Luck

Mark Twain, ”Luck” (1891). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Hannu Hanhi menestyy satumaisen onnensa avulla, mutta tarinoiden episodimaisesta luonteesta johtuen hänen menestyksensä ei pääse kasautumaan. Hän ei ole rikas vaan aloittaa jokaisessa tarinassa Aku Ankan rinnalta suunnilleen tasaväkisenä kilpailijana. Tuuristaan huolimatta Hannu Hanhi ei mitenkään aina voita.

Hannu Hanhen satumainen onni ei ole sellaisenaan hauskaa. En muista, että hän olisi päähenkilö monessakaan tarinassa. Hänen tuurinsa toimii tarinoissa pikemminkin kosmisena epäoikeudenmukaisuutena, jonka välähdykset tuottavat takaiskuja Akun ponnisteluihin ja saavat lukijat tuntemaan myötätuntoa tätä kohtaan. Serkkunsa ansaitsemattoman menestyksen seurauksena Akun tuntema pettymys ja kateus tekevät hänestä uskottavan ja samastuttavan. Aku saattaa myös tunnistaa alkuperäisen tavoitteensa vääräksi, saada jonkin opetuksen tai päätyä taistelemaan kahta kovemmin.

Äärimmilleen liioiteltu onnekkuus voi kuitenkin olla hauskaa sellaisenaan. Mark Twainin (1835-1910) novelli ”Luck” (1891) kertoo kenraaliluutnantti Arthur Scoresbysta, jolla on ollut niin sanotusti onni myötä. Kertoja on Lontoossa illallisilla, missä hän kerrassaan lumoutuu maineikkaan sotasankarin läsnäolosta. Sitten hänen tuttunsa, pappismies, romuttaa tämän ihannekuvan. ”Privately — he's an absolute fool.” Tuttu oli sattumoisin Scoresbyn opettaja sotilasakatemiassa Woolwichissa.

Oppilaana Scoresby ei osaa luokassa vastata oikein yhteenkään kysymykseen. Tämä avuttomuus herättää opettajassa siinä määrin sääliä, että hän antaa pojalle yksityistunteja. Sitten sattumalta historian kokeessa kysytään juuri Caesariin liittyviä asioita, joita opettaja ehtii hät'hätää paukuttaa pojan päähän. Matematiikan kohdalla käy samoin. Kokeista tulee täydet pisteet, mutta koekysymysten ulkopuolelta Scoresby ei tiedä mitään.

He is just as good and sweet and lovable and unpretending as a man can be, but he doesn't know enough to come in when it rains.

Opettaja on musertumassa syyllisyyden alle. Hän päättää seurata kapteeniksi ylennettyä oppilastaan Krimin sotaan neuvonantajana — ajatuksenaan estää mahdolliset onnettomuudet. Kuitenkin onnenkantamoiset seuraavat toistaan. Missä Hannu Hanhi menestyy sattumalta, Scoresby menestyy vahingossa, nimenomaan yrityksistään huolimatta.

Huumori kumpuaa Twainin tavasta virittää odotuksia ja sitten kääntää tilanne päälaelleen. Twain käyttää toistoa ja ankkuroi liioittelunsa sujuvasti yksityiskohtiin. Novelli on juuri sopivan lyhyt: huumori pysyy uomassaan eikä ehdi kääntyä farssiksi.

Kissan kehto

Kurt Vonnegut, Kissan kehto. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cat's Cradle (1963) suomentanut Marjatta Kapari. Teoksessa Isot keltaiset: Vonnegut, Tammi, Helsinki, 1988.

Kissan kehto (1963) on tavallaan lopputyö. Vuonna 1971 Chicagon yliopisto katsoi romaanin korvaavan Kurt Vonnegutin vuonna 1947 kesken jättämän gradun, ja niin kirjailija valmistui antropologian maisteriksi. Teos kiipesi vuoden 1964 Hugo-palkintoehdokkaaksi ja muutamin paikoin kiellettyjen koulukirjastokirjojen listalle Yhdysvalloissa. Se on myös Peter Boxallin toimittaman 1001 kirjan listalla. Huolimatta ansioistaan minut romaani jätti kylmäksi.

Tarina kertoo kirjailijasta, joka työstää teosta siitä päivästä, jolloin yhdysvaltalaiset pudottivat ensimmäisen atomipommin Hiroshimaan. Hän jäljittää atomipommin kehittäjän ja nobelistin Felix Hoenikkerin jälkeläisiä, joiden hän toivoo valaisevan tapahtumia tuona kohtalokkaana päivänä. Felix paljastuu kuitenkin neroksi, jonka vastuuntunto ja kosketus sosiaaliseen todellisuuteen oli kepeä. Niinpä atomipommi ja muut vastaavat projektit olivat lähinnä älyllisiä ongelmia.

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun Felixin jäämistöstä löytyy jää-yhdeksän: aine, joka muuttaa veden molekyylirakenteen huoneen lämmössä kristalliksi. "Jäätyminen" jatkuu ketjureaktiona läpi mielivaltaisen kokoisessa vesimassassa. Felix keksi aineen, kun armeijan jalkaväki toivoi pääsevänsä eroon mudasta, mutta älyllisestä ongelmasta kehittyi ase, joka vaaransi kaiken elämän maapallolla. (Sivumennen sanoen aine selittää myös Joe Satrianin esikoisalbumin Surfing with the Alien (1987) instrumentaalikappaleen Ice 9.)

