Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suomentanut ja toimittanut Jyrki Mäntylä. Otava, Helsinki, 1971.

Veriveljien saaga (Fóstbrœðra saga) on kirjoitettu noin vuonna 1200. Sen tapahtumat sijoittuvat 1000-luvun alkuun. Thorgeirr ja Thormodr (uudemmissa teksteissä Þorgeirr ja Þormóðr), kaksi pystyvää miestä, solmivat verivalan, joka velvoittaa heitä kostamaan toistensa kuolemat. He kiertävät alkuun yhdessä oikaisemassa vääryyksiä ja herättämässä uusia. Sitten Thorgeirr varomattomasti pohtii ääneen, kumpi heistä jäisi niskan päälle, jos he ottelisivat. Thormodr loukkaantuu ja toteaa, että on parempi, että he kulkevat eri teitä. Thorgeirr jatkaa rohkeaa ja itsetuhoista toimintaansa. Thormodr päätyy Norjan kuninkaan Olafrin hoviin hird-mieheksi. Kun uutiset Thorgeirrin kuolemasta saavuttavat Thormodrin, hän alkaa lunastaa verivalaansa -- runoilun ja naisten kanssa pelaamisen lomassa. 

Viinimaan saaga, eli toiselta nimeltään Erik Punaisen saaga (Eiríks saga rauða) kertoo islantilaisten matkoista Pohjois-Amerikkaan. Tosin Wikipedian mukaan Viinimaan saaga käsittää myös Grönlantilaissaagat, joita Mäntylä ei ole kirjaan kääntänyt. Joka tapauksessa Erik Punainen tulee julistetuksi lainsuojattomaksi ja joutuu muuttamaan Grönlantiin. Hänen poikansa Leifir joutuu purjehduksillaan harhaan ja tulee osuneeksi Hellulandiin (Baffininsaari), Marklandiin (Labrador) ja Viinimaahan (Newfoundland). Matkoilla vastaan tulee skraelingeja, käydään kauppaa ja lopuksi tapellaan. Liitteissä Mäntylä viittaa asiantuntijoiden keskusteluun siitä, viittaako Vinland viiniin vai niittyyn tai laitumeen.

Mäntylän käännös kulkee hyvin. Johdanto avaa saagakirjallisuuden historiaa (kirjoittajia ovat kristityt munkit, jotka halusivat tallentaa maan historiaa) ja liitteet selittävät erityissanastoa.

He

Asko Sahlberg, He. WSOY, Juva, 2010.

Asko Sahlbergin He on lyhyt, Suomen sodan vaiheille sijoittuva romaani. Sodassa veljekset Henrik ja Erik ovat taistelleet eri puolilla. Henrikin kotiinpaluu Pietarista nostaa esiin vanhat kaunat. He on hevonen ja Henrik. He ovat vieneet esikoisen osan. He ovat vihollinen sodassa.

Sahlbergin tragedia etenee eri henkilöiden kautta. Kieli on paksua. Siellä täällä vilahtaa agraarisanastoa ikään kuin lavasteeksi, muuten ajattelu etenee modernein termein. Muutamissa kohdin hyvän rytmin rikkovat johtopäättein ladatut, pitkistä yhdyssanoista leivotut adjektiivit.

Gísli Súrinpojan saaga

Gísli Súrinpojan saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Gísla saga Súrssonar suomentanut ja toimittanut Joonas Ahola. Johnny Kniga, Juva, 2003.

Gisli Surinpojan saaga on yksi ns. islantilaissaagoista, eli islantilaisista sukutarinoista, jotka kirjoitettin 1200-1300 -luvuilla mutta jotka kertovat Islannin asutuksen varhaisvaiheista 900-l000. Naisten käymä keskustelu johtaa verikoston kierteeseen, kun Gislin lanko salakuuntelee vaimonsa varomattomia tunnustuksia eikä kestä ajatusta jostakusta vaimolleen mieleisemmästä. Lanko tappaa, ja sen Gisli ottaa asiakseen kostaa. Seuraa lainsuojattomuus ja pitkä takaa-ajo.

Kirjassa on saagakirjallisuutta laajemmin esittelevä johdanto, karttoja, bibliografia ja skaldirunoutta käsittelevä liite, jossa kääntäjä Joonas Ahola esittelee Gislin lausumien runojen sanastoa, kielikuvia, rytmiä ja kääntämistä. Kaikki kirjassa esiintyneet runot on liitteissä alkukielisinä, sanatarkasti käännettyinä ja nykysuomeksi tulkittuina. Käännös kulkee hyvin, ja johdanto sekä runoliite ovat erinomaisen mielenkiintoisia. Suomentaja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa henkipatoista keskiajan islantilaisessa kirjallisuudessa.

