Medeia · Ifigeneia Auliissa

Euripides,  Medeia · Ifigeneia Auliissa. Suomentaneet Otto Manninen ja K. V. L. Jalkanen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala. WSOY, Juva, 1998.

Ajalla ennen Troijan sotaa kreikkalainen heeros Iason onnistui saamaan käsiinsä kultaisen taljan Kolkhisista Mustanmeren rannalta paikallisen kuninkaan tyttären Medeian taikuuden avulla. Medeia vielä kääntyi isäänsä vastaan ja paloitteli veljensä, joten paluuta ei ollut. Nuori pari asettui Korinttiin ja sai lapsia. Iason ja Medeia eivät kuitenkaan solmineet avioliittoa, ja Iason alkoi tuntea kiinnostusta Korintin kuninkaan Kreonin tyttäreeseen. Tästä alkaa Euripideen näytelmä Medeia (431 eaa.).

KREON
Miks sitten vastaan rimpuilet, et lähde jo?

MEDEIA
Mun salli täällä viipyä vain päivä tää.

Vetoomuksista huolimatta loukattu nainen ei astu sivuun vähin äänin, vaan mustasukkaisuus ja kostohimo kuohahtavat veritöiksi. Näytellen sovittelevaa Medeia juonii Kreonin tyttären hengiltä, eikä kostohimo sammu siihen. Medeian protofeministinen luenta on korostanut näytelmän tapaa esittää naisen heikko asema miesten hallitsemassa maailmassa. Toisaalta Medeia oli barbaari, siis vieras ja ei-kreikkalainen. Sellaisena hän ylittää intohimossaan ja kostonhimossaan kaiken kohtuuden, mikä on järkyttänyt aikanaan ateenalaista yleisöä.

Euripideen näytelmä Ifigeneia Auliissa sijoittuu Troijan sodan alkuun: Agamemnonin laivasto on juuttunut Auliin satamaan Boiotian saarelle. Artemis on pysäyttänyt tuulet rangaistukseksi sotapäällikön pyhätössä kaatamasta kauriista. Pappien mukaan sovitukseksi kelpaa vain Agamemnonin vanhin tytär Ifigeneia. Agamemnon vääntelehtii hetken asian äärellä ja juonii sitten Ifigeneian luokseen Akhilleuksen kanssa solmittavan avioliiton verukkeella. Pian kuitenkin tyttärelle, Akhilleukselle ja Klytaimestralle, Ifigeneian äidille, paljastuu totuus. Vetoomuksiin Agamemnon vastaa, ettei hänellä ole vaihtoehtoa. Rannalla odottaa laivoineen valtava armeija, joka haluaa Troijaan.

MENELAOS
Ken voisi sinua surmantyöhön painostaa?

AGAMEMNON
Voi Kreikan joukko yhtyneenä tehdä sen.

MENELAOS
Siis käske viedä neito täältä Argokseen.

AGAMEMNON
En kansan tietämättä tuota tehdä voi.

MENELAOS
On turha kansaa liian paljon peljätä.

AGAMEMNON
Voi ennelauseen Kalkhas sille tiedottaa.

Persialaissotien ja Peloponnesolaissotien välisen Ateenan kultakauden kolmannelta suurelta näytelmäkirjailijalta Euripideelta on säilynyt enemmän tragedioita kuin Aiskhylokselta ja Sofokleelta yhteensä. Euripides ei voittanut aikalaisyleisön sydämiä tai tragediakilpailuita mitenkään usein. Euripideen näytelmät eivät myöskään vastanneet Aristoteleen Runousopin asettamia ihanteita, mutta Päivö Oksala toteaa kirjan johdannossa, että esimerkiksi Euripideen väkinäiseltä tuntuvat deus ex machina -loput, siis jumalten väliintulot näytelmien lopussa, olivat pikemminkin osoitus siitä, etteivät inhimilliset ristiriidat ole ihmisten ratkaistavissa.

Vasta hellenistisellä kaudella Euripideen "modernistisuus" alkoi saada suosiota. Hänen näytelmänsä käsittelevät myyttejä muiden tragedioiden tavoin mutta psykologisemmasta näkökulmasta pureutuen yksilön motiiveihin ja sisäiseen maailmaan. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä inhimillisine heikkouksineen. Ja kieltämättä: näytelmien tarinat ovat upeita vaikka koukeroinen, vanhahtava ja hieman keinotekoisen tuntuinen kieli etäännyttää nykylukijaa niistä.

Antigone · Kuningas Oidipus

Sofokles, Antigone · Kuningas Oidipus. Suomentanut Elina Vaara, Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala. WSOY, Porvoo, 1966.

Tunnen epäluuloa psykoanalyysia kohtaan. Se voi olla pelkästään merkki torjunnasta eli repressiosta, mutta tämä epäluulo ei lainkaan vaimenna mielenkiintoa Sigmund Freudin teorioihin. Freudin kartoittama tai luonnostelema alitajunta muovasi rajusti 1900-luvun ajattelua, kun siistin, rationaalisen ja hillityn ideaalin takaa paljastui rasvainen pohjavire. Freudin mukaan ihminen ei esimerkiksi luonnostaan kammoa insestiä vaan salaa suorastaan päinvastoin halajaa sitä. Hän nimesi ilmiön kreikkalaisen myytin mukaan Oidipus-kompleksiksi, joka sitten muodostaa psykoseksuaalisen kehitysvaiheen lapsuudessa. Empiiriset todisteet evoluution tuottamasta insestin vastaisesta luontaisesta vaistosta näyttäisivät kumoavan Freudin teorian, mutta nekin voivat olla pelkästään merkki torjunnasta.

Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen,
näin miksi näillä portailla nyt istutte,
käsissä pyhät lehvät turvanpyytäjäin?
Miks uhrisauhuun saartuu kaikki kaupunki,
paiaanit kaikuu, parku, voihke, voivotus?

Oidipuksen myyttiin perustuu myös Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus (429 eaa). Se käsittelee kreikkalaisia tabuja, insestiä ja isänmurhaa. Oidipuksen vanhemmat saavat tietää, että heidän poikansa on tappava isänsä ja naivansa äitinsä, ja päättävät hankkiutua pojasta eroon—siis tappaa hänet ja siten estää ennustusta toteutumasta. Delegointi menee kuitenkin käteen, koska paimenten välityksellä tämä Theeban kuninkaan poika päätyy Korintin kuninkaan hoviin. Myöhemmin sitten Oidipus kuulee saman ennustuksen ja pelkää tappavansa vanhemmiksi luulemaansa kuningasparin, joten hän lähtee Korintista kohti Theebaa. Matkalla hän pistää kylmäksi jonkun vanhan miehen ja näin toteuttaa tietämättään kohtalokkaan ennustuksen. Niin se käy.

OIDIPUS
Siis mikä muu? Kaikk' aion tyyten tutkia.

KUORO
Ma kuulin, hänet tappoi jotkin kulkijat.

Sofokleen näytelmä alkaa, kun Theeba kiusaa negatiivinen talouskasvu ja lohduton velkaantuminen, mistä oraakkeli syyttää ratkaisematonta murhaa. Edellisen kuninkaan, Laioksen, siis Oidipuksen biologisen isän, murha on edelleen selvittämättä. Kun Oidipus alkaa asiaa selvittää, hän paljastaa oman syyllisyytensä. Silmät puhki ja maantielle.

Kuningas Oidipus oli arvostettu jo antiikin aikana ja todennäköisesti siksi se on säilynyt. Näytelmä täyttää Aristoteleen Runousopissa laatimat hyvän tragedian kriteerit: siinä on kärsimystä (pathos), erehdystä (hamartia), toiminnan suunnan käänteeseen (peripetia) sijoittuvaa tunnistamista (anagnorisis). Sofokles jatkoi Oidipuksen tarinaa näytelmässä Oidipus Kolonoksessa, jossa Oidipus eli Paksujalka on jo vanha mies.

Kirsti Simonsuuri on huomauttanut, että Theebassa ei osattu ratkaista perimyksen kannalta tärkeää naisen asemaa äitinä tai puolisona. 

Myyttinen alkuisä Kadmos perusti Theeban kylvämällä Ares-jumalan lohikäärmeen hampaita maahan: hampaista kasvoi maassa sotajoukko ja sukujen kantaisiä. Theeba syntyi ilman naista: sankarit olivat äidittömiä, samalla Maan, naispuolisen hedelmällisyyden poikia. Tämän seurauksena theebalaisten kuningassukujen perimys tapahtui useimmiten vääristyneesti setien, enojen, miespuolisten serkkujen tai isänmurhan kautta. Useiden theebalaisten kuninkaiden puolisoiden nimiä ei tunneta lainkaan (mikä on poikkeuksellista kreikkalaisissa myyteissä). [Ihmiset ja jumalat, s. 145]

Äidittömyydestä seuraa hillittömyyttä ja silmitöntä väkivaltaa. Vanhemmat syrjäyttävät lapsiaan valtaistuimelta. Jumalat tappavat jälkeläisiä. Theeban myyteissä on myös insestiä, kuningassuvuissa harvinaista homoseksuaalisuuden leimaa ja kestiystävyyden rikkomista (minkä vuoksi Laios sai ylleen kirouksen). Vaikka muualla nähdään runsaslapsisia perheitä, theebalaisten kuningassukujen jatkaminen on vaikeaa. Eivätkä ongelmat pysähdy Oidipukseen.

