1Q84

En ole kriitikko, eikä Haruki Murakamin suosio ole tehnyt minulle mitenkään kipeää. Japanilaisen menestyskirjailijan uudet kirjat herättävät ilmestyessään myönteistä innostusta. Hänen nimensä nousee esiin vuosittain Nobel-spekuloinneissa. Etabloituneissa kirjallisuuspiireissä suhtautuminen hänen tuotantoonsa on ollut, sanotaanko, pidättyvämpää. Kun pari vuotta sitten Leena Krohn suositteli Prosak-klubin lavalla kollegalleen Murakamin teosta 1Q84 (2013), Kansallisteatterin kellarisalin ilma tuntui viilenevän asteen, pari.

Olen epäröinyt lukea Murakamin romaaneja mutkattomasti länsimaisina teoksina. Minusta ne ovat olleet outoja fantasioita, enkä ole rientänyt tuomitsemaan niiden sisältämiä erikoisia ihmissuhteita, sukupuolten asemaa tai teemoja (saati kirjailijaa näiden takana), koska en ole kokenut täysin ymmärtäväni niitä. Teokset tuntuvat asettuvan länsimaisuuden ja japanilaisuuden rajalle, jolloin tulkinta ei kaltaiselleni maallikolle ole helppoa. Pureskeleeko kirjailija länsimaista perinnettä japanilaiseen makuun, vai osallistuuko Murakami japanilaisin maustein länsimaiseen perinteeseen?

Nyt pääteokseksi nostetun romaanin 1Q84 luettuani varovaisuuteni ja kulttuurirelativismini tuntuu laiskuudelta. Romaanin temaattinen sekamelska muuttaa taannehtivasti käsitystäni myös aiemmista romaaneista — ehkä poislukien eheästä Norwegian Woodista (2009). Tämä mielenmuutos kirvelee kaksin verroin, koska ajaudun Murakamin suhteen etabloituneiden kirjallisuuspiirien kanssa samalle puolelle. Sen ajatuksen kanssa on vaikea nukkua.

* * *

Muiden lukemieni Murakamien tapaan 1Q84 ankkuroituu nimessään Japanin ulkopuolelle. Kirja on takakannen mukaan saanut inspiraationsa George Orwellin romaanista Vuonna 1984 (1949). Murakami kuitenkin liuottaa Orwellin dystopiasta yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden ja orwellilaisen eli lohduttoman ja kuristavan tunnelman, jolloin jäljelle jää rakkaustarina. Tällä kertaa rakkauden esteenä eivät ole ennakkoluulot ja ylivoimainen sortokoneisto vaan yksinkertaisesti romanttinen saamattomuus. Sen murtaa vasta järisyttävä myyttinen tapahtuma, kun sata salamaa iskee tulta.

Aomame on kolmikymppinen liikunnanohjaaja, joka pitää kaljuuntuvista miehistä mutta ei koe rakkautta. Ehtiäkseen tapaamiseensa hän nousee liikenneruuhkassa taksista ja laskeutuu tikkaita korotetulta moottoritieltä, jolloin todellisuus alkaa syöttää kierteisiä. Pian hotellissa hän kuitenkin tottuneen kylmäverisesti tappaa miehen, naistenhakkaajan.

Tengo on matematiikkaa työkseen opettava hieman saamaton entinen lapsinero. Hän harrastaa kirjoittamista ja pitää itseään vanhemmista naisista mutta ei koe rakkautta. Hän ryhtyy nuoren naisen Erikon haamukirjoittajaksi, tuottaa myyntimenestyksen, mutta sitten kirjan tapahtumat alkavat hallita todellisuutta.

Kerronta kulkee kauttaaltaan myötäkarvaan niin, että länsimainenkin lukija voi enimmäkseen kokea olevansa turvassa. Mikään meille arvokas tai tuttu ei ole vaakalaudalla, ainakaan ensisilmäyksellä. Yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa. Viinissä on oikea bukee. Kirjat ovat tärkeitä. Ihmiset eivät ole yhtä poikkeusta 1200 sivun aikana eri mieltä vaan kilvan myötäilevät toisiaan. Vanha nainen hymyili: ”Oletpa sinä kiinnostava ihminen!”

Paha asuu naistenvihaajissa ja väkivaltaisissa miehissä. Paha asuu ahdasmielisissä uskonnollisissa kulteissa ja ankarassa kasvatuksessa: ne traumatisoivat ja eristävät ihmisiä muista, kiistävät erilaisuuden tai itsenäisyyden ja vaikeuttavat yksilöllistä onnen eli nautinnon tavoittelua. Aomame, Tengo ja kenties Eriko sekä pari muuta ovat kukin paenneet ahdistavaa perhetaustaansa ja ympäristöään. He haluavat määritellä itse itsensä, koska he ovat yksilöitä. Vai ovatko?

Aomamea ajaa raivottaren kostonhimo. Tengoa ohjaa taiteellinen intohimo. Kumpikaan ei tunnu olevan ohjaimissa tai käyvän läpi muutosta, eikä kumpikaan joudu kohtaamaan tekojensa seurauksia. Kosmisen tasapainon vaatima sijaisuhri on rumuutensa vuoksi muista eristyksiin joutunut vajaakasvuinen ja isopäinen mies, jonka moraali ei ole lopultakaan muiden moraalia heikompi.

* * * 

Selkein ja vahvin tarinan kulteista tuntuukin olevan juuri länsimaisuus, jonka aatteisiin ja tuotteisiin henkilöt takertuvat kiihkeästi, melkein epätoivoisesti. Viittauksia on ollut runsaasti muissakin Murakamin romaaneissa, mutta nyt länsimaisuus saa uskonnollisen leiman. Savukkeet, vaatteet, juomat ja äänilevyt ovat rituaaleja. Juuri oikea jazz-muusikko juuri oikealla levyllä tuottaa juuri oikeanlaisen tilanteen. Juuri oikeat korkokengät antavat juuri oikean vaikutelman. Ihmiset pudottelevat keskusteluun länsimaisen historian ja kirjallisuuden henkilöitä kuin vakuuttaakseen oikeaoppisuuttaan. Vain ruoka on japanilaista.

Länsimaisuus on kuitenkin muutakin kuin joukko kulutustottumuksia, eivätkä romaanin kulttuuriviittaukset eivät asetu aivan kierteilleen: Occamin partaveitsi on rationaalisen seulonnan sijaan selittämätöntä spekulointia. Moraalisiin pohdintoihin antaudutaan lopputulos edellä. Tsehovin ase ei laukea. Geenien itsekkyys vääntyy yksilön fatalismiksi, Aristoteles laissez-faire -relativismiksi. Näitä voisi tulkita länsimaisen perinteen kritiikiksi, mutta tarina antaa sellaiseen vähän tilaa.