Miekkojen laulu

Bernard Cornwell, Miekkojen laulu. Englanninkielisestä alkuteoksesta Sword Song (2007) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Norhaven, Tanska, 2011.

Bernard Cornwellin tarina 800-luvun lopun englannissa jatkuu. Uhtred, tanskalaisten kasvattama englantilainen soturi ja kuningas Alfredin sotapäällikkö, horjuu kahden perimänsä välillä, kun uudet viikinkipäälliköt kokoavat voimiaan Lontooseen ja piinaavat laivoillaan koko itärannikkoa. Cornwellin kertomus ei yllä aivan ensimmäisten osien tasolle, mutta edelleen värikäs ajankuva saksien Englannista jaksaa viihdyttää.

Sarjan aikaisemmat osat ovat Viimeinen kuningaskunta, Kalpea Ratsastaja ja Pohjoisen valtiaat.

The Golden Bough

Sir James Frazer, The Golden Bough: A Study in Magic and Religion. Abridged Edition in one volume. MacMillan & Co., London, UK, 1954.

Sir James Frazer (1854-1941) oli skotlantilainen sosiaaliantropologi, jonka työ uskontojen ja mytologioiden parissa oli ilmestyessään hyvin vaikutusvaltainen. Frazer tuli tunnetuksi teoksestaan The Golden Bough, joka julkaistiin kahtena niteenä vuonna 1890. Kirjan kolmas laitos julkaistiin kaksitoistaosaisena sarjana 1906-15. Tämä on lyhennetty laitos, joka julkaistiin alunperin vuonna 1922. Kirjassaan Frazer tarkasteli uskontoja nimenomaan kulttuurisina ilmiöinä vertaillen eri perinteiden ja kulttuurien ilmiöitä, ja kristinuskon käsitteleminen ilman teologiaa nosti aikanaan myrskyn. 

Kirjassa on lukemattomia esimerkkejä uskomuksista, rituaaleista, tabuista, joista miltei kaikki liittyvät jotenkin sympaattiseen magiaan, jota on kahta lajia. Homeopaattinen tai imitatiivinen magia perustuu ajatukselle, että syy tuottaa seurauksen jonkin yhteisen piirteen vuoksi, eli syy ja seuraus ovat jollain tapaa samanlaisia vaikka muodon, nimen, tilan tai värin kautta. Voodoo on esimerkki homeopaattisesta magiasta: aiheuttamalla vamma henkilöä esittävälle nukelle aiheutetaan vamma varsinaiselle henkilölle. Muinaisessa Intiassa keltatautia yritettiin ehkäistä manaamalla keltainen väri pysymään keltaisissa asioissa (kukissa, eläimissä, auringossa) punaiseksi maalatun härän avulla. Sadetta tuotettiin murskaamalla sammakoita. Poronsarvien kovuus siirtyy jauheesta mieheen ja niin edelleen. Tartuntamagia (contagious magic) perustuu ajatukselle, että syy tuottaa seurauksen välillisen kosketuksen kautta. Ihmiselle voidaan aiheuttaa vahinkoa hänen ruoantähteiden, hiusten pätkien, jalanjälkien tms. kautta. 

Alkuun Frazer halusi selvittää Arician (nyk. La Riccia) seudulla sijaitsevaan lehtoon liittyvän omituisen perinteen: Miksi  Dianalle vihitty pappi vartioi siellä pyhää puuta? Miksi virka ansaittiin kaksintaistelussa edellistä pappia vastaan? Miksi pappia kutsuttiin metsän kuninkaaksi? Frazerin mukaan samanlaista pappeutta ei ole tavattu antiikissa, joten hän lähtee etsimään vastauksia hieman kauempaa. Lyhennetyssäkin laitoksessa Frazer käyttää seitsemisensataa sivua kulttuuristen ja myyttisesten analogioiden rakentamiseen.

