Antiikin runoutta ja draamaa

H. K. Riikonen (toim.), Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia. Antiikin kreikan- ja latinankielisistä alkuteoksista suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Keuruu, 2002.

Olen tutustunut Pentti Saarikosken tuotantoon pelkästään käännöstöiden muodossa. Lukuisten romaanien ohella Saarikoski käänsi runsaasti erityisesti antiikin Kreikan runoutta ja draamaa. Hän on siinä mielessä maailman mittakaavassa harvinainen tapaus, että on kääntänyt sekä Homeroksen Odysseian että James Joycen Ulysseksen (1922).

Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia (2002) on H. K. Riikosen toimittama kokoelma Pentti Saarikosken käännöksiä, joista osa ilmestyi käännösnäytteinä aikakauslehdissä kuten Parnassossa.  Mukana on otteita Homeroksen Iliaan proosakäännöksestä, Euripideen Bakkhantit johdantoesseineen, Aristofaneen Lysistrate, Pindaroksen kuorolyriikkaa, otteita Menandroksen  Dyskoloksesta ja pari runoa Alkaiokselta sekä joukko hellenistisen ajan eri kirjoittajien runoja. Catulluksen runot ja epigrammit ovat teoksen ainoat latinasta käännetyt tekstit.

Riikonen taustoittaa Saarikosken uraa kääntäjänä sekä yksittäisten käännösten historiaa. Hän lainaa Saarikosken mietteitä tämän laatiessa esitystä Oulun klassikkopäiville:

Enhän minä pysty luennoimaan kääntämisestä. En ole lukenut ainoatakaan tekstiä kääntämisen teoriasta, enkä koskaan rakennellut mitään omiakaan teorioita, mutta käytännön kokemusta minulla on: 25-vuotiaana käänsin Ulysseksen, 35-vuotiaana Odysseian, ja kun täytän 45, on Ilias toivon mukaan valmis.

Saarikoskella ei ollut pohjalla varsinaista koulutusta kääntämisestä tai kielitieteestä vaan ainoastaan kokemus ja yleinen filologinen koulutus. Hän pyrki tavoittamaan kirjailijan alkutekstin takaa ja omaksumaan hänen eleensä ja puheensa. Kieli oli kuitenkin Saarikosken omaa. Niinpä käännökset eivät ole aina kovin tarkkoja. Osa käännöksistä on tehty tilapäistarkoitukseen. Runokäännökset ovat vapaamittaisia ja -muotoisia, mitä kautta saattoi välttää vanhahtavan kielen. Runot hengittävät.

Kesken jääneen Iliaan käännös on sujuva, täynnä herkullisia sanoja ja sanontoja; sitä olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Lysistrate on yllättävän rohkea ja hauska, vaikken tiedä, paljonko Saarikoski on laittanut mukaan omiaan. (Olen lukenut aiemmin vain saksalaisen sarjakuvapiirtäjän Ralf Königin hauskan sovituksen, joka ei kulje aivan alkuteoksen mukaan)

Lähettiläs: Olen rauhan lähettiläs, herra Karjalainen Spartasta, tulin neuvottelemaan rauhasta.
Kansanedustaja: Neuvottelemaan rauhasta? Miekka mekon alla?
Lähettiläs: Ei siellä mitään ole.
Kansanedusta: Älä nyt venkoile. Mikä siellä sitten sojottaa?

Antiikin runojen käännökset tietysti heijastuivat paikoin myös Saarikosken omissa runoissa. Niihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Liber carminum - Laulujen kirja

Gaius Valerius Catullus, Liber carminum - Laulujen kirja. Johdannon kirjoittanut ja latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut Päivö Oksala. Otava, Juva, 1965.

Gaius Valerius Catullus, Kaikki runous. Latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY, Juva, 1990.

Roomalainen Gaius Valerius Catullus (n. 84-54 eaa.) oli yksi myöhäisen tasavallan eli ns. klassisen kauden kulta-ajan runoilijoista. Hänestä tiedetään melko vähän: Catullus kasvoi Veronassa, muutti aikuisuuden kynnyksellä Roomaan opiskelemaan, kääntyi poliittiselta uralta runoilijaksi. Hän liittyi poetae novi -runoilijaryhmään, joka hylkäsi eeppissävytteisen perinteen ja omaksui hellenistisen tiiviin ja hienovaraisen tyylin. Catullus rakastui itseään hieman vanhempaan ylhäisönaiseen, joka hänen runoissaan kulkee nimellä Lesbia. Merkittävä osa Catulluksen säilyneestä tuotannosta käsittelee tätä suhdetta.