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun kirjailija suuntaa Karibialle San Lorenzon pieneen ja köyhään saarivaltioon, jossa Felixin poika Franklin palvelee sikäläisen diktaattorin hallituksessa tiede- ja edistysministerinä. Saarella kielletty absurdi uskonto bokonismi hallitsee melkein kaikkea ajattelua. Se on kuin kissan kehto eli sormien väliin viritetty narusykkyrä.

Newt istui edelleen kippurassa tuolissaan. Hän ojensi maalin tahrimat kätensä kuin pingottaisi niiden välissä kissan kehtoa. — Ei ihme että lapsista tulee hulluja. Kissan kehto on pelkkiä risteileviä lankoja jonkun käsien välissä, ja pikkulapset tuijottavat silmänsä kipeiksi tuo lankavyyhteä.
  — No sitten?
  — Ei ole kissaa, eikä ole kehtoa.

Kirja esittää myös tieteentekijät vastuuttomina keksintöjensä seurausten suhteen. Onnellisuus lopullista tuhoa uhkuvassa maailmassa löytyy vain täysin absurdista uskonnosta.

Kurt Vonnegutin kirjoitustekniikan kerrotaan edenneen liuska kerrallaan: hän hioi ja hioi liuskaa mieleisekseen ennen kuin siirtyi seuraavaan. Kuvittelin Vonnegutia naputtelemassa lyhyitä lukuja, joiden satiiri on paikoin ihan terävää, mutta teoksessa ei ole oikein rakennetta vaan sarja hassuja tapahtumia, jotka eivät oikein saa tukevaa otetta parodian takana näkyvästä vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin synnyttämästä ahdistuksesta.

Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet

Laurence Sterne, Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767) suomentanut Kersti Juva (1998). WSOY, Juva, 2003.

Laurence Sterne, The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767). Toimittanut Melwyn New ja Joan New. Esipuheet kirjoittanut Christopher Ricks ja Melwyn New. Penguin Books, London, UK, 2003. 

Laurence Sternen romaani Tristram Shandy (1759-1767) on monen mielestä raskas ja vaikeaselkoinen teos. Se on ehkä sitäkin, mutta se on myös on hauskin lukemani romaani pitkään aikaan, ehkä ikinä. Nauran tai edes hihitän hyvin harvoin lukiessani, mutta tämän kirjan kohdalla sitä ei voinut välttää.

Luin itse asiassa teoksen jo aikaisemmin keväällä. Tarkoituksenani oli kahlata läpi tuhannen sivua kirjallisuuskritiikkiä, joiden avulla rakentaisin lukukokemuksestani värikkään paviljongin. Lukupinot alkavat kuitenkin sortua painonsa alla, uusia kiireitä sekä keppihevosia syntyy jatkuvasti ja tuohon pöydälle keräämiini kirjaston kirjoihin on ilmestynyt varauksia, joten paviljonki jää tältä erää pystyttämättä.

Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet on jonkinlainen elämäkerta. Kertoja Tristram Shandy pyrkii tuottamaan kattavan selvityksen elämästään, mutta sotkeutuu kertomuksissaan sivujuonteisiin, ja vuoden kirjoittamisen jälkeen hän ei ole päässyt päivää pidemmälle. "Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minun on kirjoitettava". Kirjaa on Tristramin mukaan pidettävä historiana, koska se kertoo, mitä jonkun mielessä on ollut jonain tiettynä hetkenä. Kertoja vaatii, että jokaisen on saatava kertoa tarinansa omalla tavallaan. Niinpä aikajärjestys on sekaisin, ja sivutarinat keskeytyvät toisiin sivutarinoihin. Välillä kerronta kääntyy luentotilaisuudeksi, jossa Tristram vastaa yleisön kysymyksiin tai torjuu niitä.

Edellisen luvun alussa kerroin teille täsmällisesti koska minä synnyin; --- mutta en kertonut kuinka. Ei; tuolle yksityiskohdalle on varattu kokonaan oma lukunsa; ---- sitä paitsi, hyvä herra, koska te ja minä olemme tavallaan tuiki tuntemattomia toisillemme, ei olisi ollut sopivaa paljastaa teille liian monia minuun liittyviä seikkoja heti alkuun. --- Teidän tulee olla kärsivällinen. Olen nimittäin ottanut tehtäväkseni kuvata elämäni lisäksi myös mielipiteeni; siinä toivossa ja olettaen, että kun tiedätte millainen luonne minulla on ja minkälainen kuolevainen olen, näistä toinen auttaisi teitä nauttimaan paremmin toisesta. Kun kuljette kanssani pitemmälle, vähäinen tuttavuus, joka on nyt alkamassa välillämme, kasvaa tuttuudeksi; ja se, mikäli jompikumpi ei sitä estä, päätyy kerran ystävyyteen. ---- O diem praeclarum, oi onnenpäivää! ---- silloin mitään, mikä on minua koskettanut, ei voi pitää vähäpätöisenä, eikä sen kertomista pitkäveteisenä. Sen tähden, ystäväni ja seuralaiseni, jos olette sitä mieltä, että kitsastelen hiukan tarinassani näin aluksi, ---- koettakaa suvaita minua, --- ja sallikaa minun jatkaa ja kertoa tarinani omalla tavallani.

