The Forever War

Joe Haldeman (s. 1943) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka taisteli Vietnamissa. Armeijassa ja sodassa vietetyn ajan pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa War Year (1972). Missä niin ikään Vietnamissa palvellut Tim O'Brien (s. 1946) on kirjoissaan keskittynyt sotakokemukseen ja sodasta palaamiseen, Haldeman siirtyi pian tieteiskirjallisuuden puolelle. Siitä huolimatta Locus-, Hugo- ja Nebula-palkinnot voittanut romaani The Forever War (1974, Loputon sota), kuten myös suuri osa hänen myöhemmästä tuotannostaan, kantaa muassaan kirjoittajan kokemuksia sodasta.

The Forever War kertoo ihmisten ja muukalaisten galaktisen mittakaavan eloonjäämistaistelusta. Astronomiset ja ajan suhteellisuus rikkovat perinteisen taktisen ajattelun. Vihollisen kategorinen vieraus vie mahdollisuuden diplomatialta. Taisteluiden välissä osapuolten kehittelemä teknologia ehtii ottaa harppauksia. Aikadilaation vuoksi matkustajan aika hidastuu liikuttaessa lähellä valonnopeutta, joten maapallon yhteiskunta ehtii muuttua vieraaksi lomien välissä. Eloonjäämisestään taisteleva ihmislaji kietoo yhteiskuntansa sen ympärille. Ylikansoitetulla planeetalla ihmisarvoa ei voida entiseen tapaan taata; vain sotilaat ovat arvokkaita.

“One cannot make command decisions simply by assessing the tactical situation and going ahead with whatever course of action will do the most harm to the enemy with a minimum of death and damage to your own men and materiel. Modern warfare has become very complex, especially during the last century. Wars are won not by a simple series of battles won, but by a complex interrelationship among military victory, economic pressures, logistic maneuvering, access to the enemy’s information, political postures—dozens, literally dozens of factors.”

Sota nielee siis kaiken. Tuhansien valovuosien matkat rikkovat myös ihmissuhteet. Se, joka ei liiku samaan paikkaan samalla nopeudella, lakkaa olemasta samassa todellisuudessa. Äärimmäinen kokemuksen subjektiivisuus, suoranainen solipsismi, puhaltaa elämästä merkityksen. Ainoa vakio sotilaiden elämässä on armeija.

Haldemanin sotakokemukset heijastuivat taisteluiden hurmoksessa, jossa kerronta puristuu yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi. Ne näkyvät myös kotiinpaluun vaikeudessa, kun sota muuttaa myös yhteiskuntaa. Sotakin paljastuu tuhoisaksi ja lopulta tarpeettomaksi vieden uhreilta merkityksen. Taisteluiden ulkopuolella kerronta enimmäkseen selittelee asioita, eivätkä irrallisiksi jäävät tapahtumat jäsenny mainittavaksi juoneksi.

Nyt peräperää kaksi palkittua tieteisromaania luettuani alan maistaa lajin klassikoissa joitain ongelmia.

Joe Haldeman, The Forever War (1974). Ridan Publishing, E-Book, 2011.

The First Casualty

Ben Elton, The First Casualty (2005). Black Swan, London, UK, 2006.

The First Casualty (2005) on takakannen perusteella lupaava. Douglas Kingsley lähetetään tutkimaan murhaa Flanderiin Belgiaan kesken Passchendaelen taistelua vuonna 1917. Rintamalla tappioita tulee toista tuhatta hiljaisenakin päivänä, mutta silti brittiupseerin kuolema halutaan tutkia. Sodan keskellä todisteet ja todistajat ovat jatkuvassa vaarassa tuhoutua. Kun sodassa yksikkö ja kokonaisuus asetetaan aina yksilön edelle, oikeudenmukaisuus hämärtyy ja vesittyy. Harvassa dekkarissa perusasetelma on näin kiehtova.

Sodassa ensimmäinen uhri on tietenkin totuus, mutta Ben Eltonin romaanissa  ensimmäinen uhri on vivahteita tuottava hienovaraisuus. Elton tuntuu soveltavan komedian keinoja — mm. liioittelua ja kontrastia — kaiken aikaa. Kohtausten sävy heiluu levottomasti jännityksen, komedian, draaman ja murhamysteerin välillä. Eikä Elton häpeile lisätä mukaan autenttisuuden takeeksi sota-ajan kuuluisuuksia, jotka eivät kuitenkaan palvele tai edistä tarinaa mitenkään.

Varsinaiseen murhatutkimukseen päästään heti puolivälin jälkeen, kun poliisietsivä Douglas Kingsleyn on kieltäytynyt astumasta asepalvelukseen ”loogisista syistä”, eronnut vaimostaan, melkein kuollut vankilassa, sympatisoinut irlantilaisten vankien asemaa ja saanut rutkasti taustatietoa aikakaudesta.  Kingsleyn keskeiseksi motiiviksi rakennetaan tragedian mitat täyttävä (ontuva ja sentimentaalinen) epäoikeudenmukaisuus, joka kuitenkin unohtuu viimeistään Kanaalin ylityksessä. Todisteiden kaivaminen kuolleesta sotilaasta yltyy farssiksi, vaikka taistelukentällä ruumiiden kohtaamisen aivan hetkeä aiemmin oli tarkoitus järkyttää. Keskeistä todistajaa haastatellaan murhapaikalla sotaneuroosista kärsivän sotilaan raivokkaasti masturboidessa taustalla.

Henkilöhahmot ovat äärimmilleen kärjistettyjä yhden ja kahden adjektiivin muotteja. Päähenkilön Elton vääntää keinotekoisesti taisteluiden sekaan, eivätkä tutkimuksen keinot ja päämäärät ole oikein uskottavasti sovitettavissa toisiinsa. Myös kaikki romaanin rakentamat väitteet vesittyvät. Aikakauden naiskuvaa kritisoiva suffragetti taipuu miehuutta vahvistavaksi seksikumppaniksi, traaginen sotaneuroosi kääntyy vitsiksi, ja sotaa vastustava poliisi ansaitsee ohimennen taistelussa muutaman mitalin urheudesta.

Sinänsä kiinnostavista aineksista, sodan kauhuista ja anomalioista, luokkayhteiskunnan jäykistä ihanteista, murhamysteeristä sodan keskellä, ihmisestä sodassa ja vuosisadan alun poliittisista jännitteistä, ei välttämättä synny vetävää romaania. 

Harva hyvin kuolee

Frederic Manning, Harva hyvin kuolee. Englanninkielisestä alkuteoksesta Her Privates We (1930) suomentanut Lauri Sipari. Loppusanat kirjoittanut William Boyd. Like, Helsinki, 2006.

Miksi Frederic Manningin sotaromaani Harva Hyvin kuolee (2006) tuntuu nyt toisella lukukerralla niin loistavalta? Kirjahan on edelleen sama. Kenties ohut sotahistorian tuntemus auttaa nyt tulkitsemaan teosta; pelkkä asioiden yhdistely tai tunnistaminen lisää jo nautintoa. Kenties olen muuttunut lukijana, kenties odotukseni kirjan suhteen ovat muuttuneet tai kenties se vastaa kysymyksiin, joita olen sotaa koskien mielessäni pohtinut. Kenties pelkästään myötäilen Ernest Hemingwayn, E. M. Forsterin ja Ezra Poundin ylistyksiä.

Manningin sotaromaani julkaistiin alunperin pienenä painoksena nimellä The Middle Parts of Fortune (1929). Seuraavana vuonna ilmestyi kirjan siistitty laitos Her Privates We (1930). Nimet vaikuttavat alkuun harmittomilta, mutta itse asiassa Fortune viittaa roomalaisten onnen jumalattareen Fortunaan, joten ensimmäinen nimi osuu naisvartalon keskiosiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Iso-Britanniaa hallitsi kuningas, joten jälkimmäinenkin nimi kohdistuu samoille seuduin Onnettaren vartaloa.

Alkukieliset sanaleikit on lainattu Shakespearen Hamletista, mutta romaani seuraa mudassa kahlaavia brittiläisiä sotamiehiä (engl. privates) Sommen ja Ancren taisteluissa 1916. Päähenkilö Bourne elää kahden maailman rajalla. Manningin tavoin hän kuuluu yläluokkaan mutta palvelee sotamiehenä. Tämä ravistelee odotuksia ja roolimalleja: Asetoverit vierastavat hänen kielitaitoaan ja hienostunutta viinimakuaan. Sotilasjohtajat painostavat häntä säätynsä mukaiseen upseerikoulutukseen. Takalinjassa alkoholin ja sulavan käytöksen voimin rajatapauksen onnistuu loiventaa ennakkoluuloja.

Bourne käy sisäistä kamppailua asemansa kanssa jatkuvasti. Hän näkee sodan ikään kuin kahdesta suunnasta: hän ymmärtää johdon tavoitteet mutta näkee miten upseerit epäonnistuvat johtamisessa ja miten välinpitämättömästi upseerit suhtautuvat yksittäisten sotilaiden henkeen. Hän näkee, että ”tinalippa” ajattelee miehiä vain ”materiaalina”, koska muuten hän ei pysty tekemään työtään, eli kokoamaan vähistä tiedoista kohesiivista suunnitelmaa, josta seuraa väistämättä tappioita. Tämä esineellistävä näkökulma on se, mitä Bourne upseerikoulutuksessa pelkää.

Sotilaat hyväksyvät kuolemanvaaran osana sotaa. Kukaan ei silti halua kuolla johtajan ajattelemattomuuden tai onnettoman virheen vuoksi — itse asiassa ranskalaiset sotilaat nousivat kapinaan epäonnistuneen Nivellen offensiivin jälkeen juuri tästä syystä vuonna 1917. Manning kuvaa sotilaat yksilöinä. He eivät ole tahdotonta tai tiedotonta massaa, eikä sodanjohdon katteettomaksi osoittautuva optimismi ei helposti tartu heihin.

    Hyökkäys olisi kaksikymmentä mailia leveä, ja onnistuessaan täydellisesti se tarkoittaisi tunkeutumista kuudesta seitsemän mailin syvyyteen, ja miehiin näytti tekevän vaikutuksen se metallin määrä, jonka oli tarkoitus heitä tukea. Upseeri tuli ohjekirjan viimeiseen kappaleeseen.
    ”Ei ole odotettavissa, että vihollinen tarjoaisi tässä vaiheessa vakavaa vastarintaa...”
    Sitten kuului kuiskaus, tuskin huokausta vahvempi.
    ”Sopii vittu toivoa!”
    Äännähdys kuului Itku-Smartille, muu komppania kuuli sen selvästi, ja vaikutus oli välitön. Joka miestä kangistava hermojännitys laukesi, ja helpotus toi hysteerisen nauruhalun, jota oli vaikea tukahduttaa.

Taistelussa sotilaat eivät ole vain yhtä asiaa. Heidän pelkonsa vaihtuu nopeasti raivoksi, vihaksi, kauhuksi ja takaisin peloksi. Sotilaat ovat samaan aikaan uhreja ja uhraajia. Sota on samalla rikos ja sen rangaistus, kuten Manning esipuheessaan toteaa. Rintamalla ei taistella hienojen yläkäsitteiden vaan oman henkiinjäämisen ja  oman porukan vuoksi. Niinpä komentajien yksikäsitteiset kiellot haavoittuneiden auttamisesta hyökkäyksen aikana osuu kaikkein pyhimpään: toveruuteen.

Kirja ei millään tavoin tyhjentynyt toisellakaan lukukerralla, ja siihen on pakko palata myöhemmin uudestaan. Tarina nivoutuu hienosti sekä Hugh-Montefioren että vaikka Philpottin teoksiin tarjoten kuitenkin aivan erilaisen näkökulman tarkastellen yksilön asemaa osana väsytystaistelun materiaalia.

Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre, Näkemiin taivaassa. Ranskankielisestä alkuteoksesta Au revoir là-haut (2013) suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva Kustannus, Helsinki, 2014.

Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kaksi vuotta sitten sata vuotta täyteen. Juhlavuosi kirvoitti tilaisuuksia, puheita ja tietysti kirjoja. Ranskalainen Pierre Lemaitre on tunnettu dekkaristi, mutta tartuin hänen romaaniinsa Näkemiin taivaassa (2014) nimenomaan sen käsittelemän sodan vuoksi.

