Óðinnin ratsu

Óðinnin ratsu: skandinaaviset jumaltarut. Muinaisnorjalaisista Edda-teksteistä toimittanut ja suomentanut Anni Sumari. Like, Keuruu, 2007.

Brittiläinen sarjakuvakäsikirjoittaja Peter Milligan on verrannut moderneja supersankareita antiikin ikonisiin heeroksiin: Teräsmiehestä ja Oidipuksesta on kirjoitettu useita, toisistaan hieman poikkeavia versioita. Taruista ja erityisesti myyteistä voi tietenkin ammentaa pyhyyttä ja maailmankuvaa, mutta supersankarisarjakuvien tavoin ne palvelevat myös viihteenä.

Supersankarit nousivat mieleeni lukiessani Anni Sumarin kokoamaa muinaisskandinaavista tarumukaelmaa : episodimaisissa kohtaamisissa tanner tömisee ja vuoret murenevat, kun jättiläiset, pedot ja jumalat ottavat mittaa toisistaan. Kuten antiikin heeroksilla tai skandinaavisilla jumalilla, ei supersankareillakaan ole mainittavaa psykologiaa. He ovat pikemminkin arkkityyppejä, ehkä muutamin poikkeuksin.

Óðinnin ratsu: skandinaaviset jumaltarut (2007) on Edda-taruista koottu mukaelma, jonka tavoite on tehdä skandijumalat ja -mytologia suomalaisille tutuksi. Tarut kertovat maailman synnystä, jumalten suhteista, taisteluista ja tuhosta. Silti usein on vaikea tunnistaa, mitä tarinassa tai episodissa on panoksena, ja siten tapahtumat jäävät etäisiksi. On ennustuksia, taikaesineitä, kateutta, ahneutta ja alkoholia sekä tuhoisaa kilpailua urheudesta.

Sumarin työstämien tarinoiden kertojan tyyli hieman vaihtelee, mutta kaikkinensa kerronta on sujuvaa proosaa. Taruja värittää myös huumori: kaikessa on "jutun" makua, joten on vaikea yhdistää tarinoita vakavaan uskollisuuteen. Ehkä muinaisskandinaaviseen mytologiaan pitäisi perehtyä paremmin.

Testamentti

François Villon, Testamentti. Ranskankielisistä alkuteoksista Le petit testament (1456) ja Le grand testament (1461) suomentanut Veijo Meri. Otava, Keuruu, 1983.

François Villon, Le Testament Villon I: Texte. Jean Rychner ja Albert Henry (toim.), Librarie Droz, Genève, 1974.

David A. Fein, François Villon and His Reader. Wayne State University Press, Detroit, 1989.

Ranskan myöhäisellä keskiajalla sodat olivat endeemisiä, oikeuslaitos tuomioissaan oikukas ja hidas mutta ankara, ja sadot kärsivät epävakaudesta, kuten marssivista armeijoista. Satavuotisen sodan ohella taudit piinasivat kansaa, ja koulutetutkin näkivät nälkää. Kaupunkeihin tulvi maaseudulta pakolaisia, jotka kilpailivat päivätöistä. Parempiosaiset keskittyivät omiin etuoikeuksiinsa, koska hallitsijan tai ylimyksen ei katsottu olevan vastuussa alamaistensa tai alustalaistensa hyvinvoinnista. 1400-luku oli monin tavoin murrosaikaa. Perinteisten auktoriteettien asema alkoi muuttua: Ammattiarmeijat olivat syrjäyttämässä perinteistä soturiaatelia, ja maalliset kuninkaat ja ruhtinaat kiilasivat Paavin kirkkoa politiikasta. Ludwig XI:n hallitsijakauden (1461-1483) katsotaan synnyttäneen keskiajan viimeisen sukupolven. 

François Villon (n. 1431-1463) oli kenties tunnetuin ranskalainen keskiajan runoilija. Hän sai nimensä kasvatusisänsä Guillaume de Villonin mukaan mutta käytti tilanteen mukaan myös ilmeisesti biologisen isänsä nimiä de Montcorbier ja des Loges. Villon eli elämän, josta syntyy, kuten sanotaan, kirjoitettavaa. Hän sai yliopistokoulutuksen mutta syystä tai toisesta - ehkä vanhojen tuttavuuksien, ehkä nälän vuoksi - liikkui rikollisten seurassa. Hän pelastui täpärästi hämäräpuuhiensa vuoksi hirsipuusta pariin kertaan ja katosi vuonna 1463 saatuaan karkotustuomion Pariisista. Villonilta on säilynyt kaksi runoteosta ja joitain yksittäisiä runoja. Ensimmäinen teos on nimeltään Le lais (myös Le petit testament, 1456), jonka hän kirjoitti muistoksi ystävilleen ennen pakoaan Pariisista. Jälkimmäinen teos Le testament (myös Le grand testament) syntyi raskaiden vankilakokemusten jälkeen vuosina 1461–1462.