Murakamin maaginen realismi ei ole realismia vaan pelkkää fantasiaa. Yliluonnollinen yksinkertaisesti oikaisee moraaliset puutteet ja kuittaa piikkiin jätetyt vastuut. Ennen kaikkea se paikkaa länsimaiseen maailmankuvaan liittyvän kestämättömän satunnaisuuden. Rakkaus ei voi perustua sattumaan; sillä pitää olla merkitys. Kun länsimainen maailmankuva ei sitä tarjoa, Murakami tarttuu myytteihin. Lukijaa hyväilevässä tarinassa ei ole kuitenkaan rakennetta kantamaan raskasta mytologiaa. Yliluonnollisten tapahtumien painosta romaani soseutuu sekavaksi puuroksi, eikä se kerro meille maailmasta mitään. Lukija ei tule henkilöhahmoja viisaammaksi.

”Kyllä tämä on ihmeellinen maailma. Päivä päivältä on yhä vaikeampi sanoa, mikä on pelkkää oletusta ja mikä on totta.”

* * * 

Murakamin kerronta on yksinkertaista, mutta 1Q84:n suomennos ei perustu japaninkieliseen alkuteokseen vaan siitä tehtyyn englanninkieliseen käännökseen. Käännösongelmat selittävät kenties ontuvat kielikuvat, mutta dialogin tyhjäkäynti, ontot ajattelijoiden lainaukset, pitkät selitykset ja kertojan tekemät päättelyt ovat luultavasti alkutekstissäkin.

Kirja ei tarjonnut Norwegian Woodin virittämää tunnelmaa todellisine ihmisineen. Romaanin itsensä esittämien kriteerien mukaan se on ”kaupallinen romaani”, koska siinä on runsaasti ”seksikohtauksia” ja ”nyyhkyaineksia”. Ehkä juuri näiden vuoksi luin kirjan kohtuullisen joutuisasti. Kuitenkin myyttisiä käänteitä ja täyteläisiä rintoja kiinnostavampaa oli nuoren kirjailijan arki, länsimaisuutta kohti kurottava identiteetti ja rivien väliin jäävä 1980-luvun Japani.  

Haruki Murakami, 1Q84: osat 1-2. Alkuteoksen (2009) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

Haruki Murakami, 1Q84: osa 3. Alkuteoksen (2010) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

--
Kuva: Terry Feuerborn, ”Katunäkymä, Tokio, Japani, 1980” (flickr/creative commons).

Pahan siemen

Mark Lawrence, ”Pahan siemen” (2017). Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Bad Seed” (2014) suomentanut Markus Harju. Tähtivaeltaja 36(2): 27-31.

Olen joskus väittänyt, että kirjallisuuden lajeista fantasiakirjallisuuteen minulla on eniten odotuksia, mutta että se myös tuottaa eniten pettymyksiä. Nykyään luen fantasiaa aika vähän, ja pettymykset ovat harvassa, joten en ehkä enää allekirjoita yleistystäni. Siitä huolimatta lueskelin tuoreessa Tähtivaeltajassa (2/2017) ilmestynyttä Aleksi Kuution, Markus Harjun ja Jukka Halmeen artikkelia fantasian synkempiä sävyjä kuljettavasta grimdark-lajista pienen hätäännyksen vallassa. Onko fantasiakirjamaullani nimi ja tunnistettu asema markkinoilla? Kuulunko johonkin kategoriaan?

Grimdark on raadollista ja kyynistä fantasiaa, sen henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ristiriitaisia, ja teokset kantavat pelkästään moraalisia harmaasävyjä. Vaikka nämä tarjoavat amerikkalaista eeppistä säntäilyä ja teinien kipeitä kasvukokemuksia mielenkiintoisemman maaperän, artikkelin tarjoama grimdark-kirjailijoiden ja -teosten lista — joka ei suinkaan ollut täysin vieras — asettui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta selvästi sivuun omasta maustani.

Mikä sitten on minun makuni? Pidänköhän minä edes fantasiasta?

* * *

Tuore Tähtivaeltajan numero sisälsi myös Mark Lawrencen lyhyen novellin ”Pahan siemen”. Sitä lienee lupa artikkelin pohjalta lukea grimdarkina, vaikka novellia edeltävässä haastattelussaan kirjailija väistelee lajimääritelmiä ja kirjoittamiseen liittyvän tavoitteellisuuden tunnustamista, jäsentämistä ja ankkuroimista.

Kun yhdeksänvuotias Alann Oak kumauttaa häntä piessyttä Darin Reedia kivellä otsaan, kiusaaminen loppuu. Voimankäyttö on kuitenkin tilanteeseen nähden liiallista. Alann saa huonon maineen ja joutuu sivuun yhteisöstä, vaikka hän ei enää toistamiseen tappele. Hän on erilainen, kuin ”koira vuohien joukossa”. Darinkaan ei anna iskua anteeksi, mutta pian hänestä tulee Alannin ainoa ystävä.

Varttuessaankaan Alann (Alan, bret. ”pikku kivi”) ei osaa päästää irti tapahtuneesta, vaikka hänestä tulee puoliso, talonpoika ja perheenisä. Hän katselee taivaanrantaan metsän ylle nousevia rauhattoman ajan merkkejä kuin kaihoten. Unelma väkivallasta on lämmin viitta, johon kääriytyä iltaisin. Kun sitten vieraita sotilaita saapuu kylään, Alann antautuu vaistoilleen. Lyhyen kahakan jälkeen hän juoksee todistamaan kotinsa palamista. Liekit lopulta tarjoavat samaa kuin tuhannet miehille suunnatut automainokset: vapautta.

Lawrencen novelli kulkee ihan sujuvasti. Se tapailee sanavalinnoissaan hetkittäin tarinoivaa kertomuksellisuutta ja maalailee lavasteiden taakse suurempaa maailmaa mutta pitäytyy tiiviisti päähenkilössä. Kerronta hidastuu taisteluiden kohdalla visualisoimaan ”taiteilijan” liikkeitä, ja uudenlaisen mieheyden löytäessään dialogi saa moraalia ja tunnetta hylkivää äijäilyn sävyä. Grimdark lienee juuri tätä.

* * *

Haastattelun mukaan Lawrencen oli tarkoitus tutkia muissa hänen teoksissaan esiintyvän, kenties fantasialle tyypillisen miekkasankarin taustaa ja suhdetta väkivaltaan. Alann on kiinnostunut tappelemisesta sen itsensä vuoksi ilman moraalista, poliittista tai ideologista ohjausta tai päämäärää. Hän vaikuttaa aivan tavalliselta mieheltä, jolle kuitenkin vaarallinen kamppailu on päihdyttävä vietti, vaikka oikeastaan hänellä on siitä vain yksi käänteentekevä lapsuuden kokemus. Niinpä hänen poikkeavuutensa muistuttaa valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuutta, jota hän tukahduttaa perheen ja velvollisuudentuntoisen peltotyön taakse.