Kenties ensimmäisen maailmansodan luonne tai sitä koskeva perinne poikkeaa edeltäneistä ja myöhemmistä sodista, koska sen tarina liikkuvat harvoin sankaruuden ympärillä. Tavallisilla sotilailla on harvoin mitään otetta omaan kohtaloonsa, joten he nousevat harvoin esiin muina kuin uhreina. Upseereille sota tarjoaa mahdollisuuksia. He voivat tehdä valintoja ja päätöksiä, joten he tapaavat esiintyä roistoina. Lemaitren veijaritarina sisältää sotilaita ja upseereja, siis uhreja ja roistoja.

Vuonna 1918 aivan sodan viimeisinä päivinä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle haluaa vallata vielä yhden kukkulan, jolla ei ole edes nimeä vaan pelkkä numero. Sodan lähestyessä loppuaan sotilaat alkavat pelätä riskejä ja kuolemanvaaraa. Taistelutahtoa kiihottaakseen Pradelle ampuu kaksi omaa tiedustelijaansa, ja syyttää siitä saksalaisia.

 "Luutnantti d'Aulnay-Pradelle on asiasta ehdottoman varma, hän näki omin silmin teidän heittäytyvän kuoppaan. Eikö asia ole näin, Pradelle?"
"On, herra kenraali. Näin omin silmin."
"Onko teillä siihen mitään sanottavaa, sotamies Maillard?"

Epäonnekseen Albert Maillard löytää selkään ammutut ruumiit. Ennen kuin hän ehtii kertoa asiasta, hän tulee elävältä haudatuksi tykistökeskityksen ilmaan lennättämän maa-aineksen alle. Vain sattumalta Édouard Péricourt keksii hänet maan alta ja kaivaa esiin, mutta siinä samassa kranaatinsirpale vie Édouardilta alaleuan.

Sodan jälkeen suuret julkiset hankkeet tarjoavat mahdollisuuksia rikastumiseen, ja sekä Pradelle että Albert ja Édouard yrittävät iskeä kiinni tähän valtavaan rahavirtaan. Edellinen tekee irvokasta pilaa henkensä menettäneistä, kun jälkimmäiset satirisoivat sotaan kytkettyjä ihanteita. Taustalla Lemaitre osoittaa, miten eri tavoin yhteiskunta kohteli sotaan osallistuneita ja miten eri tavoin sodan jälkeinen maailma tarjosi heille mahdollisuuksia.

Kerronta on toki sujuvaa, mutta siinä on jotain epävireistä. Paikoin se nytkähtelee eteenpäin katkonaisin, toisiaan täydentävin virkkein. "Lopputulos ei ollut huono. Mutta piinallinen se oli." Lemaitren henkilöhahmot ovat ohuita: Pradelle on kylmäverinen hyväksikäyttäjä, Albert pelkästään huono-onninen sinnittelijä ja Édouard ihanteensa menettänyt idealisti.

Tarinan sävykään ei tavoittele realismia, vaan veijariromaani yksinkertaisesti vääntää kontrastin ääriasentoon ja antaa lukijan eläytyä traagisiin kohtaloihin sekä yllättäviin käänteisiin. Lavasteissa näkyy viime vuosisadan alun Pariisi ja rampautunut kaiken menettänyt sukupolvi.

Kiirastuli

Yrjö Jylhä, Kiirastuli (1951). Kuvittanut Erkki Tanttu. Otava, Keuruu, 1982.

Yrjö Jylhän tunnetuin runokokoelma Kiirastuli ilmestyi välirauhan aikana 1941. Kymmenen vuotta myöhemmin siitä julkaistiin tämä käsillä oleva lyhennetty laitos, johon Erkki Tanttu piirsi kuvituksen.

Kokoelman alun runot on kirjoitettu ennen sotaa. Ensimmäinen runo nimeltään Idässä palaa vuodelta 1938 tuntuu käsittelevän ehkä Venäjän vallankumousta, sisällissotaa ja uutta uhkaa. Runon alkua on lainailtu tiheään myös viime aikoina: "Idässä palaa, tänne tulvii sauhu". Runo loppuu enteileviin säkeisiin.

Idässä seestyy. Tuuli sauhun kantaa
päin länttä, paljastain taas idänkulman.
Ja hurmeisena kuu, laill' enteen julman,
kuin käyrä kalpa piirtää metsän rantaa.

Runo Saarretut keväältä 1939 on jo hurja vihkiytyminen sotaan ja uhrautumiseen voiton torvineen ja kuoleman rumpuineen. Kokoelman keskiosan runojen sävy kuitenkin muuttuu. Ne ovat vähemmän mahtipontisia keskittyen kauhuun, pelkoon, vaaroihin, toveruuteen, iloihin ja suruihin ja arvaamattomaan kohtaloon. Hetkeksi kansallistunteen pauhu väistyy.

Kiirastuli etsii vapautusta sodan tapahtumista ja syyllisyydestä. Kiirastuli on katolisessa perinteessä "olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu puhdistuu synneistä ennen taivaaseen pääsyä". Talvisodan aikaan jo melkein nelikymppinen runoilija palveli Taipaleella komppanianpäällikkönä, ja siinä asemassa kuka tahansa joutuu lähettämään miehiä kuolemaan ja jäämään itse selustaan. Rynnäkön jälkeen pohtii:

Mut teidät tuleen johdin,
tuleen ja kuolemaan --
sen vastatako tohdin,
sen anteeksiko saan?

 Niin vaikea-- käsittelee samaa teemaa.

Niin vaikea teitä on lähettää tuonne;
tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne
ken teistäkin vielä hengissä palaa?

Moni päällikkö etsi kuolemaa sodan aikana saadessaan typeriä tai toteuttamiskelvottomia käskyä. Niskuroinnin ja miesten tapattamisen puserruksista pääsisi vapaaksi kuolemalla itse. Samassa runossa Jylhä tapailee tällaista mieltä. 

Jos voisin taas minä mukaan tulla,
ja painua kärkeen kuin joskus ennen,
tuliryöppyyn tunnottomasti mennen

Kokoelman lopussa runot tuntuvat jälleen liittävän sotaan, taisteluun ja kuolleisiin (eli uhreihin) merkitystä kansallisten symbolien kautta. Runossa Näky kuolleet aseveljet saapuvat kummittelemaan rauhan solmimisen jälkeen: "nuo kasvot tunnen parrakkaat, nuo posket savun syömät / nuo silmät, silloin hymyilleet, nyt jäykistyksen lyömät". Näiden miesten edessä runon puhuja -- kaikesta päätellen Jylhä itse -- on "kuin pätsissä" tai "viime tuomiolla", mutta viimeisessä säkeistössä puhuja tapaa väistää oman syyllisyyden ja surun verhoamalla vetoamalla kansallistunteeseen. 

Äiti ja poika tapailee samaa mitä monet tutkimuksetkin: rintamalla sotilaat taistelevat toistensa puolesta, eivät yläkäsitteiden, kodin, uskonnon tai isänmaan puolesta. Runon keskustelussa poika kahden kaatuneen veljenkin jälkeen haluaa rintamalle.

Te ette tiedä, mitä on siellä:
tosin verta ja kauhua, en sitä kiellä,
mut siellä on arvossa ihmisyys
ja siellä on kunniass' ystävyys,
jota missään et muualla tapaa,
niin ehjä, puhdas ja vapaa.

Jylhä ei kuitenkaan täysin päästä irti idealismistaan, vaan rakentaa kärsimykselle jatkuvasti kansallista merkitystä: Äiti ja poika päättyy uhrimielen siunaamiseen. Siellä jossakin piirtää rintamasta menneisyydestä erillisen todellisuuden, jonne kuitenkin hiipii koti ja perhe.

Me sanomme: siellä jossakin -- , kun muistelemme heitä,
niin kaukaista on kaikki kotopuolla.
Ei meillä entiselämää, ei meillä paluutietä --
vain heidän vuokseen taistella ja kuolla.

Kiirastuli noudattaa mittoja ja loppusointuja, mikä tekee siitä paikoittain väkinäisen, usein mahtipontisen ja vanhahtavan. Ääneen luettuna säkeet toki asettuvat kielikorvaan paremmin sopiviksi. Erkki Tantun hiilitöissä ei ole juuri yksityiskohtia vaan pelkkiä muotoja, mutta mustan ja valkoisen rytmi harmaan seassa tuottaa upeita kuutamoita ja talvisia metsiä.

En ole tottunut runojen lukija, mutta Kiirastuli ei vaikuta tavoittelevan mitään sanaston ylittävää riipaisua. Se, mitä runot halusivat ilmaista, tuli selväksi melko suoraan. Runot olivat välittömiä. Runojen takaa toki löytyy se nimessäkin mutkan kautta läsnä oleva syyllisyys ja Jylhän halu liittää uhreihin ja kärsimykseen merkitys. Kiirastulessa kuullaan sodan problematisointia, mutta Jylhä ei jätä kysymyksiä auki, vaan vastaa aina samalla tavalla.


Kirja päättää ponnisteluni ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Three soldiers

John Dos Passos, Three soldiers (1921). Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/6362

Yhdysvallat osallistui ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, kun eurooppalaiset olivat jo ehtineet tuhota toistensa parhaan terän ja sotainnon. Amerikkalaiset joukot tulivat rintamalle vasta kesällä 1918 harjoiteltuaan pitkään kotimaassaan ja Ranskassa. Viivyttely ärsytti amerikkalaisia sotilaita sekä liittolaisten sodanjohtoa. Sota sitten loppui ympärysvaltojen voittoon marraskuussa 1918.

Yhdysvaltalainen kirjailija John Dos Passos palveli sodan aikana lääkintäjoukoissa. Pian sodan jälkeen hän julkaisi toisen romaaninsa Three soldiers. Siinä kolme erilaista amerikkalaista sotilasta värväytyy armeijaan. Heidät koulutetaan ja laivataan Eurooppaan, missä heitä koulutetaan lisää.
Sotamies Fuselli yrittää tehdä kaiken oikein, mutta mielistelijä ei etene yrityksistään huolimatta korpraaliksi. Christfield on täynnä vihaa, erityisesti omaa upseeristoa kohtaan. Hän tappaa vanhan kaunan vuoksi esimiehensä, eikä tunnu olevan kovin pahoillaan. Sotilaille syötetty propaganda, saksalaisten raakuudet, ovat tehneet tehtävänsä, mutta uusi, moderni sota ei tarjoa sankaruuksia. Yksilöllä ei ole mitään merkitystä.

Valtaosa tarinasta kertoo Harvardin musiikkia opiskelevan John Andrewsin kohtalosta. Hänellä ei ole ongelmia tappamisen tai kuolemisen suhteen. Andrews kokee armeijan ensisijaisesti orjuuttavana, tehottomana koneistona, jossa korruptoituneet ja pikkumaiset miehet pääsevät valtaan. Armeija täyttää miesten päivät tarpeettomaan, päämäärättömään, tylsään ja usein nöyryyttävään rutiiniin, jota aselepokaan ei tunnu katkaisevan. Sotilastervehdys välkkyy vallankäyttönä jokaisessa upseeriston ja miehistön kohtaamisessa. Lopulta valta ja väkivalta sulautuvat yhteen.

Handsome and Bill Huggis stood up. A young officer, with clearly-marked features and a campaign hat worn a little on one side, came in, stood with his feet wide apart in the middle of the floor.
Andrews went up to him.
"I'm in the Sorbonne Detachment, Lieutenant, stationed in Paris."
"Don't you know enough to salute?" said the officer, looking him up and down. "One of you men teach him to salute," he said slowly.
Handsome made a step towards Andrews and hit him with his fist between the eyes. There was a flash of light and the room swung round, and there was a splitting crash as his head struck the floor. He got to his feet. The fist hit him in the same place, blinding him, the three figures and the bright oblong of the window swung round. A chair crashed down with him, and a hard rap in the back of his skull brought momentary blackness.
"That's enough, let him be," he heard a voice far away at the end of a black tunnel.

Andrewsin on yhä vaikeampi sovittaa henkilökohtaista vapauskäsitystään uniformuun. Hän muotoilee mielessään sävellystä teemanaan John Brown ja orjuudesta vapautuminen, mutta siinä on liikaa riitasointuja ranskalaiselle naiselle, jonka kanssa hän seurustelee lyhyesti ja joka pitkän sodan päätteeksi haluaisi turvaa ja hyvinvointia.