Kun aikakausi vaarallisuudessaan melkeinpä halveksi elämää, siirtyi huomio osin iänkaikkisesta maalliseen onneen ja ihmisruumiiseen. Äärimmäinen eriarvoisuus, kahtiajakautuneisuus ja käynnissä oleva murros heijastuivat myös Villonin töihin monitulkintaisuutena ja karnevalismina. Runoissaan Villon on vuoron perään oppinut maisteri ja röyhkeä moukka. Kertojana hän vaihtaa jatkuvasti naamiota ja soveltaa eri runomittoja. Milloin hän on kuolinvuoteellaan testamenttiaan laativa lakimies, milloin elostelija, milloin rakkauden marttyyri, karkea merirosvo, äiti tai aatelinen. Runoissa pyhälle nauretaan. Ihmiset muuttuivat eläimiksi, joiden käytös kaataa hierarkiat, tabut, etiketit ja normit. Hauskassa Lihavan Margotin ballaadissa tilanteet kääntyvät säkeistöjen sisälläkin pari kertaa.

Jälkeenpäin sopumme särkyy, kun nukkumaan
Margot käy rahattomuuttansa kiroten
äksynä. Siedä en sitä ja raivostun.
Pihistän häneltä hameen ja vyön ja
torvean: Maksatko palkkani rytkyillä?
Hän kädet lanteilla: Antikristus olet.
Hän vannoo Jeesuksen kuoleman kautta:
Niitä et saa. Minä nuijalla, piru vie,
kirjoitan naamaansa vimmatun vihani
bordellin nurkassa, missä me asumme.

Karnevalismi oli yhtäältä pyrkimys typistää ihmisen ylpeyttä ja toisaalta karkoittaa kuoleman läheisyys. Lisäksi karnevalisoiminen oli tapa kritisoida vallitsevia olosuhteita tai kostaa koettuja vääryyksiä.

Villonin teoksia luettiin monta sataa vuotta sellaisinaan, kunnes tutkijat 1800-luvun lopulla alkoivat yhdistellä säilyneitä asiakirjoja runojen henkilöihin ja tapahtumiin. Syntyi verkostoja ja tulkintoja. David Fein esittää kirjassaan François Villon and His Reader, että Villon kirjoitti testamenttinsa tietylle yleisölle. Toisin kuin muut ranskalaiset runot tai eepokset, testamentit edellyttävät erityistä aikakauden ja usein jopa Villonin ympäristön tuntemusta: Myyttisten ja historiallisten henkilöiden lisäksi runoissa esiintyy aikakauden päättäjiä ja tavallisia kaupunkilaisia, suuria ja pieniä. Sanasto, kielikuvat ja -leikit ovat osin suljettuja eli ratkeamattomia Villonin aikakauden tai piirien ulkopuolella. Omiin rikoksiinsa Villon ei viittaa (itse asiassa hän käyttää yhtä runoa luodakseen itselleen alibin) vaan olettaa nekin tunnetuiksi. Puhujan ääni on tuttavallinen. Runot huokuvat ironiaa, jolla kirjoittaja suojaa itseään ja jota toisaalta ystäväpiiri todennäköisesti osasi lukea auki.

Selkeimmin Villon puhuttelee yleisöään runossa Hyvä opetus kadotuksen lapsille (belle leçon aux enfans perduz). Runo vetoaa esimerkein, että yleisö ottaisi huomioon maallisten tekojensa sielullisen vahingon. Runon ensimmäinen säkeistö alkaa peräti suorasti puhutellen: Lapsikullat, voitte pelkästään / kadottaa sen ruusun, jonka nään / lakissanne.

Keitä sitten nämä lapsikullat tai kadotuksen lapset oikein ovat? Runoa edeltävässä säkeistössä Villon viittaa Marionin kadotettuihin lapsiin:

Löytölapset eivät mitään saa,
kadotetut lapset, Marionin,
idolimme luota kannattaa,
heitä etsiä, heitä lohdutan.
Heille tämän neuvon avaran
annan, pelkään ettei päde se:
Älä ole kova, hölmökään.
Tämä on viimeinen neuvoni.

Muutamaa säkeistöä aiemmin Villon testamenttaa, että Marion Idoli ja Jeanne Bretagnesta luokoot koulun, missä oppilas / hyvin maisterinsa opettaa. Kyseessä on siis ilotalo, ja Marion l’Idole on prostituoitu. Säkeistössä on Villonille tyypillisiä sanaleikkejä ja karnevalismia: Opettajan ja oppilaan osat tulkinnan kautta kääntyvät päälaelleen, arvokas instituutio käännetään paheen pesäksi. Villon ei testamenttaa löytölapsille (Enffans trouvés oli kirkon perustama orpokoti) mitään, mutta kadotetut lapset, joita Villon muistaa testamentissaan, löytyvät (alkutekstin retrouver tarkoittaa paitsi ’etsiä’ myös ’löytää’) ilotalosta. Tuohon aikaan oli tavallista, että "pahat pojat" asuivat bordelleissa, joten selvästi kadonneet lapset eivät olleet lapsia.

