The Oregon Trail

Monet katetut sillat vaikuttavat epäkäytännöllisiltä ja suoraan sanottuna rumilta. Wikipedian mukaan siltoja on katettu ja katetaan rakenteiden suojaamiseksi, enkä lähde tätä viisautta kiistämään: katettu silta kestää 20-40 vuotta, kattamaton vain 10-15 vuotta. Yhdysvalloissa katetut sillat on ollut kuitenkin tapana laudoittaa myös sivuilta. Sillasta tulee käytännössä pimeä puinen tunneli, jonka muodossa tai mittasuhteissa ei ole jälkeäkään harmoniasta tai ”sfäärien musiikista”. Talonpoikaisrakennelmiksi ne ovat omituisen kömpelöitä.

Olen ajatellut kyseessä olevan makuasian — monissa uudemmissa yhdysvaltalaisissa omakotitaloissa mittasuhteet ovat samaan tapaan metsässä — mutta Rinker Buckin matkakertomus The Oregon Trail (2015) korjasi käsitykseni. Siltoja katettiin sivuilta nimenomaan hevoskärryjen aikaan. Jos kärryjä vetävät muulit tai hevoset sattuivat katsomaan siltaa ylittäessään sivuille ja huomasivat keikkuvansa korkealla juoksevan veden yläpuolella, ne saattoivat pillastua. Kun 400-500 -kiloinen säikky kasvissyöjä pelästyy ahtaassa tilassa, kaikki ovat vaarassa. Laudoitus esti niitä näkemästä sivuille, eikä paniikkia näin päässyt syntymään.

* * *

Rinker Buck, yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija, päätyi elämässään tilanteeseen, jossa monen kuukauden matka mantereen halki muulien vetämässä kärryssä tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Hänellä oli tietysti rasitteena historian harrastusta sekä kotoa peritty luontainen suhde hevosiin ja hevoskärryihin. Hän sai mukaansa veljensä Nickin, jonka kädentaidoille, ohjastamiskokemukselle ja vanhojen käyttöesineiden tuntemukselle nykyaikana on vähän kysyntää.

Matka on oikeastaan amerikkalainen pyhiinvaellus. Valittu reitti, Oregonin tie, oli 1800-luvulla käytetty 3 200 kilometrin mittainen kulkuväylä Keskilännestä Länsirannikolle. Vuosina 1840-1860, ennen kuin mantereen halki johtava rautatie tuli laajaan käyttöön, miltei 300 000 ihmisen arvioidaan matkustaneen Oregonin tietä länteen. Se on suurin yksittäinen maitse tapahtunut muuttoliike. Reitti on tietysti umpeenkasvanut ja jäänyt maanteiden jalkoihin, vaikka jotkin perinneyhdistykset yrittävät taistella aikaa vastaan.

Buckin matkakertomus on paitsi katsaus Yhdysvaltojen uudisasutuksen historiaan myös tavallaan kokeellista arkeologiaa: muulien ohjastaminen hyväkuntoisten teiden ulkopuolella ja kangaspeitteisessä kärryssä matkan taittaminen ovat paljolti enää vain kirjoissa kulkevaa perimätietoa. Matkakertomuksen lomassa keski-ikään ehtinyt Buck selvittää itselleen myös vaikeaa isäsuhdettaan.

Matkakertomus etenee enimmäkseen rauhalliseen tahtiin. Vastoinkäymisiä jopa draamaa syntyy vaikeasta maastosta, hajoavista pyöristä, myrskyistä ja vedestä. Nykyaikaiset sillat eivät ole sivuilta katettuja, ja pillastuneet muulit vilkasliikenteisellä sillalla ovat aiheuttaa onnettomuuden. Matkalla maanomistusolot eivät ole nekään täysin ongelmattomia. Muulien karkailut ja kommellukset tuovat yllättäviä käänteitä.

Suurin vastus on tietysti matkan pituus. Kärryn tärinässä kirjoittaja oppii suhtautumaan epävarmuuteen, mutta kertomus ei sorru paisuttelemaan matkan merkitystä kasvutarinana tai seikkailuna. Lukijalle hidas ja pitkä matka tarkoittaa suurta sivumäärää, mutta vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut vajaat viisisataa sivua eivät ole tylsää luettavaa.