Frazerin keskeinen ajatus on, että samat myytit ja rituaalit toistuvat eri kulttuureissa eri puolilla maailmaa hyvin samantapaisina. Tämä johtuu siitä, että vanhat uskonnot olivat Frazerin mukaan alkujaan hedelmällisyyskultteja, joissa sakraalikuningas eli pyhässä avioliitossa hedelmällisyyden jumalattaren kanssa. Sakraalikuningas säännöllisesti myös uhrattiin, koska ihmisenä hän vanheni, väheni ja sairastui. Perillinen olisi mahdollisesti kantanut samoja heikkouksia, joten oli parempi, että seuraaja oli vieras, joka ansaitsi tehtävänsä taistelun kautta. Kuolemasta seurasi uudelleen syntyminen.

Ariciassa haastajan piti ennen otteluaan taittaa pyhästä puusta "kultainen oksa". Frazer päättelee, että kultainen oksa on misteli, joka eli loisena usein tammen kyljessä ja jolla katsottiin olevan kosolti maagisia ominaisuuksia kautta Euroopan.

Frazerin kerronta ei ole tavattoman arvolatautunutta, kun hän esittelee rituaaleja ja uskomuksia, mutta hän mittaa maailmaa englantilaisen herrasmiehen nojatuolista käsin. Hän pitää tutkimiaan kulttuureja alempiarvoisina ja kutsuu niiden jäseniä villi-ihmisiksi, koska ne eivät tunnusta tieteellistä ajattelua. Sittemmin antropologiassa on otettu pitkiä harppauksia, mutta Frazer oli ensimmäisiä, joille taikauskoiset rituaalit eivät olleet pelkästään joukko sekavia uskomuksia ja tekoja, vaan niillä oli selkeä syy, joka oli luettavissa auki kulttuurista itsestään tai muista kulttuureista, joissa esiintyi samankaltaisia uskomuksia. 

Frazerin englanti on kerrassaan loistavaa, mutta hän ei suunnattomasti perustele esimerkkejään tai arvioi niiden laajuutta saati pätevyyttä suhteessa esittämäänsä argumenttiin. Kirjassa on hakemisto mutta ei bibliografiaa.

Kirjeet

J. R. R. Tolkien, Kirjeet. Toimittanut Humphrey Carpenter apunaan Christopher Tolkien. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Letters of J. R. R. Tolkien (1981) suomentanut Tero Valkonen. WSOY, Juva, 2009.

Englantilainen fantasiakirjailija ja filologi J. R. R. Tolkien (1892-1973) oli tuottelias kirjeiden kirjoittaja. Humphrey Carpenterin kokoama kirjeotos kommentteineen ja hakemistoineen ilmestyi suomeksi liki kolmekymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen. Kirjeet käsittää noin 350 kirjettä nuoruusvuosilta liki kuolemaan saakka, joskin säilyneistä kirjeistä tai niiden luonnoksista valtaosa on kirjoitettu 1955 jälkeen, kun Tolkien teki niistä itselleen hiilikopioita. Vaikka kirjeistä on jätetty pois henkilökohtaisuudet, Tolkienin kirjeet perheenjäsenille, kustantajalle, ystäville ja lukijoille välittävät kuvan lämpimästä ja rakastavasta perheenisästä, hartaasta katolisesta, jäykästä konservatiivista ja kovin pedanttisesta tai hieman saamattomasta kirjailijasta. Toistuva valittelu heikosta terveydentilasta asettaa valittelun kirjoittamista jarruttavista velvollisuuksista ja muista töistä hieman hassuun valoon: Tolkien ei julkaissut erityisen mitenkään paljon tieteellistä tai kaunokirjallista tekstiä. Hän toki luennoi ahkerasti elättääkseen perheensä.

Vuonna 1937 julkaistu Hobitti oli vielä selvästi lasten satukirja, mutta vuosina 1954-55 julkaistu Taru sormusten herrasta ei niinkään. Se oli omituinen anakronismi. Sen kerronta ja tyylikeinot olivat vanhahtavia, nimet vieraita, päähenkilöt idealisoituja, eikä se istunut Jane Austenin aloittamaan, psykologista herkkyyttä pursuavaan romaaniperinteeseen. Sille ei ollut kategoriaa! Kirjeistä välittyy myös kuvittajien ja kuunnelma- sekä animaatiokäsikirjoittajien hämmennys, kun Tolkien tuskastelee heidän tekemiensä tulkintojen kanssa. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kirjalla pitäisi tehdä tai miten sitä pitäisi lukea? Vaikka kirja oli heti myyntimenestys, sen vastaanotto oli ja on edelleen kahtiajakautunut.