Hyvä opetus kadotuksen lapsille alkaa hieman samaan tapaan kuin Villonin yksi rikollisten salakielellä kirjoittama runo, joka puhuttelee suoraan kovanaamaisia simpukkaveljiä. Simpukkaveljet (ransk. coquillards) oli rikollisjengi, jonka jäsenet ehkä kantoivat simpukkaa (ransk. coquille), olivat lurjuksia (ransk. coquin) tai kukkoja (ransk. coq). Vaikka varsinaista jäsenyyttä ei ole pystytty todistamaan, Villon tunsi jengiläisiä ja osasi heidän salakieltään. Hänen ystävänsä Colin de Cayeux, tai sanaleikin takaa Colin l’escailler, suomustaja, oli simpukkaveli. Colin junaili vuoden 1457 Navarran kollegion murtokeikan, johon Villonkin osallistui ja jonka vuoksi hänet viisi vuotta myöhemmin karkotettiin Pariisista.

David Fein esittää, että koko Testamentti on kirjoitettu belle leçonin yleisölle. Koska lapsikullat viittaa simpukkaveljiin, Villon on kirjoittanut koko runoteoksen rikollisjengi mielessään. Runon ensimmäinen säkeistö tukee tätä väitettä mutta vasta tarkemmin luettuna.

Lapsikullat, voitte pelkästään
kadottaa sen ruusun, jonka nään
lakissanne. Sormet suppuun käy,
jos te Montpipeau’hön joudutte
tai Rueliin. Sieltä häipykää.
Siellä juuri Colin de Cayeux
luuli, että hänkin pelastuu.
Hirteen joutui, hän ja moni muu.

Hattuun kiinnitetty ruusu tarkoittanee kalleinta omaisuutta eli maallista elämää ja ikuista pelastusta. Suomennos peittää kolmannen säkeen sormiin liittyvän kielikuvan. Alkuteksti puhuttelee Villonin virkaveljiä, joilla on liimanäpit eli jotka varastelevat (Mes clercs pres prenans comme glus). Montpipeau ja Ruel olivat kyliä Pariisin ulkopuolella, mutta tässä ne eivät tarkoita paikannimiä kuin syntaktisesti. Simpukkaveljien ilmaus mennä Montpipeau’hön tarkoitti noppapelissä huijaamista. Vastaavasti mennä Rueliin tarkoitti tappamista. Näin ollen suomennoksen 'joutuminen' on ehkä hieman hutera sanavalinta. Sieltä häipykää on alkutekstissä kirjaimellisesti: varokaa nahkaanne.

Koko säkeistön viesti siis kuuluu: Maallisen ja ikuisen elämänne uhalla, luopukaa varastamisesta, huijaamisesta ja murhaamisesta. Kiinni jäätyänne ei mikään teitä pelasta, vaan joudutte hirteen, kuten Colin de Cayeux. Veijo Meren käännös kulkee monin paikoin ontuen, mutta yllä esitetty säkeistö osoittaa, miten vaikea on suomentaa alkutekstin monikerroksia säkeitä. Päällekkäin ovat runomitta, keskiajan ranska, rikollisjengien omat ilmaukset, kaksoismerkitykset, sanaleikit ja ironia.

Robert Louis Stevensonin mukaan Villon on vakava vain kahdessa asiassa: rikkaiden kadehtimisessaan ja kuolemanpelossaan. Testamentti palaa toistuvasti kuolinvuoteelle, eikä oppitunnillakaan Villon ole enää leikkisä. Johdantosäkeistön karnevalistinen tunnelma on tiessään. Viimeistään viittaus Colin de Cayeux’in muuttaa tekstin sävyn. Colin oli ilmeisesti Villonin lapsuudenystävänsä, joka jäi vuoden 1457 murtokeikasta kiinni ja joka hirtettiin syksyllä 1460. Niinpä Montpipeausta ja Ruelista lähetetyt anomukset tai vetoomukset eivät pelasta (Car pour s’esbatre en ces deux lieux, / Cuidant que vaulsist le rappeau).

Runon toinen säkeistö jatkaa vakavaa linjaa. Rikolliselämä johtaa rikolliskuolemaan. Lisäksi rötökset vaarantavat sielun pelastumisen:

Ei se ole leikkipeliä,
ruumis, sielu panoksena on.
Jos häviät, kadut totta vie,
mutta kuolet, etkä kauniisti
Mikä voitto-osuus? Ainakaan
se ei ole Dido Kartagon
kuningatar. Voitto pieni on,
panos iso, hullu pelatkoon.

Kun runoa edeltävä johdantosäkeistö puhui vielä bordelleista karnevalistiseen sävyyn, nyt Villon puhuu vaarallisesta leikistä, pelistä ja voitosta, mutta myös sielusta, katumuksesta ja kuolemasta. Edelliset edustavat maallista riskinottoa ja jälkimmäiset hengellistä panosta.