Rinker Buck, The Oregon Trail: A New American Journey. Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2015.

Kuvat: 
- Donald Lee Pardue, ”Pisgahin katettu silta”, 2009 (Flickr, CC BY 2.0).
- Kartta teoksesta Ezra Meeker, The Oregon Trail, 1907. (Wikimedia, public domain)
- Kansikuva (Simon & Schuster)

Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll, Päiväkirja vihreältä saarelta. Saksankielisestä alkuteoksesta Irisches Tagebuch (1957) suomentanut Kai Kaila. Saatesanat kirjoittanut Jyrki Vainonen. Otava, Keuruu, 2000.

Heinrich Böll matkustaa perheensä kanssa kesällä 1956 Irlantiin ja kirjoittaa kokemuksistaan matkakertomuksen Päiväkirja vihreältä saarelta (2000). Päiväkirjaksi nimetty vajaan parinkymmenen kirjoituksen kokoelma loihtii ajattoman ja mystisen saaren, jota ei varoitustekstin mukaan välttämättä ole olemassa. Onko sitten James Joycen tai vaikkapa M. J. Hylandin Irlantia olemassa yhtään enempää? Tai Patricia Highsmithin Italiaa? Kirjailijoiden totuuksissa on kierteitä.

Böll on tarkkanäköinen havainnoitsija ja taitava kirjoittaja, joka löytää Euroopan länsilaidalta, valtameren ja vanhan miehittäjän välistä jotain omalaatuista. Teestä ja kosteasta, purevasta tuulesta voi varmasti nauttia muuallakin, mutta Böllin samaan aikaan tavallisissa ja silti omituisissa kohtaamisissa ollaan jotenkin vieraassa maailmassa.

Kommelluksia sattuu: rahanvaihtaminen ei tunnu onnistuvan missään, dublinilaiset ovat kohteliaan välinpitämättömiä, junien lippukäytäntö on epäselvä, ja aikakäsitys on kaukana mannereurooppalaisesta. Saarella taisteltiin tekijänoikeuksista ensimmäistä kertaa vuonna 561, Mayon kreivikunnan nimeen lisätään aina ”Jumala meitä auttakoon”, ja huumori puhkeaa kukkaan juuri vastoinkäymisistä ja onnettomuuksista. Väkivalta, rauhallisuus, uskonnollisuus ja alkoholi luovat jyrkkiä kontrasteja. Myös sade on Irlannissa ”absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava”.

Joutilaana turistina Böll pysähtyy katsomaan ja maalaa seesteisen päivän upein värein.

Vietimme aikaa kylässä viisi tuntia ja aika kului nopeasti, koska mitään ei tapahtunut, vain muutaman linnun säikäytimme lentoon ja lammas pakeni meitä ikkuna-aukon läpi ylös rinteelle, luutuneissa verenpisara-aidoissa roikkui verenpunaisia kukkia ja ohikukkineita värihernepensaita peitti likaisia lantteja muistuttava keltainen kerros, kiiltäviä kvartsinkappaleita pisti esiin sammalesta luiden tavoin, ei mitää likaa kaduilla, jätteitä puroissa eikä missään ääntäkään.

Syrjäinen Irlanti on pysynyt sivussa vuosisadan suurista onnettomuuksista. Rauhassa kehittynyt maalaismaisema näyttää erilaiselta kuin sodan ja jälleenrakennuksen muovaama Saksa.

Tällaiselta ei ole näyttänyt ainoakaan pommitettu kaupunki, yksikään tykeillä tulitettu kylä, pommit ja kranaatit ovat vain pidennettyjä sotakirveitä ja -nuijia, joilla ruhjotaan, hakataan kappaleiksi, mutta täällä ei ole jälkeäkään väkivallasta, aika ja luonnon voimat ovat loputtoman kärsivällisesti järsineet pois kaiken, mikä ei ollut kiveä, ja maasta kasvaa patjoja, joilla nämä luut lepäävät kuin pyhäinjäännökset: sammalta ja ruohoa.

Irlanti ei ole kuitenkaan paratiisi. Sodan jälkeen maaseudulla vallitsee köyhyys, ja siirtolaisuus on lähellä jokaista; yli 40000 irlantilaista muuttaa maasta joka vuosi. Tarinan rouva D:n yhdeksästä lapsesta viisi tai kuusi todennäköisesti etsii onneaan jostain muualta.