Tarina alkaa kirjaimellisesti ab ovo. Tristramin siittämisen pyhällä hetkellä hänen äitinsä kysyy, onko kello vedetty. Tämä viaton kysymys ratkaisevalla hetkellä aiheuttaa Tristramin mukaan vakavan vahingon sikiön humoreihin. Jonkinlainen kirous häntä tuntuu seuraavan. Kesken synnytystohinan kertomus siirtyy kuitenkin Tristramin setään Toby Shandyyn, joka haavoittuu Namurin piirityksessä: muurista lentää kivenlohkare hänen nivusiinsa. Hän purkaa suruaan talon pihalle palvelijansa kanssa rakentamaansa valtavaan Namurin piirityksen pienoismalliin. Sitten seuraa kaikenlaisia sivujuonteiden sivujuonteita. Tristramin isän vaikeuksia saada nenäliinaansa taskustaan, koska hän pitelee peruukkiaan oikeassa kädessään, seurataan muutaman sivun verran.

--- Kuningatar Annan hallituskauden jälkipuoliskolla ja kuningas Yrjö I:n hallituskauden alussa --- "Takintaskut oli sijoitettu erinomaisen alas." --- Enempää minun ei tarvitse sanoa --- itse ilkitöiden isä, vaikka olisi touhunnut kuukauden päivät, ei olisi keksinyt hullumpaa muotia isäni tilanteessa olevalle ihmiselle.

Kun synnytyksen äärelle päästään takaisin, on käyty avioehto läpi, haettu lääkärin unohtunut laukku ja avattu palvelijan siihen sitomat solmut. Lapsenpäästäjä on vahingoittanut lonkkansa, ja lääkäri menettänyt hampaansa sekä saanut kynäveitsestään syvän viillon.

Pienet kiroukset, tohtori Slop, suurissa tilanteissa, virkkoi isäni (pahoiteltuaan ensin onnettomuutta) ovat pelkkää tuloksetonta voimien ja sielun terveyden haaskausta. ---- Myönnetään, vastasi tohtori Slop. --- Kuin lintupyssyn pihaus, virkkoi Toby-setäni (hereten vihelmästä) bastionia vastaan. --- Ne sekoittavat humorit, jatkoi isäni, --- mutta eivät laimenna niiden kirpeyttä; --- omalta osalta minä harvoin noidun tai kiroilen --- pidän sitä pahana --- mutta jos kaikesta huolimatta siihen sorrun, pidän yleensä pääni sen verran kylmänä (oikein, virkkoi Toby-setäni), että katson toimituksen vastaavan tarkoitustaan --- toisin sanoen, jatkan kiroamista kunnes olen rauhoittunut. Viisas ja oikeamielinen mies pyrkii kuitenkin aina suhteuttamaan purkauksen, jonka hän näille humorien ailahduksille suo, ei vain siihen missä määrin ne kuohuvat hänessä --- vaan myös sen loukkauksen kokoon ja tarkoitukseen, jonka päälle kirousten on määrä langeta. --- "Vääryydet ovat vain sydämen tekoa", virkkoi Toby-setäni.

Tapahtumat Tristramin äidin synnytystuskien äärellä väistyvät sitten saarnan tieltä. Sitten tulee tekijän esipuhe. Kaksimielisyydet lääkärin itse kehittämien lapsenpäästöpihtien lytistämän Tristramin suuren nenän ja peniksen välillä kiistetään, kunnes niitä taas jatketaan. Palvelijan tekemistä solmuista lääkärinlaukkuun kasvaa syy hoitovirheeseen. Kausaliteetti on mielivaltaista ja ihmisen ote omasta kohtalostaan hutera. Miehuus on haurasta ja alati vaarassa: myöhemmin lastenhuoneen romahtava ikkunalasi tekee Tristramille "ympärileikkauksen".

Tristram Shandy käsittelee enimmäkseen Walter-isän ja Toby-sedän harrastuksia, jotka kääntyvät manioiksi. Walter Shandy rakentaa valtavia oppijärjestelmiä, joilla hänen on tarkoitus torjua onnettomuudet ennakolta, mutta järjestelmät tuntuvat vain pikemmin aiheuttavan niitä. Hän alkaa kirjoittaa Tristrapaediaa poikansa kasvatuksen ohjaamiseksi, mutta se etenee hitaammin kuin mitä poika vanhenee. Toby-setä on traumatisoitunut, eikä vältä tilaisuutta päästä luennoimaan piirityksistä, tykistöstä ja linnoitustaidosta. Herkullista on myös ihastuneen ja suorapuheisen leski Wadmanin tiedustelu Toby-sedän vammojen laadusta.

--- Ja mikä olikaan, hyvä herra, virkkoi rouva Wadman hiukan suorasukaisesti, täsmälleen se paikka? ---- Esittäessään tämän kysymyksen rouva Wadman vilkaisi Toby-setäni punaisten plyysihousujen vyötärönauhan tienoille, odottaen luonnollisesti, että Toby-setäni panisi etusormen mainittuun paikkaan. ---- Toisin kävi --- sillä täsmällinen paikka oli P. Nikolauksen portilla juoksuhaudan traverssilla vastapäätä puolibastionin kiilaa; Toby-setäni pystyi milloin tahansa pistämään neulan täsmälleen siihen paikkaan, jossa hän oli seissyt kiven osuessa.

