1491: Amerikka ennen Kolumbusta

Charles C. Mann, 1491: Amerikka ennen Kolumbusta. Englanninkielisestä alkuteoksesta 1491: New Revelations of the Americas Before Columbus (2005, 2011) suomentaneet Milla Karppinen ja Leena Teirioja. Into Kustannus, Viro, 2011.

Uutisissa vilahtelee silloin tällöin uusia arkeologisia löytöjä: hopeakätköjä, päällikköjen hautoja, kaupungin perustuksia, uponneita laivoja. Vaikka löydöt ovat tietenkin mielenkiintoisia ja arvokkaita, ne harvoin muuttavat rajusti käsitystämme omasta historiastamme. Toisaalta Kolumbuksen löytöretkiä edeltäneen Uuden Mantereen arkeologia on tehnyt vielä viime vuosinakin käänteen tekevää työtä. Tehtävä on ollut moni tavoin vaikea: vähäiset kirjoitukset paloivat hätäisten konkistadorien rovioissa, ja - lukuunottamatta Mesoamerikan ja inkojen kivirakennuksia - jälkiä on vähän, ja niitä on vaikea löytää. Alkuperäisasukkaiden kulttuurien ja aseman lisäksi koko esikolumbiaaninen maisema on poliittinen kysymys.

Mannerta pidetty harvaanasuttuna luonnontilaisena paratiisina, jossa kivikautiset alkuasukkaat elivät "harmoniassa" luonnon kanssa. Uudet löydöt, jotka yhdysvaltalainen tietokirjailija ja journalisti Charles C. Mann kokoaa kirjaansa 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (2011), eivät sovi yhteen perinteisten käsitysten kanssa: Amerikkojen alkuperäisväestö oli aiempia arvioita suurempi, sen kulttuurit olivat vanhempia, kehittyneempiä, verkoistuneempia ja laajemmalle levittäytyneitä kuin on aiemmin arvioitu, ja merkittävä osa koskemattomasta luonnosta syntyi vasta Kolumbuksen saapumisen jälkeen.

Vanhalla mantereella ihmiset olivat altistuneet eläimistä ihmisiin siirtyville taudeille: esimerkiksi linnuista peräisin olevalle influenssalle, karjasta peräisin olevalle tuhkarokolle ja hevosista peräisin olevalle isorokolle. Amerikan asuttaneet kansat polveutuvat lopultakin sangen pienestä Beringin maakannaksen ylittäneestä ihmisryhmästä. Geneettinen homogeenisyys ei sinänsä ole hyvä tai huono asia, mutta monimuotoisuus ylipäätään tarjoaa enemmän välineitä kohdata muutoksia — kääntäen monimuotoisuuden puute altistaa populaation ulkopuolisille shokeille. Intiaanien kohdalla tämä tarkoitti, että harva pystyi torjumaan uudet eurooppalaisten tuomat tulokkaat: tuhkarokon, tulirokon, lavantaudin, isorokon, pilkkukuumeen, hinkuyskän, influenssan, kurkkumädän, vesirokon tai tuberkuloosin. Niinpä taudit riehuivat immunologisesti neitseellisessä maaperässä tappaen altistumisen jälkeen monin paikoin muutamassa vuodessa puolet ja ajan myötä 90 prosenttia alkuperäisestä populaatiosta.

Yhteiskunnat romahtivat, metsät hiljenivät, pellot ja kastelukanavat kasvoivat umpeen. Kun Allan R. Holmberg kuvaili vuonna 1950 Bolivian uumenissa asuvien sironójen lohdutonta ja rappeutunutta kulttuuria, jossa kielestäkin oli kadonnut vaikeammat käsitteet, hän ei tiennyt, että 1920-luvulla isorokko oli kutistanut heimon 3000 hengestä vain 150 henkeen. Kun ensimmäiset silminnäkijät kuvailivat Mississippin jokilaaksoa tai Itärannikkoa tiheästi asutetuksi, vuosia myöhemmin kylät olivat tyhjiä. Uuden Mantereen väestön arveltiin aiemmin olleen vuonna 1491 noin 10 miljoonaa, mutta nykyinen konsensus on liikkunut 54 miljoonan tietämille. Noin 150 vuotta myöhemmin jäljellä oli arviolta kuutisen miljoonaa alkuperäisasukasta. Mann huomauttaa, että vastaava väestökato toistui Siperiassa, kun se joutui kosketuksiin eurooppalaisten kanssa 1700-luvulla. Niin se käy.