Uusi identiteetti kiteytyy novellin lopussa uuden miesyhteisön ja sen antaman nimen kautta. Kun hän siirtyy näin koirana vuohien joukosta susilaumaan, samankaltaisuuksia Jack Londonin Erämaan kutsuun (1903) on vaikea ohittaa. Molemmissa teoksissa elämä on kamppailua, ja omaisuus, sivistys sekä moraali ovat poikkeusyksilölle painolastia, josta voi sitten vapautua yhteiskunnan maantieteellisessä tai sosiaalisessa marginaalissa. Vaikka talonpojan ja valjakkokoiran taistelutaidot eivät ole opittuja tai harjoiteltuja vaan sisäsyntyisiä, Alannin uusi identiteetti ei ole kuitenkaan valjakkokoiran atavistista heräämistä. Vastoinkäymiset eivät nosta ”lajimuistista” pintaan todellista luonnetta, vaan Alann on poikkeusyksilö.

Alann itse suhteuttaa poikkeavuutensa peltoon kylvämiinsä rukiinsiemeniin: seassa on varmasti yksi paha siemen.

”Kynnin itse tuon pellon, tarkistin jyvät, mutta rukiin joukossa on varmasti karrenruohoa, vihreänä vihreän lomassa. Sitä ei näe ennen kuin on aika korjata satoa — jopa silloin sitä täytyy hakea. Ainoastaan hallan iskiessä, punaruton koittaessa, tuholaisparven kynsissä, silloin sitä näkee. Kun ruis alkaa kuolla... siinä vaiheessa karrenruohon näkee, sillä vaikka se saattaa näyttää samalta, ytimeltään se on kova, kitkerä, eikä suostu lakoamaan.”

Alann on siis karrenruoho, jota ei erota rukiista kuin ääritilanteissa. Karrenruoho ei pelasta ruispeltoa hallalta tai kylää ryöstäjiltä. Karrenruoho on se, mitä jää tuhoutuneesta pellosta jäljelle. Alann on kyläyhteisön valvonnasta vapautunut kostonhenki. Koska hän on haaveillut toisenlaisesta elämästä lapsesta saakka, hänen pahuutensa ei ole ympäristön synnyttämää vaan sisäsyntyistä. Onko hän siis psykopaatti?

Vaikka novelli ei maalaa hänestä kuvaa empaattisena, Alann etsii anteeksiantoa Darinilta, eikä hän näin ole katumuksen tuolla puolen. Yhteisön jäsenenä hän tunnistaa väkivaltansa ”pahaksi siemeneksi” ja tuntee häpeää teostaan. Tappaminen saa hänet oksentamaan ja palava kotitalo menetyksineen suremaan. Näin psykopatian sijaan Alannin väkivaltaisuus tuntuisi olevan jonkinlainen kaipuu tai vietti.

* * *

Wikipedia kertoo meille, että aggressio on ”synnynnäinen, perinnöllinen ja lajityypillinen piirre”. Se on luonnonvalinnan tulos, eikä siis sinänsä hyvä tai paha vaan elintärkeä voima, jonka yksi enemmän tai vähemmän ikävä muoto on väkivalta. Hannu Lauerma on myös todennut, ettei aggressio ei ole seksuaalisuuden kaltainen vietti: sitä ei tarvitse täyttää. Joko Lawrence on novellissaan eri mieltä, tai sitten Alannin väkivaltaisuudessa kyse on jostain muusta.

Oli miten oli, pahoista rukiinjyvistä nousee mieleen John Maynard Smithin kehittelemä evolutionaarinen peliteoria, jossa populaatio kokonaisuutena ”tavoittelee” Nashin tasapainon kaltaista tilaa ominaisuuksiensa kautta. Esimerkiksi urokset voivat esiintyä aggressiivisesti kohdatessaan toisiaan ja taistella tai uhoamisen jälkeen perääntyä. Liiallinen aggressiivisuus johtaa reviiritaisteluihin, joissa yksilöt vahingoittuvat ja heikentävät näin selviytymis- ja pariutumismahdollisuuksiaan. Toisaalta liian harvinainen aggressiivisuus tarjoaa öykkäreille voittostrategian, joka siirtää resurssit taisteluhaluisten haltuun — kunnes aggressiivisuus yleistyy jälleen liikaa ja taistelut alkavat vaatia veroa. Yksilöt tekevät päätöksiä tapaus kerrallaan muuttaen strategioitaan, mutta populaation tasapainon kannalta ominaisuuden (esim. huumorintaju) pitää olla juuri sopivan harvinaista suhteessa palkkioon (esim. reviiriin) ja tappion tuottamaan haittaan (esim. puhjenneeseen silmään).

Jos psykopaatteja on noin yksi sadasta, onkohan kyseessä evolutionaarinen tasapaino? Rauhallisina aikoina psykopaatit, joita lääketieteen mukaan ei voida parantaa, kansoittavat vankiloita ja hedge-rahastoja, mutta ”hallan iskiessä, punaruton koittaessa” tietynlainen mutkattomuus moraalin suhteen voi olla tai on voinut olla populaation (kokonaisuuden) selviämisen kannalta etu. Kun susilaumassa ulvotaan muiden mukana, mutkattomuus tietysti tarttuu; tämän erityisesti sisällissodat ovat ikävällä tavalla osoittaneet.

* * *

Peukutus: teema

Vaikka Mark Lawrencen ”Pahan siemen” (2017) hahmottelee taustan grimdark-miekkasankarille, novelli nostaa väkivaltaisuuden esiin ristiriitaisena inhimillisenä ominaisuutena. Hurmeinen toiminta huomaa kyseenalaistaa itsensä.

Tainaron

Leena Krohn, Tainaron: Postia toisesta kaupungista (1985). WSOY, Juva, 1992.

Tainaron on kokoelma kirjeitä hyönteisten asuttamasta oudosta kaupungista. Sen puutarhat ovat kuin kesäisiä niittyjä, joiden asukkaat ja kasvit ovat ihmisten kokoisia. Keskikaupunki heijastelee kulttuuria ja täsmällisyyttä, mutta muualla talot pehmenevät orgaanisiksi rakennelmiksi. Asukkaat poikkeavat toisistaan monin tavoin, mutta erilaisuuteen ei kukaan kiinnitä huomiota. Jotenkin kaikki ovat osa kokonaisuutta, ja jokaiselle on oma lokeronsa tai tehtävänsä Tainaronissa.