Kolmas Theeba-näytelmä Antigone käsittelee hautaamista. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes taistelevat Theeban vallasta ja saavat molemmat surmansa. Eloonjäänyt veli Kreon on kieltänyt hautaamasta Polyneikestä, joka on noussut veljeään ja kotikaupunkiaan vastaan. Veljesten sisko Antigone hautaa Polyneikeen huolimatta Kreonin kiellosta, eikä Kreon osaa olla rankaisematta. Valtion ja perheen välinen ristiriita ei ratkea ilman uusia kuolonuhreja.

ANTIGONE
Vain eikö Kreon suonut haudan kunniaa
toiselle veljistämme, toinen jäi ilman?
Eteokleen, näin kerrotaan, hän kätkenyt
on maahan, niin kuin tapa vaatii, oikeus,
ja manalaan hän kunniassa käydä voi;
vaan Polyneikeen ruumisraukan silvotun
—kansalle näin hän antanut on kuuluttaa—
sureminen ja maahanpano kielletään;
hän itkemättä, hautaamatta jäävä on
ruuaksi lintuin saalistansa väijyväin.

Johdannossa Päivö Oksala huomauttaa, että Elina Vaaran Antigonen käännös ei ole tehty alkutekstistä vaan ruotsinnoksesta. Siten se ei ole samaan tapaan tarkka kuin Otto Mannisen Kuningas Oidipus, joka vieläpä noudattaa alkuperäistä runomittaa kuorolaulujen osalta. Oli miten oli, tottumattomalle Vaaran käännös on luettuna hieman helpompaa seurata kuin Mannisen.

Antiikin runoutta ja draamaa

H. K. Riikonen (toim.), Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia. Antiikin kreikan- ja latinankielisistä alkuteoksista suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Keuruu, 2002.

Olen tutustunut Pentti Saarikosken tuotantoon pelkästään käännöstöiden muodossa. Lukuisten romaanien ohella Saarikoski käänsi runsaasti erityisesti antiikin Kreikan runoutta ja draamaa. Hän on siinä mielessä maailman mittakaavassa harvinainen tapaus, että on kääntänyt sekä Homeroksen Odysseian että James Joycen Ulysseksen (1922).

Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia (2002) on H. K. Riikosen toimittama kokoelma Pentti Saarikosken käännöksiä, joista osa ilmestyi käännösnäytteinä aikakauslehdissä kuten Parnassossa.  Mukana on otteita Homeroksen Iliaan proosakäännöksestä, Euripideen Bakkhantit johdantoesseineen, Aristofaneen Lysistrate, Pindaroksen kuorolyriikkaa, otteita Menandroksen  Dyskoloksesta ja pari runoa Alkaiokselta sekä joukko hellenistisen ajan eri kirjoittajien runoja. Catulluksen runot ja epigrammit ovat teoksen ainoat latinasta käännetyt tekstit.

Riikonen taustoittaa Saarikosken uraa kääntäjänä sekä yksittäisten käännösten historiaa. Hän lainaa Saarikosken mietteitä tämän laatiessa esitystä Oulun klassikkopäiville:

Enhän minä pysty luennoimaan kääntämisestä. En ole lukenut ainoatakaan tekstiä kääntämisen teoriasta, enkä koskaan rakennellut mitään omiakaan teorioita, mutta käytännön kokemusta minulla on: 25-vuotiaana käänsin Ulysseksen, 35-vuotiaana Odysseian, ja kun täytän 45, on Ilias toivon mukaan valmis.

Saarikoskella ei ollut pohjalla varsinaista koulutusta kääntämisestä tai kielitieteestä vaan ainoastaan kokemus ja yleinen filologinen koulutus. Hän pyrki tavoittamaan kirjailijan alkutekstin takaa ja omaksumaan hänen eleensä ja puheensa. Kieli oli kuitenkin Saarikosken omaa. Niinpä käännökset eivät ole aina kovin tarkkoja. Osa käännöksistä on tehty tilapäistarkoitukseen. Runokäännökset ovat vapaamittaisia ja -muotoisia, mitä kautta saattoi välttää vanhahtavan kielen. Runot hengittävät.

Kesken jääneen Iliaan käännös on sujuva, täynnä herkullisia sanoja ja sanontoja; sitä olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Lysistrate on yllättävän rohkea ja hauska, vaikken tiedä, paljonko Saarikoski on laittanut mukaan omiaan. (Olen lukenut aiemmin vain saksalaisen sarjakuvapiirtäjän Ralf Königin hauskan sovituksen, joka ei kulje aivan alkuteoksen mukaan)

Lähettiläs: Olen rauhan lähettiläs, herra Karjalainen Spartasta, tulin neuvottelemaan rauhasta.
Kansanedustaja: Neuvottelemaan rauhasta? Miekka mekon alla?
Lähettiläs: Ei siellä mitään ole.
Kansanedusta: Älä nyt venkoile. Mikä siellä sitten sojottaa?

Antiikin runojen käännökset tietysti heijastuivat paikoin myös Saarikosken omissa runoissa. Niihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.