Ajalla on suunta, eikä 1950-luvun Irlanti ole helppojen yhteyksien päässä. Matkakertomus on yhdistelmä kirjoittajaa ja vierasta kulttuuria ja maisemaa. Jyrki Vainosen saatesanojen mukaan kirja on ”häpeämättömän romanttinen ja runollinen”. Juuri siksi se on lukukokemuksena niin maukas.

Matka Lapissa v. 1799

Giuseppe Acerbi, Matka Lapissa v. 1799. Englanninkielisen alkuteoksen Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape, in the Years 1798 and 1799 (1802) Lappia koskevasta osuudesta suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen kirjoittanut Roberto Wis. WSOY, Porvoo, 1963.

Kun Keski-Eurooppa hehkui vielä Ranskan vallankumouksen ja sisällissotien lämmössä 1700-luvun lopulla, monet tietojaan ja kokemuksiaan kartuttavat matkailijat etsiytyivät Pohjolan eksotiikkaan ja rauhaan tuottaen pitkän rivin matkakertomuksia. Yksi tällaisista matkailijoista oli italialainen Giuseppe Acerbi (1773-1846), joka Tukholmaan saavuttuaan päätti vaeltaa Jäämeren rannalle Nordkappiin. Hän kirjoitti kirjan matkoistaan kirjan Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799 (1802), jonka Suomea käsittelevä osa on julkaistu teoksena Matka halki Suomen v. 1799 (1953). Matka Lapissa v. 1799 (1963) kuvailee nimensä mukaisesti Lapin matkaa.

Kirja alkaa Könkäältä, jonne Acerbi oli saapunut ruotsalaisen eversti A. F. Skjöldebrandin (1757-1834) kanssa Tukholmasta Turun ja Oulun kautta ja josta pieni retkikunta kanssa matkusti Muonionjokea pitkin Enontekiöön ja soiden poikki Kautokeinoon. Alkutaipaleen jälkeen retkikunta vähitellen hupeni — sääsket ja muut matkan vaivat horjuttivat intoa — ja Jäämerelle suuntasivat vain Acerbi ja Skjöldebrand palvelijan ja tulkin kanssa.

En nyt tässä yhteydessä halua väsyttää lukijoita enemmillä yksityiskohdilla näiden ihmisten tavoista ja tottumuksista. Jo kerrottu riittänee antamaan melko oikean käsityksen heidän luonteestaan ja käytöksestään. Olimme joka hetki menettää kärsivällisyytemme heidän suhteensa. Mutta maantieteellisten tietojen puutteessa ja kun tarvitsimme heidän apuaa, olimme suuressa määrin heidän vallassaan ja sen vuoksi meidän oli pakko sietää koko heidän typeryytensä, laiskuutensa ja törkeytensä. 

Acerbi suhtautui suomalaisiin ihaillen, mutta tunturilappalaisista oppaistaan hän johti räikeitä rodullisia yleistyksiä, ja suomi tietysti heidän fyysisiä, henkisiä ja erityisesti moraalisia ominaisuuksiaan. Joikaamista hän piti epämelodisena kiljumisena, jolta hänen täytyi sulkea korvat. Erämaakylien kirkot rinnastuivat huonosti italialaiseen rakennusperinteeseen. Suomentaja Kaarle Hirvonen omassa esipuheessaan huomauttaa, että Acerbin tyyliä leimaa kärjistäminen ja pyrkimys "herättää sensaatiomaista kiinnostusta". Näiden vuoksi on "pikemminkin ihmeteltävä hänen havaintojensa ja tietojensa todenmukaisuutta". Jäämeren rannalla alkuperäiskansan asukkaat näyttäytyvät jälleen hyvässä valossa, vaikkakin pienet sivistyksen linnakkeet lämmittävät mieltä vielä enemmän.