Kun kansat Mesoamerikan ja Perun ulkopuolella eivät jättäneet kivirakennuksia tai kirjoituksia jälkeensä, valloittajat ja sittemmin tutkijat ovat pitäneet niitä kehittymättöminä. Perun rannikolta on löytynyt valtavien kaupunkien raunioita valtavine kastelukanavineen, jotka on perustettu joskus 3500 eaa., joten Uusi Manner ei ole kovin uusi. Tämä Norte Chico on yksi kolmesta kulttuurista, joka itsenäisesti keksi hallinnon — muualle se lainattiin. Nykyisen St. Louisin paikkeilla sijainnut Cahokia oli aikanaan suurin kaupunki Meksikon pohjoispuolella ja suurin kaupunki Yhdysvaltojen alueella pitkälle 1700-luvun lopulle. Se autioitui paikallisen kantokyvyn ylityttyä.

Amazonin valuma-aluetta on pidetty niin vihamielisenä ja vaikeana, ettei se pysty ylläpitämään muutamaa kaskeavaa heimoa suurempaa populaatiota. Varhaisten matkaajien tarinoita valtavista kylistä ja väestöistä on pidetty mielikuvituksen tuotteena — poikkeuksena tietysti mm. brittiläinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett, joka kuoli etsiessään Amazonin kadonnutta kaupunkia. Tuoreet tutkimukset ovat löytäneet kanavia, valleja, patoja, kumpareille rakennettujen kylien raunioita, rengasmaisia kaivantoja ja valtavat määrät ruukunsirpaleita ja muita asutuksen jäänteitä alueilta, joissa niitä ei aiemman käsityksen mukaan pitäisi olla. Viidakoiden keskeltä löytyy valtavia hoidettujen terra preta -peltojen jäänteitä, jotka ovat edelleen sademetsän köyhää maaperää monin verroin hedelmällisempiä. Toisaalta kokeet, joissa sademetsää kaadetaan kivikirvein, ovat osoittaneet kaskiraivauksen käytännössä mahdottomaksi: "yksittäisen 1,2-metrisen puun kaataminen alkuperäiskansojen kivikirveellä kesti 115 tuntia — lähes kolme viikkoa kahdeksantuntisia työpäiviä". Amazonilla on arvioiden mukaan tällä hetkellä vähemmän asukkaita kuin vuonna 1491. (Huom. kivikautista teknologian soveltamista voi seurata täällä.)

Mesoamerikkalaiset kulttuurit kehittivät paitsi maissin, joka on painossa mitattuna maailman merkittävin viljelykasvi, myös kestävän viljelytavan. Vaikka milpa tarkoittaa maissipeltoa, kyse on useiden lajien viljelystä samaan aikaan. Tuloksena on monipuolista ravintoa (maissin hiilihydraatit, papujen proteiinit, kurpitsojen vitamiinit ja avocadojen rasvat) ja kestävä maankäyttö, joka ei vaadi lannoitteita tai torjunta-aineita. Meksikossa monin paikoin samoilla pelloilla on viljelty tuhansia vuosia, kun meidän maanviljelymme koti Mesopotamiassa on ollut erämaa saman ajan. Pohjois-Amerikan intiaanien vapauskäsityksen on katsottu vaikuttaneen valistusfilosofien ajatuksiin ja sitä kautta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen.

Silti yllättävintä kirjassa on maisemaa koskeva väite. Mannin esittämien tulosten mukaan huomattava osa Pohjois-Amerikan itärannikon puistomaisista metsistä ja esimerkiksi Amazonin jokivarsista oli ihmisen muokkaamaa. Pohjois-Amerikassa metsien aluskasvillisuus kulotettiin parin vuoden välein, mikä tarjosi ruokaa ihmisille ja eläimille, joita ihmiset söivät tai jotka söivät eläimiä, joita ihmiset söivät. Esimerkiksi arviolta 12% Amazonin alueista, jotka eivät peittyneet vuosittaisten tulvien alle, oli ihmisen muokkaamaa (jotkut pitävät arviota varovaisena). Niillä kasvoi huomattavasti enemmän ihmisen hyödyntämiä kasveja, puita ja pensaita.

Ajatus ihmisen muokkaamasta maisemasta on kohdannut vastarintaa mm. luonnonsuojelijoiden parissa. Heille Amerikka oli vuonna 1491 luonnontilassa, johon meillä on moraalinen velvollisuus se palauttaa. Kuitenkin esimerkiksi suuret preerian valtavat biisonilaumat, uskomattomat muuttokyyhkyparvet ja rajattomat metsät täynnä riistaa ja hedelmiä olivat seurausta alkuperäiskansojen romahduksesta: kun tautien hävittäminä ne eivät olleet hoitamassa tonttejaan, luonto villiintyi. Siten "koskematon" metsä on Kolumbuksen löytöretkien jälkeinen ilmiö. Luonnonsuojelijat ovat perustellusti huolissaan esimerkiksi Amazonin sademetsien tulevaisuudesta, mutta jotkut paikallisista heimoista ovat hyödyntäneet metsää tuhansia vuosia. Näiltä heimoilta olisi paljon opittavaa. 