Minä vihaan ja rakastan. En tiedä miksi.
En tiedä vaan tunnen, ja se tunne repii.
(Kemppinen, s. 108)

Catullukselta on säilynyt hieman yli sadan runon kokoelma Liber carminum eli Laulujen kirja. Siitä on tehty kaksi suomennosta: Päivö Oksalan käännös vuodelta 1965 on uskollinen alkuperäiselle mitalle, kun Jukka Kemppisen käännös vuodelta 1990 on ottanut enemmän vapauksia ja hakenut pikemminkin runojen alkuperäistä voimaa. Kokoelma on tavattu jakaa kolmeen osaan: eri mittoihin sepitettyihin lyhyehköihin runoihin (runot 1-60), pitkähköihin runoihin (runot 61-68) ja lyhyisiin elegioihin (69-116). Näistä ensimmäinen ja viimeinen käsittelevät paljon Lesbiaa, rakkautta, epätoivoa ja kuolemaa, mutta myös sekalaista runoiksi puettua irvailua, pilkkaa ja kiitosta. Runoissa esiintyvät ohimenevät seksisuhteet - myös homosuhteet - ovat pitäneet Catulluksen poissa latinan oppikirjoista.

Kokoelman keskimmäinen, pitkähköjen runojen muodostama kokonaisuus käsittää häärunoja, hymnejä ja epiikkaa. Erityisen mielenkiintoinen on runo nr. 63, jonka kautta avautuu upea näkymä myytteihin, uskontoon ja roomalaisuuteen. Se on epyllion, lyhyehkö kertova runoelma kreikkalaisesta Attis-nuorukaisesta, joka purjehtii Fryygian rannikolle ja kiipeää metsäiselle vuorelle, missä hän Kybele-jumalattaren villitsemässä ekstaasissa kastroi itsensä ja tanssien ja laulaen vuoren rinteellä vihkiytyy jumalattaren mysteereihin. Aamun sarastaessa ekstaasi väistyy ja Attis tunnistaa menetyksensä. Hän itkee kohtaloaan, mutta vihkiytyminen on peruuttamaton. Jumalatar ei tunne armoa, vaan lähettää kapinoinnin vuoksi uuden hulluuskohtauksen, ja Attis katoaa jumalattaren metsiin.

Kybele oli fryygialainen hedelmällisyyden jumalatar, joka tuotiin virallisesti Roomaan vuonna 204 eaa. Kultin papit oli eunukkeja, galli (yks. gallus), mutta itsensä silpominen oli kuitenkin paitsi häpeällistä myös kiellettyä Roomassa. Tästä väkivaltaisuudesta ja uskonnon tunteellisuudesta johtuen Rooman senaatti rajoitti Kybelen julkisia menoja. Kybelestä tulikin mysteerikultti, jonka menoista pääsivät osallisiksi vain mysteereihin vihkiytyneet poislukien muutamat kulkueet ja vuotuinen Megalesia-juhla.

Nopealla purrella syvien vetten ylitse Attis
kiirehti kiihkoissaan lentävin askelin Fryygian metsäiseen
rantaan naisjumalan asuinsijalle läpitunkemattomaan
                                                                     varjoon
(Kemppinen, s. 74)

Meren aavat kulki Attis nopeasti venoniseen,
Frygian kun pääse lehtoon jalan riuskan halajamaan,
tuli metsän varjoholviin, jota suosi jumalatar
(Oksala, s. 111)

Kybelen vieraus tulee esille jo ensimmäisessä säkeessä, jossa Attis purjehtii meren aavat metsäiselle Fryygian rannikolle. Menneisyyden ja nykyisyyden väliin ei jäänyt siis vain etäisyyttä vaan myös meren syvyyttä. Kybelen palvontamenot tapahtuvat syrjäisessä vuorilehdossa, joka on jyrkkä vastakohta Attisin kotikaupungille, jossa on forum, palaistron, stadion, gymnasion. Sivistys on jäänyt taakse – edessä on kaoottinen ja arvaamaton luonto.

Vaikka mytologinen Attis on kasvillisuuden jumala ja Kybelen kumppani, joka kastroi itsensä, kuolee ja syntyy uudelleen, runon tapahtumat eivät sijoitu myyttiselle ajalle vaan hellenistiseen nykyaikaan. Runon Attis on komea nuorukainen, joka on uskontonsa vuoksi karkoitettu kotikaupungistaan. Hän on jo rantautuessaan mieli hämärässä ottanut itselleen uuden temppelinimen ja ikään kuin herättänyt henkiin jumalattaren puolison.