Miten Tarua sormusten herrasta pitäisi sitten lukea ja arvostella? Tolkien ei itse pitänyt Taru sormusten herrasta -teosta romaanina, vaan romanttisena sankaritarinana. Hänen kirjalliset esikuvansa olivat islantilaisia tai anglosaksisia. Hän inhosi kirjallisuuskritiikkiä, joka yritti sovittaa teoksen piirteet tekijän henkilökohtaiseen historiaan ja psykologiaan. Tällöin itse tarina jäi sivuun.

"Runouteni" ei juuri ole saanut ylistystä osakseen - jopa joidenkin ihailijoiden kommentit ovat monesti pilkallisia (viittaan nyt kirjallisina itseään pitävien veikkojen arvosteluihin). Ehkäpä se johtuu suurelta osin nykyajan ilmapiiristä - missä "runouden" on määrä heijastaa vain henkilökohtaisia mielen tai sielun kärsimyksiä, ja ulkoisia seikkoja arvostetaan vain omien "reaktioiden" kautta - mutta juuri kukaan ei tunnu oivaltavan, että kaikki S. h:n runotovat perusluonteeltaan dramaattisia: ne eivät kuvasta vanhan professoriparan itsetutkiskelua, vaan niiden tyyli ja sisältö on sovitettu niitä tarinassa laulavien tai lausuvien hahmojen maailmaan ja tarinan tilanteisiin (s. 495-96)

Tarina pitää lukea ja käsittää siitä itsestään käsin, eikä pilkkoa ja projisioida sen osia tarinan ulkopuolelle. Tolkien lainasi usein Gandalfin sanoja: "Ja se joka hajottaa esineen saadakseen selville mikä se on, on hyljännyt viisauden tien." Erityisesti Tolkien vastusti teoksiensa lukemista vertauskuvina. Tarun sormusten herrasta ja toisen maailmansodan välille alettiin piirtää viivoja jo heti ilmestymisestä. Tolkien katsoi, että örkkejä oli molemmin puolin sotaa, ja Mordor oli enemmän maailmankuva kuin maantieteellinen paikka.

Kuitenkin pojalleen Christopherille kirjoittaa: "Tuntuu näet todennäköiseltä, etten koskaan kirjoita järjestelmällistä elämäkertaa - sellainen on vastoin luontoani, joka ilmaisee syvimmin kokemansa asiat tarinoissa ja myyteissä." (s. 527) Mene ja tiedä. Tolkien sai viktoriaanisen ja tiukan katolisen kasvatuksen, minkä takia hän katseli -omien sanojensa mukaan- turvallisen maailman ja sen järjestyksen vähittäistä vajoamista 21-vuotiaasta asti. Sama väheneminen on läsnä hänen pääteoksissaan. Kirjallisen menestyksen hän kohtasi vasta yli 60-vuotiaana. Hän oli monella tapaa ajalleen vieras.

Frank Stella halusi maalata kuin Velazguez, mutta koska ajalla ja taiteella on suunta, Stella tyytyi maalaamaan viivoja ja lippuja. (Post)Moderni ei tunnusta kertaustyylejä. Kirjoittaessaan 1900-luvulla mytologiaa Englannille tai Luoteis-Euroopalle, Tolkien haki työkalunsa ja tekniikkansa menneisyydestä ja teki sen, mistä Stella haaveili.

Kirjeet on juuri sitä henkilöhistoriaa, jota vasten teoksia ei tulisi Tolkienin mukaan lukea. Suomennos huolellinen, ja kirja muistuttaa tyylikkyydessään Teos-kustantamon niteitä.

Framed ink

Marcos Mateu-Mestre, Framed Ink: Drawing And Composition for Visual Storytellers. Design Studio Press, Culver City, CA, USA, 2010.

Syntyjään espanjalainen Marcos Mateu-Mestre on kokenut animaatioelokuvien tekijä ja sarjakuvataiteilija. Framed Ink on lyhyt johdanto kuvalliseen tarinankerrontaan, missä Mateu-Mestre havainnollistaa kuvan komposition, rajauksen, tekstuurin, rytmin ja peräkkäisten kuvien jännitettä omin, taitavasti piirretyin esimerkein suhteessa kuvien välittämään viestiin.  Vaikka teos keskitty elokuvien story-boardien tekemiseen, kirjan lopussa yksi luku on varattu sarjakuville. 

Framed Ink on siinä mielessä harhaanjohtava nimi, että piirrokset on selvästi tehty digitaalisesti eikä varsinaisesti musteella. Mateu-Mestren piirrosjälki on kuitenkin ilmiömäinen.