Tristram Shandyn kerronta on paikoin metakirjallista. Osa leikkisästä kerronnasta käyttää hyväkseen tekstiä tai ladontaa: tyhjät sivut, kauttaaltaan mustaksi painetut sivut, vaihtuvat kirjasintyylit, muuttuva kerrontatilanne, symbolit ja tuolloin tuoreiden romaanikonventioiden liki systemaattinen rikkominen. Niinpä kerronta ei ole helppoa. Polveilevien tai harhailevien sivujuonteiden lisäksi Tristram saattaa juuri kohtauksen huipentuessa alkaa epäillä kykyjään kertojana. Kuten Christopher Ricks esipuheessaan toteaa, Henry Fieldingin kaikkitietävyys on vaihtunut Sternen epävarmuuteen ja toisen käden tietoihin.

Tristram Shandy herätti suosiosta ja jäljittelijöistä huolimatta myös tyrmistystä. Tämä antiromaani oli niin poikkeuksellinen, etteivät kirjallisuuspiirit osanneet sijoittaa sitä mihinkään kategoriaan. Siinä ei ollut juonta, se ei kertonut Tristramin elämästä tai mielipiteistä ja se oli kauttaaltaan sekava ja paradoksaalinen. Se oli liian taidokas ohitettavaksi mutta liian poikkeuksellinen arvostettavaksi. Realismi jätti tällaisen mielleyhtymiä seuraavaan kerronnan taakseen, mutta myöhemmin modernistit, kuten Sternen maanmiehet James Joyce ja Samuel Beckett (mikä ihme näissä irlantilaisissa kirjailijoissa on?), poimivat siitä vaikutteita.

Tristram Shandy on kiistaton helmi. Sama koskee myös suomennosta. Romaania lukiessani seurasin aika ajoin alkutekstiä ja erilaisia kommentaareja. Käkättämisen ohella mietin paikoin etukäteen, mitenköhän tämäkin iloittelu kääntyy suomeksi tai miten tämä on esitetty alkutekstissä. Yllätyin iloisesti: Kersti Juva ei ole tyytynyt "kääntämään" alkutekstiä, vaan hän rakentaa suomennokseen laajemman kokonaisuuden niin, että kaksoismerkitykset säilyivät. Useat alkukielen merkityksessään vanhentuneet ja kuolleet sanat ja ilmaukset heräävät suomennoksessa henkiin, ja käännös kulkee vaivatta.

The History of Tom Jones

Kuva: UCL / archive.org

Henry Fielding, The History of Tom Jones, a Foundling (1749). Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/6593

Henry Fieldingin tuhatsivuinen Tom Jones (1749) on hauska veijariromaani, jossa avioliiton ulkopuolella syntynyt päähenkilö kompastelee ihmissuhde- ja rahasotkuissa. Fielding julistaa kehittäneensä uudenlaisen romaanin, henkilöhistorian, joka on alusta loppuun sepitettä, eikä yritä peittää sitä millään tavoin. Samuel Richardson, aikalaiskirjailija, piti Tom Jonesia roskana.

Fieldingin kuvaamalla maaseudulla ihmiset ovat myötätuntoisia opportunisteja ja hyveissään horjuvia. Palvelijat ovat epäluotettavia ja helposti lahjottavissa. Sotilaat ovat riidanhaluisia ja viinaanmeneviä. Tomkin harhautuu lämpimään syleilyyn kerran tai kaksi. Ainoastaan kaunis Sophia on vailla heikkouksia.

Tarina oli  isku vasten yleisön odotuksia, ja se aiheuttikin aikanaan skandaalin. Päähenkilö ei ollutkaan ylevä aatelinen vaan löytölapsi "joka on syntynyt hirtettäväksi". On avioliiton ulkopuolista seksiä, humaltunutta soperrusta, alkoholismia, kaikenlaista vihjailua ja kaksimielisyyttä, ahneutta, itsepäisyyttä, typeryyttä, kerskaa ja lankeemuksia. Pelkkä asema tai hyveiden tuntemus ei tarkoita jalostunutta luonnetta, vaan hyvyys punnitaan toiminnassa. Englannin siveelliseltä maalaismaisemalta on riisuttu tekopyhyys.

"Lookee, Mr Nightingale," said Jones, "I am no canting hypocrite, nor do I pretend to the gift of chastity, more than my neighbours. I have been guilty with women, I own it; but am not conscious that I have ever injured any.—Nor would I, to procure pleasure to myself, be knowingly the cause of misery to any human being."

Kirjan on katsottu heijastelevan Fieldingin omaa historiaa: elämäniloa, villiä nuoruutta, naissuhteita, kiihkeää rakkautta -- ja lopulta nimismieheyttä. Kertomusta rytmittävät kertojan paikoin pitkätkin puheet romaanitekniikoista, kritiikistä tai tapahtumien mahdollisesta kulusta. Lauseet ovat pitkiä ja polveilevia. 

Reader, I think proper, before we proceed any farther together, to acquaint thee that I intend to digress, through this whole history, as often as I see occasion, of which I am myself a better judge than any pitiful critic whatever; and here I must desire all those critics to mind their own business, and not to intermeddle with affairs or works which no ways concern them; for till they produce the authority by which they are constituted judges, I shall not plead to their jurisdiction.