But what’s the good of freedom? What can you do with it? What one wants is to live well and have a beautiful house, and be respected by people.

Romaanin sodanvastaisuus aiheutti kohun Yhdysvalloissa ilmestyessään vuonna 1921. Kirjassa ei liikuta rintamalla vaan takalinjoilla ja siviilien parissa kylissä sekä kaupungeissa. Taistelut välittyvät tykistötulen kumuna, haavoittuneiden joukkoina ja tarinoina. Joukkoja kiertävät YMCA:n Y-miehet yrittivät ylläpitää isänmaallisuutta kulunein fraasein, mutta taisteluita nähdeiden joukkojen ja sotapropagandan käsitykset olivat kaukana toisistaan.

Kirjan rakenne on hieman yllättävä. Se liikkuu ja vaeltelee pitkin Ranskaa, eikä tarjoa mitenkään tasapuolista ääntä kaikille kolmelle sotilaalle. Silti kerronta kulkee, ja Andrewsin seurassa lukija voi viihtyä oikein hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

First Clash

Kenneth Macksey, First Clash: Combat close-up in World War Three. Guild Publishing, London, UK, 1985.

Kenneth Macksey (1923-2005) oli englantilainen sotahistorioitsija ja kirjailija. Toisessa maailmansodassa hän palveli upseerina Britannian Kuninkaallisessa panssarirykmentissä. Sotahistorioiden ja sotilaiden elämäkertojen lisäksi hän kirjoitti vaihtoehtoisen historian Saksan onnistuneesta maihinnoususta Brittein saarille vuonna 1940 ja Varsovan liiton ja NATO:n välisen kuvitteellisen taistelukuvauksen First Clash.

First Clash on kanadalaisten ensikosketus viholliseen, mutta kolmatta maailmansotaa on ehtinyt siinä vaiheessa kulua 48 tuntia. Yhdysvaltalaisia ja venäläisiä panssarivaunun raatoja kytee jo pelloilla. Macksey ei viittaa mitenkään sotaa edeltäneisiin poliittisiin jännitteisiin vaan liittyy mekanisoidun kanadalaisprikaatin mukaan lähtöalueella ja marssii Blickheimiin, missä prikaati ryhmittäytyy puolustukseen. Pian viholliseen saadaan ensikosketus. Vaikka läntinen kalusto on kehittyneempää, itäjoukkojen määrässä on omanlaisensa laatu.

Jossain mielessä First Clash on kolmatta maailmansotaa kuvaava teknotrilleri. Sen käyttämä sanasto, tarkasti kuvatut sotilasorganisaatiot ja aseiden sekä niitä koskevan taktiikan seikkaperäinen esittely sijoittavat kirjan samaan kastiin John Hackettin The Third World War -kirjan kanssa. Silti kirja poikkeaa esimerkiksi Clancyn ja Petersin trillereistä tyylinsä vuoksi. Toki tapahtumat ovat kuvitteellisia, ne koskevat ihmisiä sodassa, ja kirja esittelee tihenevän jännityksen, kun neuvostopanssarit puskevat syvemmälle kanadalaisryhmitykseen, mutta First Clash ei ole perinteinen romaani. Se oli alun perin kirjoitettu NATO-joukkojen viralliseksi nykyaikaista sodankäyntiä kuvaavaksi taistelumanuaaliksi, mikä näkyy. Siellä täällä Macksey kiteyttää havaintoja taistelukenttää hallitsevista tekijöistä lyhyin ranskalaisin viivoin.

CONTROLLING FACTORS
* The need for all commanders to think "two down" while formulating plans.
* The desirability of deploying under cover of darkness if possible.
* The need to take account of attempted disruption by enemy action behind the lines, and by refugee traffic jams, when planning troop movements.
* ...

Kirjassa on kymmenittäin ilmeisesti kanadalaisten sotaharjoitusten valokuvia, jotka kuvateksti liittää sitten osaksi tapahtumia. Muutamia kuva on myös neuvostoliittolaisesta kalustosta ja miehistöstä. Tekstin seassa kulkee myös taulukoita pimeänäkölaitteiden, viestintälaitteiden ja aseiden kantamista, esimerkkejä tykistön tulisuunnitelmista, organisaatiokaavioita, karttoja sekä tietoja miinojen räjähdysainemääristä ja, mikä parasta, pioneerien suluttamisvauhdista.

Vaikka joukkojen komentajilla ja joillain sotilaillakin on nimiä, tapahtumat eivät oikeastaan keskity heihin tai käsittele heitä. Pikemminkin pääosassa ovat mekanisoidut joukot, niiden taktiikka, modernin, mekanisoidun sodankäynnin eri piirteet. Ihmiset ovat läsnä tekemässä päätöksiä, mutta silloinkin he ovat idealisoituja, ja tekstiin leivottu dialogi on väkinäistä tai peräti tarpeetonta. Virheet syntyvät vääristä tiedoista tai tietojen puutteesta, ei varsinaisesti vääristä päätöksistä. Tapahtumat vyöryvät kaikkitietävästä näkökulmasta, joka kiinnittää huomiota ihmisten tunteisiin vain milloin unideprivaatio, pimeänäkölaitteiden jatkuvan käytön tuottama silmien väsymys tai tykistötulen aiheuttama stressi on pedagogisesti oleellista.

First Clash antaa ehkä realistisen kuvan modernien mekanisoitujen joukkojen taktisen tason taistelusta, mutta maallikolle, joka lukee kirjaa romaanina, kerronta on tylsää. Teksti on liian raskasta ja erikoissanaston kuormittamaa palvellakseen trillerinä. Taistelukentän tapahtumat ja niiden kuvaus palvelevat oppikirjan pikemminkin kuin romaanin päämääriä. Sotahistorian näkökulma ilman päälleliimattua dialogia olisi palvellut luultavasti paremmin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Red Army

Ralph Peters, Red Army. Pocket Books, New York, NY, USA, 1989.

Kylmän sodan aikana ilmestyi lukuisia romaaneja, joissa Neuvostoliitto aloittaa hyökkäyksen Euroopan koko rintaman laajuudelta. Esimerkiksi Tom Clancyn Red Storm Rising -romaanissa (suom. Myrsky nousee) se aloittaa kolmannen maailmansodan omaan öljykriisiinsä ajautuneena. Vastaavasti John Hackettin romaanissa The Third World War: August 1985 Neuvostoliitto pelkää jäävänsä jälkeen lännen kehityksestä ja aloittaa sodan vielä, kun se uskoo voittavansa, ikään kuin viimeisenä yrityksenä päästä niskan päälle. Nämä teknotrillerit olivat tai ovat spekulatiivista fiktiota: ne tutkivat kaunokirjallisin keinoin sinänsä uskottavista lähtökohdista poliittisia kriisejä, konflikteja, kriisejä, onnettomuuksia tai sotia kuorruttaen poliittisen tai sotilaallisen näyttämön tapahtumat vuolain teknisin yksityiskohdin.

Yhdysvaltalainen Ralph Peters on eläköitynyt upseeri ja sotilastiedustelun analyytikko. Vuodesta 1981 alkaen hän kirjoitti töidensä ohella romaaneja. Aktiiviuransa päätyttyä hän on kirjoittanut myös tietokirjoja. Red Army, järjestyksessään Petersin toinen romaani, on edellä mainittujen teosten tapaan teknotrilleri, mutta niistä (ja kaikista muista) poiketen se kuvaa sotaa nimenomaan venäläisten näkökulmasta.

Kirja seuraa kolmen päivän ajan kenraali Malinskyn komentaman armeijan kolmen rintaman tapahtumia. Alkuun NATO-joukot yllätetään venäläiseen tapaan miestappioita vaativan maskirovkan, harhautuksen, avulla. Mekanisoidut joukot (kuuluisa A2) syöksyvät Länsi-Saksaan ja iskevät nopeasti puolustuksen hajalle. Nopea, salamasotaa muistuttava eteneminen aiheuttaa kuitenkin ongelmia: sivutiet hajoavat raskaiden panssarivaunujen alla, pakolaiset tukkivat valtateitä, viestiyhteydet katkeilevat, ammuksia kuluu ennakoitua enemmän, joukot eksyvät ja huolto laahaa jäljessä. Tappiot kasvavat, ja jonnekin puna-armeijan rohkean strategisen ajattelun ja joukkojen taktisen osaamisen väliin syntyy kitkaa ja epäselvyyttä.

Kuten Clancyn Red Storm Rising, Red Armykin kuljettaa useita päähenkilöitä kenraaleista kiväärimiehiin. Peters jättää nimeämättä aseet ja ajoneuvot sekä niiden yksityiskohdat. Tankki on tankki, konekivääri on konekivääri, ja tykki on tykki. Lukija saa tietää, että aseet tarvitsevat ammuksia ja ajoneuvot bensiiniä. Kirja keskittyy sodan vaikutuksiin, pelkoon, epävarmuuteen ja väkivaltaan. Taisteluita ja sotilaita kirja kuvaa yksityiskohtaisesti. Sotilaat ovat yksilöitä omine taipumuksineen ja haaveineen, ja kukin reagoi stressiin omalla tavallaan.

Ralph Petersin Red Army on ihan kiinnostava teknotrilleri. Kyyti on kylmää kolmannessa maailmansodassa. Vaikka sotilaiden ajatukset viivähtävät taisteluiden ulkopuolella, kirja keskittyy sotaan, eikä välittömien tapahtumien taustalta paljastu mitään suurta tai ihmeellistä. Kirjan jälkipuheessa kirjailija kertoo motiivikseen puna-armeijan kuvaamisen ja sen erojen teroittamisen suhteessa läntisiin armeijoihin. Keskusjohtoinen koneisto ja poliittinen doktriini tuottaa erilaisia sotilaita ja taktiikoita kuin läntisen sotilasliiton tilkkutäkki.

Hackettin tapaan Peters tuntuu olleen huolissaan NATO-maiden heikkoudesta: teknisesti sotakalusto oli hyvää, mutta sitä oli liian vähän. Lisäksi jäsenmaiden toiminnan poukkoileva koordinointi näytti heikkoudelta (kylmän sodan päätyttyä lännen kuva Neuvostoarmeijasta osoittautui yliarvioinniksi).

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Englantilainen potilas

Michael Ondaatje, Englantilainen potilas. Englanninkielisestä alkuteoksesta The English Patient (1992) suomentanut Juhani Lindholm. Otava, Helsinki, 1993.

Englantilainen potilas on Pohjois-Afrikasta Italiaan siirretty lentokoneen hylyssä tunnistamattomaksi palanut mies. Armeijat ja niiden mukana sairaalat siirtyvät taisteluiden myötä pohjoisemmaksi, mutta nuori kanadalainen sairaanhoitaja Hana jättäytyy toscanalaisluostarin raunioihin englantilaisen potilaansa kanssa. Ennen pitkää sinne löytää tiensä myös Hanan perhetuttu Caravaggio, jonka sota ylensi varkaasta vakoilijaksi, ja siirtomaaisäntiensä joukoissa palveleva intialainen Kip, joka kiertää lähiseutuja raivaamassa saksalaisten jättämiä miinoja.

Sota Euroopassa on jo lopuillaan. Eristyksissä elävän luostarin asukkaat ovat kaikki sodan arpeuttamia, vaikka kukaan heistä ei osallistunut taisteluihin. Hana näki taisteluista vain sen seuraukset. Hän paloi loppuun kaivaessaan kranaatinsirpaleita nuorista miehistä ja tarjotessaan kuoleville viimeisen kosketuksen elämään. Kip on pioneeri, jolle viholliskosketus on ollut pelkästään miinojen ja räjähtämättömiksi jääneiden ammusten hermoja raastavaa purkamista. Räjähteiden raivaaminen on kehittänyt varovaisuuden miltei vainoharhaisuudeksi ja ihonväri sekä turbaani yksinäisyyden erakoitumiseksi. Jäädessään vakoilijana saksalaisten käsiin Caravaggio menetti kuulusteluissa molemmat peukalonsa. Hän on englantilaisen potilaan tavoin riippuvainen luostariin jääneistä morfiinivarastoista.