Kastrointi on lyhyt toimitus, joka tekee Attis-miehestä Attis-naisen. Sen jälkeen Attis, valenainen, johtaa vuoren rinnettä nousevaa kulkuetta. Matkaa tehdään kiihkeästi tanssien, kirkuen ja väräjävästi laulaen käyrähuilujen, käsirumpujen ja symbaalien säestämänä. Yksilöt sulautuvat kulkueeksi, joka liikkuu samaan rytmiin ja laulaa yhteen ääneen. Rumpujen kiihkeä rytmi villitsee orgioihin, verenhukka ja kiipeäminen väsyttävät. Kun Attis herää seuraavana aamuna, ekstaasi ja hulluus ovat väistyneet ja vihkiytymisen hinta alkaa valjeta. Attis laskeutuu vuorelta takaisin rannalle ja aloittaa yksinpuhelun. Menetys on valtava, mutta paluuta ei ole. Tämä tunnistaminen on runon tunteellinen kohokohta, kun päihtymys on kääntynyt karvaaksi pettymykseksi.

Kybelen tarjoama lupaus samastumisesta tai ykseydestä haihtuu ekstaasin mukana. Attis ei ole enää mies mutta ei myöskään nainen. Kastraatio hämärtää yhteiskuntaa ylläpitäviä eroja, koska esimerkiksi juridisesti roomalaiset eivät pitäneet eunukkia miehenä tai naisena. Attis on menettänyt kaiken: isänmaan, kodin, suvun, siteet, sukupuolen, identiteetin ja mielenterveyden. Hän ei ole enää ekstaattisen kulkueen johtaja vaan jumalattaren ja oman fanaattisuutensa uhri. Yksinpuhelussa runon puhuja vaihtuu minäksi, Attisiksi. Puheensa hän kohdistaa kotikaupungilleen eli yhteisölle, josta hän lähti.

Mikä olen nyt? Jumalan piika, Kybelen orja. Minäkö
menadi, itseni osa, autio mies? Minä vihreän vuoren
lumirinteillä, minä elän elämän Fryiian vuorten alla
hireven kanssa viidassa, karjun kanssa kankaalla?
(Kemppinen, s. 77)

Jumalain nyt orjatarkin, Cybelenkin apuri lien?
Minä mainas, varjo miehen, minä kuohilas olen vain?
Minä maita Idan vihreen, lumen, jäänkin asua saan?
Minä alla Idan huippuin yhä vietän eloani,
kuni hirvi vuorimetsäin, kuni karju alavamaan?
(Oksala, s. 115)

Attis on rikottu, yksinäinen, ulkopuolinen ja epätäydellinen. Jo vuorelle nousseen kulkueen Attis samasti karjaan, mutta nyt sivilisaation ulkopuolella Attisista tulee villieläin. Kybele sitten kuulee tämän valituksen ja lähettää Attisin perään leijonan. Attis pakenee uuden hulluuden vallassa takaisin metsiin. Yhä siellä kurja jatkaa kuten orja elelyään.

Runo päättyy rukoukseen, joka tunnustaa jumalattaren vallan ja voiman. Koska Attis on juuri paennut iäksi metsiin, herää kysymys, kuka puhuu?

Suuri Äiti, Suuri Kybele, suuri Dindymoon herratar!
Pidä minusta kaukana raivosi, kaukana
minun talostani.
Mene kiihottamaan muita; sammuta toisilta järki;
        minulta älä.
(Kemppinen, s. 78)

Jumalmahti, oi Cybebe, jumaläiti Dindymene,
aja, äiti, raivo kauas kokonansa kotoani:
aja muita hurmosriehuun, aja raivon pimeyteen!
(Oksala, s. 117)

Runo 63 on muodoltaan hymni, jossa kertomusosaa seuraa lyhyt rukous. Catullus vieläpä käyttää runomittana itämaista galliambia, joka oli nimenomaan Kybelen kultin hymneissään käyttämä sakraalimitta. Vaikka runon sisältö sotii hymniajatusta vastaan, T. P. Wiseman (1985) on tulkinnut sen nimenomaan roomalaista Megalesia-juhlaa palvevaksi hymniksi. Jumalattaren voima ja valta tulevatkin tunnustetuiksi, mutta samalla vihkiytyneiden ylilyönnit palvelevat opettavaisena tarinana. Rukouksen on tarkoitus pitää jumalattaren tartuttama hulluus kaukana Roomasta. Näin ollen runon loppuosan rukouksen puhuja olisi roomalainen hymnin laulaja.

