Suomenlahden poikki Helsingin ja Tallinnan välinen etäisyys on vain 82 kilometriä. Kaupungeilla on pitkälle historiaan ulottuvat tiiviit suhteet, ne ovat suunnilleen yhtä kaukana Pietarista, mutta niistä katsotaan Venäjää kovasti eri tavoin. Virossa kirjeenvaihtajina toimineet journalistit Kaja Kunnas ja Marjo Näkki kuvaavat näitä eroja uunituoreessa teoksessaan Suomenlahden suhdekirja (2016).
Kirja kuvaa Viron kautta kolmen Suomenlahden valtion ongelmallisia suhteita. Se keskittyy Viron viime vuosien sisä- ja ulkopolitiikkaan, mutta sitä kautta aukenee laajempi näkymä Suomenlahden turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Jännitteitä Itämerellä ovat kiristäneet Venäjän uudenlainen aktiivisuus ja tietysti Ukrainan tapahtumat. Alaotsikko Uudet vaaran vuodet viittaa Venäjän yrityksiin palauttaa tavalla ja toisella neuvostoaikainen etupiiri (ks. vaaran vuodet).
Rautaesiripun pudottua Viro on etsinyt uutta identiteettiä. Maa on identifioitunut länteen: Se on NATO:n, EU:n ja EMU:n jäsen. Se on hypännyt liittolaisena mukaan jokaiseen mahdolliseen Yhdysvaltain sotilasoperaatioon. Viro haluaisi kenties olla yksi Pohjoismaista, mutta isoa valtion roolia on vaikea sovittaa pitkälle vietyyn liberalistiseen talouspolitiikkaan. Virolla on myös taakkanaan Näkin kuvaama neuvostokorruption perinne: julkiset hankinnat pyörivät klikkijärjestelmän varassa, poliitikkojen rahaliikenteessä on epäselvyyksiä jne. Vyyhden perkaamiseen mennee pitkään.
Virossa on Neuvostoliiton jäljiltä myös huomattava passiton venäjänkielinen vähemmistö, jonka lojaalius hallintoa kohtaan on heikkoa. Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan seurauksena venäjänkieliset vähemmistöt ovat alkaneet herättää erityistä huolta Baltiassa. Rajan yli kantautuvaa venäläistä propagandaa vastaan Viro pyrkii nyt taistelemaan venäjänkielisin uutisin, jotta Narvasta ei tulisi seuraava Krimiä.
Baltian maat ovat vaatineet äänekkäästi NATO-joukkoja maaperälleen. Venäjän puolustusministeri Sergei Lavrov viime viikolla vakuutti, ettei Venäjä hyökkää NATO-maahan (kuumeisesta varustautumisestaan huolimatta). NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg ilmoitti juuri maanantaina neljän pataljoonan eli 4000 sotilaan sijoittamisesta Baltiaan, mitä Kunnas ja Näkki kirjassaan ennakoivat. Silti monien mielestä pieniä ovat silakat joulukaloiksi. Ilman Suomea ja Ruotsia läntisen sotilasliiton toimintakyky Itämerellä on arvioiden mukaan heikko.
Suomen ja Viron voisi sanoa hoitavan historiallisia traumojaan eri lääkkein. Kuten Kunnas toteaa, Virolle hyvät suhteet Washingtoniin ovat turvallisuuden tae, kun Suomessa turvallisuuden takeena pidetään hyviä suhteita Moskovaan. Niinpä Viron uhittelu näyttää Suomen ulkopoliittiselle johdolle hysterialta, ja Suomen toiminta vastaavasti Virolle suomettuneisuutena — miksi muuten puolueiden puheenjohtajat siunaisivat turvallisuuspolitiikan eduskuntavaalikamppailun ulkopuolelle? Toisaalta Virossa pelko tuntuu peittävän sisäpoliittiset kysymykset alleen.
Viron näkökulmasta Suomen viimeaikaiset otteet näyttävät kummallisilta. Itänaapurin harjoittaman väkivallan tuomitseminen on pyöristeltyä. Kuudennen ydinvoimalan toimittajaksi päätyi erikoisen veivaamisen jälkeen venäläisomisteinen Rosatom. Vaihtoehdoksi Venäjältä tuleville kaasuputkille kaavailtu nesteytetyn maakaasun terminaalihankkeen suunnittelu kaatui loppumetreillä. Kaksi entistä pääministeriä osallistuu läheisesti venäläisenemmistöomisteisten yritysten toimintaan.
Suomenlahden suhdekirja on ajankohtaista, asiantuntevaa ja purevaa journalismia, joka pitkienkin taipalaiden jälkeen palaa takaisin turvallisuuspolitiikan ääreen. Kirjan näkökulma Suomenlahden suhteisiin on Viron ja virolaisten. Venäjä näkyy kirjassa vain painostuksena ja toimintana, joka tähtää sen oman turvallisuuden parantamiseen muiden kustannuksella. Suomalaisten erityisolosuhteet näyttävät samalta myöntyväisyyspolitiikalta, joka johti Viron miehitykseen tukikohtasopimuksen myötä vuonna 1939. Arvaamattoman suurvallan naapurissa pitäisi olla valppaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti