa työkaluja esineisiin liittyvän ajattelun, keskusteluun ja suunnitteluun. Muotoilijana ja arkkitehtina hän muotoilee myös teoriaa. Juuri tämä näkökulma kahden (tai useamman) perinteen rajalla tekee kirjasta tavattoman mielenkiintoisen.

Esineet eivät ole alkuaineiden tai geenien tavoin luonnonilmiöitä vaan ihmisen tiettyä tarkoitusta varten valmistamia artefakteja. Suomen kielen perussanakirja (2004) toteaa seuraavaa:  
esine: määrätarkoitukseen käytettävä valmiste, tavara, väline; yl. aineellinen kappale.
Esine tallentaa muotonsa kautta käyttötarkoituksensa, koska esineet suunnitellaan ja valmistetaan jotain tarkoitusta varten. Louis Sullivanin sanoin ”form follows function” eli ”muoto seuraa käyttötarkoituksesta”.  Käyttötarkoituksia voi olla useampia kuin yksi, tai käyttötarkoituksellakin voi olla rakenne. Esimerkiksi rannekellosta voi tarkistaa ajan mutta sitä voi käyttää myös kommunikoimaan identiteettiä tai varallisuutta.
 
Käyttötarkoitus on suhde ympäristöön. Esiteollisina aikoina ympäristö muuttui hitaasti, jolloin myös työkalut kehittyivät hitaasti pienin korjauksin. Pitkän kehityksen tuloksena syntynyttä muotoa, kuten vaikkapa perinteistä kirvestä, on vaikea enää parantaa. Klapikone tai komposiittimuovinen varsi tarjoavat tehokkuutta tai helppoutta, mutta niiden myötä katoaa puuvarren tarjoama riippumattomuus.

Ihminen on aina ympäröinyt itsensä esinein. Arkeologit voivat jäljittää kulttuurin suhdetta ympäristöön kulttuurin jälkeensä jättämän esineistön kautta. Harni toteaa, että viime aikoina esineistö ei heijastele kulttuuriarvoja ja tarpeita entiseen tapaan. Kuluttaminen, johon yhteiskuntajärjestystää ylläpitävä talouskasvu nojaa, pohjautuu keinotekoisten tarpeiden synnyttämiseen, esineiden heikkoon laatuun ja vaikeaan korjattavuuteen. Esineiden nopea kierto kertoo, ettei ihminen osaa enää tunnistaa tarpeitaan.

* * *
Harni tiivistää kotitalousirtaimiston seitsemään erilaiseen kategoriaan, jotka ovat osin päällekkäisiä. Vaatteet, erilaisia pintoja tarjoavat huonekalut ja säilytystilaa tarjoavat pidikkeet, kuten nuottitelineet tai kynttilänjalat, muodostavat kukin omat ryhmänsä.

Kehoesineet ovat ihmisen vartaloon mitoitettuja, kannettavia esineitä, tavallaan keinotekoisia ihmisen ruumiinosien tai aistien jatkeita. Kehoesineitä ovat esimerkiksi suojalasit, rannekellot, vyöt, silmälasit, luistimet, nyrkkeilyhanskat ja muistitikut.

Tyypillisiä sisältimiä ovat myös astiat, laatikot ja pullot. Näissä esineissä säilyttämisen vuoksi on tyypillisesti tasainen pohja. Lisäksi niiden rakenteessa voi olla kahvoja, kansia, kaatonokkia jne. 

Jotkin kehoesineet ovat kuorellisia laitteita, kuten kuulokkeet ja matkapuhelimet. Kuorelliset laitteet näyttäisivät koostuvan nimenomaan teollisen ajan teknologiasta: kirjoituskoneista, leivänpaahtimista, ompelukoneista, radiovastaanottimista, laskimista jne.

Käsityökalut ovat vanha kategoria, jonka varassa ihminen hallitsi luontoa aina teollisen ajan alkuun asti. On yksi- tai kaksikahvaisia työkaluja. On pihtejä, puristimia, saksia, leikkureita, veitsiä, poria, piikkejä, vasaroita jne., jotka kaikki välittävät ihmisen käden liikkeet työstettävään esineeseen tai aineeseen.

Kiinnostavaksi Harnin hieroglyfien ilmaisema muotokieli käy sen tunnistaessa esineiden piirteitä. Esimerkiksi sisältimenä kannusta irtoaa viisi erilaista piirrettä: säilyttimellisyys, kahvallisuus, kannellisuus, nokallisuus ja tasapohjaisuus.


Kun valtava määrä esineitä ruoditaan vastaavien käsitteiden kautta, voidaan esineet ilmaista piirteiden yhdistelminä. Tällainen pilkkominen tarjoaa välineitä esineiden tutkimukseen ja analysointiin. Käytännön sovellutuksena tuotehakua voisi tehdä näiden piirteiden avulla.