Kybele on siis itämainen, eksoottinen ja feminiini, mikä riitelee kreikkalaisten (eli roomalaisten) tapojen ja perinteiden kanssa. Mikä sitten saa Attisin jättämään kotinsa ja perinteensä heittäytymään mukaan tähän vieraaseen kulttiin? Jumalallisen hulluuden lisäksi häntä ajaa maallisella tasolla viha rakkautta tai himoa kohtaan. Vuorelle noustessa hän onnittelee seuruettaan: oman runtelitte ruumiin: vihasitte himoa niin. Stuart G. P. Small (1983) tulkitsee tätä niin, että Catullus on leikkinyt ajatuksella rakkauden pyörteistä pakenemisesta ekstaasiin ja mysteeriin. Tappamalla osan itsestään voisi saavuttaa mielenrauhan. Runo olisi siten tulkittavissa tällaisen itsetuhon karkoittamisena. Uskottavammalta kuulostaa Kenneth Quinnin (1972) tulkinta, jonka mukaan Attis ystävineen huomaa olevansa kyvytön astumaan aikuisen miehen yhteiskunnalliseen rooliin ja pakenee sitä mysteereihin ja kastraatioon.

Marilyn B. Skinner (2007) on kehittänyt Quinnin tulkintaa edelleen. Roomalaiset jakoivat seksuaaliset roolit dominoiviin ja passiivisiin, eivät varsinaisesti homo- ja heteroseksuaalisiin. Nuoret pojat olivat puer delicatus, naismaisia nuoria, ja sellaisina seksuaalisen nautinnon lähde aikuisille miehille. Miehille aikuisuus tarkoitti seksuaalisen aseman muutosta passiivisesta aktiiviseen tai dominoivaan.

Yksinpuhelussaanhan Attis muistelee mennyttä suosiotaan.

Oli minulla kaikki ihmisen muodot. Olin
poikalapsi, poika, nuorukainen, gymnasionin kukka,
ottelun kruunu. Minun ovillani olivat ihmiset,
minun kynnykseni oli lämmin, kukat kukittivat huoneeni.
(Kemppinen, s. 76)

minä kukka kilpakenttäin, olin kruunu kisojeni.
Kodin kynnys lämmitettiin, ovi aina väkeä täys,
kodin pielet seppelöitiin, kukat aina viheriät,
kun vuode pakko jättää oli päivän heräjämiin
(Oksala, s. 115)

Skinner näkee lihaksikkaan ja elinvoimaisen Attisin joutuneen itseensä kohdistuneen ihailun vangiksi. Attis kuvaa itseään kukaksi, objektiksi, eikä ei halua vaihtaa passiivista puer delicatus -rooliaan seksuaalisesti aktiiviseen. Niinpä hän kastroi itsensä ja luopuu tai peräytyy miehisestä vastuusta, mikä johtaa karkotuksen kotoa, forumilta ja yhteisöstä. Muut vihkiytyneet katoavat metsiin, ja Attis jää yksin luonnonvoimia vastaan.

Mielenterveys, kuten maskuliinisuus ja yhteiskuntajärjestyskin, ovat hauraita. Seksi on synekdokee vallalle, joten Kybelen lähettämä hulluus horjuttaa kaikkia kolmea. Catulluksen runo heijastelee Skinnerin mukaan tasavallan loppuaikojen yhteiskunnallista epävakautta. Eliitin arvovalta ja poliittinen valta kapeni, ja turvattomuus lisääntyi. Attisista, kreikkalaisesta nuoresta miehestä, tulee roomalaisten silmissä sosiaalisen kuohunnan tai kaaoksen uhri. Catulluksen myöhemmät Lesbia-runotkin heijastelevat turhautumista, kyvyttömyyttä ja perinteisen auktoriteetin menettämistä.

Lisää aiheesta:

• Kenneth Quinn, Catullus - An Interpretation. B. T. Batsford, Lontoo, 1972.
• Marilyn B. Skinner, Ego Mulier: The Construction of Male Sexuality in Catullus. Teoksessa Julia Haig Caisser (toim.), Oxford Readings in Classical Studies: Catullus. Oxford University Press, Oxford, 2007. 447–475. 
• Stuart G. P. Small, Catullus - A Reader’s Guide to the Poems. University Press of America, Lanham, 1983.
• T. P. Wiseman, Catullus and His World - A Reappraisal. Cambridge University
  Press, Cambridge, 1985.