Kirjoittaja vierailee eri puolilla kaupunkia oppaansa Jäärän kanssa. Hän ei enää muista alkuperäistä syytään tulla Tainaroniin, eikä hän jonkin aikaa kaupungissa vietettyään edes välitä. Kirjeissään kirjoittaja pysähtyy ja katselee. Hän kuuntelee asukkaiden tavallisen toimeliaisuuden tuottamaa musiikkia. Teknologia näyttäytyy vain muistoina. Tainaron on jotain muuta.

Tainaron on haikea romaani. Tainaronissa kuolema on kiertoa, ruokaa ja erikoistumista. Kaikki muuttuu mutta pysyy samana. Mitä tässä maailmassa on identiteetti? Kirjeet lähtevät saamatta vastauksia, ja kirjoittaja uppoutuessaan uuteen ympäristöönsä alkaa luopua entisestä.

The Wise Man's Fear

Patrick Rothfuss, The Wise Man's Fear. Gollancz, London, UK, 2011.

The Wise Man's Fear on toinen osa yhdysvaltalaisen Patrick Rothfussin fantasiasarjaa. Edellinen osa, The Name of the Wind, kertoi nuoren Kvothen lapsuudesta, nuoruudesta ja opintojen alkuvaiheesta. Toisessa osassa Kvothe jatkaa opintojaan, kamppailee vihamiestensä kanssa ja matkustaa erä- ja kaukomaita. Matkan varrella hän oppii monenlaista käden sekä kielen taitoa. Lisäksi Kvothen vanhempien mysteeriseen kuolemaan liittyen alkaa löytyä nimiä, joita ei pidä ääneen toistettaman.

Rothfuss kirjoittaa sujuvasti. Tarinat kulkevat tarinoiden sisällä ja sivuja on paljon. Tiivistämiselle olisi ehkä ollut varaa. Paikoin kerronta polkee paikoillaan makeana tai imelänä, mutta kirjassa on myös hyvin toimivia tapahtumia ja ilmiötä. Henkilöt ovat hyviä, pahoja tai outoja - naiset enimmäkseen hyviä. Kirjan loppupuolella hahmoihin alkaa ilmaantua tummempia sävyjä.

Fantasiamaailma tuntuu olevan epäselvä sekoitus Villiä Länttä ja keskiaikaa: on tilastollisuutta, solujen aineenvaihduntaa, putkistoja, kahviloita ja mekaanisia kelloja -- toisaalta aseina vain miekkoja ja jousia. Sympaattinen magia on osin arkipäiväistä Kiviset ja Soraset -teknologiaa ja toisaalta mahtavaa voodoota. Vaikka magia on nokkelasti selitetty, sen vaikutukset tuntuvat maailmaan ripotelluilta. Ehkäpä se ei ole tärkeää tarinan kannalta.

Maanpakolaisten planeetta

Ursula K. Le Guin, Maanpakolaisten planeetta. Englanninkielisestä alkuteoksesta Planet of Exile (1966) suomentanut Jyrki Iivonen. Avain, Latvia, 2011.

Maanpakolaisten planeetta on yhdysvaltalaisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin toinen romaani. Gamma Draconis -tähteä kiertävän Werel-planeetan tevarit ja kaukanasyntyneet ovat olleet toistensa vihollisia vuosisatoja. Tevarit ovat planeetan paikallinen paimentolaiskulttuuri, ja kaukanasyntyneet ovat maan ihmisten planeetalle eristäytynyt yhteisö. Planeetta kiertää tähteä 60 maan vuoden sykleissä, ja planeetan kuu kiertää planeettaa 400 päivän sykleissä. Pitkä, maan vuosikymmeniä kestävä talvikausi on alkamassa. Pohjoisen gaali-paimentolaisten on nähty olevan matkalla etelään aikaisempaa järjestyneemmin. Ulkopuolinen uhka luo jännitteitä jo ennestään epämukavaan suhteeseen; sovintoyritykset törmäävät epäluottamukseen ja kunniakäsityksiin.

Le Guin esittelee kulttuureita niistä itsestään tai toisistaan käsin. Hän saa pienessä romaanissa kuvattua kokonaisen maailman vieraine käsityksineen, pelkoineen ja perinteineen. Vaikka suomennos olisi ansainnut tarkemman toimitustyön, käännös kulkee kauniisti.

Silmarillion

J. R. R. Tolkien, Silmarillion. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Silmarillion (1977) suomentanut Kersti Juva. WSOY, Porvoo, 1980.

J. R. R. Tolkien (1892-1973) oli englantilainen kielitieteen professori, joka tuli tunnetuksi Keskimaahan sijoittuvista tarinoistaan. Hobitti eli sinne ja takaisin julkaistiin 1937 ja Taru sormusten herrasta vuosina 1954-55. Kuitenkin Silmarillion on kirja, jota Tolkien kirjoitti nuoruudestaan aina kuolemaansa saakka saamatta sitä koskaan valmiiksi. Tolkienin kustantaja ei osannut nähdä Silmarillionille kiinnostunutta lukijakuntaa. Tolkienin poika Christopher kokosi muistiinpanoista ja tarinoiden eri versioista yhtenäisen tiivistelmän, joka julkaistiin vasta Tolkienin kuoleman jälkeen 1977.

Kun pettyneet, kokonaisten ikäluokkien tuhon todistaneet ensimmäisen maailmansodan veteraanit palasivat kotiin, moni kirjoitti puki sanoiksi epätoivonsa, pettymyksensä ja menetyksensä. Tolkien otti kokonaan toisen suunnan: hän alkoi kirjoittaa fantasiatarinoita luoden kokonaan uuden, toissijaisen maailman, jossa mytologia ja historia välittyy paitsi tarinana myös osana kansojen kieltä. Vaikka maailma on mielikuvituksen tuote, se on sisäisesti johdonmukainen ja erittäin kiehtova.

Silmarillion on haltioiden kertoma tarina maailman synnystä, sen alkuvaiheista ja tapahtumista aina Sormusten sotaan asti. Maailma syntyy jonkinlaisten jumalhahmojen laulusta, ja kuoron soraääni tuo maailmaan varjoja ja pahuutta. Maailman asuttavat ensin haltiat, ja heitä seuraavat ihmiset.  Molemmat sortuvat erilaisiin heikkouksiin, sukusurmiin ja petoksiin. Taistelu pahuutta vastaan tuottaa sankareita, mutta missään mikään ei ole helppoa, mikään ei tule ilmaiseksi ja vuosi vuodelta aikanaan suurten huoneiden voimat vähenevät, veret laimenevat ja uljaus hiipuu. Kehityksellä on suunta, eikä se ole kohti entisaikaista loistoa kuin hetkittäin.