Kesähelteet, sääsket ja vaikeakulkuinen maasto tuntuvat näyttelevän pääosaa matkakertomuksessa, mutta Lapin luonto tekee Acerbiin kiistattoman vaikutuksen. Vaelluksen lomassa Acerbi kokoaa jatkuvasti havaintoja lämpötiloista, kasveista ja linnuista. Kirjan loppusanoissa on maisemien kauneuden ja vaihtelun tuottamaa melankolista riipaisua, jonka erämaita jalan vaeltaneet tunnistanevat.

Tuo syvä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka vallitsee kaikkialla, kuiskaa joka hetki kysymyksen: mitä hyvää tarkoitusta varten ovat nuo seudut olemassa? Mitä varten kaikki nuo kauniit maisemat järvineen, jokineen, puroineen ja putouksineen, jos nuo erämaat eivät koskaan, kuten asian laita näyttää olevan, joudu ihmisten asuttamiksi?

Acerbi tuntuu kirjoittavan hieman hienovaraisemman käsitteistön varassa kuin Regnard tai Outhier, mutta hänen maailmankuvansa ei pysty jäsentämään Lapin kesää, joka lyhyytensä ja haurautensa puolesta istuu vertauskuvaksi ihmisen osalle kivisellä planeetalla keskellä kylmää avaruutta.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Retki Lappiin

Jean-François Regnard, Retki Lappiin. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage de Lapponie (1731) suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, Keuruu, 1982.

Perittyään sievoisen omaisuuden ranskalainen Jean-François Regnard (1655-1709) vietti muutaman vuoden matkustellen pitkin Eurooppaa ennen komediakirjailijan uraansa. Hänen matkapäiväkirjansa julkaistiin vuonna 1681, mutta sen Lappia koskeva osuus julkaistiin vasta Regnardin kuoleman jälkeen vuonna 1731. Syyksi on arveltu, että Regnardille selvisi vasta matkan jälkeen, että hänen tiiviisti lähteenään käyttämästään Johannes Schefferuksen latinankielisestä teoksesta Lapponia (1673) olikin ilmestynyt ranskannos vuonna 1678. Retki Lappiin nimittäin upottaa Schrefferuksen tarjoamia tietoja sulavasti Regnardin matkalla kohtaamien ihmisten esitykseksi —tietysti ilman lähdeviitteitä— ja lainausten laajuuden vuoksi suomentaja Marja Itkonen-Kailan mukaan kirjaa voi pitää "eräänlaisena Lapponian kansanpainoksena".

Useinkin käy niin, että on lähtenyt käymään vaikkapa vain Hollannissa ja huomaa yks kaks joutuneensa maan ääriin. Juuri niin kävi minullekin, arvoisa herra. Amsterdamissa kuulin, että Tanskan hovi oli parhaillaan Oldenburgissa, jonne sieltä oli vain kolmen päivän matka. Olisin osoittanut hovia kohtaan suurta ylenkatsetta ja kovin vähäistä uteliaisuutta, ellen olisi päättänyt lähteä sitä katsomaan.

Matka Lappiin on päähänpisto, jota Regnard kertoo jollekulle magnaatille, jolle hän aikoi kirjansa osoittaa. Seuratessaan Tanskan kuninkaan hovia Oldenburgista aina Kööpenhaminaan hän tulee ystävineen houkutelluksi Tukholmaan, missä kuningas puolestaan ehdottaa ranskalaisille matkaa pohjoiseen. Ja niin seurue lähtee purjehtimaan kohti Torniota 23. heinäkuuta 1681 eli näihin aikoihin 335 vuotta sitten. He tapaavat paikallista eliittiä ja vierailevat hautajaisissa ennen kuin lähtevät Tornionjokea ylös aina Tornionjärvelle.

Tornio sijaitsee Pohjanlahden äärimmäisessä perukassa, 42 astetta 27 minuuttia itäistä pituutta ja 67 astetta pohjoista leveyttä. Se on maailman pohjoisin kaupunki. Siitä Nordkapiin ulottuvalla alueella asuu pelkästään villejä lappalaisia, joilla ei ole kiinteitä asumuksia.  