Srilankalaissyntyisen kanadalaiskirjailijan Michael Ondaatjen Englantilainen potilas kuuluu Keneallyn Schindlerin listan ja de Bernièresin Kapteeni Corellin mandoliinin ohella viimeisen kahdeksan kuukauden aikana lukemiini hienoihin toista maailmansotaa sivuaviin kirjoihin, joiden aiemmien nähty elokuvasovitus (tai mandoliinin kohdalla pelkkä elokuvajuliste) syystä tai toisesta oli jarruttanut lukuintoani. Vaikka elokuvina Schindlerin lista ja Englantilainen potilas keräsivät kiitosta, palkintoja ja Oscareita, jäävät ne kuitenkin kirjojensa varjoon. (Elokuvasovitus Kapteeni Corellin mandoliinista ei kerännyt kiitosta, palkintoja tai Oscareita.)

Ondaatjen tarina liikkuu luostarin nykyisyydessä ja sen asukkaiden kokemuksissa ilman selkeää aikajärjestystä. Kun englantilainen potilas ilman tulevaisuutta palaa jatkuvasti menneisyyteen, ihmiset hänen ympärillään etsivät varovasti paluuta normaaliin elämään. Potilaansa tavoin Hana on palanut kuvainnollisesti samoissa liekeissä, ja vaikka hänen nuori ihonsa on edelleen sileä, toipuminen on hidasta. Ahdistusta kukin pakenee tavallaan, enimmäkseen tekemiseen.

Englantilaisen potilaan menneisyys paljastuu pala palalta. Hiiltynyt iho peittää oppineen, ennen sotaa kartan valkoisia alueita mitanneen miehen, jolta aavikko vie kyvyn tunnustaa eroja.

Liikuimme yksin beduiinien mukana Neljänkymmenen päivän tien tuntumassa. Kohtasin lukemattomia autiomaaheimoja, kauneimpia ihmisiä joita olen eläessäni nähnyt. [...] Koko kansallisuuden käsite haihtui vähitellen meistä. Opin lopulta inhoamaan koko kansakunta-sanaakin. Kansallisvaltiot ovat vääristäneet maailmamme.

Kuten rakkaus, autiomaakin on tapahtuma, jota ei voi omistaa tai aidata. Kahden maailman, aavikon ja sivistyksen, välillä liikkuva mies ei tunnusta rajoja tai reviireitä eikä niiden tuottamaa omaisuutta. Kuten tragedioissa tapaa käydä, kulttuurin järjestystä ylläpitävien erojen katoaminen synnyttää uhrikriisin. Englantilaisessa potilaassa sota tuo sitten muassaan puhdistavan väkivallan. Se piirtää ensin autiomaahan ja sen kansojen tilkkutäkkiin rajoja ja reviireitä eli merkityksiä, joiden loukkaaminen on kohtalokasta. Sitten se vääntää autiomaan perinteet ja vieraanvaraisuuden sijoiltaan. Jos miehen ruumis palaa lentokoneen ohjaamossa, hänen sieluaan korventavat vaikeudet yhdistää kokemuksen tuomat uskomukset ja intohimoinen rakkaus. Vaikka rakkautta ei voi omistaa, se haluaa rajoja.

Rajoja löytää myös Kip. Sota ei lupauksistaan huolimatta poistakaan erilaisuutta isännän ja alamaisen väliltä. Britannia taistelee Euroopassa demokratian puolesta mutta tyrannisoi siirtomaataan. Puhetavan hiominen, univormu tai urhoollisuus ei pyyhi pois kulttuuriin koodattuja eroja. Siihen pystyy vain räjähtämätön lentopommi tai panssarimiina. Sitä purkaessaan sikhipioneeri tulee nähdyksi ja kuulluksi mutta vain väliaikaisesti. Lopultakaan mitään palkintoa ei ole tarjolla. Länsi ja itä eivät sekoitu.

Englantilainen potilas tarkastelee toista maailmansotaa Euroopan ulkopuolisin silmin. Tarinaan sekoittuu myyttejä, tragediaa, antiikkia, sotaa edeltävää Kairoa, lumoavaa aavikkoa, yksinäisyyttä, etsimistä ja kaipuuta (kirsikkana kakussa pioneerien raivaustoimintaa). Ondaatjen kerronta polveilee melkein rauhattomasti: Aikamuoto vaihtelee, ja kertoja vaihtuu toiseksi kesken kaiken. Kirjoittajan runoilijatausta lataa pieniä tapahtumia taitavasti. En enää muista elokuvaa kovin tarkasti, mutta sen keskeiset tapahtumat eivät ole aivan yhtä keskeisiä kirjassa. Kirja on joka tapauksessa elokuvaa parempi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Kenelle kellot soivat

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat. Englanninkielisestä alkuteoksesta For Whom the Bell Tolls (1940) suomentanut Tauno Tainio. Tammi, Helsinki, 1976.

Antony Beevorin mukaan Ernest Hemingway nautti espanjalaisten parissa arvostusta ja luottamusta sisällissodan aikaan. Hemingwaylle, joka toimi kirjeenvaihtajana, kerrottiin ja näytettiin asioita melko vapaasti siinä toivossa, että hänen kirjoituksensa kääntäisivät maailman sympatiat tasavaltalaisten puolelle. Kokemustensa pohjalta Hemingway kirjoitti romaanin Kenelle kellot soivat, josta tuli myynti- ja arvostelumenestys. Se ei kuitenkaan kääntänyt sodan kulkua.

Kenelle kellot soivat kertoo yhdysvaltalaisesta Robert Jordanista, joka taistelee vapaaehtoisena tasavaltalaisten kansainvälisessä prikaatissa kansallismielisiä vastaan. Toukokuun lopulla 1937 hän saa tehtäväkseen räjäyttää sillan Madridin lähellä Guadarramavuoristossa vihollisen selustassa osana tasavaltalaisten laajempaa offensiivia. Tarina seuraa Robertia neljän päivän ja kolmen yön ajan tämän yrittäessä siirtää paperille laadittua suunnitelmaa todellisuuteen yhdessä vuoristossa toimivien espanjalaispartisaanien kanssa.

Armeija on erikokoisten joukko-osastojen muodostama organisaatio. Kurin, yhdenmukaisen varustuksen ja koulutuksen tehtävä on muovata yksilöistä ja heidän muodostamistaan yksiköistä persoonattomia, keskenään samanlaisia koneiston osia eli pelinappuloita, jotka ovat strategisen suunnittelun edellytys. Robert Jordanille abstraktion siirtäminen paperilta todellisuuteen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi. Vuoristo tarjoaa karttaa vaikeamman maaston, toukokuinen sää vaihtelee rajusti, mutta ennen kaikkea Robert kohtaa vuoristossa partisaaneja, joilta puuttuvat kuri, yhdenmukainen varustus ja koulutus. Pablo, partisaaniryhmän johtaja, pitää Robertin suunnitelmaa huonona eikä tunnu sitoutuvan siihen. Hän pitää Robertia ulkopuolelta tulevana pahana, joka järkyttää vuoristoon syntynyttä tasapainotilaa ja kohdistaa kansallismielisten huomion tarpeettomasti heihin. Ryhmän kuri perustuu pitkälti Pablon vaimon Pilarin terävään kieleen. Hän on kiihkeä tasavaltalainen ja ryhmän tosiasiallinen johtaja. Kaiken lisäksi Robert rakastuu Mariaan, nuoreen ja viattomaan joukkoraiskauksen uhriin.

Toukokuuhun 1937 mennessä sota on jo jatkunut liki vuoden. Kaikki ovat nähneet ja monet ovat tehneet silmitöntä väkivaltaa. Nopean voiton ja poliittisten puhdistusten hurmos on väistynyt. Ideologiaa pidetään pystyssä väkivalloin myös tasavaltalaisten keskuudessa, kun kommunistit kytkevät puhdasoppisuuden ja vainoharhaisuuden armeijan toimintaan. Espanja on vihkiytynyt kuolemaan, jonkinlaiseen härkätaisteluun, jossa kansallismieliset aavistavat härän liikkeet ja pyörähtelevät sen edessä pystymättä kuitenkaan antamaan sille kuolettavaa iskua. Partisaaniryhmän tarina on kuin sisällissota pienoiskoossa. Urheiden espanjalaisten siviilien päälle on liimattu improvisoitu sodanjohto, jolla on käsissään kuriton, kouluttamaton ja heikosti aseistettu armeija. Se taistelee paremmin aseistettua ja johdettua vihollista vastaan. Taistelijoiden veri vuotaa tarpeettomien propagandatavoitteiden edestä. Vieraat valtiot tuovat sotaan aseita, osaamista ja vieraita ajatuksia, mutta, missä tasavaltalaiset saavat muutamia Robertin kaltaisia dynamiittimiehiä, kansallismieliset täyttävät taivaan saksalaisin lentokonein.

Hemingwayn kerronta etenee kolmannessa persoonassa. Tekstin seassa kulkee kääntämätöntä espanjaa ja ranskaa. Suomennoksessakin liikkuu vanhahtavia ilmauksia noudattaen englanninkielisen alkuteoksen tyyliä. Virkkeet ovat koruttomia ja toteavia. Hemingway seuraa tapahtumia vuoristossa, mutta hiljaisina hetkinä partisaanien ajatukset karkaavat menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja alkavat rakentaa unelmia tai etsiä suotuisia enteitä eli toivoa. Hahmot ovat lihaa ja verta. Sodan arvet, epäröinti, pelko, toveruus, ylpeys ja kohtalonusko heijastuvat mielialan muutoksissa ja valinnoissa. Pablon käsissä on ensi kertaa laadukkaita hevosia, jotka hän haluaisi pitää. Andrés haaveilee kalastuksesta veljensä kanssa. Robert rakentaa mielessään elämää Yhdysvalloissa yhdessä Marian kanssa. Vain Pilar tarrautuu menneeseen, nuoruuden päiviin Valenciassa ja elämään nuoren härkätaistelijan rinnalla. Vanhenevalle, urheutta palvovalle naiselle tulevaisuus tarjoaa vähän.

Kenelle kellot soivat on lyhyesti sanottuna upea teos. Se jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

A Very Long Engagement

Sébastien Japrisot, A Very Long Engagement. Ranskankielisestä alkuteoksesta Un long dimanche de fiançailles (1991) englanniksi kääntänyt Linda Coverdale. Vintage (Random House), London, UK, 2003.

Ranskalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Sébastien Japrisot (1931-2003) julkaisi ensimmäisen romaaninsa 17-vuotiaana. Japrisot, oikealta nimeltään Jean-Baptiste Rossi, käänsi englanninkielistä kirjallisuutta ranskaksi, teki mainos- ja viestintätöitä ja kirjoitti palkintoja ansainneita rikosromaaneja. A Very Long Engagement muistuttaa rikosromaania, mutta murha ja kerronta eivät aivan noudata sen perinteitä.

Talvella 1917 Sommen taisteluissa viisi ranskalaista sotilasta kuljetetaan ei-kenenkään-maalle kädet sidottuina rangaistuksena itsensä tahallisesta vahingoittamisesta. Pelkureiden saksalaiseen kivääri- tai tykistötuleen pakottamisen oli tarkoitus antaa esimerkki ranskalaisille joukoille ja vahvistaa heidän moraaliaan sodassa, jossa sotilaat pelkäsivät omaa esikuntaansa enemmän kuin vihollista (ja usein hyvästä syystä). Yksi tuomituista on nuori kalastaja Manech, joka ehti kihlautua ennen sotaa.

Sota loppuu, mutta Manech ei palaa sodasta. Mathilde, hänen kihlattunsa, saa sekavan viimeisen kirjeen Manechilta, virallisen tiedon kaatuneesta ja myöhemmin yhteydenoton Sommessa paikalla olleelta kersantilta, joka kertoo tapahtumien todellisen kulun. Kersantin tarina herättää kuitenkin kysymyksiä, ja Mathilde alkaa selvittää vuoden 1917 tammikuun alun tapahtumia Bingo Crépusculen tai Bing au Crépusculen kaistalla. Mathilde alkaa etsiä silminnäkijöitä, mutta rekistereitä ei ole tarjolla, joten ihmisiä on vaikea löytää. Paikalla olleista sota tai tauti on niittänyt melkein kaikki. Mathilde taistelee kärsivällisesti aikaa, etäisyyttä ja omaa liikuntakyvyttömyyttään vastaan. Sota on kuitenkin jauhanut ihmishenkien mukana totuuden tai paremminkin synnyttänyt uuden, joka ei kyseenalaista jaettuja mitaleita tai ylennyksiä. Mathilden tutkimukset eivät ole harmittomia.