Kirjailijan oman äänen kiilaaminen tarinan ja lukijan väliin ei häiritse -- varsinkaan kun kertojan äänessä kulkee lämmin, yleisinhimillinen huumori.

The Prime of Miss Jean Brodie

Muriel Spark, The Prime of Miss Jean Brodie (1961). HarperCollins, New York, NY, USA, 2009.

Neiti Jean Brodie on skotlantilainen opettaja, joka elää "kukoistuskauttaan" Edinburghissa 1930-luvulla. Hän kokoaa oppilaistaan, kuudesta kymmenvuotiaasta tytöstä, itselleen hovin. Give me a girl at an impressionable age and she is mine for life. Brodien opetusmenetelmät ovat epätavanomaiset: tylsien historioiden sijaan hän kertoo lapsille matkoistaan Roomaan tai elämänsä rakkaudesta, joka kaatui Belgiassa ensimmäisessä maailmansodassa. Hän vie tyttöjä museoihin ja balettiin. Neiti Brodien tavoite on koulia herkässä iässä olevista tytöistä kulttuurista eliittiä, crème de la crèmeä, mitä koulun hallinto seuraa huolestuneena.

   "We shall discuss tomorrow night the persons who oppose me," said Miss Brodie. "But rest assured they shall not succeed."
   "No," said everyone, "No, of course they won't."
   "Not while I am in my prime," she said. "These years are still the years of my prime. It is important to recognise the years of one's prime, always remember that."

Kun tytöt vanhenevat ja siirtyvät yläkouluun, neiti Brodie onnistuu pitämään heidät edelleen otteessaan. Joukkuelajit, partio ja "me"-henki eivät istu neiti Brodien piiriin. Tyttöjen lojaalisuus erottaa heidät muista, ja termi "Brodien tytöt" alkaa saada ihaileviakin sävyjä. Kun tulee puhetta partiosta, jossa monet muut tytöt ovat mukana, neiti Brodie antaa selkeän tuomionsa.

"For those who like that sort of thing," said Miss Brodie in her best Edinburgh voice, "that is the sort of thing they like."
So Brownies and Guides were ruled out.

Tytöt joutuivat aikuisten valtataistelujen ja romanssien välikappaleiksi huomaamattaan. Tyttöjen kasvaessa neiti Brodien auktoriteetti alkaa säröillä, vaikka he tapaavat edelleen säännöllisesti. Alusta asti on selvää, että yksi tytöistä pettää neiti Brodien ja tämä joutuu jäämään eläkkeelle.

Lukijalle syntyy neiti Brodiesta mielikuva, mutta muutamaa mottoa lukuunottamatta Spark ei kerro hänestä paljoakaan. Tytöt puhuvat hänestä, taiteilija tekee hänestä muotokuvaa, rehtori utelee hänen edesottamuksiaan, mutta lukijalle ei paljastu suoraan neiti Brodiesta muuta kuin se, mitä hän sanoo. Silti hän on hahmona uskottava ja uskomattoman mieleenpainuva.

There was nothing outwardly odd about Miss Brodie. Inwardly was a different matter, and it remained to be seen, towards what extremities her nature worked her.

Oppilaista kertoja tietää paljonkin, kuka kuolee, kuka menee naimisiin, kuka päätyy tekemään mitäkin. Tai ehkä kertoja syöttää kierteisiä. Spark määrittelee tytöt vain luonnosmaisin virkkein, jotka määräävät jonkin piirteen joka pitää paikkaansa tai sitten ei. Rose Stanley on esimerkiksi kuuluisa seksin vuoksi, vaikka oikeastaan hän ei ole. Spark käyttää toistoa tehokeinona, eikä pelkästään sanojen toistoa vaan tautologiaa ja tapahtumaketjujen samanlaisuuksia. The Prime of Miss Jean Brodie on älykäs, sanavalinnoissaan piikikäs ja (siten) hauska.

The Girls of Slender Means

Muriel Spark, The Girls of Slender Means (1963). Penguin Books, London, UK, 1966.

Skotlantilaisen Muriel Sparkin (1918-2006) lyhyt romaani The Girls of Slender Means kertoo naisten asuntolasta ja sen asukkaista Lontoon Kensingtonissa kesällä 1945. Heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen lukija tietää olevansa hyvissä käsissä.

Long ago in 1945 all the nice people in England were poor, allowing for exceptions. The streets of the cities were lined with buildings in bad repair or no repair at all, bomb-sites piled up with stony rubble, houses like giant teeth in which decay had been drilled out, leaving only the cavity. Some bomb-ripped buildings looked like the ruins of ancient castles until, at a closer view, the wallpapers of quite normal rooms would be visible, room above room, exposed as on a stage, with one wall missing; sometimes a lavatory chain would dangle over nothing from a fourth- or fifth-floor ceiling; most of all staircases survived, like a new art-form, leading up and up to an unspecified destination that made unusual demands on the mind's eye. All the nice people were poor; at least that was a general axiom, the best of the rich being poor in spirit.

Kirjan kehyskertomus sijoittuu vuoteen 1963, jolloin Jane Wright törmää uutiseen Nicholas Farringdonista, runoilijasta ja anarkistista, joka kesällä 1945 vieraili nelikerroksisessa edwardiaanisessa The May of Teck Club -asuntolassa, jossa Janekin tuolloin asui. Uutisen mukaan mies on kuollut Haitilla.