Kirja ei kerännyt aikalaiskriitikoiden kiitosta, ja siinä mielessä Tolkienin kustantajan epäluulo oli perusteltua. Silmarillion on vanhahtavaa, saagojen ja Vanhan testamentin kerrontaa, jota kuormittavat pitkä tapahtumaketju ja lukuisat vieraat maiden, kansojen ja henkilöiden nimet. Se on mytologia, jolla ei ole tietyssä mielessä yleisöä -- sanalla sanoen: se on anakronismi.  

Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää parikymmentä vuotta. Tällä kertaa lukukokemusta vahvistivat Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden professorin Corey Olsenin Tolkien-podcastit, erityisesti hänen Washington Collegessa keväällä 2010 pitämänsä Tolkien-kurssin luennot. Olsen kuorii tarinasta uusia kerroksia, toistuvia rakenteita ja ilmiöitä, ja joissain kohden, joskin vastentahtoisesti, liittää tarinaan Tolkienin elämänkerrannallisia käänteitä.

Silmarillion on erinomaisen kiehtova teos, ja Kersti Juvan käännöstä on ilo lukea.

Rocannonin maailma

Ursula K. Le Guin, Rocannonin maailma. Englanninkielisestä alkuteoksesta Rocannon's World (1966) suomentanut Jyrki Iivonen. Avain, Jelgava, Latvia, 2010.

Yhdysvaltalaisen Ursula K. Le Guinin ensimmäinen romaani Rocannon's World vuodelta 1966 on nyt viimein suomennettu. Se kertoo etnologista, joka tutkii syrjäisen planeetan esiteollisia kulttuureja. Kulttuurit joutuvat tähtien välisten sotien näyttämöksi, mutta heillä ei ole edes sanoja laser-aseille, avaruusaluksille ja tuhoisille, mielivaltaisille pommituksille. Kun etnologin oma alus tuhoutuu, hän hakeutuu lähimmälle ansibelille, tähtien väliselle radiolaitteelle, apunaan paikallisten ystäviensä neuvokkuus ja sitkeys.

Le Guin esittelee oudon planeetan kulttuureita, jotka ovat vieraita jopa toisilleen. Niiden säädyt, instituutiot ja yksityiskohdat välittyvät nimissä, tavoissa, uskomuksissa ja tarinoissa. Rocannonin maailma on kiehtova tieteisromaani, vaikka tarinan kaikki elementit eivät loksahdakaan aivan kohdalleen.

The Lies of Locke Lamora

Scott Lynch, The Lies of Locke Lamora. Gollancz, London, UK, 2006.

Scott Lynch on wisconsinilainen fantasiakirjailija. Hän teki kaikenlaisia töitä ennen esikoisteostaan The Lies of Locke Lamora.

Kirja kertoo varkaiden piinaamasta 1500-luvun Venetsiaa tai Firenzeä muistuttavasta Camorrin kaupungista. Rikollisuus on organisoitunut hierarkisiksi järjestöiksi, jotka ryöstävät rikkaita hallinnon hiljaisen hyväksynnän piirissä. Nuori ja nokkela Locke Lamora on pienen ja piskuisen rikollisjengin pää. Ulkopäin jengi näyttää joukolta näpistelijöitä, mutta tosiasiassa Locke pyörittää mittavia huijauksia. Arki sitten muuttuu, kun verikosto hiipii kaupunkiin.

The Lies of Locke Lamora fantasiakirjaksi pieni: taustalla ei ole mitään ikiaikaista hirviötä, eivätkä sankarit kasva eeppisiin mittoihin. Lynchin kerronta on rikasta ja erinomaisen sujuvaa.

The Darkness that Comes Before

R. Scott Bakker, The Darkness that Comes Before. Orbit Books, London, UK, 2003.

R. Scott Bakker on kanadalainen filosofiasta melkein väitellyt kirjailija. The Darkness that Comes Before on hänen esikoisteoksensa.

Fantasiakirjallisuudessa kirjoitetaan paljolti sarjoja yksittäisten teosten sijaan. Liki 650-sivuinen The Darkness that Comes Before vain raapaisee The Prince of Nothing -trilogian käyntiin. Eärwa-mantereen valtakunnat kerääntyvät uskonnollisen sotaretken lippujen alle. Sekalaisen seurakunnan tavoitteet eivät ole täysin yhdensuuntaiset, mutta taustalla väijyy vuosituhantinen paha.

Bakker kirjoittaa hetkittäin upeaa poliittista draamaa, mutta mittava vieras nimistö ja laaja henkilökaarti eivät palkitse ainakaan vielä ensimmäisessä osassa.  Kerronta ei viivy asioissa, esineissä tai maisemissa vaan keskittyy päähenkilöiden sisäiseen pohdintaan, mikä tekee varsinkin dialogista hidasta ja raskasta.

Gardens of the Moon

Steven Erikson, Gardens of the Moon. Bantam Books, Reading, UK, 2000. Alunperin julkaistu 1999.

Steven Erikson, oikealta nimeltään Steven Lundin, on kanadalainen fantasiakirjailija. Hän toimi parisenkymmentä vuotta antropologina ennen kirjailijan uraansa. Gardens of the Moon on hänen ensimmäinen fantasiaromaaninsa, ja se aloittaa kymmenosaisen sarjan. Lisäksi Erikson ehti kirjoittaa omalla nimellään pari kaunokirjallista teosta.

Gardens of the Moon kertoo Malazanin keisarikunnan valloitussodasta Genabackisin mantereella. Kun Palen kaupunki on vallattu veristen taisteluiden jälkeen, keisarin armeijan katse kääntyy vanhaa ja rikasta Darujhistania kohti. Henkilöitä on paljon. Poliittisista puhdistuksista selvinneet keisarin armeijan "Sillanpolttajat" epäilevät, että sodanjohto yrittää tarkoituksella tapattaa heitä. Darujhistanissa kaupunkia hallitsevan neuvoston sisäiset kiistat ratkotaan osin väkivaltaisesti, mutta salamurhaajat huolestuvat, kun joku alkaa tappaa heitä. Tämän kaiken seassa kulkee eri tavoin riivattuja ihmisiä, jumalia ja puolijumalia.

Erikson kirjoittaa sujuvasti, mutta odotin antropologilta enemmän kulttuurista ja uskonnollista herkuttelua. Muutamissa kohdin moderni hallintojargon ja termit, kuten 'rendezvous' tai 'stoalainen', hieman särähtävät. Esipuheessa Erikson uhoaa kunnianhimoisesta fantasiavisiosta, ja kirja on kiistatta eeppistä high-fantasya: aitaa kaatuu ja tanner tömisee kun maagit, jumalat ja demonit ottavat yhteen. Näin epätasaisessa liigassa ihmisten osa on maallikolle epäselvä. Erikson joutuukin retuuttamaan tarinaansa näkymättömistä iskevin deus ex machinoin.