Ranska on sodan jälkeen henkisesti riekaleina. Kaikissa suvuissa on kaatuneita, ja entisillä taistelukentillä hautautuneet räjähtämättömät kranaatit heräävät pitämään muistoa yllä. Japrisot esittelee elämää keskiluokkaisen hyvinvoinnin alapuolella, missä moni suhde tai kohtalo on kaikkea muuta kuin tavanomainen. Miesten ollessa sodassa naiset ovat tulleet toimeen kuka mitenkin. Kontrasti hyväosaiseen Mathildeen on syvä. Hän rekonstruoi pala palalta vuosien takaisia tapahtumia talvisella rintamakaistaleella eikä kiinnitä mitään huomiota nykyhetkeen. Kun Eurooppa jo sulattelee kubismia, ekspressionismia ja käsitetaidetta, Mathilde tekee sarjan maalauksia, jotka pysäyttävät ajan tallentamalla kukkien ohimenevän väriloiston.

A Very Long Engagement käsittelee ensimmäistä maailmansotaa kertomusten kautta. Kerronta kulkee siis osin preesensissä, osin kirjeiden imperfektissä. Tapahtumat kulkevat Sommella tarinoina, joita Mathilden haastattelemat veteraanit kuvailevat vuolaasti. Hänen saamansa kirjeet kuvaavat kiemuraisia kohtaloita ennen sotaa ja sodan jälkeen. Palapeli vie lukijan mukanaan.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa ja vive la france -lukuhaasteissa.

Storm of Steel

Ernst Jünger, Storm of Steel. Saksankielisestä alkuteoksesta Stahlgewittern (1920, 1961) englanniksi kääntänyt Michael Hofmann. Penguin Books, London, UK, 2004.

Ensimmäinen maailmansota oli aikanaan uudenlaista sodankäyntiä. Tappamista, tuhoa tai mielettömyyttä ei ollut aikaisemmin nähty vastaavassa teollisessa mittakaavassa. Koska sodan osapuolet ennen amerikkalaisten liittymistä sotaan olivat jokseenkin tasaveroiset, konflikti muuttui nopeasti pitkäkestoiseksi väsytystaisteluksi, joka asetti viime kädessä osapuolten asetuotantokapasiteetin vastakkain. Sodan jälkeen ilmestyi  rintamatodellisuutta kuvaavia kirjoja, joista yksi nimekkäimmistä lienee Ernst Jüngerin Storm of Steel (suom. Teräsmyrskyssä). Se ilmestyi omakustanteena vuonna 1920. Vuosien mittaan kirjasta ilmestyi useita, hieman toisistaan poikkeavia painoksia, koska Jünger työsti kirjaansa vuosikymmenten mittaan useaan otteeseen.

Storm of Steel on päiväkirjojen pohjalta kirjoitettu muistelmateos. Kirja alkaa, kun sotamies Jünger liittyy vapaaehtoisena 73. fusilieerirykmentin riveihin Champagnen maakunnassa elokuussa 1914. Rintamalle saapuminen on täynnä innostunutta odotusta.

The train stopped at Bazancourt, a small town in Champagne, and we got out. Full of awe and incredulity, we listened to the slow grinding pulse of the front, a rhythm we were to become mightly familiar with over the years. The white ball of a sharpnel shell melted far off, suffusing the grey December sky. The breath of battle blew across to us, and we shuddered. Did we sense that almost all of us - some sooner, some later - were to be consumed by it, on days when the dark grumbling yonder would crash our heads like an incessant thunder?
   We had come from lecture halls, school desks and factory workbenches, and over the brief weeks of training, we had bonded together into one large and enthusiastic group. Grown up in an age of security, we shared a yearning for danger, for the experience of the extra ordinary. We were enraptured by war. We had set out in a rain of flowers, in a drunken atmosphere of blood and roses. Surely the war had to supply us with what we wanted; the great, the overwhelming, the hallowed experience.

Illuusiot karisivat nopeasti. Sota olikin likaa, valvomista, tylsää odotusta kuoleman läheisyydessä. Jünger haavoittui ensimmäisen kerran Les Épargesin taisteluihin huhtikuussa 1915. Pian taistelun jälkeen hän käy läpi upseerikoulutuksen ja palaa rintamalle Arrasin kaistalle vänrikkinä. Jünger osallistui taisteluihin mm. Sommessa, Arrasissa, Cambraissa, Ypresissä ja Saksan vuoden 1918 kevätoffensiivissä. Hän keräsi mitaleita ja eteni komppanianpäälliköksi, mikä ei lainkaan lieventänyt hänen asemansa vaarallisuutta. Hän haavoittui 14 kertaa ja selvisi vain tuurinsa - läheltä piti -tilanteita on jatkuvasti - ja nopean hoitoonpääsynsä ansiosta.

Sotilaille kieli tuntui riittämättömältä kuvaamaan rintaman todellisuutta. Jüngerin kirjan nimi viittaa tykistökeskitykseen: elottoman rintamakaistaleen maanpäällinen osa on räjähdysten ja kranaatin sirpaleiden peittämä. Meteli on huumaava. Räjähdysten synnyttämä paine lennättää maata, savea ja ruumiita ympäriinsä. Ilmaa on vaikea hengittää, räjähdykset tuntuvat imevän kaiken ilman.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta, kasvamista tai muutosta vaan raaka päiväkirjoista koottu tapahtumaketju. Se kuvailee tapahtumia ilman sen kummempaa tulkintaa. Jünger ei puhu toiveista, tunteista, perheestä, sodan syistä tai moraalista, eikä hän juuri pohdi tappamista tai toveriensa kuolemaa. Hän kuvailee taistelun odotusta, sen tuomaa innostusta. Hän kuvailee pelkoa, vaaraa ja toverihenkeä. Hän kuvailee rintaman maisemaa ja belgialaisten ja ranskalaisten kylien muutoksesta elävistä yhteisöistä rauniokasoiksi, kun ne joutuvat tykistökantaman piiriin.

The defile and the land behind was strewn with German dead, the field ahead with British. Arms and legs and heads stuck out of the slopes; in front of our holes were severed limbs and bodies some of which had had coats or tarpaulins thrown over them, to save us the sight of the disfigured faces. In spite of the heat, no one thought of covering the bodies with earth.
    The village of Guillemont seemed to have disappeared without trace; just a whitish stain on the cratered field indicated where one of the limestone houses had been pulverized. In front of us lay the station, crumpled like a child's toy; further to the rear the woods of Delville, ripped to splinters.

Jünger ei valita ruoasta äänekkäästi, mutta brittiläisten vallatuista asemista löydetyt muonavarat herättävät laajaa ihastusta vuonna 1918. Hän kertoo kuin ohimennen valtavista tappioista, kuinka kaksi pataljoonaa kutistuu komppaniaksi, mutta ei jää murehtimaan niitä eikä palaa niihin. Vaikka kuolema arkipäiväistyy, vaara tuottaa maailman, jossa kaikki on tärkeää joka hetki ja josta ei katsella taaksepäin. Yllättävä iskee silti läpi suojakerroksista: komppanianpäällikkönä hän itkee miestensä edessä 20 nuoren tulokkaan äkillistä yksittäisen kranaatin tuomaa kuolemaa.

Kirjaa on kritisoitu sodan glorifioinnista. Storm of Steel ilmestyi melko pian sodan jälkeen. Toisin kuin esimerkiksi Remarque, Jünger ei selkeästi tuomitse sotaa. Millainen teos olisi ollut, jos Jünger olisi kirjoittanut sen vasta vuonna 1929 kuten Remarque? Missä Remarquen sotaromaani paloi ensimmäisten joukossa natsien kirjarovioissa, Teräsmyrskyssä kuului Hitlerin suosikkeihin. Silti Jünger pysyi etäällä kansallissosialisteista -- edelleen selkeästi tuomitsematta heidän toimintaansa.

Kun Remarque palveli rintamalla muutaman viikon, Jünger palveli neljä vuotta uskoen voittoon viimeiseen haavoittumiseensa asti. Jünger selvästi sopeutui sotaan ja asemaansa siinä. Kirjan ja sodan loppua kohden tuttujen kaatuessa yksi toisensa jälkeen ja saksalaissotilaiden nuorentuessa vuosi vuodelta kuolema tuntuu saavan merkitystä. Ohimennen Jünger mainitsee sodanjälkeisen, tappamisen synnyttämän katumuksen, mutta siirtyy pian eteenpäin.

Esipuheessaan kääntäjä Michael Hofmann kertoo kirjan taustoista ja edellisen englanninnoksen ongelmista. Kirja jatkaa ponnistuksiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Men in War

Kuva: Internet Archive (link)

Andreas Latzko, Men in War.  Saksankielisestä alkuteoksesta Menschen im Krieg (1918) englanniksi kääntänyt Adele S. Seltzer. Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/8440

Andreas Latzko (1876-1943) kävi koulunsa Budapestissä, palveli vuoden verran Itävalta-Unkarin armeijassa ja lähti sitten opiskelemaan kemiaa Berliiniin. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä hän palveli Italian vastaisella rintamalla, missä hän myös sairastui sotaneuroosiin. Vietettyään kahdeksan kuukautta sairaalassa, hän muutti Sveitsiin jatkaakseen toipumistaan. Vuonna 1916 Davosissa Latzko kirjoitti romaanin Menschen im Krieg, joka julkaistiin nimettömänä vuonna 1917. Se saavutti nopeasti suosion ja käännettiin useille kielille mutta kiellettiin sotaa käyvissä maissa.

Men in War sisältää sotaa eri näkökulmista tarkastelevia lyhyitä itsenäisiä tarinoita. Seesteisen kotirintaman tunnelmaa pienessä kaupungissa, joka muodostaa raideliikenteen päätepisteen.

The time was late in the autumn of the second year of the war; the place, the garden of a war hospital in a small Austrian town, which lay at the base of wooded hills, sequestered as behind a Spanish wall, and still preserving its sleepy contented outlook upon existence.

Kranaatinheittimien ja tykistön kumu kantautuu vaimeana kaupunkiin, mutta asemalla kaikuu vielä vajaan kahden vuoden takainen karnevaalitunnelma, jossa sotilaat rintamalle marssivat. Kaupungin läpi rintamalle edelleen kulkee riehakkaita sotilaita, mutta rintamalta palaavat nilkuttavat ääneti takaisin junaan. Kontrasti on terävä, mutta kukaan ei tunnu kiinnittävän siihen mitään huomiota. Sotasairaalan pihalla istuu muutama potilas. Yhden vaimo on saapunut tapaamaan miestään. Mies ei puhu vaan väistää kosketusta.

Viisikymppinen kapteeni siirtyy komppanioineen rintamalle. Hän kamppailee elämänkokemuksen synnyttämän empatian ja sodan vaatimusten kanssa. Hänen nuoren ja innokkaan luutnantin täydellinen mukautuminen sotaan ja sen käsitteisiin (esim. ihmismateriaali) oksettaa. Rintamavastuusta vapautettava osasto on kutistunut joukkueeksi. Kaatuneet ovat jääneet hautaamatta. Sitten italialaiset aloittavat hyökkäyksen.

Kirjoituspöydän takana työskentelevän kenraalin rintamusta koristavat mitalit, hänet tunnetaan jonkin maineikkaan taistelun voittajana, mutta hän ei ole nähnytkään rintamaa. Toimittajalle annetut kommentit, rintamalle lähetetyt käskyt ja todellisuus ovat irvokkaassa ristiriidassa. Mielenvikaiseksi leimattu sotilas pohtii, mikä on normaalia. Voiko karmeista muistoista parantua?

Tell me, my dear doctors, at just what point am I to begin to forget?