'The one that got onto the roof to sleep out with Selina?'
'Yes, Nicholas Farringdon.'
'Oh, rather. Has he turned up?'
'No. He's been martyred.'
'What-ed?'
'Martyred in Haiti. Killed. Remember he became a Brother--'
'But I've just been to Tahiti, it's marvellous, everyone's marvellous.'

Ja niin alkaa muistelu. Kirjan tytöt ovat asuntolan naimattomia, muutamin poikkeuksin alle kolmikymppisiä asukkaita, joilla on työ Lontoossa eivätkä voi siten asua perheensä luona. Kaupunki on raunioina, mutta se ei tarinassa juuri näy. Enemmän arkeen vaikuttaa säännöstely: ruoka, tee, saippua ja vaatteet ovat kortilla. Yksi asukkaista sanoo, että talon takapihalla on pommi, vaikka raivausyksikkö ei löytänyt mitään. Useat naurut tarjonnut pommi lopulta löytyy.

Taistelut Euroopassa on saatu päätökseen ja Englanti on purkamassa sotakoneistoaan. Spark kuvaa kuitenkin pieniä tapahtumia henkilökaartinsa kautta. Vaatteita lainataan, miehiä tapaillaan, runoja lausutaan, syödään, juodaan ja juhlitaan voittoa sodasta. Taustalla etsitään töitä ja aviopuolisoa. Naiset ovat pintapuolin tavallisia, mutta kertojan kohdistaessa piikikkään ja kaikkitietävän kiinnostuksensa heihin paljastuu kaikenlaisia oikkuja ja erikoisuuksia. He ovat sopeutuneet olosuhteisiinsa: ympäröivien raunioiden keskellä ulkonäkö aiheuttaa huolta, säännöstelystä huolimatta painonhallinta tuottaa vaikeuksia, ja kilpailu vähäisistä resursseista on raakaa.

  'Good evening', he said to Greggie as a well-brought-up man would naturally say to a woman of Greggie's years standing in the doorway. He made a vague nasal voice of recognition to Anne, which if properly pronounced would have been 'Hallo'. She said nothing at all by the way of greeting. They were nearly engaged to be married.

Kerronnassa on lämmin mutta hauska pohjavire. Virkkeet tai kappaleet rakentavat odotuksia, mihin Spark vastaa usein yllättävin tai hauskoin sanavalinnoin ja tapahtumien kääntein. Voitonjuhlien ohimenevä innostus synnyttää elinikäisiä suhteita ja piikin syntyvyydessä. Haikein runoin elämänsä täyttävän Joannan ja kustantamossa työskentelevän ("aivotyötä" tekevän) Janen kevyt kosketus kulttuuriin on melkein parodiaa. 

Vaikka The Girls of Slender Means ei olekaan sotaromaani vaan sijoittuu aikaan heti sodan jälkeen,  jatkaa se urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi (1975). Gummerus, Juva, 2011.

Keikkamatkallaan Heinolan seutuvilla toimittaja Vatanen kolhaisee autollaan jäniksenpoikaseen. Kun Vatanen ei tunnu palaavan takaisin tielle ja autolle, matkassa ollut kuvaaja jatkaa matkaa kaupunkiin ja hotelliin. Jäniksenpojan takajalkaa lastoittaessaan Vatanen puntaroi elämäänsä ja päättää kääntää selkänsä tarpeettomien lehtijuttujen kirjoittelulle, lähes vihamieliselle vaimolleen, mukavuuksille ja elämälle kaupungissa.

Alkaa road trip uuden nelijalkaisen ystävän kanssa. Siinä, missä Kerouacin matkaa säesti nuoruus, kuumeinen elämänjano ja jazz, Vatasen matkaa rytmittävät keski-ikä, ajautuminen ja jäniksen ruokailu. Paasilinnan tarinassa tyhjä ja muodoton elämä herää keski-iässä uuteen kukoistukseen luonnon ja perinteisten miehisten töiden kautta: metsän raikkoamista, erämaamökkien kunnostusta, karhunkaatoa. Alati kiihtyvä tarina vie lopulta rajan yli itään, missä Jäämeren rannalla mies viimein punnitaan.

Olen lukenut muistaakseni yhden tai kaksi Paasilinnaa aikaisemmin, eikä Jäniksen vuosi poikennut niistä suuresti tyyliltään tai rakenteeltaan. Vähän hukassa oleva mies murtautuu roolistaan, jolloin alkaa kiihtyvä irtiotto menneestä. Jossain vaiheessa ollaan Lapissa tai Puolustusvoimien tilaisuudessa. Paasilinna on vääräleukainen tarinaniskijä, ja Jäniksen vuosi on turvallisella tavalla absurdi seikkailu, eräänlainen hauska kirjallinen iskelmä.

Manillaköysi

Veijo Meri, Manillaköysi. Teoksessa Manillaköysi ja kahdeksan novellia sodasta ja sotilaselämästä. Otava, Helsinki, 1963.

Keppilän Joose löytää iskemättömän köysivyyhden keskeltä huoltotietä ja päättää viedä sen kotiin.