Regnard tietysti tapasi lappalaisia, joita kuvailee hullunkurisina kooltaan, kasvonpiirteiltään ja vaatetukseltaan: alle kolmen kyynärän mittaisia, isopäisiä, leveäkasvoisia, litteänenäisiä ja porontaljoihin ja -nahkaan pukeutuneita. Matkakertomus sivuaa heidän verotustaan, väljää sukupuolimoraaliaan ja elinkeinojaan koskevin yksityiskohdin. Eksoottiselta vaikuttava poro ja lappalaisen kulttuurin sopeutuminen sen ympärille saa myös runsaasti huomiota, joka ei selvästi ole Regnardin itse tekemää. Regnard ihailee myös mm. pulkkaa ja suksia, mutta kesäisellä matkallaan hän tuskin on nähnyt niitä itse ainakaan käytössä.

Paimentolaiskansaa verotetaan kevyesti, koska ilman kiinteää asuntoa se voi helposti siirtyä halvemman verotuksen maihin, Tanskaan tai Venäjälle. Asumukset eli kodat ja omaisuuden voi pakata varttitunnissa kuormaporojen selkään. Liikkuvaan elämään pakottavat tietysti kalastus, metsästys ja porojen laiduntaminen. Kesäisin lappalaiset asuvat Regnardin mukaan järvien ja koskien tuntumassa, mutta talvisin he liikkuvat metsissä riistaa etsien.

Regnardin omiin Lapin kokemuksiin sisältyvät oleellisesti sääsket ja paikallinen alkoholikulttuuri. Kumpaakaan ei pääse pakoon — vaikka Regnard ei Giuseppe Acerbin tavoin suuresti moralisoikaan (siitä myöhemmin). Hän yrittää myös selvittää lappalaisnoitien voimien todenperäisyyttä, mutta (humaltuneiden) tietäjien performanssit eivät tuota vastauksia. Lappalaisten pakanalliset tavat uhreineen ovat luultavasti joiltain osin Regnardin itse näkemää mutta valtaosin Schefferukselta poimittua. Regnardin kerronta on sujuvaa, käännös kulkee vaivatta, ja siellä täällä vilahtaa komediakirjailijan ilkikurisuus.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Matka Pohjan perille

Réginald Outhier, Matka Pohjan perille: 1736-1737. Ranskankielisestä alkuteoksesta Journal d'un Voyage au Nord (1744) suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Esipuheen kirjoittanut Toivo Harjunpää. Otava, Keuruu, 1975.

Lappia on kuvattu vieraana ja eksoottisena aina viikinkisaagoista lähtien, ja Lapin matkakirjallisuudesta on kasvanut kokonaan oma genrensä. Omaperäinen paimentolaiskulttuuri, sen šamaanit ja keskiyönaurinko myös vilkkuivat tietysti jo Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555), mutta pian genreen osallistui kirjoittajia Pohjoismaiden ulkopuolelta.

Yksi Keski-Euroopasta napapiirille suuntautuneista varhaisista retkistä on Réginald Outhierin (1694-1774) dokumentoima luonnontieteellinen tutkimusprojekti, jonka oli tarkoitus osoittaa newtonilainen maapallon muotoa koskeva teoria oikeaksi; siis että maapallon on mandariinin (eikä sitruunan) muotoinen rotaatioellipsoidi. Ranskalainen matemaatikko ja astronomi Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698-1759) sai kuningas Ludvig XV:lta rahoituksen hankkeelleen. Niin sitten vuosina 1736-1737 hänen retkikuntansa vaelsi Tornionlaaksoon ja teki Suomen ensimmäistä kolmiomittausta. Tornion kirkontornista ja retkikunnan rakentamasta observatorioista he mittasivat Lohikäärmeen δ-tähden korkeuksia ja saivat näin meridiaanikaaren pituuden asteina.

[28. syysk.] Torstain ja perjantain välisenä yönä ilmapuntari nousi linjan [ligne, 1/12 tuumaa] verran. Taivas oli yhä pilvessä ja tuuli edelleen pohjoisesta, päivällä tuuli lauhtui hiukan ja lumi suli melkein kokonaan. Yöllä vesi jälleen jäätyi, ja lauantaina tuli viimein kaunis sää. Olimme koko päivän vaaralla. Totesimme sektorin aseman meridiaaniin nähden saman korkeuden keinolla käyttäen Grahamin heiluria, joka oli sijoitettu pieneen observatorioon. Minä aloitin pilarihuoneessa havainnot painovoimaheilurilla. Se oli hyvin kiillotettu rautatanko, joka oli alapäästään paksumpi kuin yläpäästä; yläpäässä oli aukko, josta heiluri ripustettiin terästerän varaan. Vertasin painovoimaheilurin heilahdusaikoja Julien le Roin valmistaman erinomaisen sekuntiheilurin heilahdusaikoihin. Tämä heiluri oli sijoitettu samaan huoneeseen, ja heilahdusaika määritettiin kiintotähtihavaintojen avulla.