The Blade Itself

Joe Abercrombie, The Blade Itself. Gollancz, London, UK, 2007.

Brittiläinen Joe Abercrombie opiskeli psykologiaa ja toimi  televisiokäsikirjoittajana ennen kuin sai julkaistuksi esikoisteoksensa The Blade Itself. Kirja on ensimmäinen osa The First Law -trilogiaa, joka kertoo eurooppalaista keskiaikaista kuningaskuntaa muistuttavan valtioliiton kohtaloista pohjoisten barbaarien ja eteläisen Gurka-imperiumin puristuksessa. Keskeiset päähenkilöt ovat inkvisiittori Glokta, aatelinen miekkamies Luthar ja yhdeksänsorminen barbaari Logen.

Abercrombie ei väistele kirosanoja tai kaihda väkivaltaa.  Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta The Blade Itself jää tarinana hieman ilmaan. Toki se on trilogian ensimmäinen osa, mutta itsenäisenä kirjana se on toiminnan ryydittämää lämmittelyä. Kaikki toiminta odottaa varsinaista päämääräänsä, eikä siitä lukija saa kuin ohimeneviä viitteitä. Kaikki kirjan henkilöt ovat eri tavoin vastenmielisiä, mikä sekin pitää veriroiskeet käsivarren mitan päässä.

Kirja ei ole amerikkalaista fantasiaa: brittikirjailija sijoittaa maailmaansa yhteiskuntasäädyt, jotka määräävät, kuka saa ja kenelle annetaan, sekä hallintokulttuurin, jota paikalliset pitävät normaalina mutta jota nykyaikainen lukija pitää sortavana. Tämä ei ole uudisraivaajien kaikki-ovat-samanarvoisia -Länsi, vaan degeneroituneen eliitin hallitsema keskiaika.

The Name of the Wind

Patrick Ruthfuss, The Name of the Wind. Gollancz, London, UK, 2008. 

Yhdysvaltalainen Patrick Rothfuss toimii englannin lehtorina wisconsinilaisessa yliopistossa. The Name of the Wind on Rothfussin vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaani ja trilogian ensimmäinen osa. Kiertävän näyttelijäpariskunnan lahjakas poika Kvothe kertoo tarinansa kirjurille. Kvothesta liikkuu monenlaista huhua ja palkkiota -- hänestä kehkeytyy sankari, tietäjä, tuhopolttaja, murhaaja ja roisto riippuen siitä, keneltä kysytään.

Ensimmäiseltä sivulta käy ilmi, että Rothfuss osaa kirjoittaa. Tarinoiden sisällä kulkee tarinoita, joita värittävät huhut, kertojat ja myytit. Maailma on amerikkalaisen fantasian tapaan uudisraivaajien Länsi. Paikoin dialogi on hidasta ja vähän imelää, mutta kielten, tarujen ja tieteiden mysteerit pitävät tarinan mielenkiintoisena. Kirja on lupaus monitahoisesta päähenkilöstä, vaikka ensimmäinen osa ei vielä suuresti hänen karmaansa tallo. Tämä voisi olla ihan hyvän trilogian alku.

The Crystal Shard

R. A. Salvatore, The Crystal Shard. Forgotten Realms: The Icewind Dale Trilogy, Book 1. Wizards of the Coast Publishing, 2009. Alunperin julkaistu 1988. 

Tolkienin kirjoista kimmokkeen saanut R. A . Salvatore on tuottelias yhdysvaltalainen fantasiakirjailija, jolta 1990-luvulla julkaistiin pari kirjaa vuodessa.  The Crystal Shard on Salvatoren ensimmäinen julkaistu teos. Se sijoittuu Forgotten Realms -fantasiamaailmaan ja aloittaa trilogian, joka on suomennettu Jäätuulen laakso -sarjana. Yksi päähenkilöistä on musta haltia Drizzt Do'Urden, joka tämän jälkeen seikkailee parissakymmenessä kirjassa. 

Kirja on amerikkalaista fantasiaa: pohjoisilla syrjäseuduilla kalastajakylät joutuvat barbaarien ja hirviöarmeijoiden hampaisiin. Koska alueella ei ole esivaltaa, kylät (tai lähinnä niiden valitut johtajat) joutuvat selvittämään ongelmansa itse. Ne eivät tosin selviä ilman päähenkilöiden ratkaisevaa panosta. 

The Crystal Shard on häpeilemätöntä fantasiapulppia: kyliä palaa, örkkien kalloja halkeaa ja luolia sortuu. Sähinää, magiaa ja ohuelti kuvattu maailma. Salvatore selittää auki henkilöiden käsittelemät sisäiset ongelmat, eikä vauhdikkaan toiminnan takana ole mitään välittömän ylittävää tarinaa.

Legend

David Gemmel, Legend. Orbit Books, London, UK, 2009. Alunperin julkaistu 1984.

Brittiläinen David Gemmell (1948-2006) kynäili ensimmäiset teoksensa toimittajan työnsä ohessa. Kirjoitettuaan kaksi jatko-osaa esikoisteokselleen Legend, hän ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi tuottaen kaiken kaikkiaan kolmisenkymmentä teosta.

Kuten valtaosa Gemmellin tuotannostakin, Legend on mahtipontista sankarifantasiaa. Pohjoisten Nadirien mahtava armeija uhkaa Drenain keisarikuntaa, jonka mahtavin linnoitus Dros Delnoch kärsii taitamattomasta johdosta ja miespulasta. Paikalle saapuu laulujen sankari Druss sotakirveineen ja levittää ympärilleen toivoa ja järjestystä. Kirjan toinen päähenkilö Regnak ajautuu sankariksi vastentahtoisesti kohtalon oikusta mutta kantaa kohtalonsa loppuun asti velvollisuuden tunnosta. Dros Delnochin muurit peittyvät vereen, ja väsyneet puolustajat nousevat vastustamaan ylivoimaista vihollista päivästä toiseen.

Tarina kulkee hieman harhaillen. Puolet sivuista palaa tilanteen lämmittelyssä. Monet kohtauksista ja käydyistä keskusteluista tuntuvat liittyvän vain väljästi tapahtumiin. Taisteluiden jälkeen ihmiset päätyvät antamaan toisilleen sivukaupalla tunnustusta ja ihmettelemään sitkeytensä mielettömyyttä. Kirja on tavallaan fantasiakirjallisuuden Teräsbetonia ja sen herooista metallitotuutta. Sellaisena ihan hauska.

Dragonflight

Anne McCaffrey, Dragonflight. Corgi Books, London, UK, 1981. Alunperin julkaistu 1968.