Hyvä opetus kadotuksen lapsille sisältää toki kolmisäkeistöisen balladin, jossa karnevalismi hetkeksi palaa. Säkeet päättyvät toteamukseen, että vääryydellä hankitut rahat kuitenkin menevät viinaan ja tyttöihin. Sen jälkeen runo palaa takaisin vakaville raiteilleen piirtäen kuvaa hirsipuusta, mustuvista ruumiista, sairaista sieluista ja helvetin lieskoista. Viimeinen säkeistö alkaa saada saarnan piirteitä:

Haudoissa ei paljon iloita.
Mitä hyvinvointi hyödyttää,
maata loistavassa salissa,
juoda viiniä ja lihoa,
juosta juhlissa ja tanssia,
varhain nousta, jatkaa juhlia?
Hautaasi et yhtään mitään saa,
ainoastaan synnit nehän jää.

Kokonaisuudessaan runo ensin kertoo rikolliselämän fyysisistä vaaroista, sitten sielullisista panoksista ja runon sisältämässä ballaadissa maallisen mammonan hyödyttömyydestä. Runo päättyy kuolemaan, mistä se alkoikin, mutta muistuttaen, että viimeinen tuomio annetaan vasta hirttolavan jälkeen. Kun otetaan huomioon, että koko runokokoelma on laadittu ikään kuin kuolinvuoteella makaavan viimeisenä toiveena, runo - ja laajemmin koko runokokoelma - kuljettaa todella keskiaikaisia teemoja: elämän ja kuoleman, maallisen ja ikuisen, sekä hyvän ja pahan kamppailua.

On varmasti monia syitä pitää François Villonia uuden ajan edelläkävijänä, mutta Testamentin pohjavire on keskiaikainen. Teemojensa lisäksi kokoelmassa näkyy tietty opettavaisuus. Villonilla oli omakohtaista kokemusta rikoksista, vankeudesta ja kidutuksesta, ja hän halusi ohjata yleisönsä kaidalle polulle. Runojen leikkisyys, ironia, satiiri ja huumori eivät ole ristiriidassa moralismin kanssa. Ne olivat muidenkin keskiaikaisten kirjailijoiden, kuten Chaucerin ja Boccaccion, työkaluja.

Oli miten oli, alkutekstin, auttavan ranskan ja selitysteosten kautta Testamentti avaa todella mielenkiintoisen näkymän myöhäiskeskiajan elämään hovien ja kirkon ulkopuolella. Villonin elämäkerrat kuvailevat seikkaperäisesti murtokeikkoja, verkostoja, ammatteja ja maailmaa, kun ihmishenki oli kovin halpa. Vaikka Meren käännös pyrkii esittämään Villonin kujeilut, paljon jää käännökseltä piiloon.

Sovinto syntyy. Hän mahtavan pierunsa
päästää kuin turvonnut tunkiotoukka ja
nauraen nyrkillään jyskyttää päätäni.
Tule, hän hihkaisee, housuni nilistää.
Päissämme nukumme tervettä unta ja
heräämme vatsansa kiihkeään kuminaan.
Hedelmä säilyy, kun päälleni kiipeää,
Painonsa alla oon lautaakin kaidempi.
Näin olen kovilla halujen takia
bordellin nurkassa, missä me asumme.

Lisää aiheesta:

• Jean Dufournet, Villon: ambiguïté et carnaval. Champion, Pariisi, 1992.
• Pierre Guiraud, Le Jargon de Villon ou le Gai Savoir de la Coquille. Gallimard, Pariisi, 1968.
• Robert Louis Stevenson, Francois Villon, student, poet, and housebreaker. Teoksessa Familiar Studies of Men and Books (1896), The Electric Book Company, Lontoo, 2001. 164–196.
• François Villon, Le Testament Villon II: Commentaire. Jean Rychner ja Albert Henry (toim.). Librarie Droz, Genève, 1974.

Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta

 Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Finn Lectura, 2013.

J. A. Hollo, Jyrki Mäntylä ja Antti Tuuri ovat suomentaneet useita nimekkäistä saagoista, mutta työmaata riittää. Muinaisislannin kurssilla Helsingin yliopistossa opiskelijat onnistuivat heille annettujen katkelmien käännöksissä sen verran hyvin, että Helga Hilmisdóttir päätti järjestää käännöstalkoot. Tuloksena syntyi seitsemän muinaissaagan ja parin katkelman käsittävä Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Talkoisiin osallistui toistakymmentä kielen ja historian harrastajaa ja ammattilaista.

Muinaissaagat ovat satua. Ne pohjautuvat germaaniseen kertomusperinteeseen ja sijoittuvat ehkä noin 400-800 -luvuille. Tarinoissa on kytkyjä todellisiin paikkoihin, hallitsijoihin ja taisteluihin, mutta maantiede tai historialliset yksityiskohdat eivät rajoita tapahtumia. Sankarit kohtaavat jättiläisiä, kääpiöitä, hirviöitä, kirouksia, loitsuja, petosta ja suunnattomia aarteita. Tarinat eivät pureudu sankareiden psykologiaan vaan keskittyvät sanomisiin ja tekemisiin. Imperfekti vaihtuu hetkessä preesensiin, kun miekat alkavat heilua.