* * *

Object Categories jäsentää muotoa ja kuvailee esineiden, ihmisen sekä ympäristön keskenäistä suhdetta. Kirja on tiivis, kuvitettu, lankasidottu, tyylikäs ja mielenkiintoinen. Innostuin töissä kahvikeskustelun esittelemän Harnin kategoriatyön. Erilaisten ontologioiden kanssa pelanneena osaan arvostaa yrityksiä jäsentää todellisuutta luokittelujen avulla, koska se on vaikeaa eikä aina ilmeisellä tavalla hyödyllistä. Aivan mahtavaa!

Pekka Harni, Object Categories: Typology of Tools. Englannin kielelle kääntänyt Jüri Kokkonen. Aalto University, School of Art and Design, Publication series B 96, 2010.
Lisää aiheesta:
  • Elinkeinoelämän Keskusarkisto: Pekka Harni, fida-seminaari, Teollisen muotoilun tarinoita 10.5.2012 Mikaeli, Mikkeli. (YouTube)

lauantai 2. joulukuuta 2017

Screenwriters Masterclass


Edesmennyt yhdysvaltalaisohjaaja Robert Altman (1925-2006) totesi: ”En pidä elokuvakäsikirjoittamista kirjoittamisena — tarkoitan, minusta se on suunnittelua.” Samansuuntaisia arvioita ovat esittäneet muutkin. Elokuvakäsikirjoitus esittää kohtausten järjestyksen ja tapahtumat äärimmilleen pelkistettynä, joten sitä on vaikea pitää kaunokirjallisuutena. Ehkä se ei liittoudu muiden lajien tavoin runouden kanssa vaan on, kuten Altman toteaa, karkea suunnitelma, jonka pohjalta elokuvaa aletaan tehdä.

En ole varma, miksi elokuvien käsikirjoittaminen olisi erilaista esimerkiksi näytelmien käsikirjoittamisesta. Miksi näytelmät ovat kaunokirjallisuutta? Alberto Moravian romaanissa Keskipäivän aave (1956) päähenkilö Riccardon ongelmat alkavat, kun hän luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa elokuvia. Hän menettää itsekunnioituksensa ja vaimonsa kunnioituksen. Elokuva on jonkinlainen epäpyhä yhdistelmä viihdettä ja ilmaisua. 

Jos käsikirjoittaminen onkin suunnittelua, se ei ole käsikirjoitusoppaiden mielestä helppoa. Joidenkuiden mielestä pelkistämisen, konfliktien ja rytmin virittelyn, visuaalisen ja tekstuaalisen kerronnan yhteensovittamisen keinoista punoutuu kirjoittamisen lajeista vaikein. Tämä lienee liioittelua, mutta siitä huolimatta viime aikoina olen alkanut kiinnostua käsikirjoittamisesta lajina.

 * * *

Elokuva-alan vinoutunut sukupuolijakauma näkyy Kevin Conroy Scottin toimittamassa haastattelukokoelmassa Screenwriters' Masterclass (2005), jossa parisenkymmentä käsikirjoittajaa kertoo taustoistaan, kirjoittamisestaan ja elokuvistaan. Käsikirjoittajista vain yksi, Lisa Cholodenko,  on nainen. Kirjoittajien taustojen ja käsiteltyjen elokuvien lajien kohdalla kirjan tarjoama jakauma on tasaisempi.

Elokuvia tehdään usein romaanien pohjalta. Kirjoittajat pilkkovat romaanien tapahtumat palasiksi, ja yrittävät koota tarinan omasta mielestään keskeisen tai keskeisten teemojen ympärille. Esimerkiksi Uhrilampaiden (1992) käsikirjoittaja Ted Tally kirjoittaa ensin kohtausluettelon ja työskentelee sen pohjalta romaanin sijaan. Näin hänellä on oma versionsa romaanista, jota hän osaa ja uskaltaa muokata. Unelmien sielunmessun (2000) ohjaaja ja käsikirjoittaja Darren Aronofsky kaivaa romaanista aina ensin esiin kolminäytöksisen rakenteen ja pureutuu sitten pienempiin ja pienempiin osiin. Useita romaanisovituksia tehnyt Scott Frank kirjoittaa romaanista ensimmäisen käsikirjoitusversion suoraan romaanin pohjalta ja alkaa vasta sitten rakentaa siitä omaa tarinaa.

Kolminäytöksisen rakenteen ylivallasta on kiistelty varmasti pari tuhatta vuotta. Pojan (2002) sovittanut Chris Weitz ihailee eurooppalaista elokuvaperinnettä sen nauttiman vapauden vuoksi. Euroopassa elokuvaan suhtaudutaan enemmän taiteena, ja katsojat ovat kärsivällisempiä kuin kolminäytöksiseen rakenteeseen totutetut amerikkalaiset katsojat. Hän ymmärtää ajatuneensa pitkälti onnellisten loppujen käsikirjoittajaksi.