Vaikka historia, ympäristön ja ihmisen suhde sekä aliarvioidut väestömäärät eivät välttämättä ole mitään uutta, lukukokemuksena 1491: Amerikka ennen Kolumbusta on matka vieraaseen maailmaan. Mann vierailee kaivauksilla, haastattelee arkeologeja ja väestötieteilijöitä ja kokoaa tulokset tiiviiksi tietokirjaksi. Journalistisesta tyylistä johtuen argumentaatio on helppo sulattaa, mutta kerronta on samalla hieman hajanaista. Siihen on vaikea palata, ja siitä on vaikea poimia faktoja. Kirja esittää esikolumbiaanisen maailman uudessa valossa ja tasoittaa entisestään kuviteltuja eroja kansojen neuvokkuudessa. Nyt miltei kokonaan kadonneet kulttuurit kehittivät satoja meille tuntemattomia tapoja olla ihminen.

* * *

Kirja päättää ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa. Sain luettua vain kahdeksan kirjaa, eli saalis oli laihahko.

- ACERBI, Giuseppe: Matka Lapissa v. 1799 (1802). 
- COOPER, J. Fenimore: The Last of the Mohicans (1826).
- CRAVEN, Margaret: Kuulin pöllön kutsuvan (1967). 
- ERDRICH, Louise: Anna meille siivet (1984). 
- GRANN, David: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (2011).
- MANN, Charles C.: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (2005).
- REGNARD, Jean-François: Retki Lappiin (1731).
- RESÉNDEZ, Andrés: A Land So Strange (2007).

Z: Amazonin kadonnut kaupunki

David Grann, Z: Amazonin kadonnut kaupunki. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Lost City of Z. A Tale of Deadly Obsession in the Amazon (2009) suomentanut Satu Leveelahti. Otava, Helsinki, 2011.

Ensimmäisistä Uuden mantereen vierailuista lähtien eurooppalaisten  keskuudessa kierteli sitkeitä huhuja Amerikan sisämaan uumenissa sijaitsevista satumaisista kaupungeista ja niiden aarteista. Quiviran seitsemän kultaista kaupunkia, Patagonian Ciudad de los Césares, Argentiinan Sierra de la Plata eli Hopeavuori, Kolumbian kultainen kaupunki Eldorado, Ecuadorin La Canela eli Kanelilaakso ja Andien hopeinen kaupunki Paititi kasvoivat unelmina vähitellen myyttisiin mittoihin.

Portugalilaisen seikkailijan João da Silva Guimarãeen mukaan syvällä Amazonin viidakossakin oli kaupunki, jossa hän oli sanojensa mukaan vieraillut vuonna 1753 — tosin hän ei tarjonnut kaupungin sijainnista sen tarkempaa tietoa. Brittiläinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett (1867-1925) teki useita tutkimusmatkoja Bolivian ja Brasilian sademetsiin 1900-luvun alkupuolella löytääkseen tämän "kadonneen kaupungin", jolle hän antoi nimen Z.

Fawcettin katoaminen viimeisellä tutkimusmatkallaan vuonna 1925 herätti aikoinaan laajaa kansainvälistä huomiota. Tutkimusmatkailijan nimenomaisista pyynnöistä huolimatta hänen peräänsä lähti useita pelastusretkikuntia, joista osa jäi sille tielleen. Kun lopullista varmuutta kuolemasta ei saatu, kesti kauan ennen kuin hurjat tarut Fawcettin lopullisesta kohtalosta alkoivat viimein hiipua.

Yhdysvaltalainen toimittaja David Grann puhalsi hiillokseen New Yorker -aikakauslehdessä vuonna 2005 julkaistussa artikkelissaan, jonka hän sitten laajensi kirjaksi Z: Amazonin kadonnut kaupunki (2011). Kirja kuljettaa rinnan Fawcettin tarinaa, epäonnisten vanhojen ja modernien retkikuntien kohtaloita ja tietysti Grannin tiedonkeruuta, haastatteluita ja lopulta viidakkomatkaa Fawcettin jalanjäljissä eikä kaihda paikoin keinotekoisenkin jännityksen rakentamista lukujen loppuun sijoittuvin kiperin tilantein. Kerronta ylläpitää mysteerin tuntua kuten amerikkalaiset historialliset televisiodokumentit.

Amazonin tutkimusmatkailu näyttäytyy kaikesta huolimatta kiehtovana. Fawcettin tausta ei ollut yliopisto vaan armeija, josta hän päätyi Kuninkaallisen maantieteellisen seuran jäseneksi oppiakseen maanmittausta ja kartanpiirtoa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän ehti toimia hetken aikaa vakoojanakin Marokossa ja sodan aikana tykistöupseerina.