Outhier oli katolinen pappi ja siten retkikunnan sielunhoitaja mutta myös Ranskan tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen ja ansioitunut tähtitieteilijä. Hänen kertomuksensa matkasta napapiirille Matka Pohjan perille (1744) kuvaa matkantekoon ja mittauksiin liittyviä vaikeuksia: Liikkuminen erämaassa raskaiden mittauskojeiden kanssa on kaikkea muuta kuin helppoa, ja tunturien lakien raivaaminen kiintopisteitä varten oli työlästä, vaikka retkikunta sai paikallisia sotilaita ja talonpoikia avukseen. Pakkanen, sääsket, kosket, vaikeakulkuinen maasto ja karun ympäristön niukkuus tietysti vaikeuttivat työtä. Mittaukset tehtiin vielä moneen kertaan virheiden minimoimiseksi.

Outhier ei valita tai arvostele paikallisia oloja. Hän ottaa vastaan erämaan alkeelliset väliaikaismajoitukset, ajoittain olkia sisältävän leivät ja vaunuihin tottumattomat hevoset kiitollisena — tietysti Torniossa retkikuntaa majoitettiin ja ruokittiin hyvin. Vaikka Matka Pohjan perille on ensisijaisesti tieteilijän matkapäiväkirja, tutkimustyön ohessa Outhier kuvailee myös paikallisia oloja, ruokaa, mausteita, maanviljelyä, rakennuksia ja kulkuvälineitä, kuten suksia ja poron vetämää pulkkaa. Tarkastelun sävy on innostunut, utelias ja yleisinhimillisen lämmin. Valistuksen kirkkaassa valossa sensaatiotkin väistyvät: Lappiin liittyvät myytit ovat paikallistenkin mielestä vain tarinoita.

Kirjan esipuheessa Toivo Harjunpää tarjoaa tieteellisen taustan lisäksi Outhierin tiiviin elämäkerran. Kirjassa on myös 18 Outhierin tekemää piirrosta mm. Torniosta, kolmiomittauksesta, rakennuksista ja porojen vetämästä pulkasta.

Suomalainen Maupertuis-säätiö toimittaa ja ylläpitää retkikunnan matkaan liittyvää sivustoa.

The Nile: A Journey Downriver Through Egypt's Past and Present

Toby Wilkinson, The Nile: A Journey Downriver Through Egypt's Past and Present. Bloomsbury, London, UK, 2014.

Kirjassaan The Nile: A Journey Downriver Through Egypt's Past and Present (2014) Toby Wilkinson purjehtii perinteisessä purjelaivassa Niiliä Assuanin padolta alavirtaan aina Kairoon asti. Matkakertomuksessa kulkevat rinnakkain tapahtumat muinaishistoriasta nykypäivään. Niilin turismilla on pitkä historia, ja Wilkinsonin lukuisista Egyptin matkoista ja tuttavuuksista alkaa muotoutua oma historiansa. Terrori-iskujen kiristämät turvatoimet ja kansannousu värittävät viime vuosien kokemuksia.

Elinkelvottoman aavikon halki virtaava Niili määrittelee Egyptin, mikä heijastui muinaisten egyptiläisten kulttuurissa, kielessä, kirjoituksissa, myyteissä ja rakennuksissa. Joki ja alueen pitkä historia on edelleen osa identiteettiä. Joki toi tulviensa mukana hedelmällistä lietettä, joka pilvettömän taivaan alla on tarjonnut viljavia satoja vuosituhansien ajan (sana pilvi esiintyy vain kahdesti tunnetuissa egyptiläisissä kirjoituksissa). Nykyisin liete pysähtyy Assuanin suurempaan patoon, joten viljelijät joutuvat turvautumaan lannoitteisiin. Niiliä voi kulkea molempiin suuntiin, koska yhtäältä se virtaa etelästä pohjoiseen ja toisaalta vallitsevat tuulet puhaltavat pohjoisesta etelään.