Anne McCaffrey on yhdysvaltalainen fantasiakirjailija, joka on voittanut sekä Hugo- että Nebula-palkinnon. McCaffrey lienee tunnettu nimenomaan Perniin sijoittuvista tarinoista, joista Dragonflight on ensimmäinen -- tarkemmin ottaen se punoo yhteen kaksi aikaisempaa novellia ollen ensimmäinen Pern-romaani.

Pern on esiteollinen fantasiamaailma, jota kiertää punainen tähti. Aika ajoin punainen tähti sylkee maailmaan ikäviä sieni-itiöitä. Ainoa tehokas ase näitä vastaan ovat lohikäärmeet ratsastajineen. Ongelma on, että vaikka itiöitä sataa säännöllisesti, tapaus on niin harvinainen, että ihmiset ovat haluttomia ylläpitämään lohikäärmeitä ja niiden ratsastajia. Jokainen maailma tuottaa siis omat reaganinsa.

Kovin fantastisista aineksista kehkeytyy piristävän eheä teos. Päähenkilöitä on kaksi: viimeinen Ruathan aatelissuvun jäsen Lessa ja lohikäärmeritari F'lar. McCaffreyn tarina välittää kuvan maailmasta, jossa yhteiskuntaluokat, sosiaaliset instituutiot ja perinteet vaikuttavat ihmisten kanssakäymiseen. Silti korkealentoinen fantasia etäännytti maallikon tekstistä siinä määrin, ettei tarina oikein pitänyt otteessaan.

The Flight of the Nighthawks

Raymond E. Feist, The Flight of the Nighthawks. EOS Fantasy, New York, NY, USA, 2006.

Raymond E. Feist on yhdysvaltalainen kirjailija, jota Science Fiction Chronicle ylistää kiistatta yhdeksi parhaista elossa olevista fantasiakirjailijoista. The Flight of the Nighthawks on ensimmäinen osa kolmiosaista saagaa, mutta ainakaan tämä teos ei lunasta ylistysten superlativiiveja. Hyvikset huomaavat vahingossa taistelevansa suurpahista vastaan kun taustalla kummittelee pelko vielä pahemmasta pahasta. Jos Hobbin maailmassa tuulahti Yhdysvaltain itärannikko, Feist peittelee eteläistä Kaliforniaansa vielä kevyemmin. Tarinassa on selkeitä puutteita. Se on epäselvä ketju kliseitä, roistoja, pahoinpitelyjä, ansoja, "ovelia" juonia ja vielä "ovelampia" vastajuonia, joita suurhyvikset arvuuttelevat ja selittelevät keskenään. Jää epäselväksi, miksi pahis tekee, mitä tekee. Toiseksi henkilöhahmot ovat epäkiinnostavia. He säntäilevät edestakaisin äkillisten oivallusten vallassa, eikä mikään tunnu loksahtavan. Feistin varhaisemmat teokset ovat saaneet kiitosta, mutta epäilen, tartunko Feistin teoksiin toiste.

Ehkäpä fantasia on kirjallisuuden lajina vaikea tai jopa rikki.

Sormuksen ritarit

J. R. R. Tolkien, Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit. Englanninkielisestä alkuteoksesta Lord of the Rings - Fellowship of the Ring (1954) kääntäneet Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen. WSOY, 1973.

Englantilainen filologi J. R. R. Tolkien loi keksimiensä kielten ympärille maailman, sille historian ja joukon myyttejä. Taru sormusten herrasta on Keskimaan kolmannelle ajalle sijoittuva eeppinen kertomus hyvän ja pahan välisestä taistelusta, josta Sormuksen ritarit käsittää ensimmäisen osan. Kokonaisuutena kolmiosainen taru on vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä Tolkien maailmaansa työsti. Muistiinpanoista hänen poikansa Christopher Tolkien on toimittanut teokset Silmarillion, Keskeneräisten tarujen kirja ja kaksitoistaosaisen The History of Middle-Earth.

Kirjan MacGuffin on näkymättömäksi tekevä sormus, jonka Bilbo Reppuli löysi koheltaessaan aiemmassa kirjassa Hobitti. Platonin Valtiossa mainitaan Gygeen sormus, joka tekee kantajansa näkymättömäksi. Harva pystyy väistämään houkutuksen käyttää näkymättömyyttä omien, mahdollisesti alhaisten tarkoitusperien toteuttamiseksi, mutta Platon teroittaa, että kantajan tulisi käyttäytyä moraalisesti, vaikka hän pystyisikin välttämään tekojensa seuraukset. Wagnerin oopperassa Nibelungenin sormus on germaanien mytologiasta poimittu esine, jonka avulla maailmaa voi hallita. Tolkienin tarinassa mahtisormus on näitä molempia. Siihen on ladattu Sauronin voimaa ja pahuutta, jota sormuksen kantajat eivät voi vastustaa. Sormus on voimaa, joka maailmaan tuotuna esineenä ei ole täysin tekijänsä hallinnassa. Syntyy houkutus verrata mahtisormusta kirjan kirjoittamisen aikaan ajankohtaiseen ydinvoimaan: maailmaan tuodaan tietoa eli valtaa luonnontieteellisessä mielessä, jota voi käyttää hyvään tai pahaan keksijästä riippumatta, mutta koska ydinvoima on ylivertaista suhteessa muihin voimiin, sen tarjoama neuvotteluasema houkuttelee ihmisen hyveen tieltä. Toisin kuin tietoa, sormusta ei voi jakaa, ja siten voimien välille ei synny pelon tasapainoa (eivätkä Keskimaan hyvä ja paha ole "vain" arvostelmia).

Hieman saagojen tapaan kerronta viipyy syömisessä ja pitkissä illanistujaisissa. Lauluilla ja tarinoilla on keskeinen osa ihmisten ajanvietossa, ja paikannimissä vilahtelevat aikaisempien aikojen valtakunnat ja historia. Kirja alkaa iloisissa tunnelmissa, mutta varjot lankeavat pian päähenkilöiden ylle. Elokuvassa hobitit olivat suurelta osin koheltajia, mutta kirjassa he ovat Konnun ylhäisten sukujen vesoja (Konnussakin on kartanoita tai "taloja" ja niillä alustalaisia).

Tämä lienee viides lukukerta viimeisen 25 vuoden aikana. Kirja kestää lukemista hyvin, joskin tällä kertaa ylevyyttä tavoittelevat vuorosanat hieman särähtivät. Silti Tolkien loihtii lumoavan maailman, ja kirja imaisee mukaansa.

Sanan mahti

Ursula K. Le Guin, Sanan mahti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Voices (2006) suomentanut Kristiina Rikman. WSOY, Juva, 2007.