Kokoelma on samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Seven Viking Romances. Itse asiassa Bósin saaga (Bósa saga ok Herrauðs) sekä Egill Yksikätisen saaga (Egils saga einhenda ok Ásmundar berserkjabana) esiintyvät molemmissa. Tarinoissa vilisee myös muista saagoista tuttuja henkilöitä, kuten Nuoli-Odd, Ketill Lattanenä ja kuningas Gautrek. Kirjan lopussa on nimilista, joka sisältää saagoissa esiintyvät henkilöt lisänimineen ja alkuperäisasuineen. Lisänimet ovat ylistäviä (Sviði Uljas, Ólafr Merikuningas, Ìngjaldr Julma), kuvaavia (Brynjólfr Kameli, Ása Määräilevä, Hergill Nappiahteri) tai hauskoja (Ragnarr Karvahousu, Ketill Makoilija, Thormóðr Katkera). Luku- tai käännöspiirissä on varmasti naurettu. Tarinat ja niiden henkilöt todistavat, että huumori ei ole moderni keksintö. Romantiikkakaan muinaissaagoille vierasta.

"Mitä sinä haluat?" kysyi tytär.
"Haluaisin kastaa varsani viinilähteessäsi", hän sanoi.

Työssä on tähdätty kaunokirjalliseen lopputulokseen ja se näkyy: käännökset ovat sujuvia. Paikoin harhaileva kerronta ja nimien luettelointi ovat elimellinen osa "saagatekniikkaa". Kirjan toimittajat ovat kirjoittaneet saagakirjallisuutta, kääntämistä ja valittuja tekstejä täydentävän esipuheen. Kirjan taittoon ja ulkoasuun on nähty erityisesti vaivaa. Painojälki on kaksiväristä; teksti on mustaa, otsikot punaisia. Taitto on siisti, teksti nähdäkseni virheetöntä ja jokaisen tarinan käynnistää Eva Eskelisen mustavalkokuvitus. Mikä ihmeellisintä, kirja on lankasidottu. Lankasidottu!

Toivottavasti näitä tulee lisää.

Seven Viking Romances

Seven Viking Romances. Muinaisnorjasta englanniksi kääntänyt Herman Pálsson ja Paul Edwards. Penguin Books, London, UK, 1985.

Seven Viking Romances sisältää nimensä mukaisesti seitsemän muinaisnorjalaista satua. Tarinat alkavat Skandinaviasta, mutta sankarit matkustavat seikkaillessaan kauas kotiseudulta. Samalla, kun kotirannat jäävät taakse, jäävät myös realistisen kerronnan pidäkkeet. Maantieteellinen etäisyys tuo muassaan jättiläiset, noidat, kiroukset, muodonmuuttajat, ennustukset ja loihditut esineet. 

Arrow-Odd (Ǫrvar-Odds saga) saa lapsena tietää, että hänen hevosensa tappaa hänet kolmensadan vuoden iässä. Hän viettää tuon ajan poissa Hålogalandista taistellen, ryöstäen ja purjehtien Itämerellä, Finnmarkissa, Bjarmalannissa, Jotunheimissa ja Välimerellä. King Gautrek (Gautreks saga) on hajanainen tarina länsigöötanmaalaisen kuninkaan isästä, muista sankareista, itse Gautrekista, tämän avioliittopuuhista ja lopulta laiskasta Gautrekin tyttären kosijasta. Halfdan Eysteinsson (Hálfdanar saga Eysteinssonar) kertoo monivaiheisesta sotaretkestä Laatokan rannalle ja muista seikkailuista.  

Bosi and Herraud (Bósa saga ok Herrauðs) alkaa itägöötanmaalla, kun Bosi puhkoo silmiä ja katkoo käsiä pallopelin aikana. Ystävykset Bosi ja Herraud lähtevät ryöstöretkille sovittaakseen teon, mutta palattuaan sattuu taas veritekoja, ja ystävykset saavat korvaavaksi tehtäväkseen etsiä harvinaisen petolinnun kultakirjaimin koristeltuja munia. Noitia, taisteluita, kostoa ja verta. Egil and Asmund (Egils saga einhenda ok Ásmundar berserkjabana) kertoo sankareiden edesottamuksista ja tarinatuokiosta jättiläisten kanssa. Egil lipsauttaa sekaan katkelman Odysseiaa. Thorsteinn Mansion-Might (Þorsteins þáttr bæjarmagns) on kokoelma Thorin urotöitä uudelleen kerrottuna norjalaisen vaikean ja itsepäisen Thorsteinnin tekeminä. Helgi Thorisson (Helga þáttr Þórissonar) on lyhyt kertomus, kuinka Helgi sotkeutuu lapin matkallaan vieraisiin naisiin ja kuinka kuningas Olavin mahti suojaa häntä loitsuilta.

Vaikka hauskoja lukuhetkiä kirja tarjoaakin, viikinkisaduilta puuttuu sukusaagojen hienovarainen sosiaalinen ympäristö, eivätkä sadut tartu lukijaan saagojen tapaan. Pálsson ja Edwards ovat liittäneet kirjaan esipuheen, jossa luonnehditaan näiden satujen alkuperää ja sijaa muinaisnorjalaisessa perinteessä.