Lentokoneet ja radiot olivat tekemässä juuri tuloaan tutkimusmatkailuun 1920-luvulla, mutta kokenut Fawcett luotti perinteisiin menetelmiin, jotka hioutuivat hänen ensimmäisestä, vuoden 1906 matkastaan lähtien. Jalan viidakkoon tehtävät matkat edellyttivät poikkeuksellista kestävyyttä, sitkeyttä ja vastustuskykyä: uuden ja vieraan ympäristön tarjoamat kuumetaudit, loiset, ihottumat, märkivät haavat ja nälkä taittoivat kokeneidenkin seikkailijoiden ryhdin Fawcettin ympäriltä.

Vaikka he kuinka raivasivat ja hakkasivat itselleen polkua viidakon halki aamusta iltaan, he eivät yleensä edenneet kuin noin kahdeksansataa metriä päivässä. Heidän jalkansa vajosivat mutaan, kengät hajosivat. Pienet mehiläiset, joita hiki houkuttelee ja jotka iskevät kiinni pupilleihin, saivat heidän näkönsä sumentumaan. Brasilialaiset sanovat näitä mehiläisiä "silmännuolijoiksi". Silti Fawcett laski koko ajan askeleitaan ja ryömi ylös penkereitä, jotta näkisi tähdet paremmin ja pystyisi siten määrittämään heidän sijaintinsa; ehkä erämaa tuntui helpommalta voittaa, jos sen muutti numeroiksi ja kaavioiksi. Hänen miehensä eivät opasteita kaivanneet. He tiesivät hyvin, missä olivat: vihreässä helvetissä.

(Sanottakoon, että, jos retken tarkoitus on kartoittaa maastoa, paikantaminen on olennaista. Merenkulkijatkin olivat tehneet sitä vuosisatoja — jopa nälkäisinä ja huonossa säässä.) Läpitunkematon maasto, sen eläimet ja arvaamattomat satunnaiskohtaamiset alkuperäiskansojen kanssa vaativat myös veronsa. Toisin kuin monet muut länsimaiset retkikunnat, Fawcett kulki seurueineen Amazonilla ohjeenaan periaate: "kuole, jos on pakko, mutta älä tapa". Aina viimeiseen matkaansa asti Fawcettin rauhanomainen periaate ja poikkeuksellinen fysiikka pitivät hänet hengissä.

Teknologian ohella myös antropologia otti pitkiä askeleita tuohon aikaan. Tieteellisissä seuroissa käytiin kiistoja siitä, miten alkuperäiskansoihin tulisi suhtautua. Pitikö heidät käännyttää kristityiksi? Olivatko intiaanit "jaloja villejä", puoli-ihmisiä vai kenties henkisesti lapsia? Jos vieras kulttuuri ei tuottanut englantilaisia herrasmiehiä, ajateltiin syynä olevan evoluution: alkuperäiskansat olivat "eri vaiheessa". Amazonilta ei ollut löytynyt suurta kaupunkia, joten seudun kulttuureja oli pidettävä alkeellisina. Kuitenkin kauempana suurista joista, minne eurooppalaiset matkailijat ja orjakauppiaat eivät olleet ehtineet, Fawcett löysi terveempiä ja runsaslukuisempia heimoja, joita taudit tai alkoholi eivät olleet vielä niittäneet. Myöhempi, siis aivan viimeisten vuosikymmenten tutkimus on tehnyt yllättäviä löytöjä heimojen historiaa koskien.

Kuten Alfred Lansingin Shackleton-teoksessa, tässäkin kirjassa vaikea ympäristö ja ihmisten kamppailu sen keskellä vie ainakin hetkittäin päähuomion. Lansing ei kuitenkaan kirjoita itseään tarinaan eikä tarpeettomasti paisuttele tapahtumia vaan antaa ympäristön ja ihmisten puhua puolestaan. Toisaalta Shackleton-tarinan teema on laivan nimenkin mukainen Endurance, kestävyys tai sitkeys. David Grannin kirjan teema on kadonneen kaupungin mysteeri, mikä kenties vaatii toiset kerrontakeinot. Z: Amazonin kadonnut kaupunki on kerronnaltaan sujuva ja aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta kirja hieman kompastelee mysteeriä ja jännittävyyttä ylläpitävän tekniikkansa kanssa. Grannin omakohtaiset kokemukset Fawcettin jalanjäljissä eivät ole kovin mielenkiintoisia. Ylikirjoittaminen herättää epäilyksiä, mitä runsaat lähdeviitteet tietenkin osin hälventävät.

* * *

Kirja käsittelee siinä määrin Amazonin alkuperäiskansoja, että se jatkaa ponnistelujani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.