Latzko on katkera paitsi silpoutuneista nuorista miehistä, myös siviilien hiljaisesta hyväksynnästä ja sodanjohdon etäännyttävistä käsitteistä. Samalla, kun miehet muuttuvat "ihmissalaatiksi", jossain valmistetaan vaunulasteittain ammuksia. Rintamakokemukselle, sen ahdistavuudelle tai sen tuottamille henkisille vammoille ei tunnu olevan edes nimeä. Kotiin palaaville jää vain epämääräinen katkera raivo.

Latzko antoi ensimmäisten joukossa yhtä sukupolvea yhdistävälle kokemukselle kirjallisen muodon. Romaanina Men in War on suora, raaka ja katkera. Se tuntuu syyttävän sodasta paitsi sen johtoa myös propagandalle ja sotainnostukselle altistunutta siviiliväestöä, joka ei näe rampautuneita rintamalta palaavia luurankoja. Kerronta on valtaosaksi henkilöiden ajatuksia, joissa sotaa peilataan siihen, mitä normaali elämä ehkä on. Tapahtumia näiden ajatusten ulkopuolella on vähän. Kirja on joukko tarinoita, jotka esittelevät näkökulman sotaan. Näkökulma ei muutu tai kehity, se vain esitellään. 

Kirja jatkaa urakkaani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Things They Carried

Tim O'Brien, The Things They Carried (1990). Flamingo, London, UK, 1991.

Collegesta valmistuttuaan yhdysvaltalainen Tim O'Brien palveli Vietnamissa vuoden ajan 1970-luvun taitteessa. Kirjailijana hän on tehnyt suorastaan uran Vietnamin sotaa käsittelevistä teoksista, joista The Things They Carried lienee tunnetuin. The Things They Carried on saman aiheen ympärille nivoutuvien novellien kokoelma. Kuten joissain muissakin O'Brienin Vietnamin sotaa käsittelevissä teoksissa, näkökulma on pohdiskeleva ja kirjailijan omiin sotakokemuksiin pohjautuva.

Sodankäynnin historiassaan John Keegan toteaa, että vuosisadasta toiseen  jalkaväkisotilaan varusteet ovat painaneet noin 30 kiloa. Sitä painavammat kantamukset alkavat tuottaa väsymystä ja alentaa taistelukuntoa. Novelli The Things They Carried kertoo, mitä yhdysvaltalaiset jalkaväkisotilaat kantoivat muassaan viidakon partiointiretkillään. Tehtävästä ja toimenkuvasta riippuen vaatteiden, aseiden, ammusten ja muiden varusteiden kokoonpano vaihteli. Novellin sotilaat kantoivat myös haaveita, kirjeitä, arpia, valokuvia, muistoja ja syyllisyyttä, jotka painoivat varusteita enemmän. Joskus he kantoivat toisiaan. Luutnantti Jimmy Crossin joukkueesta kuolee mies. Cross kokee syyllisyyttä ja yrittää karistaa sodan ulkopuoliset asiat harteiltaan ollakseen valppaampi. Kantamisen kielikuva toimii upeasti varusteiden, kokemusten ja vaikeuksien kanssa.

Kokoelman muut kertomukset eivät aivan yllä nimikkonovellin tasolle. Niissä ei ole samaa tiivistä teemaa ja toteavaa kertojan ääntä, vaan O'Brien yrittää kuorruttaa tarinoitaan tulkinnalla ja metahöpinällä. O'Brien kertoo vaikeuksistaan osallistua "epäselvään" sotaan, mutta päätyy rintamalle ihan pelkästään häpeän pelosta. Hän kertoo tappamastaan vietnamilaisesta sotilaasta. Hän kertoo sodanjälkeen itsemurhan tehneestä aseveljestään. Hän kuvailee kuolemaa, ryhmädynamiikkaa, pelkäämistä, epäonnea ja ystävien menetystä. Hän kertoo sotajuttuja. Aito sotajuttu ei ole opettavainen tai moralisoiva, eikä sen totuuspohja ole tärkeä. Tarinan sisäinen totuus on tärkeämpi.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

Regeneration

Pat Barker, Regeneration (1991). Penguin Books, London, UK, 2008.

Englantilainen Pat Barker etsi kymmenen vuoden ajan kustantajaa esikoisteokselleen. Kun Union Street viimein julkaistiin, siitä tuli menestys. Muutaman kirjan kirjoitettuaan Barker alkoi työstää romaania ensimmäisestä maailmansodasta paetakseen feministikirjailijan leimaa. Hän ei halunnut olla pelkästään pohjoisenglantilaisen työväenluokan ja sen naisten kuvaaja.

Regeneration on ensimmäinen osa sotaromaanitrilogiasta. Kirja ei käsittele varsinaista taistelua vaan sotaneuroosiin sairastuneiden sotilaiden hoitoa skotlantilaisessa Craiglockhartin sotasairaalassa vuonna 1917. Kirjan keskeiset henkilöt (yhtä lukuunottamatta) ovat historiallisia henkilöitä. Kirja alkaa sotaan väsyneen sotasankari Siegfried Sassoonin sodanvastaisesta protestista ja hänen päätymisestään sotaoikeuden sijaan sotasairaalaan -- osin ystävänsä Robert Gravesin ansiosta. Samaan sairaalaan päätyy myös sotaneuroosia sairastava Wilfred Owen. Kaikki kolme purkivat sotakokemuksistaan runoiksi.

Tarinan keskeisin hahmo on sotasairaalan viisikymppinen ensin antropologina tunnetuksi tullut neurologi William Rivers. Hänen tehtävänsä on parantaa sotaneuroosista kärsivät sotilaat ja palauttaa, jos mahdollista, heidät taistelukuntoon. Ennen sotaa Rivers teki neurologisia kokeita katkenneiden hermojen korjautumisesta, mihin kirjan nimikin viittaa. Sotilaat tarvitsevat menettämänsä hermot takaisin.

After paying the driver, Sassoon stood for a moment looking up at the building. Nobody arriving at Craiglockhart for the first time could fail to be daunted by the sheer gloomy, cavernous bulk of the place. Sassoon lingered on the drive for a full minute after the taxi had driven away, then took a deep breath, squared his shoulders, and run up the steps.
   Rivers turned away from the window, feeling almost ashamed of having witnessed that small, private victory over fear.

Vaikka Craiglockhartissa hoidetaan vain upseereita, potilaita on moneksi: Anderson on rintamalla Ranskassa palvellut kirurgi, joka ei kestä enää veren näkemistä. Willard kokee olevansa halvaantunut selkäänsä sattuneen sirpaleen takia, vaikka selässä ei ole mitään vikaa. Burns ei pysty syömään saatuaan mädäntyneen saksalaisen ruumiinkappaleita suuhunsa. Astmaattinen Pryor on menettänyt puhekykynsä ja osin muistinsa.

Potilaiden hoitaminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Barkerin psykologinen vaisto rakentaa hienosti useita kerroksia potilaan ja lääkärin väliin. Sota tekee miehistä yksilöinä mitättömiä; se suorastaan kuohii heidät, kun he kyyhöttävät poteroissaan voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Rivers etsii kärsivällisesti väylää vihan, häpeän, katkeruuden, alemmuuden tunteen ja yksinäisyyden läpi ja yrittää saada hermonsa menettäneet sotilaat muistamaan, läpikäymään traumaattiset kokemuksensa ja puhumaan. Samalla Rivers alkaa itse kuitenkin saada oireita: unettomuutta, kipuja ja ahdistusta. Ennen kaikkea hän alkaa epäillä mielenterveyden käsitettä ja omaa tehtäväänsä, eikä mikään raasta niin kuin moraalinen dilemma.

This reinforced Rivers’s view that it was prolonged strain, immobility and helplessness that did the damage, and not the sudden shocks or bizarre horrors that the patients themselves were inclined to point to as the explanation for their condition. [...] Any explanation of war neurosis must account for the fact that this apparently intensely masculine life of war and danger and hardship produced in men the same disorders that women suffered from in peace.

Kirja on vaikuttava. Regeneration piirtää rintaman seuraukset potilaiden oireiden ja sotakokemusten kautta, työstettävien runojen katkelmissa ja kotirintaman suhtautumisessa. Barker ei osoittele, vaan hän antaa henkilöidensä puhua puolestaan. Ihmisten kohtaamiset ovat uskottavia ja ristiriitojen vaivaamien hahmojen kautta suorastaan lumoavia.

Kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Azincourt

Bernard Cornwell, Azincourt: historiallinen romaani. Englanninkielisestä alkuteoksesta Azincourt (2009) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Nørhaven, Tanska, 2014.

Myöhäiskeskiajalla Englannin ja Ranskan välillä käytiin monta pientä sotaa. Jälkikäteen on ollut helpompi niputtaa toistuvat taistelut satavuotiseksi sodaksi (1337-1453),  jossa Englannin kuningas yritti perustella vaadettaan Ranskan kruunuun aseellisesti. Sota oli merkittävissä määrin sisällissota, johon englantilaiset osallistuivat mantereella sijaitsevien maakuntiensa kautta. Sodan aikana feodaalisen ratsusotilaan asema hiipui ja talonpoikaissotilaan asema vahvistui. Sodankäynti alkoi ammattimaistua ja valta keskittyä kruunun käsiin.

Vuonna 1415 Henrik V:n johtamat englantilaiset voittivat lukumääräisesti ylivoimaiset ranskalaiset Agincourtissa talonpoikaisten jousimiestensä ansiosta samaan tapaan kuin Crécyssä (1346) ja Poitiers'ssä (1356). Nämä taistelut ja niiden pitkäjousimiehet (longbow men) ovat Englannin kansallisia ikoneita samaan tapaan kuin Battle of Britain 1940 ja Spitfire-lentokone. Suositun legendan mukaan englantilaisten käyttämää kahden sormen haistattelumerkkiä kutsutaan toisinaan Agincourt-tervehdykseksi, koska satavuotisen sodan aikana ranskalaiset katkoivat kiinni saamiltaan englantilaisilta jousiampujilta etu- ja keskisormen. Legenda tuskin pitää paikkaansa; kiinni saadut talonpoikaissotilaat tapettiin.

Brittiläinen kirjailija Bernard Cornwell on kirjoittanut kymmenittäin sotahistoriallisia romaaneita. Azincourt kertoo englantilaisesta pitkäjousimiehestä Nicholas Hookista, joka lainsuojattomana päätyy Ranskaan palkkasotilaaksi. Hän selviää täpärästi puolustamastaan Burgundin Soissonsista, missä kaupungin valtaavat ranskalaiset tappavat joukoittain antautuneita englantilaisia jousimiehiä ja ranskalaisia siviileitä. Vaiheiden jälkeen hän päätyy Henrik V:n armeijaan, joka piirittää ensin Harfleuria ja marssii sitten Agincourtiin.

Cornwell kirjoittaa vauhdikasta toimintaviihdettä. Azincourt tarjoaa yksityiskohtaisen ajankuvan myöhäiskeskiaikaiseen sodankäyntiin, taktiikoihin, varusteisiin ja aseistukseen. Tarinana kirja oli kuitenkin pettymys. Olen pitänyt Cornwellin anglosaksisesta romaanisarjasta, ainakin sen alkupäästä, mutta Azincourtissa ei ole mitään koukkua, yllätystä tai moraalista ambivalenssia. Ehkä taakkana on Agincourtin taistelun asema Englannin historiassa, mutta glorifioituna taistelukuvauksena kirja muistuttaa Korkeajännitys-sarjakuvia: hyvät ja pahat ihmiset on vakioitu heti alkuun, ja konflikti käydään yhdellä tasolla. Henkilöiden vuorovaikutus on kankeaa. Puolipahiskin tavallaan oppii olemaan ihmisiksi. Päähenkilö määrittyy pelkästään raamikkaan olemuksensa ja lihasvoimiensa kautta, kuten Jack Reacher -romaaneissa, mutta takana ei ole mitään mysteeriä, jännitettä tai ongelmaa. Historiaa lukeneille taistelun lopputuloskaan ei ole yllätys.

Oli miten oli, kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

Starship Troopers

Robert A. Heinlein, Starship Troopers (1959). Ace Books, New York, NY, USA, 2010.

On ollut vaikea keksiä kirjoja, jotka ovat huonompia kuin niistä tehdyt elokuvat. Elokuvien ja kirjojen yleisöt ovat erilaisia, samoin ne ovat ilmaisumuotoina erilaiset. Elokuvat usein kadottavat hahmojen sisäisen maailman, monisyiset sivujuonteet, eivätkä lavasteet useinkaan korvaa kirjan kanssa vietettyjä tunteja ja lukijan mielikuvia maisemista ja tilanteista. Starship Troopers kuitenkin helpottaa tätä pähkäilyä.