Lohilaaksolaisten saaga

Lohilaaksolaisten saaga. Muinaisislanninkielisestä alkuteoksesta Laxdæla saga suomentanut Jyrki Mäntylä. Otava, Keuruu, 1967.

Lohilaaksolaisten saaga on yksi islantilaissaagoja. Se on kirjoitettu 1200-luvulla, mutta kuvaa Breidavuonon tapahtumia 800-luvulta alkaen kuuden sukupolven ajan. Saagan kirjoittaja on tuntematon, mutta vahvan naishahmon vuoksi kirjoittajaksi on epäilty naista.

Tarina alkaa, kun norjalaispäällikkö Ketill Lattanenä muuttaa lapsineen pois Harald Kaunotukan ikeen alta. Saagan alkupuoli pohjustaa myöhempää kolmiodraamaa Gudrúnin, Kjartanin ja tämän serkun Bollin ympärillä. Henkilökohtainen kunniantunto ja kostonhimo synnyttävät verikoston kierteen, joka koettelee yhteisön siteitä.Väijytyksiä, avioeroja, onnettomuuksia ja tappoja.

Lohilaaksolaisten saaga on erinomaista luettavaa. Sukusaagojen tapaan nimiä ja sivujuonteita on paljon, mutta tarina keskittyy ylpeän ja päättäväisen Gudrunin ympärille. Pakanallisen yhteiskunnan ja traagisen rakkaustarinan kylkeen on maalattu kristillisiä juonteita.

Sagas of Warrior-Poets

Diana Whaley (toim.), Sagas of Warrior-Poets. Penguin Books, London, UK, 2002.

Diana Whaley on Newcastlen yliopiston varhaiskeskiajan tutkimuksen professori, joka on erikoistunut muinaisnorjankieliseen kirjallisuuteen. Sagas of Warrior-Poets on kokoelma saagoja, joiden päähenkilöt ovat nimen mukaisesti sotureita ja runoilijoita. Whaley on kirjoittanut kirjaan mielenkiintoisen johdannon, jossa käsitellään saagoja yleisesti kirjallisuutena, kirjan saagojen teemoja, runoutta ja syntyhistoriaa. Lisäksi kirjan lopun liitteissä on Islannin kartta, johon on merkitty kunkin saagan tapahtumapaikat sekä tietoa varhaiskeskiajan islantilaisesta sosiaalisista, poliittisista ja oikeudellisista rakenteista, islantilaisista maatiloista, kirjan saagojen rakenteesta, runoista, sanastosta ja saagakirjallisuudesta ylipäätään.

Kirjan saagat, Kormakin saaga (Kormáks saga), Hallfredin saaga (Hallfreðar saga), Gunnlaugin saaga (Gunnlaugs saga), Bjornin saaga (Bjarnar saga Hítdaelakappa) ja Viglundin saaga (Víglundar saga), ovat rakenteeltaan samankaltaisia. Nuori ja pystyvä soturirunoilija rakastuu palavasti nuoreen ja kauniiseen naiseen, saa vastarakkautta, mutta kilpakosija pelaa päähenkilön sivuun. Seuraa ulkomaan matkoja, kaunaa, petosta ja taisteluita. Runoja pudotellaan keskustelun lomaan, ja niissä kulkevat päähenkilöiden mielialat ja tunteet pilkanteosta rakkauteen. Kääntäjät eivät ole muotoilleet kielikuvia, kenningejä, uudelleen, vaan ne on käännetty sanasta sanaan englanniksi, toki kylkeen on liitetty "oikea" tulkinta. Taistelukäärme tai haavasauva on siten miekka, korujen kantaja on nainen ja esimerkiksi kilpien punertaja on soturi.

Johdantoineen ja liitteineen Sagas of Warrior-Poets on maallikolle erinomaista luettavaa.

The Saga of King Hrolf Kraki

The Saga of King Hrolf Kraki. Toimittanut ja muinaisnorjasta englanniksi kääntänyt Jesse L. Bryock. Penguin Books, London, UK, 1998.

Kalifornian yliopiston muinaisnorjan ja keskiajan skandinavian tutkimuksen professori Jesse L. Bryock on kääntänyt saagoja ja kirjoittanut viikinkeihin liittyvää tietokirjallisuutta. Kuningas Hrolf Krakin saaga on ns. muinaissaagoja: sen tapahtumien arvellaan sijoittuvan kansainvaellusten ajalle n. 400-500 -luvuille. Useimmista myöhemmistä saagoista poiketen Kuningas Hrolf Krakin saagassa esiintyy fantasia-aiheita, haltioita, noitia ja hirviöitä. Bryock toteaa esipuheessaan, että tarinassa esiintyvien kuninkaiden uskotaan viittaavan vanhoihin klaani- tai heimopäälliköihin.