Ursula Le Guin kirjoittaa fantasiamaailmasta, mutta käsittelee nykyaikaa. Aavikon aurinkoa ja tulta palvova aldi-kansa on vallannut Ansulin kaupungin ja pitänyt sitä otteessaan seitsemäntoista vuotta. Valloittajien fundamentalismi taistelee sisäisiä demonejaan vastaan metsäställä ja polttamalla kirjoja. Kirjan päähenkilö, Memer, on "piirityspentu", raiskauksen tulos. Hän on vanhaa, oraakkelien sukua ja kirjojen ja sanojen taitaja. Hän on myös nainen, ja kirja on muun ohella naisnäkökulma valtaan, sotaan ja perinteeseen.

Tarina kaupunkilaiskulttuurin rappiota vastustavasta, hymytöntä fundamentalismia edustavasta väkivaltaisesta radikalismista ei ole aivan vieras meidän ajallemme. Miehitetyssä kaupungissa asiat muuttuvat, kun kaupunkiin saapuu kuuluisa runonlaulaja. Le Guinin maailmassa ihmisten usko välittyy puheissa ja rituaaleissa. Le Guin kutoo vaivattomalla ja vähäeleisellä kielellä todellisuuden tunnun.

Kiven vartija

David Eddings, Kiven vartija - Belgarionin taru 1. Alkuteoksesta Pawn of Prophecy (1982) suomentanut Tarmo Haarala. Karisto, Hämeenlinna, 2007.

Yhdysvaltalainen David Eddings intoutui Tolkienin taruista ja löysi uuden väylän kirjoittamiselleen. Kiven vartija on ensimmäinen osa viisiosaisesta sarjasta, jossa hyvä taistelee pahaa vastaan - kiistan kappale on myyttinen Aldurin pyhä kivi.

Kirja on amerikkalaista fantasiaa, joka katselee likinäköisesti esiteollista yhteiskuntaa maanviljelijästä kuninkaaseen. Valtaapitävät suorastaan häpeilevät asemaansa. Paha haisee, pukeutuu huonosti ja murahtelee lakonisesti. Fiktion edellyttämä "suspension of disbelief" on vaikeaa, kun maailmassa mikään ei tunnu loksahtavan. Koppava täti retuuttaa nuorta Garionia, kirjan päähenkilöä, läpi kohtausten kuin 1800-luvun naisasia- ja raittiusliikkeen villitsemänä. Poikaa ei opeteta, kouluteta tai ohjata tulevaan asemaansa tai ammattiinsa, mikä se sitten lieneekin, vaan hänet pidetään tietämättömänä, taitamattomana ja ajalleen täysin vieraana. Silmäätekevien kokoontuminen tuntuu keskiluokkaiselta grillijuhlalta.

Kiven vartija ja Belgarionin taru kokonaisuudessaan ovat kuitenkin sangen suosittuja. Minäkin haluaisin pitää tästä kirjasta, mutta en yksinkertaisesti pysty. Hyvää fantasiakirjallisuutta on vaikea löytää.

Assassin's Apprentice

Robin Hobb, Assassin's Apprentice. Book One of The Farseer Trilogy (1995). Harper Voyager, London, UK, 2007.

On olemassa fantasiaa, ja sitten on amerikkalaista fantasiaa. Koska fantasiamaailmoissa viuhuvat taikavoimat, en tiedä, onko mielekästä puhua fantasiamaailman uskottavuudesta. Usein fantasiamaailmat ovat esiteollisia, siis maapallon historian teollisuutta edeltäneitä maailmoja ja kulttuureita muistuttavia. Silloin ihmiselämän kaikki alueet ovat jollain tavalla säätyjen, kiltojen, uskontojen, normien tai tapojen hallinnoimaa. Amerikkalainen fantasia tapaa kuvata fantasiamaailmat uudisraivaajaihanteiden valossa: ihminen on vapaa valitsemaan ammattinsa, kylä on lähes autonominen hallinnollinen yksikkö, ja kaikki vallankäyttö on puuttumista ihmisten elämään ja sellaisenaan tuomittavaa. Koska kyseessä on kuitenkin fantasia, jossa pitää olla kuninkaita, kuninkaan vallankäyttö on hyväksyttyä - ainakin niin kauan kuin kuningas toimii kansansa parhaaksi. Yhteiskuntajärjestyksessä ei lähtökohtaisesti ole siis mitään väärin, eikä modernin elämän hyveitä poljeta amerikkalaisen fantasian kuvaamassa esiteollisessa yhteiskunnassakaan. Pahuus on sitten kyseenalaista vallankäyttöä: sortoa, mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka olivat arkipäivää esiteollisessa yhteiskunnassa. Amerikkalaisessa fantasiassa ne ovat tarinoiden paha.

Hobbin kirja on amerikkalaista fantasiaa. Kansan ja kuninkaan välissä on epäselvä, mahdollisesti "aatelisista" koostuva ohut hallinto. Kuningas on manageri, joka haluaa tehdä työnsä hyvin ja palvella kansan tarpeita. Hän voisi olla jossain muussakin ammatissa, mutta on nyt sattunut päätymään kuninkaaksi ja ylhäiseksi. Sama yksilön vapaus ulottuu ravintoketjussa alemmaksi. Ihmiset päätyvät opettelemaan ammatteja hieman kuin yhteishaussa. Perhe, klaani, suku tai naapurit eivät pyri hallitsemaan naimattoman nuoren naisen seksuaalisuutta mitenkään, vaan hän saa seurustella ilman esiliinaa moderniin tapaan. Uskonto ei näyttele minkäänlaista osaa koko kirjassa. Kaikkia lukijoita hieman viallinen maailma ei haittaa -tarina kertoo kuitenkin ihmisistä- mutta minua tuoksukynttilät, teehuoneet, "cottage industries" -käsityöläisyys ja modernit käsitykset kiusasivat. Paikka kaikkinensa vaikutti enemmän Yhdysvaltain Mainen rannikolta kuin fantasiamaailmalta.

Hobbin kerronta on kuitenkin sujuvaa, ja tarina kulkee. Päähenkilö Fitz, hallitsijasuvun äpärä ja salamurhaajan oppipoika, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa. Hän on taustansa puolesta yksinäinen ja hovissa vihattu. Lohtua tarjoavat eläimet, joiden ajatuksia hän osaa lukea. Hän toki keskittyy vain eläimiin, joita ei syödä, eli hevosiin ja koiriin. Merkittävä osa tarinasta koskeekin syömistä ja eläimiä. Kasvaminen on kivuliasta ja velipuolet ikäviä. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia. Pahuuskaan ei ole vain kieroa ja itsekästä, vaan se myös pukeutuu mauttomasti. Jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin nuorten kirja.