Siinä paikassa keskellä tietä hän mittasi sen käsiensä välissä, avasi sen vyyhdestä ja solutti kätensä läpi. Kymmenen syltä. Kulki polkupyörällä jääkäri ohi, pysähtyi ja laskeutui pyörältään katsomaan.
- Oletko tosituumissa? hän kysyi.
- Miten niin?
- Ajattelin vaan, että voisin olla avuksi. Käy kivuttomammin.
Joose ymmärsi, sillä hän ei suinkaan ollut mikään ymmärtämätön mies.
- On asioita, jotka parhaiten hoidetaan yksin, hän sanoi.
- Se on miehen puhetta, jääkäri myönsi ja jatkoi matkaansa.

Lomille lähtiessään - sotilaspoliisien tarkastusten pelossa- hän kietoo sen vartalonsa ympärille, mutta kireä köysi tekee matkasta erittäin tukalan. Joose, osin tajuttomana, matkustaa junan vaunussa, jossa kulkee myös tarinoita, ja tarinoita hän lopulta toimittaa myös kotiinsa.

Manillaköysi on romaanina hieman erikoinen: sen sisään on leivottu lyhyitä kertomuksia, jotka tarina köydestä sitoo väljästi toisiinsa. Joosen kanssa samassa junassa lomille suuntaavat suomalaissotilaat ovat äänekkäitä, viinaanmeneviä ja riidanhaluisia. He pilkkaavat sotilaspoliiseita ja järjestystä. Saksalaisen upseerin kompurointi juna-asemalla on jo farssi, vaikka kerronta pysyy asiallisena ja tilanteet aitoina. Kertojan ääni on vähäeleinen, hieman ilkikurinen ja hauska.

Catch-22

Joseph Heller, Catch-22. Simon & Schuster, 2004 (1961).

Joseph Heller (1923-1999) oli yhdysvaltalainen kirjailija, novelisti ja näytelmäkirjailija. Hän palveli toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain ilmavoimissa pommikoneen miehistössä. Sodan jälkeen hän opiskeli ja opetti kirjoittamista. Hellerin tuotannosta Catch-22 on tunnetuin teos. Kirjan nimi on jäänyt englannin kieleen tarkoittamaan ristiriitaisten ehtojen säätelemää ongelmaa.

Yhdysvaltalain ilmavoimien 256. lentue on sijoitettu Italiaan Pianosan saarelle, mistä se tekee pommituslentoja eri puolille Etelä-Eurooppaa vuonna 1943. Tapana on, että tietyn pommituslentokiintiön täytyttyä miehet kotiutetaan. Lentueen everstit kuitenkin nostavat miehistöltä edellytettyä kiintiötä jatkuvasti. Kyseessä on miesten kannalta vaarallinen toistokoe, ja väistämättä osa heistä kuolee ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan päähenkilö kapteeni John Yossarian haluaa elää ikuisesti (tai kuolla sitä yrittäessään). Hän ottaa sodan henkilökohtaisesti ja etsii kuumeisesti tapoja tulla tavalla tai toisella kotiutetuksi. Hän viettää aikaa sairaalassa muka maksatulehduksen kourissa, ja, kun se ei tuota tulosta, hän sanoo tulleensa hulluksi.

"They're trying to kill me," Yossarian told him calmly.
"No one's trying to kill you," Clevinger cried.
"Then why are they shooting at me?" Yossarian asked.
"They're shooting at everyone," Clevinger answered. "They're trying to kill everyone."
"And what difference does that make?”

Armeijan byrokratia on kuitenkin absurdi ja siten ylivoimainen. Jos henkilö väittää olevansa hullu,  se tarkoittaa, että henkilö on terve, koska vain terve ihminen väittäisi itseään hulluksi näin välttääkseen lentämästä pommituslentoja.

There was only one catch and that was Catch-22, which specified that a concern for one’s own safety in the face of dangers that were real and immediate was the process of a rational mind. Orr was crazy and could be grounded. All he had to do was ask; and as soon as he did, he would no longer be crazy and would have to fly more missions. Orr would be crazy to fly more missions and sane if he didn’t, but if he was sane he would have to fly them. If he flew them he was crazy and didn’t have to; but if he didn't want to he was sane and had to. Yossarian was moved very deeply by the absolute simplicity of this clause of Catch-22 and let out a respectful whistle. “That’s some catch, that Catch-22,” he observed. “It’s the best there is,” Doc Daneeka agreed.

Hellerin esittämä maailma on hullu. Yossarian ennen pitkää pelkää omaa komentajistoaan enemmän kuin saksalaisia. Sotakoneiston logiikka on epäjohdonmukaista, ja ihmishenkiä haaskataan kasvottoman byrokraattisen koneiston asettamien yhdentekevien päämäärien tai pelkästään komentajien uraa edistävien tavoitteiden vuoksi. Kapitalismia edustava messiupseeri Milo Minderbinder pyörittää absurdia, ensin koko Välimerelle ja sitten koko Eurooppaan levittäytyvää  mustaa pörssiä eli "syndikaattia" ja onnistuu puhumaan kenet tahansa ympäri samastamalla syndikaatin edut, henkilökohtaiset edut ja kansalliset edut. Opportunistinen kapitalismi nousee sodan ja politiikan yläpuolelle, mutta virheet ja ongelmat päätyvät miehistön maksettaviksi. 