Robert A. Heinlein (1907-1988) palveli jonkin aikaa Yhdysvaltain laivastossa, opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa mutta päätyi tieteiskirjailijaksi. Starship Troopers on nuoren Juan "Johnnie" Ricon tarina Maan liittovaltion armeijan jalkaväessä ja hieman myöhemmin käydyssä sodassa toisella planeetalla asuvaa kookasta hyönteislajia vastaan. Kirja voitti Hugo-palkinnon vuonna 1960.

Paul Verhoevenin ohjaama Starship Troopers (1997) on satiiri fasistis-militaristisesta yhteiskunnasta. En pitänyt elokuvasta erityisesti, mutta sen ja Stranger in the Strange Land -iloittelun pohjalta oletin tämäkin kirjan olevan satiiri. Olin väärässä: Starship Troopers on kuvaus idealisoidusta fasistis-militarisesta yhteiskunnasta ilman satiirin häivää. Wikipedian mukaan Heinlein halusi kertoa "tarinan jossa filosofiselta ja historialliselta kannalta tarkastelisi niitä syitä miksi ihmiset yleensä sotia käyvät". Elokuva seuraa kirjan tapahtumia vain väljästi ja ihan syystä: kirjan tapahtumat eivät käänny mielenkiintoiseksi tarinaksi.

Kirja alkaa unenomaisessa taistelutilanteessa, jossa Johnnien osasto tuhoaa vieraalla planeetalla jotain liskokansaa. Osasto etenee taisteluhaarniskoissa valtavia loikkia ja kylvää ympärilleen raketteja ja pieniä ydinaseita. Syy tälle taistelulle ei oikein selviä, mutta Johnnie onkin vain sotilas. Sotilaskouluttajan sanoin:

War is not violence and killing, pure and simple; war is controlled violence for a purpose. The purpose of a war is to support your governments decisions by force.

Sitten Johnnie siirtyy kertomaan kouluajoistaan, päätöksestään liittyä sotavoimiin ja alokasajastaan. Hän rikkoo välinsä perheeseensä, haaveilee lentäjän urasta mutta päätyy, ah, jalkaväkeen. Sotilaskoulutus on kovaa kuin spartalaisissa myyteissä. Harjoituksissa käytetään paukkupatruunoiden seassa kovia ammuksia. Kuri perustuu julkisiin ruumiillisiin rangaistuksiin (syy 1900-luvun korkeisiin rikostilastoihin on sosiaalityöntekijöissä ja heidän pohjattomassa lempeydessään). Idealisoitu armeija kasvattajana tuottaa vastuuntuntoisia sotilaita. Armeija korvaa kirjaimellisesti perheen, kun Johnnie alkaa sovittaa perheenjäsenten rooleja komppanian upseeristolle. Virheittensä ja niistä tarjoiltujen rangaistusten kautta Johnnien oppii ymmärtämään, miksi armeija toimii kuten toimii -- ja miksi se toimii.

Heinleinin ihanteessa vilkkuvat sotilaseliitin ympärille rakennettu Sparta ja Rooman tasavaltalaisihanteet. Missä Roomaa alkuaikoina puolustivat talonpojat, eli ne, joilla oli jotain menetettävää, Heinleinin luomassa maailmassa Maata puolustavat riittävän kyvykkäät ja soveliaat vapaaehtoiset. Äänioikeus ja ylipäätään täydet kansalaisoikeudet on sidottu palvelukseen, jonka katsotaan jalostavan kansalaisia uhrautuvaisuuteen ja vastuuntuntoon.

The noblest fate that a man can endure is to place his own mortal body between his loved home and the war's desolation.

Johnnie etenee omaksi ja lukijan yllätykseksi urallaan. Upseerikoulutus palkitsee hänet kouluaikaisen ihastuksen vierailulla ja sovinnolla menneisyytensä kanssa. Sitten alkaa taistelu.

Kirjan ongelma ei ole kirjan muotoilema libertaristinen yhteiskunta tai valo, jossa Heinlein sen esittää. Yhteiskunta ei ole länsimainen keskiluokan hallitsema demokratia, mutta harva yhteiskunta on. Yksi ongelma on kertoja Johnnie. Hän on alle keskinkertaista vahaa upseerien ja ideologistien käsissä täynnä ihailua, yhteisöllisyyttä ja vailla omaa tahtoa. Hän ei ajattele, pureksi tai pohdi hänelle opetetun ideologian sisältöä, vaikka tämä ideologia olisi juuri kirjan keskeistä antia. Kaiken kukkuraksi hän on päätynyt muotoilemaan pitkän ja monisanaisen tarinan vaiheistaan, vaikka hän ei tunnu olevan edes kovin sitoutunut. Miksi? Hän on vain paikalla, kun oppia luetaan.

Toinen ongelma on henkilöiden kangistunut ja säännelty vuorovaikutus. Heinlein hallinnoi ihmisten välisiä suhteita kategorioiden kautta (koulutus opettaa upseerikokelaita jopa rakastamaan alaisiaan ennen kuin heillä on alaisia!). Heinlein haluaa luoda tapahtumiin merkitystä ja läheisyyttä pyörittelemällä sotilasarvojen kohtaamista ja puhuttelurekisterin vaihtumista, eikä se toimi. Pienet ja pökkelöt rituaalit eivät anna tapahtumille ja Johnnien kasvulle sitä merkitystä, jota Heinlein on hakenut. Suuren osan ajasta Johnnie viettää selittäen organisaatiota ja koulutusryhmien tai -puoliryhmien koostumusta, joka on yhtä mielenkiintoista kuin aterimien järjestely laatikoihin. Henkilöiden välillä ei ole ensimmäistäkään oikeaa tunnetta tai vastakkainasetettelua, vaan kaikki henkilöt ovat suuremman hyvän palveluksessa, ja vain Johnnien tietämättömyys saa ihmiset näyttämään vihaisilta tai ärtyneiltä. Kellään ei ole varsinaisesti luonnetta vaan pelkästään suhde sotilaskoulutukseen, joka puolestaan määrää heidän suhtautumisensa Johnnieen.

Kolmanneksi, Heinleinin esittämät yleiset suuntaviivat sodankäynnin syille ovat kyseenalaiset ja jopa väärät. ("Violence, naked force, has settled more issues in history than has any other factor.") Ongelma ei ole se, että kirjassa esiintyy vääriä tai huonosti perusteltavia näkemyksiä. Ongelma on, että kirja esittää ne annettuna totuutena, joita lukee auktoriteetin ääni ilman pohdintaa tai vasta-argumentteja. Moraalifilosofian tulokset nollataan ohimennen muutamin pelastusvene-etiikan esimerkein. Ihmiskunta on valistusupseerin mukaan tähdännyt aina vakaaseen ja hyväntahtoiseen hallintoon ikään kuin ihmiskunta olisi hegeliläinen toimija.

   "The sovereign franchise has been bestowed by all sorts of rules -- place of birth, family of birth, race, sex, property, education, age, religion et cetera. All these systems worked and none of them worked well. All were regarded tyrannical by many, all eventually collapsed or were overthrown.
   "Now here are we with still another system... and our system works quite well. Many complain but non rebel; personal freedom for all is greatest in history, laws are few, taxes are low, living standards are as high as productivity permits, crime is at its lowest ebb. Why?

Heinleinin muotoilema yhteiskunta on aiempia vakaampi ja parempi, koska kaikki äänestäjät ja virkamiehet ovat vapaaehtoisesti palvelleet liittovaltiota ja osaavat siten asettaa yhteisön edut omiensa edelle.

Citizenship is an attitude, a state of mind, an emotional conviction that the whole is greater than the part... and that the part should be humbly proud to sacrifice itself that the whole may live.

Miksi sitten soditaan? Syy on yhdistelmä väestöpainetta ja kollektiivista eloonjäämisvaistoa. Rauha tuottaa epäterveitä aineksia ja väärää ajattelua, jotka vaarantavat ihmisen selviämisen pitkän päälle. Sota on tarpeellista, koska sen tuottama sosiaalidarwinismi karsii ajattelusta huonon aineksen samaan tapaan armeijan koulutus karsii sopimattomat ainekset sotilaista ja siten äänestäjistä. Siten sodan tarkoitus ei olekaan politiikan ajaminen vaan itsesäilytys. 

Starship Troopers on puisevaa propagandaa, jota tukee puolivillainen historiallis-filosofis-yhteiskunnallinen kudelma. Kirjassa ei ole oikein tarinaa eikä varsinaisia henkilöhahmoja. Se on Yhdysvaltain merijalkaväen ja laivaston lukemistoa, joka on saavuttanut jonkinlaisen aseman tieteiskirjallisuudessa.

Kirja on osa luku-urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Captain Corelli's Mandolin

Louis de Bernières, Captain Corelli's Mandolin (1994). Vintage Books, London, UK, 1998.

Brittiläinen Louis de Bernières opiskeli filosofiaa ja teki monenlaista tointa ennen täysipäiväistä kirjailijan uraansa. 1990-luvun alussa hän julkaisi nopeaan tahtiin neljä romaania, joista viimeinen, Captain Corelli's Mandolin, osoittautui läpimurtoteokseksi. Kirjasta on tehty elokuva, jota kirjailija ei ole suuresti ylistänyt.

Tarina sijoittuu Kefalonian saarelle Kreikan länsirannikolle. Iannis on vanha lääkäri, jolla on kaunis, teräväpäinen ja -kielinen tytär Pelagia. Iannis yrittää kirjoittaa Kefalonian historiaa; saari on ollut monen valtakunnan alaisuudessa, vaikka sillä ei ole tarjota kuin ikivanhojen oliivipuiden hedelmiä ja saarta ympäröivien vesien kalaa. Puut ovat tuhannen vuotta vanhoja, ja maan uumenissa lepää kiviä ja multaa kreikan myyttiseltä ajalta. Saaren sijainti on kuitenkin "strateginen" ja niin italialaiset ja saksalaiset sotilaat miehittävät sen toisen maailmansodan aikana. Kreikka myytteineen, merineen ja kirkkaine taivaineen muuttaa vierailijoita.

Tarinaa rytmittää kolme jyrähdystä, joista jokaisella on uhrinsa. Ensimmäinen tulee kefalialaisen sirkusvoimailijan kanuunasta. Sen ampuma metalliromu haavoittaa nuorta kalastajaa, joka päätyy Iannisin ja tämän tyttären hoitoon. Sitten tulee sota. Mussolini keksii rakentaa imperiumia ja valloittaa Kreikan muinaisen Rooman tapaan, mutta kreikkalaisten vastarinta on tehokasta. Vasta pohjoisesta vyöryvien saksalaisten voimin Kreikka taipuu akselivaltojen ikeeseen. Italialaiset miehitysjoukot sijoittavat sekopäisen muusikon, kapteeni Antonio Corellin tohtori Iannisin taloon.

Italians always act without thinking, it's the glory and the downfall of your civilisation. A German plans a month in advance what his bowel movements will be at Easter, and the British plan everything in retrospect, so it always looks as though everything occurred as they intended. The French plan everything whilst appearing to be having a party, and the Spanish..., well, God knows. Anyway, Pelagia is Greek, that's my point.

Toinen jyrähdys tulee vanhasta rannalle ajautuneesta merimiinasta, jonka Corelli räjäyttää raivaustarkoituksessa. Corelli ja tämän miehet eivät tunnu ottavan sotaa kovin tosissaan, vaan laulavat kuorona kohtauksia oopperoista ja pelaavat jalkapalloa. Euroopan sota ulottaa kuitenkin vaikutuksensa myös syrjäiselle saarelle. Kun Mussolini kaatuu ja Italia vaihtaa puolta, italialaisten ja saksalaisten sotilaiden verinen välienselvittely on väistämätön.

Kolmas jyrähdys tulee vuonna 1953, kun maanjäristys tuhoaa vanhat rakennukset ja kylät. Syntyneeseen tilaan lainehtii moderni elämä muassaan sähköt, juokseva vesi, turistit ja kiihtyvä talous. Kefalonia muuttuu lopullisesti.