As in all Egyptian towns, so in Aswan, every period of history has left its traces. The attentive visitor can observe a palimpsest, with remains of pharaonic, Ptolemaic, Christian, Islamic, colonial and post-colonial times to be found side by side or one upon another. And, like every where in Egypt, Aswan is both timeless and ever-changing. The geographical setting is as spectacular as ever - especially the view over the Nile from the cliffs of the west bank - but where once there was desert, now there are whole suburbs of houses, each with its own satellite dish, crowding the slopes of the eastern escarpment, and multi-storey apartment blocks lining the crest of the hill. The one constant is the river itself, winding its way through the heart of the city, still the life-bringer and the source of Egypt's prosperity.

Kirjoittaja kiertelee raunioita ja sijoittaa niitä ja niihin liittyviä tapahtumia valtakunnan pitkälle aikajanalle. Egyptin historiallakin on historia ja juuri sen esittely tekee Wilkinsonin kirjasta mielenkiintoisen. Valloittajat ja siirtomaavallat (erityisesti Iso-Britannia ja Ranska) ovat vuoron perään kahmineet egyptiläisiä löytöjä omiin museoihinsa. Jo Bysantin keisari Theodosius I tuotti obeliskin Karnakista Konstantinopoliin 300-luvulla. Pariisin Place de la Concorden 250 tonnia painava obeliski tuotiin Luksorista vuonna 1833.

Wilkinson viipyy pitkiä aikoja jokilaivojen ja turistimatkojen historian parissa. Paikallisten soutuveneet ja felukat ovat säilyttäneet muotonsa vuosisatoja. Roomalaiset keisarit ja ylimykset kokivat tarpeelliseksi purjehtia joella, ja temppeleiden raunioihin on raaputettu roomalaisten ja kreikkalaisten turistien nimiä. 1800-luvun loppupuolella Thomas Cookin risteilyalukset korvasivat turistien käyttämät perinteiset purjelaivat.

Roomalaisajalla sotilasretkikunnan onnistui tunkeutua Etiopian ylängölle ja tunnistaa sikäläiset rankkasateet tulvien alkuperäksi. Tätä Sinistä Niiliä merkittävämpi on kuitenkin Keski-Afrikasta alkunsa saava Valkoinen Niili, joka "löytyi" vasta noin 150 vuotta sitten. Voi tuntua oudolta, että tuhansia vuosia paikallaan ollut sivilisaatio ei tunnista alkuperäänsä. Toisaalta en osaa itsekään vastata kaukolämpöputkia, vesijohtoa ja viemäreitä koskeviin kysymyksiin kuin hatarasti. Mistä tarkalleen pattereiden vesi tulee? Mihin viemärivesi tarkalleen ottaen menee? Vastaamalla Päijänne ja Itämeri en ole ratkaisevasti viisaampi kuin egyptiläinen talonpoika. 

The Nile on sujuva ja mielenkiintoinen, mutta minulle sen tarjoama oivallus ei liittynyt Egyptiin. Wilkinsonin kirjan luettuani tajusin, ettei minulla ole mitään maisemaa, jonka tuntisin erityisen hyvin. On tuttuja paikkoja, mutta osaamiseni tai tietämykseni ei jäsennä ympäristöä merkityksiksi. En tunne mainittavasti kasveja tai lintujen käyttäytymistä. Katselen rakennuksia ilman paikallishistorian tai tyylisuuntien varmaa tuntemusta. En pysty esimerkiksi sanomaan mitään mielenkiintoista työmatkani varrelta.

Lordi Kelvinin lausahdus "mittaaminen on tietämistä" ei ole ehkä ihan lopullinen totuus.

Satumainen Syyria

Brooke Allen, Satumainen Syyria: Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Other Side of the Mirror - An American Travels Through Syria (2011) suomentanut Eila Salomaa. Into, Riika, Latvia, 2013.