Saaga kertoo Hrolfin suvusta ja edesottamuksista sekä Hrolfin seurueeseen liittyvistä, toinen toistaan urheammista sotureista, joista merkittävin on karhun ja naisen ristisiitos Bodvar Bjarki. Saagojen tyyliin kuuluu, että miehet uhoavat ja ovat herkkiä kunniastaan. Kun istumajärjestys on viimein selvitetty, kuningas ja soturit lähtevät Uppsalaan oikaisemaan noitakuningas Adilin tekemiä vääryyksiä.

Bryockin käännös on kevyt ja helposti luettava. Kirjassa on mittava, saagan taustoja ja yhteyksiä mm. Beowulfiin selvittävä esipuhe, selityksiä, nimenselvennyksiä, kartta ja sukupuita.

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suomentanut ja toimittanut Jyrki Mäntylä. Otava, Helsinki, 1971.

Veriveljien saaga (Fóstbrœðra saga) on kirjoitettu noin vuonna 1200. Sen tapahtumat sijoittuvat 1000-luvun alkuun. Thorgeirr ja Thormodr (uudemmissa teksteissä Þorgeirr ja Þormóðr), kaksi pystyvää miestä, solmivat verivalan, joka velvoittaa heitä kostamaan toistensa kuolemat. He kiertävät alkuun yhdessä oikaisemassa vääryyksiä ja herättämässä uusia. Sitten Thorgeirr varomattomasti pohtii ääneen, kumpi heistä jäisi niskan päälle, jos he ottelisivat. Thormodr loukkaantuu ja toteaa, että on parempi, että he kulkevat eri teitä. Thorgeirr jatkaa rohkeaa ja itsetuhoista toimintaansa. Thormodr päätyy Norjan kuninkaan Olafrin hoviin hird-mieheksi. Kun uutiset Thorgeirrin kuolemasta saavuttavat Thormodrin, hän alkaa lunastaa verivalaansa -- runoilun ja naisten kanssa pelaamisen lomassa. 

Viinimaan saaga, eli toiselta nimeltään Erik Punaisen saaga (Eiríks saga rauða) kertoo islantilaisten matkoista Pohjois-Amerikkaan. Tosin Wikipedian mukaan Viinimaan saaga käsittää myös Grönlantilaissaagat, joita Mäntylä ei ole kirjaan kääntänyt. Joka tapauksessa Erik Punainen tulee julistetuksi lainsuojattomaksi ja joutuu muuttamaan Grönlantiin. Hänen poikansa Leifir joutuu purjehduksillaan harhaan ja tulee osuneeksi Hellulandiin (Baffininsaari), Marklandiin (Labrador) ja Viinimaahan (Newfoundland). Matkoilla vastaan tulee skraelingeja, käydään kauppaa ja lopuksi tapellaan. Liitteissä Mäntylä viittaa asiantuntijoiden keskusteluun siitä, viittaako Vinland viiniin vai niittyyn tai laitumeen.

Mäntylän käännös kulkee hyvin. Johdanto avaa saagakirjallisuuden historiaa (kirjoittajia ovat kristityt munkit, jotka halusivat tallentaa maan historiaa) ja liitteet selittävät erityissanastoa.

Gísli Súrinpojan saaga

Gísli Súrinpojan saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Gísla saga Súrssonar suomentanut ja toimittanut Joonas Ahola. Johnny Kniga, Juva, 2003.

Gisli Surinpojan saaga on yksi ns. islantilaissaagoista, eli islantilaisista sukutarinoista, jotka kirjoitettin 1200-1300 -luvuilla mutta jotka kertovat Islannin asutuksen varhaisvaiheista 900-l000. Naisten käymä keskustelu johtaa verikoston kierteeseen, kun Gislin lanko salakuuntelee vaimonsa varomattomia tunnustuksia eikä kestä ajatusta jostakusta vaimolleen mieleisemmästä. Lanko tappaa, ja sen Gisli ottaa asiakseen kostaa. Seuraa lainsuojattomuus ja pitkä takaa-ajo.

Kirjassa on saagakirjallisuutta laajemmin esittelevä johdanto, karttoja, bibliografia ja skaldirunoutta käsittelevä liite, jossa kääntäjä Joonas Ahola esittelee Gislin lausumien runojen sanastoa, kielikuvia, rytmiä ja kääntämistä. Kaikki kirjassa esiintyneet runot on liitteissä alkukielisinä, sanatarkasti käännettyinä ja nykysuomeksi tulkittuina. Käännös kulkee hyvin, ja johdanto sekä runoliite ovat erinomaisen mielenkiintoisia. Suomentaja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa henkipatoista keskiajan islantilaisessa kirjallisuudessa.

Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja

Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja. Islanninkielestä kääntänyt ja saatesanoin varustanut Antti Tuuri. Otava, Keuruu, 2006.

Antti Tuurin ansiokas käännöshanke jatkuu neljän lyhyen tarinan tai "lyhytsaagan" voimin. Tarinoista ensimmäinen, Hrafnkellin saaga (Hrafnkels saga Freysgoða), sijoittuu 900-luvun alkupuolelle. Soturi Hrafnkell perustaa nuorena oman tilansa, mutta varttuessaan ylimielisenä ja joustamattomana hän joutuu ennen pitkää riitoihin ja lopulta menettää häpeällisesti maansa, Freyrin temppelin ja samalle jumalalle omistamansa kauniin hevosen. Kostettuaan  ja luovuttuaan jumalastaan hän alkaa kohdella alustalaisiaan paremmin.