Heller kirjoitti kirjaa kahdeksan vuotta. Hän on myöhemmin nimennyt satiirin kohteekseen muutaman yhdysvaltalaisen teollisuuspampun, Korean sodan ja McCarthyn vainot, ei niinkään toisen maailmansodan upseeristoa tai tapahtumia. Catch-22 ei etene kronologisesti vaan täydentyy sieltä täältä kuin palapeli. Kerronta kiertää kehissä, ja lukuja yhdistää vapaa assosiaatio. Yossarianin lentueessa palvelevan miehistön taustat ja tarinat muodostavat lukuisia sivujuonia.  

Catch-22 on kuitenkin ensisijaisesti hauska. Heller rakentaa virkkeisiin ja kohtauksiin odotuksia, jotka hän kääntää päälaelleen. Absurdi byrokratia ja sen mielipuolinen logiikka saavat nauramaan ääneen. Kerronta kuhisee kauttaaltaan vitsintynkää.

The Texan turned out to be good-natured, generous and likable. In three days no one could stand him.

Build-up. Payoff.

Portnoyn tauti

Philip Roth, Portnoyn tauti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Portnoy's Complaint (1969) suomentanut Pentti Saarikoski. Esipuheen kirjoittanut Matti Salo. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Porvoo, 1971.

Yhdysvaltalainen kirjailija Philip Roth keräsi kiitosta jo ensimmäisestä romaanistaan. Vuonna 1959 julkaistu Goodbye, Columbus voitti National Book Award -palkinnon novelleillaan, jotka ruotivat newjerseyläisjuutalaisten elämää. Kymmenen vuotta ja kaksi romaania myöhemmin Portnoyn tauti paitsi nosti Rothin kansalliseen valokeilaan myös romutti kuvan harmittomasta ja sovinnaisesta kirjailijasta. Suomennoksen esipuheessa Matti Salo mainitsee erään kriitikon nimenneen kirjan "masturboinnin Moby Dickiksi".

Alexander Portnoy pitää psykologilleen pitkän, kirjan mittaisen monologin itsestään, lapsuudestaan, nuoruudestaan ja ongelmistaan. Ongelmia on oikeastaan kaksi. Ensiksikin Alexin on vaikea yhdistää keskiluokkainen ja pidättäytyvä julkisivu pohjattomaan ja häntä alati riivaavaan seksuaaliseen haluun. Nuoruudessaan hän pyrkii kuumeisesti omin käsin onneen, ja aikuisena kyltymätön vietti kiilaa hänet vakiintumisesta ja perheen perustamisesta. Halu kummittelee takaraivossa jokaisessa kohtaamisessa vastakkaisen sukupuolen kanssa, eikä mikään tuo tyydytystä tai rauhaa.

Toiseksi Alex inhoaa juutalaista taustaansa ja perhettään sekä näiden asettamaa raivostuttavaa uskonnollisen perinteen, sovinnaisuuden, keskiluokkaisuuden, kärsimisen perinteen ja kunnollisuuden taakkaa, jonka alle hän kokee murtuvansa.

Juutalainen mies jolla on vanhemmat elossa on puolet ajastaan avuton lapsi! Kuulkaa, tulkaa minun avukseni, tulettehan -- ja pian! Repikää minut irti tästä nujerretun pojan roolista jota minä esitän juutalaisessa vitsissä! Koska se alkaa kyllästyttää vähitellen, kolmekymmentäkolmevuotiaana! Ja se kismittää, tiedättekö, se on tuskallista, siinä on niin kuin inhimillistä kärsimystä -- mutta se on se minkä Sam Levenson jättää pois! Niin se on, he istuvat Concordin kasinolla, naiset minkeissään ja miehet fosforipuvuissaan, ja että he nauravat, nauravat ja nauravat ja nauravat --
"Apua, apua, minun poikani, hän on tohtori, hukkuu!"
-- hah hah haa, hah hah haa, mutta entä tuska, Myron Cohen! Entä kaveri joka tosiaan hukkuu! Todella vajoaa vanhempien taipumattomuuden valtamereen!

Seksuaalinen onnettomuus ja keskiluokkainen tausta kietoutuvat yhteen. Työläisperheistä hän kokee tulevan estottomia ihmisiä, kun taas hän, varakkaan perheen vesa, joka on nauttinut lämpimän illallisen joka ilta, ei pääse itsenäistymään. Vanhemmat haluavat hänen astuvan muottiin, johon naapuruston pojat ovat itsensä sulloneet. Ei väkivaltaa vaan syyllistämistä.

Rothin kerronta kuohuu raivoa ja turhautumista, eikä säilän iskuilta pelastu ei-juutalaiset amerikkalaisetkaan. Julkaisemisen aikaan yksityiskohtaiset seksikohtaukset ja kuvaukset itsetyydytyksestä herättivät kohua. Juutalaisen identiteetin säälimätön piiskaaminen herätti niin ikään vastarintaa. Portnoyn tauti ei ole suinkaan ainoa seksuaalisuutta käsittelevä Rothin kirjoittama romaani; Roth käyttää kerronnassaan seksuaalisuutta usein jotenkin järkyttääkseen -- siis kontrastina suhteessa tarinaan ja sen kieleen, kerronnan lupaamaan sopimukseen.

Yhtä kaikki, Portnoyn tauti on hauska lukukokemus, ja Saarikosken käännös ainakin kulkee vauhdikkaasti.