Kun yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Brooke Allen teki perheensä kanssa lomamatkan Syyriaan vuonna 2009, hän odotti byrokraattisia ongelmia ja amerikkalaisvastaisuutta. Yhdysvaltain ulkoministeriö kehoitti kansalaisia varovaisuuteen ja harkitsemaan Syyriaan liittyviä riskejä, joihin Allen ei kuitenkaan löytänyt selitystä tai täsmennyksiä. Vastoin ennakkoluuloja Syyria esittäytyi kuitenkin vieraanvaraisena ja kiehtovana maana, jonka ihmiset olivat ystävällisiä ja uteliaita vierailijoita kohtaan ja jonka ruoka oli erinomaista.

Satumainen Syyria on siis matkakirja Lähi-Itään ja sen historiaan. Alueella on ollut asutusta arviolta kahdeksantuhatta vuotta, ja raunioita makaa vanhempien raunioiden päällä. Syyria on ollut useiden suurten kulttuurien leikkauspisteessä: esimerkiksi kaikki suuret monoteistiset uskonnot ovat jättäneet jälkensä seutuun. Siellä ovat vaikuttaneet niin sumerit, heettiläiset, assyrialaiset, egyptiläiset, kreikkalaiset, roomalaiset, persialaiset, bysanttilaiset kuin arabitkin. Myös länsimailla, erityisesti Britannialla ja Ranskalla on ollut sormensa Syyrian kehityksessä.

Kaiken aikaa kerronta kulkee Allenin matkassa eri puolilla Syyriaa, mutta kirjan  luvut keskittyvät eri asioihin. Alkuun piirretään maantieteelliset ja sitten raunioiden kautta ajalliset kehykset. Uskontoja ja sotia käsitellään omissa luvuissaan. Allen on perehtynyt historiaan ja hän on sujuva kirjoittaja. Monessa kohtaa hän peilaa syyrialaisten suhtaumista häneen amerikkalaisena ja miten heihin suhtauduttaisiin yhdysvalloissa. Jälkisanoissa Allen viittaa vuonna 2011 alkaneeseen arabikevääseen ja kansannousujen leimahtamiseen Syyriassa ja toteaa kirjansa julkaisuajankohdan olleen epäonnistunut.

Satumainen Syyria on historiasta nauttivalle lukijalle kiinnostava matkakertomus. Kirjassa on kirjallisuusviitteitä, kevyesti annotoitu kokoelma kirjallisuutta ja kohtuullisen paljon mustavalkoisia valokuvia. Lukija olisi hyötynyt kartasta, joka olisi jäsentänyt kirjassa esitetyt alueet, kaupungit ja rauniot.

Matkalla Kandahariin

Jason Burke, Matkalla Kandahariin: Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa. Englanninkielisestä alkuteoksesta On the Road to Kandahar: Travels through Conflict in the Islamic World (2006) suomentanut Tero Valkonen. Basam Books, Helsinki, 2007.

Brittiläinen Jason Burke on kiertänyt Lähi-Itää ja islamilaisia maita vuodesta 1991, kun hän haaveili toimittajan urasta Irakin kurdialueella. Burke on The Observer -lehden toimittajan työn ohella kirjoittanut muutaman kirjan islamilaisesta maailmasta. 

Matkalla Kandahariin on kokoelma matkakertomuksia Irakista, Afganistanista, Pakistanista, Algeriasta ja Palestiinasta. Hän haastattelee talebaneja, kurdikapinallisia, pakistanilaisheimojen taistelijoita, paikallisia viranomaisia, toimittajia ja maanviljelijöitä. Hän liikkuu yhdysvaltalaisjoukkojen mukana taisteluissa ja joutuu haastattelumatkoillaan vaaratilanteisiin pölyisillä teillä kaukana kaupungeista ja esivallasta. Burke vierailee Afganistanissa ja Pohjois-Irakissa ennen ja jälkeen miehitysten ja samalla selvittää sotaan johtaneita syitä.

Kirja tavoittelee henkilökohtaisen sävyn kautta vaihtoehtoa valtamedian maalaamalle kuvalle islamista ja islamisteista. Länsi käy sotaa terroria vastaan, mutta muslimien näkökulmasta sota kohdistuu heihin, heidän kulttuuriinsa ja uskontoonsa. Burke kertoo sodan seurauksista ei-länsimaisten uhrien näkökulmasta. 

Burke kirjoittaa sujuvasti, kerronta etenee nopeasti ja käännös kulkee mainiosti.