Tarinoista pisin, Tappaja-Glúmrin saaga (Víga-Glúms saga), sijoittuu 900-luvun  puolivälin paikkeille. Glúmr niittää mainetta miekkamiehenä, sitten kantaa ja vääntää suurmaanomistajana käräjillä annettavaa oikeutta. Ajan mittaan syntyy tietenkin kitkaa, ja lopulta muut maanomistajat uskaltavat nousta Glúmria vastaan. Hän ottaa kasteen ennen kuolemaansa.

Gísl Illuginpojan saaga (Gísls Tháttr Illugasonar) kertoo lyhyesti nuoresta islantilaisesta, joka tulee Norjaan kostamaan isänsä kuolemaa. Kirjan nimeä kantava saaga, Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (Gunnlaugs saga ormstungu), kertoo kahdesta runoilijasta, jotka päätyvät Egill Kalju-Grímrinpojan pojantyttären Helgan kilpakosijoiksi. Tarina on kerronnaltaan rajattu, siisti ja eheä.

Tuuri on kääntänyt paikannimistön ja sankareiden lisänimet suomeksi. Saagoissa on toimintaa, huumoria ja kunniantunnostaan sekä muiden puheista herkkiä miehiä.

Glúmr lähti kotiin ja sai sellaisen naurukohtauksen, että kävi aivan harmaaksi kasvoiltaan ja rakeiden kokoiset kyyneleet valuivat hänen silmistään. Samanlaisen kohtauksen hän sai usein myöhemminkin, kun hänessä nousi tappomieli.

Erinomaista luettavaa.

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Egils saga Skalla-Grimssonar suomentanut Antti Tuuri. Otava, Keuruu, 1994.

Egillin saaga on yksi islantilaisia sukusaagoja, jonka kirjoittajaksi arvellaan Snorri Sturlusonia. Saagan tapahtumat sijoittuvat varhaiskeskiajalle, noin vuodesta 850 vuoteen 1000. Kuten saagoissa yleensä, miehet pitävät juominkeja, riitelevät, käyvät ryöstöretkillä, pitävät taloa ja seilaavat Itämerellä ja Pohjois-Atlantilla. Ne, jotka joutuvat kahnauksiin kruunun kanssa Norjassa, muuttavat Islantiin.

Egill (n. 910-990) on pahansisuinen, kiivas ja romuluinen urho, joka pystyy laskettelemaan tuntojaan runomitassa. Saaga kuvaa tapahtumia pari polvea ennen Egillin syntymää, hänen sotatöitään, riitojaan ja lopulta vanhenemista sekä jälkipolveaan. Saagan kieli on toteavaa mutta ihmiset monitahoisia.

Poltetun Njállin saaga

Poltetun Njállin saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Brennu-Njáls saga kääntänyt Antti Tuuri. Esipuheen kirjoittanut Njörður P. Njarðvík. Otava, Keuruu, 1996.

Saagakirjallisuus syntyi viikinkiajan lopulla, islantilaisen vapaavaltion loppumetreillä 930-1260 -luvuilla. Islantilaissaagoja voidaan pitää romaanikirjallisuutena, jota on siis ollut olemassa kauan ennen Cervantesin Don Quijotea. Poltetun Njállin saaga kertoo verikostojen kierteestä kuningas Haraldr Harmaaturkin (961-976), Islannin kristinuskoon kääntymisen (999) ja Clontarfin taistelun (1014) aikaan. Esipuheen mukaan saaga on todennäköisesti kirjoitettu 1200-luvun lopulla.

Saagoille tyypilliseen tapaan kieli on napakan toteavaa, ja moraaliset johtopäätökset jäävät lukijan tehtäviksi. Pahoja ihmisiä ei ole, vain huonoja ja riidanhaluisia. Verikostokierteen molemmat osapuolet voivat esiintyä suoraselkäisinä ja rehellisinä, mutta riidat saavat usein kuitenkin alkunsa kateudesta, solvauksista tai perintöriidasta. Aikana, jolloin maassa ei ollut kuningasta, oikeuden jakaminen perustui käräjöintiin ja - koska kaikkia eivät henkisakot tyydyttäneet - oman käden oikeuteen. Ennusmerkit ja unet varoittavat edessäolevista onnettomuuksista, mutta islantilaiset tuntuvat kohtaavan ne kovin tyynesti. Enemmän huolta kannetaan omasta nimestä, maineesta ja sukulaisista.

Tarinassa henkilöitä on paljon, mutta monikaan ei elä kovin pitkään. Rivien välistä pilkottavat yhteiskunnalliset instituutiot, kuten avioliitto, adoptio ja oikeuslaitos. Tuurin käännös kulkee mukavasti. Nimistö on kokonaan käännetty, ja kirjan lopussa on erikoisten sanojen selityksiä sekä pari karttaa.