Atlantin eri puolten välinen ero nousee esiin uudelleen mm. Michael Haneken haastattelussa.
[Scott:] For almost all of the screenwriters I have talked to for this book, explanations are a very big part of their writing.

[Haneke:] It's the American way of thinking. That's because its a way of reassuring people. If cinema wants to earn money then reassuring people and entertaining them is the way to do it.
Jos Haneken kohdalla Scott törmää haastatteluissa taiteellisuuteen, niin Kimpassa (2000) -elokuvan käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Lukas Moodyssonia haastatellessaan hän kohtaa amerikkalaisille vieraan poliittisuuden.
[Scott:] Their passionate arguments now seem slightly outdated and naïve. For example, one character talks about the coming workers' revolution and how the banks will collapse and how everything will change.

[Moodysson:] I don't think that's naïve, that's what I am dreaming about right now.
Vaikka Scott on selvästi valmistautunut haastatteluihin, Moodyssonin kanssa hän joutuu vieraalle maaperälle.
[Scott:] Was there anything that you wanted to add before we finish?

[Moodysson:] I read somewhere that someone wanted to be the first artist of the revolution. I want to be the first director of the revolution. 

[Scott:] Which revolution is that?

[Moodysson:] The revolution.
 * * *

Paul Lavertyn töissä nousevat esiin yhteiskunnalliset ongelmat, kuten köyhyys, väkivalta ja poliittinen sorto. Laverty tekee valtavasti taustatutkimusta niiden ihmisten parissa, joiden tarinoita hän kertoo. Stipendiaattina University of Southern Californiassa hän kyseenalaisti tuolloin tuoreen Tom Clancy -elokuvan revisioiman Väli-Amerikan lähihistorian. Hän oli itse viettänyt avustustyöntekijänä Nicaraguassa useita vuosia ja nähnyt Reaganin politiikan seuraukset omin silmin. Raakoja sotilashallintoja, kuolemanpartioita, sisällissotaa. Vierailemaan tullut tuottaja joutui hakemaan sanoja.
And I just went through the history of several countries and said, 'Did you mean to set out to make a sixty million dollar propaganda movie?' And honestly I've never hear such a quiet room in my whole life. Then he just said, 'You Europeans are trying to politicize everything.'
Yhteiskunnallisuus kulkee mukana myös meksikolaisten (esim. Guillermo Arriaga) ja espanjalaisten käsikirjoittajien (esim. Fernando León de Aranoa) teksteissä. Tätä taustaa vasten amerikkalaiset ja brittiläiset viihde-elokuvien käsikirjoittajat vaikuttavat lepsuilta, vaikka viihteellä on paikkansa, ja elokuvan kirjoittaminen on aina työlästä — tai ehkä ei aina. Kuten Paul Laverty kertoo:
Maybe I was just unlucky with some of the tutorial groups, but right at the same time a young guy from Cambridge and his friend had sold a screenplay about a monkey and a policeman for a million dollars and I remember it just seemed to be like a poison, everybody wanted to sell their screenplay for a million dollars.
Hartaasti lukemani kirjoitusoppaat ovat oire tästä kultakuumeesta.

 * * *

Käsikirjoittajaksi voi päätyä hyvin monta polkua pitkin. Jotkut horjuvat ohjaamisen ja kirjoittamisen välillä, toiset kirjoittavat vain, jotta saisivat kuvattavaa, ja kolmannet kokevat puhtaan tarinan lähtevän alamäkeen heti kuvausten alkaessa. Huomattavaa elokuvakäsikirjoittamisessa on yhteistyö: jotkut työskentelevät pareina, toiset työstävät ideoita elokuvasta toiseen saman ohjaajan ja tuottajan kanssa. Tavallaan yhteiskirjoittamista on myös yhdysvaltalainen tapa muokata valmista käsikirjoitusta uuteen suuntaan: käsikirjoitus kiertää pöydältä toiselle muuttuen koko ajan matkalla elokuvaksi.

Haastattelut liikkuvat jouhevasti kirjoittajien taustan, uran, aiempien töiden ja käsiteltävän elokuvan välillä. Nimekkäiden tekijöiden kohdalla sävy muuttuu hetkittäin lievästi imeläksi mutta ei lainkaan siinä määrin kuin Tom Rootin ja Andrew Kardonin tekemät sarjakuvatekijöiden haastattelut. Jos ei muuta, niin kirja tarjoaa mielenkiintoisia anekdootteja.

Kevin Conroy Scott (toim.), Screenwriters' Masterclass: Screenwriters Talk About Their Greatest Movies. Faber and Faber, London, UK, 2005.