Captain Corelli's Mandolin on sodan riepottelema rakkaustarina. De Bernièresin kerronta on lämmintä ja ajoittain hyvin hauskaa. Se ei kuitenkaan peitä kahden suuren ideologian, fasismin ja kommunismin, aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Niiden synnyttämä väkivalta repii lupaukset, ystävyyden ja perheet palasiksi. Sota vaatii hintansa, eivätkä kuivin jaloin selviä nekään, jotka osallistuvat siihen tieten tahtoen, riemusta tai vihasta.

Tämä kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. Saksankielisestä alkuteoksesta Im Westen nichts neues (1929) suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1975.

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) taisteli ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Sodan jälkeen hän valmistui opettajaksi ja teki sekalaista toimisto- ja  kirjoitustointa. Kymmenisen vuotta sodan jälkeen hän kirjoitti tarinan nuoresta Paul Bäumeristä, joka värväytyy luokanvalvojansa suosituksesta mukaan sotaan heti sen alettua. Länsirintamalta ei mitään uutta julkaistiin aluksi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1928. Seuraavana vuonna, kustantajan suureksi yllätykseksi, kirja myi hyvin, vaikka sodasta oli ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta. Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 kirja päätyi roviolle ensimmäisten joukossa.

Länsirintamalta ei mitään uutta kieltämättä esittää saksalaisten sotaponnistelut huonossa valossa. Paul Bäumer on kaksikymppinen lukiolainen, joka tempautuu mukaan sotainnostukseen muiden luokkakavereidensa tapaan. Sota ei ole kuitenkaan aivan sitä, miksi sitä luultiin. Se kääntää kaiken päälaelleen. Yksityisyyttä ei ole, joten yksityiset toimet muuttuvat julkisiksi. Kuolema arkipäiväistyy ja tappaminen muuttuu eläimelliseksi leikiksi tai kilpailuksi. Vanha järjestys keikahtaa, opettaja päätyy oppilaansa alaiseksi. Haavoittuneet olisi armeliaampaa ampua saman tien. Remarquen tarina irtoaa porvarillisista hyveistä heti parilla ensimmäisellä sivulla.

Lepovuorossa voi poltella tupakkaa, katsella kaukaisia tähystyspalloja ja räjähtelevien ilmatorjunta-ammusten savupilviä. Rintama on toinen todellisuus. Kuolema ja eloton maisema puristavat sotilaiden horisontin nykyhetkeen ja riisuvat arvot, toiveet ja muistot. "Kuluuko viikkoja, kuukausia vai vuosia? Ei, ainoastaan päiviä." Kuitenkin lehdet ovat pudonneet puista, kun he palaavat seuraavan kerran linjojen taakse.

Oman tykistön putket ovat kuluneet, ja ammukset lentävät toistuvasti omiin asemiin. Ei-kenenkään-maalta kuuluu kuolevien huutoja. Pimeyden turvin lähdetään etsimään, mutta usein turhaan. Kranaatteihin, kaasuhyökkäyksiin, liikkumiseen ja elämiseen liittyviä vaaroja ei ehditä opettaa, ja niin täydennysmiehinä tuotuja alokkaita kaatuu kuin heinää. Huhuja, epätietoisuutta.

Loma tuottaa tuskaa. Se siirtää sotilaan ajassa taaksepäin ja tekee veteraanista jälleen pojan. Suojaava nihilismi halkeilee. Sukulaisten ja tuttavien käsitykset sodasta ovat propagandan värittämiä, eikä rintaman olosuhteista, tappamisesta tai kuolemisesta voi puhua kuin fraasein. Omaisten suru tuntuu mielettömältä.

En kerro hänelle ikinä totuutta; ennen hän saisi silpoa minut palasiksi. Säälin häntä, mutta hän tuntuu minusta myös hieman tyhmältä. Pitäähän hänen lopultakin jo rauhoittua; Kemmerich pysyy kuolleena, tiesipä tämän äiti tai ei, millä tavoin hänen poikansa kuoli. Kun on nähnyt paljon kaatuneita, ei voi enää oikein käsittää noin suurta tuskaa yhden ainoan kaatuneen takia.

Remarquen romaani on kohtalaisen lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Kerronta kulkee preesensissä ikään kuin tapahtumat tapahtuisivat juuri nyt. Taistelukentän kuvaus on lohdutonta, sota raakaa ja turhaa. Paul harhailee nihilismin ja epätoivon välisellä kaistaleella. Vain ystävien seurassa sodan tapahtumat painuvat tietoisuuden pohjalle kuin kivet.

Kirja jatkaa Ihminen sodassa -luku-urukkaa.

Tuntematon sotilas

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (1954). WSOY, Juva, 1993.

Viime vuosisadan aikana sodankäynti sai teollisen mittakaavan ja uudenlaiset ammukset, pommit ja räjähteet tehosivat hyvin ihmisen pehmeään kudokseen. Sitä mukaa, kun uusi sodankäynti alkoi vaikuttaa eri maihin, alettiin pystyttää tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä kaatuneille, joiden ruumiita ei pystytty tunnistamaan. Suomen kohdalle on osunut kolme tällaista modernia sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.

Väinö Linnan (1920-1992) ikäluokka kutsuttiin palvelukseen heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Kirjailija osallistui jatkosotaan Jalkaväkirykmentti 8:n riveissä. Näihin kokemuksiin perustuu hänen läpimurtoteoksensa Tuntematon sotilas. Se kuvaa konekiväärikomppanian vaiheita Paloaukean varuskunnasta Joensuun liepeiltä Petroskoihin, Syvärille ja takaisin vanhalle rajalle.

Jatkosota (1941-1944) niveltyi yhteen saksalaisten Neuvostoliittoa vastaan käynnistämään operaatio Barbarossaan. Toisin kuin talvisodassa Suomi oli nyt hyökkääjä. Se joutui näkemään vaivaa oikeuttaakseen hyökkäyksen. Talvisodassa menetetyt alueet haluttiin takaisin, mutta monien mielissä kajasti kansallisromanttinen heimoaate: suomensukuiset kielialueet yhtenä valtiona, Suur-Suomena. Mannerheimin Miekkavala ja Miekantuppikäsky kiteyttivät nämä tavoitteet. Ideologialla oli tietenkin kriitikkonsa, mutta jatkosotaan kuitenkin päädyttiin. Kun sota eteni hyvin sekä suomalaisella että saksalaisella rintamaosuudella, maan oikeisto halusi liittää Itä-Karjalan osaksi valtakuntaa.

Tuntematon sotilas on instituutio. Suomalaiset kuljettavat sen henkilöhahmojen lausahduksia (ehkä tietämättäänkin) arkikielessä. Konekiväärikomppanian upseereista on kasvanut johtamisen arkkityyppejä. Miehistön tarjoama eri murteiden edustus ja niiden tuoma puhutun kulttuurin  kielellinen rikkaus ja ilmaisuvoima lumoavat lukijapolvia toisensa jälkeen. Se luo myös kuvan koko kansan projektista, mutta en ole varma, onko kyseessä Linnan ottama kirjallinen vapaus. Äitini isän joukko-osasto koottiin saman kylän miehistä, mikä teki tappioista hyvin karvaita.

Joka tapauksessa sotilas on tuntematon monesta syystä. Kirjan kannessa seisova sotilas on selin (kiväärin hihna on oikealla olkapäällä), joten hänen kasvonsa eivät näy katsojalle, eikä univormuun pukeutunutta harmaata massaa erota kuin yhdessä palvelleet saman yksikön jäsenet. Kannen sotilas on viittaus kanttiinissa juuri ennen rintamalle lähtöä myytyihin kirjoituslehtiöihin.

Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, "prässit" housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus.

Haavekuva kuitenkin kangasteli suomalaisen upseeriston silmissä. Toisin kuin kannen sotilaalla suurella osalla sotilaita ei ollut kypärää. Konekiväärikomppanian miehet pilkkasivat ohi kulkevien jääkärien teräskypäriä ruoanlaittovälineiksi, mutta heidän joukkueenjohtajansa eli eri maailmassa.

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille oli määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot.

Sotilas on tuntematon suomalaiselle upseeristolle. Heimoaatteen, saksalaisen sotilasihanteen ja mekanisoidun sodankäynnin päihdyttämät nuoret upseerit katselevat pettymyksen vallassa suomalaisia marssiosastoja, joilta "puuttui kaikki sotilaallisuus". Saavutetut voitot kohottivat upseerien itsetuntoa ja mieskuntoisuutta, mutta voittoja tarjoilleiden "räsyisten irvileukojen" rivistöt raakoine vitseineen ja valituksineen taittoivat hyvän olon nopeasti.

Tuntemattomia sotilaita ovat myös viholliset. Lentokoneet, tykit ja kiväärit tappavat etäisyyden päästä. Taisteluita käydään usein pimeässä. Milloin lähietäisyydelle joudutaan taisteluiden jälkeen, miehillä on vaikeuksia ylläpitää kylmää viholliskuvaa.

Koko kirjan ajan upseerit etsivät oikeaa tapaa johtaa ja toimivaa suhdetta miehiin, joita he joutuivat käskemään vaarantamaan henkensä vaikeasti käsitettävien tavoitteiden saavuttamiseksi. Lämmin mutta vaativa Kaarna kaatuu ensimmäisessä taistelussa. Hänen alaisensa johtavat hyvin eri tavoin. Lammio, suomenkielisen sotakirjallisuuden arkkidemoni, erottaa itsensä miehistöstä kirjakielensä, huolitellun ulkoasunsa, joustamattomuutensa ja heikon tilannetajunsa kautta. Hän on muistuttaa perinteistä yläluokkaista upseeristoa, jonka valkoiset hansikkaat tekevät pilkkaa sodan todellisuudesta. Sotakoneiston sisällä hän on kuitenkin pystyvä, ylennyksiä aina ensimmäisenä saava upseeri.

Kariluoto, vastaitsenäistyneen maan suomenkielisen keskiluokan kasvatti, tavoittelee arvostusta väärin käsitetyn miehekkyyden, epärealistisen ideologian ja vaikean todellisuuden ristipaineessa. Monen muun upseerin tavoin sotaonnen kääntyminen on hänelle kaksinverroin karvasta, koska tappio tarkoittaa myös osaksi identiteettiä omaksutun ideologian kuolemaa.

Koskelaa ei erota miehistöstä kuin vaiteliaisuus. Hän lukee miehistön mielialoja taitavasti, luottaa alaisiinsa ja rakentaa auktoriteettinsa esimerkin voimaan: hän tarttuu vaarallisimpiin tehtäviin itse. Esimerkkiä ja edestä johtamista harjoittivat toki monet muutkin. Miehistötappiot upseerien keskuudessa olivat hyvin korkeat. Koskelaa ohjaa kuitenkin harkinta.

Jatkosota oli ideologisesti vaikeampi kuin talvisota. Tuntemattomasta sotilaasta on luettavissa halveksunta heimoaatetta ja sotapropagandaa kohtaan. Karjalalainen kulttuuri tanhuineen tai itkuvirsineen saa Hietaselta pelkkää pilkkaa, vaikka mies on ensimmäisenä tunnustamassa vihollisen inhimillisyyden kaikkia yhdistävän pelon tai nälän kautta. Itse karjalalaiset eivät suuremmin arvosta suomalaisten sotahanketta tai sen tavoitteita. Lotat, vapaaehtoisina taistelutoimia tukemaan rintamalle lähteneet naiset, eivät esiinny hyvässä valossa kertaakaan. Suojeluskunnissa

käänneltiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat.

Sotilaspastorit, jotka ovat siunaamassa tappamista uskonnollisin ja ideologisin sanakääntein, näyttäytyvät pahantekijöinä. Suomalainen propaganda tehoaa vain hyväuskoisena kuvattuun Saloon, joka uskoo väsymättä voittoon, Saksaan ja "uusiin aseisiin". Jopa upseerit vierastavat hänen reippauttaan.

Tämä oli neljäs lukukerta, jos yksi äänikirjakokemus lasketaan mukaan. Kirja jaksaa yllättää. Vuosien varrella kirjasta ehtii muodostua mielikuva, mutta uusi lukukerta tuntuu joka kerran nostavan kirjasta esiin jotain uutta.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.